Vuosiluvun vaihtuessa

Iltapäivällä auringon jo laskettua olin Hietasaaressa, Toppilansaaressa ja Möljällä – josko tänäänkin olisi helmiäispilviä? Ja olihan niitä! Ja Blue Hour toi maisemaan muitakin värejä. Oli ihan huikea käveleskellä, kuvailla. Ihan luomuilotulitus oli merenrannassa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kohti 20-lukua. Ehkä en (historioitsijana ihan varauksettomasti ks. esim. tämä) nimittäisi uudeksi vuosikymmeneksi, mutta onko sillä oikeastaan väliä. Joka tapauksessa ajanmääreethän ovat ihmisten sopimuksia, päätettyjä juttuja. Thaimaassa on tällä hetkellä vuosi 2562 – minulla on tallessa Hua Hinin sairaalasta  saamani potilaskortti, jossa syntymävuodeksini on merkitty 2501.  Ei ihme, että välillä tunnen itseni kovin kovin iättömäksi – tai vanhaksi. 😉

On ehkä hyvä muistaa, että keskiaika määritellään Suomen historiassa vähän erilailla kuin Italiassa tai että Aasiassa tai Amerikassa ei ole keskiaikaa. Antiikin aikaa ei todellakaan tunneta Etelä-Amerikassa tai Japanissa.

Joka tapauksessa on vuodenvaihde – vaikka sitä ei laskettaisikaan Jeesuksen syntymän mukaan tai Caesarin säädösten mukaan. Vuosi vaihtuu näillä meidän leveysasteilla, tässä kulttuurissa paljolti siksi(kin), että talvipäivänseisaus on riimusauvoissa ja kalentereissa juuri näillä ”tienoin”. Ja meidän ajanlaskussamme juttu on niin, että huomenna päiväykseen kirjoitetaan MMXX tai siis 2020.

Tässä taitekohdassa on tapana pohtia mennyttä, ja lupailla kaikenmoista tulevaan… Palaan (lupaan, ehkä 😉 palaavani) huomenna asiaan – nimenomaan lupausten osalta, mutta mitenkäs ne menneet? – Minulla – ikiaikaisella päiväkirjanpitäjällä – on ollut tapana summata mennyt vuosi: joko hyvinkin perusteellisesti tai vähän kuin olkia kohotellen, mutta niin tai näin, on ollut tapana (duunissa oli ”pakkokin”) tehdä jotain yhteenvetoa joka tapauksessa. Ja näin tein  jo paljon ennen kuin mitään some-maailman höpötyksiä oli olemassakaan.

Jotta mitäs näin yhtäkkiä vuodesta 2019 voisi todeta? – Päällimmäisena on pyöräilyn ja sitä kautta monen muun hyvän asian vuosi. Ja Eeviksen vuosi. Sähköpyörän hankkiminen huhtikuussa toi elämääni paljon uutta, paljon hyvää. Toinen lapsenlapsi merkitsi – hassua kyllä – pienen, pienten näkemistä edellisvuosia vähemmän: äitiysloman aikana Juniorin perheen esikoinenekaan ei ollut mummilassa kuten edellisinä vuosina. Mutta silti: pieni tyttö on lisännyt elämään oman tärkeän osansa.

Vuosi on ollut kuvaamista, – mutta verrattuna edellisiin vuosiin kuvaaminen on ollut enemmän ”työtä” kuin opiskelua. Ja onneksi sitä on ollut – tai siis, että olen sitä itselleni järjestänyt. 😉  Toisaalta oppimista olen kaivannut; olisipa Oulussa sellaisia mahdollisuuksia kuvaamisen opiskeluun kuin Helsingissä! Tyär on tosin toivottanut tervetulleeksi ”opiskelija-asuntoonsa”, mutta enpä ehkä…

Vuosi on ollut myös luopumisen opiskelua, oppimista, sietämistä. Ihan tietoistakin asian työstämistä. Enemmänkin luopumista olisi voinut tehdä. Mutta tähän liittyy sekin, että pääsin ”vielä kerran” Roomaan. Oi, että. Siitä olen iloinen, niin iloinen. Siellä oltiin Pehtoorin kanssa jo vuonna 1978, ja siellä oltiin – taas kaksistaan – anno domini 2019. Se on vuoden highlighteja. Tänä vuonna olen luopunut Kalaaseista, ja tänä vuonna olen luopunut (mikä ”eskaloituu” vasta seuraavassa helmikuussa) rotissöörien tiedottajan hommista. Kyllä minä jo osaan luopua, luovuttaa en vielä halua, en mistään. En edes blogista. Mutta luopua jo osaan, ainakin vähän.

Toivottelen teille kaikille kaikin puolin kelpoa ensi vuotta, hyvät blogiystävät! Pysykääpä mukana, minä yritän (paino sanalla yritän) pysyä päivittäisessä tahdissa …

Pakkasten ja pyhien välissä

Liukasta, märkää, toki lämmintä (+ 3C). Joessa jäätä, vettä jään pinnalla, ohutta jäätä, sulavesi virtapaikassa, heijastuksia auringosta ja helmiäispilvistä. Maisemassa siis vaihtelevuutta, joten ulkoilu tuntui kuitenkin, liukkaasta kelistä huolimatta, hyvälle.

Ja kyllä edes jonkinlainen arki oli tervetullut. Järjestelyä, enimpiä tonttuja ja kynttilätuikkuja  siirtelin jo vähän sivummalle, pesin pyykkiä, vastailin sähköposteihin, Vastavaloon laskukin ja tein keräilyeräruokaa. Ja illansuussa sitten kaksi pientä, joiden kanssa katseltiin Pikku Kakkosta. Onkohan muissa maissa niin pitkään pyörinyttä, varsin hyvää lastenohjelmaa, joka on jo useammallekin sukupolvelle tuonut arki-iltoihin pienen levollisen tuokion?

Äänikirjat – toivottavasti niistä ei tarvitse luopua

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee…  Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!”  Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉  Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Outo valoilmiö – kohti valoa

Koti hiljenee, joulu hiipuu…

Pikkuperhettä ei näkynyt eilenkään, koska Juniorilla paluu töihin. Ja tänään? –

Meillä suunta mökille  – kuten niin usein heti joulun jälkeen? – Ei lähdetty tänään, tosin muisteltiin vuoden takaista vuodenvaihdetta, jolloin oli heti joulun perään Eevi Auroran kastajaiset, ja sitten jo seuraavana päivänä lähdimme ystävien kanssa kohti Hangasojaa ja uutta vuotta vastaanottamaan. Tänä vuonna kuvio on hieman erilainen.

Se oli näet Tyär, joka lähti aamuyhdeksän jälkeen. Ei vielä Helsinkiin, vaan pohjoiseen. Lähti ensin pariksi päiväksi mökille meidän ottopojan, siis tyttären lapsuudenystävän, naapurin K:n, kanssa, ja sitten sieltä matkaavat yhdessä Länsirajalle, tai siis Ylläkselle, jossa molempien lapsuudenystävä asustaa avokkinsa kanssa. Met Pehtoorin kanssa vietämme vuodenvaihteen täällä kotosalla. Tänään on kyllä oikeasti tuntunut vähän tyhjälle.

Noh, me molemmat olemme ulkoilleet – hyytävästä, hyisestä tuulesta huolimatta. Ja todistettavasti päivä jo pitenee, aurinkoa näkyi useaan otteeseen. Ei kyllä voi väittää sen lämmittäneen. Mutta liikuttu on ja on hankittu punaiset posket. Muutoin kovin verkkaista välipäiväelämää: lukemista, perusteellista kylpemistä, helppoa kokkaamista, satunnaisia kuvia, vähän kirjeenvaihtoa, suunnitelmia, tulevan pohtimista.

Oulu kuvissa

Joulun jälkeen ideoita seuraavaan jouluun…

Tälle päivälle oli luvattu pakkasta ja kirkasta säätä, joten jo illalla pakkasin kameralaukun tuulikaappiin, että jos herään ajoissa, mikä oli odotettavissa, niin lähden kaupungille kuvailemaan. Oulun kauniit vanhat rakennukset -projektiin myös joulukorttikuvat! Ensi vuoden joulukorttikuvia siis jo tekeillä? – Ehkäpä niin.

Joka tapauksessa moni kaunis rakennus on valaistu kauniisti ja niitä kiertelin katselemassa, miettimässä menneitä, sadan vuoden takaiseen Ouluun koetin uppoutua… 😉

Bergbomin talo tai siis paremmin tunnettu Piispala eli Tuomiokapitulin hallintorakennus oli hyvinkin tunnelmallisen näköinen aamuvarhain, semminkin jos viereisen hotellin (ent. Vaakuna, nyk. Radisson Blu) remppa ei olisi aiheuttanut meteliä ja tuonut autoliikennettä tähänkin. No, se olikin oikeastaan ainoa liikenne, joka koko kaupungissa tänään oli. Kahdeksan ruuhkastakaan ei ollut jälkeäkään. Bergbomin talosta olen aiemminkin kertoillut, sitä kuvaillut.  Tuomikapitulin sivulla on myös kerrottu talon historiasta.

Tähtitornistakin kuvia talviaamuna, valaistuna.

Ehkäpä joku tämän aamun kuvista päätynee seuraavaan ”Oulu kuvissa” -kalenteriini joulukuun kuvaksi. Muut kuvat otan ensi vuonna. ”Oulun kauniit, vanhat rakennukset” -korttisarjani jo valmiin neljän kortin lisäksi on siis tarkoitus tehdä ainakin kuusi ”tavallista” (= Pikisaari, Jugend, vanhat asuintalot, Keskusta II ovat jo lähes valmiit) korttia, mutta myös kaksi jouluista/”Oulu by night” -korttia. Sekä tietysti kalenteri vol. IX (= 2021).

Ensi vuoden (2020) kalentereita on yksi ylimääräinen jemmassa, ihan tarkoituksella arvontapalkinnoksi sellaisen tilasin, joten nyt on aika vuodenvaihteen arvonnalle.

Kerro, mikä Oulun rakennus, miljöö tai maisema olisi hyvä olla ensi vuoden kalenterikuvana? Kaikkien ehdotuksen tehneiden kesken arvon yhden  ”Oulu kuvissa” vol VIII -kalenterin.

Laita ehdotuksesi kommenttikenttään alle tai postita minulle sähköpostitse (reija at satokangas.fi). Aikaa on ensi viikon perjantaihin asti (vielä 3.1.2020 ehdit mukaan).

Lisäksi hauduttelen ajatusta (joka on kytenyt jo pitkään ja joka on myös ”yleisön pyynnöstä” elänyt pitkään, että kokoaisin joulureseptejäni jonkinlaiseksi julkaisuksi. Mutta se on vielä vain seitinohut ajatus…

Kortti- ja kalenterijuttu ovat varmasti ensi vuoden ”toimintasuunnitelmassa”. 😉

Tapaninpäivä 2019

Ilahtuneena yöllä sataneesta lumesta ja pikkupakkasesta lähdimme tyttären kanssa aamulenkille, – – tumma, mutta kuitenkin valkea aamu.

Vaikka Tuiran kirkon ovella juuri kirkonmenojen aikaan olimmekin, heittäydyimme enemmän panteismin kuin kristinuskon pariin. Kaupunkiluontokin voi olla kaunis.

Kuin tuulihattuja tarjottimella? — Lasaretinväylä jäätyy kauniisti.

Palattuamme tytär lähti sukuloimaan, ja minä siirryin keittiöön. Tapaninpäiväksi oli meidän joulumenussa ”rääppiäisiä” = poroa ja mangalitzaa, tykötarpeita ja salaattia. Ja sitten tietysti: ei enää joulumakaronia niin kuin lasten ollessa pieniä, vaan sushia. Joulusushia! Tämmöiseksi se on maailma mennyt. Mutta kyllä se maistui.

Pikkuperheen vanhemmat lähtivät kavereilleen tapaninpäiväntervehdyskäynnille Eevis mukanaan ja Apsu jäi meidän iloksemme, kummitädin (ja mummin) kans pelaamaan. Takkatulen ääressä pelattiin ja oltiin. Leppoisaa…

Joulu alkaa olla lopuillaan, hyvillä mielin.

Joulupäivän iltana

Joulupäivän ilta. Kunhan eilinen Eeviksen nimipäivä – ja ai niin, jouluaattokin!! – saatiin juhlituksi, elämänmeno kävi levollisemmaksi.

Joulut ovat niin erilaisia, ja se erilaisuus ei niinkään riipu säästä, ei jouluhartauden/joulukirkon tunnelmasta, ei tarjolla olleista jouluherkuista, ei musiikista, ei saaduista tai annetuista lahjoista., vaan se riippuu siitä, kenen kanssa joulua vietät. Se riippuu siitä, millä mielellä itse olet.

Meillä on ollut ihan pienen pieni pakkanen, onneksi lunta maassa, hyvä ulkoilukeli, jouluhartaus oli kahdesta läsnäolleesta (2/4) tunnelmallisin ja ajatuksellisin ikinä, ja me kaikki neljä tykkäsimme. Runoja, joissa oli ajatus, Kai Chydeniuksen musiikkiin sovitettuna. Pyhän Tuomaan kappelissa olimme eilen iltapäivällä…

Ja sitten kotiin palattua tunnelman vaihdos aikuisten joulutunnelmasta, hartaudesta kotijouluun, lapsiperheen pariin. Pikkuperheen ja tyttären lisäksi sisareni oli mukana aaton vietossamme. Ja kun meillä ollaan, niin ruokapöydän ääressä kului pitkä tovi. Alun perinteisten suolakalojen, mätimoussen ja puikuloiden jälkeen aika hoksauttaa Apsua, että meilläkin (kuten toisessa mummOlassa jo aiemmin päivällä) on käynyt joulupukki ja jättänyt paljon lahjoja.

Ja voi sitä nelivuotiaan riemua! Tämä joulu taisi olla Apsulle juuri se ”The Joulu”. Usko satumaailmaan ja ilo kovista, lelupaketeista juuri nyt se kaikkein suurin. Ja kuinka hän ”uhrautuikaan”: Ai, Eevikselle? Minä voin avata!”

Ja sitten paluu ruokapöytään. Minäkin maltoin siirtyä ruoan ääreen. Totta puhuen, minusta on ihana saada lahjoja. Minusta on mahdottoman mielusta antaa niitä, mutta kyllä minusta on ihana niitä saadakin! Pehtoori teki ennen joulua  kaikkien osapuolien (pl. minä 😉 ) kanssa diilin, ettei lahjoja hankita, mutta minä en tehnyt. Ja sainkin kaikkea mielusta! Ehkä on hieman noloa todeta, että olen todella iloinen kylpytakista, pyörän satulalaukusta, kuvausrekvisiitasta,  — siis lahjoista. Minulle joulu on myös lahjoja! Paljolti annettuja, mutta myös saatuja. 😉

Kun pikkuperhe ennen yhdeksää teki lähtöä, me neljä jäimme höpöttelemään, myöhään jouluyöhön. Ei kirjoja, ei DVD-leffoja, ei suklaata, ei enää ruokaa, vähän viiniä, ja paljon höpöttelyä .. ja hyvää oloa.

Joulupäivän aamuna pieni pakkanen, mistä olimme iloisia. Kunhan väsynyt opiskelija heräsi levänneenä ja Pehtoori oli saanut Juniorin auton pestyksi, lähdimme tyttären kanssa viemään kulkupelin Pateniemeen ja palasimme kävellen. Reilun tunnin aikana ehdimme paljon jutella, ja olla iloisia hapesta!

Illansuussa kun pikku perhe taas saapui oli pelejä, ruokaa (EI jouluruokaa, vaan mangalitzaa ja tattirisottoa, – nam, palaan asiaan…), yhdessä olohuoneen lattialla, ja Eeviksestä on tullut mummin tyttö! Niin hyvälle tuntuu se. Höpötystä, Juniori joulusesongin jälkeen torkkui, me muut pelasimme, juttelimme ja päätimme jatkaa samalla tavoin huomenna…. 😉

Niin, ja hei! Meillä sataa lunta, kaunista kimmeltävää pakkaslunta! Onhan hyvä!