Fotomaraton: Hiljaisuus.
Eihän tämä oikeastaan kuvana ole (taaskaan) minun mukavuusalueeni (siis kuvausmukavuus 😉 ) ulkopuolella, mutta parempaa en nyt osaa. Olisikohan ollut helpompi, jos oltaisiin mökillä? Siellä lumisade on vieläkin hiljaisempaa, mutta onhan tässä kuvassa ainakin kaksinkertainen hiljaisuus? – Minähän en taida elämässäni enää hiljaisuutta koskaan kuulla. Tinnitus tuntuu (vai luulenko minä vain) näin pimeänä vuodenaikana (jolloin olen tietysti enemmän sisällä) olevan voimakkaampaa kuin kesällä. Kesäisin ei ole ajatustensa kanssa hiljaa, silloin on enemmän elämää ja ääntä, ja siksi hiljaisuuden puuttumista ei huomaa. Onko kehäpäätelmä? Ehkä. Ihan omaa argumentaatiota…
Toinenkin fotomaratonin tuloksista puuttunut kuva valmistui tänään. Kaipuu. Ainainen kaipuu reissuun. Ja mennytkin on joskus kaipauksen kohteena. Runokirjatkin kertonevat jonkinlaisesta kaipuusta?
Tämä kuva syntyi, kun mietin ja kehittelin yhtä tilaustyötä. Olisiko tässä idea: ”Kirjahylly sisustustauluna”. Tästä voisi tehdä niin monenlaisia/värisiä/teemaisia versioita. Tai keittiöön voisi tehdä astiahyllyistä vastaavia. Tuossa kohtaa hyllyssäni on Berlin ja Ireland -kirjat: nekin kohteita, joihin kaipuu. Niissä ei olla koskaan käyty.
En itse hoksannutkaan, mutta Pehtoori hoksautti, että minullahan on tässä työhuoneessani kirjahylly tauluna.
Tuossa grafiikkatyössä ei ole mitään tavallisia kirjoja, vaan Iin seurakunnan kirkonkirjoja arkiston hyllyssä. Sen on tehnyt Iin kirkkoherran vaimo Kaija Elo, joka on kuvataiteilija ja runoilija. Kun kirjoittamani Iin seurakunnan historia vuonna 1998 valmistui, sain julkistamistilaisuudessa taulun lahjaksi.
Toinen lahja, joka tuon monivuotisen, paljolti amanuenssin viran ohessa kirjoittamani kirjaprojektin jälkeen sain (lue: ostin itselleni), oli uudet laskettelusukset. 😉 Niitä ei enää meidän mökkiliiteristä tai autotallista löydy, kiertoon ovat joutuneet. Niiden jälkeen olen ostanut curverit, joilla viime talvena taisin käydä kahdesti rinteessä.
Iin historiaa vuotta aiemmin valmistuneen – vielä pidemmän ja isomman – projektin, Keminmaan historian valmistuttua, ostin silloinkin itselleni palkkiorahoista lahjan: kapean, kultaisen rannerenkaan. Nytkin se on ranteessani. 😉
Mitä opimme tästä? Taide ja korut pysyvät, urheiluvälineet eivät. Hmmmm…. olikohnan tämä nyt mitenkään erityisen hyvä opetus. 😀
Hiljaisuus toimii… näen myös kaksinkertaisen hiljaisuuden. Eikä tuohon tunnelmaan tule mieleen sijoittaa edes linnunlaulua.
Kiitos, AK. Hyvä että hiljaisuus ”kuuluu” tai siis toimii. 😉