Luonto, inkkarikesä ja revontulet?

Suomen luonnon päivä.

Kovasti mietin, mihin luontoon lähtisin tänään. Lopulta päädyin käymään Virpiniemessä, jossa en ole käynyt vuosiin… Olipa sinne tullut kaikkea uutta. Mutta Meriniemen uimarannalla oli parasta. Ja siellä on komea, ikiaikainen petäjä. Oiskohan siinä symboliarvoa Suomen luonnolle?

Ja samaan aikaan niin mukavan lämmintä. Voidaan kai puhua intiaanikesästä.

Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan. Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Ilmiö on ollut tunnettu aiemminkin. Vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä (Pertun päivän 24. elokuuta mukaan). Muissakin maissa kansanperinne tuntee jonkin, yleensä myöhäisemmän merkkipäivän, jonka aikoihin intiaanikesän uskotaan usein sattuvan ja josta johtuu siitä käytetty nimitys. (Wikipedia)

Ja intiaanikesän aikaan kotinurmella on jo ensimmäiset keltaiset lehdet, mutta pelakuut, laventeli, tähtisilmät ja begoniat kukkivat kuin keskikesällä, – ja ensimmäistä kertaa Amerikan liljat näin komeana.

 

Tälle päivälle on odotettavissa vielä jotain kaunista kuvattavaa ja katseltavaa: ei, en tarkoita venetsialaisia vaan tiedossa on roihupurkauksia!  Auringonpilkut kuulemma myrskyävät ja roihuavat, joten tänään ja/tai huomenna pitäisi olla komea taivas. Revontulia odotellessa. Nythän on myös ”Nuku ulkona” -tempaus. Jos pysyisin hereillä olisin iloinen. Katsotaan nyt, kuinka käy….

Kesäkuvakisa 2019 – kuvia pyöräretkien varrelta

Kesäkuvakisa on taas täällä!

(Täällä on entisiä kilpailuja.)

Tänä vuonna kisan kaikki kuvat ovat pyöräretkieni varrelta, joten eivät voi olla kovin kaukaa. Mökillä tunturissa ja Saariselän teillä ajellut pyöräreissut eivät ole mukana.

Kuvissa on maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita yms. – näistä retkistähän olen täällä blogissa kirjoitellut pitkin kesää. Tänä vuonna kuvat ovat vielä lähempänä Oulua kuin aiemmin: pisimmän pyöräretkeni kohde on ollut Raahe, joten kaikki kuvat ovat joko Oulusta tai korkeintaan 100 kilometrin päässä Oulusta. Näin ollen oululaiset ja pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä. Ja vinkkinä, että melkein kaikkiin kysymyksiin on vastaus löydettävissä täältä Tuulestatemmatusta. 😉

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (8.9.) puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina 9.9.2019 on sitten tulosten julkistus!

Tälläkin kertaa palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan niin sitten arvotaan voittaja.

1) Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja” Se on kaunis ja hieno kirja. Olen ostanut sen itselle, ja saanut toisen lahjaksi, joten raskin luopua…  tai pullo kuohuviiniä toimitettuna lähimpään Alkoosi!

         2) Seinäkalenterini ”Oulu kuvissa 2020” 

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon 10 postikortin (onnittelu- ja maisemakortteja kuvistani) nipun.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kysymykset ja kuvat

Alla 11 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät?

Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.

Maksimipistemäärä on 22 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää.

1. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

2. Missä ja miksi minulle tärkeä? (2 pist.) 

 

3. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

4. a ja b) Mitä nämä ovat? (Molemmista 1½ pistettä = 3 pist.)

 

5. Mikä joki ja missä lossi? (2 pist.)

 

6. Mikä ja missä? (2 pist.)

 

7. Missä ja miksi erikoinen/aika ainutlaatuinen? (2 pist.)

 

8. Missä? (1 pist.) 

 

9. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

10. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

11. Missä ja mikä tuo keskellä kulkeva raja on? (2 pist.) 

Tässä toisessakin kuvassa näkyvät kadussa nuo viivat, jotka ovat rajana, mutta siis mikä raja ja missä?

Toivottavasti tästä on taas iloa, ja toivottavasti mukaan tulee paljon osallistujia!

Huomenna tai sunnuntaina postailen sitten vihdoin, pitkästä aikaa reseptejä.

Viikonloppua ja kilpailuiloa kaikille!

Hyvä päivä tänään

Prologi:
meidän esikoisella oli ala-asteikäisenä Muumi-herätyskello, jonka herätysääni oli: ”Hyvä päivä tänään”! Sellainen on tänäänkin ollut.

Aurinko, ja lämpö.

Varhainen herääminen, ja pihalle. Noh, kuitenkin takaisin keittiön pöydän ääreen aamukahville.

Sykkelöimään, kohti yliopiston puutarhaa. Sielläpä pitkähkö tovi vierähti: puiston penkillä istuskelin ja tyttären kanssa chattailin. PHP-muutoksista ja Windows7:n tuen loppumisesta. TAAS on tehtävä isoja muutoksia sekä softaan että rautaan. En tykkää, ja arveluttaakin vähän. Ehkä turvaudun ammattilaisapuun, – ja vien sorvin liikkeeseen.

Ja sitten puutarhalla oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa.

Puutarhalta päätin polkea kohti Jääliä, – anopille tervehdyskäynnille. Eipä minun paljon tarvinnut jutella, kunhan kuuntelin. 😉

Kotimatkalla kiertelin ja kaartelin, yritin imeä tätä lämpöä, varastoida, kulkea, aistia, nauttia.

Kotipiazzalla Parman salaattia ja kasvislasagnea, tuntui kuin jossain etelässä oltaisiin.

Se tunne vain vahvistui, kun saimme kutsun ystävien luo Oulujoenrannalle, tai oikeastaan murtoveden äärelle. Joka tapauksessa aurinkoisella parvekkeella lasilliset, paritkin 😉 sopivat ihan poikkeuksellisen huikean, helteisen torstai-illan eloon. Höpöttelyä, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, tulevista ja menneistä juttua. Niin mukava.

Toisaalta on vähän sellainen ”Näkemiin, kesä!” -olo. Haikeutta ilmassa. Kuitenkin: hyvä päivä tänään.

Oulussa on paljon kaunista

Maantie vaatii kulkemaan.

Ylläoleva kuva on eiliseltä reissulta, mutta kyllä tänäänkin on tullut pariin kertaan oltua pyörän kanssa liikenteessä.

Aamupäivällä me molemmat olimme tahoillamme äitiemme ”hommissa”. Pehtoori puushowissa ja minä kauppa-asioilla ja Caritaksessa. Kun oli pesula-asiakin, niin kävin samalla stopilla kaupassa Valkean uudistetussa Herkussa, jossa tosin vasta nyt iltasella oli viralliset avajaiset. Toisin kuin aiemmin olin antanut itselleni kertoa, ei kauppaa oltukaan supistettu ja ”ajettu alemmas”, vaan päinvastoin hyvältä näytti monilta osin. Deli ja valmisruokapiste taisi olla ainoa osa, joka oli melkein deletoitu. Mutta sepä ei minua juuri koskekaan, en ole tainnut siitä koskaan mitään ostaakaan.

Iltapäiväksi olimme sitten sopineet Villa Eevilään iltapäiväkahvitreffit; molemmat pyöräilimme sinne tahoiltamme.

Se on viimeistä viikkoa auki tälle kesälle, ja siellä oli kyllä sekä pihalla että sisällä kahvittelijoita ja suolapalan nauttijoita.

Ja äsken piti vielä käydä Möljällä katselemassa ulkoilijoita ja uimareita elokuun samettisessa illassa. Lämmintä, tyventä, vahvoja vihreän sävyjä, leppoisaa, auringon kultaama maisema.

Vielä muistan …

Taas vietetään tasavuosijuhlaa. Olenko kertonut meidän kihlajaisista? Niistä on nyt 40 vuotta.

Kesällä 1979 olimme seurustelleet kolmisen vuotta, kun olimme lähdössä kolmatta kertaa Eurooppaan telttaretkelle. Silloin olimme molemmat opiskelleet vuoden, Pehtoori (22 v.) tekulla ja minä (21 v.) yliopistolla, olimme molemmat tehneet  vapusta asti rutkasti töitä ja elokuu oli tarkoitus reissata Englannissa, Ranskassa, Alankomaissa. Ennen matkalle lähtöä poikaystäväni tuli kysäisseeksi (lue: kosineeksi), jotta mites jos mentäisiin reissussa kihloihin? – Enhän minä – noin äkikseltään 🙂 – ollut sellaista tullut pohtineeksi ja sanoin, että ehditäänhän tuota, en minä vielä taida…

Sitten kun oli kolme viikkoa reissattu ristiin rastiin, seikkailtu, sattumuksista toiseen kuljettu, hyvin toimeen tultu, vielä rakastuneita ja oltiin jo paluumatkalla kotiin ja opintojen pariin majoittuneina Amsterdamin lentokentän läheisellä leirintäalueella ja olimme telttaillallisen (papuja ja sipulia, ihanaa rapeaa leipää ja juustoa) jälkeen paikallisen ravitsemusliikkeen baarissa drinksuilla ja matka tuntui menneen oikein hyvin tulinkin minä sanoneeksi (vuorostani kosineeksi 😀 ), että jos sittenkin mentäisiin kihloihin. – Eikä poikaystävällä ollut mitään sitä vastaan.

Meillä oli kotimatkaa varten ostettu laivaliput Finnjetille (joka oli silloin ihan uusi) ja päätimme, että laivallahan se olisi hienoa sormukset vaihtaa. Ne hankittiin pienestä Bad Segebergin kaupungista Pohjois-Saksasta matkalla Travemündeen, josta laiva iltasella maanantaina 27.8. lähtisi. Aamupäivällä kävelimme paikalliseen kultasepänliikkeeseen ja olin sanakirjasta etsinyt tarpeelliset sanat sormusten hankintaa varten: ”Verlobungsring, bitte!”

Sormukset (14 karaattia riitti meidän matkabudjettiimme vallan mainiosti) löytyivät: minun sormustani piti suurentaa ja poikaystäväni sormusta kaventaa. Kun jätimme sormukset liikkeeseen näiden operaatioiden tekemiseksi, meillä oli aikaa kulkea keskustassa ja käydä vähän syömässä. Koskapa rahat olivat kovin vähissä ja koska halusimme säästää vielä jotain laivalle ”kihlajaisillallista” varten, niin päätimme mennä paikalliseen Imbissiin (saksalainen makkarakoppiketju). Ja taas minun koko lukion kestänyt saksan tunneilla istumiseni (huom. ei oppimiseni) oli kovaa valuuttaa. Päätimme tilata molemmille yhden bratwurstin ja yhdet ranskalaiset puoliksi. Ja mitä saimme?? Kaksi makkaraa sekä isot annokset ranskalaisia molemmille. Noh, niillä jaksettiin laivalle, jossa vielä vähän söimme ja sitten tanssimme saksalaisten eläkeläisten kanssa Udo Jürgens´n – Heiraten Wollte Er Nicht -biisin tahtiin.  Biisihän (ja sanat!) on sama kuin Tapani Kansan Naimisiin tahdo en. Mutta niin me kihlauduimme – aika tarkalleen 40 vuotta sitten ja tasan neljä vuotta tuon jälkeen olikin sitten häät. Jürgensin laulannasta huolimatta. 😀

Nyt viikonloppuna Rovaniemellä päätimme, että kapitulissa olisi juhlaa ihan kylliksi, joten tämä juhlapäivä voitaisiin viettää matalalla profiililla, mutta kun Pehtoori kuitenkin toi ruusut, ne minulle ”ainoat oikeat” (syvänpunaiset pitkät ruusut), katsoin minä hyväksi tehdä meille tavallista tiistaita paremman sapuskan.

Muutoin päivä on vietetty liikkuen: Pehtoori on poistanut vanhat vuorimännyt ja istuttanut uudet (”seuraavat 36 vuotta saavat kasvaa”) ja minä kävin lossikyydillä = poljin Pikkaralaan ja pääsin oikean lossin kyytiin. Kesä on palannut, mikä ilahduttaa kovasti.

Jälkipuintia

Tänään on ollut jälkihoidon aika. Viikonlopun juhlivan vieton seuraksena on ollut a) kapituliin liittyvien juttujen hoitamista, viestittämistä, kuvapakettien kokoamista, postitusta, kirjeenvaihtoa ja puheluita ja b) kotiin ja arkeen paluuseen liittyviä juttuja.

Kapitulista vielä tänne blogiinkin tiedoksi, että se eiliseen että lauantaiseen postaukseen olen liitellyt kuvia ja tekstiäkin, ja sitten eilisessä postauksessa on linkki Oulun voutikunnan kuvasivustolle, jonne kapitulin kuvia olen tänään tehnyt ja lataillut. Ja taas kerran miettinyt sitä, miten tupuloimiseksi kaikki tekeminen on mennyt. Tuntitolkulla aikaa touhuihin, jotka eivät kyllä pitäisi kestää niin kauaa.

Viikonloppuna pyöräily jäi aika vähäiseksi, vaikka perjantaina aamuvarhain ehdin käydäkin Oulujokivarren lenkkini polkaisemassa. Eilen iltasella yritin vähän pitempää lenkkiä, mutta se kutistui vajaan tunnin mittaiseksi, sillä rankkasade iski juuri kun olin Seelannin risteyksessä, joten katsoin parhaaksi palata kotiin.

Rovaniemen hotellissa olisi ollut pyöriä käytettävänä, mutta siellä me tyydyimme vain tepastelemaan Ounasjokivarressa ja muualla kaupungissa.

Tänään sitten mittariin kertyi 35 km, sillä sää liki kesäinen ja Sofia Lundbergin kirja ”Punainen osoitekirja” mieluisaa kuunneltavaa. Ja kävinpä lenkin ohessa systerin ja Pehtoorin kanssa katselemassa sisaren uuden kodin – tai siis asunnon, jonka aikoo hankkia. Jos talonsa Iissä on ollut mieleeni ja huikealla paikalla, niin on tämä uusikin! Kaupunkiin paluumuuttaja muuttaakin sitten ihan keskelle!

 

Hajamietteitä Rovaniemeltä palauduttua

Olemme palanneet kotiin. Palanneet takaisin tavalliseen elämään. Kaksi päivää liki 400 muun ruokafriikin, harrastajan ja ammattilaisen kanssa ruoan ja juoman parissa, juhlassa ja jonkinlaisessa mukavassa kuplassa, vähän epätodellisessa olossa, – lomalla kaikesta. Ja niinkin lähellä kuin Rovaniemellä, mikä teki kapitulista tavallistakin nautittavamman: vain 2½ tunnin matka kotoa. Ei lentoja, ei junamatkoja, ei reissaamista jonnekin Suomen eteläreunalle… 😉

Kapituli oli kiireetön, mikä korostui eilisen illan Grand Dinerillä: kello oli melkein iltayksitoista ennen kuin kaksi ensimmäistä ruokalajia oli saatu nautituksi.

Kello oli yksi yöllä, kun koko illallinen oli ohi ja Conseiller Culinairen ja Echansonin toimesta sali- ja keittiöhenkilökunta oli asianmukaisesti kiitetty ja kehuttu, ja me olimme saaneet pöytäseuran hyvästeltyä ja jälleennäkemiset toivoteltua.

Mukavan kuuloista tanssimusiikkia ja hyvää seuraa olisi ollut vielä tarjolla, mutta me kävelimme muutaman korttelin pätkän omaan hotelliin ja yöpuulle. Vielä yöllä jaksoin tupista, että patikkakengät ja goretex ovat minulle luontaisempia juttuja kuin korkkarit ja pitkä silkkipuku, mutta… toisaalta hiljaa mielessäni myönsin, että onhan kapituleissa juuri tämä pieni ja isompikin glamour ”se juttu”. Tietysti on. Glamour ja iltapuvut ovat tärkeä osa juhlaa.

Pitkän illallisen aikana ehdimme (ainakin MH ja minä 😀 ) höpöttää kaikkea hupaa. Ei oikeastaan ole ihme, että ääneni oli vielä kotimatkallakin käheänä. Mutta ehdimme lauantaisen illan kuluessa, kaiken muun ohessa, pitkän illallisen aikana, vähän pohtia paistinkääntäjyyden syvintä olemusta: miksi me itse kukin ollaan mukana. Miksi hankkiudumme kapituliin, hommaamme pukupussillisen pukukoodiin sopivia kamppeita, maksamme matkoista, majoituksesta ja kapitulitapahtumista, mikä tarkoittaa yleensä yhteensä kolmea gastronomista, kulinaarista ja enologista kokemusta sekä rahanmenoa.

Osalle, ehkä noin neljännekselle noin 400 hengen kapitulin muonavahvuudesta, tapahtuma on ainakin osittain ammatillinen kokemus, mutta suurimmalle osalle (avecit ja harrastajat) se on ”vain” harrastukseen ja elämäntapaan liittyvä juhlaviikonloppu. Ruokafesta, jubilaari, ystävien tapaaminen paikallisten kulinaaristen nautintojen äärellä. Se on leppoisaa yhteisöllisyyttä samanhenkisten kanssa. Uuden oppimistakin.

Mitäs minä opin tai tulin kerranneeksi tässä kymmenennessä kapitulissani?

  • Tunturikonjakki on kuivahkoa kotimaista yhden tähden jaloviinaa.
  • Lusikallinen puolukkasurvosta tattikeiton pinnalla tuo mukavan uudenlaisen raikkauden ja hapokkuuden keittoon.
  • Sinihomejuustomuru hyvän poronpaistikäristyksen päällä on mitä mainioin makulisä ruokaan, joka muutoinkin on yksi lemppari(mökki)ruoistani. Mitäs jos laittaisin sinihomejuustoa myös vierasruokabravuuriini eli poro(npaisti)lasagneen? Minähän kokeilen!
  • Jos kalassa on mudan makua tai se muutoin kaipaa hieman happoa, on siihen hyvä apu, kun lorauttaa pienen tilkan nestettä oliivipurkista. Aina kalan raikastamiseksi ei tarvitse, eikä kannata, käyttää sitruunaa.
  • Jos teet järjestössä hyvin ja paljon töitä, sinut voidaan valita pestiin, jossa saat tehdä vielä enemmän hommia. Toisaalta on mahdollista olla mukana aktiivisena jäsenenä vuosikymmeniä joutumatta työläisiin luottamustoimiin. (Nimenomaan tämä on kohta, jonka määräsin itselleni kotiläksyksi ja pohdittavaksi… 😉 )
  • Toisin kuin koko läheinen pöytäseurue ja minä ajattelimme, aina ei olekaan hyvä, että lautanen on lämmitetty. Esim. eilen, kun tarjolle tuli (minun mielestäni ehkä koko kapitulin hienon ja eniten makuhermojani hellivä annos = ) riimiporoa erinomaisen ihanassa ja aromikkaassa riekkoliemessä koristeltuna käsittämättömän hyvällä punajuurisipsillä, olimme hieman pahoillamme, että lautanen oli ihan kylmä, mikä tarkoitti, että riimiporon päälle kaadettu jumalainen kuuma, höyryävä liemi jäähtyi siinä samassa kun se kohtasi kylmän posliinin. Mutta opimmepa loppuillasta, että jos riimiporo olisi laitettu kuumalle lautaselle, se olisi siinä kypsynyt, mikä ei todellakaan ole hyväksi. Siis mieluummin jäähtyvä liemi lautasella kuin siinä kypsyvä raakaliha. Ja edelleen: lopultakin tämä aika pieni annos oli makumuistoihin jäävä…

  • Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja. Etkö vielä ole oppinut!!!!
  • Lopeta urputtaminen korkkareista: opettele nousemaan niillä portaat tai jätä ne kotiin.
  • Namelaka viittaa japanilaiseen keittiöön, pehmeään kermamaiseen, vaahtoiseen koostumukseen ja usein (ymmärtääkseni) se liitetään juuri valkosuklaaseen. Ja ainakin eilen se oli ihan mahdottoman hyvä asia. 😉 (ks. menu)

  • Astia, jossa ruoka tarjotaan, on osa (maku)elämystä. Tämän olen oikeastaan tiennytkin, mutta käsitykseni vahvistui Grand Dinerillä …  alkuruoan ”kalapaletti” viehätti kovasti, samoin päre, jolla illallisen varsin makoisa juusto ja erityisen hyvä mustikkahillo(ke) tarjottiin.

  • Jos nahkiainen ”leivotaan” terriiniin ja sen ohessa on mätiä ja sokerisuolattua rautua, hauen nahkaa sekä poikkeuksellisen hyvää rieskaa ja (paahdettua?) voita lasissa, niin myös nahkiaisia välttelevät henkilöt (= Pehtoori) voivat mieltyä annokseen.
  • Älä ikinä, älä enää koskaan kuvittele, että löydät vieraasta kaupungista kampaajan, joka ymmärtää, miten hiuksesi ”toimivat”.
  • Jos välttelet liharuokaa arjessasi, niin ei tarvitse hämmästyä, että juhlaillallisella pääruoaksi tarjotut isohkot, aika suolattomat karitsanlihapalaset eivät uppoa, vaikka kohteliaasti ja urhoollisesti vähän turhan hilloisen punaviinin avustuksella yritätkin saada ne syödyksi. Mutta ole tavattoman iloinen siitä, että annoksen keskellä on maustettu, sopivan rasvainen ”rullan viipale”, joka tyydyttää lihanhimosi suurenmoisesti. Nauti siitä, että se oli niin hyvää!
  • Illalliselle tullessa ei kannata vaihtaa plaseerattua paikkaa sillä syyllä, että saisit paikan ”jossa on parempi valo annoskuvauksia varten”. Valot sammutetaan tai ainakin himmenetään joka tapauksessa, joten kun et kehtaa käyttää salamaa, kuvaat puolet annoksista kännykällä, vaikka olet muka ammattilaisena raahannut mukanasi ison osan kamerakalustostasi iltapuvun helmoissa illalliselle (lue: olet kauniisti pyytänyt miestäsi kantamaan kameralaukkua).

Huomaatteko, olen taas oppinut. Ja ennen kaikkea nauttinut! Ruoasta, seurasta, viineistä, tutuista ympäri Suomea. Ehdimme oikeasti kohdata ja tavata monia ”vain kapituli”tuttuja  helsinkiläisiä, monia lappilaisia, lahtelaisia, tamperelaisia, jyväskyläläisiä, oman voutikunnan paistinkääntäjiä – osa jo, melkein, läheisiä…

Jo nyt mietin, että ajatukseni siitä, että tämä kymmenes suurkapituli, jossa sain (vaikken installaatioon osallistunutkaan) käätyihini ”commandeur”-lätkän, tunnustuksen aktiivisesta toiminnasta, olisi ehkä viimeinen, johon pitkään aikaan tulemme osallistumaan, ei ehkä olekaan kovin hyvä. Ehkä pian taas – sittenkin – mennään jonnekin… 😉

Ensi kesänä Helsinkiin? Voitaisiin asustella tyttären luona? — Tai ehkä ei sittenkään. Jokatapauksessa nyt on viikonlopusta hyvä maku – kirjaimellisesti. Kiitos Rovaniemi.

Kiitos kuksistakin! Hieno kapitulilahja. Meidän patikkareput Lapin mökkimaisemissa ovat ihan uudella levelillä näiden kuksien myötä. Kiitos kaikki ystävät, joiden kanssa viikonloppua vietimme. Olipa mukava, olipa makoisa.

PS. Kapitulin perjantain ja lauantain kokemuksia on lisää täällä (pe) ja täällä (la)

PS 2. Oulun voutikunnan sivulla on kuvakavalkadi. Huom. yllä oleva opetus:
”Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja.” 😀