Kuukausi: elokuu 2019

Luonto, inkkarikesä ja revontulet?

Suomen luonnon päivä.

Kovasti mietin, mihin luontoon lähtisin tänään. Lopulta päädyin käymään Virpiniemessä, jossa en ole käynyt vuosiin… Olipa sinne tullut kaikkea uutta. Mutta Meriniemen uimarannalla oli parasta. Ja siellä on komea, ikiaikainen petäjä. Oiskohan siinä symboliarvoa Suomen luonnolle?

Ja samaan aikaan niin mukavan lämmintä. Voidaan kai puhua intiaanikesästä.

Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan. Suomeen käsite intiaanikesä tuli 1900-luvun alussa. Ilmiö on ollut tunnettu aiemminkin. Vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä (Pertun päivän 24. elokuuta mukaan). Muissakin maissa kansanperinne tuntee jonkin, yleensä myöhäisemmän merkkipäivän, jonka aikoihin intiaanikesän uskotaan usein sattuvan ja josta johtuu siitä käytetty nimitys. (Wikipedia)

Ja intiaanikesän aikaan kotinurmella on jo ensimmäiset keltaiset lehdet, mutta pelakuut, laventeli, tähtisilmät ja begoniat kukkivat kuin keskikesällä,.

 

 

Tälle päivälle on odotettavissa vielä jotain kaunista kuvattavaa ja katseltavaa: ei, en tarkoita venetsialaisia vaan tiedossa on roihupurkauksia!  Auringonpilkut kuulemma myrskyävät ja roihuavat, joten tänään ja/tai huomenna pitäisi olla komea taivas. Revontulia odotellessa. Nythän on myös ”Nuku ulkona” -tempaus. Jos pysyisin hereillä olisin iloinen. Katsotaan nyt, kuinka käy….

Kesäkuvakisa 2019 – kuvia pyöräretkien varrelta

Kesäkuvakisa on taas täällä!

(Täällä on entisiä kilpailuja.)

Tänä vuonna kisan kaikki kuvat ovat pyöräretkieni varrelta, joten eivät voi olla kovin kaukaa. Mökillä tunturissa ja Saariselän teillä ajellut pyöräreissut eivät ole mukana.

Kuvissa on maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita yms. – näistä retkistähän olen täällä blogissa kirjoitellut pitkin kesää. Tänä vuonna kuvat ovat vielä lähempänä Oulua kuin aiemmin: pisimmän pyöräretkeni kohde on ollut Raahe, joten kaikki kuvat ovat joko Oulusta tai korkeintaan 100 kilometrin päässä Oulusta. Näin ollen oululaiset ja pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä. Ja vinkkinä, että melkein kaikkiin kysymyksiin on vastaus löydettävissä täältä Tuulestatemmatusta. 😉

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (8.9.) puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina 9.9.2019 on sitten tulosten julkistus!

Tälläkin kertaa palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan niin sitten arvotaan voittaja.

1) Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja” Se on kaunis ja hieno kirja. Olen ostanut sen itselle, ja saanut toisen lahjaksi, joten raskin luopua…  tai pullo kuohuviiniä toimitettuna lähimpään Alkoosi!

         2) Seinäkalenterini ”Oulu kuvissa 2020” 

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon 10 postikortin (onnittelu- ja maisemakortteja kuvistani) nipun.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kysymykset ja kuvat

Alla 11 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät?

Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.

Maksimipistemäärä on 22 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää.

1. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

2. Missä ja miksi minulle tärkeä? (2 pist.) 

 

3. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

4. a ja b) Mitä nämä ovat? (Molemmista 1½ pistettä = 3 pist.)

 

5. Mikä joki ja missä lossi? (2 pist.)

 

6. Mikä ja missä? (2 pist.)

 

7. Missä ja miksi erikoinen/aika ainutlaatuinen? (2 pist.)

 

8. Missä? (1 pist.) 

 

9. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

10. Missä ja mikä? (2 pist.)

 

11. Missä ja mikä tuo keskellä kulkeva raja on? (2 pist.) 

Tässä toisessakin kuvassa näkyvät kadussa nuo viivat, jotka ovat rajana, mutta siis mikä raja ja missä?

Toivottavasti tästä on taas iloa, ja toivottavasti mukaan tulee paljon osallistujia!

Huomenna tai sunnuntaina postailen sitten vihdoin, pitkästä aikaa reseptejä.

Viikonloppua ja kilpailuiloa kaikille!

Hyvä päivä tänään

Prologi:
meidän esikoisella oli ala-asteikäisenä Muumi-herätyskello, jonka herätysääni oli: ”Hyvä päivä tänään”! Sellainen on tänäänkin ollut.

Aurinko, ja lämpö.

Varhainen herääminen, ja pihalle. Noh, kuitenkin takaisin keittiön pöydän ääreen aamukahville.

Sykkelöimään, kohti yliopiston puutarhaa. Sielläpä pitkähkö tovi vierähti: puiston penkillä istuskelin ja tyttären kanssa chattailin. PHP-muutoksista ja Windows7:n tuen loppumisesta. TAAS on tehtävä isoja muutoksia sekä softaan että rautaan. En tykkää, ja arveluttaakin vähän. Ehkä turvaudun ammattilaisapuun, – ja vien sorvin liikkeeseen.

Ja sitten puutarhalla oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa.

Puutarhalta päätin polkea kohti Jääliä, – anopille tervehdyskäynnille. Eipä minun paljon tarvinnut jutella, kunhan kuuntelin. 😉

Kotimatkalla kiertelin ja kaartelin, yritin imeä tätä lämpöä, varastoida, kulkea, aistia, nauttia.

Kotipiazzalla Parman salaattia ja kasvislasagnea, tuntui kuin jossain etelässä oltaisiin.

Se tunne vain vahvistui, kun saimme kutsun ystävien luo Oulujoenrannalle, tai oikeastaan murtoveden äärelle. Joka tapauksessa aurinkoisella parvekkeella lasilliset, paritkin 😉 sopivat ihan poikkeuksellisen huikean, helteisen torstai-illan eloon. Höpöttelyä, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, tulevista ja menneistä juttua. Niin mukava.

Toisaalta on vähän sellainen ”Näkemiin, kesä!” -olo. Haikeutta ilmassa. Kuitenkin: hyvä päivä tänään.

Oulussa on paljon kaunista

Maantie vaatii kulkemaan.

Ylläoleva kuva on eiliseltä reissulta, mutta kyllä tänäänkin on tullut pariin kertaan oltua pyörän kanssa liikenteessä.

Aamupäivällä me molemmat olimme tahoillamme äitiemme ”hommissa”. Pehtoori puushowissa ja minä kauppa-asioilla ja Caritaksessa. Kun oli pesula-asiakin, niin kävin samalla stopilla kaupassa Valkean uudistetussa Herkussa, jossa tosin vasta nyt iltasella oli viralliset avajaiset. Toisin kuin aiemmin olin antanut itselleni kertoa, ei kauppaa oltukaan supistettu ja ”ajettu alemmas”, vaan päinvastoin hyvältä näytti monilta osin. Deli ja valmisruokapiste taisi olla ainoa osa, joka oli melkein deletoitu. Mutta sepä ei minua juuri koskekaan, en ole tainnut siitä koskaan mitään ostaakaan.

Iltapäiväksi olimme sitten sopineet Villa Eevilään iltapäiväkahvitreffit; molemmat pyöräilimme sinne tahoiltamme.

Se on viimeistä viikkoa auki tälle kesälle, ja siellä oli kyllä sekä pihalla että sisällä kahvittelijoita ja suolapalan nauttijoita.

Ja äsken piti vielä käydä Möljällä katselemassa ulkoilijoita ja uimareita elokuun samettisessa illassa. Lämmintä, tyventä, vahvoja vihreän sävyjä, leppoisaa, auringon kultaama maisema.

Vielä muistan …

Taas vietetään tasavuosijuhlaa. Olenko kertonut meidän kihlajaisista? Niistä on nyt 40 vuotta.

Kesällä 1979 olimme seurustelleet kolmisen vuotta, kun olimme lähdössä kolmatta kertaa Eurooppaan telttaretkelle. Silloin olimme molemmat opiskelleet vuoden, Pehtoori (22 v.) tekulla ja minä (21 v.) yliopistolla, olimme molemmat tehneet  vapusta asti rutkasti töitä ja elokuu oli tarkoitus reissata Englannissa, Ranskassa, Alankomaissa. Ennen matkalle lähtöä poikaystäväni tuli kysäisseeksi (lue: kosineeksi), jotta mites jos mentäisiin reissussa kihloihin? – Enhän minä – noin äkikseltään 🙂 – ollut sellaista tullut pohtineeksi ja sanoin, että ehditäänhän tuota, en minä vielä taida…

Sitten kun oli kolme viikkoa reissattu ristiin rastiin, seikkailtu, sattumuksista toiseen kuljettu, hyvin toimeen tultu, vielä rakastuneita ja oltiin jo paluumatkalla kotiin ja opintojen pariin majoittuneina Amsterdamin lentokentän läheisellä leirintäalueella ja olimme telttaillallisen (papuja ja sipulia, ihanaa rapeaa leipää ja juustoa) jälkeen paikallisen ravitsemusliikkeen baarissa drinksuilla ja matka tuntui menneen oikein hyvin tulinkin minä sanoneeksi (vuorostani kosineeksi 😀 ), että jos sittenkin mentäisiin kihloihin. – Eikä poikaystävällä ollut mitään sitä vastaan.

Meillä oli kotimatkaa varten ostettu laivaliput Finnjetille (joka oli silloin ihan uusi) ja päätimme, että laivallahan se olisi hienoa sormukset vaihtaa. Ne hankittiin pienestä Bad Segebergin kaupungista Pohjois-Saksasta matkalla Travemündeen, josta laiva iltasella maanantaina 27.8. lähtisi. Aamupäivällä kävelimme paikalliseen kultasepänliikkeeseen ja olin sanakirjasta etsinyt tarpeelliset sanat sormusten hankintaa varten: ”Verlobungsring, bitte!”

Sormukset (14 karaattia riitti meidän matkabudjettiimme vallan mainiosti) löytyivät: minun sormustani piti suurentaa ja poikaystäväni sormusta kaventaa. Kun jätimme sormukset liikkeeseen näiden operaatioiden tekemiseksi, meillä oli aikaa kulkea keskustassa ja käydä vähän syömässä. Koskapa rahat olivat kovin vähissä ja koska halusimme säästää vielä jotain laivalle ”kihlajaisillallista” varten, niin päätimme mennä paikalliseen Imbissiin (saksalainen makkarakoppiketju). Ja taas minun koko lukion kestänyt saksan tunneilla istumiseni (huom. ei oppimiseni) oli kovaa valuuttaa. Päätimme tilata molemmille yhden bratwurstin ja yhdet ranskalaiset puoliksi. Ja mitä saimme?? Kaksi makkaraa sekä isot annokset ranskalaisia molemmille. Noh, niillä jaksettiin laivalle, jossa vielä vähän söimme ja sitten tanssimme saksalaisten eläkeläisten kanssa Udo Jürgens´n – Heiraten Wollte Er Nicht -biisin tahtiin.  Biisihän (ja sanat!) on sama kuin Tapani Kansan Naimisiin tahdo en. Mutta niin me kihlauduimme – aika tarkalleen 40 vuotta sitten ja tasan neljä vuotta tuon jälkeen olikin sitten häät. Jürgensin laulannasta huolimatta. 😀

Nyt viikonloppuna Rovaniemellä päätimme, että kapitulissa olisi juhlaa ihan kylliksi, joten tämä juhlapäivä voitaisiin viettää matalalla profiililla, mutta kun Pehtoori kuitenkin toi ruusut, ne minulle ”ainoat oikeat” (syvänpunaiset pitkät ruusut), katsoin minä hyväksi tehdä meille tavallista tiistaita paremman sapuskan.

Muutoin päivä on vietetty liikkuen: Pehtoori on poistanut vanhat vuorimännyt ja istuttanut uudet (”seuraavat 36 vuotta saavat kasvaa”) ja minä kävin lossikyydillä = poljin Pikkaralaan ja pääsin oikean lossin kyytiin. Kesä on palannut, mikä ilahduttaa kovasti.

Jälkipuintia

Tänään on ollut jälkihoidon aika. Viikonlopun juhlivan vieton seuraksena on ollut a) kapituliin liittyvien juttujen hoitamista, viestittämistä, kuvapakettien kokoamista, postitusta, kirjeenvaihtoa ja puheluita ja b) kotiin ja arkeen paluuseen liittyviä juttuja.

Kapitulista vielä tänne blogiinkin tiedoksi, että se eiliseen että lauantaiseen postaukseen olen liitellyt kuvia ja tekstiäkin, ja sitten eilisessä postauksessa on linkki Oulun voutikunnan kuvasivustolle, jonne kapitulin kuvia olen tänään tehnyt ja lataillut. Ja taas kerran miettinyt sitä, miten tupuloimiseksi kaikki tekeminen on mennyt. Tuntitolkulla aikaa touhuihin, jotka eivät kyllä pitäisi kestää niin kauaa.

Viikonloppuna pyöräily jäi aika vähäiseksi, vaikka perjantaina aamuvarhain ehdin käydäkin Oulujokivarren lenkkini polkaisemassa. Eilen iltasella yritin vähän pitempää lenkkiä, mutta se kutistui vajaan tunnin mittaiseksi, sillä rankkasade iski juuri kun olin Seelannin risteyksessä, joten katsoin parhaaksi palata kotiin.

Rovaniemen hotellissa olisi ollut pyöriä käytettävänä, mutta siellä me tyydyimme vain tepastelemaan Ounasjokivarressa ja muualla kaupungissa.

Tänään sitten mittariin kertyi 35 km, sillä sää liki kesäinen ja Sofia Lundbergin kirja ”Punainen osoitekirja” mieluisaa kuunneltavaa. Ja kävinpä lenkin ohessa systerin ja Pehtoorin kanssa katselemassa sisaren uuden kodin – tai siis asunnon, jonka aikoo hankkia. Jos talonsa Iissä on ollut mieleeni ja huikealla paikalla, niin on tämä uusikin! Kaupunkiin paluumuuttaja muuttaakin sitten ihan keskelle!

 

Hajamietteitä Rovaniemeltä palauduttua

Olemme palanneet kotiin. Palanneet takaisin tavalliseen elämään. Kaksi päivää liki 400 muun ruokafriikin, harrastajan ja ammattilaisen kanssa ruoan ja juoman parissa, juhlassa ja jonkinlaisessa mukavassa kuplassa, vähän epätodellisessa olossa, – lomalla kaikesta. Ja niinkin lähellä kuin Rovaniemellä, mikä teki kapitulista tavallistakin nautittavamman: vain 2½ tunnin matka kotoa. Ei lentoja, ei junamatkoja, ei reissaamista jonnekin Suomen eteläreunalle… 😉

Kapituli oli kiireetön, mikä korostui eilisen illan Grand Dinerillä: kello oli melkein iltayksitoista ennen kuin kaksi ensimmäistä ruokalajia oli saatu nautituksi.

Kello oli yksi yöllä, kun koko illallinen oli ohi ja Conseiller Culinairen ja Echansonin toimesta sali- ja keittiöhenkilökunta oli asianmukaisesti kiitetty ja kehuttu, ja me olimme saaneet pöytäseuran hyvästeltyä ja jälleennäkemiset toivoteltua.

Mukavan kuuloista tanssimusiikkia ja hyvää seuraa olisi ollut vielä tarjolla, mutta me kävelimme muutaman korttelin pätkän omaan hotelliin ja yöpuulle. Vielä yöllä jaksoin tupista, että patikkakengät ja goretex ovat minulle luontaisempia juttuja kuin korkkarit ja pitkä silkkipuku, mutta… toisaalta hiljaa mielessäni myönsin, että onhan kapituleissa juuri tämä pieni ja isompikin glamour ”se juttu”. Tietysti on. Glamour ja iltapuvut ovat tärkeä osa juhlaa.

Pitkän illallisen aikana ehdimme (ainakin MH ja minä 😀 ) höpöttää kaikkea hupaa. Ei oikeastaan ole ihme, että ääneni oli vielä kotimatkallakin käheänä. Mutta ehdimme lauantaisen illan kuluessa, kaiken muun ohessa, pitkän illallisen aikana, vähän pohtia paistinkääntäjyyden syvintä olemusta: miksi me itse kukin ollaan mukana. Miksi hankkiudumme kapituliin, hommaamme pukupussillisen pukukoodiin sopivia kamppeita, maksamme matkoista, majoituksesta ja kapitulitapahtumista, mikä tarkoittaa yleensä yhteensä kolmea gastronomista, kulinaarista ja enologista kokemusta sekä rahanmenoa.

Osalle, ehkä noin neljännekselle noin 400 hengen kapitulin muonavahvuudesta, tapahtuma on ainakin osittain ammatillinen kokemus, mutta suurimmalle osalle (avecit ja harrastajat) se on ”vain” harrastukseen ja elämäntapaan liittyvä juhlaviikonloppu. Ruokafesta, jubilaari, ystävien tapaaminen paikallisten kulinaaristen nautintojen äärellä. Se on leppoisaa yhteisöllisyyttä samanhenkisten kanssa. Uuden oppimistakin.

Mitäs minä opin tai tulin kerranneeksi tässä kymmenennessä kapitulissani?

  • Tunturikonjakki on kuivahkoa kotimaista yhden tähden jaloviinaa.
  • Lusikallinen puolukkasurvosta tattikeiton pinnalla tuo mukavan uudenlaisen raikkauden ja hapokkuuden keittoon.
  • Sinihomejuustomuru hyvän poronpaistikäristyksen päällä on mitä mainioin makulisä ruokaan, joka muutoinkin on yksi lemppari(mökki)ruoistani. Mitäs jos laittaisin sinihomejuustoa myös vierasruokabravuuriini eli poro(npaisti)lasagneen? Minähän kokeilen!
  • Jos kalassa on mudan makua tai se muutoin kaipaa hieman happoa, on siihen hyvä apu, kun lorauttaa pienen tilkan nestettä oliivipurkista. Aina kalan raikastamiseksi ei tarvitse, eikä kannata, käyttää sitruunaa.
  • Jos teet järjestössä hyvin ja paljon töitä, sinut voidaan valita pestiin, jossa saat tehdä vielä enemmän hommia. Toisaalta on mahdollista olla mukana aktiivisena jäsenenä vuosikymmeniä joutumatta työläisiin luottamustoimiin. (Nimenomaan tämä on kohta, jonka määräsin itselleni kotiläksyksi ja pohdittavaksi… 😉 )
  • Toisin kuin koko läheinen pöytäseurue ja minä ajattelimme, aina ei olekaan hyvä, että lautanen on lämmitetty. Esim. eilen, kun tarjolle tuli (minun mielestäni ehkä koko kapitulin hienon ja eniten makuhermojani hellivä annos = ) riimiporoa erinomaisen ihanassa ja aromikkaassa riekkoliemessä koristeltuna käsittämättömän hyvällä punajuurisipsillä, olimme hieman pahoillamme, että lautanen oli ihan kylmä, mikä tarkoitti, että riimiporon päälle kaadettu jumalainen kuuma, höyryävä liemi jäähtyi siinä samassa kun se kohtasi kylmän posliinin. Mutta opimmepa loppuillasta, että jos riimiporo olisi laitettu kuumalle lautaselle, se olisi siinä kypsynyt, mikä ei todellakaan ole hyväksi. Siis mieluummin jäähtyvä liemi lautasella kuin siinä kypsyvä raakaliha. Ja edelleen: lopultakin tämä aika pieni annos oli makumuistoihin jäävä…

  • Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja. Etkö vielä ole oppinut!!!!
  • Lopeta urputtaminen korkkareista: opettele nousemaan niillä portaat tai jätä ne kotiin.
  • Namelaka viittaa japanilaiseen keittiöön, pehmeään kermamaiseen, vaahtoiseen koostumukseen ja usein (ymmärtääkseni) se liitetään juuri valkosuklaaseen. Ja ainakin eilen se oli ihan mahdottoman hyvä asia. 😉 (ks. menu)

  • Astia, jossa ruoka tarjotaan, on osa (maku)elämystä. Tämän olen oikeastaan tiennytkin, mutta käsitykseni vahvistui Grand Dinerillä …  alkuruoan ”kalapaletti” viehätti kovasti, samoin päre, jolla illallisen varsin makoisa juusto ja erityisen hyvä mustikkahillo(ke) tarjottiin.

  • Jos nahkiainen ”leivotaan” terriiniin ja sen ohessa on mätiä ja sokerisuolattua rautua, hauen nahkaa sekä poikkeuksellisen hyvää rieskaa ja (paahdettua?) voita lasissa, niin myös nahkiaisia välttelevät henkilöt (= Pehtoori) voivat mieltyä annokseen.
  • Älä ikinä, älä enää koskaan kuvittele, että löydät vieraasta kaupungista kampaajan, joka ymmärtää, miten hiuksesi ”toimivat”.
  • Jos välttelet liharuokaa arjessasi, niin ei tarvitse hämmästyä, että juhlaillallisella pääruoaksi tarjotut isohkot, aika suolattomat karitsanlihapalaset eivät uppoa, vaikka kohteliaasti ja urhoollisesti vähän turhan hilloisen punaviinin avustuksella yritätkin saada ne syödyksi. Mutta ole tavattoman iloinen siitä, että annoksen keskellä on maustettu, sopivan rasvainen ”rullan viipale”, joka tyydyttää lihanhimosi suurenmoisesti. Nauti siitä, että se oli niin hyvää!
  • Illalliselle tullessa ei kannata vaihtaa plaseerattua paikkaa sillä syyllä, että saisit paikan ”jossa on parempi valo annoskuvauksia varten”. Valot sammutetaan tai ainakin himmenetään joka tapauksessa, joten kun et kehtaa käyttää salamaa, kuvaat puolet annoksista kännykällä, vaikka olet muka ammattilaisena raahannut mukanasi ison osan kamerakalustostasi iltapuvun helmoissa illalliselle (lue: olet kauniisti pyytänyt miestäsi kantamaan kameralaukkua).

Huomaatteko, olen taas oppinut. Ja ennen kaikkea nauttinut! Ruoasta, seurasta, viineistä, tutuista ympäri Suomea. Ehdimme oikeasti kohdata ja tavata monia ”vain kapituli”tuttuja  helsinkiläisiä, monia lappilaisia, lahtelaisia, tamperelaisia, jyväskyläläisiä, oman voutikunnan paistinkääntäjiä – osa jo, melkein, läheisiä…

Jo nyt mietin, että ajatukseni siitä, että tämä kymmenes suurkapituli, jossa sain (vaikken installaatioon osallistunutkaan) käätyihini ”commandeur”-lätkän, tunnustuksen aktiivisesta toiminnasta, olisi ehkä viimeinen, johon pitkään aikaan tulemme osallistumaan, ei ehkä olekaan kovin hyvä. Ehkä pian taas – sittenkin – mennään jonnekin… 😉

Ensi kesänä Helsinkiin? Voitaisiin asustella tyttären luona? — Tai ehkä ei sittenkään. Jokatapauksessa nyt on viikonlopusta hyvä maku – kirjaimellisesti. Kiitos Rovaniemi.

Kiitos kuksistakin! Hieno kapitulilahja. Meidän patikkareput Lapin mökkimaisemissa ovat ihan uudella levelillä näiden kuksien myötä. Kiitos kaikki ystävät, joiden kanssa viikonloppua vietimme. Olipa mukava, olipa makoisa.

PS. Kapitulin perjantain ja lauantain kokemuksia on lisää täällä (pe) ja täällä (la)

PS 2. Oulun voutikunnan sivulla on kuvakavalkadi. Huom. yllä oleva opetus:
”Älä koskaan yritä yhtä aikaa olla juhliva ja illallisesta nauttiva kapitulivieras ja valokuvaaja.” 😀

Kapitulin toinen päivä …

Terveiset Kiireettömästä kapitulista aurinkoiselta Rovaniemeltä. Kapitulista on 2/3 nautittu.

Eilinen Diner Amical Santa Claus -hotellissa oli mukava ja makoisa.

Kuohuviinietkot olivat menestys. Ja yhteiskuvankin sain otettua. 😉

Paljon ehdittiin tavata ja jutella ihmisten kanssa, löytää vanhoja ja uusia tuttuja. Ainoa ”iso” ongelma oli juhlatilan akustiikka tai siis se, että ohjelmanumeroista ei kuulunut juuri mitään ja että puheensorina oli välillä todella kova, joten jutteleminen oli välillä ihan tekemisessä.

Ruokana oli – yllättävää, eikö? – poronkäristystä ja pottuvoita. Hyvää oli. Todella hyvää. Se kun voi olla aika karmeetakin. Mutta nyt oli paistikäristystä, jonka paistamisessa oli käytetty myös poron ”kuuta”  ( = pintarasvaa) eli omassa rasvassaan paistaminen antoi hyvän maun. Ja hyvä lisä annoksessa oli aurajuusto. Erinomainen lisä. Pitää kokeilla kotonakin.

Viihdyimme kymmeneen asti, – mikä takasi, että yöunesta tuli riittävä. Tänään yhdeksän aikoihin hotellin aamiaiselle. Edelleen olen sitä mieltä, että tässä hotellissa on paras hotelliaamiainen ikinä. Ennenkin olen tätä kehunut, ja hoksauttanut, että sinne voi mennä vaikkei hotellissa yöpyisikään (edellisen linkin takana ohje).

Aamupäivällä, ennen puolenpäivän lounasta, kävimme Pehtoorin kanssa liki parin tunnin kävelyllä, vähän tutustuttiin Rovaniemeen. Ja hankittiin pienille tuliaisia.

Ja puolelta päivin olikin jo aika lounaalle. Sieltä kuvat alla. Neljästä lounaspaikasta – Arctic Light Hotellin (siis meidän hotellin) ravintola, Roka, Monte Rosa ja Metsäpirtti (Napapiirillä) – meille osui Roka. Sen on ihan Roin keskustassa, Sampoaukion laidalla. Kaikilla neljällä ravintolalla oli yksi ”pakollinen” raaka-aine, ja se oli siika. Meidän ravintolan menu oli sama kuin meidän mökkimenumme aika usein on, varsinkin silloin kun meillä on mökillä vieraita: tattikeittoa, siikaa ja pottuvoita ja jälkkäriksi Lakka Creme Brûlee. Mutta on myönnettävä (eikä edes pitkin hampain 🙂 ) että Rokassa oli astetta, jollei kahtakin parempi tulos kuin minun kokkailuni Lapin möksällä.

 

Nyt (klo 18.15)  on jo hopusti lähdettävä illalliselle. 😀  Huomenna sitten lisää juttua ja kuvia!

Kiireetön kapituli

”Kiireetön kapituli” on Lapin voutikunnan järjestämän paistinkääntäjien vuotuisen kokoontumisen teemalause. On kymmenen vuotta siitä, kun olimme ensimmäisessä rotissöörikapitulissamme Oloksella elokuussa 2009, jolloin sain (ensimmäiset) käätyni. Sen jälkeen olemme käyneet lähes kaikissa suurkapituleissa (= kesäkapituli), vain Karjalan voutikunnan kapituli Kotka-Hamina kaksi vuotta sitten on jäänyt väliin) ja kahdessa talvikapitulissa (Kuusamo ja Oulu, jossa tosin olin lähinnä järjestävänä ja valokuvaavana osapuolena).

Oulun voutikunnan tiedottajana olen ollut jo kahdeksan vai jo yhdeksän vuotta. Osallistunut lähes kaikkiin tilaisuuksiin, touhunnut ja toiminut aktiivisesti. Näillä meriiteillä minulla olisi huomenna mahdollisuus käydä installointitilaisuudessa pokkaamassa käätyihin uusi laatta. Ilmoitin kuitenkin, että jätän väliin, – minulle riittää oikein hyvin, että saan sen Oulussa jossain vähemmän pönöttävässä tilaisuudessa, eikä tarvitse huomenna iltapäivää istua iltapuku päällä katsomassa kymmenien jäsenten ritariksi lyöntiä.

Viisi kertaa installoinnissa olen ollut mukana (oma (Olos 2009), alajärjestö OMGDn jäsenyys ja siitä merkiksi  taste-vin -kippo käätyihin (Ruka 2011), pressen siniset käädyt (Jyväskylä 2012), ystävälle käädyt (Turku 2013)  ja sitten Oulun talvikapituli (2018). Ja vahva tunne on että tämän kapitulin jälkeen tulee taukoa osallistumiselle. Ensi vuonna, kun aion jättää pressen hommatkin. Noh, saa nähdä.

Mutta siis: nyt ilolla mukana.

Lähdimme kotoa hyvissä ajoin. Heti kun olin saanut pakatuksi. Herra varjelkoon sitä vaatteiden, kenkien ja asusteiden määrää! Kapitulissa kun on (ainakin) kolme tapahtumaa, joihin kaikkiin on vähän erilainen pukukoodi (Diner Amical (pe), lounas (la) ja (installointi ja) Grand Diner (lauantai-ilta). Yleensä ja niin nytkin olin hyvissä ajoin sovitellut ja valinnut, mitä otan mukaan. Yleensä valinta on ollut vaikeaa koska ”mikään ei mahdu päälle”, ”allit häiritsee”, ”korkkarit ei oo mun juttu”, ”tarvisin uuden saalin, keepin tai boleron tai JONKU” (ennestään niitä on kai kahdeksan)”. Aina on kuitenkin viikonlopun garderobi tullut kasattua ja kapituli hyvin juhlittua.

Tänään sitten oli kolme uutta viime hetken ongelmaa, jotka pistivät testaamaan ja pohtimaan kaikki valinnat uusiksi. ”Kesäkapituli onkin SYKSYISESSÄ kelissä – en varmaan tarkene kesämekossa!”, ”tämä iltapuku roikkuu”, ”jos molemmat laitettaiski ne itävaltalaistakit”. Huoh!

Ja sitten yhtäkkiä ymmärsin lopettaa: meillä on edessä juhlaviikonloppu, jossa näemme paljon tuttuja ja ystäviä, tutustumme uusiin herkuttelijoihin, pääsemme syömään hyvin, itse asiassa mitä todennäköisimmin erinomaisesti, saamme istua illallisella, jossa kaikki on harkittu ja valmistettu tarkoin ja huolella, ympärillä ja seurana on kauniisti pukeutuneita ruokaystäviä, joiden kanssa juttujen aiheet eivät lopu. Meillä on tämä mahdollisuus. Siispä suu kiinni, kamppeet ja korkkarit (ja kahdet muut kengät 😉 ) laukkuun ja kohti juhlaa! Nauti kun kerran saat ja voit!

Tällä kertaa ajoimme Rovaniemelle Pudasjärven – Ranuan kautta. Ranualle asti satoi, reilusti.

Kapitulin päähotelli on Santa Claus, mutta me asumme parin korttelin päässä Arctic Light Hotellissa. Ja siellä asuu moni muukin tuttu, – mihin olemme suosituksinemme osasyyllisiä. Kunhan saimme juhlavaatteet hengareihin oikenemaan, lähdettiin ilmoittautumaan ja tapaamaan tuttuja. Ja minulla muutamia ”hommiakin” varmistettavana. Olen järjestellyt oman voutikunnan jäsenille kuohuviinietkot kuuden jälkeen ennen kuin alkaa illan varsinainen juhlaa ”Diner Amical”, jonka teemana on ”Rovaniemen markkinat”. Niille kohta!

Kirjakesän saldo

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Poissa koneelta

Kahvila Kiikku Kiikkusaarella Ainolan puistossa oli tänään lounaspaikkani. Kahvila Kiikku (ent. Tuomenkukka) on edelleen mitä viehättävin paikka piipahtaa. Sisätila on vanhassa kasvihuoneessa, ja edelleen siellä on paljon kasveja, mm. kaktuksia ja mehikasveja, katossa viiniköynnöksiä. Siellä on hyvä hengittää ja hyviä leivonnaisia vitriineissä.

Korvapuustilounaan jälkeen kävin jälleen katselmassa puiston ruusutarhaa, joka edelleen kukki ja voi hyvin. Tämän ruusun nimi on Hansestadt Rostock. Hansakaupungilla on nimikkoruusunsa.

PS. Onko sinulla ollut ongelmia saada blogia auki puhelimella? Muutamia ilmoituksia siitä on tullut… Olen koettanut etsiä syytä moiseen, mutta enpä ole vielä keksinyt missä olisi jokin ruksi pielessä, ettei toimi… Onkohan se jopa syynä vierailijamäärien romahdukseen? Vai onko syynä se, että tässä kesällä on ollut monta sellaista päivää kuin eilen ja tänään, etten ole oikein ehtinyt/jaksanut/viitsinyt paneutua blogiin, mihin on syynsä ollut silläkin, että kuuntelussa on ollut niin hyvä kirja, etten ole malttanut sitä keskeyttää, vaan olen tehnyt mieluummin vaikka kotihommia, joiden ohessa kirjaa voi jatkaa. Postausta kirjoittaessa en pysty kuuntelemaan, tai pystyn, mutta en kuule mitään.

Teenpä tähän pienen kyselyn ja kartoittelen pitkästä aikaa ”lukijakäyttäytymistä”. Siis mielellään kaksi täppää: 1) millä välineellä ENIMMÄKSEEN luet ja 2) kuinka USEIN luet?


Ps. Huomenna voisin ehkä yrittää tehdä ”oikean” kunnon postauksen, ja kertoa kesälukemisteni parhaimmistosta. Ja ensi viikolla sitten julkaisen kesäkuvakisan. Niiden välissä raporttia Rovaniemeltä: Paistinkääntäjien Suurkapituliin matkaamme perjantaina.

Plan B: pizzapäivä

Takana viikon ”savottakokkina” toimiminen, aamupäivällä äidin luona ja sairaalassa käyttäminen ja sieltä palattuani halusin kunnon pyörälenkille, joten tänään mielelläni skippasin kauppa- ja keittiöhommat ja päätimme Pehtoorin kanssa mennä kaupungille syömään.

Plan B Torikadulla on kiinteistöissä, jossa on ollut Julistekauppa, Illyn kahvila, Kotipizza, Sushi-baari, ja ties mitä kaikkia. Nyt siihen on taas tehty remonttia ja kesäkuussa avattu Pizzeria & Restaurant Plan B. Pizzaa, pastaa, hampurilaisia, risottoja ja kebabia on listalla monenlaista. Paikka on auki iltakymmeneen, ja siellä on myynnissä siideriä ja olutta, ei siis A-oikeuksia. Se ei ole mikään ketjuravintola, eikä varsinaisesti etninenkään, vaikka perustajat = keittiöhenkilökunnan jäsenet lienevät jostain päin Lähi-Itää.  Joten voidaan se oikeastaan ottaa mukaan meidän Oulun etniset ravintolat -kierrokseemme.

Pizzerioita me ei ole juuri testailtukaan, – jos pizzalle Oulussa mennään, niin sitten yleensä Puistolan alakertaan Cantinaan. Eikä sen suosituimmuusasema tämänpäiväisen kokomuksen jälkeeen nyt ole mihinkään romahtamassa. Mutta ei Plan B huono ollut. Ei missään tapauksessa.

Ensinnäkin se on mukavasti rempattu, ikkunoista on mukava seurailla vilkasta katu- ja pysäkkielämää, ja melkein kasariruskea sisustus tekee lämpimän ja mukavan tunnelman. Ja paikka on – ainakin vielä – hyvinkin siisti. Kuvan onnistuin ottamaan niin, että juuri ne neljä pöytää meidän pöydän lisäksi, joissa oli asiakkaita, jäivät ulkopuolelle. Siellä siis OLI asiakkaita.

Menu on monipuolinen, ja annosten hinnat varsin kohtuullisia kympin molemmin puolin, kallein taisi olla sellainen mättöhampurilainen. Ja mikä olennaista ja parasta: annoksiin kuuluu salaattipöytä, joka ei ole sokeri-etikkaliemessä lilluvaa kaaliraastetta, vaan siinä oli paljon kaikkea hyvää antipasti-tyyppistä hyvää. Mozzarella-tomaattia, viininlehtikääryleitä, vesimelonia, perunasalaattia, ja tuossa lautasellani olevaa herkkusienisalaattia, joka oli oikeinkin hyvää. Salaattipöydästä saa halutessaan kerätä myös pääruokasalaatin.

Lopulta me molemmat päädyimme pizzoihin. Pehtoorilla Opera Special ja minulla Quatro Mare. Hyville näyttivät, ja isoille!

Niiden maistuvuus ei yltänyt salaattipöydän tasolle, mutta kelpo pizzoja olivat. Tuossa minun pizzassani nuo valkoiset eivät ole tuoremozzarellaa (olisipa ollut 😉 ) vaan smetanaa. Ihan uusi juttu minun pizza-kokemusmaailmassani. Ja taitaa jäädä ainutkertaiseksi. Yksi tuollainen lusikallinen olisi riittänyt. Loput rapsuttelin sivuun pizzan päältä. Ihan turhaa oli. Ja Pehtoorin pizzan kinkku oli sitä pizzerioissa (turhan) usein käytettävää lenkkimakkaran näköistä (ja makuista) kinkkusuikaletta. Salami oli hyvää.

Palvelu oli ystävällistä ja toimivaa. Ja huomionarvoista on että Plan B on Volt-ravintola, jos joku sellaista (osaa) käyttää. Me ei olla taidettu koskaan tilata kotiin ruokaa? Tai ehkä kerran tilattiin? Joskus on haettu itse pizzat.

No joka tapauksessa miljöö ja huippu alkusalaattipöytä nostavat arvosanaa lähelle nelosta, pizzat olivat hyvää keskitasoa, siis ehkä 3+/3½, joten olisiko sitten yleisarvosana 4 – .

Hyvää matkaa

Ennen kotimatkalle lähtöä käytiin vielä juoksemassa rannassa: ”Mummiiiiiii, ota kiinni!”

Kotiinpaluu pilvisessä säässä ja hyvässä seurassa; Apsuhan halusi tulla mummin ja papan kyydillä. Katseltiin maisemia, kuunneltiin Risto Räppääjää, höpöteltiin ja yksi pojan mielipuuhia on katsella puhelimesta perhechatin kuvia ja kuunnella vanhoja ääniviestejä. Yritin ehdottaa myös jotain niinkin vanhanaikaista kuin autojen kilpalaskentaa: minulle punaiset autot ja Apsulle mustat, viidestä poikki. Meidän sukupolven ehkä tavallisin ajomatkojen hupi, mutta ei diginatiivia oikein innostanut moinen tylsyys. Mutta lopultakin aika hyvin poika pitkän ajomatkan sieti.

 

 

 

Vuotson hyvän matkan -toivotus”hässäkkä” on uusittu.

 

Liikkumista monella suunnalla

Tänään on ollut viikon lämpimin ja aurinkoisin päivä. Ja siitä ilosta olemme liikkuneet oikein kunnolla. ”Minä voitin!” – ilmoittaa Apsu suunnilleen kaikkien tapahtumien jälkeen, aivan sama, onko menossa muistipeli, leivän syöminen, puronrantaan juokseminen tai yöunien pituus, – joskus voittotuuletus on ansaittu, aina ei, mutta tänään kyllä nelivuotias teki voittoisan suorituksen. Kävi vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa ”vaunupatikalla” ja käveli reilun kuuden kilometrin lenkin tunturissa – eikä ollut moksiskaan. Vielä illalla jaksettiin kaksin kulkea purolla ja heitellä tikkaa. Ja yhdessä todeta, että ei ole kiva lähteä huomenna kotiin.

Pehtoori kulki kultareitillä kohti Kutturan tietä. Minä ajelin maastopyörälläni pitkin latupohjia ja palalin pikitietä – hillittömässä vastatuulessa. Koin sen, josta Tyär mankelimatkallaan kertoi: alamäetkin oli poljettava. Mutta olin kovin iloinen, että parinkymmenen kilsan pääosin maastolenkistä en ollut minäkään moksiskaan. Hyvälle tuntui kulkeminen. Kuvasaalis tänäänkin vaatimaton, kuten koko viikolla. Porotokkaa sentään … 😉

Ja yhdessä sapuskan tekoa, pitkään ruokapöydässä, pienten kanssa touhuamista, Eeviksen sylittelyä. Eeviksessä mökillä parasta on olleet oravat, jotkä näkyvät hänen paikaltaan ruokapöydästä. Niitä on seurannut ja hihkunut niiden liikkeitä. Ja kuukkelikin kävi lintulaudalla! Ei riemulla rajaa!

Jänkhällä ja kylpylässä

Sillä samalla hetkellä kun iltapäivällä astuimme Saariselän kylpylän ovesta ulos sateiseen, hyvin syksyiseen ilmaan, Apsu kysyi: ”Milloin me mennään tuonne uudelleen?”

Parituntinen lilluminen kylpylän altaissa, polskiminen, leikkiminen, kilpailu, uiminen, ei – saunaan ei välillä maltettu lähteä, taas polskiminen… oli ehkä tämän lomaviikon paras juttu Apsulle. Ehkä kivien heittely puroon melkein yhtä kivaa. Ja kylpylään eivät isi ja äiti, saatikka Eevis, saaneet lähteä mukaan: ”Vain minä, mummi ja pappa!” Ja lähdön odotus alkoi jo aamiaispöydässä: aamukahdeksan ja puolenpäivän välissä (jolloin kylpylä avautui) Apsu ehti noin 168 kertaa kysyä, joko lähdetään. Miksi ei vielä lähdetä? Lähdetäänkö ikinä?

Sitä minä (taas kerran) mietin kylpylässä, mikä on porealtaiden juju? En ole oikein koskaan niitä tajunnut. Tänään (kun Apsukaan niistä digannut) yritin miettiä ja makustella, että mikä tässä on – muka – niin mahtavaa… En hiffannut.

No uiminen minustakin on mukavaa, Pehtoorin kanssa välillä vuoroteltiin Apsun huolenpidossa ja kun yhdeltä uintikierrokselta tulin Apsun tykö sukeltaen, tukka luonnollisesti vesikampauksella päätä myöten, ilmoitti pojanpoika aika nopeasti: ”Mummi, laita tukka kunnolla!” 😀

Muistuipa mieleen, kuinka kotiäitivuosina joskus (harvoin) lähdin lasten kanssa Oulun Edeniin: ne oli sateisia, kylmiä, loka-marraskuisia tai pakkas-helmikuun päiviä, jolloin ei ulkoilu ollut mikään ilo, jolloin oltiin väsyneitä, huonounisia, … iltapäivä kylpylässä oli ilo, pieni seikkailu, juhla ja yleensä niiden päivien jälkeen oli aikainen nukkumaanmeno, levollinen ja pitkä yöuni taattu. Joskus niinkin.

Kylpyläreissun yhteydessä kävimme katsomassa kun ”Jänkhällä jytisee” kulkue lähti liikkeelle: tänä vuonna jo 21. kerran moottoripyörien kokoontumisajo täällä. Yli 2000 osallistujaa, ja parihiksi olimme keskustassa kun melkein kaikki prätkät (mitkä pätkät? – kysyi vielä ärrää taitamaton Apsu. 🙂 ) lähtivät kohti Ivaloa ja Inaria. Pääasiassa isoja pyöriä, ”hieman iäkkäämpiä” miehiä, mutta myös naisia upeilla pyörillään. Aika vaikuttava oli letka…

Mökille palatessa meitä odotti ”antipasti” ja sitten illansuussa oli tarte flambeen aika. Lapsiperhe-elämää elettiin ilta. )

Hyvää elämää

Niinhän se oli jo alunperin suunniteltu, että tänään olisi tämän lomaviikon juhlapäivä: kaikille mieluista puuhaa, ulkoilua, (tilattua 😉 ) aurinkoa, liikkumista, hyvää ruokaa, samppanjaa, Amaronea, tekemistä ja yhdessä oloa. Ja niinhän me sen onnistuimem tekemään ja saamaan; juhlapäivä.

Juniori ja Pehtoori lähtivät runsaahkon aamiaistarjoilun ääreltä yhtäkkiä kaksistaan pyöräilemään: ties missä olivat kolmisen tuntia polkeneet, kunnes puolelta päivin palasivat mökkipihaan. Siihen mennessä Apsu ja minä olimme järjestäneet ihan oman ”Hangasoja Angry Birds Parkin” ~ kivien heittelyä puroon, ”aarteiden” (mummi, ei täällä mitään aarteita oo) keräilyn, mihin kuului mustikoita (= kahdeksan), torvijäkälää, – ja pitkä tovi suuren suurta muurahaiskeon ihmettelyä, kaarnalaivojen tekoa (”Mummi, saako lainata sun veistä” (= puukkoa)), kelokantojen kummastelua ja sata muuta miksi? -kysymystä.

Sitten putsailtiin puron pohjaa, tehtiin pienistä kivistä koskia. Ja kuinka ollakkaan liiteristä löytyi tikkataulu! Niinpä tänään on sitten ollut tikanheittokisoja monessa eri sarjassa. Ja arvaattekin, kuka on voittanut kaikki!!!

Iltapäivällä oli sitten minun ja Miniän vuoro lähteä tunturiin: päädyimme minipatikalle kohti Kiilopään huippua. Oikein hyvä parituntinen kului auringonkin pilkahtaessa, lämmintäkin ihan riittämiin.

Rantasaunaa, pienten viihdyttämistä, Juniorin tarjoamaa kohtuullista samppanjaa, viime viikonlopulla saatua Amaronea, hyvää ruokaa, pitkään syömistä,

poron sisäfilettä, ja uusinta tyrniporkkanoille j ja kuusenkerkkäsiirappiakastikkeelle, – nyt niitä riitti minullekin asti maisteltavaksi.

Laitan reseptin kunhan kotiudumme  – hyviä olivat, ehkä vähän enemmän sokeria.

Mutta mikä tärkeintä: nämäkin tehtiin Apsun kanssa yhdessä. Kuten myös salaatti ja jälkkäri (hilla-rahkaa tuunattuna). Ja kuinka poika olikaan täpinöissään keittiössä, samoin kuin imuroidessa. Mummilla kun on mökillä pieni kätevä rikkaimuri, jolla Apsu sai ihan itse tehdä siistiä jälkeä. Pieniä ne on lapsen ilot. Sillä seurauksella, että kun kuka tahansa, teki mitä tahansa, Apsu haki pikkuimurin ja huolehti, että on taas siistiä. No siitähän mummi tykkää! 🙂

Niin hyvää elämää …

Sumuisessa Lapissa

Curly Girl – tuli kummasti mieleen aamun lyhyellä kuvauslenkilläni. Nyt kun on ollut sumua, usvaa ja tihkusadetta, eivät tunturimaisemat ole kaikkein kuvauksellisempia. Joten otinpa aamulla repun ja kameran ja suuntasin kuvailemaan makroja  – lähikuvissa sade voi olla eduksikin. Ja yksi itselle mieluisin otos on tämä: tupasvilla öisin sateen jälkeen.

Oma Curly Girl -kokeilu on jatkunut täällä möksällä. Noh, tekeehän se tukan eläväisemmäksi ja kiiltävämmäksi, mutta ei todellakaan huolitellummaksi tai muutenkaan enemmän mieluisaksi. Siispä jatkan huoltoa täällä, ja jatkan hiuksia turmelevaa kuivausta ja epäluomua hiustenhoitoarsenaalia kotosalla. Kaikkea kun ei voi saada…

Kun puolenpäivän tienoilla palasin mökille, oli Apsu pihalla vastassa – pomppien ylös – alas! Nyt! Nyt. Nyt mummi lähdetään! Ja niinhän me sitten tehtiin.

Lähdimme iltapäiväksi Angry Birds -puistoon kuten luvattu oli. Kaksin siellä kuljimme, pelasimme, kiipeilimme, hypimme ja pompimme. Ja taas pistettiin mummi liikkumaan! Hyvin jaksettiin molemmat. Ja minäkin innostuin pelaamaan ko. peliä – eka kertaa ikinä. Vanha Tetris -friikki muisti pelien riemun.

Mökille palattua arkinen mökkiruoka pikavauhtia pöytään: pastaa kahdella kastikkeella ja jälkkkäriksi perinteistä leipäjuusto – hillakomboa. Ja kuka olikaan mummin apuna keittiöpuuhissa? Apsu oli paras salaatin ja jälkkkärin tuunaaja.

Ja sitten tanssittiin Eeviksen kanssa tangoa. Kuinka lapsi nauttikaan musiikista ja tanssin keinunnasta. 😉 Niinpä ne taitavat monet pienet tehdä.

Mökkipäivässä keskeisintä pienet, ja elo ja olo heidän ehdoillaan ja kanssaan.

Pienen lomaseurana

”Mulla on nyt loma!”

Sanoi Apsu varsin pontevasti myöhään eilen illalla, kun lähti vanhempiensa ja sisarensa kanssa pikkumökkiin nukkumaan ja kun oli suunniteltu tovi, mitä tänään tehtäisiin. Pojalla on kahden päivän päiväkotiura takana, ja nyt VIHDOIN loma.

Tänään onkin sitten menty paljolti lomalaisen toiveiden ja tahdon mukaan. Tosin aamuriisipuuro ei juuri maistunut, eikä paljon muukaan, sillä – kuten päiväkotiuransa aloittaneelle lapselle on vähintäänkin säännönmukaista – on ensimmäinen tarhasta tuotu nuha (toivottavasti ei siitä äidy pahemmaksi) tosiasia.

Eilisestä myöhäisestä valvomisesta huolimatta olimme tänään aamupäivällä kuitenkin suhteellisen ajoissa ”radalla” tai siis tarkemmin ottaen polulla. Ja kuinka Apsua innostikaan, kun siellä oli viittoja, merkkejä, karttoja… ja hän sai opastaa mummia ja muuta porukkaa, mistä mennään. Juosta edellä ja huutaa ”Mummiiiiiiii, tuu jo”.

Kyllä on tämä nelivuotias oikeasti aika kovakuntoinen (on muuten osallistunut perheen ”Suureen Pyöräilykesään” omalta osaltaan aika huikealla panoksella: 16 km yhden päivän aikana pienellä apurattaisella pyörällään!); tänään reilusti kolme kilometriä melkein juosten tunturin kuvetta ylös ja alas, ja kaikki muu liikkuminen päälle – nuhasta huolimatta.

Iso, komeiden porohirvaiden tokka (vai sittenkin vain parttio) kulki polulla ihan liki ohi, oli se jännä juttu, kuten reitille sattuneet ”kummituskämpät”. Apsu tulkitsi patikkareitin kaikki tuvat ja laavut kummituskämpiksi.

Pojan toivelistalla oli myös munkki Kaunispäällä. Sinne siis munkkilounaalle. Ihan koko munkki ei uponnut ”voidaan viedä isille” [isänsä oli silloin koiran kanssa maastopyöräilemässä Lutto-tuvan suunnalla].

Iltapäivällä ja iltasella mökkielämää: rantasaunaa, kohtuullista ruokaa, lukemista, pelejä, juutupaita (Youtube), notski-iltapalaa. Kaikkea lomatouhua.

Mökkieloa

Syksyiseen, pilviseen aamuun heräsimme, eikä intoa lähteä ulos. Ei ainkaan heti aamusta. Minulla ”konttorihommia”, ja Pehtoori tapansa mukaan luki lehtiä pitkään ja hartaasti, täytteli ristikoitakin.

Pihalle päästyä mies kunnosti minun mökkipyöräni: vaihteet ja jarrut vaativat perusteellista remppaa ja ovat nyt kunnossa, joten uskallan lähteä polkemaan vaikka tunturiin. Huomenna oli vähän aie, katsotaan nyt… Muuttuvia tekijöitä täälläkin on. 😉 Ja minä siivosin terassit. Männyn siitepölyä oli keltaisenaan kaikkialla, paksusti.

Samalla, ilolla ja tyytyväisenä, saatoin katsella edellisen mökkireissun (Lue: leppoisan työleirin) tuloksia: pihalla ja pihapoluilla näyttää aika hyvältä, juuri sellaiselta kuin toivoinkin. Vihertää, on siistiä ja tasaista.

Tänään parituntisen touhuamisen jälkeen ryhdyimme pohtimaan lounasasioita: ajatus ja aie lähteä kävellen Rönkönlammelle paistamaan makkaraa kariutui minun ”sokerisuuteeni” eli alkoi ripsiä vettä, enkä halunnut lähteä sateeseen edes pikku lenkille. Ja pian sade sitten tokenikin; hyvä meidän oli mökkinotskillakin lounastaa.

Minulla vähän näitä kuvaushommia taas.. Porotokka-sarjaan on tullut paljon uusia astioita, ja minä saan ne kuvailla. Toki saan. 😉

Iltapäivällä minulla – vihdoin, kuinka minä sitä jo tarvitsinkin!!! – hieroja. Luottohieroja L. on Saariselällä, ja pitkästä aikaa hänen jälkeensä datailuista, kuvankäsittelystä ja pyöräilystä jumittuneet, jo kipeät, niskalihakseni ovat taas toimintakelpoiset, eivätkä yöllä herättele tulehtuneeseen tunteeseen.

Pehtoorilla ihan omat mindfulness-harjoitukset notskipaikalla; kaksi vanhaa puuta. 😀

Kun sitten istuimme illansuussa ruokapöydässä, Juniori soitti: ”Ollaan jo matkalla”. Heillä oli alunperin tarkoitus lähteä huomenna aamulla, mutta kun Apsun toinen päiväkotipäivä oli tänään ohi, lähtikin koko perhe saman tien kesälomareissulle kohti Hangasojaa. 😉 Toiveena esittivät, josko petaisimme valmiiksi: kullannuput voitaisiin kantaa suoraan unille kunhan tulevat… Katsotaan onnistuuko. 😉 Ja ehkä tässä jotain iltapalaa puuhailen lomalaisille.

Syksyn merkkejä jo on…

 

Maisemanvaihdos

Jos pitäisi nimetä vain yksi hetki, joka mökillä on parasta, niin se olisi tosi vaikeaa. Lopulta olisi ehkä valittava näiden kahden väliltä: joko se hetki, kun olet päivän liikkunut, ollut tunturissa patikoimassa, kun on jo väsy, kun ruoka on vain lämmittämistä vaille valmiina tarjottavaksi ja kun menet saunaan …  Tai sitten se hetki, kun pitkän ajomatkan jälkeen vihdoin ollaan Hangasojalla, on kaikki (ruoka)kassit kannettu mökkiin ja saa avata sälekaihtimet. Se on sellainen symbolinen mökkiviikon aloitus, – ollaan perillä ja kaikki on vielä edessä, edessä on monta hyvää päivää lepoa ja liikkumista, touhua mökkielämässä ja taukoa jostain muusta.

Tänään on ollut tuo hetki: sälekaihtimet on avattu. Ollaan mökillä.

Aika harvoin on oltu elokuun puolivälissä, useammin kuun lopussa tai heti syyskuun alussa. Noh, tämä ajankohta määräytyi paljolti meistä riippumattomista syistä: on Juniorin tämän kesän toinen (ja viimeinen) kesälomaviikko ja halusi perheensä kanssa tulla möksälle, ja pitivät suotavana, että mekin ollaan täällä. 🙂  Tulevat tosin vasta keskiviikkona, koska päiväkoti! Tänään on ollut Suuri Päivä, sillä Apsu aloitti tarhaelämän. Joka viikko on 2½ päivää päiväkotielämää, ja tämä uusi vaihe elämässään alkoi tänään. Reippaasti oli aamulla mennyt, ja kahdeksan tunnin jälkeen ilmoittanut, että oli kivaa ja että hyvin oli menny. 😉

Apsun uusi päiväkotielämä on ollut toinen syy tiheään viesteilyyn ja puheluihin Oulun suuntaan, ja toinen on ollut systerini. Hänenkin elämässään uusia isoja juttuja, niissäkin on oltu mukana, myötäeläen – ja viestirumbaa ja puheluita on ollut. 😉

Ajomatka tänne pohjoisen pilviseen maisemaan tuntui kestävän ihan tavattoman kauan: lähdettiin tavallista myöhemmin (= yhdeksältä) ja Oulu – Kemi -tietyöt ovat vielä pahimmoilleen kesken, hidastavat menoa aika lailla, jos kohta homma näyttää lupaavalta tulevaa ajatellen, … Em. viesteilyjen ohessa oli kyllä paljon muisteltavaa ja juteltavaa lauantaista, muistoja aiemmistakin Kalaaseista, jo tulevaankin katsellen. Ja niinpä sitten iltapäivällä kurvattiin mökkipihaan. Hiljaista, sateetonta, mukavaa.

Ruskaa ei vielä ole, eikä pikaisella pyrähdyksellä metsään näyttänyt olevan tatteja eikä mustikoita eikä mitään muutakaan keräilytalouden ruoka-aineksia, mutta katsellaan …

Viikon aielistassa on siis pääasiassa kulkeminen ja pikkuperheen hemmottelu. Apsu on ilmoittanut haluavansa kylpylään, Änkkäripuistoon, heittelemään kiviä puroon, munkille Kaunispään ylämajalle, rantasaunaan. Ei mahdottomia toiveita.

 

Enää ei ole kalaaseja!

Se pitäisi muistaa, että on tärkeää nauttia pienistä asioista, tärkeistä ihmisistä ja hyvästä ruoasta. Elinehtoja taitavat olla nuo. Tai noh, minulle ainakin ovat. Meillä on nyt taas pitkäksi aikaa varastossa hyvää mieltä noista jutuista.

On Kalaasien jälkeinen sunnuntai, Pehtoorin synttärit, elokuun leppoisan lämmin sunnuntai. Ja mietin, että kannatti pohtia ja tehdä päätös. Minähän sen tein, Pehtoori myötäili, – ei mikään äkkinäinen päähänpisto, vaan pitkän pohdinnan ja itsetutkiskelun tulos. Eilen oli meillä vietettyjen Kalaasien 20-vuotisjuhla, joka oli samalla viimeinen kerta Kalaaseja. Kaikkien aikojen kalaasit. Kaikki 20 vuotta!

Nyt kun kaikki on siivottu, lasit ovat taas paikoillaan kiillotettuina, vain kerran vuodessa käytettävät tarjoiluastiat omissa jemmoissaan, Festa mööbleerattu tavalliseen kuosiinsa (pöytä lyhennetty, liinat pakattu pesulakassiin [viime vuonna ei muuten pesetetty 😉 ], syöttötuoli palautettu paikalleen), viinipullot roudattu kauppaan, ruokien vähäiset rippeet täydennettynä grillimakkaralla syötetty pikkuperheelle, olemme vieläkin tyytyväisiä ratkaisuun: Kalaasit oli hyvä lopettaa, kun oli vielä mukavaa, kun oli erinomaisen hyvä fiilis, kun kaikki ystävät vielä halusivat tulla (kai?). Kun minullekin niiden järjestäminen oli enimmäkseen ilo, eikä vain suoritus.

Viime vuosina – vanhentuessani, laiskistuessani, kaiken käydessä hitaammaksi – olen aina vain enemmän harmitellut (myös Pehtoori on), että monet jutut menevät ohi, en ehdi OLLA ystävien kanssa, silloin kun he ovat meillä. Minä vain touhuilen ja kokkailen, huolimatta, että puolenkymmentä vuotta vieraatkin on ohjattu avuksi tarjoilu- ja siistimishommiin. Oma vika.

Tiedän, että minulle tulee pian ajatus, että olisi aika järjestää jotkut juhlat, joihin voisi kutsua ystäviä: hattukekkerit, joulukinkerit, pikniknyyttärit, … Olen varma, että kaikkien kalaasien tuhkasta nousee jotain uutta – eihän kalaaseista luopuminen tarkoita luopumista ystävistä. 😊 Minun – juuri minun – on nyt vain luovuttava, harjoiteltava ja opeteltava luopumaan. Sitähän joutuu näillä vuosilla tekemään koko ajan. Nyt kun vielä saa usein jotain tilalle – ehkä juuri sen takia, rohkenin tämän päätöksen tehdä. Uskon vahvasti, että vielä seuraavat 20 vuotta meillä on tällä samaisellla porukalla hyviä yhteisoloja ja juhlia…. erilaisia, ei niin ennakoitavia, sellaisia, joissa on yllätyksellisyyttä, joissa on iloa ja eloa, mutta joissa on myös tuttuutta, ystäviä, hyvää ruokaa, jotain uutta, mutta myös rauhaa. Vähemmän juttuja, enemmän kohtaamisia.

Ja kuinka olikaan eilen mukava, ja niin helpottava, huomata, että ystävät (pienen nieleksemisen jälkeen 🙂 ) ymmärsivät, miksi tähän olimme päätyneet. Ja olin näkeväni, että moni jo eilen ajatteli, että ”kyllä, kyllä tämä on juuri oikein”. Siinä uskossa nyt olen, – oikeastaan jo seuraavien juhlien menua ja kattausta suunnitellen … 😀 Jotenkin kaihoisa olo. Tai noh, hämmentynyt, helpottunut, hyvä.

Kesän lopulla

Niinhän se viikko taas vierähti: koululaiset ovat aloittaneet taipaleensa, työtätekevä kansa palannut sorvien ääreen, kesäkohteet sulkevat oviaan, kauppojen valikoimat ovat vaihtuneet uimarenkaista ja kesäherkuista syksyisempiin viinimarjoihin ja penaaleihin… Enkä minä ole ollenkaan ehtinyt tähän muutokseen mukaan. Miksipä olisinkaan? – Semminkin kun tänään Oulussa on ollut liki kesäinen keli.

Annoin itseni aamupäivän lenkillä ”eksyä” jonnekin, jottei tarvitsisi palata kotiin, – sisälle. Mutta onnistuinpa kotonakin olemaan ulkona kohennellen kukkapuskiani ja järjestelemällä siten, että syötiin ulkona. Kylläpä siinä kelpasi paistatella…

Ja sitten jatkui huomisten kalaasien valmistelu… Kyllä niistä juhlat saadaan. Huolimatta siitä, että ruokaa on tavallista vähemmän, juomaa kuten ennenkin, mutta onneksi jälkkäreitä on kokonainen pöydällinen. Ja tänään kun jo kaikki tarpeellinen on jo roudattu kotiin, on ollut taas mukava värkkäillä kaikkea. Jotain uuttakin. Kyllä tämä tästä. Juhla on jo huomenna.

Miettimistä

Käykö muille ikinä niin kuin minulle tänään…

Kun on aamulla herättävä juuri tiettyyn kellon aikaan, toisin kuin nykyisin yleensä, niin alat aamuyöllä joskus neljän jälkeen herätä puolen tunnin välein katsellen kelloa, varmuuden vuoksi, torkahdat taas, ja taas säpsähdät hereille… Olin aamusella luvannut viedä Tyttären lentokentälle, eikä ollut kyse edes mistään aamun rahtivuorosta (klo 6) vaan kotoa piti lähteä vasta varttia vaille kahdeksan. Itse asiassa ihan ”normiheräämisellä” olisin ehtinyt ihan hyvin. Mutta kun oli ”välttämätöntä” — siis kuuden jälkeen en nukkunut. Typerää. Hyvin ehdimme, ja pieni ikävä iski tietysti heti,  –

Entä yritätkö ikinä ”opettaa” itsellesi välinpitämätöntä asennetta tai sellaista ”kuin vesi hanhen selässä”- tai teflon-suhtautumista johonkin elämäsi pysyvään juttuun, joka ei ole kunnossa, mutta jolle et voi mitään? Hoetko itsellesi: lopeta, unohda, älä enää jaksa välittää, älä enää yritä, et voi mitään… , .. Sellaistakin olen tänään tehnyt. Kovasti iltapäivän ulkoiluhetkissä omassa mielessäni sellaista harjoitin. Aika surkein tuloksin.

Entä kuinka sujuu uuden asenteen omaksuminen omaan tekemiseen ja aiempien tapojen muuttamiseen? Tässä iässä?! Tässä kohti kalaasijuhlaa mennään, ja minähän pidän siitä, että asiat tehdään niinkuin ennenkin, mutta nyt!  – Lerppuilen vähän kaikessa… Onneksi Pehtoori jaksoi asennella pöydän isoksi ja on huolehtinut pihasta ja puutarhasta, minä sitten vain puhdistelin laseja ja aterimia, katoin pöytää, vähän kuin toisella kädellä. Missä on kattauksia ”harrastava” R.?

No mutta, se mikä on tänään on ollut enemmän kuin ihanaa, on lämpenevä sää. Kesä on palannut.

Haasteellisia kuvia…

Aamupäivä kului etsiessä yhtä kadonnutta laatikkoa, jossa on jotain olennaista lauantain Kalaaseja varten. Etsin monta tuntia, ja aina siirtyessäni laatikolta tai kaapista toiseen, siivosin ja järjestelin edellisen, ja tulin löytäneeksi yhtä sun toista, minkä olemassaoloa en ollut muistanutkaan, mm. rasiallisen postimerkkejä, pukukorun (ranneketju), neljä Riviera de Maisonin jälkiruokalusikkaa (täysin käyttämätöntä!). En lopultakaan etsimääni…

Iltapäivällä lähdin käymään ompelijalla ja sieltä palatessa sitten sattui se, mitä oikeastaan on tullut pitkin kesää pelätyksi, ja onneksi se ei sattunut esimerkiksi eilen. Pyörästä puhkesi rengas. Nopea apu oli puhelinsoiton päässä; Pehtoori tuli hakemaan Tuirasta, ja äsken vielä paikkasi renkaan. Huh!

Pienen tovin ennen, välissä ja jälkeen noiden hommien käytin yhden verkkokurssin parissa, ja sitten vastailin yhteen kuvahaasteeseen. Enää en olekaan mukana kuin yhdessä kuvahaasteessa. Serkkuni tämänvuotinen (jo neljäs) haaste on ollut aika työlas, ja vaikea. Mutta olen sen nyt tehnyt kokonaan.  Se on ollut sellainen non-stop, eikä siis viikkoihin tai kuukausiin sidoksissa, vaan kaikki 28 haasteväriä (myös oheisvärit)/teemaa/aihetta ovat olleet koko ajan tehtävissä. Ideana, että vastaa ainakin yhteen tietyn kansion jutuista: 1) väri(t) 2) aihe tai 3) teema. Mielellään samaan kuvaan kaikki kolme. Esim. haaste #13

Siis 1) väri: marjan puna 2) aihe: kengät ja 3) teema: inspiraatio basaareista.

Likikään aina en saanut kaikkia kolmea kuvaan, vaikka aika vakavasti 😉 tämänkin homman otin. Ensisijaisesti pyrin hakemaan värin, sitten aiheen ja kolmanneksi teeman.  Melkein kaikkiin oikein tekemällä tein kuvan, – monta niistä olette täällä blogissa jo nähneetkin, moni on Vastavalossa ja muutamat Instassa. Siis olen ”hyötykäyttänyt” haastetta. Tuon haastenumero 13 vastaustani en ole aiemmin julkaissut, joten se on nyt tässä.

Keväällä ostamani ihanat punaiset mokkatennarit! Juuri oikean punaiset. 

 

Tässä on koko haastesarja.

Ja alla minun vastaukseni samassa järjestyksessä. Ovaat tietysti isoina kuvina FB-sivuilla – tässä vain kollaasi kaikista.

 

Oli tosi mukava nähdä monen kymmenen eritasoisen harrastelijan vastauksia kuvahaasteeseen. Moni on jättänyt kesken, eikä kommentointi ole ollut kovinkaan vilkasta verrattuna edellisiin vuosiin, mutta minusta nämä on mukavia. Tämmöiset innostaa kuvaamaan, herättävät uteliaisuutta ja saavat miettimään uusia juttuja.

 

Iihin lounaalle

Iin Haminassa museoalueen reunalla on Museokahvila Huilinki. Sinnepä suuntasin tänään aamupäivällä, systerin kanssa sovittu lounasmeetinki sinne. Emmekä suinkaan olleet ainoat, siellä oli vaikka ja kuinka paljon lähityöpaikoista ruokatuntilaisia, ja taisipa olla jokunen turistikin. Oli yllättäen niin lämmin, että päätimme syödä pihalla. Hyvä kotilounas, salaattipöydän ja jälkkärikahvin ja piirakkapalan kera maksoi kympin, – ei paha. Yläkerrassa on museoesineistöä, tukkikämppä sisustettuna ja pientä tilpehööriä – kannattaa käydä katselemassa jos paikan päälle satut. Tämähän on talvellakin auki, joten hyvä vaihtoehto ABC:lle.

Lounaan jälkeen ajelin vielä tunteroisen Iitä ristiin rastiin, kuvailin ja katselin. Hamina on kyllä viehättävä, mutta merkillisen vaikea siitä on saada tunnelmallisia, idyllisiä kuvia. Semminkin kun ei kehtaa ihan ”päin taloja ja pihoja” kuvailla. Joku talvi-ilta voisi olla parempi…

Pitkältä tuntuneen kesätauon jälkeen meidän oma kotisiivooja S. tuli tänään jo heti aamusta, mistä oli oikein iloinen ja oli juhlaa iltapäivällä palata puhtaaseen kotiin. Olin ilmoittanut Pehtoorille ja tyttärelle, että tänään ei meidän keittiössä ole sapuskaa, joten olivat hekin molemmat hankkiutuneet omille teilleen ja tahoillaan syömään. Tyär oli päivän kaupunginkirjastossa tekemässä harjoitustehtäviään ja koodaamassa projektiaan. Kesäopintoja voi suoritella etänäkin. Ja sitten illansuuksi kummipojan luo ja kanssa pelaamaan. Ja kun Tytär palasi äsken tänne kotikotiin tuli Apsulta itkunsekainen ääniviesti, kuinka oli tullut heti ”ikävä Saanaa”.

 

 

Sata päivää sähköpyöräilyä – kokemuksia ja numeroita

Sata päivää sähköpyöräilyä takana – tai jos ihan tarkkoja ollaan niin taitaa olla vasta 90.

Huhtikuun puolivälissä sen ostin, ja viikko on oltu Roomassa, kaksi viikkoa mökillä ja kotona ollessakin pyörä on ollut puolenkymmentä päivää käyttämättömänä varastossa. Siis kuitenkin lähes sata päivää vajaassa neljässä kuukaudessa. Tämä kesä on ollut pyöräilykesä, ja pyöräkautta taitaa olla vielä pari kuukautta jäljellä. Talvipyöräilijää minusta ei tule.

Tänä kesänä olen tankannut autoni vain kerran. Kilometrejä harmaaseen pikku Beetleeni ei ole tullut kuin muutama sata. Mökkireissut on tehty Pehtoorin kiesillä. Omalla autolla en ole juuri ajellut.

Pyörässä (Helkama E7) on nyt 2700 kilometriä, joten keskimäärin 30 km päivässä on sähköpyörällä huristelua takana. Ja kyllä sitäkin on poljettava, – ei se liiku metriäkään edes sähköllä, jollei polje.

Olen tutustunut Ouluun, sen asutusalueisiin – uusiin ja vanhoihin – ihan uudella tavalla. Monta ihmetyksen aihetta on tullut vastaan. Lähikuntiinkin on moni pyöräretki suuntautunut: moni lähiseurakunnan kirkko ja kotiseutumuseo on tullut käytyä ja kuvattua. Turkansaari, Koiteli, Kiviniemi, Oulunsalo, Haukipudas ovat olleet mukavia, ainakin pari kertaa pyöräilypäivän kohteita ja Raahen retriittireissu jätti ihan mahdottoman mukavan muistojäljen tähän kesään.

Kuvatoimisto Vastavaloon olen voinut ladata pyöräretkiltä kuvia paikoista, rakennuksista, maisemista, miljöistä joita siellä ei ennen ole ollut. Ainakin parisataa kuvaa on pyöräretkien saaliista kelpuutettu sinne.

Olen löytänyt monta mukavaa tauko/välipalapaikkaa: Oulunsalon museokahvila, Koitelin Taukotupa, Haukiputaan tapulikahvila, Villa Eevilä … Pullakahvit ja limpparit eivät ole ennen kuuluneet liikuntasuoritusteni oheistoiminnoiksi, mutta näillä pyörälenkeillä ne ovat monta kertaa kuuluneet asiaan.

Vähitellen olen hankkinut pyörään lisävarusteita: pyöräkoriin sopiva kameralaukku ihan ensimmäisenä. Sitten penkin pehmuste ja myös tankoon kiinnitettävä pieni pussukka, jossa on kännykälle paikka. Äänikirjan, ja joskus kartan vuoksi, hyvä kun siinä on läpinäkyvä suojus. Vaikka yleensä kyllä pysähdyn, jos on jotain selailtava, säädeltävä tai katseltava. Uusin hankkimani lisävaruste on tankoon uudet kahvat. On nimittäin niin, että pyöräily ei rapautuneille ja rasittuneille olkanivelilleni ja yläselän lihaksille ole mikään vetreyttäjä tai hyväätekevä liikuntamuoto. Päinvastoin. Varsinkin jos on monen tunnin pyöräilyrupeama menossa, niin käsien kierteellä olo alkaa puuduttaa. Nyt uusien ”pystykahvojen” ansiosta käsille ja hartioille ei tule niin paljon rasitusta. Pyöräilykesä on jättänyt myös hassut jäljet käsiin: kämmenselät ovat hyvinkin ruskettuneet, mutta sormet ovat melkoisen valkoiset. Eiväthän ne käsien ollessa tangolle puristettuina juuri saa aurinkoa. 😀

Jos joskus – ehkä en enää tänä kesänä? – teen pyörällä vielä yöpymisreissun, jolloin on pakattava mukaan kameralaukkua enemmän tavaraa, niin hankin/lainaan sellaiset takalaukut kuin esim. meidän mankelimatkaajalla on pyörässään. Kun jatkuvasti mukanani kulkeva kameralaukku painaa 5 – 6 kg, niin se menee vielä aika hyvin tarakalla, mutta kun Raaheen pakkasin mukaan myös ison repun, jossa oli painavaa tavaraa (akkuja, tietokone etc.), niin korkea kuorma takana teki pyörän aika epävakaaksi, eikä paino jakautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sähköpyörähän on ainakin 10 kg painavampi kuin tavallinen vaihdepyörä ja varmaan 15 kg painavampi kuin maantiepyörä, joten se on raskaampi liikutella ja erityisesti vastamäkeen raskaampi poljettava.

Niinpä onkin erinomaisen hyvä, että on sähköavitus. Siitä huolimatta kyllä minulla on kunto kasvanut tosi paljon. Olkoonkin, että pyrin (lähes aika) ajelemaan niin hitaasti, ettei tule hiki, kulkemaan sellaisella hyvällä matkavauhdilla. Ja kun syke on sopiva ja liikkuminen pitkäkestoista, niin sitten palaa rasvaakin. Lähes huomaamatta paino on vuodenvaihteen lähes ennätyspainosta pudonnut seitsemisen kiloa. Ja sehän tuntuu erinomaisen mieluisalle; jotenkin omempi olo on tässä painossa. Ja kuinka monta vaatehuoneen ”saattohoito-osastolla” ollutta vaatetta onkaan päässyt takaisin osaksi arkeani.

Ilman äänikirjoja (myös täällä kirjasuosituksia) pyöräilykilometrejä olisi varmasti vähemmän. Paljon vähemmän. Monta kertaa olen paluumatkalla ajanutkin ohi kotikujan risteyksen ja käynyt vielä muutaman kilomertin mutkan, että kirjan luku päättyisi, juonenkäänne olisi ohi… Kymmenien kirjojen (”luku”)kokemuksista voisinkin tässä joku päivä postailla ja ehkä vinkkejäkin antaa.

Ja luulenpa, että saan tällä viikolla aikaiseksi myös kesäkuvakisan! Ja siihenhän kuvat ovat sitten näiltä pyörälenkeiltä.

 

Muita juttujani ja kokemuksia sähköpyöräilystä

on ainakin näissä neljässä postauksessa:

Uusi menopeli

Pyöräilykesän päätös

Liikkumisen siedettävä keveys

Kolmas sähköpyöräilykesä on nyt! (15.4.2021)

 

Ruusuja ja ruokaa

Päivän teema on ollut aasialainen ruoka. Jo eilen tein vähän valmisteluja, ja katoin pöydän. Silti tänään kului helposti neljä tuntia keittiössä.

Aamupäivällä ehdin käväistä parituntisen ulkona, mm. Ainolan puistossa, jossa ruusut ovat nyt kukassa. Ja niitä on paljon!

Parikymmentä penkkiä, kaikissa parikymmentä ruusua, ja jokaisessa niistä monia, monia kukkia. Siellä on kaunista!

 

Ja sitten iltapäivä aasialaisten raaka-aineiden parissa. Menu muodostui tällaiseksi.

Aasia, mikä? – Aamusella kirjoittelin menua (jotta muistaisin, mitä kaikkia olin ajatellut tekeväni ja tarjoavani), ja kun Tyär istui vieresssä kirjoituspöydän ääressä koodaamassa (opiskelee täällä, koska ”elämä on kurinalaisempaa näin”… Hmmm) ja kysyin, mikä se aasialainen moniruokalajinen päivällinen olisi…. ”Aasia buffa”, Aasia-menu, ja ties mitä. Ja kun jätin tiedoston auki koneelle, oli esikoinen käynyt ihan itse täydentämässä ”menu-kortin”. Siis Hing shoo pang!

No mutta, noita oli tarjoilla. Mitään ei ollut mahdottoman paljon, päinvastoin, aika hyvin kaikki kului. Harmittaa kun noista dumplingeista (japanilainen guoza ja kiinalainan dim sum) jäivät kuvat ottamatta. Ne molemmat olivat eilen Aasia Marketista ostamiani raakapakasteita. Molemmat oli aika helppo kypsentää, ja kastikkeethan ovat ratkaisevia. Dim sumit eivät olleet kummoisiakaan, mutta kana-dumplingsit (Gyoza) maistuivat meille kaiklle. Noh, Apsu ei suostunut edes maistamaan… 😉

Katkasalaatin kehittelin ihan itse. Tomaattia, katkarapuja, sweet chili saucea, majoneesia, purjohakkelusta,… ja avokadoa. Naan-leivän päällä ihan oivallista.

Ja sitten kalapuikkoja!! TOdettiinpa eilen, ettei ole tässä huushollissa ennen kalapuikkoja nähty. Mutta tänään niitä valmistin, ja käärin riisipaperiin kurkun, porkkanan, salaatin, limen, korianterin kanssa. Ja kehotin maistelemaan niitä Teriyaki-kastikkeen kanssa. Ja Ni hao tai jotain muuta myönteistä kiinalaisittain. Ne olivat kuin olivatkin hyviä. Vain Apsu, Eevi ja heidän serkkunsa M., joka oli myös ruokapöydässä, jättivät väliin. Muille maistui.

Vaikka itse sanoinkin, ja vaikka olen tehnyt kymmeniä, kymmeniä kanawokkeja ennenkin, niin tänään oli kyllä ihan ekstrahyvää. Johtuneeko raaka-aineista? Ehkäpä. Ja sen kanssa tämä vanha kurkkulisuke sopi oikein hyvin. Setsuanin kurkut!

Söimme pitkän tovin, kaikille vähän jokaista ruokalajia riitti täyttämään vatsat… Ja sitten lopuksi mangopohjaista jälkkäriä. Tätä teen toistekin… Kaupan valmis mangopuree on oikein hyvä tuote. Mangolassia ja vaikka mitä siitä voi tehdä. Varmasti palaan reseptien kera asiaan…

Kylmänä lauantaina hyvää ruokaa

Onkos muilla sellainen olo, ettei tämä elokuun alun kylmyys ole reilua? Kuka kohtelee meitä väärin? Kelle voisi lähettää reklamaation?

Yritin aamupäivällä hokea itselleni, että kylmä (+10 C) sää ei ole kovinkaan iso asia elämisen kulussa ja että onhan minulla vaatteita ja eihän ole mikään pakko lähteä ulos palelemaan… Yritin suhtautua viileään (lue: hiton kylmään) säähän aikuismaisesti ja lähdin reippaasti aika rutkasti pukeutuneena ulos. Jos liikkuu nopeasti ja lujaa, niin ei palele? – Niin toivoin, mutta eihän se ihan niin mennyt. Kylmä oli. Kylmä oli, vaikka reittini Valkeisjärvelle (Hiukkavaaran takana), ei ollut ihan eksymätön, mikä osaltaan aiheutti sen, että polkemista riitti. 😉 Olisi luullut tarkenevan. Ei tarennut. Oli kylmä mennessä ja palatessa. Biitsillä oli lähes tyven, eikä kovin kylmä, mutta palatessa vastatuuli vei liikkumisesta aika lailla iloa…

Olen käynyt Valkeisella joskus 30 vuotta sitten… enkä muistanutkaan kuin mukava, kaunis uimaranta siellä onkaan. Jos tänä kesänä vielä tulee biitsikelejä, niin sinne Apsun kanssa!

Kotiuduttua vaihdoin kulkupelin autoon ja lähdin – vihdoin – ostoksille tavis kaupan lisäksi Oulun uuteen Aasia Marketiin, joka on rautatieasemaa vastapäätä. Enpä ole Pekingin jälkeen moista valikoimaa aasialaisia ruokatarpeita nähnyt. Pelkästään erilaisia pikanuudelipusseja oli monta hyllymetriä. Soijaa ainakin kymmentä eri merkkiä, kastikkeita (Teriyaki, Hoisin, Bulgogi etc.) joka lähtöön, sushi- ja kaikkia muita riisilajeja paljon – 500 g pakkauksista 10 kilon säkkeihin, karkkeja (niitä hyviä kovia kahvikarkkejakin!), säilykkeitä, paljon sellaisia pusseja ja purnukoita, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan, mausteita, teetä, … Ja lisäksi astioita, tuoretavaraa (chilejä, sitruunaruohoa, paksoita… ) sekä pakasteessa kaloja ja äyriäisiä (anjovista, mustekalaa (squid, octopus, calamari… ) ja tämä on olennaista!! erilaisa rapuja (scampeja, merirapuja, schrimps, … ) Ja ne olivat olennaisesti edullisempia kuin vastaavat K-marketissa tai Pirkka-tuotemerkin alla. Tulin ulos kaupasta kahden kassillisen kanssa; huomenna perhe ruokitaan aasialaisittain!

Mutta tänään oli ihan muita herkkuja kokeilujen kohteena; ja kyllä niiden valinnan taustalla oli se, että perheen kesäopiskelija (= tytär) kuuluu nyt tovin muonavahvuuteen.

Lohi-avokadotartar oli hyvää. Tiesin sen, sillä systeri on luonaan tällaisia vastaavia tarjonnut … Hyvää, helppoa, kesäistä. Ohje on täällä (Soppa 365).

Ja sitten ”välijälkkäri”, joka sopisi kyllä myös vaikka alkuruoaksi oli mustikka-basilika-toast. Tästä saisi vaikka mukavia ”keittiön terveisiä” -paloja. Silloin leikkaisin reunat pois, ja tekisin sormiruoaksi. Ja vähän enemmän vuohenjuustoa… Näissä mun versioissa on sitä vähemmän kuin alkuperäisreseptissä. Ja käytin pensasmustikoita. Hiukkavaaran metsissä olisi ollut tuoreitakin, mutta tyydyin vain vähän niitä napsimaan, enkä todellakaan marjastamaan ryhtynyt. Mutta nyt kun on mustikka-aika niin, mikset kokeilisi tätäkin? Alkuperäisohje on sekin Soppa365-sivuilta.

Olipa hyvää… Ja sitten ”oikea” jälkkäri oli vielä mangolassi. Johan oli minunkin mielestä ruokaa…

Piknikin jälkeen …

Nyt me tiedämme, miksi TurusenSaha on Turusen Saha. Kiitos Turunen ja Saha. Että meillä oli trubaduurikin! Lämminhenkinen paikka, kaunis oikea rakkaustarina.

Nyt me olemme nauttineet kaikkien aikojen piknikistä. Paistinkääntäjien piknikin Amerikka-teema oli huikea menestys (toisin kuin minä kerettiläinen olin ajatellut) alku-, pää- ja jälkiruokapöydissä! Kuvan menussa eivät edes ole kaikki mitä oli tarjolla. Eikä kukaan kammoksunut viinejäkään.

Reseptikkaa on luvassa tänne blogiinkin. . Esim Basil schrimps! ui, ui!!! ’

Sitä paitsi meillä oli erinomaista seuraa, ja ”oma kuski”. Tyär kun on tullut iloksemme Ouluun… Tälle kesälle neljäs erilainen kulkuväline: enosin pyörällä (juhannukseksi), sitten autolla (meidän kyydissä polkumaratoninsa jälkeen pohjoisesta}, viimeksi (veljensä valmistujaisiin) junalla jokunen viikko sitten ja eilen – yhtäkkiä, iloksemme – lentäen äkkilähdöllä. Muutakin iloa kuin vanhemmilleen kuskina… 😉 Niin ne osat vaihtuu…