Myrskyä ja makuja

Myrskypäivä. Hiljalleen tuuli jo vähän tokenee. Päivällä alkoi jo pelottaa, että entäs jos nuo pihalla jäljellä olevat vanhat koivut kaatuvat? – Jos kaatuvat, tulevat suoraan talon päälle! Harvoin tuulen ja myrskyn äänet kuuluvat niin isosti sisälle asti kuin tänään teki. Ja satoi.

Aamupäivällä vielä oli sateetonta ja uskaltauduin pyörälenkille, tosin muutamilla siltapätkillä oli ryhdyttävä taluttamaan pyörää, sillä tuntui, että tuuli paiskaa sillankaiteeseen. Ongelmitta pieni kierros tuli kuitenkin tehtyä.

Pehtoori kävi pyörällä Kellon Kalapuohista hakemassa loimulohta, – ei se huonoa, mutta kyllä Pehtoorin savulohi tai hiiligrillattu lohi on parempaa. Ja eilen oli hyvää ruokaa. Yksi minun kesäruokasuosikkini: hiiligrillatut karitsan kareet. Tuttu marinadi, mutta uusi ”tykötarve”. Fetavaahto. Olemme nyt maistaneet sitä sekä pannulla paistetun broilerin että lohimedaljonkien kanssa ja nyt sitten paras vaihtoehto, jos kohta kaikki yhdistelmät ovat olleet hyviä. Ja sopii varmasti myös uunijuuresten kanssa tai levitteeksi maalaisleivälle.

Netissä ja lehdissä on ohjeita jos vaikka kuinka monenlaisia. Minun versioni on ollut tämmöinen ”puolikkaista” koostuva:

Feta-vaahto 

½ pkt Patros-fetajuustoa
½ pkt Viola-tuorejuustoa (maustamaton)
½ prk paksua ruokakermaa
½ punttia tilliä
½ punttia sileälehtistä persiljaa
ripaus suolaa, muutama myllyn kierros mustapippuria

Ja kaikki sauvasekoittimella tahnaksi/vaahdoksi.
Säilyy hyvinkin muutamia päiviä jääkaapissa.

Roomassa oli monessa paikassa ”coperto”-leipänä (”kattausleipä”, lisukeleipä) focacciaa. En viitsinyt/ehtinyt eilen sitä tehdä, jos äkkiä tein vain Tarte Flambeen -pohjataikinan, jota Apsu ilokseen sai sitten leipoakin. Yksi hyvä oikean focaccian ohje on Sikke Sumarilla. KLIKS

Kuinka ollakkaan tulin tehneeksi jälkkäriksi tiramisua. Helppoa ja hyvää. Kesäistä ja italialaista. Loputtomiin varioitavissa. (Vanha hilla(tira)misu-versio resepteineen linkin takana)  Eilisessä versiossa ja muutamassa täytekakussa ja monissa muissakin jälkkäreissä on ryhtynyt käyttämään kostuttajana kaupan valmiita smoothieita. Niistä tulee hyvää täyteläistä makua. Ja hyvä arkijälkkäri kun sekoittaa smoothie-pullollisen ja purkillisen maustamatonta rahkaa. Ei ole kovin paljon kaloreita, mutta protskua ja kalsiumia on. Lounaan korvike tai iltapala?

Eilen nautimme tuollaista cavaa pullollisen. Niin kaunis pullo, että haksahdin ostamaan. Semminkin kun ei ollut kuin kympin hintainen. Ei huono, ehkä juuri ja juuri sen kympin arvoinen. Kesäisiin kuohuvadrinksuihin (Hugo, Mimosa, Bellini) sopii varmasti, tosin proseccot ehkä vielä paremmin.

Suunnitelmien muutos

 

Suojelen sinua kaikelta…

Tänään on ollut rakkaita pieniä mummin studiossa.

Tänään on ollut tekemisen päivä. Ja aurinkoa. Hyvä päivä.

Yllättävän paljon on kulunut aikaa… Aamupäivän hirmuisessa tuulesa pyöräilin, iltapäivän tein sapuskaa. Josta piti raportoida, … mutta sepä siirtyy huomiseen.

Ennen perhepäivällistä oli pitkään aiottu kuvaussessio: olin aamulla rakentanut studion. Apsu oli jo kokenut studiokuvattava, mutta Eevikselle kuumat, uudet, hurisevat lamput olivat (liian) mielenkiintoisia. Niitä kohti pieni mönki ja kulki, vaikka eipä se kuvaussuunnitelmaan kuulunut. 😉 Mutta saimmehan me kuvia.

Kuvatoimitus on vienyt aikaa, joten reseptiikan postaus siirtyy huomiseen … pahoittelen, mutta lupaan. Huomenna mm.

feta-vaahdon resepti!

 

Latauksen tarvetta

Äänikirjat – joiden kuuntelutahti on jatkunut nyt pari kuukautta hyvin intensiivisenä – tuovat mieleen lukio- ja opiskeluaikojen kesät. Ja talvetkin. Silloin luin ihan hurjan paljon. Vaikka olin kaikki kesät töissä, ja suorittelin opintojakin muutamana kesänä, niin silti luin (lukunopeuteni oli silloin jotain ihan eriä kuin nykyisin) ihan valtavasti romaaneja(kin). Se ei ollut yksi yö joka vierähti kirjan kanssa.

Muistan kuinka olin ja elin niissä kirjojen maailmassa. Nyt kun päivittäin menee monta tuntia kuunnellen kirjoja on vähän sama tilanne. Eilen silittäessäni samoin kuin kesäkukkia istutellessani kuuntelin kirjaa. Tänään polkiessani illansuussa (sateessa, argh!) hakemaan kaupungista Torin Lihamestarilta huomiseksi grillattavaa ja tehdessäni huomiseksi jälkkäriksi tiramisua kuuntelin kirjaa (nyt menossa Enni Mustosen Sotaleski – taattua ”lukuromaani”-laatua”).

Parin viime kuukauden aikana en ole autoa paljon ajellut, mutta tänään kuin ajelin käyttämään äitiä lääkärissä kuuntelin autossakin – en Radio Novaa kuten tavallisesti – vaan puhelimesta kirjaa. Enkä millään malttaisi lopettaa.

Yksi ikävä sivuvaikutus tässä uudessa sähköpyörä – äänikirja -elämässäni on nyt ilmennyt: lataaminen. Kaikki pitää muistaa ottaa mukaan ihan niin kuin ennenkin, mutta kaikki, melkein kaikki, pitää muistaa myös ladata. Ensimmäiseksi tietysti puhelin. No se hoituu yleensä helposti, sillä uusi, tai siis uudehko, puhelimeni latautuu tosi nopeasti, yleensä aamutoimien aikaan muutenkin.

Nappikuulokkeet pitää myös olla ladattuna, jotta voin ajaessa kuunnella. Ja kirja täytyy olla ladattuna puhelimeen, jos kerran aion kodin wi-fin ulkopuolella kuunnella.

Myös kamera vaatii ladatun akun, ja muistikortin, jossa on tilaa. Ja pyörän akku tietysti. Sen lataaminen ihan tyhjästä täydeksi vaatii nelisen tuntia, joten olisi hyvä muistaa jo edellisenä iltana. Tosin täydellä akulla ajelee (kun käyttää pienintä avustusta tai ei ollenkaan) sen liki 100 kilometriä, joten likikään joka päivä ei tarvitse ladata vaikka joka päivä ajaisi useampiakin kymmeniä kilometrejä.

Siis puhelin, kirja, kuulokkeet, pyörä ja kamera! Kaikki ne vaativat latauksen. Onko nyt kovin ekologista tämäkään touhu!

Ja sitten vielä yksi ladattava! Minä vaadin enemmän unta kuin ennen pitkien pyörälenkkien aikaa. Nukun enemmän ja paremmin kuin aiemmin kun tulee ulkoiltua ja liikuttua monta tuntia päivässä, ehkä myös painopeitolla on siihen osuutensa. Joten Buona notte! Huomenna on pyöräilypäivä! Ja ruokapäivä: pikkuperhe tulee syömään, iltasella uusia kesäreseptejä täällä blogissa!

Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Helsinki ja konsertti

Hakaniemen Vetehisentiellä heräilimme vasta kahdeksan pinnassa. Hyvin ja pitkään siis nukuttu, mutta sekään ei tuonut mitään suunnatonta intoa lähteä Helsingin rannoille saatikka kaupoille kiertelemään.

Ajatuksena oli ollut kaupunkipyöräillä piknikille – jonnekin. Käydä Ateneumissa, Oodissa, ostamassa punainen (!) kesäpusero/tunika tms. ja toki Pehtoorin to-do -listalle oli tytär merkinnyt kylppärin valojen korjauksen, eteisen naulakkotsydeemin suoristamisen etc.

Mutta leppoisalla, makoisalla (monta kertaa hotelliaamiaisen veroisella), pitkällä aamiaisella suunnittelimme päivän uusiksi. Tytär pyöräilemään, Pehtoori sähköhommiin etc. ja minä yksin kaupungille. Eikä ollut hanskoja. Onneksi sentään sontikka. Ihan kuin syksy.  Käveleskelin, jotta se päivän minimiliikkuminen tuli tehdyksi. Eikä edes kameraa mukana. Olen viikon ajan raahannut sitä mukana koko ajan, ottanut pitkästi yli 1000 kuvaa, joten tänään ei virettä.

Laiskasti kiertelin kaupoissa, Ateneum ja Oodi jäivät välistä, löysin kesäfarkut. Ja Stockan herkusta keräilin meille kaikkea hyvää kolmen hengen buffaa varten.

Istuimme sitten iltapäivän lopun tyttären pikkuruisen keittiönpöydän ääressä syöden ja höpötellen. Ja illansuussa lähdimme kohti Hartwall-areenaa.

Bocellin konsertti. Jos Italiassa taideteosten äärellä ei tällä reissulla tullut itku, niin nyt konsertin lopuksi tuli.  Kerron huomenna.

Paluu – puolimatkassa

Aeroporto Fiumicino, per favor.

Lähdimme hotellista ajoissa. Onneksi. Aamuruuhkat olivat melkoiset, taksikuski kiersi liki Ostian (Rooman satama) kautta. Autostradaa mentiin vasta viimeiset kymmenen kilometriä. Jostain välistä aina näkyi, kuinka se oli tukossa. Kauniita puistomaisia leveitä teitä ajeltiin hyvinkin kolme varttia, ja muutamia liittymäpätkiä, joissa oli 50 rajoitus mentiin 130 km lasissa ja kuskin tupinan säestämänä. Että sitten sellainenkin kokemus kuuden päivän Rooman loman päätteeksi. Hyvä juttu on se, että (valkoisten, virallisten) taksien vakioitu hinta välille Rooman keskusta – lentokenttä on 48 euroa riippumatta matkasta tai sen kestosta.

Vastoin aiempia kokemuksia Fiumicinossa kaikki toimi: 25 minuuttia ja check-in ja security check hoideltu. Joskus noihin on mennyt puolitoista tuntiakin. Tänään ei.

Ehdimmepä sitten shoppailemaankin; Roomassa ei juuri liikkeissä ollut käytykään, mutta lentokentällä on aika paljon liikkeitä. Pehtoori osti Apsulle kesäpaitoja, minä Miniälle ”tavalliset” (Elisabeth Ardenin ylivertaisen hyvä huulirasva ja suklaata) tuomiset ja tyttärelle tuliaisen (reppu – onhan Roomassa käydessä edes yksi laukku ostettava), joka kyllä saa olla etukäteisnimpparilahjakin. 😉 Voi luopua yläasteelta asti palvelleesta vanhastaan.

Lento, joka oli puolillaan aasialaisia, sujui helposti. Meidän matkaammehan kuului hotelli + edestakaiset lennot Oulu­–Helsinki–Rooma, mutta jätimme Helsinki – Oulu lipun käyttämättä. Se kun olisi pitänyt lentää heti Rooman lennon perään, emmekä me niin halunneet tehdä.

Jäimme Helsinkiin: tyttären luo ja huomisen konsertin vuoksi. Saimme lapsilta jo joululahjaksi liput konserttiin, jonka ajankohta oli yksi syy myös koko Rooman matkan ajankohdalle. Yhdistimme nämä jutut. Italia-teema jatkuu vielä – Andrea Botticellia mennään huomenna Hartwall-areenalle kuuntelemaan ja katselemaan. 😉 Vasta lauantaina Norskilla kotiin.

Tälle illalle tyär oli tehnyt meille varauksen Eevert-ravintolaan. Niinpä kun olimme saaneet juuri ja juuri roudatuksi laukut Hakaniemeen, lähdimme syömään. Ja hyvin söimme. Palatessa Vetehesille  oli kylmä. Nyt sisällä lämmin, ja nuoruusmusiikit soi.

Dolce far niente – elämä on!

22 May 2019
Papal Audience
9:30 a.m. in Saint Peter’s Square

Olisinpa katsonut jo eilen illalla  ”Papal Calendar”

No en katsonut, joten lähdin puolikahdeksan aikoihin lenkille kohti Pietarin kirkkoa, koska eilen olimme siellä liian myöhään tai siis siellä oli jo liikaa ihmisiä ja taivas ihan harmaa… Tänään aamuseitsemältä paistoi aurinko, joten ajattelin ottaa kuvausrevanssin. Mutta tänäänhän siellä vasta porukkaa olikin. Ja carabinierejä, kaupungin poliiseja, armeijan turvallisuusjoukkoja, pappeja ja nunnia, italialaisia ja turisteja. Ihan hirmuisesti kaikkia.

Tovin jonotin turvatarkastukseen, ensimmäisen läpi meninkin, toiseen jonottaessa luovutin, ja palasin aukion reunoille. Käveleskelin Vatikaanin kaduilla, ja Lungotevereä, jokivarressa, ja palasin hotellille. Ensimmäisen kerran aamiainen kattoterassilla. Ah, onnea.

Kymmeneltä lähdimme taas ”kaupunkipatikalle”. Ainoa varma kohde oli Villa Borghese. Olisi sinne ollut suorempiakin reittejä ja bussillakin olisi päässyt – onhan meillä kolmen päivän bussikortti (18 €) – mutta me kiertelimme. Kävelemäänhän tänne on tultu.

Via Margutta (Spagnalta Popololle) on sivukatu, jota kävelimme uutena vuonna 2006. Silloin en oikein ymmärtänyt, miksi sitä mainostetaan matkaoppaissa. Tänään annoimme sille toisen mahdollisuuden. Ja kyllä, ehdottomasti parempi kuin samansuuntainen Via del Corso.

Piazza del Popololla hulvahti sellainen ”dolce far niente” -fiilis. Ihana joutilaisuus. Siinä kuunneltiin katusoittajia, kuvailin saippuakuplapuhaltajaa, joka keräsi rahaa hammasremppaan, – pystyin myötäelämään, ja laittelin kolikkoja lippaaseensa, ja kuvasin saippuakuplapilviä.

Sitten kohti päivän pääkohdetta VIlla Borghesea. Iso puisto Rooman vanhan keskustan tuntumassa (ks. Bannerin kartta). Siellä kävimme tyttären kanssa keväällä 2003 ja vuokrasimme sellaisen kaksoispyörän ja kävimme myös puistossa olevassa Galleria Borghesessa – ehkä hienoin (Firenzen jälkeen ;)) veistosmuseo, jossa olen koskaan käynyt. No tänään oli alunperin ajatuksena vuokrata pyörät ja nauttia lounaspiknik jossain puiston toinen toistaan kauniimmalla nurmikentällä, puiden katveessa tai lammen rannalla, mutta kun nyt tällä  (tälläkin) lomalla kävely ollut se ykkösjuttu, niin samoilimme puistossa,  ja lopultakin nautimme vain cappuccinot yhdessä puiston kahviloista.

Lounasajan (klo 12.30 – 15.00) lopulla olimme jo paluumatkalla kohti hotellia, olimme Via Venetolla, ja Pehtoorilla oli nälkä. Siispä istahdimme Kapusiinikirkkoa (sen luuranko- yms. muut ”arteet” on käyty jo aikanaan katsomassa) vastapäätä olevan ristoranten ulkopöytään. Mahdottoman mukava paikka ja mukava olo. Jätin pastan väliin, nautin Aperolin ja jätin tilaa gelatolle. Yhtään jäätelöä emme olleet vielä täällä nauttineet, joten korkea aika tänään.

Pantheonin aukion lähellä on uusi Vechia-gourmetjäätelöbaari.

Cappuccino, crema e tiramisu. Oi-joi. Mietin, että jos huomenna vaihtaisikin vielä aamiaisen Della Palman jäätelöön. 🙂

Iltapäivän lopulla hotellille, huilausta, kuvia, postausta, pakkaustakin … ja sitten ~ ”la  ultima cena”  ~ ”viimeinen illallinen”.

Menimme ihan vain hotellin naapurikadulle, siis Navonan ”taakse”. Siinä on ristoranteja, trattorioita ja hosterioita vieri vieressä. Monena ilta on siitä ohi kävelty. Tänään ei kävelty ohi; valitsimme La Scalettan. Sekä eilen että tänään söin ”king pawn” siis  gambero ~ jättikatkoja. Eiväthän ne tänään eilisen veroisia olleet, eivät todellakaan. Eikä muutenkaan eilisen veroista. Mutta ei sittenkään huono.

Eilen olimme ekskollegani, Rooman tuntijan, kulinaristin suosittelemassa, sardinialaista ruokaa tarjoavassa,

ristorantatessa: Sapori Sardi Via Piemontella. Sitä ennen piipahdimme kuin piipahdimmekin Rinascenten kattobaarissa aperitiivilla (Berluccin Franciacorta). Oli nimittäin minun syntymäpäiväillalliseni –  Pehtoorin antaman ”lahjakortin” lunastin. Ensinnäkin aperitiivi ja miljöö olivat erinomaisia. Ilta lämmin, aurinkoa ja puheen sorinaa… (ja hieman häiritsevää tupakansavua – täällä poltetaan edelleen aika paljon. Ja sähkötupakka näyttää olevan suosiossa).

Jatkoimme Via Piemontelle, ja olimme onneksi tehneet varauksen. Olimme toki ensimmäisiä (klo 19.30 jolloin ravintola avautui), mutta tunnin päästä ravintola oli täynnä. Ruoan lisäksi illassa oli hienoa seurata pienehkön ravintolasalin elämää (kerron kunhan kotiin pääsemme –  ja kuviakin puran lisää). Illallisen jälkeen emme enää jaksaneet kävellä, emmekä edes bussikyytejä etsiä, joten otimme taksin: 8.50 euroa! Noin kolmannes siitä mitä Suomessa. Niin ja ruoka. Eturuoat, pääruoat, yhteinen jälkkäri, espressot, pullollinen valkoviiniä 85 euroa! Ja paikalla on Michelin haarukoita (eihän ne kyllä välttämättä mikään tae ole…  ;)) ja hyvä tunnelma! Palaan vielä asiaan..

Arrivederci, Roma. 

Rooman nähtävyyksiä kiertäen – aika kaukaa kuitenkin

Tämän loman ideana on ollut kierrellä ja kaarrella, vähän vältelläkin niitä tavanomaisia, Rooman must-kohteita, ja olla enimmäkseen ulkona.

Tänään kuitenkin pientä lipsumista teemasta. Lähdimme aamulenkille jo puolikahdeksan aikaan, tarkoituksena piipahtaa Pietarin kirkossa ennen kuin siellä on juuri muita turisteja. No teimmepä sitten ensin sellaisen pienen mutkan Lungotevereä pohjoiseen. Pienen! No sitten kirkkoon. Turvatarkastusjonot eivät onneksi vielä olleet kovinkaan pitkät.

Pieta.

On se vaikuttava, vaikka nykyisin ei pääse kovinkään lähelle. Tänä aamuna ei mitään Stendahlin syndromaa sen äärellä – kuten Juniorin kanssa reissussa ollessa.

Tämän lomasemme teemaan (täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin… ) liittyen oli Pietarin kirkon aukiolla oikein sporttinen nunnakin. 😉

Kirkon jälkeen Via della Conciliazionen varrella olevaan pikkuiseen kahvilaan aamiaiselle. Näytti olevan kaupungin poliisienkin aamukahvipaikka. 😉 Cappuccinot olivat kyllä erinomaiset. Kuten muutkin tarjottavat, joten skippasimme hotellin aampupalan.

Suihkuttelujen jälkeen kaupunkipatikka jatkui. Tosin vakaana aikeena, joka toteutuikin, oli myös ajella bussilla ja metrolla, mutta silti saimme toiset 10 000 askelta aika helposti kasaan. Colosseumin seuduilla käytiin, tosin kierrettiin kaikki jonot ja ihmismassat sopivan kaukaa. Siellä oli ihan valtavasti väkeä.

Lähdimme metrolla – ensin väärään suuntaan, sitten Circus Maximuksen nurkalle, taas kävellen …

Tänään ei ole tarvinnut sateenvarjoja, mutta aurinkolasit päähän ja pois, päähän ja pois. Mukavan lämmintä ja leppeää tuulta. Roomalaiset pukeutuvat edelleen toppatakkeihin, (amerikkalaiset) turistit shortseihin. Me jotain siltä väliltä.

Taas Teveren rantaan. En ole koskaan nähdyt siinä noin paljon vettä. Ja ihan virtaustakin joessa on.

Isona TIberinan saarellla piipahdimme. Via Juliaa kävelimme tovin. Tämän kauniin kadun varrella olimme ystävien kanssa yhdeksän vuotta sitten.

Poikkesimme Piazza Farneselle, ja sitten Campo d´Fiorille iltapäivällä Aperol Spritzille. Oli hyvä jo istahtaa. Katsella torin elämää. … Aperolilla kuittamisemme lounaankin – illalliselle menemme syömään oikein kunnolla. Pehtoori lupasi tarjota syntymäpäiväillalliseni täällä … Saimme viime viikolla suosituksen sardinialaisesta ravintolasta ja sinne kohta lähdemme. Kävellen? Ehkäpä. 😉

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit: klo 22 … Olipa hieno ja hyvä ilta

Shoppailua ja Trastevere

Ensimmäisen kerran syksyllä 2015 Ligurian patikkaretkellä (ja italialaisten lastenvaatekauppojen äärellä) me olimme isovanhempia, jotka etsimme lapsenlapselle tuliaisia. Silloin puolivuotias Apsu sai pienen kassillisen vaatteita. Toki sen jälkeenkin on pojalle vaatteita reissusta tuotu0, ja nyttemin lelujakin.

Tämän päivän agendalla (semminkin kun taas aamupäiväksi lupasi ”kevyttä sadetta”) oli shoppailu, ja nimenomaan tuliaiset: sekä Eevikselle että Apsulle ja vähän muitakin.

Ajelimme bussi 492:lla Piazza Barberinille ja sitten La Rinascenteen. Jo matkalla oli Benetton Outlet: löysinpäs sieltä kesäksi vähän erilaiset housut (= housu-hame). Ja sitten hienon hienoon tavarataloon tai shopping center tai mitä lieneekään. Tuli niin mieleen Milanon muotikadut: Cucci, Hermes, Versace, Vuitton … ja joka osastolla kiiltäviä pintoja, ylimeikattuja myyjiä, … muutamia mukavan näköisä vaatteitakin, ja alakerrassa laukku-, astia- ja designosastot. Siellä olisin voinut olla kauan, ja ostaa vaikka ja mitä. Tuliaisiksi ja itselle, mutta niinpä vain lähdimmme ostamatta mitään.

 

Kävimme vielä talon kattoterassilla: hulppeita kahviloita, samppanjabaari, lounaspaikka etc. Ja näköalat!!! Sateen uhka oli komea.

Jatkoimme matkaa Via Venetlle: kaikkien HRC-paikkojen ”äiti”. Rooman Hard Rock Cafe on se jossa olen käynyt ensimmäisenä … sen jälkeen melkein parissakymmenessä (Pariisi, Madrid, Lissabon, New York (uusi ja vanha), Lontoo, Milano, Peking, Tokio, Shanghai, Dubai, Mallorca, Helsinki, Malta, Praha, Barcelona, Wien  …ainakin nuo). Pääsiäisenä 2003 teini-ikäinen tytär minut tuonne Rooman Hard Rock Cafeeseen johdatti, ja sen  jälkeen niitä on bongailtu maailmalta…

Ja tänäänhän Rooman HRC oli vähän pettymys: ei mieluisia paitoja, ei itselle eikä tuliaisiksi. Jatkoimme matkaa… Espanjalaisia portaita kohti. Ja juuri kun päivän ensimmäinen iso ”kevyt vesisade” yllätti, mäolimme pienen lastenvaatekaupan luona. Nyt on Eevikselle kesämekko, oikeastaan ihan puku ja Apsullekin shortsit.

Sitten kohti Via Frattinan Alessi-yms. astiakauppaa, joka EI ollut auki. Tarkoitti pettymystä ja rahan säästöä. Ja taas satoi, mikä sai meidät päättämään, että oli lounasaika: prosciutto e melone Via del Crocen tutussa paikassa. Edelleenkin sitä voi suositella.

Sitten Disney Store – onhan Apsulla ensi viikonloppuna 4-vuotissynttärit. 😉 Sitten Volpetti! Herkkukauppa ylitse muiden, tai no, ainakin balsamicoa ja pastaa, hotellihuoneen jääkaappiin toscanalainen rose. Tuliaisia itselle ja lapsille.

Kasseja alkoi olla aika monta, ja muutenkin, oli aika palata hotellille. Kun sateet olivat tauonneet ja aurinko taas paistoi, kapusimme hotellin kattoterassille lepuuttamaan jalkoja, katselemaan kaupunkimaisemia.

”Meiltä” näkyy Vatikaaniin. Kuten sanottu, hotellin sijainti on perfetto.

Iltapäivän siestan jälkeen lähdemme ”kaupunkipatikalle” kohti Janiculum-kukkulaa ja Suomen Rooman instituuttia, VIlla Lantea. Aamupäivällähän se olisi kannattanut mennä, sillä silloin siellä on vapaa sisäänpääsy. Mutta toisaalta: ollaan sisällä käyty (aika vastikään = 1989 toukokuussa) 😉 . Minulla oli silloin ”kuriirin” tehtävä. Silloinen Lanten johtaja oli meidän laitoksen ”Rooman kielen ja kulttuurin lehtori” sekä klassillisen arkeologian ”opetuksen valvoja” eli opettajani ja sittemmin kollegani, ja minulla oli hänelle tuomisena yksi arvosteltava gradu. Ei ollut sähköpostia tai dropboxia, joilla arvosteltavia graduja olisi voinut siirrellä Oulusta Roomaan. Niinpä minä sen perille toimitin. Ja pääsimme samalla Villa Lanteen käymään.

Tänään ei ollut postitushommia. Kuvaushommia kuitenkin. Palaan niihin.

Iltapäivän aurinkoisessa, hyvinkin kesäisessä säässä laskeuduimme takaisin Teveren rantaan … ja etsimme Santa Maria Maggio in Trastevere -kirkon (kannattaa käydä!) , Trilussi-aukion, jota jo lauantaina kotiin palannut sisareni oli suositellut… Istahdimme aperitivolle, leuhkimme whatsappissa lapsille lomasta, kävellyistä askelista, lämmöstä .. Elämäni ensimmäinen Negroni (junioirin suosittelema) oli oikeinkin hyvä.

 

 

 

SItten etsimään ruokapaikkaa: Santo kiinni maanantaisin, Torontelloon piiiiiitkä jono, joten valitsimme summan mutikassa ristoranten. Ei valittamista.

Kun meillä kerran oli kolmen päivän bussi-ratikkakortti voimassa lähdimme etsimään pysäkkiä, etsimme, etsimme ja reilun puolen tunnin tepastelun jälkeen olimme kuin olimmekin hotellisa.

Trastevereä oli nähty, mikä oli hyvä juttu. Siellä oli ihan erilainen tunnelma kuin ”täl puol jokke”. Lussakka, rento, – sitä paitsi paljon edullisempi. Illan valo siellä viehättävä. Olemme tyytyväisiä, että sinnekin suuntasimme. Mitähän huomenna?

Sunnuntaina tavallista pitempi lenkki

Yöllä hotellihuoneeseen kantautui kadulta ääniä, juhlijoita, nuoria, musiikkia, jotain… mutta varsinaisesti uni ei keskeytynyt… yhdeksän tunnin yöunen jälkeen reipas olo ja avasin ikkunaluukut!

Reipasta sadetta jatkui aamiaisen ajan, emmekä siis sittenkään lähteneet heti yhdeksältä vialeille ja Rooman kukkuloille patikoimaan. Lähdimme vasta kun sade taukosi puoli kymmenen jälkeen… 😉

Päivän ohjelmaksi olimme päättäneet ”kierrellään katselemassa ne ”tavalliset” ”. Siispä kohti Pantheonia ja Tazza de Oroa.

Pantheon, kaikkien jumalten temppeli. Merkillisesti se liikauttaa. Ja tässäkin kohtaa, kuten monta muutakin kertaa tänään ja eilen, sanoin Pehtoorille, että loppujen lopuksi pilvet ovat (valokuvaajalle) parempi kuin kirkas sinitaivas ja jyrkät varjot. Pilvistä saa dramatiikkaa, taustaa, kulissia, – ja suojaa kohteelle.

Jatkoimme matkaa. Ja Tazza d ´Oro ei sunnuntaiaamuna kymmenen jälkeen ollutkaan auki!!??

Sitten kuinka ollakkaan: satuimme Kansallisarkiston kohdalle. Olihan se edes pihalla käytävä. Katselin kun joku opettaja (yliopiston lehtori?) johdatti ekskursiolaisiaan kohti ”pyhättöä”  –  kuvan otettua suuntasimme toisaalle. Hymyilin sisäisesti. 😉

Tepastellessa löysimmme myös Basilika San Lorenzon  – meille tärkeä pyhimys tuo  San Lorenzo. Sielläkin oli sunnuntaiaamun päivän messu…

Sitten Espanjalaiset portaat ja Pincio. Jossain välissä räpsäytti taas vettä, taas taukosi, kylmä ei ollut, eikä sade juuri kastellut. Kävelimme, ja taas kävelimme.

Via Frattinalla olisi yksi astiakauppa minua kiehtonut, mutta Pehtoori huiteli jo kaukana… ehkä sinne huomenna….

Sikäli jännä, että minä olen meistä kahdesta se, joka yleensä olen täysin hukassa, eksyksissä, suunnista sekaisin, mutta nyt näinä päivinä se onkin ollut Pehtoori enemmän pihalla. Ehkäpä minun aika lailla runsaampi Roomassa kulkemiseni on tässä eduksi…

Pinciolla kuului ukkosen jylinää, mutta sitten tämän päivän sateet loppuivat, ja lämmintäkin jo oli.

Kuinkahan monta kertaa olen/olemme yrittäneet Piazza del Popolon kaksoiskirkkkoihin, mutta aina on ollut joku syy, miksi ne ovat olleet kiinni. Tänään

Kuitenkin kävimme molemmissa: toisessa messu, jossa oli niin kaunista laulua. Todella.

Ja ”kirkkokahvit”  nautimme Via Ripettan enotecassa (Buccone). Sielläkin joskus vuosia, vuosia sitten olen piipahtanut (ostanut viinikerholle amaronen), tänään nautimme lasilliset Greco di Tufoa.

Sitten oli piipahdettava katsomassa hotelli (Mozart, via dei greci) jossa oltiin Juniorin kanssa pääsiäisenä 2005. Sitten Via del Crocelle, – ostoskatu, kävelykatu. Kävelimme, emme ostaneet mitään. Ja hämmästelimme, että kannabistakin myydään – noin vain.

Sateenvarjot olivat jo repussa, ja oli aika ottaa esille aurinkolasit. Hyvä.

Fontana di Trevi ja kohti Vittorio Emmanuelin sokerikakkua (sekin oli kuvattava, tällä kertaa toivottavasti paremmin kuin ikinä ennen), Campodiglio ja sieltä sitten näkymä Forum Romanumille.

Hiljalleen kohti hotellia, alkoi jo oikeasti väsyttää, monta tuntia kävelyä. Ja päätimme, että on sittenkin lounaan aika. L´Arcano lähellä Pantheonia oli myöhäisen lounaamme paikka. Minulle burrata ja Pehtoorille Pasta Carbonara – sellaiset ”must”-jutut molemmille. Ja molemmat olimme erinomaisen tyytyväisiä. Tilasimme myös lasilliset viiniä….  Ja saimme valtaisat ”saavilliset” erinomaisen hyvää morellinoa. Kyllä sitten taas jaksoi. 😉

Mutkan kautta hotellille, jossa olimme vasta viiden aikoihin; hyvä aika siirtyä hotellin kattoterassille. Mukana rove mansikoita ja skumppaa. Ajattelin kirjoitella blogia, valita kuvia, mutta auringossa ja tuulessa olimme lopulta vain tovin: lasten ja tuttujen kanssa  chattailyä, ja sitten huoneeseen huilaamaan.

Illan tullen kuitenkin jaksoimme vielä iltakävelylle. Ei ole meidän juttu yleensä, mutta tänään valtiovierailu Vatikaaniin. Emme kuitenkaan, sittenkään, menneet mihinkään syömään, joten ihan kuntoilupäivä on ollut, kilometrejä enemmän kuin Lapin tuntureilla….

Ylitimmme Teveren, piipahdimme Pietarin kirkon pihalla, kävelimmme lämpimässä illassa. Ja niin epätodellista. A domani, mi amici!

 

Roomaa ristiin rastiin

Ajatus aamiaisesta Rooman kattojen yllä, hotellin kattoterassilla, oli kiehtova. Mutta jäi ajatukseksi, oli sen verran vilpoista ja tummia pilviä taivaalla, että tyydyimme katselemaan näkymiä ikkunoiden takaa.

Vähän ennen kymmentä olimme taas valmiita Rooman valloitukseen, tai ainakin lauantaiseen tapaan torille ja halliin. Siispä ensin kävelimme Campo di Fiorille. Silloin jo satoi, mutta kojut ovat onneksi isojen varjojen alla. Kaunis värikäs ruokatori se on. Paljon turisteja ja paljon paikallisia.

Sade taukosi ja jatkoimme matkaa kohti Testacciota.

Largo Argentiinan tienoilla oli vielä aika hiljaista, – lauantaiaamu Roomassa ei ole vilkkaimpia hetkiä.

Piazza Venetsian jälkeen kun alkoi taas ripsiä, menimme pysäkille ja katselimme näytöltä, että bussi 30 tulee kolmen minuutin päästä: siispä mennään sillä kohti mercatoa.

Ja opimme siinä – tihkusateen samalla muuttuessa rankkasateeksi – että Rooman minuutit ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä meidän kellot näyttävät. Lopulta bussi tuli ja pääsimme Pyramidille asti ja siitä sitten tepastellen halliin.

Oli kyllä käymisen väärti. Ja kyllä minä niin toivoin, että olisimmekin majoittuneet johonkin huoneistoon; olisi voinut ostella kaikkea kokattavaa. No ei ostettu mitään, kunhan kierreltiin ja ihasteltiin. Ei mikään arkkitehtooninen ilo silmille, mutta voi niitä ruokatiskejä!

Sateen tauottua, lämpötilan noustua lähelle + 20 astetta ja auringon jo pilkistellessä lähdimme kiertämään Monte Testacciota. Se on antiikin ”jätevuori”. Se on syntynyt liki 2000 sitten kun roomalaiset ovat käyttäneet aluetta (silloisen sataman läheisyydessä?) saviruukkujen kaatopaikkana. Vuoren seinämässä on muutamia ravintoloita, yökerhoja, klubeja, mutta eipä ne aamupäivällä paljon ”näyttäytyneet”; suljettuja ovia, kylttejä vain.

Monten ”takana” oli vähän rähjäisempää asumusta ja varastoa ja sen näköistä etten pimeällä siellä haluaisi liikkua. Erilaista Roomaahan olemme nyt halunneetkin nähdä.

Siirtolapuutarha? 😉

Liuimme takaisin kohti Centro Storicoa, kohti lounaspaikkaa. Ja kuten meillä on tapana, käytämme suhteettoman paljon aikaa ruokapaikan hakemiseen. Siitäkin huolimatta että koko Rooman on täynnä trattorioita, hosterioita, ristoranteja, pizzerioita ja katukeittiöitä.

Päädyimme lopulta Il Ficoon. Ja valitsimme antipastilautasen. Oi, että. Niin hyvää. Tänään erilaisia friteerattuja kesäkurpitsan kukkia (oik. yläreuna) kuin eilen, ja niiden kanssa jotain makeaa (marja?)kastiketta.

Ja taas jaksettiin. Päätimme lähteä kohti Hadrianuksen mausoleumia (Castel Sant’ Angelo), jossa emme ole ennen käyneet. Kolmen vartin jonotuksen ja 28 euron maksamisen jälkeen pääsimme isoon Hadrianuksen leposijaan, linnoitukseen, vankilaan, myöhemmmin paavien palatsiin, jonne kulkee Vatikaanista salakäytävä. Eikös Dan Brownin Enkelit ja demonit -kirja pääty siihen, että pahis putoaa mausoleumin tornista Tevereen? Ja eikös Tosca-oopperakin sijoitu tuonne? Parasta meille oli näköalat.

Tuolta laskeuduttua ja siirryttyä kohti hotellia (kuvan oikeassa reunassa Ponte Umberto I ja lähellä  (tuolla puolen jokea) on tämä hotellimme) alkoi kello olla jo puoliviisi.

Jalkojen lepuutusta, kuvien purkua ja postausta pari tuntia.

 

~~~~~~~~~~~~

 

klo 21.15 paikallista aikaa. Kävimme syömässä. Pizzalla. En tiedä, oliko paras pizza ikinä, mutta lähelle. Tuttu ravintola Da Fransesca. Ihan niin kuin Roomassa ei olisi tuhansia muitakin, mutta tuonne piti – taas – päästä.

Ja kävimme vielä iltakävelyllä Teveren (Tiberin) rannassa. Aika samettinen ilta, ei sadetta. Rooma on hyvä.

Siamo a Roma

@Rome

Hotellimme on Genio. Valitsemme sen, koska se on Finnairin Plus -hotelli, mikä tarkoittaa, että lentojen yhteydessä se on hinta-laatusuhteeltaan oikeinkin hyvä. Ja siksi, että meillä on siitä – nimenomaan hyvä – kokemus vuosien takaa. Olimme täällä myös uutena vuonna 2006. Lennot Oulu – Helsinki – Rooma ja takaisin sekä kuusi yötä neljän tähden, keskeisellä paikalla olevassa hotellissa yhteensä vähän yli 800 euroa. Hotelli tuossa ylhäällä näkyvässä kartassa Ponte Umberto I kohdalla (Via Zanardelli).

Kun olen viettänyt Roomassa monta aiempaakin lomaa, ei nyt ole tarvetta pomppia nähtävyydeltä toiselle, ei jonotella museoihin ja Colosseumille, ei ole välttämätöntä käydä Espanjalaisilla portailla tai Piazza Barberinilla. Mutta on mahdollista. Katsotaan nyt.

Ajatuksena oli jo varatessa, että vietämme toukokuun lopun viikon Roomassa ulkona. Kierrellään puistoissa, patikoidaan Trasterveressä, kiivetään Janiculum-kukkulalle, ja muillekin, vuokrataan pyörät Villa Borghesessa. Liikutaan paljon ja syödään hyvin. Ja minä kuvaan. Kuvaan paljon valoisia, aurinkoisia kuvia. Katsotaan nyt. Säätiedotus lupaa seuraaville viidelle päivälläe sadetta, ukkosta, sumua, mutta myös aurinkoa pilvien välistä. Vähän kuten Wienissä joulukuussa. Mutta sää on sellainen kun on, joten aamuisin katsomme, mitä teemme, mihin lähdemme. Siis ei minuutti aikataulutettua kaupunkilomaa.

Kone laskeutui Fiuminicioon Leonardo da Vincin kentälle melkein minuutilleen aikataulussa. Ja hotellissa olimme kahdeksan ja puoli tuntia sen jälkeen kun olimme kotoa lähteneet (klo 4.30).

Saimme huoneen heti. Bravo. Veimme laukut, vähän siistiydyimme, kamppeiden reivausta ja kun kerran vielä ei satanut lähdimme ensin kohti ruusutarhaa….

… juuri purin kuvia (258), liitän niitä vielä ja kerron mitä tänään näimme. Mutta nyt lähdemme syömään, meillä on tapaaminen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt hotelliin palattua, nettiyhteyttä, kuvien lataamista, kaikkea somettamiseen tarpeellista säädelty, huomenna jo parempi yhteys ja raportointi.

Tänään oli sittenkin täysin sateeton päivä, melkein helle. Erinomainen kaupunkilomapäivä. Kävelyä sen 20 000 askelta. Paljon vanhaa (heh, Roomassa) ja uuttakin nähty. Kun oli tuo sateen uhka oli sellainen ”Carpe diem” -fiilis koko päivän: nautitaan kaksin verrroin auringosta, lämmöstä, sateettomuudesta.

Hieman meni etsimiseksi mutta me löysimme ensin ruusutarhan ja sitten protestanttien (non catholic) hautausmaan. Molemmat auringossa. Ruusutarhassa kävin melkein päivälleen 30 vuotta sitten jolloin odotin esikoista ja jolloin Pehtoori  vasta opetteli puutarhurointia. Tänään näimme paikan uusin, vanhentunein silmin. Ja se oli niin hieno. Lähetimme kiitokset vinkistä latinan opettajalleni, silloiselle Villa Lanten johtajalle. Ilman häntä emme varmaan vieläkään olisi paikasta tienneet mitään.

Siellä on 1100 ruusulajia. 1100!! Se on iso. Se on kaunis. Taustalla Circus Maximus ja sypressit, ja sininen taivas ja aurinko! En osaa kertoa kuinka hieno. Harmittaa, etten osaa. Mutta se on! Käykää siellä. Toukokuussa.

Jos rosario oli ensi sijaisesti Pehtoorin käyntikohdelistalla kärkisijalla, niin minulla oli Non Catholic Cimitario. Protestanttien hautausmaa. Sinne on haudattu 1800- ja 1900-luvulla Roomaan ja muualle Italiaan tulleita, innoistusta ja miljöötä hakemaan tulleita, mutta tääällä tai muualla Italiassa menehtyneitä, taiteilijoita ja muita (nuorena kuolleita) suurmiehiä ja -naisia etc.

Mm. englantilaiset romantiikan aikakauden nuorena kuolleet runoilijat (Keates, Shelley) ovat sinne saaneet viimeisen leposijansa, samoin italialainen Antonio Gramsci, jonka vallankumouksellisesta ajatuksista (vankilapäiväkirjat) olen sosiologian tenteissä osoittanut oppineisuuttani. 😉  Mistä alkaa olla piakkoin 40 vuotta. Auts.

Mutta siis. Niin kaunis, koskettava. levollinen, rauhoittava hautalehto. Ehdottomasti käymisen arvoinen.

Paljon muuta ehdimme nähdä ja kokea: mm. Piazza Navonan niiiiiin ylihintaiset virvokkeet (Aperol spitz ja olut), … ja sitten kun iltapäivän lopulla palaamme voipuneina hotellille, ovella tapaamme sisareni ja miehensä. Toki tiesimme, että hekin ovat täällä. Menimme hotellin kattoterassille vaihtamaan kuulumiset ja nauttimaan lasilliset Ferraria. Mitä muistoja!!! Pieni tauko ja sitten ristoranteen, josta olimme jo kotona sopineet.

Eikä tuottanut pettymystä. Systeri osaa italiaa – oikeasti, ja hän hoiteli tilaukset. Ja kyllä me söimme hyvin, erinomaisesti. Paikka oli täynnä – italialaisia. Ei yhtään amerikkalaista tai japanilaista, vaan italialaisia perheitä ja nuoria porukoita. Perfetto.

Olisi vielä niin paljon kerrottavaa, mutta ei vain jaksa. Liki vuorokausi ympäri on tullut valvottua ja liikuttua. A Domani!

Lähtölaskenta

Bannerikuva vaihdettu, laukku pakattu, kotona, harrastuksissa ja lähipiirissä asiat hoidettu. Lähtöselvitys tehty ja säätiedotusta tarkkailtu (vähän murheellisena), mutta silti niin iloisena, että matkaan päästään.

Herätys on huomenna klo 4.

Yritän päivitellä blogia, eiköhän se onnistu. Ja jos kiinnostaa, niin luulenpa, että Instagramin stooreissa on välähdyksiä tulevien päivien tunnelmista, joten sieltä kauttakin voi nojatuolimatkailua harrastaa.

Ci vediamo a domani!

 

Pyöräillen ja kuunnellen

Minulla on ollut BookBeat vajaat kaksi kuukautta ja sähköpyörä melkein viisi viikkoa. Ne liittyvät hyvin läheisesti yhteen, sillä pyöräillessäni kuuntelen kirjoja. Kuuntelen kirjoja myös kuvia tehdessäni ja siivotessani, joskus ruokaa laittaessanikin.

Olen kuunnellut 15 kirjaa, niiden lisäksi jättänyt pari alkuunsa kesken ja ”Learn Italian´ia” kuuntelen päivittäin, ehkä noin tunnin päivässä, toistaen uudelleen ja uudelleen samoja kohtia.

Pyörän mittarissa on lähes 800 kilometriä.

Ehkä jo nämä numeeriset tiedot kertovat, että olen erinomaisen tyytyväinen molempiin hankintoihin ja että ne eivät ole jääneet turhan panteiksi ulkovarastoon tai puhelimen appi-rivistöön.

Luetut/kuunnellut

Niina Mero, Englantilainen romanssi
Kate Morton, Kellontekijän tytär
Ina Westman ja Katja Lahti, Arkisatuja aikuisille
Mia Kankimäki, Naiset joita ajattelen öisin
Enni Mustosen sarja: Nimettömät, Lipunkantajat, Mustasukkaiset, Sidotut, Parittomat
Juha Itkonen, Ihmettä kaikki
Eve Hietamiehen trilogia: Yösyöttö, Tarhapäivä, Hammaskeiju
Mari Veitola, Veitola
Laura Frimanja  Anton Vanha-Majamaa, Mikael Gabriel – Alasti
Michelle Obama, Minun tarinani

Kaikista noista on esittely mm. BookBeatin sivulla… ja noista vanhimmistahan olen jo mielipiteitäni lausunutkin, mutta neljä viimeistä ovat vielä kommentoimatta. Niistä ensimmäisenä ja koko listan ehdottomasti parhaana kirjana on hehkutettava Mia Kankimäen kirjaa ”Naiset, joita ajattelin öisin”.  Se niin hieno, monitasoinen, älykäs, hauskakin. Se on tietokirja, mutta se on myös matkoja (Japani, Italia, Afrikka ….) kulttuurihistoriaa, feminismiä, lisää matkoja, menneiden vuosisatojen naisia ja yli 40-vuotiaan naisen matka myös itseensä. Faktaa ja fiktiota – samassa kirjassa, mikä ei ole kirjallisuuden lajina kovinkaan yleinen ja  mitä on varmasti myös vaikeaa kirjoittaa.

Ihan suurenmoinen kirja. Sitä minulle täällä blogissa suositteli Anu, ja myös sisareni vinkkasi sen pariin. Minä voisin jatkaa suositusta yleisesti kaikille, mutta jotenkin tuntuu, että erityisesti myös Sadulle. Vaikka emme ”livenä” tunnekaan, tuli minulla monta kertaa kirjaa lukiessani mieleen, että hänelle tästä pitää mainita. 😉 Nyt kun opettajalla pian alkaa kesälomakin?

Westmanin ja Lahden ”Arkisatuja aikuisille” on sekin vähän uudenlainen kirja. Novelleja arjesta, mutta myös satuja. Jutuissa oli usein jännä ”yllätys” tai ”the end” – kuten hyvässä novellissa tai sadussa on. Tämä voisi sopia lyhyiden bussi- tai junatyömatkojen ”lukemistoksi”.

Kate Mortonin – ”lumoavan tarinankertojan” vai miten hänen luonnehdintansa oli – kirja ”Kellontekijän tytär” on melkoinen järkäle, ja se jos joku on monikerroksinen, monipolvinen, ei kronologisesti etenevä, hyvin brittiläinen, kieltämättä kiehtovasti kirjoitettu, mutta minusta tarina etenee vähän turhan paljon rönsyillen eri suuntiin. Henkilöitä, miljöitä, juonenkäänteitä on melkein liikaa. Tai kirja pitäisi lukea/kuunnella ”paikallaan”, intensiivisemmin kuin pyörän selässä tuli tehtyä. Lukijana Niina Hukkinen saattoi olla yksi syy, miksi kirja ei saavuttanut ihan varauksetonta tykkäämistäni. Hänen ikään kuin pusertaa tekstiä ulos, se ei solju… Mutta ei kirja missään tapauksessa huono ollut.

Niina Meron ”Englantilaisen romanssin” kuuntelin loppuun järjestellessäni Festaa aamusella. Se on suomalainen dekkari ja romanttinen (oliko? 😉 ) nykytarina, joka sijoittuu Englannin maaseudulle ja Tampereelle. Siinäkin oli pieni tietokirjallisuuden (kirjallisuushistorian) juonteita. Esikoiskirja, josta pidin. Pirjo Heikkilän napakka ääni sopi tähän paremmin kuin hyvin.

Melkein kaikki kirjat olen siis kuunnellut pyörän selässä. Paria umpisateista päivää lukuunottamatta olen ajanut pyörällä joka päivä vähintään tunnin. Tavallisesti parin – ja muutaman kerran kolmen, neljän -tunnin lenkin. Kaupassa ja Caritaksessa käyn pyörällä, kuvausretket ovat laajenneet naapurikuntiin ja Oulun laitamille. Olen löytänyt kotikaupungista ihan uusia alueita, idyllisiä pikkuteitä, jokivarren hyväi pyöräteitä. Kunto on parantunut, olen kasvoistani aika päivettynyt, ulkona olo on mielekästä ja raitis ilma takaa hyvän yöunen. Entäs miinukset? – Enpä ole vielä keksinyt.

Erikoisia juttuja

Tänään on ollut erikoinen päivä.

Nykyisin on erikoista, että herään kuudelta. Tänään heräsin, ja olin jo seitsemän jälkeen katselemassa Oulun kaupungin heräämistä kevätaamuun. Aamut on parhaita. Mandariinisorsat nukkuivat vielä kahdeksan jälkeenkin…

Jatkoinpa sitten matkaa,

Hupisaarillakin vielä kovin hiljaista.

Ei vielä kovin paljoa viherrä. Mutta aurinkoa kuitenkin. Ja kuljin ja kiertelin yhdeksään asti.

Sitten kampaajalle: reissutukka. Ja kaupan kautta kotiin.

Oli vähän köksäiltävää, tai siis itse halusin tehdä iltapalaa. Oulun Viininystävien tapaaminen oli tänään, ei paljon ilmoittautuneita, mutta ei myöskään tilaa, missä kokoontua. Olin luvannut, että meille saa tulla. Mitään ei odotettu, ei odotettu muuta kuin, että olisi tila; pöytä ja tuolit. Lasit ja viinit oli meille tuotu jo viikonloppuna, joten ei muuta kuin paikka oli toiveena. Mutta enhän minä osaa siten, etten mitään tarjoaisi. Pieniä tapaksia ja muuta ”kesäruokaa” tein niin paljon, että riitti tusinalle.

Ja mikä erikoista: meidän Juniori oli viinipruuvin vetäjänä. Oli valinnut viinit ja piti luennon. Hassua istua ja kuunnella kun poika puhuu asiaa, esitelmöi tai luennoi, ihan miten vaan. Mutta kyllä saatoin olla ylpeä. Ja osasi ”ottaa yleisönsä”, sai aikaan vuorovaikutuksen. Mikä ei ole ihan simppeli juttu: niin paljon olen nähnyt opiskelijoiden ja kollegoiden, tutkijoiden ja tohtoreiden juttuja katederilta että tiedän, ettei se aina vaan onnistu. Juniorillla onnistui. Onneksi onnistui [palannen asiaan tuonnempana]. Oli mukava ilta.

Nyt levolle, huomenna on aurinkoa ja pyöräilyä!!

 

Lintukuvaaja! ;)

Kun vajaa vuosi sitten pääsin kuvatoimisto Vastavalon kuvaajajoukkoon, päätin, että en sinne lintu-, kasvi- (pl. syötävät) ja auringonlaskukuvia laittele. Nyt siellä kuitenkin on ottamiani auringonlaskukuvia varmaan puolensataa, muutama kasvikuvia, mutta  tätä päivää ei ole ollut lintukuvia. Nyt on.

Kävin illansuussa Ainolassa-Myllytullissa täydentämässä ja paikkomassa vanhojen rakennusten kuvausprojektini kuvia, ja Linnansaaren pienen lammen, joenmutkan tienoilla oli ”Fjällräven-porukkaa” pitkine putkineen ja kiikareineen, mistä ymmärsin, että nyt on joku erikoinen tirppa tähtäimessä. Pysäytinpä sitten siihen minäkin, ja muutaman otoksen otin kahdesta uroksesta. Tunnistusapua sitten sain ystäviltä: mandariinisorsia ovat. Ja ”poikaparina” kuulemma liikkuvat, kertoivat paikalla olleet lintuihmiset. Hienon näköisiä olivat. Aika koreita ovat. Ja Kalevassa haastateltu ystävä, lintutieteilijä kertoi että nämä ovat erityisesti Japanissa hyvän onnen ja parisuhteen vertauskuvia.

Muutapa en tänään olekaan saanut aikaiseksi. Tai siis olen vain istunut koneella ja tehnyt niitä korttikuvia ja kuunnellut kirjaa (”Kellontekijän tytär”). Minusta on edelleen hassua tällaiset päivät, jolloin minulla ole jotain, mitä ”pitää” tai ”kuuluu” tai ”on tehtävä” tai ”on sovittu”. Se on edelleen mukava tunne.

Omnes vero viae Roman ducunt?

Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan? 

Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:

Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …

Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.

Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty.  — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.

Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.

Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.

Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.

Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)

Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.

Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…

Pyöräilyä ja kakkuja

Koivuissa silmut ovat pulleat, kunhan vähän saadaan lämpöä, niin sitten vihertää kunnolla. Nyt jo pieniä vihreitä hippusia teiden varsilla, pihan nurmessa, puistojen puissa. Ja iltapäivällä jo kaunista aurinkoista säätäkin.

Aamupäivällä ei ollut. Pakkoko sitä oli heti aamutuimaan lähteä äiti-kierrokselle! Pehtoorin kanssa olimme päättäneet ja äideilleimme ilmoittaneet, että tänään olisi äitienpäivävisiteerauksen aika. Siispä ensin kohti Jääliä. Satoihan se sitten loppumatkasta, mutta ei pahasti. Paluumatkalla itse asiassa enemmän. Ja taas kerran mietin, kuinka olisi lapsuudessa ollut elämä vielä ulkoilevampaa ja seikkailulillisempaa – jos olisi ollut gore-texit!

Olen kymmeniä, kymmeneniä kertoja ollut iloinen näistä nykyajan ulkoiluvermeistä: on wind-stopperia, gore-texia, vettähylkivää soft shelliä, kierrätettyä polyamiadia, mehiläisvahattua takkia, … ties mitä kaikkea. Meillä nyt oli tänään vain ihan normi goretex-takit ja sähköpyörät, joten ei pieni kohtuullienn sade yhteensä 50 km:n lenkkiä häirinnyt.

Ainoa pieni ”kauneusvirhe” oli, että kun olin äidin pyynnöstä tilannut kakun (minun leipomani eivät hänelle maistu 😉 ) niin sen kuljettaminen pyörän tarakalla (alle kilometrin matka) ei pintakosketuksetta sujunut. Mutta me uhrauduimme syömään juuri siitä kolhiintuneesta kyljestä palaset. 😉  (BTW: paitsi että Huovisella oli ihan hillittömän pitkä jono, niin siellä oli myös macarons!!! Minähän niitä vielä hankin.)

Anopillakin oli kakkua, siitäkiin siivut söimme. Joten monen viikon kakkukiintiö lienee täys. – Paitsi että parin viikon päästä on Apsun neljä vee -synttärit… 😉 Toukokuu on kakkukuu!

Iltapäivän kotimatkalla poikkesimme ”kotimarketista” hakemassa ruokatarpeita: ostimme lihatiskistä kaksi valmista hampurilaispihviä, jotka Pehtoori grillaili. Ja mitä opimme: ensi kerralla kun tekee mieli hampurilaista, pyöräilemme vaikka Kauppuriin tai Roosteriin ja tilaamme siellä, tai sitten ostamme (esim. Viskaalin) jauhelihaa ja teen pihvit itse.

Illansuussa koetin jotain kuvailla, mutta nyt on vähän ideat hukassa. Vanhoja teemoja: taiteesta ja kuohuviinistä hain innoitusta niin kuin suuremmatkin taiteilijat.  😀  Minulle ei vain – ainakaan vielä – auennut oikein mitään…

Touhupäivä

En ottanut kameraa mukaan. Mikä on ihan poikkeuksellista. Mutta onneksi en. Sillä tänään oli Apsun kanssa sen verran vauhdikas – vauhtia ja vaarallisia tilanteita (ainakin mummille)  – päivä, että oli paras keskittyä leikkimään, juoksemaan, katsomaan perään, jakamaan riemua ja pitämään huolta, että Canon olisi selvästikin ollut kolmas pyörä.

Tänään oli Apsun ja mummin humputtelupäivä. Isänsä (ainakin tällä kertaa ihan ansaitusti) Helsingissä sisarensa luona ja Grand Champagnessa ja äitinsä tänään puolivuotiaan Eeviksen kanssa viettämässä kaksin vähän levollisempaa (siivous?)päivää.

En tiedä muista asianosaisista, mutta meillä Apsun kanssa oli mukavaa. Piipahdimme ensin Caritas-isomummun luona viemässä Apsun kortin ja muuta tähdellistä ja sitten ajelimme – pitkään pohdittua (Tietomaa vai LL) Kempeleeseen Leo´s Leikkimaahan. Siellähän me reilu kolme tuntia touhuttiin. Touhuttiin niin, että mummilakin liki hiki ja paluumatkalla Apsu istui takana turvapenkillään (”en enää taavi vauvaistuinta”) ja nuokkui katsellen mummin puhelimen ruudulta ”juutupai” jottei nukahtaisi. Se ei ollut toivottavaa, jotta iltauni ei sitten karkaisi ja äidillään olisi helpompi ilta …

Tultiin vielä meille – mummipapalle – ja papan kanssa piti saada perinteinen liikennemattoleikki touhuta, ja hävittää mummi Kimblessä … vai kumpikas se oikeastaan hävisi? 🙂

Sitten söimme ja palautin pojan kotiinsa. Väsyneen pojan. Ison, pian jo nelivuotiaan. Ja kuinka siskonsa iloisin ilmein – äidin sylistä, jossa on varmasti puolet tähän astisesta elämästään viettänyt, vaikka ei mikään koliikkivauva olekaan – otti isoveljensä vastaan, takaisin kotiin.

Pieni, suuri on maailmani nykyisin.

 

Hyvä ja onnellinen elämä

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”

Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.

Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.

Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.

Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.

Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.

Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:

”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”

Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀 

Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉

Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉

Kylmää ja juhlaa

Kun kerran eilen illalla olin päättänyt, niin ei siinä sitten aamulla auttanut kuin pitää päätöksestä kiinni. Siispä kohti Kiviniemen kalasatamaa.

Poljn vastaan klo kahdeksan työmatkaliikennettä, mutta myötäisessä en tajunnut, kuinka oli kylmä, tai siis hyytävän kylmä. Satamassa kierrellessä ja kuvaillessa – huolimatta, että oli toppaa ja gore-texia, tumppua ja takkia, oli jäinen olo. Ja sellaista vielä aallonmurtajan kupeessa oikeasti olikin. Ja paluumatka! Auts. Jollei olisi ollut sähkösykkeliä olisin varmasti soittanut Pehtoorin hakemaan autolla kotiin, sillä olin parin tunnin lenkin jälkeen niin jäässä. Ja kotona avatessa puhelimen oli siellä ”muistoja viime vuodelta” – tiedättehän kuvaohjelmat ja some lähettävät muistoja edellisten vuosien vastaavilta päiviltä. Ja me olimme Rodoksen lämmössä. Kummasti tuntui, että olisin voinut olla siellä tänäänkin.

No melkein samalla porukalla (poislukien tytär ja silloinen poikaystävänsä) oltiin tänään ruokapöydässä. Apsu tuli kädet selän takana: ”kummasta kädestä?” Vietimme äitienpäivää (ja synttäriä) jo tänään kun Juniori lähtee viikonlopuksi Helsinkiin systerinsä tykö – ja Grand Champagneen. Astetta tavallista keskiviikkoa paremman sapuskan olin tehnyt ja lettuja jälkkäriksi,  ja Juniori toi – tietysti – samppanjan ja Miniä kauniin kukkakorin.

Ihan juhlapäivä siis. Mitä vaikutelmaa lisäsi, että viime lauantain kuvaprojekti valmistui ja kuvia (yli 100) kiiteltiin, hyvä mieli jäi tuosta projektista.

 

Opiksi ja avuksi

Palveluseteli, turvaranneke, verensokerimittarit ja Kela – kuka maksaa mitäkin. Anja-annospussit vai perinteinen dosetti? Ajanvarausjärjestelmien vaihtuva sekamelska – miten pysyt ajan tasalla? Vanhus ja sairaalajaksot. Lääkärit, vanhempasi ja sinä.

Edunvalvonta-asiakirjat ja toimiminen maistraatissa – juristiko avuksi? Pankkiyhteyden ja vastuuhenkilön synkronointi. Testamentti ja muistisairas. Mikä on kuolinpesä, entä perikunta.

Omaishoitajuudesta kieltäytyminen – miten elät asian kanssa? Mitä syytinkiläisyys tarkoittaa 2000-luvulla? Sukupolvien väliset erot ja ymmärrys – kuka huoltaa ketäkin, ja huoltaako kukaan?

Rollaattorien varaosat ja jarruvaijerin kiristys – kotikonstit avuksi. Liikkumisen ja hygienian perus- ja apuvälineiden hankkiminen – tunne apuvälinelainaamo. Tena- ja muut kätevät verkkokaupat. Kuulolaitteiden ja niiden huollon ABC. Miten näkökeskuksen asiakkaaksi pääsee?

Kodinhoitajat ja kotisairaanhoitajat – kommunikointi ja sen muodot. Palvelutalon ruokatarjonta – uhka vai mahdollisuus? Hoitotahto ja -testamentti, hautaussuunnitelma ja niiden muutokset.

Silloin kun (yli 30 vuotta sitten!) työpaikallani, jossa periaatteessa kaikki olivat kirjojen suurkuluttajia ja kirjojen tekijöitä, saivat tietää, että odotan esikoistani, kyselivät kahvikeskustelussa, että joko olen käynyt lainaamassa kaikki raskaus-, synnytys-, vauvanhoito- ja kasvatusoppaat. Tiesivät, että minäkin tukeudun kirjoihin monissa asioissa. Mutta en ollut käynyt – vielä. Toki sitten joitakin vauvanhoito-oppaita tyttären koliikin aikoihin ja myöhemminkin lueskelin. Opaskirjoja – yhteen jos toiseenkin asiaan – on tullut luettua.

Viimeisten viiden vuoden, ja erityisesti ihan viimeksi kuluneen vuoden aikana, olemme Pehtoorin kanssa moneen kertaa todenneet, että pitäisi olla hyvä selkokielinen, mutta silti perusteellinen opas. Minähän vihjasin yhdessä postauksessani kun asia taas eskaloitui, että olen keksinyt varman myyntimenestyksen saavuttavan kirjaidean. Ja tuossa yllä olisi jo otsikoitakin valmiina sellaiseen. Sellainen ”Vanhusvanhempien asioiden ja elämän hoito ja hallinta – keskipitkä oppimäärä” – pelkästään ihan kaikkien käytännön ja viranomaisasioiden opas.

Kevät on palannut

Tänään Kuivasjärven rannalla oli kaunista. Ja muistinpa siellä ollessani, että me oltiin siellä joskus pentuina kesäisin uimassa. Iskä vei puolen päivän aikoihin autolla ja haki iltapäivän lopulla pois. Ei usein mutta muutaman kerran.

Kuivasjärveltä ajelin Pyykösjärven uimaralle. Ja siellä oli niin kesäisiä pilviä, että tuli oikein hyvä mieli niitä katsellessa. Melkein olisi voinut heittäytyä selälleen rannalle, ja ryhtyä katselemaan, miltä pilvet oikein näyttivät.

Kaikenlaista juoksevaa asiaa, ja kirjeitä suuntaan jos toiseenkin, ja vasta iltapäivän lopulla pääsin käsiksi lauantaisten kuvien työstämiseen…  Ja homma jatkuu.

Sinisävyistä onnea tänään!

Kohti kesää. 

Tänään pääsi jo pyöräilemäänkin. Ihan hirmu kylmä vastatuuli oli kyllä mennessä, mutta kauniita – enää hyvin vähän lumipeitteisiä – näkymiä sattui kohdalle.

Juhlat ja arki, sunnuntait ja pyhät, vaput ja viikonloput, välillä tuntuu että yöt ja päivätkin ovat ihan tuhannen sekaisin ja hurlumhei. Ja tämä jatkuu, eilen pitkälle iltaan kuvauskeikalla, ja merkillisesti vanhusta nelituntinen seisominen väsytti ihan fyysisestikin… Semminkin kun aamulla olin pari tuntia ollut kiertelemässä ulkona, joten simahdin kovin varhain. Mutta unia! Karmeita unia: hautausmaista, perutuista matkoista, sairastumisista, kyvyttömyydestä kuvien käsittelyyn, kaikkea mahdollista sekaisin.

Sellaisen yön jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos raittiiseen (todella raittiiseen) ilmaan ulkoilemaan.

Iltapäivällä eilisten etc. kuvien muokkkaamista ja sitten kohti Oulunsaloa. Arki vai juhla? Juhlapäivä taas.  The 15th Botrytis Ouluensis Challenge Tasting.

Kun Juniori meitä sinne vei, sanoin, että olen lähdössä hakemaan pronssia. Ja sen sain! Ja vielä enemmän iloa tuotti ruoka. Taas kerran saimme Oulunsalon kestiystävyyspaikassa huikean ”iltapalan”. Valkoista parsaa, savulohta, sienisalaattia, tsatsikia… Ja ne kaikki olivat niin hyviä. Ja jälkkäriksi vielä mustikkakakkua!! Piste sininsävyisen onnen päivän päälle!

 

 

 

Kovin erilainen lauantai

Päivä alkoi varhain. Olin Ainolan portilla jo paljon ennen kahdeksaa.

Kaunis, kirkas, aurinkoinen pakkasaamu. Toukokuun neljäs!

Autolla olin ajellut kaupungille, ei puhettakaan että olisin uskaltanut lähteä pyörällä liuskastelemaan. Kiertelin ja kuljin pitkin Hupisaaria. Ihan epätodellinen olo.

Ja iltapäivällä ajelin sitten Kiiminkiin. Autolla edelleen, ja mustiin pukeutuneena.

Hautajaiset siellä olivat. Sellaiset, etten ole ennen nähnyt. Paljon opin elämästä ja kuolemasta. Olisinpa oppinut kuvaamisestakin, luulen että opinkin. Valokuvaaja liikuttui, mikä ei ehkä ole hyvä asia. Valokuvaaja ei ollut koskaan tavannut saattoväestä ketään, eikä koskaan ole tavannut vainajaa, mutta nyt tuntuu, että olisi ehkä halunnut tutustua…

Aika isot hautajaiset olivat. Ja minä yritin parhaani kuvatakseni ne.

Toukokuinen lumi

Kaupungin web cam teatterin katolta kohti Kauppatoria tänään (TOUKOKUUN 3. päivän iltana!!) näytti tältä.

En siis sittenkään pyöräillyt tänään Haukiputaalle tai Muhokselle – kuten olin toivonut tekeväni ja viikon to-do-listaan merkinnyt. Mutta kyllä sinne vielä ehdin.

Nyt ei enää sada kuin vähän, ja sade on lähempänä vettä kuin lunta. Jota kuitenkin on tullut melkein 10 senttiä tänään. Joskus meidän piazzalla on vietetty Vappua ja sen jälkeistä viikonloppua ulkona, runsaan vierasjoukon istuksiessa pihalla kesävermeissään, nauttien lämmöstä ja auringosta. Ja toki ruoasta ja juomastakin.

Ihan yliarvostettua moinen kevään hehkuttelu.

Meillä mitään ilmaston lämpenemistä ole. Ihan mennään niinkuin ainakin 1860-luvun katovuosina… Mikään ole muuttunut,… Paitsi tietysti on.

Ja lopultakaan en antanut moisen takatalven kovin paljoa häiritä perjantaitani. Ne pätkät kun oli autolla ajeltava, tein sen kesärenkailla varsin hissuksiin, nautin aamuvarhaisella kaupassa käynnin rauhasta, ja siitä, ettei sittenkään tarvinnut tehdä tänään kovin kummoisia.

JA tsädää! Minun vanha läppärini pelittää. Annoin periksi, ja Data Groupissa saivat kaiken toimimaan, tosin pientä korvausta vastaan, mutta minun ei tarvitse edes harkita uuden läppärin hankkimista, mikä teille blogini reissuraporttien seuraajillekin on iloinen asia. Kahden viikon päästä saatte (toivottovasti) kuulumiset vähemmän lumisista maisemista.

Nyt toivon kovasti, että huomenna ei ainakaan sada mitään, sillä minulla on kuvauskeikka – osin ulkona. Huomiseen….

Arktinen toukokuun alku

Aurinko paistaa, muutaman pienen säteen verran aina välillä, koko ajan tuulee kovasti, pohjoisesta, meri hohkaa kylmää ja aina välillä sataa vähän luntakin.

Välttyäkseni hypotermialta tai edes tavalliselta palelemiselta, päätin heti aamusta, että tänään en ulos lähde.

Iäisyysprojekteja oli muutamiakin, jottei ihan uunin pankolla makailuun ole päivä huvennut.

Kun reissu lähenee, alkaa kokous/reissuläppärin kertakaikkinen päivittäminen olla jo akuutti asia. Kovalevy ihan täynnä, eikä ohjelmat enää pyöri, eikä sitä enää saa nettiin kytkeytymään millään keinolla. Siispä tyhjennys ja tehdasasetusten palautus. No eihän ne 2010-luvun alun asetukset oikein pelittäneet, joten asensin käyttistä myöten kaiken uudelleen. Ja aika hyvin kaikki pyörikin, – kunnes sitten uudelleen asennettu Light Room (kuvankäsittelyohjelma) ei avaudu. Se on oikein asennettu etc. – mutta yksi ajuri, tai aputiedosto tai mikä api- .dll -tiedosto lieneekään puuttuu. Löysin internetin uumenenista, maksoinkin siitä, että sain automatiikka-asennuksen, mutta eipä pelitä.

Että turhauttaa. Ja vähän kiukuttaakin. Tuli niin monta kertaa mieleen 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun duunihommat; silloin kun oli meidän laitoksella paljolti minun vastuullani (ihan hullua!) kaikenmoiset ohjelmistojen (muistaako kukaan WP5.1!! 😉 ) asennukset. Ja aina oli ajurit hukassa. Tai no, ei aina. Mutta juuri ne olivat se ratkaiseva hommia hankaloittava tekijä.

Vielä en uutta läppäriä sentään lähtenyt hakemaan! Ehkä huomenna uusilla silmillä vielä yritän jotain kikka kakkosta.

Toinen pitkään ”härkää sarvista” -otetta  vaatinut homma on ollut äidin ”haastattelujen” litterointi, tai paremminkin muistiinpanojeni puhtaaksi ja sujuvaksi kirjoittaminen. Eikä muisteluita edes ole (vielä) paljon, mutta silti en saanut sitäkään tänään loppuun tai siis tämän hetkisen tilanteen tasalle.

 

Pari vuotta kuvan ottamisen jälkeen äiti aloitti kansakoulun juuri tässä rakennuksessa. Ja siellä sitten pitkän evakkomatkan ja Tanskan sotalapsi-vuosien jälkeen 13-vuotiaana suoritti koulunsa loppuun ennen kuin oli taas lähdettävä….