Myrskyä ja makuja

Myrskypäivä. Hiljalleen tuuli jo vähän tokenee. Päivällä alkoi jo pelottaa, että entäs jos nuo pihalla jäljellä olevat vanhat koivut kaatuvat? – Jos kaatuvat, tulevat suoraan talon päälle! Harvoin tuulen ja myrskyn äänet kuuluvat niin isosti sisälle asti kuin tänään teki. Ja satoi.

Aamupäivällä vielä oli sateetonta ja uskaltauduin pyörälenkille, tosin muutamilla siltapätkillä oli ryhdyttävä taluttamaan pyörää, sillä tuntui, että tuuli paiskaa sillankaiteeseen. Ongelmitta pieni kierros tuli kuitenkin tehtyä.

Pehtoori kävi pyörällä Kellon Kalapuohista hakemassa loimulohta, – ei se huonoa, mutta kyllä Pehtoorin savulohi tai hiiligrillattu lohi on parempaa. Ja eilen oli hyvää ruokaa. Yksi minun kesäruokasuosikkini: hiiligrillatut karitsan kareet. Tuttu marinadi, mutta uusi ”tykötarve”. Fetavaahto. Olemme nyt maistaneet sitä sekä pannulla paistetun broilerin että lohimedaljonkien kanssa ja nyt sitten paras vaihtoehto, jos kohta kaikki yhdistelmät ovat olleet hyviä. Ja sopii varmasti myös uunijuuresten kanssa tai levitteeksi maalaisleivälle.

Netissä ja lehdissä on ohjeita jos vaikka kuinka monenlaisia. Minun versioni on ollut tämmöinen ”puolikkaista” koostuva:

Feta-vaahto 

½ pkt Patros-fetajuustoa
½ pkt Viola-tuorejuustoa (maustamaton)
½ prk paksua ruokakermaa
½ punttia tilliä
½ punttia sileälehtistä persiljaa
ripaus suolaa, muutama myllyn kierros mustapippuria

Ja kaikki sauvasekoittimella tahnaksi/vaahdoksi.
Säilyy hyvinkin muutamia päiviä jääkaapissa.

Roomassa oli monessa paikassa ”coperto”-leipänä (”kattausleipä”, lisukeleipä) focacciaa. En viitsinyt/ehtinyt eilen sitä tehdä, jos äkkiä tein vain Tarte Flambeen -pohjataikinan, jota Apsu ilokseen sai sitten leipoakin. Yksi hyvä oikean focaccian ohje on Sikke Sumarilla. KLIKS

Kuinka ollakkaan tulin tehneeksi jälkkäriksi tiramisua. Helppoa ja hyvää. Kesäistä ja italialaista. Loputtomiin varioitavissa. (Vanha hilla(tira)misu-versio resepteineen linkin takana)  Eilisessä versiossa ja muutamassa täytekakussa ja monissa muissakin jälkkäreissä on ryhtynyt käyttämään kostuttajana kaupan valmiita smoothieita. Niistä tulee hyvää täyteläistä makua. Ja hyvä arkijälkkäri kun sekoittaa smoothie-pullollisen ja purkillisen maustamatonta rahkaa. Ei ole kovin paljon kaloreita, mutta protskua ja kalsiumia on. Lounaan korvike tai iltapala?

Eilen nautimme tuollaista cavaa pullollisen. Niin kaunis pullo, että haksahdin ostamaan. Semminkin kun ei ollut kuin kympin hintainen. Ei huono, ehkä juuri ja juuri sen kympin arvoinen. Kesäisiin kuohuvadrinksuihin (Hugo, Mimosa, Bellini) sopii varmasti, tosin proseccot ehkä vielä paremmin.

Suunnitelmien muutos

 

Suojelen sinua kaikelta…

Tänään on ollut rakkaita pieniä mummin studiossa.

Tänään on ollut tekemisen päivä. Ja aurinkoa. Hyvä päivä.

Yllättävän paljon on kulunut aikaa… Aamupäivän hirmuisessa tuulesa pyöräilin, iltapäivän tein sapuskaa. Josta piti raportoida, … mutta sepä siirtyy huomiseen.

Ennen perhepäivällistä oli pitkään aiottu kuvaussessio: olin aamulla rakentanut studion. Apsu oli jo kokenut studiokuvattava, mutta Eevikselle kuumat, uudet, hurisevat lamput olivat (liian) mielenkiintoisia. Niitä kohti pieni mönki ja kulki, vaikka eipä se kuvaussuunnitelmaan kuulunut. 😉 Mutta saimmehan me kuvia.

Kuvatoimitus on vienyt aikaa, joten reseptiikan postaus siirtyy huomiseen … pahoittelen, mutta lupaan. Huomenna mm.

feta-vaahdon resepti!

 

Latauksen tarvetta

Äänikirjat – joiden kuuntelutahti on jatkunut nyt pari kuukautta hyvin intensiivisenä – tuovat mieleen lukio- ja opiskeluaikojen kesät. Ja talvetkin. Silloin luin ihan hurjan paljon. Vaikka olin kaikki kesät töissä, ja suorittelin opintojakin muutamana kesänä, niin silti luin (lukunopeuteni oli silloin jotain ihan eriä kuin nykyisin) ihan valtavasti romaaneja(kin). Se ei ollut yksi yö joka vierähti kirjan kanssa.

Muistan kuinka olin ja elin niissä kirjojen maailmassa. Nyt kun päivittäin menee monta tuntia kuunnellen kirjoja on vähän sama tilanne. Eilen silittäessäni samoin kuin kesäkukkia istutellessani kuuntelin kirjaa. Tänään polkiessani illansuussa (sateessa, argh!) hakemaan kaupungista Torin Lihamestarilta huomiseksi grillattavaa ja tehdessäni huomiseksi jälkkäriksi tiramisua kuuntelin kirjaa (nyt menossa Enni Mustosen Sotaleski – taattua ”lukuromaani”-laatua”).

Parin viime kuukauden aikana en ole autoa paljon ajellut, mutta tänään kuin ajelin käyttämään äitiä lääkärissä kuuntelin autossakin – en Radio Novaa kuten tavallisesti – vaan puhelimesta kirjaa. Enkä millään malttaisi lopettaa.

Yksi ikävä sivuvaikutus tässä uudessa sähköpyörä – äänikirja -elämässäni on nyt ilmennyt: lataaminen. Kaikki pitää muistaa ottaa mukaan ihan niin kuin ennenkin, mutta kaikki, melkein kaikki, pitää muistaa myös ladata. Ensimmäiseksi tietysti puhelin. No se hoituu yleensä helposti, sillä uusi, tai siis uudehko, puhelimeni latautuu tosi nopeasti, yleensä aamutoimien aikaan muutenkin.

Nappikuulokkeet pitää myös olla ladattuna, jotta voin ajaessa kuunnella. Ja kirja täytyy olla ladattuna puhelimeen, jos kerran aion kodin wi-fin ulkopuolella kuunnella.

Myös kamera vaatii ladatun akun, ja muistikortin, jossa on tilaa. Ja pyörän akku tietysti. Sen lataaminen ihan tyhjästä täydeksi vaatii nelisen tuntia, joten olisi hyvä muistaa jo edellisenä iltana. Tosin täydellä akulla ajelee (kun käyttää pienintä avustusta tai ei ollenkaan) sen liki 100 kilometriä, joten likikään joka päivä ei tarvitse ladata vaikka joka päivä ajaisi useampiakin kymmeniä kilometrejä.

Siis puhelin, kirja, kuulokkeet, pyörä ja kamera! Kaikki ne vaativat latauksen. Onko nyt kovin ekologista tämäkään touhu!

Ja sitten vielä yksi ladattava! Minä vaadin enemmän unta kuin ennen pitkien pyörälenkkien aikaa. Nukun enemmän ja paremmin kuin aiemmin kun tulee ulkoiltua ja liikuttua monta tuntia päivässä, ehkä myös painopeitolla on siihen osuutensa. Joten Buona notte! Huomenna on pyöräilypäivä! Ja ruokapäivä: pikkuperhe tulee syömään, iltasella uusia kesäreseptejä täällä blogissa!

Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.