Niinpä. Perinteet ovat hyväksi, tosin on hyväksi myös modifioida niitä. Sitäkin olemme tänään tehneet.
Perinne on vappuaattona käydä ystäväpariskunnan luona. Johonkin maailman aikaan siellä oltiin alkuillasta liki aamuyöhön.
Tänään siellä oltiin alkuiltapäivästä alkuiltaan. Nautimme kuohuvasta, hyvistä tarjoiluista ja hyvästä seurasta. Tänä vappuaattona ei satanut eikä ollut sietämättömän kylmä. Ei liene hämmästyttävää, että keskusteltiin yo-lakin käytöstä vappuna. Oli sukupolvieroja, oliko muita? Ei kai. Kaikkinensa oli hyvä.
Kalaasiystäviä ja extyökavereita oli mukava nähhä. Mukava kun ei tarvinnut laittaa ruokaa. Mukava kun oli hyvää ruokaa. Viiniä, ja seuraa.
Ja sitten oli meidän aika vaihtaa seuraavalle rastille. Ajelimme Välivainion Alkon kautta (Junioria ei näkynyt?) ex-naapureiden luo mukanamme pullollinen kuohuviiniä. Eivät pahastuneet, että perinteistä pidettiin kiinni; heidän kanssaan on vapun kuohuva nautittu muutaman vuosikymmenen ajan. Perinteistä ON hyvä pitää kiinni. Päivitimme kuulumiset, joimme tippaleipäkahvit, juoruilimme, joimme skumppaa ja ymmärsimme, miksi aina olemme tulleet toimeen. Kuulosta melkein joululta, mutta on vappu!
Sitä teille kaikille! Hyvää, antoisaa vappua! Se on kuitenkin hyvä juhla.
Sen jälkeen kun päivän hommat sain tehdyksi (paitsi että vieläkin on pyykit silittämättä), ison lasagnen rakennelluksi ja paistetuksi, ja kun sitä aika varhain iltapäivällä söimme, pidin pienen lukutauon, – ja sitten pyörän selkään.
Ajoin Alakylän kautta Kiiminkiin, ja samaa reittiä takaisin. Alkupäästä hyvinkin tuttua, mutta sitten pyörätie vie Jylkynkankaan läpi. Ei ole mikään kovin uusi asuinalue Oulussa, eikä meiltä sinne ole kuin 5 – 8 km, mutta enpä ole koskaan ennen käynyt. Liikkuminen avartaa. 😉
Sen jälkeen olikin ajeltava maantien penkereellä Alakylään asti – kymmenkunta kilometriä – mistä en pidä. Varsinkaan kun tuolla tiellä liikkuu paljon isoja avolavarekkoja hiekkalastissa. Mutta sitten Alakylä – Kiiminki väli oli kaunista pätkää: Kiiminkijokivarressa kulkevaa ja uudehkoa asfalttia pyörätiellä. Joessa kova virtaus, jäät lähteneet ja tulvavesi korkealla.
Iltakuuden aikaan Kiimingin kaunis paanukattoinen kirkko ja kirkkomaa olivat viehättäviä. Kuljeskelin kauan. Enkä juurikaan kuvannut. Katselin ja lueskelin hautakiviä.
Jotakin sporttijuomaa oli matkaeväänä, ja sitten paluumatkalle. Lieviä alamäkiä ja myötätuulta joten tuntia ja vartti niin olin kotona. Nyt on punaset posket ja terveesti väsy. Ja on tosi vaikea uskoa että huomenna on vappuaatto.
Miten kilometrejä pyörän mittariin kertyy niin nopeasti?
Kirjoja vilisee ohi korvien nopeammin kuin ehdin sulattaa…
Eevis jo istuu ruokapöydässä, Apsun kanssa puhalletaan ilmapalloja ja poika on jo paljon parempi kuin mumminsa. Päätettiin, että vappupäivänä puhallellaan saippuakuplia. Kevät. Ja lapsenlapset jo isoja.
Lumet ovat pihalta lähes häipyneet (toki Pehtoorilla on osuutensa siihen).
Mereltä on jo lähteneet jäät. Ihan rannassa toki vielä jäätä ja vähän kauempanakin, mutta siinä välissä on sula. Siinä välissä on sininen, sula vesi!
Siellä minä Möljän huudeillakin tänään kuljin. Aika kylmä kuitenkin. Ei meri kertaheitolla lämpene. On vielä huhtikuu.
Silti tänään vähän vietimme vappua, tai siis Apsulle olin ostanut kaupasta taikuri-ilmapalloja ja pienen pumpun. Meinasi pojalla jäädä ruoka (tarte flambee etc. ja jälkkäriksi kaupan tippaleipiä ja pieniä suklaadonitseja) syömättä kun pallot olivat niin mukavia.
Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.
Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”
Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.
Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.
Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.
Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!
Yhdeksältä lähdin, puoli kolmelta palasin. Hieman töpeksin menomatkalla: reittivalinta oli tarkoitus olla suorempi, lyhempi, mutta toisaalta – tulipahan kunnon lenkki: yhteensä 75 km ja pikkusen reilu neljä tuntia polkien! Osin avustuksella, osin pelkästään omalla lihasvoimalla ja sinnillä.
Minulla on nyt ollut sähköpyörä kaksi viikkoa ja olen ajanut sillä yhteensä 360 km. Siis sen verran kuin tavallisesti koko kesänä. Olen ”lopettanut” kävelyn (tosin esim. tänään Limingassa kolmisen kilometriä kävelyäkin) – ainakin tässä alkuhuumassa näin. Puolet noista 360 kilometristä olen polkenut ihan ”tavallisesti” – siis ilman apuja. Tuskin tämmöinen jatkuu kovin kauan, mutta vaikka putoaisi puoleen, on uusi pyörä lisännyt liikkuvuuttani olennaisesti.
Lähtiessä lämmintä oli puolet siitä kuin palatessa (+18 C), oli tyven, ja kotiin päin polkiessa Limingan lakeuksien läpi oli vastaistakin, mutta olihan minulla silloin moottori apuna. Ja dopingia. Allergialääkitys on nyt oltava kaksinkertainen; melkein kuin norjalaisilla hiihtäjillä. 😉
Matkalla kuuntelin Kempeleeseen asti kirjaa, mutta sitten pistin kuulokkeet pois, kuuntelin kevään ääniä, vimmattua linnun laulua, tuulen suhinaa, maaseudun hiljaisuutta. Näin ihan uusia maisemia – Teppolan tien varressa melkoisia linna-asumuksia – isoja omakotitaloja, yhtä luulin kappeliksi! Jokunen pelto oli jo kynnetty, Pohjanmaan lakeudet olivat aika ankeita, mutta näyttivät keväältä. Lupaus kesästä oli olemassa. Kempele – Liminka välin sain polkea melkein ilman vastaantulijoita, merkillinen oma rauha. Ja kevät! Sininen taivas, päin paistava aurinko.
Limingassa oli paljon katseltavaa ja kuvattavaa. Toisaalta tuttu paikka minulle ja Canonille. Kuusi vuotta sitten, kun äiti siirrettiin OYSista (vai kaupunginsairaalasta?) yllättäen (tilanpuutteen vuoksi) Limingan TK:n vuodeosastolle, kävin parin viikon ajan liki päivittäin Limingassa – välillä ihan varmana, että sille tielle äiti jää, mutta niin vain keuhkokuume ja moni muu juttu helpotti. Noilla reissuilla ajelin (autolla) sitten kylällä ja kävin myös kävelyllä ja kuvaamassa museoalueella, arboretumissa ja hautausmaalla.
Museoalueelta ja idylliseltä rantatieltä (kannattaa ehdottomasti käydä!!) lähdettyäni kyselin paikallisilta kahvilaa tai konditoriaa, jossa olisin voinut jotain lounaakseni syödä ja kahvitella virkistyäkseni kotimatkalle, mutta koko Limingan keskustassa ei taida mitään kuppilaa olla. Ei minulle ainakaan osattu neuvoa muuta kuin ”onhan tuossa kasitien varressa ABC”. No sinne en polkenut.
Niinpä kotiin palattua oli ilo Pehtoorin hommaamasta ja grillaamasta nieriästä ja minun tekemistäni lisukkeista, rose-viinistä ja piha-auringosta (eka kertaa syötiin kotipiazzalla) ihan ylivertainen. Melkein kuin ulkomailla olisi.
Ja tiedättekös mitä? – Pehtoori on eilen myynyt viime vuonna ostamassa fatbiken ja ostanut sähköpyörän!! Ja oli tänään käynyt sillä Jäälissä äitinsä luona. Tiedän yhden toisenkin aktiiviliikkujan, joka on minun innostamanani hankkinut sähköpyörän. Kuume leviää. 😉
BTW: Minun vanha, hyvä Crescent olisi myynnissä: tarviiko joku 7-vaihteista tyylikästä ja laadukasta Crescent Rissa -pyörää (linkin takana melkein vastaava)? Hinta on 275 €. Laitan tähän huomenna kuvan… Laita sähköpostia jos pyörälle on tarvetta.
Nyt kyllä väsyttää, jo ajatus 75 kilometristä tuntuu minulle mahdottomalle, mutta niin hyvälle, että sen tein. Ja Vastavaloon on paljon uusia kuvia!
Aamulla oli kello soimassa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Seitsemältä heräsin muutenkin – kuten tavallista. Tänään sille vaan oli tarvetta, sillä olin luvannut viedä tyttären asemalle.
Äkkiä oli mukava viikko kulunut. Kyllä se aina vieläkin tulee pieni ikävä kun lähtee. Mutta jo kuukauden päästä näemme: palatessa reissusta (enää kolme viikkoa ja ollaan jo kohteessa!) olemme pari yötä luonaan.
Ajelin aamusella Nallikariin. Aamun valossa muutama rakennus kuviin. Nallikarin ja Hietasaaren kautta ajelin myös päivällä pyöräretkellä ja vielä illalla palatessa kaupungista kokouksesta. Ja harkitsen, josko vielä neljännenkin kerran kävisin siellä tai tuossa Meri-Toppilan rannassa: Saharan hiekkamyrsky kun kuulemma lennättää tänne hiekkamurusia, jotka tekevät auringonlaskusta poikkeuksellisen hienon. Saa nähdä, viitsinkö lähteä.
Pyörällä ajelin kaupunkiin ja kiertelin näillä huudeleilla. Ylioppilastalo Rauhala (kuinka paljon muistoja siihen liittyykään!) ansaitsee paikkansa korteissa. Minun kuvakorttisarjani kaksi uutta kohdetta joita vasta kuvailen, ovat Hupisaaret (ja ehkä Myllytulli) sekä Hietasaaren huvilat. Ennen kesää yritän saada viisi tai kuusi korttia/kuvaa valmiiksi. Saapa nähdä ehdinkö. Jos juhannukseksi?
PS. Ks. eiliseen postaukseen pieni ”jälkikirjoitus + kuva” vastauksena kommenttiin. 😉
Silloin 10 – 15 vuotta sitten, kun blogimaailma syntyi (tai ainakin minä tulin siitä tietoiseksi), blogeissa oli paljon kaikenlaisia haasteita: valokuva-, ruoka-, käsityö-, runo-, lenkki-, kirja- yms. haasteita. Ja sitten sellaisia ”laita kuva työpöydästäsi, jääkaapistasi (sisältä), autostasi, huiveistasi, kirjahyllystäsi etc”. En oikein niitä ymmärtänyt. Silloin seurailin aika monia, vähän samankaltaisia kuin blogeja kuin tämä omani. Siis kaikkea juttua arjesta ja juhlasta, – itse en vielä ollut mukana tai siis en ollut bloggaja. Enkä siis osallistunut haasteisiin (vasta sitten kun alkoi ”Valokuvatorstai” ja myöhemmin ruokahaaste).
Kerran oli sellainen haaste, että kerro (tai kuvaa) käsilaukkusi sisältö. En ymmärtänyt oikein sitäkään, mutta silti, nyt julkaisen kuvan cityreppuni sisällöstä, ”large edition” ~ sellaisena kuin se on laajimmillaan, esimerkiksi mökille lähtiessä. Usein tämän kaiken lisäksi sinne sullon vielä kamerankin, siis järkkärin enkä mitään pikkupokkaria. Ja puhelin näyttää puuttuvan. Ja kynä, sillä se pikkuruisessa lokerossa repun sivutaskussa, joten on jäänyt sinne, kun nämä tähän kaadoin.
Näin paljon asioita, jotka pitäisi pysyä tallessa!
Käsilaukun tai repun sisältö kuulemma kertoo ihmisestä paljon. Itse voisin tulkita tätä oman reppuni pussukkamäärää siten, että olen yhden sortin diginatiivi ja järjestyksestä pitävä. Ja varsin tietoinen omasta kyvystäni hukata – ainakin tilapäisesti – kaikkea koko ajan.
Sitä paitsi ulkoinen kovalevy (vas. ylh.) tarvitsee suojan/pehmusteen. Kuten myös virtapankki (kirkkaansininen keskellä). Molempiin huovutetut pussit olen ostanut Kaunispään matkamuistomyymälästä. Nappikuulokkeet tarvitsevat kotelon, – ovat muuten tuhannen solmussa. Pyöreä vetoketjullinen kotelo on Clas Ohlsonilta (3 €).
Keskellä kameran varalaturi ja muistikortteja, – hyvä olla pussukassa nekin: ovat pieniä tilpehöörejä, jotka häviävät laukun pohjalle ilman Tallinnasta ostettua pientä huopapussia, jonka vetoketjussa on pieni matkamuisto NYCistä. Matkamuistoja Meksikosta ovat palleroavaimenperät: pyörän ja autotallin avain sekä kotiavain + Verisuren lätkä ja pieni muistitikku roikkuvat Meksikosta tuoduissa kestävissä ja värikkäissä narulenkeissä. Auton avaimessa on ”integroitu” kotelo. Huulipuna ja Metropolitan museokaupasta ostettu pikkupeili ovat Lontoon matkalta Harrodsilta ostetussa mustassa pussukassa.
Kalenteri, huulirasva (jota käytän myös käsieni pieniin haavoihin) ja aurinkolasit ovat välttämättömiä. Pankkikortti ja ajokortti ovat pienessä hyvässä korttikotelossa ja Muistikuvia-käyntikortit Helsingin Grand Champagne -tapahtumassa saadussa peltikotelossa. Hyvänaama-”tyynyssä” on pikkuinen kauppakassi, mutta mikä ihme on tuo samettinen kukkapussi! Se on niin hyvä! Ostettu WIenistä Sissi-museon kaupasta. Ihan Sissin tyylinenkin, eikö? Ja siellä minulla on auto-, lento- ja junamatkoja sekä kotoisia kyläilyjä varten harmaat villasukat. 😀
Ja kaikkein uusin, tuiki tarpeellinen huopajuttu on vasemmalla: sähköpyörän ”mittaristo” on irrotettavissa ja kannattaa irrottaa aina kun jättää pyörän parkkiin: ovat kuulemma helposti varastettuja. Tietysti heti aluksi mietin, millaisen suojakotelon ja mistä sille hommaisin. Ja voila!! Kaikenlaisia käsityötä harrastava sisareni antoi minulle pari kuukautta sitten huovuttamansa, nimikoimansa avainkotelon, mutta sehän onkin kuin mallipiirustuksista tehty pyöräni matkamittaria varten! Niin hyvä!
Reppuni on siis myös melkoinen matkamuistovarasto. Matkamuistoja käytössä, ovat käytännöllisiä muistoja, ovat arkea ilahduttamassa sekä suojaa ja järjestystä tuomassa.
Tämmöistä tänään kun en parempaakaan postattavaa keksinyt. 😉
cof
Edit (25.4.2019 klo20.30)
Tässä (väliaikainen) kuva vastauksena alla olevaan Katrin kommenttiin.
Työhuoneen ”vaate”huone on työ-, opiskelu-, harrastus-, yms. romppeiden varasto. Siellä ei ole pussukoita, mutta laatikoita. Huom. Juniorin töistään tuomat isot puulaatikot. Erinomaisia säilytyslaatikoita! Loput sitten Ikeasta. Ja onhan siellä sellainen laatikko, jota Katri tarkoitti? Ei tosin kynttilöitä varten (niitä varten on keittiönkaapissa iso pajukori 🙂 ) vaan Photos. Siellä kylläkin on vanhat rillit ja kännykät.
Eikä tässä vielä kaikki, myös autotallissa ja isossa vaatehuoneessa on laatikoita. Isompia laatikoita. 😉 Olen siis paitsi pussukka- myös laatikkoihminen. 😀
”Iijoesta on jo lähteneet jäät”, – systeri kertoi, kun aamupäivällä piipahti kuva-asioiden takia.
Ja Kuivasjärvessä on jäänpinnalla jo paljon vettä, toisessa päässä järveä ei enää ollenkaan jäätä, hoksasin ihan itse kun kiersin järven tänään. Aika lämmintä, ja ihanan aurinkoista on ollut.
Järjestelyjä, asioista sopimista, suunnittelua. Ei mitään ihmeellistä. Keväältä alkaa tuntua. On ilo kun voi olla ulkona.
Myöhäinen pääsiäinen, pääsiäinen Oulussa. Onhan näitä joskus ennenkin ollut, mutta ei ikinä sellaista kuin nyt.
Paljon ulkonaoloa, paljon yhdessäoloa, paljon ruokaa – no noita kaikkia on ollut Lapin mökilläkin, mutta nyt kotosalla. Ja pääasiassa sää on suosinut.
Tänään kävimme Jäälin (iso)mummulassa; pikkuperhe kulkivat keskenään ja Pehtoori ja tytär kahdella autolla, minäkin olisin tavallisesti hypännyt kyytiin, mutta nyt on uudet tuulet. Pyörällähän minä. Mennessä polkiessa mietin, että eihän tämä nyt niin paha matka ole: toki ylämäissä laitoin sähköavustusta päälle, poljin auringossa, nautin liikkumisesta ja ulkoilmasta – ja äänikirjasta. Mietin samalla, että yli puolet tästä (yhteen suuntaan 17 – 18 km:n) matkasta anoppi aikanaan kulki sulan kelin aikaan kaupungissa pyörällä töissä kaiket päivät. Seisoi työpäivän Sokoksen kodintavara- ja astiaosastolla, eväänään kaksi palasta ruisleipää, ja polki takaisin kotiin Jääliin. Tosin oli nuorempi kuin minä – lopetti työuransa 57-vuotiaana (aloitettuaan sen 11-vuotiaana) – mutta silti. Ei ollut pyöräteitä, Kuusamon tien piennarta polki, ei ollut vaihdepyörää, sähköpyörästä ei ollut kuullutkaan, eikä toki olisi huolinutkaan, vaikka olisi ilmaiseksi saanut. Onhan huushollissaan tiskikonekin aikamoinen uutuus ja myönnytys. 😉
Kunhan oli porukalla kahviteltu, lähdin polkemaan takaisin kotiin, ja ymmärsin, miksi menomatkalla en ollut sähköä paljon käyttänyt! Palatessa vastatuuli oli liki seisauttava. Länneltä tuuli, paikoin vastaan oikein kunnolla. Oli ilo napsauttaa ”Eco” avittamaan matkantekoa.
Iltapäivällä tyär oli kaupungilla tapaamassa vanhoja koulukavereitaan, joten kokkailin vain ”normi-muonavahvuudelle = pikkuperhe + Pehtoori & minä”. Kaikkia edellisten päivien ”ylijäämiä” ja vähän uusia salaattiaineksia väliin, keitettyjä kananmunia, pakkasesta katkoja ja vähän ”sitovia” sooseja, joten tein aika hyvän salaattibuffan. Pehtoori grillasi vielä vähän makkaraa oheen. Jälkkäriksi edelleen rääppiäisiä, jätskiä, marjoja, suklaata… Juuri kun olimme aloittamassa, tytär tulikin lapsuutensa bestiksen kanssa ”katsomaan pieniä”, eivätkä olleet sittenkään syöneet kaupungilla. Buffasta riitti kaikille. Olipa ilo nähdä A:takin.
Pehtoorin ja minun konmaritus ~ varastojen/vaatehuoneiden siivous/poisto/järjestelyoperaatioiden jäljiltä oli löytynyt uusia ”kätköjä”. Mm. tyttären ”romulaatikko” ~ pelilaatikollinen ala-asteen-yläasteen aikaisia tilpehöörejä. Niitä sitten lattialla koko porukka perattiin ja ihmeteltiin: Apsulle se oli ihmeiden paikka. Marmorikuulat! Tarrat ja ties mitä! ”Miksi tämmöisiä?” Ja kyllä tyär ja ystävänsä löysivät muistoja. Jotenkin niin hieno juttu.
Nyt kohti ”arkea”. Vaikka eihän tämä elämä nyt niin arkiselta tunnu. 😉 Opiskelijakin on vielä pari päivää kotikotona. Juniorilla toki vapaat on ohi. Ja minullakin taitaa olla huomenna vähän tekemistä, joita voisi vaikka kutsua töiksi. Voisi, mutten taida. 😉
2 päärynää 4–5 retiisiä 1 granaattiomena 100 g salaattia (tai lehtikaalia 100 g babypinaattia 3/4 dl (50 g) pekaanipähkinöitä * Kastike: 100 g sinihomejuustoa 1 dl kuohukermaa
Valmista ensin kastike. Sekoita sauvasekoittimella juusto sekä kerma kastikkeeksi. Laita kylmään maustumaan. Jos haluat kastikkeesta löysempää, ohenna kylmällä vedellä tai kermalla.Leikkaa päärynät ja retiisit ohuen ohuiksi viipaleiksi esimerkiksi juustohöylää apua käyttäen. Irrota granaattiomenasta siemenet.
Revi lehtikaalin lehdet kulhoon ja kaada juustokastike päälle. Sekoittele hyvin, jotta kastike leviää tasaisesti.
Kokoa salaatti. Nostele puhtaaseen tarjoilukulhoon pinaattia, pekaanipähkinöitä sekä kastikkeessa pyöriteltyjä lehtikaaleja vuoron perään kauniisti sekaisin. Viimeistele granaattiomenansiemenillä ja päärynä- sekä retiisiviipaleilla.
Se oli kyllä hyvää. Ohjeesta tuli viisi tuollaista annosta, Apsulle pelkkää päärynää alkuun. Meiltä puuttui ohjeen mukaiset retiisit. Ei niin, etteikö niitä olisi ollut, mutta jäivätpä vain annokseen laittamatta. Siellä ne olivat keittiön ikkunalaudalla kauniisti viipaloituina, hoksasin ne vasta kun tiskikonetta päivällisen jälkeen jo latailimme. Niin minua. Mutta hyvää oli salaatti ilman retiisiäkin.
Pääruokana karitsaa, tsatsikia, paprika-fetasalaattia ja niin hyvää tattirisottoa. Ei turhaan ole risottoriisiä ja tattirisotto-lihaliemikuutioita Tampereelta asti rahdattu, ja pakastettuja herkkutatteja Culinarista Ivalontien varresta haettu. Hiiligrillauskausi alkoi tänään, – mikä on kyllä hyvä asia.
Ja pääsiäiseen kuuluu keltainen ja rahka. Niitä molempia oli sitten jälkkärissä. Jälkkäriin kuului myös Apsun juttuja, Eeviksen sylittelyä, yhdessä lattialla makoilua, naurua.
Maininnan ansaitsee myös punaviini: Cirrus. Maistoimme sitä Etelä-Afrikassa, – noin 10 vuotta sitten. Toimme sieltä kotiin pari pulloa, ja sittemmin olen tilannut/ostanut Alkon erikoisvalikoimasta (tai Haaparannan Systemistä vuosia sitten (vk 2011). Tänään oli aika avata se. Ja olihan se hyvää. Niin hyvää hiiligrillatun karitsan kanssa; jos jossain näet, osta ihmeessä.
Mitäkö muuta? Minäpä en ole paljon muuta tänään ehtinytkään, mitä nyt aamupäivällä pitkähköllä pyörälenkillä, jolla kuuntelin Enni Mustosen ”Nimettömät” loppuun. Se on seitsemäs BookBeat-kirjani. Enkä siitä palvelusta enää luovu. Enkä sähköpyörästä. 😉 Ihan uusi elämä on niiden myötä avautunut.
Tänään oli jälkkäriksi ”nyhtöpullaa”. Tein siitä pääsiäisversion.
Ensimmäisen kerran tämän tyylistä sain jokunen vuosi sitten viininmaistiaisissa. Pullaa ja punaviiniä. Se on alsacelainen (Strassbourghin kaupungin vastaanotolla kuulemma tarjottu) juttu. Ja sieltä se kantautui meidän makumaailmaamme. Ja uskokaa pois: on mahdottoman hyvä yhdistelmä. Tonnikalapääruoalta jäi tilkat punaviiniä (Pinot noir, parempi olisi joku ”hilloinen” appasimento) ja kyllä niiden kanssa maistui ihan yhtä hyvältä – paremmaltakin – kuin sitten kahvin kanssa.
Ohje, jonka perusteella tein, on Kinuskikissan sivulla: jouluversiosta jätin pois piparkakkumausteen ja vaniljasokerin vaihdoin tyttären Meksikosta tuomaan vaniljaan (palaan siihen joku päivä… ). Tähtipulla tai nyhtöpulla-nimelläkin löytyy vastaavia ohjeita, mutta juuri tämä ohje on ainakin minulla toiminut. Jokainen voi ”nyhtää” sakaran itselleen.
Kun pikkuperhe ja tyär lähtivät (Apsu sai sitten kummitätinsä yökylään 😉 ), me lähdimme Pehtoorin kanssa pyöräilemään. Ja päädyimmepä lopulta Keltaisen aitan patiolle: liekö koskaan ennen avattu patiokautta näin aikaisin. ”Yhillä” oltiin tyynessä, lämpimässä illassa tovi. Aika paljon oli väkeä torinrannassa. Pehtoori palasi kotiin, minä jäin kiertelemään rantoja, – ja yllättävää – kamera mukana.
Onhan minulla kymmenen tai ehkä viisikymmentä tai ehkä sittekin 150 kuvaa tältä päivältä. Pyörälenkiltä, Oulun tyhjästä pitkäperjantain aamusta, rannoilta, meren jäästä, puistojen lumesta, rakennuksista ilman (kuvaajaa) häiritseviä liikkkuvia muuttujia (= ihmisiä ja autoja), tilaa ja valoa kuvailla…
Puolelta päivin kotiin palattua pikkuperhe oli jo ”majoittunut” meille, – Juniori kokkaamaan, muut leikkimään ja oleilemaan.
Kummitäti (= tytär) oli varattu ihan vain Apsun pelikaveriksi – ja kaveriksi yleensäkin. Kun kysyin, eikö voitaisi piirtää yhdessä, ilmoitti poika, että ”piirrän sitten mummin kans kun Saana ei oo täällä”. Ja olinhan mustasukkainen!
Istuimme, vietimme aikaa ruokapöydässä ja sen huudeilla pitkään: Juniori tarjoili keittiön terveisiä (itsetehtyjä) perunalastuja, sitten alkupaloiksi erilaisia bruschettoja. Ja entäs pääruoka: mureaksi, ylipehmeäksi kypsynyttä osso buccoa! Niin hyvää – ja täyttävää. Tarjoili huolella valitsemiaan viinejä alkuun ja ruoan kanssa: YYA-sopimuksen merkeissä. Opparin kanssa yhdessä puuhailu tuotti tällaistakin hyvää tulosta. 😉
Taas huilasimme, hippasta, pelejä, jutustustetiin. Ja jälkkärin aikakin koitti: Miniän panna cotta oli oikein hyvää.
Aivan, ei ole meillä paastoa vietetty. Mutta paljon minulla on!
– Kuule, Tane, mun kummitäti tulee tänään Ouluun. Mun kummitäti. Se tulee tänne meille pelaamaan mun kanss Kimbleä.
Näin Apsu oli aamulla pikkusiskolleen kertonut. Tanelle siis. 😉 Ja niin se kummitäti tuli puolenpäivän junalla (”halvempi, pystyy tekemään kouluhommia samalla, ja pyöränkin voi tuoda”). Ja nyt kummitäti on Apsun kanssa pelaamassa Kimbleä poljettuaan sinne jostain Kiimingin tai Haukiputaan kautta.
Minun pyöräilyintoni on pientä tyttären touhuihin ja tavoitteisiin verrattuna. No mutta, pyöräilin minäkin tänään. Intiön vesitornikin tulee johonkin korttikuvaan… 😉
Ja kyllä meitä on auringolla ja lämmölläkin hemmoteltu. Ja iltapäivän lopulle asti ihan tyven. Aamulla Caritakseen mennessä joki Patosillan kohtalla liki rasvatyyni. Ja kyllä oli katupölyä. Vahinko ettei ollut kameraa mukana, sillä kaupungin yllä leijunut pöly oli kyllä ennen näkemättömän runsas, ihan pilvimuodostelma.
1. Leikkaa jokainen sulatettu taikinalevy kolmeen osaan. Tee levyihin noin 1/2 cm kokoinen reunus veitsellä (älä leikkaa pohjaan saakka). Nosta palat leivinpaperilla päällystetylle uunipellille. 2. Leikkaa parsat sopivan pituisiksi siten, että ne mahtuvat taikinan reunusten sisään. 3. Sekoita pecorino-raaste, ricotta, minttu ja sitruunankuori keskenään. Mausta suolalla, pippurilla ja ripauksella chiliä. 4. Painele seos taikinapalojen keskelle, reunuksen sisään. Nosta päälle parsat. Voitele taikinareunukset munalla. 5. Paista 200-asteisessa uunissa 12–15 minuuttia.
Minulla oli kaksi nippua parsaa, ja puolikkaita paloja jäi aika paloja, päätynevät johonkin pikkuiseen keittoon tms.
Hyviä nuo olivat. Luulenpa että teen toistekin. Lasilliset uutuusroseviiniä nautimme ohessa. Provencesta Mirabeau rose oli kovin hailakkaa väriltään, eikä maku ilman ruokaa ollut kovinkaan kummoinen, mutta tovin lasissa avauduttuaan ja ruoan kanssa siitä sukeutui oikein hyvä keväinen, kesäinen ruokajuoma.
Kuvauspäivä. Sen että pyörälenkillä olen käynyt ja pientä kevyttä siivousta kotona tehnyt, muutoin päivä ja ilta mennyt kuvauskeikalla ja kuvia tehdessä.
Nallikari-ravintolassa on menossa äyriäisviikot, ja sainpa sitten a la cartea kuvattavakseni. Toinen toistaan ihanampia annoksia: hummeria, scampeja, kampasimpukoita, jättikatkoja ja ostereitakin… kyllä nälkä kasvoi kuvatessa. Sainpa sitten ”syödä kuormasta”: valitsin annoksen parsa ja kuningasrapu – ui, jui. Johan oli herkkua. Ja sitten vielä scampeja öljyssä… Ostereihin en koskenut, minä en pidä ostereista. Jos ne on gratinoituja niin saattavat upota – samppanjalla alas huuhtoen. 😉 Mutta en hakeudu ostereiden äärelle.
Suunniteltiin myös tilojen kuvauksia, ja pääsin eka kertaa käymään siellä ylhäällä, kylpytornissa. Onneksi oli kamera mukana. Sattuipa ole hienoja lentokoneen juovia taivaalla, ja niitä kuvasin, kotona koneella kuvia työstäessä sieltä paljastui halokin!
Ai, niin, olihan meillä sitten kujallakin kuvailtavaa. Puutarhassa tuhoja tehnyt jyrsijä ja ukostaan eksynyt fasaanirouva.
Pehtoori lähti aamulla jatkamaan jo viime viikolla aloitettua remppaa. Mies kun antoi pikkuperheelle joululahjaksi eteisen rempan: seinät, katto ja listat uusiksi. Aloittivat Juniorin ja Apsun (!) kanssa jo lauantaina, ja nyt kun Juniorilla alkaa kouluhommat jo hiipua ja oli vapaapäivä tänään, niin homma jatkui.
Minäkin päätin olla reipas. Laittelin talvikamppeita pois, etsin ohuemmat takit esille … Ja jatkoin jo ennen mökkireissua aloittamaani konmarittamista; tänään siirryin isompaan vaatehuoneeseen: tilaa ja järjestystä tuli rutkasti. Vein vaatteita kierrätyksen ja sitten Suuri Pääsiäisruokien Roudaus – suuri vaikka pikkuperhe, ja ylihuomenna pääsiäiseksi kotikotiin tuleva tyär, ovatkin luvanneet tehdä ruoan perjantaina. Mutta muina päivinä on sitten minulla päävastuu.
Yhdeltä olin valmis hyppäämään pyöräni selkään ja polkemaan avustuksella ja ilman. Parituntisen kiertelyn jälkeen päädyin Nallikariin: on aikeissa tehdä siellä olevista torneista ja rakennuksista vastaava, samalla tekniikalla, kuin ”Oulun kauniit vanhat” –kuva ja kortti. Monta kertaa vielä täytyy käydä kuvailemassakin, mutta eipä haittaa. Varsinkaan sellaisella säällä kuin tänään.
Jo viime keväänä harkitsin pitkään, mutta en raskinut. Oli se Kreikan reissu, tele-zoomin osto ja kaikenmoista. Viime viikolla mökillä päätin, että heti kotiin palattua menen kauppaan ja ostan. Ja niin tein.
Ostin itselleni sähköpyörän! Kyllä minulla on ihan hyvä pyörä olemassa, ei ihan uusi; muistelen, että on se pari vuotta vanhempi kuin autoni (joka täyttää tänä kesänä seitsemän vuotta), luulen että tänä vuonna pyörä on vasta kymmenvuotias. (Tämä saattoi olla pyörän toisen kesän aloitus). Joka kesä ajelen sillä korkeintaan muutamia satoja kilometrejä, parhaimpina ehkä 500 km. Olen kerran sen huollattanut, pesen ja putsaan hiekasta aina tarpeen tullen, joten ihan hyvässä kunnossa se vielä on. Mutta silti halusin uuden pyörän, ja nimenomaan sähköpyörän.
Ajatukseni on, että voin lähteä pyörän kanssa kuvausreissuille lähitienoolle, joskus Koiteliin, joskus Liminganlahdelle tai ehkä systerin tykö Iihin. En jaksa (tai viitsi edes yrittää) polkea tuollaisia matkoja tavallisella pyörällä, ja kun autolla menee kuvausreissulle, tulee vain hurautetuksi kohteeseen, – no siellä sitten voi tepastella kuvailemassa, mutta pyörällä on eri juttu. On helppo pysähtyä välillä, tulee oltua enemmän ulkona ja liikuttua. Onhan sähköpyörääkin poljettava, – ei se mikään mopo tai vespa ole.
En ollut koskaan edes kokeillut sähköpyörällä ajoa, vasta viikonloppuna Jussin Pyöräpisteessa kokeilin. Eikä kokeilu pyörtänyt päätöstäni ostosta.
Olin etukäteen ”valinnut” Crescentin, koska tavallinen, hyvä pyöräni on Crescent, ja niiden muotokieli on mieleiseni. Ja halusin aika pystyn ajoasennon: sellainen mummo-tyylin menopeli oli mielessäni. Olennaista valinnassa oli myös, että malliin kuului isohko tukeva kori, you know, reppu kameroineen ja ainakin yksi obiska pitää mahtua juomapullon ja muiden tilpehöörien lisäksi mukaan.
No kaupassa tulin sitten opastetuksi, että Helkama-pyörissä on parempi ja toimintavarmempi koneisto (Shimano) kuin Crescenteissä, ja että juuri tämän viime vuoden mallin saisi nyt vähän edullisemmin. Ja ajoasento on riittävän pysty, vaikka pyörässä onkin suora tanko. Ja sen voi vaihtaa, jos etukeno on liikaa repeytyneille, ahtaille olkapäilleni ja hartiolleni.
Tässä pyörässä on hyvää keskimoottori (etumoottorit tekevät pyörästä ”heppoisen”, kuulemma). Seitsemän vaihdetta, pienen näköinen, kevyehkö akku ja hyvä poljettava ihan manuaalisestikin. Ostin sitten takaritsille vähän suhteettoman ison (ja ruman) korin, mutta kun … se kamera etc.
Sähköavustusta polkemiseen on kolme eri tason vaihtoehtoa: Eco, Norm ja High. Olen ehtinyt ajella 75 km, ja enin osa kilometreistä on taittunut ihan perinteisesti, sähkö pois päältä, mutta vastatuulessa ja liikkeelle lähdössä on mukava napsauttaa päälle Eco. Isommisssa ylämäissä ja tänään yli 20 kilsan lenkin lopulla jo Norm. Nopeinta ja voimakkainta avustusta olen käyttänyt vasta vain muutamia kertoja: hulppeaa on meno. Huippuja en ole vielä kokeillut, mutta 25 km/h kuulemma pääsee. 😉 Akku riittää 120 – 60 km – se on riippuvainen siitä, mitä noista avuista käyttää; high kuluttaa tietysti eniten.
Näin kolmen päivän vankalla kokemuksella voin kyllä suositella. 🙂
Kunhan parin tunnin ulkoilun ja äänestämässä käynnin jälkeen kotiuduin, aloitin tekemällä leipätaikinan. Fetaleipää. Ohjeen sain silloin kun olin kontaktissa keskisuomalaiseen ravintolakokkien emeritus-opettajaan. Miksihän minä miellän tämän pääsiäisleiväksi? Ehkä jokin kreikkalainen häivähdys, feta, … joku… en tiedä. Joka tapauksessa: hyvää ja makoisaa leipää.
Fetaleipä M:n (Conseiller Culinaire Commandeur 😉 ) tapaan
reseptistä 4 isoa vuokaa leipää [puolitin taikinan, hyvää tuli silti]
1 l haaleaa vettä 2,5 dl rypsiöljyä 250 g fetajuustoa 150 g pinjan siemeniä tai pistaasimanteleita 100 g hiivaa 2 rkl suolaa 2,5 – 3 l vehnäjauhoja
Lisää veden joukkoon öljy, feta, hiiva, suola sekoita ne keskenään.
Lisää vähitellen vehnäjauhot ja vaivaa taikina pehmeän tiiviiksi.
Lisää lopuksi pinjansiemenet ja vaivaa vielä hetken.
Leivo heti voideltuihin vuokiin ja nostata hyvin.
Leivät uuniin (200 C) noin 40 minuutiksi.
Sitten tein pariakin erilaista uutta salaattia. Etualalla mm. Vappu Pimiän kukkakaali-kurkku-salaatti. Sen ohjeita löytyy netistä vaikka kuinka monesta kohtaa. Tykättiinhän me. Apsu ilmoitti, että en syö kukkakaalia, mutta napsi lautaseltaan aikamoisen röykkiön kun sanottiin, että se on napsusalaattia (raaka kukkis napsuu pureskellessa).
Pottumuusin ohella oli sitten hirvikäristystä. Eka kertaa ikinä tein sitä. Kun viime maanantaina kävin Ivalossa, kävin matkan varrella myös Culinarin tehtaanmyymälässä, ja sieltä löytyi pakkasesta oikein hyvää hirvikäristystä. Ruskistin (liki poltin kun Apsun kanssa touhuiltiin jotain muuta ohessa) reilusti ja sitten purkillinen demi glacea. Ja soosi sai hautua miedolla lämmöllä ainakin puolituntia. Ja siihen Apsu sanoi, että ”en hanua sitä”, mutta kun isänsä ilmoitti, että se on pekonia, niin sitten meni sitäkin oikein reippaasti.
Ja jälkkäriksi – virpomispalkaksi (mikä ihana pieni kissankorvainen, nöpönenäinen virpoja Apsu olikaan!) – oli pavlova-leivoksia. Kaupan valmiita marenkipohjia alle, päälle rahkaa, kermavaahtoa ja marjoja. Ja tarjolle vielä lisää marjoja ja kermistä.
Ennen, jälkeen ja ohessa Eeviksen kanssa ilmeilyä, ja katsellessa kuinka tytöllä (5kk) on jo hirmuiset menohalut. Ryömii ja mönkii jo, ei suinkaan kelli selällään yhdessä paikassa.
Tänään on maailman paistinkääntäjien yhteinen juhlapäivä. Kilpipäivä. Sen tiimoilta tein (tiedottajana, valokuvaajana) tällaisen.
Sen lisäksi pitkä rupeama, oikeastaan koko iltapäivä, äidin luona. Sainpa kuulla paljon mielenkiintoisia juttuja menneestä, 30-luvun lapsen maailmasta. Sitten pikaisesti pyöräillen kotiin, ja ”laittautumaan”.
Kilpipäivän merkeissä tänään päivällinen Puistolassa. Samalla ns. veljesateria.
Onko tullut mieleen tehdä keittoa lehtipersiljasta?
Creme de Ninon -tyyliin, ja sitten poroa pinnalle. Ei valittamista, ei todellakaan! Ja vielä parempaa oli parsarisotto valkoisesta parsasta, muikunmädillä,
Elämä on. Niin hyvää joskus.
Turskaa, ja rössyä. Muillehan tämä ei ollut mitenkään ongelma, päinvastoin -mielenkiintoinen yhdistelmä, kokeilu. Yritin ajatella ”surf and turf” -teemaa, unohtaa rössyvastaisuuteni, olla ennakkoluuloten, kuten oikeasti olenkin, mutta rössy oli minusta (ja vain minusta 😉 ) turha tuossa. Olisin hyväksynyt punaviinin makupariksi ilman rössyäkin. 😉 Mutta eihän se annosta syömättömäksi tehnyt. Turska ja palsternakka kun ovat lähtökohtaisesti herkkujani, mainioita.
Ja mukavaa – uutta – pöytäseuraa. Hyvin meni lauantai. Oikein hyvin.
Instagram-tilini seuraajat ovatkin hoksanneet, että minä siitä nautin ennen mökille lähtöä – itsea asiassa useampanakin aamuna, sillä keitin sitä ison kattilallisen. Miksikö? No kun osallistuin ”Makujen Keski-Suomi” -valokuvauskilpailuun.
Kyllä piti pohtia, mitä on keskisuomalainen ruoka. Hain apuja jopa grand old man -paistinkääntäjäystävältäni, joka on eläkkeellä Jyväskylän ammattikorkean ravintola-alan koulutuksen opettajuudesta ja kansainvälinen ruokakilpailujen tuomari. Häneltä, keittokirjoista ja netistä sain tietooni, että marjat, sienet, kalat ja vilja ovat ominta keskisuomalaisessa keittiössä.
Päätin keittää ruispuolukkapuuroa ja tehdä marjajäädykkeen. Kuvasin ne ja osallistuin kilpailuun. Enkä päässyt edes 10 finalistin joukkoon, – oikeasti olen pettynyt. Tuomariston (yli 200 kuvasta) valitsemat finalistit ovat täällä KLIKS Ja kuten sanottu, kuvani eivät päässeet jatkoon.
Siispä julkaisen ne nyt täällä.
Puolukkapuuroa riitti syötäväksi ja kuvattavaksi monenakin päivänä. Lämpimänä ja kylmänä. Kylmästä pidän enemmän, molemmista aika paljonkin. Viritellessäni visuaalisesti kauniita annoksia tulin kehittäneeksi uuden version puuron lisukkeeksi, – ei maitoa, eikä kermaa, vaan Activia-kookosjukurttia. Ja sitten sellainen vatsaystävällinen zen-tunnelma tarjoiluun. 😀
Halpaa, helppoa, hyvää, vatsaystävällistä. Ja zen! Muistappa se!
Marjajäädykekuva oli tämä. Mutta eivätpä siitäkään tykänneet. Kuvasta siis. Perhe kyllä tykkäsi jäädykkeestä.
Minulla on nyt ollut käytössä BookBeat –(ääni)kirjasovellus. Kaksi viikkoa koeajalla, ja sitten siirryin tilaamaan palvelun 16,90 euron kuukausihinnalla. Näinä viikkoina olen useammin kuin kerran ääneenkin lausahtanut, että ”Miksi minä en ole aiemmin tällaista hommannut?”
CD-äänikirjoihin olen joskus tutustunut jo aika päiviä sitten ja muutamia kymmeniä vuosien varrella kuunnellutkin (Tuntematon, Sinuhe, muutamia elämäkertoja etc.), silittäessä, lenkillä, rullaluistellessa ja salilla ladattua musiikkia ja myöhemmin Spotify on ollut kuuntelussa ”aina”. Radion suurkuluttaja nimenomaan autossa ja keittiössä olen edelleenkin, mutta pod castit olen löytänyt vasta tänä vuonna, ja nyt sitten äänikirjat!
Olen nyt kuunnellut neljä kirjaa ja kaksi on kesken. Siis paljon enemmän kuin, jos olisin lukenut nuo perinteisinä kirjoina. Enimmäkseen olen kuunnellut niitä istuessani koneella muokkaamassa kuvia. Siinä pystyy keskittymään hyvin, intensiivisesti sekä tekemään kuvia että kuuntelemaan.
Ensimmäisenä kuuntelin liki 400-sivuisen MIchelle Obaman ”Minun tarinani”. Elämäkerrat ovat muutoinkin mieluista luettavaa, naisten elämäkerrat varsinkin. En paljon Michelle Obamasta tiennyt ennen tätä: mielenkiintoista oli esimerkiksi se, kuinka hän toistuvasti toteaa, ettei poliittinen elämä ja toiminta ole hänen juttunsa, mutta toisaalta hän teki sitä jo ennen kuin hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, mm. amerikkalaisten, erityisesti lasten, lihavuusongelman parissa ja vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen, koulutuksen parantamiseksi.
Hänen oma elämänsä – kuten myös Barak Obaman – oli yhdenlainen kouluttautumisen riemuvoitto. Mielenkiintoista oli Valkoisen talon ”arki”. Ja yllättävää oli, kuinka sitoutunut Michelle oli tyttäriensä kasvattamiseen – ja rakastamiseen. Kuinka hän oli (ainakin kirjan mukaan) aika ajoin nimenomaan äiti.
Krista Putkonen-Örn on älykäsääninen (jos tällainen luonnehdinta kertoisi jotain), hän on Michelle Obaman ikäinen, joten hänen äänensä sopii tähän. Muidenkin kirjojen kohdalla olen hoksannut, että lukijalla on merkitystä, aika paljonkin.
Sitten satuin vähän vahingossa aloittamaan Eve Hietamiehen ”Hammaskeiju” -kirjan. Se on kolmas osa trilogiasta (Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt Hammaskeiju): Kahden miehen pienperheessä alkaa uusi aikakausi, kun Paavo Pasanen aloittaa koulun. Päivät ovat lyhyitä, ja äkkiä seitsenvuotiaan pitäisi selvitä monesta asiasta yksin – kateissa on milloin Paavon uusi kännykkä, milloin koko poika.
Lukijana on Antti Virmavirta, ja hän on tässä ”roolissa” tosi hyvä. Jäin ihan koukkuun tähän kirjaan, jopa lenkillä se kuului nappikuulokkeistani. Hietamiehellä on kyky kirjoittaa arki eläväksi, nivoa tarinaan ajanhenkeä ja saada tekstistään myös hauska. Niin hauska, että kuuntelin sitten heti perään myös sarjan ensimmäisen kirjan, ja kuuntelen vielä kakkosenkin jossain välissä.
Luulen, etten olisi näihin paperisina koskaan tullut tarttuneeksi, mutta selaillessani BookBeatin kirjavalikoimaa Hammaskeiju oli juuri silloin suosituksissa korkealla, joten aloitin kokeeksi.
Ja nyt olen ihan viime metreillä sellaisen elämänkerran kanssa, jota en koskaan olisi tullut ostaneeksi tai lainanneeksi: Mikael Gabrielin elämäkerta (29-vuotiaan elämäkerta!). Siis se räppäri, josta on tullut yhä enemmän poppari. Tiesin, että hänellä on ollut rankka elämä, kaikenlaista. Onhan siitä ollut lööpeissä ja Vain elämää -ohjelmassa ja radiohaastatteluissa, mutta nyt tiedän pintaraapaisua enemmän. Kirja on näyttänyt maailmaa oman pienen kuplani ulkopuolelta. Sellaisesta maailmasta, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Auttaa taas suhteuttamaan asioita.
Juha Itkosen ”Ihmettä kaikki” on kesken. Se, kuten aiemmin lukemani Itkosen kirjat, on mieleeni. Enemmän sellaisesta maailmasta, jossa itse elän. Miehen näkökulma tosin. Kesken on myös Kati Tervon ”Punainen kattila” -kolumnikokoelma. Se on toissapäivänä ilmestynyt, eikä sitä ole äänikirjana, vain e-kirja. Luin sitä tänään kotimatkalla: Sodankylä – Rovaniemi -väli sujui siten nopeasti.
Loppumatkakin sujui joutuisasti: sula tie, pilvipouta, kesärajoitukset, vähän liikennettä. Puolikolmelta jo kotona.
Äänikirjat ovat varmasti tulleet elämääni pysyvästi.
Kyllä minä tänäänkin mietin, että entä jos en olisikaan hurahtanut valokuvaukseen (tai ruoanlaittoon)? Mitä minä tekisin, jollei minulla olisi kameraa, eikä sen kanssa jonkinlaisia tavoitteita. Tavoitteita harrastuksen – ja noh ”työn” – suhteen. Jollei minulla olisi sitä kaikkea tekemistä, jota kehittelen kuvaamisen ympärille. Olkoonkin, että suurin osa siitä – tai ehkä melkein kaikki?! – on vain omaksi ilokseni, liikuttamisekseni, oppiakseni, – edes jotain tehdäkseni…
Mitä minä olisin tänään tehnyt, jollei olisi iloa ja intoa kuvailla? – Ehkä olisin sitten satunnaisesta lumisateesta ja vähän tuhnuisesta päivästä huolimatta lähtenyt hiihtämään. Kyllä minun venähtänyt kylkeni olisi sen jo kestänyt. Kestihän se eilen kamerakaluston (kamera + 2 objektiivia roikkumassa mukana = yli 5 kg) kanssa kapuamisen Kiilopäällekin. Miksei olisi kestänyt vaikka Prospektorin lenkin hiihtämisen. Olisi varmasti. Mutta kun minulla oli ”kuvaushommia”. 😉 – Mikä loistava tekosyy!
On kuulkaa Ivaloon asti tullut ajeltua, että sain lohta ja rieskaa kuvattavaksi, on takkatulta polteltu (Pehtoori assistenttina) ja kaakaota juotu, että tunnelmaa kuviin on tullut. Pääsiäiskuvia ja parsakuvia. Kaikkea, josta on voitu samalla nauttia.
Lumisadettakin olisi voinut kuvata, ivalolaista arkea, vähän ankeaa tunturimaisemaa, mutta olen skipannut ne.
Olen vain nauttinut tästä valinnan mahdollisuudesta. Tehnyt hyvää ruokaa. Alkuun oli lohileipiä ja jälkkkäriksi lettuja. Noin niin kuin tiistairuokana. 😉 Tekisi mieleni sanoa ”Koska mä voin”.
Aamulla oli pilvistä, pohjoistuulta, jokunen lumihiutalekin. Pehtoori päätti kuitenkin lähteä Luulammelle suksilla, minä en todellakaan. Kun vein hänet Laanilaan latujen lähtöpaikalle, Savottakahvilan nurkalle, jäinkin kiertelemään siihen lähistölle.
… ja kun aurinko alkoikin paistaa, lähdin autolla Kiilopaan juurelle.
Ja sitten huiputtamaan tunturi. Vaihteeksi. Ei siitä ole kuin pari kuukautta kun viimeksi siellä, mutta taas ihan eri näköistä. Ja nyt ei ollut kylmä, vaikka huipullta tuuli aika navakasti pohjoisesta. Näkymä Sokostiin asti selkeä ja kirkas. Eikä katupölyä. 😉
Aurinko ja ahava ottivat kasvoihin, kulkeminen maistui. Väkeä oli paljon liikkeellä, ja tosi paljon oli ollut ladullakin. Luulammen (isossa) latukahvilassa oli ollut jono ulos asti ja Rumakurulla molemmat tuvat täynnä makkaranpaistajia. Kevätladut vetävät väkeä.
Lämmittelin hiihtäjälle saunan, tein sapuskan ja vähän pääsiäiskuvia Vastavaloon otin. Ja Apsun kanssa ääniviesteilimme. Siinäpä se mökkimaanantai.
Sunnuntai on mökillä erilainen kuin kotona. Niin kuin tietysti kaikki päivät.
Toisaalta mökillä sunnuntait eivät juuri eroa muista päivistä, arki ja pyhä ovat yhtä juhlaa. Mökillä kaikki päivät ovat periaatteessa liikkumisen, saunomisen, hyvin syömisen, levänneen olon päiviä.
Niin tänäänkin. Tääällä 10 tunnin yöunet ovat normi. Varsinkin silloin kun ollaan kaksistaan. 10 tuntia! Sellaista ei kotona kovin usein tapahdu.
Nyt (klo 18.30) paistaa aurinko. Ei paistanut aamulla, eikä aamupäivällä. Satoi lunta, pyrytti välillä ihan reilustikin. Eli lumen syvyys on edelleen lähellä metrin (virallinen tieto 83 cm). Pehtoori kävi hiihtämässä. Minä lämmittelin saunaa, yhdellä kädellä kannoin vesiä, istuskelin saunan kynnyksellä, tuoksuttelin koivuklapeista lähtevää ihanaa tuoksua, lisäsin puita, otin muutaman kuvan. Vähän lumitöitä. Pientä kulkemista. Ja sitten saunoin. Sunnuntaina aamupäivällä! Sitäkään en tee koskaan kotona. En edes sauno kaupungissa. Tänään saunoin.
Päätimme tänään käyttää ”ravintolakortin”; kuten tapana täällä on niin kerran mökkiviikon aikana käydään kylillä syömässä. Tänään paikaksi valikoitui, pitkästä aikaa, Laanilan Kievari. Kun kerran on sunnuntai. Siellähän on sesonkien aikana sunnuntaibrunssi. Minusta kyllä enemmänkin sunnuntailounas. Kolmen ruokalajin menu: alkupalat buffasta, pääruokavaihtoehtoja on aina kaksi (tänään hirvi ja ahven), ja sitten taas jälkkärin saa koota noutopöydän antimista.
Lakritsigraavattu lohi! Sitä vielä teen kotona. Se oli kyllä hyvää. Kuten graavattu lahna, marinoitu feta, riimihirvi — ja pääruoka. Se on tuolla juuri sopiva runsaan alkupalapöydän jälkeen. Erinomaisesti paistettu ahvenfile runsaalla voilla ja lisukkeena vähän parsaa ja kukkakaalia. Ihan mun lemppariruokaa.
Paluumatkalla ohitimme Laanihovin mainoskyltin legendaarisista monotansseista (”monona sisään, stereona ulos” 😉 ). Ja suksista päätelllen (kuvan ulkopuolella pari muutakin telinettä) väkeä siellä oli. Ja taas me skippasimme tämän kulttuuritapahtuman.
Tänään vielä pieni mahdollisuus revontulille, ehkäpä jaksan odotella…
Hangasojan huomassa oli tänään aamupäivällä pilvistä. Ei kylmää, eikä satanut lunta, mutta vähän tylsän harmaata.
Pehtoori lähti hiihtämään joskus ennen puoltapäivää, minä vetosin kylkikipuun ja posteiluun, tein sienisalaattia, sokeroitua sipulisalaattia ja sitten oli lähdettävä ulos.
Ihan vahingossa ajauduin, löysin, Iisakkipään talvipatikkareitille. Se meidän sama, ”iänikuinen” Iisakkipään reitti oli pohjustettu myös talvipatikoijille, lumikenkäilijöille. Minullahan ei mitään lumikenkiä ollut (onneksi), mutta kamera oli (tietysti, onneksi ).
Viimeinen kilometri huipulle oli oikeasti aika haasteellinen (tuulta, polku hukassa, upottavaa lunta), mutta merkillistä, miten se tuntuikaan mukavalle.
Kaiken kaikkiaan kaksi ja puolituntia sujui niin ajatuksettomasti, vain liikkuen, kuvaten, kavuten, katsellen. Ja nauttien. Voi ihmiset, tulkaa Lappiin joskus.
Illansuu, ilta – lepoillen, hyvin syöden, mökkeillen.
Ja niin tyytyväisenä kunnon ulkoilusta, liikkumisesta.
Onhan niitä parempiakin paikkoja. Ehkä. Nyt on vain vaikea kuvitella missä. 😉
Aamulla herätessä pakkasta oli liki – 20 C, ja eilinen myrsky ja myräkkä oli vienyt lumet puista. Ei kylki kovinkaan kipeä. Siis kaikki hyvin.
Ja niinhän se sitten koko päivä meni ulkona.
Pihapiirissä enimmäkseen. Pehtoorikin joutui ”mannekiiniksi” tai ainakin käsimalliksi kun kuvailin ”porotokkia”. Hyvin sopi notskillekin tuommoinen muki. Porotokka sekin.
Mökiltä saunalle ja puronrantaan ja takaisin. Siinähän se päivä kului.
Huomannette että lunta on.
Toki kävin vähän kauempanakin: kylillä ja metsäautoteillä. Saariselän keskustassa aika hiljaista, samoin Kuukkelissa ja paikallisessa viiniliikkeessä (Alko). Perjantaipullomme on tämä. Saman sarjan punaista olen suositellut jo usein, ja kyllä tänään tämä Organic-versio maistui oikein mukavalle.
Tänään sisällä melkein koko päivän, – eihän se kyllä niin pitänyt mennä. Ei vaikka aamupäivän tuuli ja pyrytti ihan hurjasti. Iltapäivällä olisi ollut jo parempi keli, saatikka nyt (klo 18.30): paistaa kevättalven kaunis, kirkas aurinko.
Mutta olenpahan ottanut paljon pääsiäiskuvia, ruokakuvia ja tilattuja tuotekuviakin. Kuvaillut sisällä vaikka tarkoitus oli ollut kuvailla niitä ja paljon kaikkea muuta ulkosalla pitkin viikkoa.
Sattuipa nimittäin eilen iltasella lapiohommissa siten, että reväytin kylkeni oikein kunnolla. Ei ole ihan vaan venähdys, vaan kipu kyllä viittaa ihan oikeaan revähdykseen. Kyllä lievästi sanoen on tänään ketuttanut. Ja paljon. Mutta ei kai auta kuin itseään syytellä: huono lihaskunto on yläkropassa, joten lapion varressa repiminen sai aikaan pahaa jälkeä. Ei puhettakaan mistään lumitöistä, lumikenkäilystä, hiihtämisestä tai mäkeen menosta moneen päivään. ARGH! Niin olen ollut kiukkuinen ja pettynyt. Ice Poweria ja äänikirjaa on tänään kulunut.
No yritän nauttia pienin askelin ja liikkein.
Ja teinpähän sitten hyvää ruokaa: peled-siikaa, korvasienikastiketta, puikulaperunoita, viiriäisinmunia ja salaattia.
Viiriäisen munat ovat kyllä turhan tyyriitä (melkein euron kappale), mutta ovathan ne mukavan näköisiä – pääsiäispöytään jotenkin kuuluvat.
Nyt on mökkielämää tiedossa viikon verran. Täällä on kevät ja talvi. Siis kevättalvi, oikein tyypillisimmillään. Tällä hetkellä ainoa vähän kurja juttu on se, että pikkuperhe ei sitten päässyt lähtemään mukaan, – koska oppari ja työt.
Tiet sulana, talvirajoitukset, lähes koko matkan aurinkoa, vähän liikennettä. Olhava–Simo välillä tietöiden takia pitkiä pätkiä viidenkympin rajoitus, mutta sen kesti hyvin, kun ajatteli, kuinka onkaan tulevina vuosina mahdottoman mukavaa kun Oulu – Kemi -välin nelostietä on levennetty, ohituskaistoja lisätty, alikäytäviä ja ramppeja tehty, minkä kaiken arvelisi lisäävän turvallisuutta ja sujuvuutta.
Kaiken kaikkiaan matka tuntui menevän aika nopsasti (sen tavalliset 6½ tuntia kauppa- ja kahvitaukoineen). Hyvissä ajoin iltapäivällä oltiin perillä ja jäi paljon aikaa lumitöiden tekemiseen. Ja sehän oli mielekästä ja mukavaa puuhaa auringon paistaessa – ja tällä kertaa osia vaihtaen: Pehtoori hoiteli linkoa ja minä kolaa. Ei ole meillä näitä sukupuolittuneita ”kotitöitä”. Enimmäkseen noin. Tosin kun päätettiin ”syödä ulkona” Pehtoori kaivoi notskipaikan esille.
Täällä on vielä talvi, toisaalta ihan kevät. Siis lappilainen kevättalvi.
Yhdenlainen sesonkikin näyttää taas olevan, muutamissa mökeissä on asukkaita, kylillä ei käyty, mutta paikallisesta aviisista luimme että olisi Kyösti Mäkimattila Tunturihotellisssa, Panimolla joku meille tuntematon bändi, Kappelissa Petri Laaksonen jne. Monotanssitkin on päivisin. Ehkäpä me joku päivä, ehkä.
Ja merkillisen keposesti, helposti ja hopusti on hommat sujuneet. Monenlaista.
Tänään tuli palapeli! Oulun kauniit vanhat rakennukset Vol. 1.
Aika tyytyväinen olen siihen.
Samoin postikortteihin, joita tilasin ensimmäisen satsin vähän kuin flyereiksi. Mainoslehtisiksi. Ja tänään sain jo yhdestä paikasta lupauksen ottaa kortteja myyntiin – vaikken edes tyrkyttänyt. Ja sain myös suosituksen ja hyvän vinkin siitä, mihin ottaa kaupungilla yhteyttä, että pääsisin neuvottelemaan mahdollisesta yhteistyöstä tämän projektini kanssa. Niin olen innoissani.
Kampaajallakin kävin. Vähän turhan lyhyeksi meni, mutta keventäähän se ilmettä. Ja kasvaahan se. Kampaajan kanssa puhuimme taas ruoasta ja kakuista. Kerroin Pehtoorin leipomasta päärynäkakusta, joka on siis gluteeniton ja juuri sellaisia kampaajani tarvitsee, ja kun muualtakin on tullut paineita reseptin julkaisemiseksi, niin Pehtoorihan sitten laitteli aineslistan paperille ja kertoili miten kakun oli tehnyt. Ohje on alunperin jostain italialaisesta ruokaohjelmasta.
300g päärynöitä (2 kpl) 225 g mantelijauhoja 3 kananmunaa ½ tl leivinjauhetta ½ tl ruokasoodaa 1 tl manteliöljyä ½ tl suolaa 1 tl kanelia ½ dl oliiviöljyä 1 dl juoksevaa hunajaa
Pinnalle mantelilastuja
Laita uuni lämpenemään 160 C. Erottele valkuaiset ja keltuaiset. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Raasta päärynä – kuorineen. SekoIta keltuaiset, oliiviöljy, hunaja, raastettu päärynä ja manteliöljy. Ei tarvitse vatkata eikä vauhdittaa. Sekoita kuivat aineet ja lisää edelliseen. Kääntele taikinaan lopuksi valkuaisvaahto.
Laita taikina voideltuun irtopohjavuokaan, pinnalle mantelilastut ja sitten uuniin. (160 C, noin tunti.)
Anna jäähtyä ja tarjoa kermavaahdon kanssa.
Laitanpa tähän yhden toisenkin gluteenittoman kakun ohjeen. Sitä on meillä ollut tarjolla usein. Itse asiassa taitaa olla ainoa makea gluteeniton vaihtoehto, jota olen lakkiaisiin, kastajaisiin, etc. koskaan leiponut. Tätä kyllä syövät mielellään sellaisetkin, joille olisi tarjolla suklaakakkua tai melkein mitä vaan. Kaikille käy.
Kuumenna uuni 170 asteeseen. Voitele kaksi kakkuvuokaa (halkaisija noin 23 cm). Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoita vaahtoon mantelisokeriseos. Jaa taikina kahteen kakkuvuokaan.
Paista pohjia uunissa noin 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä. Irrota varovaisesti reunoista ja kumoa. Tee sitten kreemi. Sekoita keltuaiset, sokeri, kerma ja voi teflonkattilassa. Lämmitä seosta hellalla koko ajan sekoittaen. Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan, ota heti pois liedeltä ja jatka sekoittamista vielä hetki. Anna jäähtyä. Kaada puolet kreemistä toisen pohjan päälle, nosta toinen pohja sen päälle ja kaada loput kreemistä sille.
Kun kaikki me kymmenen viinikerhon jäsentä olemme pois työelämän kiihkeimmästä kierteestä, arki-iltojen kotiin kannetuista töistä, tiistaiaamujen aikaisista heräämisistä, pitkistä ilta- tai aamukokouksista, saatoimme kokoontua maanantai-iltana Iskossa vanhojen (viime vuosituhannen vuosikertojen!) äärelle. Maistelimme, sokkona kommentoimme, koetimme arvailla ja tunnistaa, arvailimme ja tunnistimmekin.
Puhuimme paljon viineistä, ohi ja oikeinkin. Arvasimme, arvelimme ja menimme kommentteinemme ihan pieleen, mutta meidän oli hyvä jutustella. Ja taas välillä onnistuimmekin tunnistuksessa.
Kertoilimme kuulumisia, vaihdoimme mielipiteitä, arvailimme viinejä ja niiden rypäleitä. Aika hyvin ja aika pieleen arvailimme. Hyvin viihdyimme. Viihdyimme toki ilman ruokaakin, mutta sitten! Ehkä yksi parhaista viinikerhon ”iltapaloista” 28 vuoden aikana.
Kyllä olivat lammas, salaatit, sellerimuusi kovasti suunmyötäisiä. Kyllä. En hevin unohda tätä maanantai-iltaa.
Nyt keräämään voimia huomiselle, ajattelemaan taas tulevaa… Mutta nyt keho on tyytyväinen. Olipa hieno ilta.
