Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja tuli eilen illalla minun osaltani kokonaan luetuksi. Vihdoin. Jouduin aina kirjojen välissä odottelemaan ja lukemaan jotain muuta (Liisa Väisänen kirjoja ja Digikuva-lehtiä lähinnä), kun Pehtoorilta odottelin kirjaa. Olemme siis molemmat lukeneet koko sarjan, ja molemmat pidimme. Kovastikin.
Varsinkin ensimmäistä lukiessa minua sekä häiritsi, että kiehtoi kirjan nopea, melkein juoksemalla etenevä teksti. Ihan kuin olisin kuullut pulputtavan italiankielisen äänen koko ajan taustalla, – tai melkein kuin kirjaa olisi luettu kiireisellä italialaisella aksentilla. Tekstin, juonen ja tapahtumien eteneminen, vuosien ja päivien kuluminen kulkivat minusta paikka paikoin hyvin eritahtisesti. Välillä kirjojen minä, Elena – Lenú, viipyy jossakin tapahtumassa tai päivässä sivu- ja lukukaupalla, ja välillä muutamassa sivussa käydään läpi monen vuoden tapahtumat kaikkien henkilöiden osalta. Se ei oikeastaan haittaa, mutta jossain vaiheessa ryhdyin kiinnittämään siihen huomiota.
Kirja avasi silmiä Italian – ja koko Euroopan – taloudellis-sosiaaliseen sekä poliittiseen muutokseen toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 2000-luvun alkuun. Olkoonkin, että kirja ei ole raportti tai dokumentaarinen teos, vaan se on fiktiivinen tarina kahden napolilaistytön ystävyydestä, se on siis ehkä myös historiallinen romaani. Linan ja Lenún elämänkulku ja ystävyys, viha-rakkaussuhde ja kehitystarina ovat yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Italiassa – Napolissa – elämä on ollut hyvinkin erilaista kuin Suomessa II maailmansodan jälkeen. Erityisesti väkivalta ja naisten heikko ja alisteinen asema olivat Italiassa paljon pahempia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa, ja oikeastaan varsinkin Suomessa, koulutuksella oli merkittävä osuus sosiaalisessa ja taloudellisessa nousussa. Tosin Italiassa koulutuksen saaminen oli paljon vaikeampaa kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa.
Pehtoorin kanssa molemmat panimmme merkille, että Ferranten kirjoissa ei syödä juuri ollenkaan, vain tyttöjen ollessa teinejä ja nuoria aikuisia he kävivät joskus ystäviensä kanssa pizzalla, ei muuta. Edes niistä pizzoista ei kerrottu. Mikä on oikeastaan vähän erikoista italialaisessa kirjallisuudessa. 🙂
Mutta tänään me söimme italialaista ruokaa. Meillä oli ruokatreffit keskenämme asema-aukion Toscana-ravintolassa. Oulun etniset ravintolat -sarjassamme vihdoin Toscana. Yhteen aikaan (silloin kun opiskelimme kansalaisopistossa italia
a) kävimme siellä aika useinkin. Pehtoori kuulemma kävi muutama vuosi sitten jonkun kerran minun Tornion kouluviikonloppujeni aikana.
Tänään oli korkea aika mennä sinne. Olimme vähän ”huonoon” aikaan: lounaan jälkeen ja ennen iltasyöjiä, siis neljän tienoilla. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Mutta palvelu olikin sitten varsin sujuvaa, juuri sopivasti etenevää. Tilasimme vain pääruoat, mutta saimme alkuun oikein hyvät, isohkot bruschettat (tomaattihakkelusta ja leipää uunissa).
Listalla on antipastoja, pastoja, pizzoja, lihaa, kalaa, äyriäisiä, kanaa, – ihan sitä kaikkea sitä, mitä Italiassakin trattorioissa on. Ja se, mistä tykkäsin oli, että taustalla soi – sopivan hiljaa – joku italialainen radiokanava. Olisipa sivupöydillä ollut vielä La Repubblica tai La Gazzetta dello Sport tai joitakin muita italialaisia sanomalehtiä.
No entäs ruoka? Ruoka oli hyvää. Me molemmat otimme pastaa: minulle Spaghetti alla Matriciana (en yksinkertaisesti raskinut ottaa äyriäispasta-annosta, sillä se maksoi liki 40 €!) ja Pehtoorille Pasta Carbonara con pancetta. Pehtoorin Carbonara oli täyteläisempi ja parempi kuin minun annokseni, jolle olisin toivonut lisää makua, tiedättekö sellaista ”uutteisuutta”, syvyyttä. Pasta oli ideaali ´al dente´, mutta kastike ei minua häikäissyt, pecorinoa olisin toivonut paljon lisää. Ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että teen itse parempaa Matricianaa… Mutta ei tuokaan huonoa ollut.
Jälkiruoaksi riitti espressot, jotka olivat ok, eivät mitään ultimaattisen buono nekään.
Viinilista jäi testaamatta; se vaikutti lyhyeltä, mutta perustellusti valitulta: laadukkaita italialaisia viinejä tarjolla. Ja A-oikeudetkin.
Paikka on siisti ja viihtyisä, palvelu ainakin tänään ja aiemmillakin kerroilla hyvää ja sujuvaa.
Italialaisuudesta, tunnelmasta, siisteydestä (kankaiset lautausliinat!) ja listan monipuolisuudesta pisteitä, samoin alkupalasta. Ilman niitä olisi ehkä ollut vain 3 -, nyt sitten plussan verran kolmosen yli, 3+
