Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!

Onko luterilaista työmoraalia, syömisongelmaa, turhanaikaista perustelua, huonoa omaatuntoa, katteetonta selittelyä, epäkypsää itsekkyyttä, kuplassa elämistä tai mitä?

Mutta kyllä minä onnistuin tänään itselleni perustelemaan ”että olen niin ansainnut tämän”. Ja sitten vielä lisäksi, etten ainoastaan ansainnut, vaan myös, että oli sen aika, niin kuin juhlan aika.

Tänäänkin söimme hyvin, vähintäänkin hyvin. Ja aika paljonkin. Tuo Toast Skagen, jollaista olin jo pitkään suunnitellut tekeväni, oli vain alkuruoka. Pääruoaksi oli tortellineja ja eiliseltä jäänyttä savukalaa soosissa.  Ja jälkkäriksi suklaata.

Eikä mitään syytä jättää avaamatta kuplivaa: kansainvälinen samppanjapäivä tosin hoitui meillä ´vain´ Loiren cremantilla. Kuplajuomalle oli toinenkin peruste: on jotensakin tunnilleen 42 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä. Ei silloin tiedetty kuohujuomista tai samppanjasta juuri mitään!

Juotiin huoltoaseman kahvi. Metoksen pannusta, jonka alla levyllä oli 20-penniset, Arabian kuluneisiin kuppeihin kahvia. Paitsi, että minä en edes silloin vielä juonut kahvia, vaan teetä. Liptonin keltaista pussiteetä. Tai limpparia. Mutta ei tarjoiluilla niin väliä: suhde siitä syntyi. Aika pitkä suhde. Jolle loppua ei näy. 🙂

Tänään taas liikenteessä, Caritaksessakin. Niinkuin nyt liki joka päivä viikon ajan. Mutta en Caritas-kodissa (oma-asumisen, vanhustenhuollon piirissä oleva kerrostalo, jossa äiti on asunut viimeiset 10 vuotta) vaan viereisessä Caritas-sairaalassa, jossa äiti nyt on. Jäi viime viikolla ovenpielen ja rollaattorin väliin jumiin, sillä seurauksella, että nilkka on murtunut kahdesta kohtaa. Leikkausta ei 88-vuotiaalle yhdellä ja toisella tavalla sairaalle enää tehdä, joten nilkka on nyt jo toisessa kipsissä viikon sisällä. Mutta nyt tilanne sitten vakaa. Kuntoutus aluillaan. Sairaalavierailuja meillä nyt sitten riittää: Pehtoorin isä – vanhempi ja paljon huonommassa kunnossa kuin äiti – on ollut sairaalassa jo pari kuukautta. Tässä vaiheessa elämää ollaan: he ja me. Läheltä katsellaan ja myötäeletään elämän syksyä. Olemme siinä iässä, siinä elämän vaiheessa. Syksy on.

8 kommenttia artikkeliin ”Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!”

  1. Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
    Sain lyhtyä kaksi, kun niillä katson,
    erotan selvään kirkkaan ja mustan,
    korkean taivaan, sen tähtisen pohjan,
    läpi ihmisjoukon miehen jonka tahdon.

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
    sain siltä kuulon, leveän virran,
    se imee öin ja päivin liverryksen, laulun,
    jylyn, naputuksen, haukun, sateen pauhun
    ja ne hellät äänet, joilla minua kutsut.

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
    sain siltä äänen ja kirjainten muodon.
    Ne sanoiksi yhtyy ja lausuu selvään
    nimet äidin ja veljen, ja valon heittää
    sille tielle, jota yksin kuljet:

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
    jalat, joilla kuljin uuvuttavat matkat
    kaupunkien halki, poikki lammikoiden,
    arojen ja hiekan, vuorien ja soiden,
    lattiasi poikki, pihas puutarhoiden.

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
    Se sydämen antoi joka ilosta takoo,
    kun kasvavan huomaan ihmisten taidon,
    kun pahasta irti näen hyvän ja aidon,
    kun silmies syvää kirkkautta katson.

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon
    kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.
    Niin erotan selvään onnen ja tuskan,
    jokasen laulun läikkyvän pohjan,
    yhteisen laulun, jota itsekin laulan.

    Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

    Lohdutuksen sanoja-yritän lähettää-elämä on …Voimia elämään!

    • Katille kiitos!
      Elämä on. Päivä kerrallaan vanhetaan. Kuten Juice on todennut: ”Vanheneminen on ainoa tapa säilyä hengissä.”

  2. Onnea siitä 42-vuotisesta yhteisestä taivalluksesta. Syksy on monellla tapaa. Läsnä. Kirkkaana ja sumuisena, elämän monimuotoisuus lippunaan…

  3. Juicehan kertoi laulussaan myös viisauden: ”ei elämästä selviä hengissä, sen hyvin kun teet, se kaiken aikasi vie . .”

  4. Itselläni on mietteet olleet koko lokakuun ja lähes koko ”juhlavuoden” tässä ”elämän syksyssä”. Syksyssä, joka kestää noin 20 vuotta. Jotenkin haikeaa ja ajoittain hyvin vaikeaa on puskeaa itseään pois siitä menetyksenpelon suosta, joka välillä valtaa mielen. Toisaalta taas on kiire elää -vielä!

    Vuosi 2006 oli yksi raskaimmista ja sen jälkeen päätin elää tässä ja nyt. Päätin jättää taakseni sitku- ja mutkuelämän. Melko hyvin olen siinä onnistunut. Yhdeksi suureksi asiaksi on muodostunut se, että osaan nyt nauttia pienistäkin asioista. Ei aina tarvita jotakin suurta ja taas suurempaa. Välillä kuitenkin pitää pysähtyä ja muistuttaa itseään, muistuttaa katsomaan kaikkea avoimin mielin.
    Silti ajoittain haikeus valtaa mielen…

    ”Elämä on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus, mielen vapaus…”

    Lämpimiä ajatuksia sinne teille. Hymyillään kuitenkin!

    • Niin samoissa mietteissä, niin samaa mieltä, Anneli.

      Ainoa vaan, että eihän tuota elämän syksyn pituutta tiedä. 20 vuotta? Tai kaksi viikkoa. Siitä on tullut surullisia muistutuksia viimeisen kuukauden aikana.

      Levollista ja kaunista syksyä sinne Lounais-Suomeenkin!

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.