Kaikella on aikansa

Syksyn tähän asti pimeimpänä ja sateisimpana iltapäivänä saimme tyttären kotikotiin muutamaksi päiväksi. Mistä kummipoikansa Apsu on ihan erityisen iloinen. ”Saanan” (vielä kesällä Naana) kanssa piti äsken leikkiä, lukea ja istua käsikkäin. Syödessä poika sentään malttoi istua omalla penkillään. Näillä kahdella on ihan omia ”hommiaan”; katon korjausta, kilpa-ajoja ja pitkään ovat myös inttäneet, myös whatsapp-ääniviesteillen, sukunimiasiasta. Saana on koettanut opettaa Apsulle, että heillä on sama sukunimi, ja se sama sukunimi on myös isillä ja mummilla ja papalla, että me kaikki ollaan Satokankaita. Tätä poika ei ole hyväksynyt. On kivenkovaan väittänyt, että hän on vain Aatu Aatu. Mutta viime viikolla…

Kun viime viikolla keskiviikkona olimme Apsun kanssa kirjaston leikkihuoneessa, sinne tuli yksi isä 5-vuotiaan pojan ja 3-vuotiaan tytön kanssa. Apsu vähän arkaili, mutta kun poika kyseli, montako vuotta Apsu on, tämä asetteli sormet tarkasti osoittamaan kolmea. Ja sitten juttelivat jotain muuta, leikkivätkin yhdessä, ja lähtiessä vanhempi poika huikkasi vielä Apsulle: ”Mikä sun nimi on?” – Mun nimi on Aatu!  … ja sitten kävi vielä ovelta huutamassa perään: – Satokangas. Aatu Satokangas.

Siinä vaiheessa minulla oli itkussa pidättelemistä: ajattelin, että juuri nytkö, juuri tänä aamuna pojanpoika ”ottaa käyttöön” sukunimensä, ”tunnustautuu” Satokankaaksi. Juuri samana aamuna, jolloin muutamaa tuntia aiemmin suvun vanhin, Apsun isopappa, Pehtoorin isä oli nukkunut pois. Ihan kuin suvun nuorin olisi silloin ”ottanut paikkansa”.

Vain minun ajatukseni, tunneryöppyni, tämä oli, mutta niin vain kävi. En siellä sitten, muutamaa kyyneltä silmäkulmassa, enempää itkenyt. En siellä.

Appeni oli hyvä mies ja minulle aina mukava, ja lapsille – varsinkin näiden ollessa pieniä – tärkeä pappa. Pehtoorille isä. Koko elämässä mukana ollut isä. Mutta nyt appi oli jo kovin väsynyt ja sairas 93-vuotias, joten oli aika lähteä. Mutta suru tietysti on. Anopilla kaikkein suurin: 67 avioliittovuoden jälkeen iso osa elämää on mennyt.

Meidän tyär tuli pappansa hautajaisiin, jotka ovat perjantaina. Ja samaan aikaan on yhden Satokankaan syntymän laskettu aika. Ilon ja surun, odotuksen ja menetyksen päiviä on meillä nyt.

 

Matka-ajatuksia

Igranen auringonlasku. Vuoden takaiselta Kroatian matkalta (ja muiltakin) olen valinnut ja muokannut kuvia kuvapankkiin. Ja vuosi matkan jälkeenkin tuntuu, että se oli oikein hyvä reissu. Oli kovin erilainen aika silloin.

Matkakuume tässä puuhassa on noussut, mutta onneksi on matka varattuna. Tai kaksikin matkaa. Tampereelle mennään ensi kuun loppupuolella ja sitten joulukuussa… arvatkaapas minne? Ei, ei Roomaan eikä minnekään patikoimaan, vaan minä pääsen vihdoin Keski-Eurooppaan joulumarkkinoiden aikaan. Pehtoori antoi minulle keväällä syntymäpäivälahjaksi matkan Wieniin!! Ja lähtee tietysti itsekin mukaan. Niin mahdottoman mukava juttu – odotan jo kovasti.

Olemme tässä konsultoineet blogituttu Sadun kanssa – luittehan hänen vastauksensa Neljä perusjuttu -haasteeseen! Satu on siis käynyt Wienissä 32 kertaa ja saimme häneltä postissa hyvät ohjeet ja vinkit, ja hotelli on varattu hänen vinkkiensä perusteella. Tällaistakin iloa ja hyötyä voi olla bloginpidosta!

Myös tuo ”Neljä perusjuttua” -haaste toi paljon iloa: siellä on 10 vastausta. Ja ihan uusia ”tuttavuuksia” ja tutuistakin uusia asioita. Kiitos kaikille vastanneille.

 

Kohta on kausivalojen aika!

Jokos kellojen siirtelystä on toivuttu?

 

Vuoden luontokuva 2018 -tapahtuma oli Tietomaassa. SIellä salillinen valokuvauksen ammttilaisia, harrastastajia, innostuneita seuraajia katseli (hämmästyksestä) hiljaisina kuvakavalkadeja, ja kuunteli perusteluja palkinnoille. Kuvat on täällä. Olin nyt kai neljättä, vai jo viidettä, kertaa katsomassa noita. Ja nyt päätin, että taidanpa osallistua ensi vuoden kisaan. Osallistujia oli tänä vuonna lähes 1000 ja kuvia kaikkiaan 14 000. Kyllä harrastajia! Siis sinne sekaan vaan, tai ehkä en sittenkään.

Tänäänkään en ole kuvannut mitään! Laiskistuu tässä ihan selvästi. Totta puhuen kävi niin, että ajelin aamulla Linnanmaan Prisman eteen aikeena lähteä siitä lenkille kameran kanssa (kohti Kuivasjärveä ja Kasvitieteellistä) ja hoksasinpa heti kohta, että puuttui kamerasta akku! Jotta niin ammattimaista toimintaa. Vein kameran takaisin autoon, ja kävin sitten vain tepastelemassa ja sitten kaupassa.

Syksykö se on, ja runsaasti luppoaikaa, että leivoin tänään pullaa. Maanantaina. Ja mustikkapiirakan (Pehtoorille). Ei ole ollut tapana pullaa ”syyttä suotta”, saatikka maanantaina, leipoa. Ja järjestelin tänään vaatekaappeja ja olin monta tuntia pois koneelta. 😉 Alan kotoutua taas oikein toden teolla. Kätevä emäntä. Luulenpa, että on joku hetkellinen häiriö vain. Haen uusia valon ja tekemisen paikkoja…

 

Apteekin ikkunassa oli jo poro ja jouluvalot, ja naapurissa on pihakuusessa jo valopallot. Kyllä minä ehkä huomenna jonkun kynttelikön tai pikkutuikun etsin. Viikonloppuna viimeistään.

Ruokapäivä

Pitkästä aikaa hyvin nukuttu yö, ja sen jälkeen mahtavaan lokakuiseen sunnuntaiaamuun lenkille. Ja minä sinnittelin enkä ottanut kameraa, vaan pelkät sauvat. Ja kyllähän pakkaskimmeltävien rantaheinien, jäätyvän, huikean sinisen merenrannan äärellä kirosin kameran jättämistä kotiin. Mutta lenkki oli hyvä ja reipas. Reipas oli olokin sen jälkeen.

Kuten tavallista, tänäänkin ruokapäivä, mutta osan tekemisestä hoiteli Pehtoori. Tornion opintojeni jälkeen on jäänyt hyväksi tavaksi että suunnilleen kerran kuussa mies tuunaa sapuskan. Ja tänään sitten se kerta. Hirvipaistirullia ”tekaisi”.

Ne on hyviä. Muhivat täytteiden ja pekonin ja yrttien ja sipulien ja tomaattien sekä punaviinin kanssa monta tuntia leivinuunissa. Minä tein oheen salaatin ja tattirisoton. Ja olenpa oppinut tekemään samalla kertaa myös nakkirisottoa. Sitäkin siis tänään, mistä Apsu erikseen mainiten piti kovastikin. Paitsi riisistä. 😀

Noh jälkkäriksi paistamani letut sitten upposivat kaikille. Mikseipä. Vieläkin meinaa olla kylläinen olo.

Olen saanut systerin kautta lainaksi tällaisia ihania vanhoja lautasia, – kuvausrekvisiitaksi. Lettu on ihan oikea, ei rekvisiittaa.

Hirven seurana meillä oli punaviiniä, mutta eilen nautimme pullollisen ”Christmas Edition” proseccoa: Casa Canevel. Voidaan kyllä suositella. Vaikka se on kuiva, siinä on paljon hedelmäistä makua, sopivasti happoa mutta mukavan pehmeä.  (tässäkin kuvassa lainalaseja… 😉 )

Eilisessä postauksessa mainostamaani kalenteria on tilailtu ihan mukavasti, kiitos kaikille tilaajille. Nyt lähden katsomaan Tansseja ja sen jälkeen teen tilauksen, joten vielä ehdit, jos kiinnostaa….

Kalenteri ensi vuodelle – itselle tai lahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” on nyt valmis.

Teen tilauksen huomenna illalla (28.10.). Tilaisinko sinullekin samalla?

Kalenteri on A4-kokoinen.

Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa kaikki kuvat jotenkin sinisävyisiä.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

Kansikuvana on Kauppahalli iltavalistuksessa.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle.
Tai vähän tavallista isompi joulukortti! 

Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat reilun 10 % alennuksen hinnasta (= 20 €/kpl), ja kanteen kauppahallin kuvan paikalle vaikka oman firmasi logon, viime vuotisen joulukorttikuvani (ilman tekstiä) ja/tai haluamasi tekstin (ks. esimerkki alla)!

Yhden kalenterin hinta on 22,50 euroa ja lähetyskulut neljä euroa. 

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 



Unensekainen päivä

Valvotut yöt, väsyneet päivät. Vähän sellainen olo nyt. Ja lisäksi joku hillitön nuha. Tai tiedä häntä mikä. Mutta jotenkin niin syksy. Niin syksy.

Kuuden jälkeen istuimme aamukahvipöydässä, mutta siitä huolimatta olin aamulla liian myöhään kuvaamassa liikenteen valoja.

Pitkiin valotusaikohin, ja koko ajan jotenkin väärässä paikassa väärään aikaan olleena, kyllästyin yhdeksän jälkeen, ja ajelin kaupan kautta kotiin. Aina ei pelitä. Mutta onneksi on mahdollisuus yrittää uudestaan …

Ja nyt kun yritän postailla, mietin, mitä olen tehnyt tässä välissä? – Hetkinen… pyykkiä, puheluita, ruokaa, unosetkin, Vastavaloa,  … mihin aika menee?

Tänään vielä, ihan pian, ”Vain elämää”, ja yritän samalla saada vauvan sukat ja vanttuut pääteltyä. Edes jotain hyödyllistä tänään. …

Päivät lipuvat

Onko blogin lukijoissa rössyn ystäviä? Reseptien kehittelijöitä? Tai vaikka äidiltä perityn hyvän reseptin käyttäjiä ja kilpailuun valmiita. Tänään julkistettiin Tuunaa rössy -kilpailu! Se on paistinkääntäjien, PPM:n keittiömestareiden, Viskaalin, Rössypottuseuran järjestämä kilpailu, joka avattiin tänään iltapäivällä kauppakeskus Valkeassa. Minähän en ole mikään rössyn ystävä, päinvastoin, joten en aio osallistua, vaikka kilpailussa on ihan hyviä palkintojakin. Mutta JOS sinä olet, mikset lähtisi mukaan. Ks. tarkemmin täältä.

Me olimme avaustilaisuudessa (pressellä oli kuvaushomma), jossa oli aika rutkasti yleisöäkin. Kyllä rössy saa oululaiset liikkeelle. Joskin on todettava, että keski-ikä oli vähintään 50 vuotta. Tuunaa rössy -tapahtuman vuoksi monessa oululaisessa ravintolassa oli tarjolla erilaisia rössy-ruokia, mutta eipä niihin sitten kuitenkaan menty. Menimme Pakkahuoneenkadun thaimaalaiseen

Ollaan käyty kerran aiemminkin (enkä nyt löydä sitä postausta… ) , ja se oli hyvä kokemus, joten nyt mielellään ”Oulun etniset” -teemaan liittyen uudelleen.

Lounasbuffa maksoi 10,20 € ja siinä näytti oleva valinnan varaa ihan hyvin. Mutta: halusimme silti menusta jotain. Pehtoori otti hapanimelää possua ja minä paistettua riisinuudelia ja jättikatkarapuja.

Molemmat annokset 16,20 € ja hyviä olivat. Ja vaikka tuossa kännykuvassa annokseni näyttää jotenkin pieneltä, ei se sitä ollut. Päinvastoin. Tulisuuden sai valita itse. Leipää tai muita ”kattausruokia” ei juuri ole: niitä thaimaalaisia ”stryroxin palasia”, joita yleensäkin, eivätkä ne nyt ole huonoja mahdollisen tulisuuden lievittämiseksi. Tällä kertaa otin mausteasteen ”mieto”, viimeksi taisi olla tulinen. Ensi kerralla ymmärrän ottaa medium. Paikka on siisti ja raikas ja kuten edelliselläkin kerralla nytkin siellä (vaikka olimme vähän myöhässä (= kahden tienoilla) lounasajasta) oli monissa pöydissä asiakkaita.

Kyllä tämä parempaa keskitasoa näissä etnisissä on, aasialaisten parhaita tähän asti. Eli 3½ haarukkaa tälle.

½

Apsu oli tänäänkin aamupäivän mummin leikittäjänä ja piirustuskaverina, koska vanhempansa kävivät vaihteeksi äitipolilla: hepatoosi vaatii tarkkailua ihan kuten Apsunkin raskauden loppupuolella. Kaikki kuitenkin hyvin ja vauva kasvaa. Ja Apsu puhua pulputtaa ja pitää mumminsa intensiivisesti kiinni omassa maailmassaan niinä hetkinä kun on seurana. Ei ole minullakaan muuta ajateltavaa tai tekemistä silloin. Se on oikein hyvä se.