Kaikella on aikansa

Syksyn tähän asti pimeimpänä ja sateisimpana iltapäivänä saimme tyttären kotikotiin muutamaksi päiväksi. Mistä kummipoikansa Apsu on ihan erityisen iloinen. ”Saanan” (vielä kesällä Naana) kanssa piti äsken leikkiä, lukea ja istua käsikkäin. Syödessä poika sentään malttoi istua omalla penkillään. Näillä kahdella on ihan omia ”hommiaan”; katon korjausta, kilpa-ajoja ja pitkään ovat myös inttäneet, myös whatsapp-ääniviesteillen, sukunimiasiasta. Saana on koettanut opettaa Apsulle, että heillä on sama sukunimi, ja se sama sukunimi on myös isillä ja mummilla ja papalla, että me kaikki ollaan Satokankaita. Tätä poika ei ole hyväksynyt. On kivenkovaan väittänyt, että hän on vain Aatu Aatu. Mutta viime viikolla…

Kun viime viikolla keskiviikkona olimme Apsun kanssa kirjaston leikkihuoneessa, sinne tuli yksi isä 5-vuotiaan pojan ja 3-vuotiaan tytön kanssa. Apsu vähän arkaili, mutta kun poika kyseli, montako vuotta Apsu on, tämä asetteli sormet tarkasti osoittamaan kolmea. Ja sitten juttelivat jotain muuta, leikkivätkin yhdessä, ja lähtiessä vanhempi poika huikkasi vielä Apsulle: ”Mikä sun nimi on?” – Mun nimi on Aatu!  … ja sitten kävi vielä ovelta huutamassa perään: – Satokangas. Aatu Satokangas.

Siinä vaiheessa minulla oli itkussa pidättelemistä: ajattelin, että juuri nytkö, juuri tänä aamuna pojanpoika ”ottaa käyttöön” sukunimensä, ”tunnustautuu” Satokankaaksi. Juuri samana aamuna, jolloin muutamaa tuntia aiemmin suvun vanhin, Apsun isopappa, Pehtoorin isä oli nukkunut pois. Ihan kuin suvun nuorin olisi silloin ”ottanut paikkansa”.

Vain minun ajatukseni, tunneryöppyni, tämä oli, mutta niin vain kävi. En siellä sitten, muutamaa kyyneltä silmäkulmassa, enempää itkenyt. En siellä.

Appeni oli hyvä mies ja minulle aina mukava, ja lapsille – varsinkin näiden ollessa pieniä – tärkeä pappa. Pehtoorille isä. Koko elämässä mukana ollut isä. Mutta nyt appi oli jo kovin väsynyt ja sairas 93-vuotias, joten oli aika lähteä. Mutta suru tietysti on. Anopilla kaikkein suurin: 67 avioliittovuoden jälkeen iso osa elämää on mennyt.

Meidän tyär tuli pappansa hautajaisiin, jotka ovat perjantaina. Ja samaan aikaan on yhden Satokankaan syntymän laskettu aika. Ilon ja surun, odotuksen ja menetyksen päiviä on meillä nyt.

 

Matka-ajatuksia

Igranen auringonlasku. Vuoden takaiselta Kroatian matkalta (ja muiltakin) olen valinnut ja muokannut kuvia kuvapankkiin. Ja vuosi matkan jälkeenkin tuntuu, että se oli oikein hyvä reissu. Oli kovin erilainen aika silloin.

Matkakuume tässä puuhassa on noussut, mutta onneksi on matka varattuna. Tai kaksikin matkaa. Tampereelle mennään ensi kuun loppupuolella ja sitten joulukuussa… arvatkaapas minne? Ei, ei Roomaan eikä minnekään patikoimaan, vaan minä pääsen vihdoin Keski-Eurooppaan joulumarkkinoiden aikaan. Pehtoori antoi minulle keväällä syntymäpäivälahjaksi matkan Wieniin!! Ja lähtee tietysti itsekin mukaan. Niin mahdottoman mukava juttu – odotan jo kovasti.

Olemme tässä konsultoineet blogituttu Sadun kanssa – luittehan hänen vastauksensa Neljä perusjuttu -haasteeseen! Satu on siis käynyt Wienissä 32 kertaa ja saimme häneltä postissa hyvät ohjeet ja vinkit, ja hotelli on varattu hänen vinkkiensä perusteella. Tällaistakin iloa ja hyötyä voi olla bloginpidosta!

Myös tuo ”Neljä perusjuttua” -haaste toi paljon iloa: siellä on 10 vastausta. Ja ihan uusia ”tuttavuuksia” ja tutuistakin uusia asioita. Kiitos kaikille vastanneille.

 

Kohta on kausivalojen aika!

Jokos kellojen siirtelystä on toivuttu?

 

Vuoden luontokuva 2018 -tapahtuma oli Tietomaassa. SIellä salillinen valokuvauksen ammttilaisia, harrastastajia, innostuneita seuraajia katseli (hämmästyksestä) hiljaisina kuvakavalkadeja, ja kuunteli perusteluja palkinnoille. Kuvat on täällä. Olin nyt kai neljättä, vai jo viidettä, kertaa katsomassa noita. Ja nyt päätin, että taidanpa osallistua ensi vuoden kisaan. Osallistujia oli tänä vuonna lähes 1000 ja kuvia kaikkiaan 14 000. Kyllä harrastajia! Siis sinne sekaan vaan, tai ehkä en sittenkään.

Tänäänkään en ole kuvannut mitään! Laiskistuu tässä ihan selvästi. Totta puhuen kävi niin, että ajelin aamulla Linnanmaan Prisman eteen aikeena lähteä siitä lenkille kameran kanssa (kohti Kuivasjärveä ja Kasvitieteellistä) ja hoksasinpa heti kohta, että puuttui kamerasta akku! Jotta niin ammattimaista toimintaa. Vein kameran takaisin autoon, ja kävin sitten vain tepastelemassa ja sitten kaupassa.

Syksykö se on, ja runsaasti luppoaikaa, että leivoin tänään pullaa. Maanantaina. Ja mustikkapiirakan (Pehtoorille). Ei ole ollut tapana pullaa ”syyttä suotta”, saatikka maanantaina, leipoa. Ja järjestelin tänään vaatekaappeja ja olin monta tuntia pois koneelta. 😉 Alan kotoutua taas oikein toden teolla. Kätevä emäntä. Luulenpa, että on joku hetkellinen häiriö vain. Haen uusia valon ja tekemisen paikkoja…

 

Apteekin ikkunassa oli jo poro ja jouluvalot, ja naapurissa on pihakuusessa jo valopallot. Kyllä minä ehkä huomenna jonkun kynttelikön tai pikkutuikun etsin. Viikonloppuna viimeistään.

Ruokapäivä

Pitkästä aikaa hyvin nukuttu yö, ja sen jälkeen mahtavaan lokakuiseen sunnuntaiaamuun lenkille. Ja minä sinnittelin enkä ottanut kameraa, vaan pelkät sauvat. Ja kyllähän pakkaskimmeltävien rantaheinien, jäätyvän, huikean sinisen merenrannan äärellä kirosin kameran jättämistä kotiin. Mutta lenkki oli hyvä ja reipas. Reipas oli olokin sen jälkeen.

Kuten tavallista, tänäänkin ruokapäivä, mutta osan tekemisestä hoiteli Pehtoori. Tornion opintojeni jälkeen on jäänyt hyväksi tavaksi että suunnilleen kerran kuussa mies tuunaa sapuskan. Ja tänään sitten se kerta. Hirvipaistirullia ”tekaisi”.

Ne on hyviä. Muhivat täytteiden ja pekonin ja yrttien ja sipulien ja tomaattien sekä punaviinin kanssa monta tuntia leivinuunissa. Minä tein oheen salaatin ja tattirisoton. Ja olenpa oppinut tekemään samalla kertaa myös nakkirisottoa. Sitäkin siis tänään, mistä Apsu erikseen mainiten piti kovastikin. Paitsi riisistä. 😀

Noh jälkkäriksi paistamani letut sitten upposivat kaikille. Mikseipä. Vieläkin meinaa olla kylläinen olo.

Olen saanut systerin kautta lainaksi tällaisia ihania vanhoja lautasia, – kuvausrekvisiitaksi. Lettu on ihan oikea, ei rekvisiittaa.

Hirven seurana meillä oli punaviiniä, mutta eilen nautimme pullollisen ”Christmas Edition” proseccoa: Casa Canevel. Voidaan kyllä suositella. Vaikka se on kuiva, siinä on paljon hedelmäistä makua, sopivasti happoa mutta mukavan pehmeä.  (tässäkin kuvassa lainalaseja… 😉 )

Eilisessä postauksessa mainostamaani kalenteria on tilailtu ihan mukavasti, kiitos kaikille tilaajille. Nyt lähden katsomaan Tansseja ja sen jälkeen teen tilauksen, joten vielä ehdit, jos kiinnostaa….

Kalenteri ensi vuodelle – itselle tai lahjaksi?

Ensi vuoden kalenterini ”Oulu kuvissa” on nyt valmis.

Teen tilauksen huomenna illalla (28.10.). Tilaisinko sinullekin samalla?

Kalenteri on A4-kokoinen.

Jokaisen kuukauden kuvassa on kaupunkimaisema/miljöö Oulusta ko. ajankohtana, ja ensi vuoden kalenterissa kaikki kuvat jotenkin sinisävyisiä.

Kalenterissa on nimipäivät ja liputuspäivät, ja sen pinta on silkkimatta, joten siihen voi kirjoitella omia merkintöjäkin.

Kansikuvana on Kauppahalli iltavalistuksessa.

(kuvassa tämänvuotisen kalenterin takakansi)

Tämä voisi olla hyvä joululahja vaikka Oulusta pois muuttaneelle ystävälle tai sukulaiselle.
Tai vähän tavallista isompi joulukortti! 

Sellainenkin mahdollisuus on, että jos tilaat enemmän kuin viisi kalenteria saat reilun 10 % alennuksen hinnasta (= 20 €/kpl), ja kanteen kauppahallin kuvan paikalle vaikka oman firmasi logon, viime vuotisen joulukorttikuvani (ilman tekstiä) ja/tai haluamasi tekstin (ks. esimerkki alla)!

Yhden kalenterin hinta on 22,50 euroa ja lähetyskulut neljä euroa. 

Laittele minulle tilaus sähköpostilla reija at satokangas.fi tai tekstarilla (040 567 1482). Tai vaikka tähän alle kommentoimalla.

EHKÄ tilaan toisenkin satsin myöhemmin, mutta silloin hinta on kalliimpi, joten kannattaa tilailla nyt.

Katseet ensi vuoteen ja joululahjojen hankinta alulle nyt!

 



Unensekainen päivä

Valvotut yöt, väsyneet päivät. Vähän sellainen olo nyt. Ja lisäksi joku hillitön nuha. Tai tiedä häntä mikä. Mutta jotenkin niin syksy. Niin syksy.

Kuuden jälkeen istuimme aamukahvipöydässä, mutta siitä huolimatta olin aamulla liian myöhään kuvaamassa liikenteen valoja.

Pitkiin valotusaikohin, ja koko ajan jotenkin väärässä paikassa väärään aikaan olleena, kyllästyin yhdeksän jälkeen, ja ajelin kaupan kautta kotiin. Aina ei pelitä. Mutta onneksi on mahdollisuus yrittää uudestaan …

Ja nyt kun yritän postailla, mietin, mitä olen tehnyt tässä välissä? – Hetkinen… pyykkiä, puheluita, ruokaa, unosetkin, Vastavaloa,  … mihin aika menee?

Tänään vielä, ihan pian, ”Vain elämää”, ja yritän samalla saada vauvan sukat ja vanttuut pääteltyä. Edes jotain hyödyllistä tänään. …

Päivät lipuvat

Onko blogin lukijoissa rössyn ystäviä? Reseptien kehittelijöitä? Tai vaikka äidiltä perityn hyvän reseptin käyttäjiä ja kilpailuun valmiita. Tänään julkistettiin Tuunaa rössy -kilpailu! Se on paistinkääntäjien, PPM:n keittiömestareiden, Viskaalin, Rössypottuseuran järjestämä kilpailu, joka avattiin tänään iltapäivällä kauppakeskus Valkeassa. Minähän en ole mikään rössyn ystävä, päinvastoin, joten en aio osallistua, vaikka kilpailussa on ihan hyviä palkintojakin. Mutta JOS sinä olet, mikset lähtisi mukaan. Ks. tarkemmin täältä.

Me olimme avaustilaisuudessa (pressellä oli kuvaushomma), jossa oli aika rutkasti yleisöäkin. Kyllä rössy saa oululaiset liikkeelle. Joskin on todettava, että keski-ikä oli vähintään 50 vuotta. Tuunaa rössy -tapahtuman vuoksi monessa oululaisessa ravintolassa oli tarjolla erilaisia rössy-ruokia, mutta eipä niihin sitten kuitenkaan menty. Menimme Pakkahuoneenkadun thaimaalaiseen

Ollaan käyty kerran aiemminkin (enkä nyt löydä sitä postausta… ) , ja se oli hyvä kokemus, joten nyt mielellään ”Oulun etniset” -teemaan liittyen uudelleen.

Lounasbuffa maksoi 10,20 € ja siinä näytti oleva valinnan varaa ihan hyvin. Mutta: halusimme silti menusta jotain. Pehtoori otti hapanimelää possua ja minä paistettua riisinuudelia ja jättikatkarapuja.

Molemmat annokset 16,20 € ja hyviä olivat. Ja vaikka tuossa kännykuvassa annokseni näyttää jotenkin pieneltä, ei se sitä ollut. Päinvastoin. Tulisuuden sai valita itse. Leipää tai muita ”kattausruokia” ei juuri ole: niitä thaimaalaisia ”stryroxin palasia”, joita yleensäkin, eivätkä ne nyt ole huonoja mahdollisen tulisuuden lievittämiseksi. Tällä kertaa otin mausteasteen ”mieto”, viimeksi taisi olla tulinen. Ensi kerralla ymmärrän ottaa medium. Paikka on siisti ja raikas ja kuten edelliselläkin kerralla nytkin siellä (vaikka olimme vähän myöhässä (= kahden tienoilla) lounasajasta) oli monissa pöydissä asiakkaita.

Kyllä tämä parempaa keskitasoa näissä etnisissä on, aasialaisten parhaita tähän asti. Eli 3½ haarukkaa tälle.

½

Apsu oli tänäänkin aamupäivän mummin leikittäjänä ja piirustuskaverina, koska vanhempansa kävivät vaihteeksi äitipolilla: hepatoosi vaatii tarkkailua ihan kuten Apsunkin raskauden loppupuolella. Kaikki kuitenkin hyvin ja vauva kasvaa. Ja Apsu puhua pulputtaa ja pitää mumminsa intensiivisesti kiinni omassa maailmassaan niinä hetkinä kun on seurana. Ei ole minullakaan muuta ajateltavaa tai tekemistä silloin. Se on oikein hyvä se.

Oulu monesta näkökulmasta

Aamupäivä Apsun kanssa humputtelemassa kirjastossa (leikkihuoneessa oltiin tällä kertaa vähemmän aikaa kuin kirjojen parissa) ja ”lounaalla” – kuten poika ilmoitti. Kävimme Mäkkärillä. Minä varmasti eka kertaa 15 vuoteen ja Apsu jo niin monetta, että tiesi, mitä halusi: rankkikket ja hampu mutta ei suolakuukkua ja lelu – ja maito (”mikki tässä on lehmän kuva?”) . Eli Happy Meal oli ostettava. ”Hampu” jäi syömättä, mutta lehmänmaito ja perunat upposivat.

Iltapäivällä oli sitten Caritas-sairaalan vuoro. Ilta kotona.

Eilisiä kuvia olen työstänyt ja hoksannut että turhan harvoin tulee kotikaupungissa iltaisin käytyä kameran kanssa ulkoilemassa.

Kaupunkikuvausta

Olen ollut koko illan liesussa. Lähdin viiden jälkeen kuvaamaan auringonlaskua, ja liikennettä. Palasin äsken ( klo 20.42) muistikortilla 222 kuvaa. Olipa kuutamokin. Ja lopultakin aika lämmin ilta. Tai ei siis tuullut. Paljon ihmisiä liikkeellä. Melkein sellaista kaupunkielämän tuntua, jota Oulussa ei lokakuisena tiistai-iltana olisi uskonutkaan. (Syysloma?) Palaan kuvasaaliin kanssa asiaan.

 

Neljä perusjuttua…

Facebookissa oli ainakin viime viikolla liikkeellä sellainen ketjukysely: ”Kopioi tämä seinällesi ja korvaa omilla vastauksillasi. Ehkä opimme toisistamme jotain uutta!” Ja sitten perään litania vastailtavia NELJÄ sitä ja tätä. …

Minähän en juuri Facen hömppäkyselyihin vastaile, enkä paljolti juuri tällaisiin virusvapaisiinkaan.

No nyt kun on pää tyhjä bloggausaiheista, ajattelin, että kopioin kysymykset blogiini, enkä FB:n seinälle ja vastailen täällä. Ja tietysti olisi ihan mahdottoman mukavaa jos te blogin lukijat kopioisitte kysymykset ja vastailisitte kommenteissa!! Olisipa kyllä hauska oppia teistäkin jotain, minustahan te melkein kaiken tiedättekin. 😉

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

  1. Koskelankylä (Oulu)
  2. Toivoniemi (Oulu)
  3. Taskila (ent. Koskelankylä, Oulu)
  4. — no mökillä (Inari)

NELJÄ paikkaa! Mahdoton! Minähän olen asunut lähes koko ikäni tässä kilometrin säteellä, viidessä eri asunnossa. Ja sitten Toivoniemessä. En muualla. Oulussa aina. Tosin jos voisi sanoa asuneensa mökillä, Hangasojan varressa ja yleensä Saariselällä, niin varmaan yhteensä yli kaksi vuotta siellä.

Neljä paikkaa, joissa olen työskennellyt:

1. Koskilinjat
2. Oulun yliopisto
3. Keminmaan kunta ja seurakunta
4. Oulun yliopisto

NELJÄ työpaikkaa. No aika lailla jämähtänyt olen näiden työpaikkojenkin suhteen. Työsuhteessa muistaakseni vain noissa kolmessa. JA sitten on kyllä epälukuinen määrä kaikenmaailman yhdistyksiä ja yrityksiä, säätiöitä ja sen sellaisia, joista on palkkatuloja vuosien varrella tippunut. Välillä on ”leipä ollut murusina maailmalla”.

Neljä ohjelmaa, joita olen seurannut TV:stä:

1. Me Tammelat
2. Onnen päivät
3. Kolkyt ja risat
4. Tanssii tähtien kanssa

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt:

1. Rooma (x 8)
2. Auschwitz
3. Pöytävuori (Cape Town, Etelä-Afrikka)
4. Pyhä-Nattanen, Sompio

Ehkä valitsin nämä, koska ne ovat olleet jotenkin äärimmäisiä, ”kolahtaneet”, jättäneet jäljen. Tosin tälläkin perusteella olisin voinut mainita 40 lisää!

Neljä ruokaa, joista pidän:

1. Toast Skagen
2. Porolasagne
3. Savusiika ja tsatsiki
4. Hyvä leipä ja juusto (onko tämä ”ruoka”?)

Neljä juomaa, joista pidän:

1. Vesi (juon oikeasti väh. 2 l/päivä)
2. Punaviini (en sentään juo noin paljoa 😉 )
3. Kahvi (vain pari kuppia päivässä)
4. Samppanja (2l/kk olisi suotavaa.. . 😀  )

Ja FB:ia mukaillen: ”Kopioi tämä kommentteihin ja korvaa omilla vastauksillasi. Ehkä opimme toisistamme jotain uutta!”

Kalevan toimitalon julkisivu oli iltapäiväauringossa aika hienon näköinen.

Valju lokakuinen päivä

Juuri tällaisesta säästä en pidä. Valju, paljas, tuulinen, sateinen, taivas-ei-minkään-värinen, kylmä, harmaa, väritön, viheliäinen – hyi, hitto!

En ole käynyt tänään ulkona portinpielen roskista kauempana. Jo aamulla se piipahdus riitti kertomaan minulle, että minun ei tarvitse edes yrittää olla reipas, saatikka lähteä lenkille tai ulos kuvailemaan tai mihinkään.

Niinpä olen sitten päivän tehnyt vähän tavallista parempaa, tai noh, ainakin isotöisempää, sapuskaa ja kuvannut sisällä. Muutama tutoriaalin Youtubesta katsellut ja siinä kaikki.

Pikkuperhe kävi syömässä, Miniä on jo melkoisen ”pyöriväinen”. Jos minulla oli noiden kahden muksun kanssa keskenään erilaiset raskaudet, niin on kyllä Miniälläkin ollut Apsun ja Taunon kanssa. Melkein ”puolet” pienempi on tämä toisensa kanssa, mutta kovasti vauva liikkuu ja ilmoittelee odotettavissa olevasta tulostaan. Mikä on ehkä osasyynä siihen, että Juniori on saanut Apsun huoneen pintaremontin etenemään hyvää vauhtia… Tai ainakin parempaa vauhtia kuin aiemmin.

Ei silti, minun iäisyysprojektiksi noussut paljon pienempi eteisen lamppuprojekti ei ole edennyt yhtään, ei yhtään. Josko ensi viikolla.

Tänään siis carnitas (meksikolainen nyhtöpossu) tortillojen täytteeksi ja kaikenmoista oheen (kotitekoinen guacamole ja salsa mm.).

Sunnuntai-ilta on usein ollut – paitsi TTK-ilta – myös lukuilta. Mutta nyt hieman arveluttaa… Olen yli puolivälissä Tommi Kinnusen uusinta ”Pintti” ja se on kyllä aika ahdistava kirja. Jotenkin. Mutta ehkä en kuitenkaan jätä kesken. Odotankohan Happy Endiä? – En oikein, mutta …

Syyslomaviikkohan se on

Viikko 43.

Sehän on meidän perheelle ollut usein ulkomaanreissun aika, – ainakin, jollei joku lento- tai linja-autoliikenteeseen kohdistunut lakko ole ollut uhkana tai toteutumassa. Viime vuosina, kuten viime vuonnakin, se on ollut mökkiviikko. Nyt se on kotiviikko.

Tänä vuonna olimme ”syyslomaviikon” kaksistaan mökillä jo pari viikkoa sitten, ihan varuiksi jo silloin. Ja hyvä niin. Nyt on hyvä

Tänään oli aamupäivällä ihan hillitön sumu. Sumu on valokuvaajan kaveri. Ja siksipä maltoin viettää parituntisen kierrellen ja kaarrellen pitkin rantoja ja siltoja.

Sitten Suuri Pyykki- (ja Manklaus) Päivä. Ja muita pieniä kodinhoidollisia toimia + ruokaa meille. Sellainen viimeisen päälle kotilauantai.

Ja kuten yleensäkin syyslomaviikolla, niin nytkin glögikauden avaus. Kun tänään nyt ei pakkasessa, saatikka lumessa, ole tullut tarvottua, oli oikein hyvä kokeilla uutta, uudenlaista glögiä, kylmää glögiä: Blossan 2018 -glögiä kun on suositeltukin nautittavaksi jäiden kanssa. Ja niinhän me sitten teimme. Ja kyllähän se oli hyvää. Raikasta, sitruunaista, kanelistakin, yrttistä, – kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Jäisenä ei ollut liian jouluinen näin lokakuussakaan. Ja sitten käytin aika lailla aikaa tällaisen kuvan tekemiseen …

Vielä me testaamme sen lämpimänä ja proseccon kanssakin. Onhan jouluun vielä, enää, kaksi kuukautta. Siihen liittyen kalenteriprojektitkin tänään työn alla…

Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!

Onko luterilaista työmoraalia, syömisongelmaa, turhanaikaista perustelua, huonoa omaatuntoa, katteetonta selittelyä, epäkypsää itsekkyyttä, kuplassa elämistä tai mitä?

Mutta kyllä minä onnistuin tänään itselleni perustelemaan ”että olen niin ansainnut tämän”. Ja sitten vielä lisäksi, etten ainoastaan ansainnut, vaan myös, että oli sen aika, niin kuin juhlan aika.

Tänäänkin söimme hyvin, vähintäänkin hyvin. Ja aika paljonkin. Tuo Toast Skagen, jollaista olin jo pitkään suunnitellut tekeväni, oli vain alkuruoka. Pääruoaksi oli tortellineja ja eiliseltä jäänyttä savukalaa soosissa.  Ja jälkkäriksi suklaata.

Eikä mitään syytä jättää avaamatta kuplivaa: kansainvälinen samppanjapäivä tosin hoitui meillä ´vain´ Loiren cremantilla. Kuplajuomalle oli toinenkin peruste: on jotensakin tunnilleen 42 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä. Ei silloin tiedetty kuohujuomista tai samppanjasta juuri mitään!

Juotiin huoltoaseman kahvi. Metoksen pannusta, jonka alla levyllä oli 20-penniset, Arabian kuluneisiin kuppeihin kahvia. Paitsi, että minä en edes silloin vielä juonut kahvia, vaan teetä. Liptonin keltaista pussiteetä. Tai limpparia. Mutta ei tarjoiluilla niin väliä: suhde siitä syntyi. Aika pitkä suhde. Jolle loppua ei näy. 🙂

Tänään taas liikenteessä, Caritaksessakin. Niinkuin nyt liki joka päivä viikon ajan. Mutta en Caritas-kodissa (oma-asumisen, vanhustenhuollon piirissä oleva kerrostalo, jossa äiti on asunut viimeiset 10 vuotta) vaan viereisessä Caritas-sairaalassa, jossa äiti nyt on. Jäi viime viikolla ovenpielen ja rollaattorin väliin jumiin, sillä seurauksella, että nilkka on murtunut kahdesta kohtaa. Leikkausta ei 88-vuotiaalle yhdellä ja toisella tavalla sairaalle enää tehdä, joten nilkka on nyt jo toisessa kipsissä viikon sisällä. Mutta nyt tilanne sitten vakaa. Kuntoutus aluillaan. Sairaalavierailuja meillä nyt sitten riittää: Pehtoorin isä – vanhempi ja paljon huonommassa kunnossa kuin äiti – on ollut sairaalassa jo pari kuukautta. Tässä vaiheessa elämää ollaan: he ja me. Läheltä katsellaan ja myötäeletään elämän syksyä. Olemme siinä iässä, siinä elämän vaiheessa. Syksy on.

Viinisuosituksia ja elämänmenoa

Viinisuosituksista olen lupaillut jo monta kertaa, joten josko nyt.

Tuo sudenkorento-Pizzolaton Prosecco on hyvää, siinä on paljon makua ja hedelmää, mutta ei jää kuplattomaksikaan. Ja vasemmalla oleva Pasquan piirroksen näköisellä etiketillä varustettu on ihan erilaista, kevyttä ja raikasta, mutta sellaisena miellyttävää. Hinnat 12 – 15 euroa. Sitten kaksi kelpoa punaviiniä

El Senat del Montsant oli pitkästä aikaa oikein löytö. Se on aika kevyt, mutta siinä on hyvällä tavalla marjainen maku. Ei oikeastaan ihan tyypillinen espanjalainen viini. Siinä ei ole tiukkoja tanniineja, muttei myöskään pehmeitä ja mehukkaita (liki karkkisia makuja kuten tuossa seuraavassa: Italian Z Zinfandel, josta minulle tulee mieleen opiskelijaelämä Torniossa. Siellä sitä meillä oli asuntolassa muutamankin kerran lauantain pitkän opintopäivän jälkeen. Tuntuu että siitä on jo hirmu kauan aikaa… Mutta siis tuota sai aiemmin vain Systembolagetista, nyt Suomestakin. Ja kyllä: se on yksi monista hyvistä italialaisista ”mehevistä ja hilloisista”.

Hieman tyyriimpi (19 €?)- ja ehkä vähän huonosti saatavissa oleva – oli tämä.

Albariño on minulle usein ollut mieluinen rypäle, ja tässä se kyllä hedelmäisenä hyvin ja ”kauniisti” tuotteistettu.

Ja olenkohan jo tätä suositellut? Zaccagninin Pecorino-rypäleestä (ei juustosta!) tehty valkoviini. Saman talon punaviiniä olen maistattanut ja suositellut, mutta myös tämä valkoviini on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Ja jollei omassa Alkossa ole, niin kyllä kannattaa tilausvalikoimasta tilata. Tätä ja muitakin mieluisia viinejä. Helppoa eikä maksa yhtään enempää kuin kaupan hyllyltäkään.

Blossan uusi italialaisviritetty glögi, joka kuulemma on makoisaa jäiden kanssa, on kaapissa. Ehkä jo huomenna? Onko joku jo maistanut? Kommentteja?

Tänään on ollut merkillinen päivä. Olin aika aikaisin liikenteessä.

Pienellä happihyppelyllä, ja hallissa ja kaupassa.

Meillä kun oli lounasvieraita tänään. Pehtoorin ekstyökavereita, joiden kanssa yleensä käyvät ”työlounailla” jossain kaupungilla pari, kolme kertaa vuodessa, olivatkin tänään minun ruokapöydässäni. Eivät valittaneet. 😉 Ja olipa minunkin mukava tavata heitä pitkästä aikaa, toki tunnen heidät minäkin vuosikymmenien ajalta. Kuinka ollakkaan juteltiin menneistä, ja vanhenemisesta. Omasta ja muiden.

Ja yhtä aikaa tietoja niin Caritaksesta kuin Taunon odotuksestakin. Odotusta, huolta, tietoja ja tietämättömyyttä. Tädin kanssa diskuteerattiin pitkään, mukava tuokio. Sellaistahan se elämä on. Vaihtelevia tunnelmia.

Lähtöjä

Kävin hautausmaalla. Taas, niin kuin varsinkin syksyin teen kovin usein. Vein kynttilän ystäväni haudalle. Siellä olivat vielä kukkaseppeleet ja ruusut värikkäinä, elossa. Ystäväni ei enää ole. Olimme lukiokavereita, pyörimme samoissa piireissä vielä opiskeluaikana, myöhemminkin kohtasimme aika useinkin. Heinäkuussa viimeksi tapasimme, halasimme. Hän oli minua vuoden nuorempi. Ja nyt häntä ei enää ole. Hän lähti yhtäkkiä, ihan liian äkkiä.

Viikko sen jälkeen luin, kuinka opiskelukaverini, tutkimusapulaisena yhtä aikaa ollut, toimittajatuttu oli kuollut. Hänkin oli suunnilleen ikäiseni ja hänkin lähti odottamatta, ei mitään ”pitkän sairauden uuvuttamana” vaan suunnilleen työnsä äärestä.

Yksi paistinkääntäjäystävä, jonka kanssa teimme työvuosina yhteistyötä, joka joskus värväsi minua esitelmöimään ja kirjoittamaan Kalevaan, joka oli paistinkääntäjä –  ja nimenomaan hän puhutteli minua aina Paola Brunettiksi, mistä olin aina kovin otettu. Hän oli jo eläkkeellä, mutta hänkin lähti. Yhtäkkiä, ”tapaturmaisesti” luki lehdessä. Eilen lähetin hänen omaisilleen adressin.

Yhden ystävän äiti kuoli viime viikolla, Pehtoorin täti kuukausi sitten.

Tuntuu että poismenoja on nyt paljon, liikaa.

Lokakuun puolivälissä aina vähän hoppu?

Pieni maisema kotipihalla heti aamulla. Aamukaste tehnyt valonpisaroita japaninmarjakuusen oksalle, ja naapuripensaiden kosteus kimmeltää valopalluroina, bokehina, taustassa. Tästä sitten ensimmäiset parikymmentä kuvaa, ja sitten Merijalinrantaan kuvaamaan lippoajia (Vastavaloon kuvasarjaa) ja edelleen kohti kaupunkia.

Kaiken muun hyvän lisäksi vielä ihan tyven. Oli jatkettava vielä Karjasillalle. Sillä eilen kävellessämme viininmaistiaisiin menimme ohi ”bonsaipuun”, jota olen ennenkin kuvaillut, mutta eilen ei ollut välineitä, valoa eikä aikaa jäädä Hiirosenojan varteen, mutta tänään oli. Yksi otoksista on tuossa Instagram-ruudussa oikeassa reunassa, mutta paremmin näet kun klikkaat auki Insta-tilini, https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/ ja sitten vas. yläreunan kuvan isommaksi.

Häthätää ehdin kuvauslenkiltäni kotiin, kun Apsu tupsahti iltapäiväksi mummin kaveriksi. Poika nukkuu yleensä vielä päikkärit, joskus ne jäävät väliin, niin kuin nyt tänäänkin, mikä sitten aiheutti sen, että lapsi oli – ei, ei suinkaan känkkäränkkä – vaan mukavasti raukea, tavallistakin rauhallisempi. Pitkään maltettiin lueskella ja pötkötellä ja jutella kaikkea. Sellaisia elämän ihania suvantopaikkoja, ajattomia tuokioita, jotka jäävät mielensopukoihin pitkäksi aikaa tuomaan hyvää mieltä sopivan pieninä annoksina, parempia kuin D-vitamiinipillerit talven varalle.

Kun Apsu oli lähtenyt alkoi yhtäkkiä kovin hektinen touhuaminen koneen ääressä, koskapa vähän joka suunnasta tuli posteja ja viestejä, joihin oli reagoitava, varailtava, tiedotettava, lähetettävä kuvia, päivitettävä, maksettava, oikoluettava… ihan meinasi tulla hoppu. Ja on tässä tulevillekin päiville toimitettavaa jos jonkinlaista. Sehän on hyvä vain.

Pientä sinkoilua paikasta toiseen

Hoppupäivän lopulla …

Enin osa päivästä kului Caritaksen huudeilla, ja iltakin niillä seuduin.  Siinä välissä itse lääkärissä, kyllä tässä vanhenee, eihän sille mitään voi…

Illan olimme Karjasillalla maistelemassa italialaisia viinejä ja mitä mainiointa palsternakkapastaa. Ja tietysti hyvää seuraa. Ja uutta reissua suunnitellessa, ehkä saamme porukalla lähdetyksi Tampereelle…

Mutta huomennakin on (ehkä) tärkeä päivä, joten nyt lopetan lyhyeen ja vetäydyn levolle.

 

 

Lokakuinen perhesunnuntai

Tauno.

Ja isänsä, isoveljensä ja äitinsä.

Olivat tänään meillä syömässä, koko perhe, niin kuin lähes aina sunnuntaisin. Mutta nyt poikkeuksellista oli se, että ruoan teki Juniori, enkä minä. Alkuruoka ja pääruoka Juniorin toimesta, jälkiruoan J. toi valmiina. Ja kuinka hyvin tämä sopikaan, että juuri tänään olivat luvanneet ruoan tehdä. Juuri tänään kun Oulussa on lokakuun puolivälissä ollut parhaimmillaan + 20 C!! + 20 C !  Sainpa olla ulkona ja kuvailemassa ihan omillani, vailla huolta kotiin tulosta ruoanlaittoon. Niin mielettömän hieno päivä ulkona. Ei todeksi uskoisi.

Aamupäivällä olin pyörälenkillä, mitä ei yleensä lokakuun puolivälissä tule tehtyä. Hainpa taas kuvauskohteita Vastavaloon, ja toki löysinkin. Tänään alkoi Oulujoen siianlippous Kuusisaaressa ja Tervaporvarinrannassa ja siellä sitten kameran kanssa kuljin, ja kaksikin ihmistä kävi kyselemässä, että ”mihin lehteen kuvaat?” – Annoin itseni noista kommenteista ymmärtää, että olin varteenotettavan, uskottavan oloinen valokuvaaja. Riemua on revittävä pienestäkin. 😉

Niinpä sitten kun pikkuperhe jo yhden jälkeen saapui kokkailemaan, sain heidätkin kuvattavaksi. Perhekuvausta ja vauvan odotuskuvausta… Ja vauvaa jo odotetaan kyllä kovasti.

Ja Juniorin keittiötouhu ei ollut ihan turhaa, päinvastoin. Hiiligrillissä paistettuja scambeja alkuun ja pääruokasi entrecotea, joka sekin oli hyvää, mutta vielä erinomaisempaa oli kasvislisäke: uunijuuresten level kaksi. Ehkäpä saan reseptin ongittua.

Ja siihen se päivä humahti. Muutama puhelu, muutama huoli, muutama ilo, ja enimmäkseen lämmöstä nauttimista ja oleilua.

Vähän syksyinen fiilis – kuitenkin

Vielä on + 13 C. Illalla lokakuun puolivälissä! Ei haittaa.

Tänään jäi kuitenkin vähän vajaaksi ulkona olo,

Aamupäivällä meillä oli Apsun kanssa pieni rallituokio olohuoneen lattialla, sitten kaupan kautta kohti Caritasta, kahtakin Caritasta.

Pitkälle iltapäivään meni ennen kuin olin takaisin kotosalla. Tosin olin hautausmaalla aika pitkän tovin – siis ulkosalla kuitenkin.

Kesää olen pakkaillut sisällä pois, tosin en läheskään siihen tahtiin kuin Pehtoori pihalla… ehkä minäkin jo huomenna lähden raivaamaan yrttipenkit talviteloille.

Sitä jo yöllä valvoskellessa mietin, etten minä ole oppinut suorittamisesta pois. Mietin, etten taida koskaan oppiakaan. Mutta tämä aikaansaamisen hidastuminen ei – onneksi, kuitenkaan – satu niin kovasti.

Mutta kun on ideoita, ajatuksia, tekemisen taipumusta…

 

Merkillisen lyhyt perjantai

Olen ennenkin sanonut (kirjoittanut), ettei minulla ole mitään kellojen siirtelyä vastaan, päinvastoin. En todelllakaan ole allekirjoittanut adressia niiden lopettamiseksi. Ja miksikö? – Koska minä ja kellojen siirtelyt kuulumme yhteen. Tai siis. Minun sisäinen kelloni on itse asiassa vähän edellä tätä virallista käytäntöä. Siitä kertoo sekin, että tänäänkin nukuin kahdeksaan! Kahdeksaan!

Ja viime viikkoina olen mennyt unille vasta puolilta öin, herännyt monena aamuna milloin lie kahdeksan tienoilla! Kahdeksan!

Noh, on olo kaikesta huolimatta – tai kaiken vuoksi 🙂  – aika levännyt. Mutta mitä ehtii, jos nukkuu noin kauan? – Olisipa jo siirretty kelloja.

Noh, tänään ehdin sentään lenkille ja kuvaamaan kaupungille, mistä puolet kului juoruillessa kasvokkain ja puhelimessa. Sellainenkin on minulle outoa. No nyt on kyllä vähän outo ”tilanne päällä” ja sattuipa monia tuttuja reitille ja puhelin soi.

Kauppahallin Lihamestarilla oli tänään vasikkaa tiskissä! siitäpä leikkautin meille paksuhkot lehtipihvit, – ihan ennen kokkaamaton ja maistamaton juttu. Oli hyvää. Enkä tehnyt muuta kuin paistoin voissa ja maustoin suolalla ja pippurilla ja tein oheen maustevoin (voita, persiljaa, grillimaustetta, suolaa). Niin hyvää. Ja sitten tässä oli tarkoitus kuvailla pitkästä aikaa viinisuosituksiakin, jemmakuviakin on, mutta siirtynee huomiseen. Mutta kuvia on tulossa, ehkä jo huomenissa…

Lippolaituritkin ovat jo paikallaan, sunnuntaina on yleisötapahtuma siellä. Puoleltapäivin ajattelin lähteä piipahtamaan. Kun tämä ihmeellinen syksy vain jatkuu.

Muistanpa vuonna 1989, kun syyskuun lopussa piiiiiitkän äitiysloman jälkeen vihdoin pääsin synnyttämään Esikoistamme, olin ehtinyt haravoida pihan kaikista lehdistä ja koivut olivat ihan paljaat. Nyt Pehtoori on ”harvennettujen” koivujen jäljiltä (ja toki myös pensaita etc) putsannut pihaa monta päivää, ja vielä on puissa lehtiä. Ja kaikkialla on vielä keltaista, oranssia, punaista, … lämmintä, tuuletonta, sateentonta. Niin hienoja päiviä.

Näihin väreihin ja lämpöön en kyllästy.

Syksyn värejä

Nyt on syksyn värejä öin, aamun, päivin. Mielessä, linssin edessä, tietokoneen näytöllä, hiuksissa. Värikäs ja harmaa maailma.

Eilen illalla olin koko illan varppeillaan sillä revontuliennusteet olivat luvanneet ainakin kohtuullista leiskuntaa, ja pilvetöntä taivasta. Kotipihalle ei mitään muutamaa vihreää haituvaa enempää näkynyt. Mutta sitten kymmeneltä piipahdin vielä FB:ssa ja valokuvakoulukaverit (erityisesti ThK) hehkuttivat siellä, että taivas loimuaa. Ei muuta kuin toppakamppeet ylle, kamera, jalusta ja känny mukaan ja autolla ensin Meri-Toppilan kukkuloille, ei mitään, mutta sitten Toppilansalmen rannalla jo jotain.

 

Mutta häiritseviä valoja, erityisesti kauniisti, kirkkaasti valaistu silta oli liikaa, joten ajelin vielä Nallikariin. Siinä vaiheessa alkoi jo kertyä pilviä ja reposten aktiivisuus hiipua…

Kovin vaisuiksi jäivät harjoitusteni tulokset.

No sitten aamupuolikymmeneksi oli aika kampaajalle: alunperin ajatuksena kävellä, mutta lähdinkin kahdeksan jälkeen autolla kohti keskustaa, ja vasta Rautasillalla näin miten kaunis ja tyyni aamu olikaan. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kameran kanssa liikkeelle.

Ja vähän myöhemmin alempana jokisuuta valoa lisää ja värit kirkkaammat.

Kunhan sitten uuden (harmaan) hiusten kevytvärisävyn ja ruokakassien kanssa olin palautunut kotiin, soitellut Caritakseen ja muutaman muun puhelun, tuli Apsu ilokseni.

Ei menty ulos, mutta pelattiin uudenlaista Kimbleä (neljän sukupolven muistoja on nyt tästä pelistä!) ja leikittiin legoilla. Sitten taas piirrettiin ja askarreltiin ja silloin kun niin tehdään, Apsu aina istuu sylissäni. Molemmat keskityttiin värityshommiin, ja sitten:

– Mummi, onko mummi tyttö?
– On, on mummi tyttö.
– Mutta pappa on poika, onko?
– On, pappa on poika.
– Ja se teidän poika, se mun isi, on poika.  (”Teidän poika, mun isi” -juttu oli viime mökkireissulla Apsulle niin riemullinen hoksaus että!)
– On, niinhän se on.

Sitten taas piirrettiin ja minä mietin, että taitaa tuleva isoveli pohtia uuden vauvan poika-tyttö -kysymystä ja kysyin Apsulta:

– Mitäs luulet, onko se Tauno tyttö vai poika?
– Tauno ei oo tyttö. Tauno on Tauno.
– Aha, mutta eikös Tauno ole pojan nimi, joten jos vauva onkin poika?
– Ei oo! Se on Tauno.

Sillä selvä.

Sisältää mainontaa!

Olen tänään saanut ladatuksi viidennensadannnen (500. kuva) kuvan kuvatoimisto Vastavaloon. 500!! Aloitin projektin toukokuun lopussa ja olen ladannut melkein niin nopeaa kuin sinne on saanut ladata. Viime perjantaina olisi ollut mahdollisuus olla tässä ”maalissa”, mutta loppukiri venähti paljolti mökkeilyn vuoksi. Nyt siellä on kuviani vuosien varrelta (enimmäkseen viimeisen vuoden), paljon sellaisia, joita olette blogissani tai Instassa tai FB:ssa nähneet, mutta kymmeniä, jollei peräti melkein pari sataa, jotka olen ottanut vain ja ainoastaan Vastavaloa varten. Siis tarkoitushakuisesti ”tehnyt” myyntiin.

Tuossa on minun kansioni KLIKS

Siinä kuvat on ”paremmuusjärjestyksessä”. Siis Vastavalon kuvaajat antavat toistensa kuville pisteitä sitä mukaa kun kuvia latautuu, ja tähän ulkopuolelle näkyvään ”etusivuun” kuvat sitten järjestyvät siten, että eniten pisteitä saanut on ensimmäisenä. Olen aika hyvin pärjännyt tuolla muiden kuvaajien ranking-listalla, vaikka olen välillä kyllä suoltanut kuvia ihan vaan, että saisin volyymia.

Tässä on linkki Vastavalon etusivulle, josta voit hakea vaikka niitä herkkutattikuvia tai mitä keksitkään.  VASTAVALO

Niinpä nyt hoksauttaisin, että jos tarvitset tai työpaikallasi tarvitaan tai joku tuttusi tarvitsee laadukkaita valokuvia, niin kannattaa tsekata, mitä Vastavalossa on tarjolla. Siellä on melkein miljoona kuvaa, joten minun osuuteni on varsin pieni. Siellä on tavattoman paljon luontokuvia: oravia ja kaiken maailman lintuja, ja esimerkiksi 197 kuvaa herkkutatista. Siksipä minä en sinne herkkutatti-, lintu- saatikka oravakuvia postaile. Siellä on todella niin hienoja kuvia niistä, etten viitsi edes yrittää.

Olen  päättänyt, etten lataile sinne myöskään auringonlaskukuvia, mutta niinpä vain eilen illallakin livahti tuo ylläoleva sinne. Satuin Pikisaaren sillalle, kun olin tulossa kuvaamasta makkarantekokurssilaisten touhuja ja olin menossa Turusen Sahalle (Pikisaaressa) jossa on koulukaverini valokuvanäyttely. Olipa kiva nähdä hänen hienoja kuviaan, varsinkin Armeniasta, ja sitten tietysti pitkästä aika tavata.

Mutta vielä Vastavalosta: siinä on mielestäni ostajan kannalta huonoa se, että esikatselukuvien taso ei vastaa sitä ”todellista”, siis ovat heikompilaatuisia kuin oikeasti. Mutta parempi kai niin kuin toisinpäin. Mutta siis, käyhän katsomassa kuvapankkia, kerro siitä eteenpäin ja pidä mielessä vastaisen varalle. Ja jos löydät jonkun minun ottamani kuvan, joka kiinnostaa, niin kannattaa olla yhteydessä suoraan minuun (Vastavalon provikka jää siten hinnasta pois).

Ja muistathan, että minulla on edelleen ilo ja into tehdä kuvauskeikkoja ja toimeksiantoja. Muistikuvia-yritykseni elää ja voi aika hyvin; pieniä projekteja on ollut pitkin vuotta, juuri sopivasti. Nyt on kalenterissa paljon tyhjää, joten jos haluat joulukorttikuvia, sisustuskuvia, lapsista kuvia, vuokrattavan mökin kuvia, juhlista kuvia, niin kerro. Ehkä sinä tai työpaikkasi tarvitsee onnittelukortteja, tervehdys-, kutsu- tai kiitoskortteja tai nettisivulle matskua. Jollei blogista, Instasta tai Vastavalosta löydy, niin kuvataan ja tehdään.

Lakua, auraa, jätskiä – vielä kerran

Syntisen hyvä makupari. Muistattehan? Keväällä kerroin siitä.  Ja kehittelin sitten vielä oman jätskijälkkäriversion. Ensin siis Valiolla Aura-juustoa ja lakua (ja punaviiniä) ja sitten tein herkusta oman version: jälkkärin jossa vaihdoin punaviinin vaniljajätskiin. Ja sitten tuunasin jälkkäriversion vielä ylemmälle levelille: lisäsin kastikkeen ja kompotin (hopeatoffeekastike ja päärynäkompotti ohje täällä). Ja kaikilta, joille sitä tarjoilin, tykkäsivät kovasti: niin perhe, kalaasiystävät kuin viinikerhokin. Hyvä combo – tai kompo oululaisittain – totesi moni.

Ja sitten tässä kuukausi sitten sain Valion Jäätelöfabriikista sähköpostia, että he haluaisivat lähettää minulle ja perheelle maistiaiseksi uutuusjätskejä: SuperVaniljaa ja AuraLakua!! Aura-laku-jäätelöä. Wuhuu! Ja nyt on useampi purkillinen jo nautittu. Hyvää on.

Tuunasin jätskistä tällaisen kuvausversionkin: laittelin Laku-aura-jäätelön oheen vielä pehmeää Kouvolan lakua ja Aura Murua. Ja pipareita. Ettei tarvitse miettiä, onko tässä varmasti tarpeeksi kaikkea hyvää (lue: kaloreita). Niiiiin hyvää. Aura ei maistua kovin voimakkaana, mikä ehkä oli syynä että Apsukin tykkäsi – ison kulhollisen verran kolmivuotiaallekin upposi. Ja minulle Aura-murujen lisääminen vain lisäsi nautintoa.

Tätä annosta kootessa ja kuvatessa tuli sitten mieleen vielä yksi versio tähän uuteen jäätelömakuun liittyen.

Tähän ei tarvinne reseptiä kirjoitella. Sen verran voin todeta, että ihan tavalliset kaupan ohuet piparit kelpaavat, mutta Anna´s Pepperkakoreiden kausimaku lakritsi on tähän enemmän kuin sopiva! Eikös olisi sellainen pikkujoulujen pieni välihyvä tämä? Kokeilehan.

Keltainen lokakuu

Vielä aamupäivän oli kaunis, aurinkoinen syksy, – ei ole enää. Mutta aamupäivällä ehdin tehdä ja kulkea paljon. Tänäänkin lenkillä Sahantien koivikossa. Lentokoneen tiivistysjuova sattui mukavasti yhteen kuvaan. Jotenkin kuin se näyttäisi, että kannattaa suunnata alas, etelään. Noh, ei tässä mihinkään etelään olla lähdössä. Kyllä nyt ollaan kotosalla pitkä tovi.

Pehtoori on ollut yksin pihahommissa koko päivän, kun mie olen kulkenut ja kokannut, kuvannut ja kirjoittanut. Huomenissa sitten tasaisempi päivä minullakin.

Tällaisista päivistä kiitos

Sunnuntaiaamuun heräilimme kovin myöhään, mutta väliäkö sillä. Sunnuntai.

Ja miten komea ja kaunis ja ystävällinen sunnuntai on ollutkaan!

Aamukirjeenvaihtojen jälkeen lähdin käväisemään pikkuperheen luona: ”Mikki mummi on täällä?” – Noh, ei mummi jäänyt kauaksi aikaa, vaan lähti lenkille Pateniemen rantaan, sahamuseon lähelle, kohti Oulun komeinta koivikkoa, – ja sitten aikansa kierrettyään törmäsi taas Apsuun. Ja tämän serkkuun ja iskään sekä Piinaan.

Iltapäivä paljolti kuvien parissa, eikä ruoanlaittoa, vaikka sunnuntai.

Kävelimme ystävien luo neljäksi. Tästä se lähti. Kolme historioitisijaa, pari insinööriä ja yksi tradenomi. Valmistujaisjuhlat nämä oli. Ehkä kuitenkin enemmän ystävien juhlat. Olipa mukava ilta.

Tuolla emme ole koskaan syöneet vaatimattomasti, emme tänäänkään. Ja onhan meillä niin paljon yhteistä, vuosikymmenien varrelta, tässä iässä, tässä elämänvaiheessa. Tämäkin hyvä päivä.

Kotiinpaluun päivä

Paluuliikennettä olemattomasti, sadetta sitten senkin edestä, ja kaikissa olomuodoissa: mökiltä lähtiessä ohutta lumisadetta, joka jo ennen Sodankylää muuttui rännäksi, joskus sen jälkeen vedeksi ja lopulta tihkuksi, alkaen sateena uudestaan pienen pilvipoutaisetn Tervola – Simo välisen taipaleen jälkeen.

Kaiken lisäksi alkumatkalla tie oli jäässä, kuurainen ja/tai loskainen. Noh, talvi ei yllättänyt meitä. Turvallisesti yhden pysähdyksen taktiikalla kotona jo neljän jälkeen.

Ajomatkalla sain tehdyksi tiedottajahommia, ja mietittyä kaikenlaista. Oikeastaan en haluaisia nyt olla miettiväinen, mutta eihän sitä kysytä, – ei kysytä, haluanko vai en. Mökillä ei oikeastaan tule paljon ajateltua, siellä vain on. Oikeasti siellä elää jonkinlaisess kuplassa – kaukana kavala maailma. Tai kaukana kaikki. Paitsi juuri se hetki joka on juuri siinä. Vain se.

Oulussa ja kotona vielä paljon värejä, siis paluu alkutalvesta syksyn keskelle. Pikkuperhe oli aikeissa kutsua meidän tänään syömään, mutta Juniori olikin saanut taas jonkun lisätuurin töihin. Taitaa ottaa kaikki tarjottavat duunit. Tuntuu, että on melkein enemmän töissä kuin kouluhommissa, mutta itseppä tietää mitä ja miten tekee. Oppariaiheen ja yhteistyötahon oli saanut viime viikolla sovituksi, mikä ”opinto-ohjaajaäidistä” on tietysti hyvä juttu.

Ilta kulunut kuvasaaliin (melkein 1000 ruutua) purkamisessa, käsittelyssä ja jo lähettämisessä Vastavaloon.

Minulla on ihan sunnuntai olo, ja toisaalta perjantai, sillä huomenna pääsemme ystävien luo päivälliselle. Mutta koetanpa nyt vaihtaa moodin lauantaiksi, kyllä se onnistuu.

Tämä kotakunta on tehnyt lähtöä

Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin Saaristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin outamaihin – –  Outamailla ei talvi tunnu niin ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla. Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka, paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana.

Samuli Paulaharju, Lapin muisteluksia…

Jos Näkkälän Jussakin, niin mekin.

Ylsihän se lumisade tänne ylöskin. Itse asiassa on sadellut koko päivän, tosin hyvin vähän, liki utuisesti. Mutta sepä on ollut meille peruste olla lähtemättä tunturiin. Toki on keksitty muutakin puuhaa. Ulkonakin monta tuntia. Sitten sellaistakin puuhastelua, kun ensi kerralla tänne taitaa tulla tyär kahden kaverinsa kanssa. Ranskalais-meksikolainen aviopari on aikonut pitkään tulla Suomeen, nimenomaan Lappiin ja meidän möksälle, ja nyt se näyttäisi talven tultua toteutuvan. Olemme luvanneet järjestää kampetta ja muutenkin olosuhteet suosiolliseksi, – kun itse ei olla silloin täällä, on lämmityksen ja vesien ja takkojen etc. kanssa tehty valmisteluja ja ”manuaali”. Ja toki itsekin saunottu.

Tällä viikolla ruoka on täällä ollut vaatimattominta mitä olen täällä kokenut. Tänäänkin melkein eineslinjalla. Ei mitään kuvattavaa, tai reseptejä jaettavaksi. Tonttuovea olen tehnyt, oikein motin tein pihaan, ja kaikkea muuta aikuistamaista. Mutta olen hokenut itselleni, että valokuvaaja on terve kun valokuvaaja leikkii.. On joulukuvastoa valmiina julkaistavaksi ja myyntiin… Ja tonttuovet ovat juuri sellaista mihin minun luovuuteni ja askastelutaitoni riittää. 😉

Ja sitten vain takkatulta, ja nuorison kanssa chattailyä, jota nykyisin on kyllä kymmenien viestien verran päivittäin. Ja huomenna lähdemme jutaamaan etelään, kun Apsukin kerran jo sieltä isovanhempiaan huutelee kotiin.

Patikoijan onnen päivä

Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta.
Aurinkoa siniseltä taivaalta, mutta pikku pakkanen.
Hyvät kamppeet, kengät ei hankaa, ei ole kylmä eikä kuuma
Hyvä hengittää, ei särje polvea, ei hampaita, olkapääkin kestää kameran painon.
Ei kailottavia turisteja, ei polkujuoksijoita, eikä muitakaan kadehdittavan hyväkuntoisia liikkujia, ei paljon ketään.
Ei edes sanoja, juurikaan ei tarvitse puhua.
Ei surua tai huolta, tai on, mutta niitäkään ei muista, – luonto tekee olon tyyneksi.
Uusia tunturilampia, helppoa nousua, liikkumisen iloa.
Paljon pieniä kauniita luonnon ihmeitä, korkea taivas, tunturimaisemaa kymmenien kilometrien päähän.
Ei nälkä, ei jano.
Aiheita kymmenille kuville.
Koko päivä ulkona.
Niin hyvä.

 

Kansallinen korvapuustipäivä alkoi mökkipuron rannassa – yöpakkanen jatkui aamullakin ( – 7 C).

Pitkospuiden välissä luomutaidetta.

Puolukoita olisi vielä … valmiiksi pakastettuja.

Tänään näkökulma Kiilopäähän uudenlainen. Ahopää huiputettiin.

Ihan ”uusi” lampi löytyi kun poikkesimme vähän off-roadille.

Keskiviikkoko, ja vuosi olikaan?

Tässä lokakuun alun illassa, mökin pirtin pöydän ääressä, istuskelen ja olen kovin kummissani, kummissani siitä, kuinka aika kulkee nopeampaa kuin haluaisin. Oman päivän ja oman elämän aika. Olen tässä – haluamatta, väkisin, surren, yllättyen, jo tietäen – joutunut miettimään ajan kulkua. Ihan niin kuin se nyt olisi historioitsijalle joku uusi asia; ajan kuluminen siis. Mutta tänään taas omakohtaisempi kuin aikoihin. En ole varma, haluanko vai en sen kuluvan näin, – näin nopeasti siis.

Luonto on kuitenkin – tänäänkin – kertonut, miten se kulkee, miten vuodenajat vaihtuvat… Miten talvi tulee tänne pohjoiseen aiemmin kuin me etelän ihmiset osaamme edes ymmärtää…

Tänäänkin uni vei pitkälle päivään (kahdeksalta jotensakin yhtä aikaa olimme valmiita puuron keittoon…) ja siinä sitten myöhäinen aamutovi mietittiin, mille ryhdytään. Kun aurinko näytti tulevan pihaan, päätimme mekin siirtyä sinne. Aurauskeppejä talveksi, kattojen puhdistusta neulasista, porakaivon pumpun puhdistusta (saapa nähdä tuleeko isompikin remontti, vastikään kotona ulkomaan matkan hintainen vesiboilerin uusiminen, – ei niin mukava yllätys), puron maisemointia edelleen, tonttuhommia (arvannette, että tämä oli minun, ei Pehtoorin, ihan omia (kuvaus)juttuja).

Sitten lenkille. Pienen pieni patikka  ja kauppaan.

Patikalla meitä ”ahdisteli” tämä pieni Lapintiainen. Se istui välillä Pehtoorin olkapäälle, kengälle, minun hatulle, selkään, kiersi ja kaarsi ja kinusi (?) makupaloja, joita meillä ei ollut. Mutta tämä pieni kiersi ja kaarsi…

Ja suunnilleen samaan aikaan saimme Apsulta ääniviestin: ”mummi ja pappa .— milloin te tuutte sieltä mökiltä pois, hä?”  – 😀

Pikkuinen pakastuminen ei meitä haitannut. Päinvastoin kuvien jälkeen matka jatkui…

Rantasaunaa, ruokaa, tilkka ja toinen punaviiniä, unohdus ulkopuolisesta maailmasta, juuri nyt isoin ongelma, mihin mennään huomenna patikoimaan ja miten pieneen vauvan villasukkaan tehdään sopiva kantapääkavennus …

Lappi on niin paljon

”Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta Lapinmaan suurta aukeaa. On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri Lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt’ympäri – kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää.”

(Samuli Paulaharju, Sompio)

Pyhä-Nattanen on vanha palvontapaikka, kuten nimikin sanoo. Siinä on jotain pyhyyttä. Vieläkin. Tälläkin kertaa. Olimme sen huipulla tänään. Kolmatta kertaa. Aina yhtä vaikuttava.

Sinne pääsemiseksi on ensin ajettava Vuotsoon (33 km mökiltä etelään), sitten Sompionjärven metsäautotietä toistakymmentä kilometriä. Ja sitten lähtee polku ylös. Mutta sitä ennen me ajelimme tietä vielä eteenpäin: Sompiojärven rantaan, Karhulammen laavulle ja venesatamaan. Eipä olla ennen käyty, mutta onneksi edes nyt. Se oli kaunis, iso järvi, ja aurinkokin jo lämmitti, vaikka järvenpinnassa olikin yön jäljiltä pakkasriitettä.

Pitkän laiturin nokasta katsottuna taaksepäin näkyi päivän kohteemme: Pyhä-Nattanen.

Lämpötila oli pikkuisen nollan yläpuolella, mutta alkumatkan pitkospuut olivat jäässä, poluilla pienet lätäköt jäässä ja tunturin laella vähän lumilaikkujakin. Mutta silti keli tuntui hyvälle. Ja siellä päällä: laaja, kaunis, karu Lapinmaa jalkojen juuressa. Nattasen ”toorit” jääkaudestakin ”selvinneet” punaiset graniittimuodostelmat ja rapautumisjäänteet muodostavat vaikuttavan tunturin huipun (508 mpy). Vaikuttava on juuri oikea sana, ja pyhä. JOS ikinä mahdollista, nouse tuonne.

Ruskaa ei enää juuri ole… Jokunen pieni väriläikkä siellä täällä.

Ylempi kuva etelään: Lokka. Laittelen kotosalla vielä lisää kuvia tästä päivästä, mutta tässä nämä toisistamme ottamat huiputuskuvat.

Kuvaaja on konttaillut rinteessä hakien kuvakulmia ja kamppeet on sen näköiset. 😀

Pehtoori kannattalee tooreja.

Patikan jälkeen ajelimme Vuotson raitille ja viivähdimme tovin, ja kävimme ensimmäistä kertaa ikinä Sompion Arjan myymälässä. Yhden naisen tuotoksia täynnä oleva käsityöpaja. Kerron (kuvien kera) joku päivä lisää. Mm. ostoksistani.

Tälle illalle on luvannut revontulia ja pilvetöntä taivasta. Aikeeni oli lähteä niitä väijymään Kaunispäälle: enpä lähde. Taivas on ihan pilvessä. Eilen illalla mökkipihassa pääsiin kuitenkin avaamaan reposkauden. Melkein puolille öin haituvia kuvailin… Vaatimaton alku, mutta alku kuitenkin. Samassa kuvassa mökkipihan voimapuu, meidän mäntyaihki, Otava ja revontulet.