Dialogeja

Eilen.

[18:54, 30.8.2018] RS: Lähtisköhän se A. mummin kanssa aamupäivällä humputtelemaan – vaikka torille ja puistoon?
[18:54, 30.8.2018] A:n äiti: Sopii, kysyn A:lta vasta aamulla 😂
[18:55, 30.8.2018] RS: Oisko puolkymmenen sopiva.
[18:55, 30.8.2018] A:n äiti: Joo 👍
[18:55, 30.8.2018] RS: Miepä tulen silloin.

Tänään.  Puolikymmeneltä A:n kotona.

A: Jee, mennäänkö humputtelemaan, mennäänkö Tietomaahan? [ylös-alas pomppimista ja innokasta lähtöä]
Mie: Aattelin, että jos mentäisiinkin kirjastoon ja torille…
A: Mikki? Mikä se on?
M: Käydään katsomassa…

Kirjastossa

A. Missä on autoja? Leikitäänkö? Mummi, missä on autot?
M: Mummi ei tiedä, mutta katsoppas … mutta täällä on paljon kirjoja. Herra Hakkaraisia, Muumeja ja Patu ja Tatu… ja
A: En hanua. [Kuitenkin] Hakkarainen… Mummi puhuu, lukee… Saako A. ottaa?
M: Täältä saa lainaksi kirjoja, voidaan viedä kotiin, ja vaikka mökille, mutta ne pitää tuoda takaisin.
A: Mikki?
M: Että muutkin lapset saa lainata ja lukea kirjoja
A: Yhy, mikki …  missä on autoja?
M: Entäs jos täällä on vaan palikoita ja nukkeja?
A: ???? A. ei hanua!
M: Etsitäänpä…
A: Pitäis varmaa kysyä tätiltä…

Kirjaston leikkihuoneessa

A: Mummi ajaa tätä junaa.
M: Jos mummi ottaa vaan kuvia.
A: Eiii … Mummi tekee tänne piilon ja sitten ajetaan rekalla palikoita, ja tehdään linna, ja haetaan lisää palikoita… mummin pitää puhua, … mummi tule tähän…
[Reilun puolen tunnin leikin jälkeen]
M: Entäs jos lähdettäisiin.. mennään torille ostamaan marjoja ja käydään hakemassa M:lta kalaa, muistatkos?
A: EI, ja joo, – ja käymään kokeilemassa onko Toripolliisilla nälkä… [pitää käydä koputtelemassa Toripolliisiin mahaa, ja jos kumisee, on nälkä.] Ja mennään halliin …

Ja vielä lähtiessä otetaan kirjoja. Autokirja. Kaksikin Mummin pitää kysyä tätiltä … [lainataan kassillinen kirjoja ja kierretään vielä koko kirjasto läpi, mummillekin kirjoja.]

Torilla ja kauppahallissa

A: Mikki ostetaan marjoja?
M: Mummi aatteli tehdä piirakkaa …
A: Mennään katsomaan M:aa…  Heeeiiii! Toripolliisilla on isot jalat! A. haluaa koputtaa mahaa…
M: Koputellaan..
A: Teevve, M.
[Kalaa ostettiin, ja sitten …]
Kahhilaan mennään, humputellaan…

A: Pimmimehua ja possumunkkia…
M: Jaksatko munkkia?
A: Jakkan! Tohiaanki jakkan!

A: Mummi, ota kuva! Sokeria!
M: Niin näyttää olevan. .. Onko hyvää?
A: Yhy, on… Ota mummi kuva…
M: Mummi ottaa… Syö ihan rauhassa. Oot ihana.

Autossa

A: Mennäänkö mummipapalle?
M: Mennään. Pappakin on vissiin tullut jo kotiin.
A: Pappa hanuaa piirtää.
M: Haluaako?
A: Hanuaa.

Mummipapalla

A: Ei taavi ruokaa.
M: Mummi tekee hyvää ruokaa
A: Mutta A. ei hanua.
A: A. hanuaa lisää.

M: Mentäiskö hetkeksi pötköttää, vaikka vähän nukkumaan?
A: Mennään lukemaan, mummi puhuu… A. ei hanua nukkua.
M: Mennään vaan. Lukemaan.

[Tunnin huilailun, lukemisen, ”puhumisen”, melkein nukahtamisen jälkeen…]

M: No niin, lähdettäiskö me jo kotiin, jos mummi veis sinut…
A: PItäiskö meidän vielä lukea? Ykki juttu, sitten riittää…
M: Ei kun nyt pitäisi lähteä kotiin…
A: A. ei hanua.

Autossa, matkalla kotiin

A: Pitäiskö mummin sitten tulla meille, vähäksi aikaa…
M: Kun mulla on vähän hommia, niin ei nyt oikein.
A: Ihan vähäksi aikaa. Mummi vois tulla leikkimään.
M: Mummi ei taida ehtiä.
A: Meillä on uusi sohva, siinä olis hyvä olla ja istua. Pitäiskö mummin tulla?

….

Ja tässä vaiheessa mummilla on jo vaikea nähdä tietä, … pienetkin kyyneleet sumentavat näkökentän.

Mummi, kato! Paloauto!!

Melkein kuin reissussa

Oulun taidemuseossa on viimeistä viikkoa näyttely ”Moderni nainen”. Kävin siellä. Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Sigrid Schauman ja Elga Sesemann olivat kaikki voimakkaita oman tiensä kulkijoita, moderneja naisia kukin aikanaan. Kahteen ensimmäiseen olen tutustunut Ateneumin näyttelyissä, mutta Schauman ja Sesemann olivat hyvin ohuelti muistini syövereissä. Tämä aika ainutlaatuinen näyttely on ollut ensin New Yorkissa, sitten Tukholmassa ja nyt viimeisenä Oulussa. Pidin kovasti. Vielä on muutama päivä aikaa, joten jollet vielä ole … Ja osta samalla reissulla itsellesi Museokortti: se tekee museoissa käymisen helpoksi ja halvaksi. Melkein ilmaiseksi.

Tänään oli sitten myös ”Oulun etniset ravintolat” -päivä. Polkaistiin kaupunkiin iltapäivän lopulla: sushia on tehnyt jo kauan mieli. Paikaksi valikoitui Toriisushi, jossa Pehtoori ei ole ennen käynyt. Minä olen käynyt systerin kanssa kerran lounasaikaan. Ja sitten – huolimatta että raahasin järkkärin mukanani – unohdin ottaa kuvat.

Se on Kauppurienkadulla, Torikadun ja Torin välissä. Paikka on oikein viihtyisä, ja kun olimme sisaren kanssa oli se ihan täynnä. Niin kuin Oulun sushiravintolat näyttävät lounasaikaan olevan. Tänään siellä ei meidän lisäksemme ollut kuin kahdessa pöydässä nuoret naiset. Ja yksi heistä kyllä sai niin paljon ääntä aikaiseksi jatkuvalla varsin kailottavalla puheellaan, että meinasi tuntua jo ruokarauhan rikkomiselta. Mutta eihän se ole ravintolan vika.

Hinnat ja sushin laatu on hyvää keskitasoa, sushivalikoima aika monipuolinen, soija maistuu hyvälle, palvelu ystävällistä ja sekä lounaalla että tänään ihan riittävän nopeaa. Olisimme ottaneet pienet lasilliset sakea, mutta siellä oli vain muutamaa japanilaista olutta myynnissä, joten tyydyimme veteen. Tänään se ei haitannut, mutta jos haluaisi mennä oikein sushi-illalliselle niin mieluusti viiniä tai sakea nauttisin.

Kaiken kaikkiaan ihan kelpo. Oulun kaksi muuta sushiravintolaa (Tomo ja Hanko) on nekin testattu, mutta ei tämän ”projektin” puitteissa, joten niissäkin vielä käydään…

  

Kalenteri-projekti suunnittella

Kesä on tullut takaisin. Kuinka mukavaa!

Söimmekin tänään pihalla. Makkaraa. Ja salaattia. Eikä muuta. Siis kesäruokaa vielä. Maakarin Luigi-makkara on ollut meillä tämän kesän suosikkimakkara. Eihän se makkara yleensäkään niin terveellistä ole, mutta minä pidän makkarasta ja kesäisistä keleistä.

Mutta asiasta toiseen. Kuvajuttuja (mm. Scanioita ja historiaa) olen tänäänkin duunaillut, ja kätevästi siitä voinkin johdattaa eilisen kilpailun pariin teidät. Huomiseen aamuun asti voitte arvailla; milloin on miljoona täynnä? Lupasin palkinnoksi 10 postikortin paketin voittajalle. Jos/kun tunnen voittajan, koetan räätälöidä paketin sopivaksi: siis, että ei-oululainen ei saa kymmentä korttia Oulusta tai koskaan Lapissa käymätön ei joudu vastaanottamaan Lappi-postikortteja.

Kuvaprojekteihini liittyen kerronpa etukäteismainoksena senkin, että tässä syksyn kuluessa tulee myyntiin ensi vuoden kalentereita. Toinen kalenteri on ”perinteinen” (nyt jo seitsemäs?) ”Kameran kanssa lenkillä Oulussa. Vol. XXX” ja sitä olen jakanut lapsille ja sukulaisille lahjaksi sekä täällä blogissa palkinnoksi. Tyär on kertonut, että moni hänen oululaislähtöisistä Helsinkiin muuttaneista kavereistaan on tykännyt katsella pienen kalenterin kuvia kotikaupungistaan, ja muutama tuttu, joka on saanut kalenterin lahjaksi, on kysellyt, voisiko sitä tilata … ja tänä vuonna siis voi. Palaan asiaan lähempänä joulua/vuodenvaihdetta.

Ja toisen kalenterin ajattelin tehdä teemalla ”Jokaviikkoinen soppamme”. Siis kerran kuussa kuva jostain ajankohtaisesta keitosta, ja oheen resepti. Vai olisiko parempia ehdotuksia ”ei-oululaiseksi” -kalenteriksi? Mielelläni otan vastaan ideoita …

Tänään tämmöinenkin juttu pitkästä aikaa… Ja ennen kaikkea, että se onnistui pitkästä aikaa! Minullahan oli tavoitteena saada puolensataa verenluovutusta tehdyksi jo kymmenen vuotta sitten, mutta tulipa väliin kaikenmoista: munuaiskiviä, lapsia, reissuja, kiirettä, alhaista verenpainetta, laiskuutta, hammasremppoja, unohduksia, lääkekuureja, karanteeneja, pakenevia suonia, … kaikkea. Yritetty on, mutta ei ole onnistunut. Tällä kertaa onnistui. Ei ole minulla mikään itsestäänselvyys. Ja siitä tulikin sitten mieleen katsella monta muutakin asiaa siten, että ”ei ole mikään itsestään selvyys”. Pitäisi muistaa.

Ja NYT osallistumaan MILJOONA-ARVONTAAN!

”Miljoona-arvonta”

Joka ilta minulla on edessäni tällainen näkymä. Tabula rasa! Tyhjä taulu!

Nytkin. Ja tuo ”Lisää uusi artikkeli” aika harvoin tuskastuttaa. Nyt tuskastuttaa. Kun ei ole mitään sanomista.

Huomasin, että blogin laskurin, joka on vuoden verran jäljessä, mukaan miljoona käyntiä tulee ihan pian täyteen (rullaa sivu alas asti; alareunassa on palkissa juokseva numero…).

Laitanpa siis ensimmäisen juhla-arvonnan käyntiin.

Kuka arvaa lähimmäs, minä päivänä ja mihin kellonaikaan miljoonas klikkaus Tuulestatemmaattuun tapahtuu? Nimenomaan tuon alareunassa olevan laskurin mukaan miljoonas klikkaus.

Kommenttikenttään saa laittaa arvauksia torstaiaamu kello kahdeksaan asti. Sen jälkeen vastaukset on lukittu.

Lähimmäs arvannut voittaa kymmenen kappaleen korttipaketin.

Lisäarvontoja on tulossa lähiaikoina. 🙂

Retkiviikonlopun jälkeen

Ihan mahdoton touhupäivä tänään! Kodinhoidollisia suoritteita ja kirjeenvaihtoa ja kaikenmoista. Illaksi sitten pyörällä kaupungille kokoukseen. Ja nyt sitten jo päivitellyt paistinkääntäjien nettisivuja, tuhannen pitkä jäsenkirje on raapustettava vasta huomenna.

Lauantain kuvasatoakin olen perannut, ja tässäpä muutama otos Syötteen hienoista maisemista. Enpä tiennyt, että siellä(kin) on näin huikeita patikkapolkuja. Ja herkkutatteja!! Ihan vaan tepastelumme ohessa poimittiin monta litraa, vaikka mitään koria tai sieniveitsiä ollutkaan mukana. Muutaman paistoin jo lauantaina meille kaikille vähän kuin keittiön terveisenä, eilen syötiin niitä perheen kanssa ja tänään olen loput saaliista kuivatellut uunissa, kun meidän sienikuivuri on tietysti mökillä. Tattivuosi on kuulemma kaikkialla hyvä. Toivottavasti myös Koilliskairassa kunhan sinne asti yllämme.

Alla olevat kuvat aukeavat isommiksi klikkaamalla ja sitten voit edetä kuvan oikean reunan nuolella…

 

Juhla jatkuu …

Aamulla heräsimme Syötteen hiljaiseen aamuun…

Leppoisa aamiainen, kaurapuuroa kuten aina kotonakin, ja kävimmepä (autolla) lähtiessä Iso-Syötteen huipulla (430 mpy). Ihan mini-lenkki ja sitten kohti kotia. Pudasjärvellä Kylmäsen kauppa onneksi auki: sieltä hääpäiväjuhlaan evästä.

Huomenna on korallihääpäivä (35 v. ja 39 v. kihlajaispäivä! – aika kauan on noista!!) ja olihan mies lasten kanssa sopinut – ja hankkinut – samppanjan! Ui- jui. Ei mikä tahansa Haaparannan halpistuote, vaan vintage 2006. Valinta oli hieno, mutta minua viehätti eniten se kaikki huolehtiminen, viesteily, pähkäily– jota koko muu perhe tuntui käyneen tämän juhlajuoman hankintaan liittyen.

Ehkä samppanjana tämän unohtaisin vuosien kuluttua, mutta ”prosessi” teki siitä ainutlaatuisen. Ja kyllä, kyllä se oli hyvä samppanja, – ehkä olisi kannattanut odottaa koralliin vaihtumista kullaksi (35 > 50), mutta ei se sitten olisi ollut sama, eihän?

Kuvia eiliseltä lupailin — tulevat huomenissa ..

Syötteellä ystävien kanssa – niin hyvä!

Mökkilauantai. Mutta ei meidän mökki. Pääsimme vierasmökkeilemään. Kahdella meidän kalaasiystäväpariskunnista on mökki Syötteellä, ja he kutsuivat meidät ja toisen pariskunnan viikonlopun viettoon: patikalle ja syömään. Muut tulivat jo eilen, me vasta tänä aamuna.

Kovasti erilaista oli mukaan otettava rompe oli kuin viime viikonlopun Jyväskylän kapitulimatkalle.  Sitten vajaan kahden tunnin sateessa ajelu ja perillä oltiin. Tämmöinen se mökkimatkan pituus pitäisi olla, eikä 480 kilometriä. Mutta eipä tämä Syöte vielä olekaan Lappia, vaikka Suomen eteläisin tunturialue onkin.

Edellisen kerran täällä on tullut käytyä 10 vuotta sitten, tällä samaisella mökillä tai paritalon puolikashan tämä on, joka oli silloin ihan uusi oltiin viikonloppu. Pudasjärvellä on tullut  senkin jälkeen käytyä: kesäkuvaretkellä, ystävien mökillä LIvolla, puhujamatkalla ja matkalla Kuusamoon, mutta Syöte on jäänyt sivuun reiteiltä.

Nämä kaikki muut (Pehtoori mukaan lukien) ovat intohimoisia urheilijoita, talvisin tuhat kilometriä hiihtäviä ihmisiä ja sitten minä kameran kanssa tepastelija, kesäpyöräilijä ja satunnainen maisemahiihtajä. No mökki- ja reissupatikoija sentään. Siispä kelpasin mukaan minäkin. 😉

Ja kuinka olikaan hieno reitti! Lauttalammelta Kellarilammelle. Ja Pytkynharjun reitillä harjun päällä kulkien, aurinkokin liittyi seuraamme. Niin hyvä!

Ja sitten kun tulimme laavulle, löytyivätkin repuista lättytaikina, valurautapannu, makkarat, kahvit! Kaikki! Aika huikea myöhäinen lounas oli se! Huilausta, naurua, ystävyyttä, Suomen luonnon päivää parhaimmillaan!

Patikan jälkeen sauna- ja ruokapuuhia. Mie toin tullessani alkuruokasopan, tässä meidän majapaikassa oli samppanjaa, pääruoka grillistä ja jälkkärille mentiin toiseen mökkiin. Se on ihan uusi, tai siis ystävät ovat sen keväällä ostaneet. Ja kun ovat innnokkaita sisustajia ja erinomaisen käteviä käsistään, oli siellä varsin viehättävää! Ja jälkkäriä, juttua, naurua, viiniä, .. kaikkea hyvää. Elämä on.

Huomenna sitten paljon lisää kuvia, nyt nukkumaan!

Kansainvälinen kantarellipiirakka

Tässä koneella istuskelen, muokkailen ja latailen kuvia Vastavaloon, kuuntelen ukkosen nousua, ja todellakin toivon, että kohta sataisi kunnolla. Se antaisi minulle hyvän omantunnon, sillä en millään viitsisi/haluaisi nyt lähteä kuvailemaan Nallikariin. Siellä olisi Venetsialaiset: kauniita valoja ja juhlanäkymää pihallakin. On nimittäin toimeksianto kuvailla niitä venetsialaisvaloja. Ja kun juuri se on yksi syy, miksi emme jo tänään lähteneet Syötteelle, jonne on kutsu kuulunut. Siis haluaisin ja en lähteä Nalskuun… mutta. Katsellaan tässä vielä.

Merkittävin aikaansaannos tänään on ollut kantarelli-pekonipiiras (ja se tosiaan kirjoitetaan yhdellä teellä, vrt. eilinen postaukseni 😉 ). Kävimme eilen Kauppatorilla, jossa on nyt menossa Kansainväliset markkinat. Ostimme sieltä hyviä kirkkaankeltaisia, kotimaisia, kansainvälisiä 😉 sieniä ja niistä tein piirakan.

Niin,  ja niiistä markkinoista piti sanomani; kävimme siellä viime vuonnakin. Silloin, ja eilenkin, ostimme 24 kk:n ikäistä, kallista, aitoa, hyvää parmesaania kunnon kimpaleen (riittänee melkein jouluun asti), balsamicoa – todella lämpimästi suosittelen, vaikka se ei aivan edullisinta olekaan, mutta sitä ei salaattiin tarvita paljon. Pullo riittää monta kuukautta.

Eilen vähän (= päivän ruoka) söimmekin siellä, piadinit molemmille olivat hyviä. Mutta tänään kävin sitten aika suunnattomassa sateessa ostamassa Jukan. Tai siis Yucan. Markkinoilla on hollantilaisten kukkarekallinen ihania orkideoja ja muita kukkia, mutta myös erinomaisen edullisia viherkasveja. Yli metrinen komea, 2-haarainen Yucca maksoi alle 40 euroa. Kukkakimpun verran! Nyt on Festassa talveksi vihreää, olisipa ollut poutakeli ja auto lähempänä, niin olisin ostanut toisenkin.

Kantarelli-pekonipiirakkaan palatakseni … Ohje on täällä (mitään en muuttanut ja hyvää tuli!)

Kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä on kuulkaa kirjoittamisen rutiini hävinnyt. Mietin vaan, millaista olisi, jollei olisi tätä blogia ylläpitämässä edes jonkinlaista kirjoitustaitoa ja oikeakielisyyttä. Ei ole sellaista jäsentelyn helppoutta ja polveilevien ja vaihtelevien lauseiden liki automaattista tuottamisen tapaa enää. Yhdyssanojakin joutuu jo kovasti miettimään; someko se on turmellut tässäkin asiassa?

Mutta onneksi päivittäin tulee kirjoitettua edes jotain, edes blogiin puolikas tai kokonainen liuskallinen tekstiä, ja sen verran julkista on tämä raapusteluni, että tulee pitäneeksi edes jonkilaista huolta suomen kielestä. Muistaa senkin, että suomen kieli kirjoitetaan erikseen, suomenkielinen yhteen, ja Suomi isolla ja suomalaiset pienellä. Mutta paljon on ammattitaitoa, johon kirjoittamisen itselläni lasken, jo rapissut. Mutta onneksi on blogi, ja te lukijat, ilman teitähän Tuulestatemmattua (siinähän kyllä on yhdyssanavirhe, mutta tarkoituksellinen 😉 ) ei olisi.

Olen siis viimeinen saanut artikkelin lähtemään. Eikä asiatekstin tuottaminen ollut siinä se vaikein juttu, vaan se sama, mikä aina ennenkin. Miten saan tungettua asiani hyvin rajalliseen merkkimäärään. Tänä aamuna tekstiä oli 18000 merkkiä (noin viisi liuskaa) ja monen tunnin äheltämisen jälkeen olin päässyt tavoitteeseen: 6000 merkkiä lähti päätoimittajalle.

Olenko kertonut joskus siitä, kuinka minulle kävi väitöskirjan kanssa, – nimenomaan sen liiallisen laajuden kanssa? – Esitarkastukseen lähetin noin 500 sivua tekstiä, vuosikausien työn tulokseni. Ja kun sitten kahdelta esitarkastajalta aikanaan (kiitettävän nopeasti parissa kuukaudessa) tuli palaute, molempien lausunnossa luki, että tekstiä on supistettava. Toinen vielä hienokseltaan ohjeisti, missä kohtaa käsikirjoitusta sitä ”huttua” oli liikaa. Ja minulla oli vain muutama viikko kaiken muun virkatyön ohessa supistaa. Ja minähän supistin, 60 sivua lähti pois, mutta kuinka ollakkaan kirjapainoon ja viimeiseen versioon lähti alkuperäistä pitempi versio. ; ) Ja läpi meni!

Ensimmäisen graduni esitarkastusversio oli 180 sivua (ohjeistus 100 s.) ja siitäkin karsiutui 60 sivua (nykyisin gradut ovat sen mittaisia 😉 !), enkä edes lisäillyt. Aina minulla on ”liikasanaisuus” ollut tapana ja usein riesana.

Meidän yhdellä omenapuulla ei ole ”liikatuotantoa”. Koko puun sato on tässä.

Pientä kutomishommaa ajattelin

Tänään, ihan kuten eilenkin lenkki hoitui pyöräillen, sekä omilla että äidin asioilla. Tuulinen, aurinkoinen ilma, ilo olla ulkona.

 

Caritaksesta palasin kotiin mutkan ja vielä Lankamaailman kautta. Kylläpä oli taas ihania uudenlaisia lankoja, ja malleja. Oli vaikea valita värejä, mutta näihin sitten päädyin.

Ajattelin nyt kesän jälkeen, pitkästä aikaa taas ryhtyä kutomaan, jotain ihan pientä vain.  Koska Apsukin sanoi, että Taunoa voi palella sitten kun se tulee, niin ajattelin jotain lämmittävää tehdä. Eniten ehkä lämmittää minua itseäni tämä kutomishomma.

Taunolle tuotiin tuliaisia myös Jyväskylän reissulta viikonloppuna.

Taunolle siis nekin.

Ja kuka on Tauno? Aiemmin Tauno oli Aki-Santeri. Ainakin Apsu sanoi niin. Ja Tauno on se, jolle Apsu on jo kesällä luvannut antaa mummulassa ja mummilassa olevat ”huonot” potat. Ei, – ei Tauno ole Apsun keksimä satuolento tai mielikuvituskaveri, jollaisia isällään tuossa iässä oli kyllä pilvin pimein.

Tauno on meidän toinen lapsenlapsi,   talvivauva, jonka tuleva isoveli on nimennyt Taunoksi jo paljon ennen kuin vauvan sukupuolesta yhdessäkään ultrassa oli sanottu mitään. Ei sillä niin väliä, – nimellä ja sukupuolella siis. Mutta vauvalla on … kovasti jo odotamme, ihan kuten Tahvoakin, josta sitten tulikin Apsu. Ollaan odotettu jo monta kuukautta.         Pikkuperheestä tulee vähän isompi perhe.

Muistoissa mökkireissulla

Apsu oli meillä aamupäivän, pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa, että puhutteli minua pariinkin kertaan mummUksi, eikä mummiksi. Toinen isoäiti on mummu ja minä olen mummi, joten nyt on viimeisen viikon aikana oltu enemmän Toppilan mummun kuin Rantapellon mummin luona. En ihan ole mustasukkainen mutta melkein.

Suunniteltiin yhdessä mökkireissua, jonne olisi tarkoitus ennen Juniorin koulun alkua ehtiä yhdessä käymään. Apsu ilmoitti, että hänen rallipenkkinsä siirretään papan autoon ja hän tulee meidän, eikä vanhempiensa, kyydillä pohjoiseen. Sepä voikin olla hauskaa. Tai sitten ei. Tosin Apsu on kyllä aika tottunut ja helppo pitkilläkin automatkoilla – ihan niin kuin meidän mutikaisetkin oli pienenä.

Yhden hieman erilaisen mökkireissun muistan – nimenomaan pienten kanssa: olin viimeistä syksyä (1993) kotiäitinä, jolloin Juniori oli 2½-vuotias ja tyär neljän. Miehellä oli duunia ja vielä Helsingin reissukin, joten minä päätin lähteä lasten kanssa keskenään mökille. Mies tulisi sitten viikonlopuksi suoraan lentäen Helsingistä Rovaniemelle ja sitten Eskelisellä mökille.

Niinpä lähdettiin. Pakkasin autoa aamupäivällä, ja sinnittelin, etten lähde ajamaan kuin vasta iltapäivällä, jotta ainakin poika nukahtaisi, ja illan tullen sitten molemmat, autoon. Yksin kahden pienen kanssa viisisataa kilometriä oli hieman haastava ajatus. Lähdettiin matkaan, satukasetit ja Rölli-musiikkia oli mukana, tikkareita, olikohan Esikoisella jopa Tiimarin puuhapaketti, jollaiset yleensä oli seuraavina kesinä pitkillä Euroopan autoturneilla? Noh, joka tapauksessa Rovaniemelle asti kaikki sujui helposti. Kun siellä oli tauolla käyty, toivoin, että viimeistään Napapiirin jälkeen muksut nukahtaisivat turvaistuimiinsa. Niin tytär tekikin, mutta entäs pienempi? Jatkoi juttujaan, leikki pikkuautoilla, toki oli vähän kärsimätönkin, ja lopulta (minunkin ollessa iltakahdeksalta jo kohtuullisen väsynyt) nukahti. Vuotsossa! Siis 35 kilsaa ennen mökkiä. 🙂

No kylmään mökkiin mentiin, lämmiteltiin takkaa, syötiin, ja petasin Tuuventuvan ison vuodensohvan meille kolmelle. Pari päivää mökkeiltiin, käytiin ”patikalla” (olen siitä postannutkin aiemmin KLIKS) ja sitten kun oli enää päivä siihen, että perheen iskä tulisi mökille, sattui pieni haveri. Petasin aamulla raskasta vuodesohvaa (ihmettelen vaan, miksi se piti petata kiinni joka päivä??) yksikseni ja niksautin selkäni ihan jumiin ja tuskaan. Ja olen kahden pienen kanssa mökillä keskellä ei mitään!  Naapureita ei yhdessäkään mökissä, eikä tietenkään kännyköitä tuolloin ollut.

Ainoa mukana ollut kipulääke oli lasten nestemäinen Panadol, ja sitä sitten litkin suoraan pullosta sen verran, että päästiin lähtemään kohti Ivalon teekoota. Pojan nostaminen turvaistuimeen onnistui jotensakin tuskaisesti. Tuohon aikaan poika poti toistuvia korvatulehduksia ja parkui välittömästi nähdessään valkotakkisia ihmisiä, joten oli miettimistä, miten minun lääkärissä käyntini onnistuisi.

Ajoin sitten Ivalon terveyskeskuksen oven eteen, jätin lapset autoon, löysin heti sairaanhoitajan, joka kehotti minua odottamaan aulassa, hän haki ja nosti mutikaiset autosta, vei jonnekin leikkipaikalle ja järjesti minulle lääkärin. Nopeasti, huolehtivasti. Sain kipupiikin, ja ehkä myös kortisonipiikin, relaksantteja mukaan ja kehotuksen olla nostelematta mitään. Huilailtiin Ivalossa pari tuntia, käytiin syömässä Shellin baarissa ja ajeltiin takaisin mökille.

Happy End kuitenkin. 😉

Syksyinen tunnelma

Päivä on mennyt to-do-listoja tehdessä ja niitä purkaessa. Artikkelia kirjoittaessa ja tietysti kuvia siihen(kin) valitessa ja muokatessa.

Iltapäivällä oli kuitenkin päästävä ulos, vähän puutarhan siivousta ja sitten pyörälenkille. Pyöräbaana kaupungista Linnanmaalle on nyt valmis ja avattu. Olipa kyllä hulppeaa huristella.

Sää raikas joten olokin sitten reipas.

Ihan sellainen ilma kuin oli kun oli koululainen, kansakoulussa koulu alkoi aina vasta syyskuun ekana. Ja silloin oli tämmöistä.

Minä taidan kaivata jonnekin vähän oppimaan,… 😉 Kuusamossa olisi tiedossa yhden päivän ”kokataan ja kuvataan” -kurssi. Voi kun sinne ilmoittautuisi tarpeeksi porukkaa, että se järjestettäisiin. Samalla reissulla voisi yöpyä ja käydä sitten – vihdoin – patikoimassa sen pikku karhunkierroksen. Toivotaan.

 

Grand Diner 2018

Kaksipäiväinen ruokajuhlaviikonloppu ”Kiss of Fire – Tulella, savulla ja rakkaudella” on eletty ja nautittu.

Jyväskylän Suurkapitulista on palattu kotiin. Paistinkääntäjän vuotuinen kohokohta on takana; hyviä makuja ja muistoja jäi tästä viikonlopusta. Onhan ilo, että mekin pääsimme mukaan!

Eilinen Grand Diner 350 hengelle Jyväskylän Paviljongissa oli huikea. Tämä oli yhdestoista kapituli, jossa me Pehtoorin kanssa olimme mukana. Eihän kapituleita varsinaisesti mitenkään rankata, mutta eilisen illallisen menu on yksi parhaista, ehkä paras, jonka paistinkääntäjäkäädyt kaulassa olen tullut syöneeksi, – tai paremminkin nauttineeksi.

Illan annokset eivät olleet ainoastaan makuaistia helliviä ja kiitossanoja aikaansaavia, vaan myös kauniita katsella (ja kuvata). Enkä ole ainoa, joka mainesanoja dinneristä jakoi. Meidän kahdeksan hengen pöytäseurueemme, jossa oli sekä ammattilaisia että harrastajia, oli kyllä yksimielisesti mielissään ja ihastunutkin makumaailmasta.

”Pyykkipoika”amunen oli ensimmäinen kapituliteeman ”Savulla, tulella ja rakkaudella” mukainen pöytään tarjoiltu annos, – hento savun maku oli nimenomaan kylmäsavustetussa muikunmädissä. Menuun merkitty ”koivunlehti” ei maistunut, mutta vihreä puuteri suupalan pinnalla oli visuaalisesti pieni hyvä lisä. Ja Pehtoori keräsi pyykkipojat naapurilautasiltakin: pyöräilijällä on käyttöä niille. 😀

Seuraavaksi ankkarillette (rillette = ylikypsä, revitty liha (vähän kuin nyhtö), joka on prässätty levyksi) oli sydämen syrjässä ja olihan sekin makoisaa; ankan rasva toi mehevyyttä ja annos oli sopivan kokoinen. Joskus tuntuu, että tämä kylmä alkuruoka on turhan pieni piperrys, mutta nyt siitä tuli mieleen, että se oli ”lujasti lempeä”. Siinä oli syömistä. Ja taas kaunis asettelu, kaunis annos. Ja tämä valokuvaaja kirosi, ettei sittenkin ollut tunkenut pieneen juhlakäsilaukkuunsa ainakin yhtä ylimääräistä vaihto-objektiivia, jolle olisi ollut käyttöä myös illan lopussa… Mutta annoinpa itselleni luvan vain nauttia.

Tässä vaiheessa pöytäseurueessa tuli todetuksi, että päivälliselle tullessa ei oikeastaan ollut mikään erityinen nälkä, hyvästä ravitsevasta lounaasta kun ei lopultakaan ollut kuin muutama tunti, mutta illallisella oikeasti ”nälkä  kasvoi syödessä”; innostus ja odotus ennen jokaista ruokalajia oli hyvä ja iloinen.

Ja ruokia ei tarvinnut odotella turhan kauan; aikataulu piti hyvin, mikä ei kapituleissa, eikä muillakaan isoilla illallisilla ole ollut mikään itsestäänselvyys. Ja se, mistä minä pidin erityisesti, oli se, että jokainen annos ja siihen kuuluva viini, esiteltiin kunnolla, sopivan lyhyesti ja hyvin perustellen. Siinäpä oppikin ruoan ja juoman yhdistämisestä uutta, kun kuuli, miksi juuri se viini oli valittu ruoan makua täydentämään ja tukemaan. Ja kahden edellisen kapitulin (1/2018 ja kesä 2016) järjestävänä osapuolena osasin katsoa ja arvostaa monia pieniä ”huomaamattomia” asioita kuten esimerkiksi menun koostamaista, huolellista kattausta, juhlatilan valaistusta, ”verhoilua” ja akustiikkaa.

Seuraavana oli rapukeitto, jonka ohessa oli makea, rapea fenkoli. Tämä oli minulle ehkä kaikkein makoisin annos. Ui-jui, voisin viikon syödä tuollaista keittoa ainoana ruokanani.

Karitsantournedoksen oheen tuotiin kastikekulho! Sehän se on yleensä/aina/usein/toistuvasti toiveena, että ravintolassa saisi (varsinkin) pääruoan kanssa lisää/enemmän kastiketta. Ja me saimme jo lounaalla lupauksen, että niin tulee illalla käymään, ja voilà! Todellakin. Juuri kun karitsanliha alkoi ”huutaa” oheensa lisää hyväksi todettua timjamikastiketta, tarjoilija toi pöytäämme kastikekannun! Ah, onnea!

Tämähän se oli sitten se annos, josta Pehtoori eniten riemastui: pitää kokeilla kotonakin! Selevä!

Sitten vuorossa juustolautanen, joka oli sekin kaunis, väreiltään, maultaan monipuolinen ja uusi. Paikallinen cheddar oli aika kova, mutta mukavasti kiteinen, keskellä oleva olutbriossi meitä hieman mietitytti (miksi se oli mukana?), sinihomejuusto kuorrutteineen oli ihan silkkaa nautintoa, ja vadelmat! Ne sopivat tähän hyvin, erityisesti sinihomejuuston kanssa (tosin eivät olleet ihan lakritsin veroisia, – se on se meidän tämän kesän ”The Juttu”), mutta vadelmista kehkeytyi keskustelu, jonka lopputulemaksi ymmärsin, että piakkoin yhdessä oululaisessa kilpiravintolassa saadaan jälkiruokaa, jossa on ”aurinkokuivattuja vadelmia” muodossa tai toisessa. 😀

Ja sitten varsinainen makea jälkiruoka!

Vaniljaomenaa, kristallisoitua valkosuklaata, kauraa ja gini (Arctic Gin) sorbettia. Tämä oli jotenkin ristiriitainen annos: ”omena on luonnottoman värinen, mutta sittenkin kiehtova, sorbetti maistui saippualle, ei kun sittenkin ihanasti katajalle, valkosuklaa on ”so-last-season”, mutta kylläpä se taas maistui.” Ja lopulta kaiken söin isolla ilolla!

Paistinkääntäjissä on sekin hyvä puoli, että siellä muistetaan myös niitä, jotka ovat juhlaillan tehneet. Lopuksi kiitetään kaikkia niitä, joille kiitos kuuluu: keittiö- ja salihenkilökunta marssii illan lopuksi saamaan aplodit ja kuulemaan kiitokset.  Kaikki 350 paistinkääntäjää aveceinen taputtivat kun puolensataa illan makunautinnoista vastannutta nuorta! ammattilaista tulivat ison salin reunalle käteltäväksi ja kiitettäväksi.

Kyllä tämä Grand Diner jää mieleen, hyvillä mielin sitä tulee vielä usein yksin ja yhdessä muistelluksi.

Eikä vain ruoan takia. Tutustuimme taas uusiin ihmisiin, vanhojen tuttujen ”ruokahistoriasta” opimme uutta – intohimo ruokaan yhdistää. Illassa oli juhlavuutta, mutta ei turhaa pönötystä. Paljon kaunista ja lämpöä. ”Savua, tulta ja rakkautta!” Juuri niin.

(Lounaan ja eilisen Amicalin postaukset klikkausten takana.)

Paistinkääntäjyys on hieno asia!

Aamiainen (lähinnä kahvia ja viinirypäleitä), lenkki torille ja Harjulle, Polarn o. Pyretistä tuliaisia, lounas kilpiravintola Albassa, kampaaja ja Grand Dinner Paviljongissa. Niistä oli Suurkapitulin toinen päivä tehty. Aamukahdeksalta vielä satoi, mutta yhdeksän jälkeen lenkille lähtiessä se oli jo toennut, iltapäivällä kaunis kesäinen päivä, Jyväskylän paljon Oulua vilkkaammassa keskustassa tuntui kuin olisi ollut ulkomailla.

Ravintola Alba on Jyväsjärven rannalla, yliopistokampusta vastapäätä ja päälle päin ei olisi voinut arvata, kuinka viihtyisä ja valoisa ravintola ison hotellikompleksin sisällä on. Ja ruoka? Kaikille Jyväskylän neljälle kilpiravintolalle joihin meidät 350 kapitulivierasta oli jaettu, oli annettu neuvo siten, että alkuruoassa oli oltava savun makua ja pääruoka kirjolohta ja jälkkärissä mustikkaa ja juomissa oli oltava jonkun paikallisen pienpanimon olutta. Ja kyllähän Albassa olivat onnistuneet. Todellakin.

Pöytäseura oli mitä mainiointa, ravintola valoisa, ruoka hyvää, viini (ei olut) maistui. Erityisesti jäi mieleen eturuoka ja sen savupalsternakkakreemi. Ja se että kirjolohen voi paistaa ideaalikypsäksi ja nahan rapeaksi. Kyllä olivat minulle mieluisia lounasruokia.

Kävely Albasta takaisin hotellille (Alexandra) teki hyvää ja oli ilo. Kaunis järvenranta. Kaunis ilma. Hyvä elämä.

Ja sitten kampaajalle, pieni lepo, kuvienpurkua ja käsittelyä, ja sitten eiku  syömään!!!

Paviljonkiin puoliseitsemäksi. Iltapukuja, smokkeja, puheensorinaa, aurinkoa, odotusta,  ystäviä, ruokajuhlaa, yhteisöllisyyttä, kuplia, naurua, uusia tuttavuuksia,… Ja Grand Dinner! Nyt (lauantaina juuri ennen puolta yötä) voin todeta: olipa hieno päivä. Hieno lounas, vielä hienompi illallinen. Palaan huomenna yksityiskohtiin! Kiitos Jyväskylä, kiitos paistinkääntäjät!

Jyväskylän kapituli on avattu!

Kohti ”Tulella, savulla ja rakkaudella” -suurkapitulia Jyväskylään. Odotuksissa hyvä ruoka, tuttujen ja ystävien seura, uusien ihmisten tapaaminen ja samppanjakin kuuluu kapituliviikonloppuihin. Ja tietysti kuuluu myös kuvaaminen, sekä paistinkääntäjille, lehtiartikkeliin, itselle ja ehkäpä myös Vastavaloon.

Kotimaanmatkailua (mökkireissuja lukuunottamatta ei ollakaan harrastettu pitkään  aikaan… Edes Helsingissä ei ole käyty sitten viime vuoden elokuun. Eikä tänä kesänä olla kyllä paljon eikä kauas  Rantapellon auringosta ole liikuttu. Vain yksi mökkireissukin…

Nyt kuitenkin Suomen Ateenassa, Jyväskylässä, Päijänteen (?) rannalla. Täällä edellisen kerran puhujamatkalla – ja kapitulissa. Edellisen kerran Jyväskylällä oli vuoro järjestää tämä paistinkääntäjien vuosittainen yhteinen tapahtuma vuosikokous, ja kaksi-kolmipäiväinen ruokajuhla, kesällä 2012. Siihen liittyy paljon hyviä muistoja, mutta sitten myös ikimuistoinen ”kampaamokatastrofi”. Ja onko nyt käymässä samoin? Siis että tukka ei olekaan hyvin huomisella Grand Dinnerillä? Ehei, Kävimme iltapäivällä lenkillä, ”kaupunkipatikalla”

Harjun päällä ja Seminaarimäellä, ja matkalla sinne muutamassa kampaamossa: ja voila! Huomiseksi on aika kampaamoon. Katsotaan mikä on tulos, sitä paitsi minulla on kaunis vanha, viiden vuoden välein kapitulissa  mukana ja päällä ollut puku. No problem!

Tänään Diner Amical on Tuomiojärven rannalla. Ei vielä iltapukua, eikä Pehtoorilla smokkia. Kapitulin paras tapahtuma on yleensä Amical. Tänäänkin oli ilo tavata ja jutella monien kanssa. Ensin oululaisten  kanssa, sitten monien muiden, Jokin tässäkin harrastuksessa kiehtoo, siitä koetin montaa illan mittaan haastatella…

 

 

Liikkeelle lähdössä

Lämmin päivä, jonka aloitin kuvatoimituksilla ja muulla kirjeenvaihdolla. Lenkille kuitenkin mieli, tosin sain lopulta lähdetyksi vasta puolelta päivin. Ja se olikin ihan hyvä aika. Toisaalta olisi kannattanut lähteä liikkeelle vasta nyt: illan valot näkyvät, Kortteli Haipakka tuo kaikkea mukavaa keskustaan, on taiteiden yö, Pikisaaressa Design-markkinat, big band Valkean nurkilla, samppanja pop up -maistiaiset Puistolan Delissä ja ties mitä. Eilen iltayöstä oli Tuirassa jo nähty ja kuvattu revontuliakin! Mutta ei. Täällä me kotosalla nyssötetään. Ja pakataan.

Eikä sitä pakkaamista olekaan ihan vähän: viikonlopuksi lähdetään (vain) Jyväskylään, ja minulla on matkalaukullinen vaatteita, kenkiä, kameravermeitä, kaikkia ulkokuoren restaurointiin tarpeellisia tarpeita. On siis kapituliviikonloppu. Monien vaiheiden jälkeen minun ilmoittautumiseni (Rodokselta käsin) onnistui, joten meillekin on paikat 350 muun juhlijan joukossa. Kaksi edellistä kapitulia, joissa ollaan oltu, ovatkin olleet Oulussa, joten enemmän vähemmän staffina olin, mutta nyt vain vieraaksi. Tosin yhden lehtijutun tapahtumasta olen saanut myydyksi, joten viikonlopun aikana pari pientä haastattelua ja muutama kuva, mutta pikkujuttuja.

Lenkillä olin siis kaupungilla, ja enimmäkseen suuntasin kameraani kohti yläilmoja. Nykyisen kaupungintalon Hallituskadun puoleisella seinällä on näin komea korinttilaisten pylväiden rivistö.

 

Ja vanhan kaupungintalon (alunperin kauppias Granbergin talon) fasadissa on komea vaakuna, josta uudella (keväällä ostetulla) objektiivilla ylsin ottamaan lähikuvan.

 

Se, kuten koko kolmas kerros, on tehty vasta 1890-luvun lopulla (alemmat kerrokset aika heti Oulun 1882 palon jälkeen), uusgotiikka jää usein katselematta.  Kauppias Granbergin konkurssin jälkeen 1890-luvulla, ja kaupunki osti siinä vaiheessa rakennuksen ja rakennutti tuon kolmannen kerroksen. Kaupungintalon lisäksi siinä toimi aikanaan poliisilaitos ja kauppakoulukin. Sotien jälkeen kun kaupungin virastot oli siirretty kaudun toiselle puolen nykyiseen kaupungintaloon, jäi tämä rakennus yksin poliiseille. Joskus 80-luvulla talosta tuli NUKU (nuoriso- ja kulttuuritalo), nyt kulttuuritalo Valve. Siellä on hyvä kahvio- ja bistro (Konst o. Deli), vaihtuvia valokuvanäyttelyitä ja paljon muuta, mutta kannattaa katsella ulkopäin, ja ylös. 😉

Terveystarkastus

 

Sadonkorjuun lasagne

Hirmu huonosti taas keskityn yhtään mihinkään… Merkillistä puuhastelua siellä ja täällä.

Aamulla yhdessä tyttären kanssa kävimme kauppa-asiat ja sitten äidin luo. Sen jälkeen vaihtoehtoja oli monia, ja enpä saanut oikein päätettyä mitään, vaan toimittelin taas kuvia Vastavaloon. Ja tein ohessa ruoan valmiiksi: minulla kun oli illansuussa kampaaja. Ja teinpä  – taas kerran – jääkaapintyhjennyslasagnen. Semminkin kun tyttärelle tiedän kasvisruokien maistuvan, kun kasvikset on nyt mitä parhaita ja kun nyt tällä erää oli viimeinen yhteinen safka täällä.

Ja tulipa siitä niin hyvää, että minun pitäisi kuulemma kirjoitella resepti. Ei mikään helppo tehtävä, mutta minäpä yritän.

Kasvislasagne (kolmelle tai neljälle)

2 – 3 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 isohko palsternakka
2 porkkanaa 
4 kesäsipulia 
2 – 3 tomaattia
suolaa (1 tl) ja pippuria myllystä
yrttejä (omalta kasvimaalta ruohosipulia, basilikaa, lehtipersiljaa — voi toki vaihdella. Näitä oli puolisen desiä silputtuna)
1 prk Kolmen juuston ruokakermaa
2 – 3 dl punaleima Emmental-raastetta

lasagnelevyjä (kymmenen?)

Kuori ja silppua vihannekset. Kuullota ensin sipulit öljyssä, lisää sitten palsternakka ja porkkanakuutiot, lopuksi tomaatit. Hauduttele ja sekoittele noin 5 – 10 minuuttia, lisää tomaatit ja suola ja pippuri. Taas vähän aikaa sekoittelua. Ja sitten kerma. Keittele miedolla lämmöllä varttitunnin verran. Lisää soosin sekaan emmental. 

Lado kerroksittain vuokaan soosia ja lasagnelevyjä, pinnalle vielä vähän juustoraastetta. 

Sitten 175-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. 

Jätin lasagnen uuniin tekeytymään siksi aikaa, että kävin kaupungissa raidoittamassa ja leikkauttamassa hiukseni – vihdoinkin! Kun palasin lämmittelin vielä lasagnen mikrossa kuumassa, ja oheen olikin salaattia. Hyvää oli! Kasvikset ja vihannekset rulettavat nyt.

Kuvaahan siitä en hoksannut ottaa.

Tämmöisen lyhyehköllä kaupunkikävelylenkillä. Jotenkin symboloi kesän hiipumista…

 

 

Kreikkalaista Oulussa

Kylmältä tuntuva ilma (+15 C) ja toistuva veden ripsuttelu ovat saaneet päivän tuntumaan kovin syksyiseltä, ja sallineet ulkoilun välttämisen. Enpä ole juuri koneen äärestä ja keittiöstä poistunut.

Lupasinpa tänään raportoida meidän eilisestä ravintola Crecianin kokemuksesta. Jo pian parikymmentä vuotta Crecian on ollut samalla paikalla Kirkkokadulla (toinen ravintola Zeppelinissä). Ja me on käyty tässä ihanan kreikkalaisesti, nimenomaan Kreeta, Santorini ja saaristotyyliin sisustetussa ravintolassa usein. Ennen eilistä ei kyllä pitkään aikaan. Se on niitä harvoja oululaisia ravintoloita, jotka ovat auki sunnuntaisin.

Olimme siellä neljän aikoihin, ja jos ottaa huomioon varatut pöydät, niin se olisi lähes täysi. Silti palvelu toimi ihan sopivaa tahtia, oli ystävällistä ja osasi ottaa huomion myös seurueen nuorimmaisen. Joka kyllä keskittyi lähinnä omenamehuun ja jätskiannokseen. 😉

Me muut (tytärtä lukuunottamatta, joka soi kasvispadan salaatin kera) söimme aika valtavan ison annoksen, jossa on monia kreikkalaisen keittiön pieniä herkkuja. (pahoittelen annoskuvien vähyyttä ja tämän ainokaisen surkeutta, mutta nyt kävi näin.)

Crecian on sellainen keskihintainen (tuo yllä oleva lautanen jossa liharuokana lammasta maksaa 23 euroa). Vihannekset olivat tuoreita, rakkaita ja hyviä ja kreikkalaiset spesialiteetit (tsatsiki, dolmades, pita, etc) olivat oikein hyviä.

Retsina ei maistunut niin hyvälle kuin helteisenä päivänä Rodoksen kaupungissa lounaalla, mutta punaviini oli oikein suunmyötäistä, pehmeää ja maistui lämpimältä. Nimenomaan maistui, ei tuntunut ylilämpöiseltä.

Menu on aika laaja, ja siinä on kyllä kaikki ne jutut joita Kreikassa käyneet varmasti haluavat vielä kotiin palattuaankin joskus maistella ja syödä. Talvisin Crecianissa on brunsseja viinkonloppuisin ja lounaslistakin on arkisin. Se on tietysti edullisempi kuin a la carte – tasoa ei olla testattu, mutta ei ole mitään syytä olettaa etteikö sekin olisi makoisa.

Kaikki me kuusi olimme sitä mieltä että paikkaa voi suositella. Ei se ole mikään fine dining – eikä kuulukaan olla, vaan ihana sinivalkoinen kreikkalainen taverna. Niinpä haarukoita tulee peräti neljä.

  

Erilainen sunnuntai

Erilainen sunnuntai. Minä en ole laittanut ruokaa, pikkuperhe ei tullut meille syömään, olen aamupäivän käsitellyt ja laitellut kuvia myyntiin ja sitten lähtenyt kävellen kaupunkiin, matkalla kuvaillen, luonnollisesti, ja muu perhe (joka oli jo ennen minua aiemmin kukin tahoillaan urheillut) tuli autolla Crecianiin.

Oulun ainoa kreikkalainen ravintola on vuosien varrella testattu moneenkin kertaan niin kaksistaan, perheen, ystävien kuin työporukoiden kanssa. Mutta nyt jatkettiin perheen kesken juhlaviikonloppua siellä, ja pidettiin ”matkantappajaisia”. Keväisen Rodoksen matkan jälkimainingeissa (3 kk:n jälkeen), kesän jatkuessa, perheen ollessa koolla (vain ”Pappikin” puuttuessa), minun sunnuntaikokkailuni vastapainoksi, välillä näinkin. Teen Crecianin ruoasta yms. (etnisten ravintoloiden listaan) postauksen huomenna, erikseen, nyt vain totean, että olipa hyvä idea mennä sinne tänään.

Kovin vähän on Oulussa, ja tietääkseni muuallakaan Suomessa, ravintoloita auki sunnuntaisin, mutta Crecian on, mikä tänään oli ihan huippujuttu.

Ja aurinko paistaa!

Tänäänkin juhlapäivä!

Nyt ei ole paljon kertomista. Mutta todettakoon …

että jo aamulla tuuli miellyttävästi. Ja aurinko paistoi. Kunnolla.

että oli ilo lähteä pyörällä torille. Hakemaan marjoja, ja hallista lohta (ja vaihtamaan kuulumiset M:n kanssa). Pääruoan (Iberico possua) ainekset olinkin (onneksi) hankkinut jo viikolla.

Ja sitten homma jatkui Festan keittiössä.. Iltapäivällä tyär – palattuaan neljän tunnin poke-metsästykseltä – toi mukanaan myös pikkuperheen. Apsu oli jo aamulla lähettänyt papalle whatsappilla oman tervehdyksensä, jonka toisti tullesaan: telve! Onnea, pappa!

Siitä oli taas hyvä jatkaa, … Esikoinen tarjosi samppanjan.

Tänään on siis vietetty Pehtoorin synttäreitä – –  ihan vaan perhepiirissä.  Muisteltu viime vuotta ja nuorten nuoruusvuosia. Ja ilo on ollut, että tyär on Oulussa.

Söimme ja joimme hyvin. Vastoin tapojani olin leiponut myös kakun. Siihen liittyen ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että suklainen soijamaito ON hyvä kakun kostutukseen. ..

Onneksi on vielä kesä. Ja meillä nuo nuoret.

Kokemusta rikkaampana

Lyhyt mutta antoisa ”urani” tarjoilijana on ohitse. Tai ”food runneriksi” minua ja kaltaisiani ammattilaiset sanoivat.  Välillä olin oikeastaan ”entertainer”. Tänään oli Kalevassa aiheesta juttu. Juuri tänään. Huomasin jossain vaiheessa pitäväni pientä luentoa paistinkääntäjyydestä ja San Lorenzosta. 😉

Paistinkääntäjien, keittiömestareiden ja hotelli-ravintola Lasaretin kanssa järjestetty ”Syödään yhdessä” -tapahtuma oli aika onnistunut, ellei jopa oikeinkin onnistunut. Ainakin näin ”henksun” näkökulmasta. Sitä paitsi opin taas uusiakin juttuja. Ja oli muuten aika mukava tarkkailla ravintolasalin ja -terassin elämää istumatta itse pöydässä.

Ja olinpa iloinen, että ystäviä ja sisarkin seurueineen tulivat nauttimaan talkoilla tehdystä ja tarjoillusta ruoasta. Joka oli kyllä hyvää.

Ukkonen, joka juuri nyt mouruaa, ja sade, uhkasivat, mutta eivät ehtineet pilata tapahtumaa. Mutta toivat ne lämpöä ja hiostusta vielä lisää siihen, mitä oli olla grillien äärellä ja odottaessa tarjoiltavia annoksia… Mutta oikeasti oli mukava kokemus. Ja yksi oululainen alan ammattilainen totesi tapansa mukaan sarkastisesti, että olen ”kehityskelpoinen”. 😀

Ja tapahtuman viimeisen puolen tunnin aikana sain sitten itsekin syödäkseni.  Ja  jäädä toviksi juttelemaan ystävien kanssa.

Kokemusta rikkaampana…

 

Yöllä valvotaan, päivällä nukutaan

Nukuin tänään ulkona päiväunet. Ihanassa ”Odensen tuulessa” – lämmin, voimakas, kesäinen tuuli on minulle ja Pehtoorille ”Odensen tuuli”. Kun olimme 41 vuotta sitten (!!!!) telttareissulla Tanskassa ja majoituimme pari yötä Odensessa, siellä tuuli juuri kuten tänään. Lämpimästi, lujasti mutta lempeästi.

Ja että nukuin päivällä! Siihenhän on tietysti syynsä; jos ei nuku yöllä (tarpeeksi), on hyvä nukkua päivällä, jos mahdollista. Juuri niin on nyt käynyt. Toissayö meni häneksi jostain tietämättömästä syystä, ja viime yö ihan omaehtoisesti.

Eilen illalla leffan ja blogipostauksen jälkeen lähdin vielä kuvailemaan: lamellipadon valaistuksesta olin luvannut ottaa tekijälle (Ari Tiilikainen) kuvia myös sulan aikana – talvisinhan olen sitä kuvannut useinkin. Toiveena oli heijastekuva ja eilen illalla oli tyven, lämmin ja ”ilmeikkäitä” pilviä, joten lähdin kymmenen jälkeen (jolloin ei ollut kyllä vielä tarpeeksi pimeää) pienelle iltakuvausretkelle.

Voimalaitoksen lamellipadolla otin hyvinkin puolensataa kuvaa, ja sitten ajelin vielä Nallikariin. Pilvet houkuttivat ottamaan kuvia ravintolasta, josta on todella vaikea saada näyttävää ulkokuvaa. Niinpä iltayövalokuvausretki jatkui sinne.

Kun sitten palauduin ennen puoltayötä kotiin, hiippailin vielä koneelle, ja ryhdyinpä minäkin metsästämään muumimukeja. Tytär kun oli lähtenyt kaverinsa luo ja tiesin, ettei miniä jaksa valvoa, ajattelin, että minäpä tilaan heille ja itselleni tämän paljon mainosta saaneen erikoismukin, annan sitten vaikka joululahjaksi näille mukien kerääjille, kuten joka joulu jonkun mukin annan. Ja voila, pääsin aika heti nettisivulle, ja jo vartin yli kaksitoista sain tehtyä tilauksen, ja siihen se sitten jumitti. Puolisen tuntia jaksoin yritellä, ja sitten annoin periksi. Jotenkin kokemus oli kaiken kaikkiaan kummallinen: en olisi uskonut, että tuollaiseen ryhdyn, ja että sitten annan vielä periksi.

Mutta eipä mitään: Juniori oli valvonut ja saanut ainakin yhden mukin tilatuksi, ja tytärkin palattuan joskus kahden aikoihin yöllä, oli vielä yrittänyt ja saanut jostain Arabian EU-storesta kolme mukia (itselleen ja parille kaverilleen). Kaikkea sitä.

Tänään sitten ulkoilua, huomisen (Lasarettiin ystävät hyvät!) ja lauantain (Pehtoorin synttärit perhepiirissä) valmistelua, kuvahommia, – ja päikkäreitä. Että ne olivat hyvä juttu. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Mamma Mia ja Syödään yhdessä

Ihan liian aikaisin heräsin, – ei viiden tunnin yöunet riitä, vaikkei tänään niin kovin kummoisia hommia ollutkaan tiedossa ja tehtävänä.

Ja äsken olimme Pehtoorin kanssa elokuvissa. Mamma Mia – Here we go again!

Olihan se vähintään yhtä viihdyttävä kuin ensimmäinenkin. Me on nähty Mamma Mia myös musikaalina Broadwaylla. Kyllä Abba on aina vaan hyvä. Tässä uudessa versiossa vanhat herrat (Brosnan, Firth, Skarsgård) ja Lily James (tuttu Downton Abbeysta) olivat minulle mieluisimpia. Cher oli aika kauhea! Mutta siitä huolimatta mitä suurenmoisen kesäelokuva.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Hei, ja sitten pieni mainospätkä loppuun! (suora lainaus omasta tekstistäni)

Ensi perjantaina 10.8. alkaen klo 17 on taas Syödään yhdessä -tapahtuma

Lasaretin pihalla ja ravintolassa on katettuna pitkät pöydät, tarjolla on hyvää ruokaa, välitöntä yhdessä oloa, keittiömestarit grillaavat ja paistinkääntäjät tarjoilevat, Lasaretin Virta-ravintolan baari on auki ja leppoisa Folk-musiikki soi taustalla. Tule suoraan töistä tai syömään lomakavereiden kanssa. Ota perhe mukaan ja lähtekää ulos syömään yhdessä. Entäpä jos kutsuisitkin kaverisi mukaan ja tulisitte syömään yhdessä ennen illan rientoihin lähtöä? Tapahtumaan ei tarvitse ilmoittautua … tulet vain nauttimaan klo 17 – 20

Menu on simppeli mutta sitäkin herkullisempi..

Grillissä paahdettua yrttimakkaraa ja chilimakkaraa, sinappismetanaa, pekoni-sipulihilloketta ja sidesalaattia 7,50 €
Naudanlihaburgeri, tomaattimajoneesia, rucolaa, pekoni-sipulihilloketta ja bataattilohkoja 16,50 €
Grillijuustoa, kasvissalaattia, kurpitsansiemeniä ja vadelma-viinietikkakastiketta 13,50 €
Juustolautanen, karviaismarjoja ja pähkinöitä 4 €
Vaniljapannacottaa, tuoreita marjoja 4 €

Tulkaahan syömään yhdessä: olen paitsi kuvaajana myös tarjoilijana!! Kaikkeen sitä rohkenee lupautuakin. Talkoohommissa olen!

 

 

Hälsningar från Haparanda

Tällaisia postikortteja tehtiin ennen. Tai taitaa tällaisia olla myynnissä vieläkin. Vähän ylivärisiä, sinitaivaisia, kaupungintalot, koulut, kirkot ja muut komeat rakennukset kuviin ja sitten kollaasi ja päälle teksti. Ja jotenkin tuo pikku lippu kuuluu kuvaan, joskus se on kortin takapuolella. Retrojuttu.

Ehkä idea tuli siitä, että oli vähän retroreissukin. Aika lailla tasan 29 vuotta sittenkin oltiin kimpassa (ihan samaa pakettia 😉 )  juuri noilla huudeilla: aukiolla, jossa  tuo Kansankorkeakoulu, Kaupunginhotelli ja kaupungintalo (alh. oik. pieni kaistale) ovat, oli ennen myös Jalan kauppa. Se oli kemppari, karkkikauppa, muovi- ja keittiötavarakauppa, lelukauppa ja lastentarvikekauppa. Ja kun minulla elokuussa 1989 alkoi äitiysloma lähdettiin naapurin rouvan kanssa käymään Haaparannassa ja nimenoman Jalan kaupassa, sillä siellä myytiin Brion lastenvaunuja monta sataa markkaa halvemmalla kuin Suomessa. Ja sellaiset sitten syyskuussa syntyneelle tyttärelle ostin. Siniharmaat, samettiset, isorenkaiset. Ei ollut mitään yhdistelmävaunuja silloin. En minä ainakaan muista. Ja ne samat vaunut oli sitten hyvät vielä veljelleenkin.

Tänään emme olleet ostamassa lastenvaunuja, emmekä nyt paljon muutakaan. Kunhan olimme huviretkellä. Sekä IKEAan, Systemiin että ICA Maxiin saatiin kuhunkin kulumaan liki satanen. Ruokaa, viiniä (samppanjaa!) ja muutama säilytysrasia ja kuvausrekvisiittaa. Eipä kummosempia. Ja automatkoilla on mukava rupatella, ja perillä ottaa kuvia.

Ostoskierroksen jälkeen mietin ääneen, että mentäisiinkö syömään Tornion vai Haaparannan kiinalaiseen ja että olisipa jossain sushia. Harmittelin, ettei ainakaan silloin, kun koulua noilla seuduin kävin, sushia saanut mistään. Noh, tytär googletteli, ja niinhän sitten siinä Coopin ja Systemin välissä on entinen huoltoaseman baari (?) ja sittemmin thairavintola ZenZen, jonka paikalle on nyt avattu GOB´s restaurang.

Olimme siellä vielä lounasaikaan, ja buffa maksoi kahdelta yhteensä 190 kr (siis parikymmentä euroa yhteensä). Ja oli kyllä sen väärti. Buffassa oli paitsi sushia (ei nyt mitään Hanko-sushin veroista, mutta ei kuivaakaan ja erilaisia) myös pizzaa, wokkiruokia, paistettua nuudelia, kevätkääryleitä … Voidaan kyllä suositella.

Bloggailu on hyvässä vireessä

Enää 10 000 klikkausta ja sitten on miljoona täynnä! Siihen kulunee enää reilu kuukausi… Semminkin kun kävijämäärät ovat edellisen huonon vuoden ja tämän vuoden helmikuun jälkeen nousseet takaisin yli 300 käyntiin päivässä. Sehän minua tietysti ilahduttaa.

Pidetään sitten miljoonabileet täällä blogissa: kakkuohjeita, arvontaa ja ties mitä.   

Tässä on vähän uutta innostusta bloggailuun tulossa kai aika piankin, kun tämä blogialusta – WordPress – julkaisee ihan uudenlaisen tavan luoda sivuja ja tulossa on uusia mahdollisuuksia tehdä entistä paremman näköisiä sivuja ja postauksia. Sehän on minulle vähän sellaista palapelipuuhaa, yhden sortin askartelua ja käsityötä, vähän luovaakin, jota kyllä tykkään tehdä.

Tämä päivä on kyllä mennyt koneen ääressä suhteellisen totaalisesti. Kaikkea höpöä ja ihan oikeitakin hommia.

Huomenna tyttären kanssa ulkomaille! Pitäisköhän tehdäkin uusi ”Haaparannan tuliaisia” -postaus kun tuo muutaman vuoden takainen juttu on kesäisin ja muina loma-aikoina eniten käytyjä sivuja … Olisi vähän päivitettävää ja ainakin paljon paremmat ja valoisammat kuvat!

Kesää on vielä…

Merkillinen päivä tänään. Kummallisesti lomapäivä. Tai siis, että en ole (juurikaan) kokkaillut tänään. Olen lenkkeillyt, pyöräillyt, kuvaillut, lähetellyt kuvia vähän sinne sun tänne (Vastavaloon 😉 ) ja istunut valmiiseen ruokapöytään ja jatkanut istumista ruokapöydässä, odotellut jälkkäriä, nauttinut siitäkin. En kattanut pöytää, saatikka, että olisin tiskannut (enhän minä kovin usein muutenkaan).

Olimme koko poppoo puolenpäivän tienoilla Vauhtipuistossa: pikkuperhe ja tytär ja me Pehtoorin kanssa. Aurinko paistoi ja Apsu oli kaiken keskipiste.

Vauhtipuistossa olen käynyt kerran aiemmin, meidän lapset kyllä useinkin vein sinne, mutta vain vein. Olivat silloin jo  ala-asteikäisiä ja pärjäsivät ja halusivatkin olla keskenään tai kavereiden kanssa.

Se on kyllä hyvä paikka juuri pienille, alle kouluikäisille ja alakoululaisille. Siellä on leppoisa tunnelma, sopivan jänniä laitteita eikä melua eikä meininkiä liikaa.

Vauhtipuiston jälkeen Rantapeltoon, jossa tytär paistoi meille pizzat. Kolme pellillistä erinomaista rapeapohjaista pizzaa upposi oikeinkin hyvin. Ja jälkkäriksi vielä Pehtoorin mustikkapiirakkaa! Mihin minua tarvitaan? No ehkä ottamaan kuvia?

Hei me lennetään!

Elokuun alku on ollut hyvä

Elokuinen lauantaiaamu ei ollut unta varten.

Tiedä häntä, mitä varten se oli, mutta kesti monta tuntia ennen kuin sain lähdetyksi pyörällä kohti Giganttia. Uusi neljän teran ulkoinen kovalevy oli – taas – tarpeen hankkia. Siispä sen hakuun.

Mutkien kautta menin ja mutkien kautta tulin, joten hyvinkin parituntinen kului, ja polvi kipeytyi. Vanha lasketteluvamma, joka yleensä kiusaa vain pitkinä patikointipäivinä, ilmoitti tänään pitkästä aikaa olemassaolostaan. Urheilija ei tervettä päivää … Paitsi, että pitkään aikaan tätä ennen ei ole juilinut tai särkenyt mistään. No mutta, pikku juttu joka tapauksessa. Semminkin kun en varsinaisesti ole mikään urheilija, enemmänkin hyötyliikkuja ja tepastelija.

Iltapäivällä kodinhoidollisia hommia ja sitten sapuskan tekoa. Milloinkas olet viimeksi tehnyt wokkia ”alusta asti”. Siis ettei mitään pakastepusseja, vaan silppuat ja pilkot ja paistat erikseen ja yhdessä kaikki osat: kasvikset, vihannekset, maustekasvit (inkivääri, valkosipuli, chili) ja broilerin, pähkinät ja vielä wokkaat nuudelin. Enpä itsekään muista milloin edellisen kerran, mutta tänään tein, ja kyllä kannatti. Ehdottomasti kannatti. Eikä siinä edes mennyt kauan.

Ja kaiken tämän kiinalaisen kesäruoan jälkeen supisuomalaista mustikkapiirakkaa, jonka Pehtoori teki. Kyllähän me tyttären kanssa mielihyvin söimme. 😉

Nyt istun vielä pihalla, postaan ulkona, tuntuu kuin olisin ulkomailla, hvyälle tuntuu elämä tällaisina päivinä, jolloin huomistakin odottaa jo ilolla.

Helle on mennyt

Ensimmäistä kertaa aikoihin: ei ole kuuma, nippa nappa on lämmin. Onneksi edes lämmin.

Ajattelin aamulla mennessäni Nallikariin, nimenomaan ravintola Nallikariin, sopimaan tulevista kuvausjutuista, että ottaisin samalla reissulla kuvia paitsi rannalta, myös Hannalasta. Saahan sitä ajatellla. Kun vähän ennen kymmentä lähdin ymmärtääkseni onnistuneesta (?) meetingistä, alkoi auton tuulilasiin napsahdella vähintäänkin kananmunan kokoisia vesipisaroita. Se siitä kuvaamisesta.

Käytinpä sitten rutkasti aikaa ruokakaupassa; kyllä on sanottava, että kilpailu tekee hyvää. Kun Oulun keskustan uusi Pekurin K-kauppa avattiin, alkoi Sokoksen Herkussa melkoinen saneeraus, minkä tuloksena Herkku alkaa olla jo varsin hyvä ruokakauppa. Meidän kolmen hengen kesäperjantain juhlaruokana karitsan karetta grillistä, fenkolia, kuningasosterivinokasta ja salaattia. Ja hyvä shiraz (Nugan) siihen oheen. Ei voi valittaa.

Näitä kuvaillessa tytär otti minusta kuvia ja mutisi jotain, että ”luullakseni joissakin perheissä on ruokarukous, meillä on ruokakuvaus”. No niin on. Ihan vaan teille, hyvät blogisystävät!, iloksenne – ja tiettäväksenne.

Siinä sitten pilvipoutaisella pihalla istuskeltiin, höpöteltiin, ja lopulta ilmoitin lähteväni tekemään kuvia, ja tytär ilmoitti, että illansuussa lähdetään kolmisin kaupungille ”yhille”.

Niin lähdettiin, ja vasta äsken palattiin. Tosin tyär jäi  kaupungille vielä…

Olipa hyvä, että lapsi vei vanhempansa Oulun yöelämään tai siis iltaelämään. Istahdimme viinibaari Voxin patiolle, kuohuvalle tietysti. Pistimme maailmanpolitiikan ja lähipiirin asioita jutuillamme järjestykseen ja yhtäkkiä saimmekin seuraa: The Valokuvaaja viivähti seurassamme. Olipa mukava nähdä livenä.

Vakaana aikeena oli lähteä kotiin heti yhdeksän jälkeen, mutta eikös vain vielä siirrytty Roosteriin, jossa tyttären kavereita ja sitten serkkunsakin. Kaikki tämä meille vanhuksille hyväksi: on hyvä nähdä myös kotikaupungin iltaelämää ja nuoria.

Kymmenen jälkeen, auringon jo laskiessa lähdimme kuitenkin pyöräilemään kohti kotia. Hyvä hengittää, pimenevä, kostea ilta ja kaikki hyvin.

Kesälomapäivä

Tänään aamulenkki äidin kanssa: neurologian polin piikkien jälkeen ei mentykään tavan mukaan sairaalan kanttiiniin vaan hurruuttelin kaupungille, ja jatketiin pyörätuolilla Ainolan puistoon. Katsomaan ruusuja ja Kiikkuun kahville. Ei ollut aina palelevalla äidilläkään kylmä. Kesälomapäivä oli hänelläkin.

Oulun uutta, rakenteilla olevaa kesäteatterirakennusta käytiin katsomassa ja ihailemassa puiston kunnostettuja puroja ja solisevia pikkukoskia. Ensi kesänä puisto on varmaan jo hyvin, hyvin kaunis, kun on kerran jo nytkin.

Iltapäivällä minulla vähän ”verkkojen laskua” muutamaan lehteen ja ”Vastavaloa”.

Illansuussa meillä oli sitten kutsu Herukkaan; Juniori on koko kesän (ja viime kesän) puhunut, että hän mielellään tarjoaisi pyöräilijöille samppanjakellaristaan jotain erikoista hyvää… eipä ole tullut lähdetyksi. Mihin yksi isohko syy on ollut, että poika on suunnilleen koko heinäkuun kaikki illat (pl. sunnuntait) ollut iltatuurissa töissä. Mutta tänään oli vapaapäivä, ja kun sisarensakin on taas ilonamme Oulussa, niin tänään sitten. Sinne pyöräilimme ja matkalta ostimme croissanteja, mansikoita ja karkkia viemiseksi.

Pikkuperheen luonahan minä en paljon käy; eikä käymättömyyteen ole muuta syytä kuin koirat. Ennen niitä oli kolme, nyt vain kaksi, mutta niissäkin on riittämiin aiheuttamaan minulle kunnon allergiaoireet.

Mutta tämä kesä! Tämä kesä mahdollistaa pihalla olemisen.

Ja olipas meillä mukava ilta. Ja kun Juniorin kaverikin liittyi seuraan, nautimme yhteensä kaksikin pullollista samppanjaa.

Vaikea sanoa, kumpi oli parempi, mutta parasta oli kun Apsu pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa jäätelöautolle!! Koko auto täynnä ”jäkkiä”! Voi sitä ihmetyksen ja riemun määrää!

Kummasti tänään on tuntunut omalta Lidlin mainos: ”Elä kuin viimeistä KESÄpäivää”! Ihana päivä