Ulkosalla, auringon alla

Nyt on kyllä pitkästä aikaa jo huono omatunto tekemättömistä ”töistä”, hoidettavista asioista.

Eilisen, Oulun säähistorian kautta aikojen helteisimmän päivän, jälkeen ei ole tuntunut yhtään vähemmän helteiseltä, mikä on merkinnyt, että olen ollut koko päivän, piazzalle paistavaan viimeiseen auringonsäteeseen asti, ulkona.

Aamupäivällä perustin pihalle ”kuvausstudion”. Tein ja kuvailin kaikenmoisia juomia. Pelkkiä alkoholittomia tällä kertaa, tarkoituksena latailla niitä Vastavaloon myyntiin. Jääkahvia, makuvesiä, limpparidrinksuja, tuoremehuja ja smoothieita.

Iltapäivällä sitten olin taas kajakilla liikkeellä. Ja nuoret lähtivät kokeilemaan suppailua. Pappa ja Apsu kävivät sillä aikaa ”miehissä” jätskillä. Pikkuisen poika jäi Kiikelin rantaan epäillen katselemaan kun isä ja äiti lähtivät merelle pienen laudan päällä polvillaan meloen. Ja kun palattiin tunnin reissun jälkeen takaisin rantaan, poika huuteli: ”pumplahtiko isi?” ”Pumplahtiko mummi?” ja näillä huudoillaan sai monet rannalla kulkevat hymyilemään… Vesiurheilun jälkeen sitten meille syömään koko poppoo, ja Apsu sai eka kertaa juoksennella sadettajan alla!

Jos ja kun huomenna on vähemmän aurinkoinen ja lämmin päivä, kuten Tuulestatemmatun eiliseen kyselyyn vastanneista selvästi enemmistö näyttää toivovan :D, niin minä ryhdistäydyn ja postaan tännekin vähän enemmän ”asiaa”. 😉

Helteessä

Jouluvalmistelut on jo pitkällä. Kirsikka-rommikompotti on tekeytymässä.

Ja tässä kuvallinen resepti…

Viikonloppuna olivat kovin ”marjaisia” minun kokkailuni ja kuvailuni muutenkin.

Helleherkkuja ovat marjasmoothiet, marjarahkat, marjasalaatit,  … Eikä helle ole kyllä minulta vienyt ruokahalua muutenkaan. Eihän minulta ruokahalu mene oikeastaan ikinä, ei edes kipeänä. Onko jotain suositeltavia helleruokia? Jotain josta minulla ei ole tietoakaan? Kerro sinun paras helleruokasi tai välipalasi… Luulenpa että niille olisi nyt kysyntää.

Helle on minulle juhlaa, – semminkin kun tänään ei loppunut kesäloma niin kuin entisessä elämässäni oli tapana tehdä. Helle kyllä on aiheuttanut jo ylimääräistä huolta ja huolenpitoa. Tänäänkin on meillä molemmilla ollut helteestä johtuvaa, tavallisesta poikkeavaa vanhustenhuoltoa ja tekemistä. Mutta minulle helle sopii, en valita: pitkä pyörälenkki ja pihalla lukemista. Ja erinäisten sähköposti-, nettisivu-, jäsenkirje-, neuvonpito- yms. asioiden siirtämistä huomiselle tai ehkä jopa ylihuomiselle, – silloinhan on kuulemma jo pilviäkin.

Mitenkäs joko sinulle lämpimät päivät riittävät? Joko sade on toiveissa?


Onnen päivä

Tänään on ollut onnen päivä! Monin tavoin.

Hellettä, liikkumista, uusia ruokia, pihalla oloa, perhettä, kuvailuja, Vastavaloa, jälkkäreitä, hedelmiä, hillitöntä nurmikolla juoksemista, vesisotasta, suunnitelmia, ilman velvollisuuksia oloa, aurinkoa, ystäviä, viininmaistiaisia, lisää hyvää ruokaa, Iskon puutarhassa nauttimista, pyöräilyä, kesää, leppeää, hellivää tuulta.

Paljon aiottua jäi tekemättä, mutta sitten huomenna…

Koejakso ohi!

Olen nyt Vastavalon vakiojäsen. Kahden kuukauden kokelasjäsenjakso on päättynyt ja ensimmäiset sata kuvaa hyväksytty myyntiin kuvatoimisto Vastavaloon. Liityin kuvatoimiston jäseneksi toukokuun lopussa, jolloin alkoi kokelasjakso. Sen aikana oli mahdollisuus ladata 2 x 50 kuvaa neljän viikon aikana. Nopeampaa ei voi ladata, ja sata kuvaa täytyy saada täyteen puolessa vuodessa ja jollei saa, niin ei pääse vakijäseneksi. Sain tänään kommentin, että ei ole kovinkaan tavallista saada sata hyväksyttyä kuvaa läpi tuossa minimiajassa. Mielenkiintoista, –  itse asiassa olisin halunnut ladata nopeamminkin. Ja toisaalta: onneksi onnistuin, jotenkin tuo itselle olon, että osaanhan minä, mikä ei ole vieläkään ihan automaattinen ajatus.

Kuville on Vastavalossa kriteerit. Ainakin yhtä kovat kuin oli näyttötutkinnoissa. Ja vähän erilaiset. .. olenkohan saanut noiden sadan kuvan aikana ehkä yhdestä vai kahdesta kuvasta huomautuksen kuvan sommittelusta, toteutuksesta, rajauksesta tai muusta visuaalisesta seikasta, jotka näytöissä oli (gamutin lisäksi 😀 ) ongelmia, mutta nyt hakusanoituksesta, valoisuudesta, tarkkuudesta ja kohinasta on tullut huomautuksia ja, korjausvaatimuksia. Enin osa on minusta ollut asiallisia, ymmärrettäviä ja joidenkin kohdalla opettaviakin. Mutta sitten on ollut myös sellaista, että olen tuntenut ne epäreiluiksi, ja joutunut hetken miettimään, mitä vastaan kommentteihin, korjaanko, poistanko kuvan, loukkaannunko, mutta päätinpä vain hyväksyä kritiikin ja korjasin kuvan toivotun mukaisesti. Ja niin varmaan joudun vielä monen monta kertaa tekemään, mutta väliäkö sillä? Onhan minulla kuvia ja uusia otan joka päivä. Ja opin koko ajan.

Iso ongelma tai siis oppimisen paikka on ollut myytäväksi kelpaavien kuvien tekijänoikeuksien tietäminen ja hallitseminen. Esimerkiksi yhden kuvan (yllä) kohdalla meinasin jo ”hermostua”. Tämä kuva ei kelvannut myytäväksi, koska mainostolpassa on mainoskuva, josta – kuulemma – tunnistaa henkilön, eikä minulla ole kuvatulta lupaa. Kuvassa on – kuulemma – Sanni.  Poistinpa sitten huomautusten ja kommenttien jälkeen kuvan myynnistä. Kokelasjäsenillä kriteerit ovat vielä tiukempia kuin vakiojäsenillä – saapa nähdä, miten nyt homma vakiojäsenenä etenee.  Huomautusten lisäksi jaetaan ”virheääniä”, jos niitä ei saa kumotuksi, ne vähentävät kuvien latausoikeutta. Vähän sellaiselta lautapeli-meiningiltä välillä tuntuu. Mutta: kyllä näin pidetään varmastikin yllä kuvien julkaisu- ja myyntikelpoisuutta.

Hieman minua on rassannut, että selkeää ohjeistusta ”oikeanlaisten” kuvien laataamiseksi ei ole kuvatoimiston sivuilta löydettävissä. Olisin halunnut selkeän check-listan, mutta rajat on pitänyt löytää kokeilemalla kepillä jäätä.

Nyt voin kyllä melkein sanoa ”harrastavani Vastavaloa”, sillä se vie niin paljon aikaa. Toivottavasti tästä harrastuksesta tulee ajan kanssa myös jokunen euro. Myytäväksihän tuonne kuvia laitetaan. Ja minun kuvarepurtuaarini ei ole muiden, satojen luonto-, ötökkä-, kukka- ja lintukuvaajien, kanssa killpailemassa. Ruoka- ja juomakuvia, arkikuvia ja tekemiskuvia sinne kaivataan, ja niitähän minulla riittää.

Käykäähän kurkkaamassa Vastavalo.net. Kirjoita Hae-laatikkoon aihe, josta haluaisit ehkä ostaa kuvan tai vain katsella, tai laita siihen mun nimi ja klikkaa oikeasta reunasta ruutu ”Kuvaaja”. Sielläpä tähänastinen kuvapankki aikaansaannokseni . ..

Tämmöistä kesälauantaipuuhaa lenkkeilyn, ruoanlaiton, auringossa lukemisen lisäksi …. Hugotkin, paritkin olemme tänään nauttineet. Ja nekin kuvasin.

 

 

Rotissööripiknik vol. 8

Tänään oli Oulun voutikunnan paistinkääntäjien kahdeksas piknik! Teemana oli ”oma herkku”. Aiemmin on ollut teemoina Italiaa, Välimerta, Aasiaa, Karibiaa ja ties mitä.

Tänään meitä oli vähemmän kuin ennen (nyt alle 30) mutta maut olivat entistäkin parempia, tai noh, voiko olla… Joka tapauksessa rakkaudella ja taidolla laitettua hyvää ruokaa yllin kyllin.

Olimme Tuirassa Villa Lipporannassa, joka olikin hieno tila. Todella hieno. Olisi hyvä karonkka- tai joku muu juhlapaikka.

Ja mukavaa seuraa meillä oli. Luonnollisesti.

Qstock soi taustalla, ilma edelleen kesäisen lämmin, …

Se mikä tästä illasta jää kokeiluun ja tänne temmattuunkin testattavaksi on (ainakin) hedelmäsalaatti! Limellä maustettu hedelmäsalaatti. Palaan asiaan.

Nyt mietin kovasti, että jaksanko vielä valvoa, odottaa ja lähteä reilun tunnin päästä kuvailemaan: verikuu nousee…! Saapa nähdä.

Se tunne, kun …

Muistatteko, kun jokunen vuosi sitten usein näki FB:ssä tai blogeissa aloitettavan jutun tai postauksen sanoin ”Se tunne kun …. ”

Minä en oikein ole sitä aloitustapaa oppinut käyttämään. Mutta tänään tuo on jäänyt päälle.

Se tunne kun yhtäkkiä aamulla kauppaan mennessä ajattelet, että ihan kuin olisit ulkomailla, jossain vuokratalossa siellä ja matkalla lähikauppaan hakemaan croissanteja ja leipää aamiaiselle muiden vielä nukkuessa. Tuntuu epätodelliselle, – ja niin tutulle. Ja lämpimälle.

Se tunne, kun olet – vahingossa, eksyttyäsi kotikaupungissasi – polkenut pyörällä parikymmentä kilometriä.

Se tunne, kun torilla tajuat, että jouluun on enää viisi kuukautta ja keksit, että juuri tänään, juuri nyt, eikä päivääkään myöhemmin, on tehtävä kirsikka-rommi-kompottia. Ja sitten se tunne, kun menet Alkoon ja töppäät itsesi, kun et tunne rommeja, olet ostamassa brandyä, tinkaat myyjän kanssa, että vamasti on ollut sellaistsa rommia kuin Happy Joe: ”olen-tehnyt-siihen-mansikkajälkkäriä-ja-paahdettua-valkosuklaata… ” – Miten niin suklaata ei voi paahtaa, ihan hyvin voi! Ja hetken hyvä tunne, kun et ryhdy puhelimesta näyttämään myyjälle blogiasi ja paahdetun suklaan reseptiä. Ja sitten se tunne, kun vihdoin ymmärrät kotona katsoa ko. reseptin ja hoksaat, että todellakin ”Happy Joe” on alkoholijuoma, kyllä, mutta se on siideriä ja rommi, jota olit vailla, on Sailor Jerry  – kuten poikasikin tiesi kertoa.

Se tunne, kun voit vain kuunnella, haluaisit tehdä paljon, mutta ainoa, mitä osaat tai voit tehdä, on kuunnella.

Se tunne, kun luet keskellä kaunista puutarhaa, kesäillan lämmössä kirjaa, ja mietit, että miksi luet! Tai nimenomaan, miksi luet tämän kirjan! Jos tämä kirja on luettava (niinkuin jotenkin vain on), niin lukisit sen talvella. Kesällä kuuluu lukea kevyttä, esimerkiksi dekkareita, ruokahistoriaa tai niin kuin viime viikolla Enni Mustosen uusin,  ”Taiteilijan vaimo”. ”Synninkantajista” tulee ahdistava tunne. Ja toisaalta tulee tunne, että onneksi joku kirjoittaa tästä!

Se tunne, kun ajattelet, että kuinka kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin …

”Silloin kun valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi, lokki löytää kalan, tiainen pesäpöntön ja perhonen auringonkukan, juuri silloin minä seisahduin sijoilleni ja hetken kauneus ja menettämisen pelko pusertuvat rinnassa ristiin.”

Pauliina Rauhala, Synninkantajat

Kesän perinteitä

Tämä päivä alkoi jokakesäisellä Papinjärven ”retkellä”. Tänään siellä oli sama lintuharrastaja-herrasmies, jonka olen siellä tavannut jo useana vuonna. Hän oli nähnyt tänään harmaahaikaran, mikä Oulun korkeudella on kyllä harvinaista. Minä olen nähnyt harmaahaikaroita Alsacessa, lienenkö muualla? Visbyssä viime kesänä? Enkä nähnyt sitten tänäänkään.

Mutta järvi ja maisema olivat hyviä ja kauniita. Jännä purppuran sävy aamussa.

Ihan kuin puutkin olisivat halunneet uimaan.

Iltapäivän helteessä pikkuperhe tuli salaattibrunssille ja mansikkajälkkärille. Eturuokana hellepäivän ehdoton perinneherkku: kylmä kurkkukeitto.

Mutta tärkein juttu oli kun pappa oli laittanut Apsulle puhallettavan uima-altaan! Muutaman tunnin aikana poika meni ainakin viisi kertaa ”uimaan” – ainakin. Periaatteessa oli koko iltapäivän lillumassa vedessä.

Muutoin minun päiväni on mennyt eilisten kuvien työstämisessä, ja sainkin ne nyt valmiiksi. Hyvä juttu!

Kaikkea kivaa ja kaunista kuvailemassa

Aamupäivän reilun parituntisen pyörälenkin taukopaikka oli Värtönrannassa. Koivurannan kahvilan vieressä on kelluva saunalautta, jossa on myös vohvelibaari. Ei helteessä tehnyt vohveleita mieli, mutta hopeatoffeetötterö oli ilo nauttia veden liplatellessa auringossa istuskellessa. Taas sellainen ”turistina kotikaupungissa” -olo. Kannattaa kokeilla. Näillä helteillä se on ihan erityisen mukavaa.

Iltäpäiväksi menin sitten torinrantaan, Aittaputtiikkiin.

Kyllä oli aika lämmin parituntinen kuvauskeikka. Mutta oli kyllä mukava. Siellä kun on kaikkea pientä ihanaa, tarpeellista ja vähemmän tarpeellista, kaunista ja kivaa. Ja hoksasin, että olenpa sieltä tullut yhtä sun toista joskus ostaneeksikin, mökille ja lahjaksi. Huopakaulakoru, lasta, heijastin,  pussukka …

Ja olenpa jo monta kertaa siellä ihaillut näitä lamppuja… Kyllä sopisivat Myötätuulen pirtinpöydälle tunnelmavaloksi.

Nostalgiaa tuli pampuloista! Lapsuuden lettinauhat vaihtuivat jossain vaiheessa – 60- ja 70-luvun vaihteessa – varhaisteinin saparoihin ja teinin ponnariin, ja silloin pampulat olivat käytössä ja tarpeen! Olen jotensakin varma, että lukijoiden joukossa on joku muukin, jolla ainakin jumppatunnilla oli tämmöinen pitämässä hiuksia kiinni? Tehtiinkö niitä itse? Ehkäpä?

Puttiikin ajankohtaisin tuote tällä hetkellä on Qstock 2018 -mallisto. Pussukoita, vöitä, korviksia, — kierrätysmateriaaleista ensi viikonlopun festarimuistoja… Aika Vekkuleita ovat.

Paljolti samankaltaista ja samojakin suomalaisten käsityöläisten tekemiä uniikkeja juttuja Aittaputtikissa on kuin oli alkukesän Käsityökorttelissakin. Ja nyt tämä ”käsityöläinen” jatkaa kuvien perkausta ja käsittelyä.

Kotikaupungin kesässä

Neljä sukupolvea Satokankaiden miehiä saman kahvipöydän ääressä, ja sitten me anopin kanssa myös. Apen 93-vuotissynttärikahveilla kävimme aamupäivällä. Vielä on appi enimmäkseen tässä maailmassa, juttelee (vähän), kuulee ja näkee ja käveleekin huoneesta toiseen muutaman kerran päivässä, mutta kylläpä alkaa kaikkinensa olla ikäisensä oloinen. Kyllä Apsu katsoo isopappaa vähän ihmeissään, ei ihan peloissaan mutta ihmeissään. Isomummejen kanssa vähän sama juttu. Mutta kyllä sitten höpöttääkin juttujaan.

Illansuussa, kun menin pyörällä kaupungille kokoukseen, kävin matkalla tuomiokirkon kirkkotarhassa: Kryptassa on kahvila ja pihalla kaunis varjoisa paikka istahtaa.

Ja pikkukirkko on nyt kokonaan valmis, myös sisältä. Ja se on arkisin avoinna, niin oli tänäänkin.

Taitaa olla aika ainutlaatuinen lasten kirkko tässä maassa.

Sitten on laitettava tähänkin kuva eiliseltä lenkiltä: Ainolan puistossa on ruusutarha täydessä loistossaan. Yleensä siellä ruusut kukkivat vähän eri aikoihin, ja jonkin verran myöhemmin, mutta nyt siellä kukkivat melkein kaikki yhtä aikaa. Ja tuoksu on huumaava. Tästä kuvasta tilailen vielä postikortteja…

Ruoanystävän viikonloppu

Eiliseen Uleåborgin päivälliseen palatakseni …

Jo muutaman vuoden on meidän huushollissa ollut yhteisellä sopimuksella voimassa uusi käytäntö ikkunoiden pesussa… Pehtoori pesee ikkunat; niitä on aika paljon, pieniä ruutuja ja neljä pintaa per ruutu, + Festa. Toki niissä yhden työpäivän verran menee aikaa. Varsinkin jos pesee niin puhtaaksi kuin hieman tarkka mieheni tekee.

Ja sitten minä tarjoan meille päivällisen/illallisen Uleåborgissa. win-win-tilanne.  Näin on jo muutama kesä menty. Välissä oli aika, jolloin ikkunoiden pesu oli ulkoistettu, mutta toisaalta tällä, että siippa pesee ikkunat, on jo vuosikymmenien perinne. Ja sen perinteen taustalla on traagisia ja dramaattisia tekijöitä.  Katso juttu TÄÄLTÄ

No niin, eilen oli siis hyvä aika mennä yhdessä syömään aina niin hyvään, leppoisaan, mutta silti hyvään Uleåborgiin.


Ennen kuin kunnolla aloitimme saimme keittiön tervehdyksenä – paitsi ihanaa rapeakuorista leipää myös – pienet kipolliset juurisellarikeittoa. Vaikka viime vuonna olin ihan keittoekspertti, en ole ennen elämässäni juurisellerikeittoa maistanut. Onneksi edes nyt, varsinkin kun se oli näin hyvää. Rapea serrano ja ruohosipuli täydensivät pienen kipollisen, mutta ehkä olisin seesaminsiemenet jättänyt pois (sanoo hän, joka ei kovin paljon pieniä tykötarpeita viitsi tehdä … ) Any way, tästä oli hyvä jatkaa.

Tartar ei aina ole hyvää, ja tryffeliöljy on usein ”ylenpalttista”, mutta tämä oli ihan mahdottoman hyvää.

Samoin kuin seuraava rapuruoka, jonka kuva on eilisessä postauksessa. Voisin syödä noita annoksia lounaaksi ja päivälliseksi sanotaan nyt vaikka vaikka viikon yhteen menoon…

Pääruokana oli kyyhkyä, jota olemme syöneet ehkä pari kertaa aiemmin. Toisella kertaa se oli ylikypsää, maistui koulukeittolan maksalle, eilen se ei maistunut siltä. Eilen maistui hyvälle. Ja tuota ankanmaksa-lintuliemi kastiketta olisin voinut syödä keittona. Tosin tämä pääruoka oli ehkä heikoin lenkki kaikista viidestä. Pehtoorin mielestä ei, eikä minunkaan mielestä missään tapaksessa huonoa. Ja jo tässä vaiheessa taisimme todeta että oli paras ruoka mitä Uleåborgissa on syöty. Ja se on jo aika paljon se: semminkin on käyty siellä pari kertaa vuodessa vuosien, vuosien ajan. Ja ennenkin on ollut vähintäänkin hyvää.

Ja sitten juustolautanen: manchego ja vinegrette salaatti sekä aurajuusto ja lakkahillo. Jälkimmäisen makuparin ostimme kympillä, ensimmäinen ei meihin uponnut. Ei huono, mutta, mutta,… vinigrette ei ollut erinomaisen tarjolla olleen Douron alueen punaviinin kaveri, joten emme sitten mekään… 😉

Jälkkärin kanssa oltiin kavereita. Sorbetti EI ollut jäähilettä, vaan sekin oli erinomaista. 

Olimme kylläisiä ja hyvissä ajoin valmiina lähtemään kotiin, joskin teimme sitten tämän kesän ”patio”-käynnin samalla: Leskisessä nautimme vielä janojuomat (olutta ja Suomenlinnan Panimon siideriä (en tarvitse toista kertaa) ja sitten bussipysäkille. Ikkunanpesu kannattaa aina!

Tänään ulkoilu- ja kuvauspäivä, sekä pikkuperhe + Miltsu -päivällinen. Miniän nimpparijuhlan kunniaksi paistoin jälkkäriksi toiveidensa mukaan köyhiä ritareita. Olisivat voineet olla rapsakampia, muuten sapuskaa ei voi moittia. Mukavasti meni monta tuntia.

Viikonloppu on ohi, lämpö jatkuu.

Kesäperinne – Uleåborg

Olimme ikkunanpesupäivällisellä. Uleåborgissa.

Palasimme kyllä jo ajoissa, että postausta olisin voinut kirjoitella, mutta, mutta… olen tässä Vastavalon kanssa kirjoitellut, vastaillut ja korjaillut. Huoh!

Siispä odottanette huomiseen, että saan puretuksi mainion iltamme ruokakokemuksia ja kuvia …

 

Hetkessä perjantai

Olenhan monta kertaa kertonut, että tämän blogin perustaminen lähti liikkeelle siitä, etten enää halunnut pitää yksityisiä päiväkirjoja, joita olin raapustellut enemmän ja vähemmän intensiivisesti vuosikymmeniä. Ihan siihen asti, että päätin, että nyt loppuu se syväluotaaminen, yksinpuhelu, syvissävesissäuiskentelu, kirjoittamallaterapointi, vatvominen, purkautuminen, itsekseen höpinä iloista ja ahdistuksista, ajatusten ja ilojen ja surujen kasaaminen ja lataaminen kirjallisesti.

Nyt olisi paha, jollen olisi luopunut noista paperisista, omista, yksistyisistä päiväkirjoista ja siirtynyt avoimeen, pinnallapysymisen mahdollistavaan, loputtomasta pohdiskelusta ja pohdinnasta höpöttämään hetkistä, miettimättä kovin paljon tulevaa tai mennyttä. Omaa tai muiden.

Tänään onkin ollut sellainen ”hetkessä” päivä. Onni on ollut nukkua kesäaamun alkuun oikein kunnolla; pitkälti yli seitsemän jälkeen kesäperjantai tuntui sopivan lämpimälle. Sopiva minulle, jos kohta tiedän ja elän sitä, ettei kaikille, varsinkaan vanhoille, eikä luonnolle, eikä edes meidän puutarhalle, tämä lämpö ole parasta. Ja valehtilisin jos väittäisin, etten nauti tästä helteestä. Minähän nautin. Nautin niin paljon.

Aamupäivällä ajelin Turkansaareen,”minun” hääsaareeni, jossa on nyt viikonlopun ajan menossa ”rahvaan markkinat”. Ja hakemalla hain yhden ihmisen, joka hänkin on ollut ”vain” nettituttu. Kuvaaminen on meitä yhdistänyt, ja tänään ilokseni selvisi, että mahdottoman mukavan, positiivisen ihmisen isä on minun tuttuni vuosikymmenien takaa. Kollegani oikeastaan. Olipa ilo tavata sekä isä että tytär.

Turkansaaressa oli taas kerran niin hyvä tunnelma. Taas kerran niin paljon kuvattavaa. Taas kerran merkillisesti ”oma olo”. Eikä se johtunut vain siitä, että meidät on siellä vihitty, siellä on häävalssi tanssittu. laittelen tässä joku päivä lisää kuvia,…

Iltapäivällä sitten kaksin aloittelimme kesäviikonloppua. Kuvailin lisää (tänään 382 kuvaa ;)) ja tein parasta ruokaa pitkään aikaan.

Äitini kesälomamatkalla

Tänään on ollut äidin kesälomamatkan aika. Olen pitkin kesää koettanut houkutella häntä ulos, vaikka vain autoajelulle, ehkä piipahdus torikahvilassa. Käydessäni tiistaina – jolloin luonaan oli ihan sietämättömän kuuma – yksinkertaisesti vain ilmoitin, että tulen tänään (torstaina) aamusella hakemaan: haen ensin kaupasta, torilta ja hallista ruokaa ja sitten hänet Caritaksesta ja suuntaamme kesälomamatkalle meidän pihalle. Ja niin tein. Ja koko päivän mittaisen kesälomamatkan äiti sitten tekikin.

Istuttiin kolmisin pihalla melkein koko päivän, laitoin ruokaa, katseltiin vanhoja kuvia ja Koiviston kartoja. Syötiin sitten ja kun illan tullen vein lomailijan takaisin kotiinsa, oli kovin väsynyt, mutta tyytyväinen, että oli suostunut lähtemään.

Ihan oma triathlon

Ainakin kerran kesässä on hyvä nousta ajoissa ja lähteä ulos. Tänään oli sen aika. Heräsin viiden jälkeen, reilusti ennen kuutta olin kameran ja monenlaisen objektiivi- yms. varustuksen kanssa Nallikarissa. Lämmintä +22 C. Ja tänään on tuullut. Se on tuntunut ihanalle.  Parituntisen kiertelin ja kuvailin Nalskussa. Vastavaloon sekä Nallikarin ravintolalle ehkä muutama onnistunut otos. Istuin ja mietin.

Ennen kahdeksaa jatkoin autolla vielä kaupungille, – aika vähäinen on aamukahdeksan ruuhka heinäkuisessa Oulussa.

Sitten kotiin, sillä minulla oli tapaaminen. Internetin ihmeellisen maailman ansiosta tapasin tänään lapsuuden ystäväni 54 vuoden takaa! Olemme asuneet Oulussa molemmat, käyneet viereisiä kouluja, samoissa diskoissa ja kaiken lisäksi äitimme asuneet Caritaksessa samassa rapussa, eri kerroksissa vain, ja me emme ole koskaan törmänneet. Mutta tänään! Olipa kyllä mukava, ja albumejani selailtua sain tietoa muista lapsuuteni ihmisistä ja Koskelankylän elämästä 60-luvulla.

Puolenpäivän jälkeen lähdettiin sitten Pehtoorin kanssa minun triathlon-päiväni  toiselle osuudelle eli pyöräilemään. Lämmintä jo yli +30 C ja vastatuuli. Mutta vain kaupunkiin ja torinrantaan asti poljettiin. Ja vuokrattiin kanootit! Olen monena kesänä puhunut että haluaisin kokeilla ja aina se on jäänyt. Olen kerran elämässäni melonut Kitisellä. Yhden sporttisen ystäväni 50-vuotispäivän ohjelmassa oli halukkailla mahdollisuus pari, kolme tuntiseen melontaan kaksoiskajakilla (tms.) ja minä työkavein parina meloin. Taidettiin tulla toiseksi kilpailussa, jossa oli kuitenkin viisi vai kuusi paria. Silloin olinkin kyllä huippukunnossa muutenkin. Ja pari kesää sitten Kukkolankoskella melottiin kumiveneillä ryhmässä koski alas, mutta se ei oikein ole verrattavissa tähän.

Eihän me tänään vuokrattu nuo kuin tunniksi, enkä uskaltanut ottaa kameraa kyytiin, joten kännykällä piti sitten matkantekoa kuvailla. Pieni video-klippikin on: KLIKS

Siinä ne meidän kanootit on. 25 €/ kpl maksoi tunti. Eihän me pitkälle ehditty; torinrannasta kierrettiin Pikisaari, laajalla kaarella kylläkin. Ja kylläpäs oli mukavaa touhua, eikä helle kuumottanut liikaa, kun jokisuistossa kuitenkin tuuli mukavasti. Pehtoori ei ollut niin riemastunut kuin minä, mutta tykkäsi hänkin.

Kunhan rannalle päästiin, olin puhelimessa pitkään: tänään on myös ollut itkun päivä, surun päivä. Itkettää vielä monena muunakin päivänä. Elämä on sellaistakin.

Pehtoorin kanssa etsittiin sitten ruokapaikkaa. Jotain etnistä. Eikä meille tuntunut sopivan oikein mikään, joten lähdettiin polkemaan kotia kohti, ja mentiinkin pizzalle vastikään meidän lähelle avattuun uuteen pizzeriaan. Ravintola Kymppi on entisen Kymppäri-kioskin ja Säästö Hintojen paikalla. Kunhan sinne asti päästiin oli ihan mieletön hiki: kävely, melonta ja pyöräily tekivät tehtävänsä. Minullekin, joka en juuri koskaan hikoile.

Pizzeria oli siisti ja pizzojen pohjat ohuita ja täytteitä sopivasti, mutta molemmat oltiin sitä mieltä, että eivät pizzat oikein maistuneet miltään. Jos olisi sokkona maistanut, ei olisi tiennyt syökö Frutti di Marea vai Operaa vai mitä. Mutta ei ne huonojakaan. Ehkä tämä voidaan lukea meidän etninen ravintola testauksiin, sen verran murtaen sekä tarjoilija että pizzanpaistaja suomen kieltä puhuivat. 😉

Pihalla kasteluhommia, lukemista, puhelimessa kuuntelua, lämmöstä nauttimista. Nyt väsy …

Helteen helliessä

Helle hellii. Enpä muista tällaista, näin pitkää hellejaksoa … kesä 2003 on muistoissani lämmin ja kesä 1979.  En tiedä, olivatko oikeasti, tilastollisesti, mutta minusta tuntui, että oli helteitä ja nimenomaan, etten paljon niistä päässyt nauttimaan, mutta voi olla tämä on vain omassa mielessäni oleva tunne ja juttu.

Mutta nyt olen päässyt!

Varmasti osansa tästä nautinnosta on siinä, että halutessa pääsee viileään. Meillä kun on ilmastointi kotona. Se oli oivallinen – erityisesti yöunien kannalta.

Lenkille lähteminen tepastelemaan kuumia asfalttikatuja ja jalkakäytäviä pitkin ei houkutellut, ja Toppilanrannassa oli arvattavastikin eräskin frisbeegolfaaja, joten tänäänkin kuten eilenkin, sitten pyörälenkille.

Kunhan olin käynyt hautuumaalla kastelemat kukat, poljin Tuiranrannan uimarannalle. Enpä muista sitäkään, milloin olen siellä viimeksi ollut auringossa lukemassa ja uimassa. Useinhan siellä päin lenkkeilen, mutta en rannalla ole ollut. Toivoniemessä asuessamme saatoin mennä joskus työpäivän jälkeenkin sinne loikoilemaan ja uimaan. Mutta siellä siis tänään parituntinen.

Uiminen on ihanaa. Ja Tuiranrannassa se on paljon virkistävämpää ja helpompaa kuin Nallikarissa, jossa vesi jo liki kiehuu (ainakin eilen siellä käydessäni pyöräilemässä ja kahlailemassa) ja on kahlattava todella pitkälle ennen kuin on tarpeeksi syvää.

 

Kokkailuja keskiajan hengessä

Perjantain keskiaikakalaasien eli Festuksen menu oli keskiajan keittiötä mukaileva. Ei ylimystön, ei rahvaan, mutta jotain niiden välistä. Muutamiin perin tavallisiin suomalaisiin ruokiin, meillä aika useinkin tarjottuihin ruokiin, koetin nimillä saada jotain keskiaikaan viittaavaa… Esim. tämä:

Katariina Jagellonican tuliainen
Juustoa Aurajoen rannalta ja milanolaisen Sforza-sukunsa renessanssiherkku

Tämän nimesin näin, koska jälkkärisavikipoissa oli mukana haarukat. Puolan prinsessa Katarina Jagellonica oli milanoista Sforza-sukua, ja hän avioitui Kustaa Vaasan pojan, herttua Juhana kolmannen, sittemmin kuninkaan, kanssa ja on kerrottu, että nimenomaan hänen myötään Turun linnan renessanssipitoihin tuotiin haarukat – Suomen ensimmäiset. Kipoissa oli Aurajuustoa ja pehmeää tuoretta lakua. Tätähän olen täällä jo aiemminkin markkinoinut, ja kehittänyt aineksista speliaalijälkkärin.

Sitten lisukkeista on mainittava tämä.

Kaupoissa on ollut myynnissä uudenlaisia (ainakin minulle uudenlaisia) valkoisia, pallomaisia nauriita ja niistä näitä hunajanauriita tein. Paitsi eilen, jolloin ei ollut kuin niitä ”vanhanaikaisia” keltaisia. Keltaisista ei tullut ihan yhtä hyviä, mutta kyllä niitäkin kulhollinen helposti hävisi.

Hunajanauriit

nauriita
voita
hunajaa
suolaa
pippuria
rakuunaa

Keitä paloitellut nauriit lähes kypsiksi. Siirrä nauriit paistinpannulle, paista voissa kauniin värisiksi. Lisää joukkoon hunajaa, mausta suolalla, pippurilla ja rakuunalla.

Tämä jää meidän lisäkevalikoimaan pysyvästi. Kotimaiset vihannekset voilla ja hunajalla höystettynä ovat kyllä ihan parasta.

Keskiajalla syötiin paljon kaalia. Niin näissä meidän juhlissakin. Mm. paahdetusta kukkakaalista tehtyä keittoa, joka oli yksi Jokaviikkoinen soppamme -projektini myötä saamistani huippuohjeista.

Sen ohje on täällä.

Toinen kaaliruoka oli yhdensortin coleslaw. Entinen ohjeeni on täällä mutta nyt olen tällä varhaiskaalikaudella tehnyt  toisella ohjeella (Hanna Jensenin). Mökillä meillä oli sitä tarjolla possugrilliruoan kanssa, jolloin maustoin sinapilla ja kalaaseissa currylla! Molemmat toimi. Tässä on jujuna kaalin notkistaminen ja ”kylmä ryöppääminen” limellä.

Kevyt ja helppo kaaliraaste varioitavaksi vaikka miten…

1 varhaiskaali ohuiksi suikaleiksi leikattuna
2 limeä
pari desiä turkkilaista jugurttia
1 rkl majoneesia
suolaa 
Ja sitten sinappia, currya, sweet chiliä, paprikajauhetta, mitä keksitkään, mistä pidätkään. 

Purista limeistä mehu ja sekoita kaalisuikaleiden joukkoon. Sekoita muut aineet keskenään ja sekoita kaalin joukkoon. Anna tekeytyä tunti, pari. Vielä seuraavanakin päivänä on varsin hyvää. 

Ehdottomasti suosittelen.

Hannele Klemettilä, jonka kirjasta Keskiajan keittiö, ovat seuraavat kaksi reseptiä, kertoo, että keskiajalla mantelimaito on tärkeä elintarvike. Sitä juotiin, käytettiin proteiinin korvikkeena, ruoanlaitossa ja leivonnassa. Minä en oikein saanut sitä ujutettua menuun, mutta mantelikerman kuitenkin.

Mantelikerma

2 dl mantelijauhetta
1 dl vettä
1 dl makeaa valkoviiniä
3 dl kermaa
2-3 rkl sokeria
1/3 tl suolaa

Keitä mantelijauhetta vedessä hetki sekoittaen. Lisää viini, suola, sokeri ja kerma ja keitä seosta miedolla lämmöllä sekoitellen, kunnes se sakenee kermaiseksi. Siivilöi seos lopuksi. Jäähdytä jääkaapissa, se sakenee siellä vielä lisää. 

Tätä tarjosin mansikoiden kanssa. Mantelit ja mansikat ovat oikein hyviä yhdessä. Viininä sekä kastikkeessa että sitten tilkkaset myös tarjolle tuotaessa oli Muscattia. Aika moni meistä muisti nuoruusvuosina maistaneensa, juoneensakin Patras Muscatellia. Eihän se pahaa ole.

Ruusuvanukas

muutama ruusu (luomu – kotipihan pensaista otin)
5–6 rkl riisijauhoa
2½–3 dl maitoa
50 g sokeria
3/4 tl kanelia
3/4 tl inkivääriä
5½–6 dl kermaa
hyppysellinen suolaa
10 kuivattua taatelia
1 rkl pinjansiemeniä

Irrota ruusun terälehdet. Kasta terälehdet kiehuvaan veteen kahdeksi minuutiksi, kuivaa ne varovasti talouspaperin välissä ja pane päälle litteä paino.

Laita kattilaan riisijauhot ja hieman maitoa, sekoita tasaiseksi seokseksi ja lisää loput maidosta. Kuumenna riisijauho-maistoseos sekoitellen, kunnes seos sakenee.
Ota seos pois liedeltä. Lisää sokeri, suola, mausteet ja kerma.
Laita takaisin liedelle ja sekoittele miedolla lämmöllä, kunnes seos sakenee jälleen, mutta älä anna sen kiehua.
Lisää pilkotut taatelit, pinjansiemenet ja pilkotut ruusun terälehdet. Hämmennä vielä pari minuuttia liedellä.
Kaada tarjoiluastiaan ja jäähdytä. Sekoittele jäähtymisen aikana, jottei pinnalle muodostu kuorta, ja laita vanukas jääkaappiin viilenemään.
Ennen tarjoamista koristele muutamilla taatelinpaloilla, pinjansiemenillä ja ruusun terälehdillä tai kokonaisella kukalla.

Tämä oli minusta vähän sellainen ”riisipuuro de luxe”. Ei tule minun ehdotonta herkkuani, mutta voisi se olla joulun tienoilla jonkun kevyen ruokailun jälkkäri. Mikseipä? Ja vieraista moni kyllä kehui tätäkin. Kohteliaita kun ovat. 😉

Ja kuten jo oli puhetta, ensi kesänä sitten ehkä Vol. II.

Keskikesän perhepäivällinen

Kesäinen sunnuntaiaamu  – hetken piti miettiä: ”missä, minkä jälkeen, mitä …” Puolitoista viikkoa on ollut vähän erikoisaikaa; ensin mökillä, jonne tytär kaverinsa kanssa tulivat, sitten tiistaina Ouluun, Apsu-päiviä, aurinkopäiviä, touhupäiviä, ja Festus, ja eilen vielä luokkakokous.

Eilen meitä oli Lasaretin Merikoski-salissa (vain) 15. Kaksi vuotta sitten meitä oli 22 niistä reilusta kolmestakymmenestä, jotka yhtä aikaa lukiossa olimme. Tässä välissä meistä on kaksi kuollut. Sellainen on aika pysähdyttävää, kuten myös se, että eilen paikalla olleista puolet olivat kokeneet (ainakin yhden) avioeron ja meistä naisista useammalla kuin puolella oli ollut rintasyöpä. Tässä iässä.

Kuitenkin oli mukava tavata, ihan mahdottoman mukava. Varsinkin kun oli mukana iloisiakin uutisia: me emme enää ole Pehtoorin kanssa ainoat siltä luokalta, jotka olemme pari. Tuli ihan mahdottoman hyvä fiilis, kun saatiin kuulla että edellisen luokkakokouksen jälkeen muutama luokkakaveri ovat nyt löytäneet toisensa. Tässä iässä. Niin mukava juttu!

Tänä vuonna – toisin kuin kaksi vuotta sitten – emme lähteneet illallisen jälkeen enää kaupungille baarikierrokselle, vaan tyär haki meidät jo ennen kymmentä kotiin, mikä on tänään tuntunut oikein hyvältä ratkaisulta. Kolmisin istuimme vielä pihalla, lasilliset punaviiniä nautimme ja höpöttelimme. Oli hyvä olo.

Tänään aamupäivällä tyär lähti kaveriksi kauppareissulle/lenkille: oli noudettava mansikoita ja kaupan valmista pullaa, jotta sain tehdyksi jälkkärin, jollaista Juniori oli jo joku viikko sitten toivonut saavansa. Köyhäritarikakku! Sopisi mökkijälkkkäriksikin. Ja mustikathan voi vaihtaa vaikka lakoiksi. Omenoistaskin voisi tulla hyvää… Ohje linkin takana. Kyllä suosittelen. Ja perhe tykkäsi.

Toinen hyvä uutuusjuttu tänään ruokapöydässä oli mansikkasalsa. Sen puolestaaan oli Pehtoori bongannut Viini-lehden sivuilta. Ohje täällä.

Olihan se hyvää grillatun Black Angus -vartaiden ja kaikkien muiden (herkkusienet, maissi, paprika, sipuli, haloumi) grilliherkkujen kanssa. Grilliruokaa oli toivonut nimenomaan tytär, joka ei Helsingin Hakaniemen kerrostaloelämässä paljon grilliherkkujen äärelle pääse.

Siinä me sitten auringon helliessä ja hyvän sunnuntaipäivällisen äärellä viivyimme oikeastaan monta tuntia ennen kuin Juniori perheineen lähti viemään sisartaan Helsingin koneelle. Ennen kuin minulle taas iski ikävä.

Säätiedotus kuitenkin hellii … Kyllä kaltaiseni auringonpalvoja nauttii jo ennusteesta. Siitä että nytkin on työhuoneen ovi auki, ja on ihanan kesä, ei öttiäisiä, että huomenna ei ole töitä, että on olleet nämä päivät. Lappi, lapset, ystävät, kesä, perhe, luokkakaverit, loma, lepo, liikkuminen, lämpö – – hyvä elämä.

Festuksen jälkeen

Keskiaika ei ole pimeä! Ja festukseksi tuunatut kalaasit vasta valoisat olivatkin. Oli iloinen ja leppeä tunnelma, rustiikkisesta ruoasta kaikki pitivät, mukavalle tuntui viettää kiireetöntä kesäiltaa yhdessä. Historiasta ja elämästä, nykypäivästä ja toiveista puhuessa, paljon nauraessa ja hyvistä viineistä nauttiessa.

Viideltä helteisessä säässä aloittelimme. ”keskiaikaisin saatesanoin” saimme viehättäviä tuliaisia ja monia hyviä viinejä. Muutamat ystävistä olivat pukeutuneetkin keskiaikaisesti, pieniä yksityiskohtia tai kokonaisia asuja, trubaduurikin tuli vaimoineen juhliimme. 😉

Ja minäkin mahduin, en varsinaisesti solahtaen, mutta mahduin kuitenkin, 10 vuotta vanhaan linnanneidon pukuuni.

Ruusujen, mansikoiden ja manteleiden keskiaikateemajuhla oli niin tykätty, että jo illalla ystävät alkoivat ehdottaa, että eikö ensi vuonna voisi olla Vol. II. Ja mikseipä? Helppoa, ei kovin paljon mitään pipertelyä vaativaa ruokaa oli. Sitä paitsi tuli luettua ja opittua uusia juttuja sekä keskiajasta että ruoan laitosta, joten tätä voisi jatkaa. Ja illankin aikana historiaa opin: yksi ystävämme on tehnyt gradunsa keskiajan historiasta ja toinen väitöskirjan, joten uusia tiedonmuruja tipahteli pitkin iltaa…

Vieraat lähtivät puolenyön molemmin puolin, me kolmisin vielä siivoiltiin pöytää ja jäätiin nauttimaan tilkat viiniä ja vasta kahden aikoihin unten maille. Kunhan aamusella oli loput tiskit ja möbleeraamiset hoideltu, oli lenkin aika: ukkosen uhan vallitessa kuvauslenkillä komeita pilviä ja lämmintä liikkumista.

Ja nyt sitten pian taas kohti juhlia! On luokkakokouksen aika. Tällä kertaa en ole ollut järjestävänä osapuolena, eikä muutenkaan niin paljon odotuksia ja intoa kun pari vuotta sitten. Mutta kiva kuitenkin.

Festuksen reseptiikkaa ja ruokakuvia sitten maanantain postauksessa.

Festus – keskiajan kalaasit

Siinä se on. Keskiaika-juhlien menu. Missään tapauksessa se ei ole autenttinen. Se ei ole ylimystön eikä rahvaan ruokajärjestyksen mukainen. Sen gastronominen järjestys on 2000-luvun mukaine, vaikka vähän olen koettanut ”rikkoa” kaavaa. Keskiajan pidoissa oli hyvin tavallista syödä makeita ruoka ennen, välissä ja jälkeen muita ruokalajeja. Aikakauden mukaan tuo mantelivanukas olisi varmastikin kuulunut keiton jälkeen.

Mutta kaali, mantelit ja mausteet sekä yrtit kuuluvat vahvasti keskiajan keittiöön. Samoin kuin kalaruoat, mikäli niitä vain oli saatavilla. Ja lohtahan on viety satoja vuosia Perämeren rannikon suurten jokien suulta eteläisempään, katoliseen, taajaan paastoavaan Eurooppaan. Siksikin meillä sitä tänään.

Keskiajalla juotiin paljon olutta, todella paljon. Kun meidän ystäväporukassakin on oluen ystäviä, jotka ovat useissa kalaaseissa joutuneet olemaan oluen puutteessa viinikulttuurin viedessä ison huomion, on tänään heillä hyvä päivä, sillä toimme Norrbottenista, Ruotsinmaalta ”keskiaikaisen näköisiä” olutpulloja. Viinienkin valinnassa on pullojen malli vaikuttanut valintaan.

Samppanjahaan ryhdyttiin tuottamaan vasta 1700-luvulle tultaessa (ks. lyhyt juttuni), mutta viinejä ja erityisesti liköörejä tehtiin keskiajalla mm. luostareissa. Siksikin meillä Frangelico. 🙂 Ja ennen kaikkea pullon takia.

Kohti Festusta

Juuri äsken lähti Apsu kotiin. Tulikin tosi vasta iltapäivällä, iltavuorolainen kuten vanhempansakin. Ja heti lähdettiin Nallikariin. Kolmisin, sillä kummitädin Apsu halusi tietysti mukaan. Ja kuinka olikaan epätodellisen mukava olo siellä, ja sen jälkeen kotipihalla koko ilta.

Nythän on vähän sellainen viikko, että kaikki on yhtäaikaa. Kaikki hyvä.

Siinä me kalaaseja valmistelimme, vuorotellen, yhdessä ja erikseen. Tosin siinä vaiheessa kun keittelin ruusun terälehtiä, alkoi hiipiä ajatus, että jotain merkillistä on tekeillä. Ja kun vielä kesän lämmössä koko talossa tuoksuu joululta, kanelilta, inkivääriltä, manteleilta, olen melko varma, että olen erehtynyt vuodenajasta, tai ehkä sittenkin vuosituhannesta. Mutta ehkä tämä kaikki vain kertoo siitä, että todellakin kohti keskiaikaista Festusta ollaan menossa…

Ja jotain ennen maistamatonta on tarjolla. … myös resepteinä ja kuvina täällä. Ihan kuten aiemmistakin kalaaseista. Nyt vielä kirjoittamaan menua ja juomalistaa…

 

Toimen päivä

Hyvänen aika, kuinka ihminen voikaan nukkua ihanasti kymmenen tuntia yhteen menoon!

Mutta sitten toimeen ja touhuun, jota on riittänyt koko päiväksi. Lenkkiä, pihahommia, välillä piipahdin tukanleikkuussa, pyykkiä ja sitten vielä luokkakokousjärjestelyjä, paistinkääntäjä- ja valokuvaussähköposteja. Ja kolmelta tuli Apsu!

Jonka suureksi yllätykseksi täällä olikin myös Naana! Kummitädin kohtaaminen meni ensin pelkällä ”telve” mutta parin tunnin ja Nallikarissa käynnin jälkeen oli sitten saatava kummitäti kaveriksi takapenkille, jotta voi olla käsikädessä. Ja huomenna mennään Nalskuun uudelleen, niin päätettiin.

Hiljalleen koetan tässä laskeutua keskiaika-moodiin. Kalaasit on jo ylihuomenna, joten hyvinkin olisi tiedettävä, mitä aion tarjota. Mitäs tulee mieleen, jos ajattelet olevasi menossa keskiaikapäivällisille? Mitä odotat ja uskot olevan tarjolla?

Paluu Lapin kesästä kaupungin vehreyteen

Aamu ja aamupäivä olivat Hangasojalla helteiset, – ja paarmaiset! Joten pitkä aamiainen nautittiin mökkipöydän ääressä. Lähdön tekemistä, ja kävin vielä lähimetsässä etsimässä kuusenkerkkiä, – annosten koristeluunpa tietysti. Eipä löytynyt. Meidän lähitienoilla on vain katajia, mäntyjä ja koivuja, ei kuusia. No mutta metsässä on ihana kävellä, helteelläkin.

Samaan aikaan tyär kävi viemässä ystävänsä Ivalon kentälle ja Helsingin koneelle, minkä jälkeen lähdimme puoleltapäivin kolmisin ajelemaan kohti Oulua. Lämpöistä oli matkan teko. Auton mittari näytti hellelukemia (+28,5 – 25,0 C) koko matkan, ja kun aurinko paistoi suunnilleen koko ajan edestä päin, oli lämpöistä vaikka kuinka autossa on ilmastointi.

Rovaniemellä myöhäinen lounas: Kauppayhtiö-ravintolaa on moni (paistinkääntäjä)ystävä kehunut, joten sinnepä siis. Se on siitä hauska paikka, että on kaikki myynnissä, paitsi ruoka myös huonekaluja ja pientavaroita voi ostaa. Ja ruokaa lukuunottamatta kaikki on aikalailla retroa, kasaria, kulahtanutta – ei tullut pieneen mieleenkään ostaa, mutta kivaa reksvisiittaa sellainen oli.

Mutta tyttäen kanssa nauttimamme lounassalaatit (vuohenjuustoa ja pulled porkia) ja Pehtoorin pekonihampurilainen olivat oikeinkin hyviä. Ja matka jatkui kohti Oulua.

Kuuden aikoihin oltiin Rantapellossa, ja vielä oli minulla pieni ajorupeama edessä, kun vein tyttären ja ystävänsä patiolle torinrantaan. Ihan oli Oulun aittatorin terassit täynnä helteestä (ja juomista) nauttivia. Koilliskairan rustiikkisesta, karusta ja kauniista Lapinmaasta palanneelle kaupunkielämä näytti kovin vilkkaalle, värikkäälle ja kyllä vähän vieraallekin. Tovin. Huomenna jo kotoisalle.

Nyt sitten on edessä hellettä Rantapellossa.

Oi Juutua – tänään uudella porukalla Juutuan reitti

Lappi näyttää parhaintaan.

Heräsimme auringonpaisteeseen kahdeksan aikoihin, ja nyt (klo 21.10) istun mökkiterassilla ja vieressä mittari näyttää + 27 C varjossa. Tässä välillä on ehditty nauttia pitkä aamiainen, lähteä kohti Inaria. Ivalo – Inari – väli on näin auringonpaisteella yksi kauneimpia.

Matkalla kohti Juutuan patikkaa pysähdyimme Myössäjärvellä Karhunpesäkiven kohdalla. Kapusimme tietysti kivelle, ja vielä huipulle katselemaan Inarinjärvelle. Kovasti mietittiin, mikä se oli se väkimäärä, joka mahtuu Inarinjärven jäälle. Ja niinhän se on, että periaatteessa koko maapallon väestö (ainakin se väkimäärä, joka oli kymmenkunta vuotta sitten).

Inarissa auto jätettiin Sajoksen parkkiin ja sitten Juutuan polulle. Eikä paarmoja, ei sadetta, ei sääskiä. Leppeää tuulta ja kauniita maisemia.

Meille tuttu reitti, tytöt eivät olleet käyneet, mutta tykkäsiväthän hekin. Parin tunnin jälkeen oltiin takaisin Inarin keskustassa. Siidaan virvokkeille ja lounasleiville, ja sitten paluumatkalle. Tunnin paluumatka tuntui tavattoman pitkälle.

Eikä sitten mitään erikoista: saunaa, runsas rääppiäispäivällinen, lautapelejä. Ei mitään erikoista, mutta minusta niin paljon.

Tattirisotto oli muuten hyvää…

J

Peliä, patikointia ja pyöräilyä

Tällaiset oli odottamassa kun meidän Pokemon Go -metsästäjät palasivat mökille. Oli Hugojen aika.

Nuoret naiset tulevat Helsingistä Lappiin ja kun sattuu olemaan Pokemon Go -pelaajilla ”Community Day”, niin silloin ei lähdetä tunturiin. Ei vaikka oli mitä kaunein kesäpäivä. Saariselän ”keskustassa” oli pari pokestoppia, ja sitten jotain gymejä ja ties mitä, mistä en juuri mitään (vieläkään) ymmärrä. Vastaavana päivänä Helsingin ”Ruttopuistossa” on kuulemma ollut noin 400 pokemoneilijaa (aikuisia ja lapsia ikähaarukalla 6 – 70 v.), Saariselän keskustassa ei ollut. Oli ilmeisesti viisi pelaajaa koko päivänä, mutta eipä se haitannut – tytöt olivat päässeet tavoitteeseensa.

Ja samaan aikaan toisaalla: Pehtoori pyöräili maastossa ja minä kuljin kameran kanssa siellä sun täällä.  Mm. vihdoinkin kunnolla Saariselän kappelin muistolehdossa… Löysinpä hautapaadesta yllättäen yhden tutunkin.

Hautalehto on ihan kappelin vieressä; kivilatomus alakuvassa keskellä. Nurmenleikkaajana ”luomukone”. Poroja on ihan hirmu paljon joka paikassa, parttioita, kokonaisia tokkia. Mökkipihassa, tunturien rinteillä, teillä.

Ja rumiahan ne nyt räkkäajan jo alettua ovat.

Saunaa, purossa pulahtelua, valosta nauttimista, paarmojen pakoilua sisälle, ja kilpailuhenkisen tyttäremme ollessa mukana, porolasagenpäivällisen jälkeen pelasimme. Hankin jo joku vuosi sitten lautapelin ”Wild Lapland, Adventure Game” – jossa Afrikan tähti ja Monopoli meets Lapland. Monitasoinen peli, jossa minulle kävi kuten usein Afrikan tähdessä: jäin jumiin saarelle, en Kap Verdelle, vaan Islantiin. Siitä huolimatta vaikuttaa siltä, että voidaan pelata tätä toistekin.

No mutta häviöstä huolimatta oikein mukava ilta ja päivä, ja hyvää on se että huomenna ei tarvitse lähteä Ouluun.

 

Mökkielämää

Lauluni laulan sulle, kun aamun aurinko nousee
Ja pohjolan lempeät tuulet vastaa uua uua uua uuu
Läpi yön lauluni sulle, se kaikuu järveltä kaskeen
Ja pohjolan lempeät tuulet vastaa uua uua uua uuu uua uua uua uuu uua uua uua uuu
(Pohjolan tuulet… )

Hieman aamun iloa lannisti sade, joka alkoi yhdeksän jälkeen, juuri kun olimme lähdössä tunturiin. Otimme ”aikalisän”: lukemista, kuvia, ristikoita, lepoa. Ja ennen yhtätoista sade taukosi: siispä kohti pikkupatikkaa.

Ajelimme Saariselän keskustaan ja johdatimme nuoret naiset patikkapolulle kohti Iisakkipään huippua. Ei ole tyttäremmekään siellä koskaan käynyt.

Sade ei kiusannut, ja kapuamista oli sen verran, ettei enää palellut. Tykkäsivät nämä nuoret reitistä. Pohjolan tuulta oli riittämiin, ja maisemia, niinkuin aina. Hyvä lenkki se on.

Periaatteessa päivän liikkuminen (7 – 8km) kerralla suoritettu, mutta touhuttiinpa vielä mökillä. Pehtoori teki uudet puroportaat. 😉 Minä keskityin köksäämiseen ja saunan lämmityspuuhiin.

Mökkielämää. Nyt paistaa aurinko. Elämä on. Hyvin se on.

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Tänään Lappi on näyttänyt parhaintaan.

Pehtoorin mainion ehdotuksen jälkeen lähdimme aamupäivällä kohti Tankavaaraa… vanha tuttu pikkupatikka Pikkutankavaaran huipulle. Lämmin, leppeä tuuli, ei sääskiä, välillä paarmoja, mutta eivät käyneet iholle. Ja minun lempisuoni sillä reitillä: Tankasuo. Aina sykähdyttävä. Ja yhtäkkiä meillä molemmilla tuli mieleen Maisa, ikävä.

MIkä tuo savu on?

Palatessa kaupan kautta mökille, ja saunaan. Ja pulahdus puroon. Tiedän, että painoni on nousussa, mutta että tikkaat puroon romahtivat alta! Olihan mulskahdus, ja sainpa sääreni mustaksi ja verta vuotavaksi. Auts. Mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Ja puron vesi oli aika lämmintä. 🙂

Kunhan kevyesti söimme, kuvailin vähän ”tuotekuvia” ja Pehtoori lähti Ivaloon hakemaan kakkosnelosia uusia puroportaita varten ja hakemaan lentokentältä tytärtä ja kaveriaan. Tytöt olivat mökillä seitsemän kieppeissä. Oli lapasten aika.

 

Illan pöydän ääressä nautittuamme ja kuulumisia päivitettyämme, lähdettiin käymään pienellä ”yöttämän yön” – lenkillä, ja yhtäkkiä hoksasin olevani kahden pokemon-metsästäjän kanssa Kultareitillä. 😀 Kaikkea sitä!

Kuva otettu suunnilleen puolikymmenen aikoihin, valoisaa on. Ja lämmintä, hiljaista, tyyntä. Niin hyvä.

– – – – – – – –

 

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Leino julkaisi runon vuonna 1902 … Ja kyllähän siinä Venäjän vallan sortokausi on taustalla ja ”protestirunoksi” olisi myöhempinä aikoina nimetty.

”Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin

– –

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.”

 

Leinon Lapin kesä

Matkailua kohti pohjoista

Mökkimatkaa ei tehtykään yhden pysähdyksen taktiikalla, vaan kiertäen ja harrastellen tutustumista uusiin paikkoihin sekä vierailua ennen käydyissä kohteissa. Oulu – Haaparanta – Kukkola Forssen – Övertorneå – Rovaniemi – Potkuriparkki – Sodankylän K-kauppa ja Hangasoja.

Kesäkelillä mökkimatka kestää yleensä rapiat viisi tuntia, tänään reilut kahdeksan. Ja tänään ei lähdettykään heti aamutuimaan; puutarha kondikseen, tarpeellisia sähköposteja ja sopimisia, pakkaaminen ja vasta kymmeneltä starttasimme.

Haaparannalla oli toimitettava kaksi asiaa: veikeiden suojatiemerkkien uudelleenkuvaus ja Systembolaget.

 

Pidennetyn mökkiviikonlopun viinit – ja ennen kaikkea kalaasijuhlan viinit – hankittiin Norrbottenin puolelta; muutaman tietyn viinin takia, ja ennen kaikkea selkeästi halvemman hinnan takia.

Toinen hyvä syy kiertää Ruotsin kautta, ajella Väylän vartta, Tornionjokivartaa ylävirtaan, oli Kukkolaforssenin lounas. Kerran kesässä mökkireissulla on käyty siellä, ja tänään oli sen kerran vuoro. Nyt ei ollut sellaista kalapöytää kuin joskus ennen, mutta salaatit ihanan makoisia, monenlaisia, tuoreita, kaiken kaikkiaan hyvänmakuisia. Ja puolukkaleipä! Lämmin ruoka (lohi ja uudet perunat) maistuivat erinomaiselle. Kaunis miljöö ja hieno näkymä koskelle ja Suomen puolelle ovat tärkeä osa paikan viehätystä. 16 euron hinta on vähintäänkin kohtuullinen tuosta kaikesta.

Sitten Väylänvartta pohjoiseen Ruotsin puolta; mukavia maisemia, idyllisiä ja aika vauraita kyliä – jos kohta myös tylsää vitikkometsätaivalta Övertorneålle asti, siinä rajan yli Aavasaksalle ja kohti Jäämerentietä eli Muurolaan. Loppureitti sitten tuttua.

Paitsi että pysähdyttiin vielä kahville ja jätskille: Potkuriparkkiin.

 

Siitä on vuosikausia, kymmeniä, kymmeniä kertoja ajettu ohi, ja aina vähän naureskeltu: turistihoukuttimet pihassa ovat vähän arveluttavia, tai noh, kummallisia. Ja  ko. paikka on meille vähän ”huonossa paikkaa”: harvoin, tuskin koskaan on tarvetta pysähtyä 50 km Sodankylän eteläpuolella. Tänään päätimme toisin. Ja paikka olikin sisältä aika viihtyisä, eikä lakattua mäntypanelia ja haalistuneita tekokukkia seinillä, kuten olen aina ajatellut. Sitä paitsi siellä oli oikein mukava henkilökunta.

Matka jatkui, taivas selkeni siniseksi ja lämpötila nousi +20 asteeseen ja minusta oli koko ajan mukavampaa, että oltiin matkalla mökkiviikonlopunviettoon. Melkein laulatti. Mutta enpä sitten Pehtoorin päivää järkyttänyt, enkä laulanut, enhän minä laula. Hiljaa mielessäni vain. Hyvän hyrinän tunnelmassa aurinkoisella Hangasojalla iltakuuden jälkeen. Hangasojan varressa jo vihreää, eikä sääskiä, mutta lämmintä. Kaikki hyvin.

Ruokakuvausta – ja patsaita

Eihän se tämä päivä mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Aamupäivä kylläkin, Caritas-aamupäivä, mutta sitten siellä puhelu: ehtisinkö millään kuvaamaan?

No, totta kai valokuvaaja ehtii kuvaamaan. Iltapäivä ja illansuu kului Nallikarin taitavan ja taiteellisen Antti-kokin luomuksia kuvatessa ja julkaistavaksi käsitellessä (sivupalkin Instakuvassa on toinen annos). Kansainvälinen Business Destinations -lehti tekee juttua Hietasaaresta ja myös ravintola Nallikari on kohteena. Hienoa että oululaista osaamista markkinoidaan.

Niinpä sitten jäi möksälle ja kalaaseihin leipomatta, ja pakkaamattakin kaikki on vielä. Illan sateen jälkeisessä, tuoksuvassa illassa oli pakko päästä käymään, tunnin pyörälenkille tuossa hurautin. No mutta hyvää elämää tänäänkin.

PS. Rotuaarin suurella screenillä on taas valokuvanäyttely. Koko heinäkuun siellä pyörii useampikin sarja kuvia: Oulun patsaista. Minunkin kuviani on kelpuutettu sinne monta; itse asiassa taitavat olla kaikki toistakymmentä kuvaa jotka lähetin. Muutama aika mainiokin patsas tuli kuvattua. Kuten Tiedonjano. Vilkaishaan kun ohi kuljette.

Opiskelijatytärtä tapaamaan

Säläpäivä. Mutta rauhoittumista merkitsi istahtaminen iltapäivällä ruokapöytään. Meillä oli minun herkkuruokaani: porolasagnea.

Tein sitä aika paljon. Yleensä sitä tehdessä teen ison annoksen, koska lähes aina on tarkoitus viedä sitä mökille. Niin nytkin.

Viikonlopuksi meillä on kutsu Hangasojalle; tytär kutsui. Hänkin kun aikoo tulla sinne. Tulee kaverinsa M:n kanssa. M. oli viime kesänäkin, ja ihastui ikihyväksi. Tyttären poikaystävällä on loma vasta elokuussa, joten tytöt tulevat nyt kaksin. Lentävät suoraan Helsingistä.

Tyttärellä on ihan ennätyspitkä kesäloma. Keväällä sanouduttuaan irti Almalta (mitä ei ole katunut päivääkään) luki reilut kaksi kuukautta pääsykokeisiin, jotka olivat toukokuun lopussa. Sen jälkeen on sitten tehnyt vain muutamia pieniä ”konsulttikeikkoja” ja muuten ollut. Mitä kyllä oikeastaan ihmettelen; ei ole Esikoinenkaan oikein ”oleilija”-tyyppi. Mutta hyvä kun on lomaillut.

Olikin luku-urakka aikamoinen: lukion pitkän matikan ja fysiikan kaikki kurssit. Matikan on lukenut ja kirjoittanut (E), mutta fysiikasta lukiossa oli vain pari pakollista kurssia, ja nyt keväällä luki kaikki kuusi vai seitsemän itsekseen.

Pääsykokeet olivat valtakunnalliset, yhteispääsykokeet, kaksipäiväiset. Matikkaa oli pyrkimässä pelkästään Helsingissä 27 luentosalillista! Fysiikasta en tiedä. Jo valmis pyrki pyrki Aalto-yliopistoon lukemaan tietotekniikkaa, niin kuin teki 800 muutakin. Eikä päässyt. Valituksi tuli vain 110 ja tyär jäi varasijalle 39. Siis vaikka tulisi peruutuksiakin niin ei pääse Aaltoon. Se, ettei ole ensikertalaisena pyrkimässä, on rasite, nykyisin on vain pieni kiintiö sellaisille, joilla on jo tutkinto. Mutta Helsingin Yliopistoon pääsi. Ja tietotekniikkaa sinnekin.

Itse sanoi jo pääsykokeen jälkeen, ettei taida pisteet riittää Aaltoon, ja samaan hengenvetoon totesi, ettei lukeminen ole mennyt hukkaan, sillä niitä tietoja tarvitaan sitten opiskellessa kuitenkin. Onpahan tullut kerrattua 10 vuoden takaisten kirjoitusten taidot ja tiedot. Kaikkinensa on oikein tyytyväinen tähänkin. Ja sitä kautta tietysti minäkin.

Ja pian nähdään. Ei olla nähtykään kuin Kreikassa!

Dekkarin parissa

Sain tänään iltapäivällä Lyceum Club- kuvaurakkani pakettiin: 1100 kuvaa, joista valitsin parisataa ja muokkailin ja ”kehitin”, toimitin kansioihin ladattavaksi ja lähetin asiakkaalle.

Palkitsin itseni istumalla loppupäivän pihalla auringossa ja luin dekkarin: ensimmäisen Janet Evanovichin kirja (”Ensin rahat”), jonka luin. Luulen, että jää ainoaksi. Aika koukuttava se oli, mutta ehkä vähän liikaa tapahtumia, liikaa väkivaltaa ja ronskiutta, joka kyllä oli aika mainiosti kirjoitettu. Mutta dekkarit ja kesä kuuluvat yhteen, enkä uutta Donna Leonia ole vielä nähnyt, liekö tälle kesälle tullutkaan.

Viikonlopun herkuista tuli vielä hyvä ruokaisa salaatti ja jossain välissä kävin pienen lenkin. Kesä. Ihana kesä.