Kesäkuun viimeinen – oikein hyvä päätös tälle kuulle

Nukuin (nukuimme) liki kymmentuntisen yön. Juhlaahan se sellainen on! Ja siksikin oli hyvä syy tehdä aamiaisestakin juhla: smoothie Huvilassa. Ja kahvia. Elämä on!

Tänäänhän se meni niin, että oli Apsun vanhempien vuorotyön vaihtohetki iltapäivällä: parituntinen siten, että Apsu oli meidän ´vastuulla´. Kauan luvattu ”linnakahhilan” vierailu sopi hyvin tähän saumaan. Niinpä mummin vapauksia hyväksi käyttäen tänään iltapäivän välipala (normaalisti mansikkaviilis tms) korvattiin jätskitötteröllä Tähtitornin kahvilan yläkerrassa.

Jopas se oli hienoksi tehty tai siis rempattu. Ikkunapokat maalattu ja ylipäätään mahdollisuus yläkertaan mennä. Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille paikkaan tutustumista.

Kotiin palatessa kävimme kaupassa – Apsun riemuksi oikeanlainen autokärry vapaana – ja Toppilan marketissa oli tiskissä ´Juovabassia´. Moni meistä on reissussa syönyt seabassia, ja tykännyt, eikö? No me ainakin. Sellainen ”jättiahven” se on. Sillä ajatuksella rohkenimme ostaa tänään.

Pehtoori savusti, mie keitin oheen uudet potut ja tein voi-sipuli-kastikkeen. Siinähän se.

Juniorin palatessa töistä hakemaan poikaansa jäi sitten syömään. Niinhän olin ajatellutkin. Ja kyllä me kaikki ennen kokemattomasta juovabassista tykötarpeineen tykkäsimme.

Eipä sitä lauantailta voi paljon muuta odottaa…

Nyt on aika ja paikka sekaisin

Minähän voisin kertoa, kuinka kiva oli aamulla herätä – vaikkakin vain muutaman yöunen tunnin jälkeen – omiaan juttelevan pojanpojan vierestä.

Muistella tässä, kuinka vielä aamulla muistelin eilistä iltaa, kun sain olla valokuvaaja

: ”professional photographer” niin kuin joku sanoi. Ja kuinka ”väliajat” istuin pöydässä, jossa oli neljä ranskaa puhuvaa naista, yksi Ranskasta, yksi Hollannista ja kaksi Sveitsistä. Pöytämme oli ”keräilyerä” ja kun minä olin paikalla (hyvinkin satuinnaisesti), puhuimme englantia ja muut naiset välillä ranskaa, josta ohi mennen ymmärsin vain ruokien ja viinien nimiä.

Mutta mainioita naisia hekin, niin kuin eilen melkein kaikki muutkin 220 illallistajaa, joiden parissa sain kuvailla. Ja kuvata illan muutamia esityksiä. Suomen mestaritanssijat olivat kyllä huikeita.

Voisin kertoa, millaista oli olla kylmässä illassa, jo kotiin lähdössä, liki puolelta öin, olla kylmässä Nallikarissa ja voisin kertoa, miten ravintolan portailla englantilaiselle herrasmiehelle vastailin siitä, ”mitä me teemme talvella” (kun on pimeää, hyytävän kylmää ja kaikki jäässä – kuten hän ajatteli). Kun sanoin, että teemme töitä, vietämme perhe-elämää ja aikaa ystävien kanssa, ulkoilemme ja liikumme ja harrastamme yhtä sun toista sisätiloissa (jotkut jopa tennistä!), hän oli kovin ihmeissään.

Noista hetkistä jää hyvä muisto. Niinkuin tältäkin päivältä monista hetkistä.

On Pehtoorin nimipäivä, mitä me Apsun kanssa juhlistimme aamupuurolla onnitellen sankaria. Emme laulaneet, emme edes lahjoja antaneet, kunhan totesin, että mennään illalla kaupungille hyvin syömään, minä tarjoan, kunhan ensin olen käynyt ruokakaupassa ja Caritaksessa ja …

Olisi menty Uleåborgiin, mutta isäntäväki oli ”talvilomalla” tämän viikon. Niinpä ajattelimme yhtä sun toista vaihtoehtoa, ja sitten päädyimme – onneksi – varman päälle Istanbuliin. Onneksi.

Siellä sekä ravintolapäällikkö että paikan grand chef pitivät meistä huolta. Todellalkin. Palaan arvioon...

Jo siellä ajattelimme, että aina käy näin … Mutta ei se mitään. Olemme tässä vaiheessa elämää, me molemmat, – ja meidän vanhemmat. Noh, ehdimme kuitenkin nauttia erinomaisen turkkilaisen nimipäiväillallisen (palaan asiaan, sekä ruokaan että ehkä myös vanhenemiseen, omaan ja vanhempien)…

Johan me sitten kahdeksan jälkeen kotiuduimme. Nyt on levon aika.

Kaupungin vastaanotolla uudessa roolissa

Reilusti yli 200 naista ja muutama mieskin ympäri maailmaa (Australiasta, Uudesta-Seelannista, Ruotsista, Italiasta, Marokosta…. yhteensä 10 maasta) on tämän viikon Oulussa. International Association of Lyceum Clubs järjestää joka kolmas vuosi kongressin ja kahtena välivuonna on ns. Kulttuuripäivät. Ja nyt on niiden vuoro. Tieteitä, taiteita, sosiaalista huolenpitoa ja elinikäistä oppimista – niiden nimeen tämä klubi vannoo. Mikäs siinä! Niin minäkin.

En ollut ennen viime syksyä kuullutkaan tällaisesta järjestöstä, mutta kun ”kummityttöni” eli paistinkääntäjiin jokunen vuosi sitten suosittelemani tuttu, minun opiskeluaikaisen latinan ja klassillisen arkeologian opettajani leski, soitti ja kertoi järjestöstä ja kysyi kuvaajaksi heidän kulttuuripäivilleen, niin suostuin mielelläni. Näin se toimii ´hyvä sisko´ -systeemi ihan samalla lailla kuin ´hyvä veli´ -systeemikin. Rohkenin luvata, olihan minulla jo yksi paistinkääntäjien kapituli tässä välissä kuvattana, ja ajattelin, että jos siitä selviän, niin sitten tästäkin.

Tänään oli kaupungin vastaanotto Kaupungintalolla. Ja huomenna Suuri Gaala -ilta Nallikarissa.

Olipa hassu tunne siellä. Olen ollut itse Kaupungintalon juhlasalissa sekä puhumassa ja esitelmöimässä että vastaanotollakin kahdestikin, vai peräti kolmesti. Yhden kerran onnikkaliikenteen merkeissä ja muut kerrat historioitsijana, yliopistolaisena. Ja tänään oli vähän sellainen ”mä-oon-täällä-vaan-töissä” -fiilis. Kun olin ottamassa kuvia kaikista, jotka kättelivät vastassa olevan kaupungin johdon, oli monellakin oululaisella (joita oli kuitenkin korkeintaan 40?) kummastunut ilme.

Ja sitten oli jännä seurata, kuinka aika hyvin tunnisti ulkonäön, koon, vaatetuksen perusteella eri maista tulevia: saksalaiset, ranskalaiset, australialaiset…

Ja sitten kun puheet oli pidetty ja alkoi yleinen liikehdintä, tuli moni kysymään: oletkos sinä jo liittynyt, etkös liittyisi, oikeinko kuvaat?, mitä kuuluu, kun ei ole näkynyt, ollaanko me tavattu, museoyhdistyksessäkö, etkös sinäkin yliopistolla? ja sitten oli paljon tuttuja, sekä työn että paistinkääntäjyyden! kautta, joiden kanssa ei tarvinnut arvuutella, missä ollaan tavattu..

Siinä tilaisuuden alussa oli vähän sellainen olo, että olisipa mukava olla täällä ”vieraana”, mutta sitten vähitellen alkoi olla aika vekkuli olo: minä olen niin pois tästä maailmasta jo. Mutta oli tosi hienoa, että sain olla kuvaamassa, että kuvaamiseeni luotettiin.

Reilun neljänsadan kuvan perkaaminen alkaa nyt.

Kuuden maton pesupäivä

Tänään pestessäni räsymattoja pihalla huomasin ajattelevani, että olen – vihdoin, ainakin osittain – siirtynyt omassa aikakäsityksessäni sykliseen ja tehtäväsuuntautuneeseen ajatteluun. Olen hiljalleen luopunut ajan mittaamisesta tunteina ja kalenteriin merkittyinä ”ajankohtina”. Olen palannut ”agraariseen” aikakäsitykseen, jossa päivien kulun ja työn tai muun tekemisen määräsi valon määrä ja vuodenaika.

Nyt kun yliopistosta lähdöstä on jo kolme vuotta, Tornion ammattiopistossa kaksivuotinen koulu loppui vuosi sitten ja olen vuoden vain ollut, niin en enää (juurikaan) ajattele päiviäni työn ja vapaa-ajan vuorotteluna, en loma-aikojen ja lukukausien kautta; nyt on kesä, ei kesäloma. Ja minulla on projekteja ja reissuja ja mökillä oloa.

En useinkaan enää tiedä tarkalleen, mitä kello on; on vain ilta tai aamupäivä, on aika mennä nukkumaan (mikä nykyisin arkisinkin vaihtelee hyvin paljon klo 21 ja 01.00 välillä) tai on aika ruveta laittamaan ruokaa. Enää minulle aika ei ole tasan klo 18:22 tai tasan klo 9.15 ja kahvitauko tai klo 14.15 ja palaveri.

Oletkos ajatellut, onko sinun aikakäsityksesi lineaarinen, eteenpäin katsova ja tulevaan suuntaava vai onko se enemmän syklinen, vuodenkierron mukainen, toistuva, ei välttämättä samanlaisena, mutta kuitenkin ympyrää, jonkinlaista kehää kulkeva? Tai soljuvatko päivät, tunnit, yksi kerrallaan isommasti ajattelematta?

Pohdin, tutkin ja kirjoitin näitä aikakäsitysjuttuja ja niiden muutoksia paljonkin väitöskirjassani, luennoilla ja parissa artikkelissani. Alla pieni pätkä siitä… minusta se on aika mielenkiintoista.

Taloushistorioitsija E. P. Thompson toteaa, että talonpoikaisyhteiskunnissa ajankäsitys oli tehtäväsuuntautunutta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että työ ei vaatinut tiettyä aikaa, vaan tietyn tehtävän suorittamista: vilja oli kylvettävä, verkot koettava, katto korjattava, lehmät lypsettävä. Hänen mukaansa agraariyhteisössä ei juuri erotettu “työtä” ja “elämää”. Tällaisissa yhteisöissä toisaalta ihmisten välinen kanssakäyminen ja toisaalta työn tekeminen olivat sekoittuneita. Työpäivän pituus määräytyi vuodenaikojen ja niistä riippuvaisten elinkeinojen mukaan. Sadonkorjuuaika merkitsi pitkiä päiviä, kun taas talvella päivänvalon lyhyt aika vei mahdollisuuden tehdä edes puhdetöitä kovin monta tuntia. Työ jaksottui kausittaisesti; kiivaammat työnteon kaudet ja luppoajat vaihtelivat.

Kemijokisuuhun, kuten monille muillekin Suomen paikkakunnille, uudenlaisen agraariyhteisön vuosisataisesta aikakäsityksestä ja työnteon aiemmasta tavasta poikkeavan päiväjärjestyksen toi ensimmäisenä sahateollisuus. Teollisuustyö toi yhteisöön kelloon sidotun työajan, josta olivat riippuvaisia nimenomaan sahoilla ja satamissa, ja myöhemmin myös sellutehtaissa, työskennelleet. Sen sijaan tukki- ja metsätyöt olivat ajankäytöltään paljolti sellaisia kuin agraarisessa elannonhankinnassakin oli. Uittoaikana oli “luonnollista” tehdä töitä aamusta iltaan, päivästä toiseen niin kauan kunnes työ oli tehty, tehtävä suoritettu. Metsätyöt olivat myös kausiluontoisia, tiettyyn vuodenaikaan ja sesonkiin sidottuja, samoin kuten kalastus tai maanviljelys olivat vuosisatoja olleet. Vuorottelussa näiden eri elinkeinojen välillä agraarinen yhteisö eli vuoden- ja vuorokaudenaikojen rytmissä, vain pyhien ja juhlien katkaistessa arjen. Ja kuten muistitietoaineistossa todettiin “juhlapyhistä huolimatta kaikki työt oli tehtävä.” Lehmät oli lypsettävä, pyydykset koettava. Sahatyö sen sijaan oli jaettu työvuoroihin, kellonaikoihin, ja se jatkui – ainakin periaatteessa – ympärivuotisesti samanlaisena. Eri asia sitten on, kuinka paljon Kemin maalaiskunnan maataloudesta elantonsa saaneet tästä tiesivät tai välittivät tai vielä vähemmän muuttivat omia aikakäsitteitään. Lähteitä asian selvittämiseksi ei ole, mutta toisaalta kun itse maatalouden työnteossa ja -muodoissa olosuhteet eivät muuttuneet, on vaikea nähdä, miksi talollinen tai mäkitupalainen olisi päivä- ja vuodenaikarytmiään juuri muuttanut.

On muistettava, että uudenlaisen aikakäsityksen esiintuominen ei ollut vain teollisuustyöhön liittyvää, vaan yhteiskunnassa oli tapahtumassa muutakin, mikä tuli muovaamaan ihmisten aikakäsityksiä, eikä näistä vähäisin ollut kansakoulujen tulo maaseudullekin. Koulupäivä alkoi ja päättyi tiettyyn aikaan, se oli jaettu lukujärjestyksellä eri jaksoihin, koulussa lapset oppivat erottamaan kouluajan ja vapaa-ajan.

Monet koulukkaat asuivat kortteerissa, joten heille vuosikin rytmittyi eri lailla kuin aiemmin; lomajaksoina kotona asumiseen ja lukukausina lähtemisessä kouluun ja koulukortteeriin, joko koulun asuntolaan tai tuttavien luo, lähelle koulua.

Rautatien tulo ja junaliikenteen alkaminen merkitsivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kelloon sidottua liikkumista, joka oli otettava huomioon. Virastot ja liikkeet olivat auki tiettynä kellonaikana, kyläkaupassa voitiin asioida suunnilleen silloin kuin sopi, mutta kaupungissa oli jo erityistavaroita myyviä liikkeitä, joissa oli käytävä määrättyjen kellonaikojen välisenä aikana.

Tunti käsitteenä tulee tiimalaseista, joita oli kirkoissa. Saarnan pituudeksi määrättiin tiima (= tunti) jo 1400-luvulla.

Suoritusvapaa maanantai

Onni on mansikat, ihan pieni ripaus sokeria, kreikkalainen jukurtti, akaasiahunaja ja muutama pensasmustikka. Voisin syödä aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi, iltapalaksi.

Onni on kotipihan syreenin tuoksu ja vihreys.  Samettinen nurmikko ja tarpeeksi lämmintä, että voi siinä avojaloin kävellä.

Hyvälle tuntui kuljeskella hautausmaalla, sen varjoisilla kujilla, kukkien loistaessa. Löysin kaksi uutta naisen nimeäkin: Verna ja Tesma. Erikoisten etunimien bongausharrastukseni on kyllä viime vuosina hiipunut, mutta tiedostot ovat edelleen tallessa.

Olin aika kauan siellä, kuvailin tietysti, ja sitten paluumatkalla pyöräilin vielä Nallikariin. Onni on meri, – auringon valossa kimmeltävä meri.

Paljon aiottua jäi tekemättä, mutta ajattelinkin, että minulla on tänään kesälomapäivä. Taas. 😀

Reissukuvatkin on vielä perkaamatta ja muokkaamatta. Koskaan ei ole reissun jälkeen mennyt näin kauaa … enkä varmaankaan tee vielä tällä viikollakaan. Keskiviikkona ja torstaina on kuvauskeikka, joka jo vähän jännittääkin. International Association of Lyceum Clubs kokoontuu tällä viikolla Oulussa, ja keskiviikkoiltana on kaupungin vastaanotto ja torstaina on gaalaillallinen ravintola Nallikarissa, – ja minä olen ”virallinen” valokuvaaja. Siksikin tänään Nallikarissa, kävin katselemassa tilat ja valot, miettimissä kuvakulmia ja mukaan otettavia objektiiveja. Jännän äärellä.

 

 

 

City-juhannuksen lopulla

Mikä ihana aamu!!

Ja valo ja lämpö koko päivän.

Aamupäivän kiertelin tyhjän Oulun kaduilla…

Iltapäivällä lueskelin pihalla, ja kokosin ruokaa eilisen jäljiltä, kunnes pikkuperhe tuli oleilemaan ja syömään.

Ja kaikkinensa olen ottanut noin 300 kuvaa tänään.

Alkaa olla tämä juhannus taputeltu.