Vain elämää…

Ei juuri mainittavaa tältä päivältä.

Lähinnä koettanut tehdä ”Muistikuvia” tiettäväksi, myydä kuviani ja kuvaamistani. Hautausmaa-kuvilleni, menneille ja tuleville koetin saada ostajan, eipä tärpännyt, eivät kuulemma juuri osta. Mutta pari muuta tarjousta lähtivät myös, – katsellaan. Liityin jopa ”Vastavaloon”. Ei ollut ihan pikkujuttu, mutta sentään läpäisin pääsyn sinne. Katsellaanpa sitäkin mahdollisuutta.

Peruslenkki ja kesäruokaa… Mansikat ja kolme beetä: brie, basilika ja balsamico(kastike) ovat ihanaa kesäruokaa. Hiilarit pinaattiraviolista.

Ehkä lyhyin postaus vuoteen.

Huomenna olen toimeliaampi. Kai.

Nyt ”Vain elämää”.

Surffaillessa

Tässä surffailen ja sählään vähän useampaan suuntaan, ja ajattelin, että huomenna kun aamusella saan paistinkääntäjien jäsenkirjeen etc. jutut tehtyä, lähtisin jonnekin lähiseudulle retkelle kun ei ole mitään, mihin minua huomenna tarvittaisiin. En Hailuotoon, en Pilpasuolle enkä Koiteliin halua, mutta mihin menisin? – korkeintaan 50 kilometrin päähän autolla ja sitten siellä olisi hyvä kulkea ja kuvata. Ehkä vettä, ehkä mäkiä, tai molempia. Mukavaa maastoa ja kaunista luontoa. Onko suosituksia, hyviä kohteita joista en ole kuullutkaan tai joita en muista?

Muutoin menee ilimanaikuseksi surffaamiseksi ja kuvien kanssa tuusaamiseksi niin kuin nyt koko illansuu on Apsun lähdön ja lenkin jälkeen on mennyt. Tai sitten alan vihdoin työstämään Rodoksen matkan kuvat julkaistaviksi.

Tällainen valokuvausta (elinikäisesti) opiskeleva katsoo tietysti kaikissa julkaisuissa sitä, miten kuvia on otettu, etsii mallia, esimerkkejä, vältettävää, jne. Nyt on tässä vastikään tullut törmättyä maailmanluokan ammattikuvaajien otoksiin, jotka toisaalta vähän huvittavat, toisaalta lohduttavat, että käy sitä paremmissakin piireissä.

Ihmettelin, enkä suinkaan ole ainoa, että miksi tämä on otettu näin tylsässä miljöössä, jossa vielä varjoja pahasti, mutta eniten mietin, tuota katkaistua kättä. Ja jalatkin on nilkoista poikki.  Nivelten kohdalta ei saisi kuvaa rajata, niin olen oppinut ja hassullehan se näyttää… Mitä Meghan katsoo, kenelle hymyilee, ohi prinssinsä… ?

Niinpä sitten valokuvaussivustoilla leviääkin tällainen kuva. 😀

Ja perhekuvissa taustan pystylinjat on kaikki vinossa, ja useassakin joltakin kuvattavalta lähtee tolppa päästä. Ei olisi Tornion näytöissä menneet läpi. 😀

Ja sitten toiselle prinssille (Hollannin?) on käynyt myös vähän hassusti. Hän kun roikottaa mukanaan ylimääräistä oikeaa kättä. Ja entäs tuo taustalla oleva lakeija jolta on naama ja vatsa leikattu?

Helppohan se harjoittelijan täällä huudella. Mutta kuten sanottu lohdullisia nämä ovat, sattuu ja sallitaan sitä paremmillekin. Tai ehkä vain erinomaisille sallitaankin?

Tiistaipäivä

Kaupunkipäivä.
Tänäänkin olen kävellyt kaupungissa, torilla, rannoilla ja reunoilla eräänkin kilometrin.
Liekö huomisesta alkaneeksi ennustettu säiden viileneminen aiheutti aurinkolasien halpuuttamisen.

Asioiden toimituspäivä.
Mm. matto korjattavaksi. Kaunis olohuoneen paksu ”perintöplyyshimatto” on alkanut rispaantua hapsuistaan, ja vihdoin löysin yhden liikkeen, jossa lupasivat tehdä kanttaukset. Minulla on samaisesta verhoomosta kokemusta aiemminkin: ei varsinaiseksi aurinkoisen asiakaspalvelun paikaksi voi mainita. Melkein sain pyytää anteeksi, että toin sinne hommia. Muutamiin kysymyksiini ei-niin-järin-yställiset vastaukset, tyyliin: –
– Milloinkahan matto suunnilleen voisi olla valmiina?
– No ei sellaista voi tietää. Se on valmis sitten kun on löytynyt aikaa tehdä tämä homma. Kyllä täältä soitetaan kun se pitää hakea pois ja maksaa.
– Kuinkahan paljon se tulee maksamaan?
– Eihän tämmöinen käsityö mitään ilmaista ole, joten totta kai se maksaa.
Että semmoista. No, pääasia että matto on pelastettavissa.

Ja sitten kun menin pesulaan viemään äidin  nuoruusvuosinaan (todellakin vuosia teki sitä) omatekemää ja kirjailemaa pöytäliinaa, oli Sol-pesulassa ihan erilaista palvelua: liinaa käsiteltiin liki varoen ja luvattiin pitää hyvää huolta. Ja hymyiltiin ja rupateltiin muutama lause. Jäi parempi mieli, hyvä mieli jäi.

Ja Apsulle synttärilahjan haku. Kävimme jo lauantaina yhdessä lelukaupassa tiedusteluretkellä. Synttärihän oli jo perjantaina, mutta juhlat on vasta ensi sunnuntaina vanhempien töiden vuoksi. Lauantaina ostettiin vain saippuakuplajuttuja, joita kyllä on ihan mielettömän erilaisia verrattuna siihen mitä oli meidän muksujen aikana, saatikka omassa lapsuudessa, jolloin saippuakuplia puhallettiin fairy- tai mäntysuopaliukkosesta pillillä johon oli saksilla leikattu ristipää. Joka tapauksessa Apsulle heti auto- ja legoleikkien jälkeen saippuakuplat on tärkein juttu. Varmaan monta tuntia jo tässä toukokuun lämmössä on niitä puhalleltu. Noh, synttärilahjaksi ostin jotain ihan muuta.

Ja kakkukoristeiden haku, ja kaikenmoista.

Siivouspäivä.
Minulla tosin hyvin vähän siivottavaa, sillä meidän oma siistijä kävi tekemässä kodista pölyttömän ja laikuttoman. Pehtoori pesi perjantaina ikkunat ja sälekaihtimet, joten ikkunoiden tienoilla lattialuutuamista tavallista enemmän. Minun siivoukseni kohdistui lähinnä Festaan ja jääkaappiin sekä kirjoituspöydän paperipinoon.

Lakanapyykkipäivä.
Kesäpeitot ja kesäpussilakanat käyttöön. Ihanaa! Tuuletuksista ei tällä siitepölymäärällä puhettakaan. Myös äidin lakanapyykin pesen nykyään, muutenkin kuin ostettuani hänelle uudet kuten tänään tein. Minä pesen koska palvelutalossa ”eivät todellakaan osaa pestä lakanoita, saatikka mankeloida niitä oikein”. 😉

Manklauspäivä.
Lakanapyykkipäivä tarkoittaa meillä myös mankelointipäivää (ks. ed.). Sehän on ihan oma taiteenlajinsa. Tai siis ainakin äitini mielestä on. Ja minut hän opetti vetämään lakanat ja manklaamaan niitä jo teini-iässä. Ja kummallista, minä jotenkin pidinkin siitä hommasta. Vaikka meillä oli siihen aikaan kotiapulainenkin, lakanoiden veto ja mankelointi eivät kuuluneet hänelle. Varmaan siksi, ”ettei osannut oikein” (ainakaan äitini mielestä 🙂 ). Nythän Pehtoorikin on opetellut mankeloimaan ja meillähän on jopa mökillä mankeli. Ollaan pikkusen addiktoituneita mankeloituihin lakanoihin. Lapsille asti moinen ei ole ”tarttunut”, mutta tyär sanoi kerran tullessaan kotikotiin, että täällä on mukavaa sekin, että on hyvät, sileät lakanat. 😉

Pankki- ja laskutuspäivä.
Minulla on nyt sitten oikein pankkitili firmalle! 🙂 ). Ei niin, että Muistikuvilla rahaliikennettä olisi niin paljoa, että oikein tili tarvittaisiin, mutta on parempi näin kerätä kuvauksella saanut vaatimattomatkin tulot yhteen paikkaan. Helpottaa excel-kirjanpitoa ja veroilmoituksen tekoa.

Ulkona syömisen päivä.
Meillä on kyllä ”Oulun etniset ravintolat” -kierros ja testaukset nyt ihan jääneet, mutta palannemme asiaan. Tänään istuimme Toripolliisin patiolla hampurilaisaterialla, joka oli kyllä tosi hyvä, mutta annos niin valtava, etten saanut kuin rapiat puolet syödyksi.

Pihankastelupäivä. 
Niin kuin on ollut jo monta edellistäkin. Puutarhuri totesi, etteipä ole montaa kertaa aiemmin toukokuussa sadettajaa pihalla tarvittu. Ja kasvimaalle ja kesäkukille olen minäkin saanut kantaa vetta enemmän kuin ikinä ennen toukokuussa. Mutta onhan kovin kaunista jo.

Lämmin päivä… 
Niin ihanan lämmin. Pihalla istuskelin tuossa alkuillasta aika pitkäänkin lueskelemassa.

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Suvisunnuntai

Kirkonmenojen aikaan, suvisunnuntaina aamulla, olin lenkillä. Kaupungilla tänäänkin.

Tuomiokirkon kirkkotarhassa on pikku kirkko. Viime jouluksi talkoilla valmistunut sympaattinen, paljolti lasten käyttöön suunnattu hirsinen kirkko, jonka katto on tervattu, ja tervan tuoksu sekoittui ympäröivien, kauniisti kukkivien pilvikirsikoiden tuoksuun. Pieni idylli Oulun keskustassa. Ja tämä valo, tämä lämpö (jota kyllä viileähkö tuuli hieman heikensi).

Tänä suvisunnuntaina kävin myös puutarhalla hakemassa kesäkukat, ja Pehtoori oli makutuomarina ja kantoapuna. Ja tänä vuonna – ensimmäistä kertaa vuosiin – pysyin kohtuudessa. Ihan vaan ”pakolliset” ikkunoiden alle, portinpieliin, sisäänkäynteihin ja kukkatolpppiin. Ainoa ”heräteostos” oli tämä laventeli. En vaan voinut vastustaa…

Kukkashowissa meni jokunen tunti ja sitten kokkailemaan.

Kesäkeittiössä uusia kokeiluja:  mm. ananassalsaa (Etiketti-lehdestä ohje sivulla 28) joka ei ehkä ollut ihan odotusten mukaista, mutta kyllä se savumarinoidun possun sisäfileen kanssa aika hyvin maistui.

Paremmin maistui oma kehittelemäni jättitomaatti-salaatti. Eilen Apsun kanssa bongattiin valtavia pihvitomaatteja ja tänään täytin sen fetalla, tomaattihakkeluksella, ruohosipulilla (omasta maasta luonnollisesti), pippurilla, basilikalla, pinjansiemenillä, etc. ja sitten salaattipedille. Jaettiin neljästään tuo möhkäle.

Ja jälkkäriksi kesän ensimmäinen raparperipiirakka. Vanhaa ohjetta modifioin (tietysti, taas) ja laitoin tavallisen sokerin tilalle kookossokeria, kevytkerman tilalle soijakermaa ja kookoksen tilalle mantelilastuja (koska niitä oli, kookoshiutaleita ei)

Apsu keskittyi ohessa olevan jäätelön syömiseen, muut söivät myös piirakkaa, itse asiassa koko vuo´allinen upposi jonnekin.

Miksi Oulu on ”Valkea kaupunki”?

Oulu on Pohjolan Valkea kaupunki. Onhan se. Aina välillä kysellään, että miksi niin sanotaan?

Nyt kysymys oli esillä Facessa, ja koetin kertoa (kuten olen eräänkin kerran virallisemmissakin puitteissa koettanut), että Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. (Esim. Valkealinna keskustassa).

Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Ja ihan varmasti valoisat kesäillat ja -yöt ovat yksi syy sille, miksi Oulu saa kantaa nimeä ”Pohjolan Valkea kaupunki”.

Eihän Oulun ”valkeus” tai edes vaaleus ihan helposti kaduilla kulkijalle näy, mutta kun avaa silmänsä, niin todellakin: Oulu ON valkea (tai ainakin vaalea koko keskustan rakennuskannaltaan).

Oulun valkeus näkyy kaupunkikuvassa aika hyvin, varsinkin mereltä ja ilmasta katsottuna. Esim. tässä Matkailutoimiston kuvassa (vuodelta 2005), joka on myös toimittamani ”Oulun vuosisadat (1605 – 2005)” -kirjan takakannessa. Ja nimenomaan viime sotien jälkeinen rakennuskanta on tuota ”valkeaa”.

Eilisellä ja tämän päiväisellä aamulenkillä, melkein juosten, otin muutaman kymmenen, itse asiassa parisataa, kuvaa Oulun keskustan kaduilta. Vauhdissa, enemmälti sommittelematta… Kuvat siis ”juosten kus.. eiku kuvattu”.  Koetin hakea nimenomaan katunäkymiä, joissa on rakennuskantaa sotien jälkeisilta vuosikymmeniltä, – 40-, 50-, 60- ja vielä 70-luvultakin. Ja kyllä minä näin Valkean kaupungin.

Ensimmäinen kollaasi tältä aamupäivältä

Ja toinen eiliseltä.

Kuvat eivät kummoisia, mutta kertonevat ”Valkeasta kaupungista”. Tällaisena kesäpäivänä myös sinivalkoisesta Oulusta. Niin kirkas ja kuulas oli taivas aamusella.

Kuvakollaasien kuvat yksitellen, isompina nähtävissä täällä. Ja edelleenkään eivät mitään valokuvauksen taidonnäytteitä…

KLIKS – Oulu – Pohjolan Valkea kaupunki

Tärkeä päivä – tämäkin

Kolme vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä minusta tuli mummi. Minun poikani sai pojan, minun Miniäni synnytti maailman ihanimman Apsun. Minä tiesin jo silloin, jo sitä ennen, että minun maailmani tulee muuttumaan. Mutta enhän minä tiennyt miten paljon, –  ja että näin paljon.

Tänäänkin minulla oli mummeilupäivä. Yhdessä Apsun kanssa ajeltiin aamupäivällä, hain pojan kotoaan: ”Mummi osaa ajaa piitteä (Beetleä) hyvin. Pappakin osaa. Mummi osaa ajaa hyvin.”

Päivä oltiin meillä, leikittiin, syötiin, luettiin, kerrottiin toisillemme ”leissusta” (Rodoksen matkasta), nukuttiin, ja iltapäivä oltiin pihalla: Lego City (leekotiti) ja puutarhanhoito olivat tärkeitä. Pappakin oli jo mukana touhuissa.

Sitten oli aika lähteä kotiin, hakea matkalla Apsun äiti töistään. Kerättiin ensin lelut ja legot koppaan ja koriin, pakattiin Apsun tavaroita reppuun, ja sitten poika kysyi omalla tavallaan: ”Laitatko tuon mekon?” (minulla on ns. pihakukkamekko, joka päällä en paljon julkisesti liikuskele, mutta jossa on hyvä päivää kotipihalla paistatella). Sanoin, että ”voin laittaa” ja sain pojalta hymyn.

Ja sitten, kun ollaan tuulikaapissa jo lähdössä, poika ottaa minua kädestä, puristaa lujaa ja toteaa, tuosta vaan, yhtenä kesäisenä perjantai-iltapäivänä: ”Mummi rakastaa Aatua”.

Niin tekee, ja itkee. Itkee niin, että on vaikea löytää eteisen korista auton avaimia… Mutta kyllä me matkaan pääsimme.

Ja matkalla auton takapenkiltä löydettyään jotain, kuuluu kysymys…

  • Mikä tämä on?
  • Se on mummin sateenvarjo. Jos sataa vetta, niin sitä tarvitaan.
  • Missä se sade nyt on?
  • Se on pilvissä, mutta nyt ei näy pilviä. Näetkös, taivas on ihan sininen, eikä siellä ole pilviä. Joskus kun on pilviä, sataa vettä, mutta ei nyt. Nyt on hyvä.
  • Aha.

Kolme vuotta sitten en tiennyt, miten paljon minulla on edessä. Miten tärkeä tuo pieni on minulle.