Vain elämää…

Ei juuri mainittavaa tältä päivältä.

Lähinnä koettanut tehdä ”Muistikuvia” tiettäväksi, myydä kuviani ja kuvaamistani. Hautausmaa-kuvilleni, menneille ja tuleville koetin saada ostajan, eipä tärpännyt, eivät kuulemma juuri osta. Mutta pari muuta tarjousta lähtivät myös, – katsellaan. Liityin jopa ”Vastavaloon”. Ei ollut ihan pikkujuttu, mutta sentään läpäisin pääsyn sinne. Katsellaanpa sitäkin mahdollisuutta.

Peruslenkki ja kesäruokaa… Mansikat ja kolme beetä: brie, basilika ja balsamico(kastike) ovat ihanaa kesäruokaa. Hiilarit pinaattiraviolista.

Ehkä lyhyin postaus vuoteen.

Huomenna olen toimeliaampi. Kai.

Nyt ”Vain elämää”.

Surffaillessa

Tässä surffailen ja sählään vähän useampaan suuntaan, ja ajattelin, että huomenna kun aamusella saan paistinkääntäjien jäsenkirjeen etc. jutut tehtyä, lähtisin jonnekin lähiseudulle retkelle kun ei ole mitään, mihin minua huomenna tarvittaisiin. En Hailuotoon, en Pilpasuolle enkä Koiteliin halua, mutta mihin menisin? – korkeintaan 50 kilometrin päähän autolla ja sitten siellä olisi hyvä kulkea ja kuvata. Ehkä vettä, ehkä mäkiä, tai molempia. Mukavaa maastoa ja kaunista luontoa. Onko suosituksia, hyviä kohteita joista en ole kuullutkaan tai joita en muista?

Muutoin menee ilimanaikuseksi surffaamiseksi ja kuvien kanssa tuusaamiseksi niin kuin nyt koko illansuu on Apsun lähdön ja lenkin jälkeen on mennyt. Tai sitten alan vihdoin työstämään Rodoksen matkan kuvat julkaistaviksi.

Tällainen valokuvausta (elinikäisesti) opiskeleva katsoo tietysti kaikissa julkaisuissa sitä, miten kuvia on otettu, etsii mallia, esimerkkejä, vältettävää, jne. Nyt on tässä vastikään tullut törmättyä maailmanluokan ammattikuvaajien otoksiin, jotka toisaalta vähän huvittavat, toisaalta lohduttavat, että käy sitä paremmissakin piireissä.

Ihmettelin, enkä suinkaan ole ainoa, että miksi tämä on otettu näin tylsässä miljöössä, jossa vielä varjoja pahasti, mutta eniten mietin, tuota katkaistua kättä. Ja jalatkin on nilkoista poikki.  Nivelten kohdalta ei saisi kuvaa rajata, niin olen oppinut ja hassullehan se näyttää… Mitä Meghan katsoo, kenelle hymyilee, ohi prinssinsä… ?

Niinpä sitten valokuvaussivustoilla leviääkin tällainen kuva. 😀

Ja perhekuvissa taustan pystylinjat on kaikki vinossa, ja useassakin joltakin kuvattavalta lähtee tolppa päästä. Ei olisi Tornion näytöissä menneet läpi. 😀

Ja sitten toiselle prinssille (Hollannin?) on käynyt myös vähän hassusti. Hän kun roikottaa mukanaan ylimääräistä oikeaa kättä. Ja entäs tuo taustalla oleva lakeija jolta on naama ja vatsa leikattu?

Helppohan se harjoittelijan täällä huudella. Mutta kuten sanottu lohdullisia nämä ovat, sattuu ja sallitaan sitä paremmillekin. Tai ehkä vain erinomaisille sallitaankin?

Tiistaipäivä

Kaupunkipäivä.
Tänäänkin olen kävellyt kaupungissa, torilla, rannoilla ja reunoilla eräänkin kilometrin.
Liekö huomisesta alkaneeksi ennustettu säiden viileneminen aiheutti aurinkolasien halpuuttamisen.

Asioiden toimituspäivä.
Mm. matto korjattavaksi. Kaunis olohuoneen paksu ”perintöplyyshimatto” on alkanut rispaantua hapsuistaan, ja vihdoin löysin yhden liikkeen, jossa lupasivat tehdä kanttaukset. Minulla on samaisesta verhoomosta kokemusta aiemminkin: ei varsinaiseksi aurinkoisen asiakaspalvelun paikaksi voi mainita. Melkein sain pyytää anteeksi, että toin sinne hommia. Muutamiin kysymyksiini ei-niin-järin-yställiset vastaukset, tyyliin: –
– Milloinkahan matto suunnilleen voisi olla valmiina?
– No ei sellaista voi tietää. Se on valmis sitten kun on löytynyt aikaa tehdä tämä homma. Kyllä täältä soitetaan kun se pitää hakea pois ja maksaa.
– Kuinkahan paljon se tulee maksamaan?
– Eihän tämmöinen käsityö mitään ilmaista ole, joten totta kai se maksaa.
Että semmoista. No, pääasia että matto on pelastettavissa.

Ja sitten kun menin pesulaan viemään äidin  nuoruusvuosinaan (todellakin vuosia teki sitä) omatekemää ja kirjailemaa pöytäliinaa, oli Sol-pesulassa ihan erilaista palvelua: liinaa käsiteltiin liki varoen ja luvattiin pitää hyvää huolta. Ja hymyiltiin ja rupateltiin muutama lause. Jäi parempi mieli, hyvä mieli jäi.

Ja Apsulle synttärilahjan haku. Kävimme jo lauantaina yhdessä lelukaupassa tiedusteluretkellä. Synttärihän oli jo perjantaina, mutta juhlat on vasta ensi sunnuntaina vanhempien töiden vuoksi. Lauantaina ostettiin vain saippuakuplajuttuja, joita kyllä on ihan mielettömän erilaisia verrattuna siihen mitä oli meidän muksujen aikana, saatikka omassa lapsuudessa, jolloin saippuakuplia puhallettiin fairy- tai mäntysuopaliukkosesta pillillä johon oli saksilla leikattu ristipää. Joka tapauksessa Apsulle heti auto- ja legoleikkien jälkeen saippuakuplat on tärkein juttu. Varmaan monta tuntia jo tässä toukokuun lämmössä on niitä puhalleltu. Noh, synttärilahjaksi ostin jotain ihan muuta.

Ja kakkukoristeiden haku, ja kaikenmoista.

Siivouspäivä.
Minulla tosin hyvin vähän siivottavaa, sillä meidän oma siistijä kävi tekemässä kodista pölyttömän ja laikuttoman. Pehtoori pesi perjantaina ikkunat ja sälekaihtimet, joten ikkunoiden tienoilla lattialuutuamista tavallista enemmän. Minun siivoukseni kohdistui lähinnä Festaan ja jääkaappiin sekä kirjoituspöydän paperipinoon.

Lakanapyykkipäivä.
Kesäpeitot ja kesäpussilakanat käyttöön. Ihanaa! Tuuletuksista ei tällä siitepölymäärällä puhettakaan. Myös äidin lakanapyykin pesen nykyään, muutenkin kuin ostettuani hänelle uudet kuten tänään tein. Minä pesen koska palvelutalossa ”eivät todellakaan osaa pestä lakanoita, saatikka mankeloida niitä oikein”. 😉

Manklauspäivä.
Lakanapyykkipäivä tarkoittaa meillä myös mankelointipäivää (ks. ed.). Sehän on ihan oma taiteenlajinsa. Tai siis ainakin äitini mielestä on. Ja minut hän opetti vetämään lakanat ja manklaamaan niitä jo teini-iässä. Ja kummallista, minä jotenkin pidinkin siitä hommasta. Vaikka meillä oli siihen aikaan kotiapulainenkin, lakanoiden veto ja mankelointi eivät kuuluneet hänelle. Varmaan siksi, ”ettei osannut oikein” (ainakaan äitini mielestä 🙂 ). Nythän Pehtoorikin on opetellut mankeloimaan ja meillähän on jopa mökillä mankeli. Ollaan pikkusen addiktoituneita mankeloituihin lakanoihin. Lapsille asti moinen ei ole ”tarttunut”, mutta tyär sanoi kerran tullessaan kotikotiin, että täällä on mukavaa sekin, että on hyvät, sileät lakanat. 😉

Pankki- ja laskutuspäivä.
Minulla on nyt sitten oikein pankkitili firmalle! 🙂 ). Ei niin, että Muistikuvilla rahaliikennettä olisi niin paljoa, että oikein tili tarvittaisiin, mutta on parempi näin kerätä kuvauksella saanut vaatimattomatkin tulot yhteen paikkaan. Helpottaa excel-kirjanpitoa ja veroilmoituksen tekoa.

Ulkona syömisen päivä.
Meillä on kyllä ”Oulun etniset ravintolat” -kierros ja testaukset nyt ihan jääneet, mutta palannemme asiaan. Tänään istuimme Toripolliisin patiolla hampurilaisaterialla, joka oli kyllä tosi hyvä, mutta annos niin valtava, etten saanut kuin rapiat puolet syödyksi.

Pihankastelupäivä. 
Niin kuin on ollut jo monta edellistäkin. Puutarhuri totesi, etteipä ole montaa kertaa aiemmin toukokuussa sadettajaa pihalla tarvittu. Ja kasvimaalle ja kesäkukille olen minäkin saanut kantaa vetta enemmän kuin ikinä ennen toukokuussa. Mutta onhan kovin kaunista jo.

Lämmin päivä… 
Niin ihanan lämmin. Pihalla istuskelin tuossa alkuillasta aika pitkäänkin lueskelemassa.

Tuomen kukkiessa kesäkuumietteitä

Kesäkuulle laskenut verkkoja, … kuvauskeikkaa tai -peräti -projektia haluaisin: olen ideoinut, ”koekuvia” otellut, taustatyötä tehnyt. Enkä kyllä ole ollenkaan varma, ovatko ne kaksi tahoa, joita ajattelin tässä piakkoin lähestyä, ollenkaan niin innostuneita kuvausprojektiajatuksistani kuin minä. 😀 Mutta eikös se niin ole, ettei ole kukaan tule kotoa hakemaan töihin. Niin minä ainakin aina tuppasin opiskelijoille tuputtamaan.

Tuomen kukkiessa kotitöitä ja kiertelyä ja kaartelua kameran kanssa.

Iltapäivän lopulla ennen iltakokoukseen lähtöä ehdin vielä kotipihallakin leikkiä kameran ja sen säätöjen kanssa. Satavuotias Suomen lippu liehuu meilläkin nykyään (sini)taivasta vasten, eikä ole suurten koivujen varjostama. Kyllä on ollut hyvä juttu viime syksyn hieman epäröiden päätetty vanhojen, korkeiden koivujen kaato.

Suomen lipun historiastahan kirjoittelin vastikään pikkuisen pätkän historiaa….

Suvisunnuntai

Kirkonmenojen aikaan, suvisunnuntaina aamulla, olin lenkillä. Kaupungilla tänäänkin.

Tuomiokirkon kirkkotarhassa on pikku kirkko. Viime jouluksi talkoilla valmistunut sympaattinen, paljolti lasten käyttöön suunnattu hirsinen kirkko, jonka katto on tervattu, ja tervan tuoksu sekoittui ympäröivien, kauniisti kukkivien pilvikirsikoiden tuoksuun. Pieni idylli Oulun keskustassa. Ja tämä valo, tämä lämpö (jota kyllä viileähkö tuuli hieman heikensi).

Tänä suvisunnuntaina kävin myös puutarhalla hakemassa kesäkukat, ja Pehtoori oli makutuomarina ja kantoapuna. Ja tänä vuonna – ensimmäistä kertaa vuosiin – pysyin kohtuudessa. Ihan vaan ”pakolliset” ikkunoiden alle, portinpieliin, sisäänkäynteihin ja kukkatolpppiin. Ainoa ”heräteostos” oli tämä laventeli. En vaan voinut vastustaa…

Kukkashowissa meni jokunen tunti ja sitten kokkailemaan.

Kesäkeittiössä uusia kokeiluja:  mm. ananassalsaa (Etiketti-lehdestä ohje sivulla 28) joka ei ehkä ollut ihan odotusten mukaista, mutta kyllä se savumarinoidun possun sisäfileen kanssa aika hyvin maistui.

Paremmin maistui oma kehittelemäni jättitomaatti-salaatti. Eilen Apsun kanssa bongattiin valtavia pihvitomaatteja ja tänään täytin sen fetalla, tomaattihakkeluksella, ruohosipulilla (omasta maasta luonnollisesti), pippurilla, basilikalla, pinjansiemenillä, etc. ja sitten salaattipedille. Jaettiin neljästään tuo möhkäle.

Ja jälkkäriksi kesän ensimmäinen raparperipiirakka. Vanhaa ohjetta modifioin (tietysti, taas) ja laitoin tavallisen sokerin tilalle kookossokeria, kevytkerman tilalle soijakermaa ja kookoksen tilalle mantelilastuja (koska niitä oli, kookoshiutaleita ei)

Apsu keskittyi ohessa olevan jäätelön syömiseen, muut söivät myös piirakkaa, itse asiassa koko vuo´allinen upposi jonnekin.

Miksi Oulu on ”Valkea kaupunki”?

Oulu on Pohjolan Valkea kaupunki. Onhan se. Aina välillä kysellään, että miksi niin sanotaan?

Nyt kysymys oli esillä Facessa, ja koetin kertoa (kuten olen eräänkin kerran virallisemmissakin puitteissa koettanut), että Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. (Esim. Valkealinna keskustassa).

Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Ja ihan varmasti valoisat kesäillat ja -yöt ovat yksi syy sille, miksi Oulu saa kantaa nimeä ”Pohjolan Valkea kaupunki”.

Eihän Oulun ”valkeus” tai edes vaaleus ihan helposti kaduilla kulkijalle näy, mutta kun avaa silmänsä, niin todellakin: Oulu ON valkea (tai ainakin vaalea koko keskustan rakennuskannaltaan).

Oulun valkeus näkyy kaupunkikuvassa aika hyvin, varsinkin mereltä ja ilmasta katsottuna. Esim. tässä Matkailutoimiston kuvassa (vuodelta 2005), joka on myös toimittamani ”Oulun vuosisadat (1605 – 2005)” -kirjan takakannessa. Ja nimenomaan viime sotien jälkeinen rakennuskanta on tuota ”valkeaa”.

Eilisellä ja tämän päiväisellä aamulenkillä, melkein juosten, otin muutaman kymmenen, itse asiassa parisataa, kuvaa Oulun keskustan kaduilta. Vauhdissa, enemmälti sommittelematta… Kuvat siis ”juosten kus.. eiku kuvattu”.  Koetin hakea nimenomaan katunäkymiä, joissa on rakennuskantaa sotien jälkeisilta vuosikymmeniltä, – 40-, 50-, 60- ja vielä 70-luvultakin. Ja kyllä minä näin Valkean kaupungin.

Ensimmäinen kollaasi tältä aamupäivältä

Ja toinen eiliseltä.

Kuvat eivät kummoisia, mutta kertonevat ”Valkeasta kaupungista”. Tällaisena kesäpäivänä myös sinivalkoisesta Oulusta. Niin kirkas ja kuulas oli taivas aamusella.

Kuvakollaasien kuvat yksitellen, isompina nähtävissä täällä. Ja edelleenkään eivät mitään valokuvauksen taidonnäytteitä…

KLIKS – Oulu – Pohjolan Valkea kaupunki

Tärkeä päivä – tämäkin

Kolme vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä minusta tuli mummi. Minun poikani sai pojan, minun Miniäni synnytti maailman ihanimman Apsun. Minä tiesin jo silloin, jo sitä ennen, että minun maailmani tulee muuttumaan. Mutta enhän minä tiennyt miten paljon, –  ja että näin paljon.

Tänäänkin minulla oli mummeilupäivä. Yhdessä Apsun kanssa ajeltiin aamupäivällä, hain pojan kotoaan: ”Mummi osaa ajaa piitteä (Beetleä) hyvin. Pappakin osaa. Mummi osaa ajaa hyvin.”

Päivä oltiin meillä, leikittiin, syötiin, luettiin, kerrottiin toisillemme ”leissusta” (Rodoksen matkasta), nukuttiin, ja iltapäivä oltiin pihalla: Lego City (leekotiti) ja puutarhanhoito olivat tärkeitä. Pappakin oli jo mukana touhuissa.

Sitten oli aika lähteä kotiin, hakea matkalla Apsun äiti töistään. Kerättiin ensin lelut ja legot koppaan ja koriin, pakattiin Apsun tavaroita reppuun, ja sitten poika kysyi omalla tavallaan: ”Laitatko tuon mekon?” (minulla on ns. pihakukkamekko, joka päällä en paljon julkisesti liikuskele, mutta jossa on hyvä päivää kotipihalla paistatella). Sanoin, että ”voin laittaa” ja sain pojalta hymyn.

Ja sitten, kun ollaan tuulikaapissa jo lähdössä, poika ottaa minua kädestä, puristaa lujaa ja toteaa, tuosta vaan, yhtenä kesäisenä perjantai-iltapäivänä: ”Mummi rakastaa Aatua”.

Niin tekee, ja itkee. Itkee niin, että on vaikea löytää eteisen korista auton avaimia… Mutta kyllä me matkaan pääsimme.

Ja matkalla auton takapenkiltä löydettyään jotain, kuuluu kysymys…

  • Mikä tämä on?
  • Se on mummin sateenvarjo. Jos sataa vetta, niin sitä tarvitaan.
  • Missä se sade nyt on?
  • Se on pilvissä, mutta nyt ei näy pilviä. Näetkös, taivas on ihan sininen, eikä siellä ole pilviä. Joskus kun on pilviä, sataa vettä, mutta ei nyt. Nyt on hyvä.
  • Aha.

Kolme vuotta sitten en tiennyt, miten paljon minulla on edessä. Miten tärkeä tuo pieni on minulle.

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa      Home       https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 €  ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.


Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

 

Kamerahommia

Tänään on ollut jännä päivä. Ensimmäiset ”viralliset” yo-kuvat olen saanut ottaa.

Aamulla rakentelin studion olohuoneeseen, otin muutamia tuotekuvia ihan harjoitellakseni lamppujen käyttöä, ja sitten Pehtoori on saanut olla koekaniinina tänään sisällä ja edeltävänä päivänä ulkona.

Iltapäivällä komea ja pitkänhuiskea ylioppilas sitten tuli kuvaussessioon. Kuten opetettu on, minulla oli oikein ”käsikirjoitus” ja valmiiksi suunniteltuna muutamia poseerauksia. Aika hyvin me saatiin homma kulkemaan, siitepöly ja auringon kirkkaus mallille ja ylioppilaan pituus minulle olivat lisähaasteita, joita en ollut hoksannut ottaa huomioon. No nyt olen illan perannut ja käsitellyt kuvia.

Apsunkin piti tulla tänään kuvattavaksi, tai siis hoitolaiseksi, mutta vanhempien työvuorot olivatkin vaihtuneet, ja meillä onkin Apsu-päivät vasta loppuviikolla.

Niinpä päivällä pitkä pyörälenkki – jälleen patsaskuvien metsästyksessä – tuomien tuoksussa pikkupolkuja Kuivasjärven takana ajellessa. Harmittaa kun en eilen jo käynyt kuvaamassa tätä Anni Rapinojan ”VÄ LI TÄ”-teosta. Se oli työmatkani varrella nimenomaan silloin kun lämpiminä päivinä kuljin pyörällä duuniin, ja muistin, että juurin näin alkukesästä sen edusta on keltaisenaan voikukkia, ja vakaana aikeena tänään kuvata tuo ”patsas” kukkameren keskellä, mutta juuri kun tänään tulin paikalle, niin iso nurmenleikkauskone lähti paikalta. Harmi. Mutta silti tuo on hieno, ja sopii niin hyvin Teknologiakylän IT-työpaikkojen keskelle, juuri sinne missä Oulun IT-nousu (ja kuplan puhkeaminen) 90-luvulla tapahtui.

Kaikenmoista sinistä koko päivä

Hellepäivä. Ah, onnea. Aamulla sininen taivaankansi korkealla, ja aurinko lämmitti jo aikaisin.

Aamutoimien ja erinäisten paperiasioiden jälkeen sain kamerareppuni ja itseni pakatuksi pyörän selkään vasta vähän ennen yhdeksää, eikä tarkkaa määränpäätä ollut tiedossa. Ainoastaan, että Lasaretin pihakuvia olisi tarkoitus ottaa, – sen kuvausprojektin kakkososakin on nyt sitten valmis. Ensimmäinen iso juttuni, ja mukavallehan se tuntuu, että homma hoidettu.

Sitten vain pyöräilin, ajelin merenrannassa, jokisuistossa, Ainolassa, siellä täällä, sinisten vetten äärellä

ja vielä kerran kuvailemaan kaupungintalon tulppaaneja.

Tiedättekös, miksi tuo tulppaanikuva on pienempi kuin tuo ylempi? Koska sen leveys on tarkasti 851 pikseliä, vaikka yleensä käytän näillä sivulla 1000 pikselin leveyttä. Miksi sitten tuo alempi on juuri tuon levyinen? Koska laitoin ko. kuvan myös Facebookkiin oman sivuni otsikkokuvaksi. Ja sen koko on 851. Tai siis jos säätää kuvan valmiiksi tuohon kokoon, niin kuvasuhde ja kuvan laatu säilyy mahdollisimman hyvänä, eikä kuva rajaudu tai vääristy. Jos taas laittaa kuvia ”seinälleen” (ei siis otsikkokuvaksi), kannattaa käyttää pitkän sivun pikselikokona joko 960 tai 2048. Silloin FB pakkaa kuvaa mahdollisimman vähän, eikä kuva vääristy. Täällä KLIKS on lisää tietoa…

Poljin kaupungin laidoilta kaupan kautta kotiin, jossa vasta puolelta päivin, ja pitkään mietin, heittäydynkö piazzalle lukemaan ja ottamaan aurinkoa – en muuten ole moneen vuoteen ole ollut niin ruskettunut kuin nyt: viikko Rodoksella ja toinen Oulussa – auringossa molemmissa. Mutta siis: vastustin houkutusta, ja otin hoitaakseni Huvilan siivousurakan NYT. Eihän siihen ikkunanpesuineenkaan mene kuin jokunen tunti ja nyt vielä kun ei ole sääskiä, homma hoituu helpommin. Pehtoorilla samasta syystä takavaraston järjestely. Tosin mies oli ensin pyöräillyt 40 km! Pikkuisen on rasittavan hyväkuntoinen ja ahkerasti treenaava ukkeli. No mutta, en antanut asian häiritä enempää, vaan keskityin vain omaan suoritukseeni. 😉

Ja puhdasta tuli. Kreikasta tuotiin Huvilaamme ”jotain sinistä” kuten yleensä reissusta tapana on. Paitsi että sinisten pullojen kokoelmaa täydennettiin minipullolla ouzoa, niin sitten ostin Lindoksen kapeilta valkoisilta kaduilta kaksi lasikoristetta.

Tällaisiä ”silmiä” oli kaikessa mahdollisessa: T-paidoissa, avaimenperissä, liinoissa, korviksissa, laukuissa, … kaikessa.

Näitä kutsutaan (kai) lähes koko itäisen Välimeren alueella ”Fatiman silmäksi”. Nimitys saattaa vaihdella, mutta se on eräänläinen talismaani, pahan poissa pitäjä. Ei niinkään onnen amuletti, vaan nimenomaan huonon onnen ja pahan torjuja. Erityisesti lapset, raskaana olevat naiset, kodit, nykyisin autot ”tarvitsevat” tällaista. Ovenpieliin ja taskuihin niitä kuulemma laitetaan. Minäkin laitoin sitten Huvilaan. Nyt pysyy paha pois.

Mukana ja yksin

Tällaisina keväinä, jolloin sää, lämpötilat, luonto ja oma mieli siirtyy huhtikuusta suoraan kesäkuuhun, ja vielä lämpimään sellaiseen, jaksaa jokaisena aurinkoisena, kesäisenä päivänä olla hämmästynyt ja kiitollinen moisesta lahjasta. Ja yrittää olla ajattelematta perisuomalaisittain, että eihän tätä kuitenkaan kauaa riitä ja millainenhan se ”oikea” kesä sitten on kun nyt on saatu tällaisia päiviä ja jatkuvaa aurinkoa ja lämpöä.

Merkillistä on sekin, että ei ole (vielä) itikoita, ja että salaatti on kasvimaalla jo pinnassa. Yleensä tähän aikaan ei vielä kylvettykään.

Lämpö mahdollisti myös sen, että menimme äidin kanssa lääkärireissun jälkeen myöhäiselle lounaalle ”Makiaan” ja istuimme terassilla ( ~ oululaisittain patiolla). Huolimatta siitä, että äiti oli liikkeellä rollaattorilla eikä pyörätuolilla kuten yleensä lääkäri- ja poliklinikkareissuilla. Mikä sekin kertoo kesäisestä kelistä.

Tänään taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia mies- ja naislääkärit ovat suhtautumisessa vanhuksiin, tai ainakin vanhoihin naisiin. On tässä viimeisen kymmenen, ja varsinkin viimeisen viiden, kuuden vuoden aikana tullut äidin mukana lääkärin kohtaamien eräänkin kerran koettua. Ja empiirisen havainnoinnin jälkeen mutu-tuntuma on, että naislääkärit ovat noin 3/4 empaattisempia, kuuntelevampia ja kokonaisvaltaisemmin asiakkaan/potilaan vastaanottavia kuin miehet. Omat lääkärikokemukset ja -kohtaamiset, joita toki on muitakin kuin hammaslääkäreitä 🙂 , eivät näin selkeästi jakaudu, mutta juuri vanhukseen (tai siis ainakin äitiini :)) suhtautumisessa tämmöinen on ihan selkeä. Ja tänään oli kyllä ihan mahdottoman huomioonottava naislääkäri, kyseli, kuunteli, puhui, katsoi, neuvoi ja selitti ja taas kuunteli. Eikä silti mennyt aikaa yhtään ”yli”. Pelkästään lääkärissä käynti teki niin hyvää, että vastoin aiottua äiti jaksoikin lähteä ulos syömään. Tehtiin vielä autolla kiertoajelu kesäisen Oulun puistojen ja torin reunalla, ja kun iltapäivän lopulla palauduin kotiin, lähdin omalle kiertoajelulle – pyörällä tosin.

Kasvitieteelliseen ja Linnanmaan/Kaijonharjun patsaita kuvailemaan. Istuksimaan puistossa. Olemaan vaan.

Auringon ja kuvien viikonloppu

Tänään ei ollutkaan enää kovinkaan lämmintä, ja vielä hiljaisempaa kuin eilisellä aamulenkillä. Eilen aamupäivällä kaupungissa oikeastaan vain ravintolapäivään valmistautuvat kojujen ja telttojen pystyttäjät, muutama ostoksille menijä.

Ja minä kiertelin ja kaartelin. Taas kerran totesin Oulun kovin kauniiksi.

Ihan kuten eilen kaupungilla, niin tänään Linnanmaan kampuksella kävin kuvailemassa veistoksia ja patsaita, ja taidan mennä huomenna vielä uusintakierrokselle. Olin yliopiston huudeilla toista tuntia, aurinko paistoi, oli toukokuu, ja kyllä iski hetkeksi kova ikävä yliopistoelämään. Juuri toukokuuko sen teki? – Toukokuussa oli väitökseni, toukokuussa valmistui paljon omia opiskelijoita, toukokuussa oli kustospäiväni, toukokuussa sain ”Humanistin maljan”, toukokuussa valmistuin maisteriksi, toukokuussa oli promoontiot (airueena 1983 ja promovoitavana 2006), toukokuussa sain yliopistoelämässäni usein jotain valmiiksi,  – ”paras työ, tehty työ”. Toukokuuhun liittyy paljon hyviä muistoja, muistoja onnistumisesta, helpotuksesta, – ja niiden tuntu oli tänään yksi autiolla yliopistoalueella kierrellessä.

Muutoinkin päivä mennyt kuvaillessa – ihan vaan omaksi ilokseni. Ja kuvailin pikkuperhettä ja Apsun serkkutyttöä, joka on niin kuvauksellinen – kuin 12-vuotias Laura Birn. Ja kuvailin ruokia, ja kukkia ja kaikkea. Sellainen mukava leppoisa sunnuntai.

Juhlamaistelujen jälkeen

Minulla on yksi etäinen tuttu, itse asiassa sisareni ystävä, joka vastikään täytti 50 vuotta. Hänen tapansa juhlia puolivuosisataistaan on minusta kerta kaikkisen hieno ja aika ainutlaatuinen. Hän viettää pieniä ”juhlia” pitkin vuotta. Hän mm. kutsui FB:n kautta yhdeksi aamuksi kahdeksan ensimmäiseksi ilmoittautunutta kotiinsa aamiaiselle, puurolle ja kahville, pyysi tuomaan tullessaan runon tai suklaalevyn. Yksi juhla oli kun vanhemmat tulivat tuomaan kukkatervehdyksen ja yksi kun sankari kävi entisellä työpaikallaan iltapäiväkahvilla ja taisipa avantouintisessiokin olla juhlaksi järjestetty. Juuri noin näkee ”vieraitaan”. Ei pönötystä, vaan läsnäoloa ja kohtaamisia.

Pikkuisen tuolla ajatuksella, paljon rajallisemmin, tai toisaalta isommin eli juhlien viikosta toiseen … 😉 olen omaa vanhenemistani juhlistanut. Paitsi reissu perheen kanssa Kreikkaan, niin eilen viinikerholle juhlaillallinen. Synttäreinä en niitä ”mainostanut” enkä kutsussa mitään sellaista maininnut, mutta itsellä oli tavallisia maistiaisia juhlavampi fiilis jo järjestellessä. Ja niin oli sitten kerhollakin: olen kerhon kuopus, ja minulle sitten toivat porukalla samppanjan, aika uniikin kortin ja sitten vielä kukkia ja yhden ”henk.koht.” lahjan. Espanjalainen punaviini, ”koska sinulla on se linja-autokorttikin ja muutenkin” eli minulle nimikkopunaviini ”Regina Viarum” (~teiden kuningatar). 😀 No ilahduttihan kaikki tuommoinen, tietysti. Ja ilahdutti, että meillä oli oikein hyvä ja juhlallinen, rento ja rauhallinen ilta.

Ja että rustiikki kreikkalainen ruoka maistui. Munakoisotahna ja jälkkäri saivat erityisen paljon mainesanoja. Jälkiruokana oli se uusi juttu: lakua, Aura-juustoa, jätskiä ja sitten vähän vielä jatkokehittelyä. Tarjosin ”hillottua” päärynää ja hopeatoffekastiketta. Päärynät jo aamulla kuorin, poistin siemenkodat ja puolitin. Laitoin astiaan, ja kaadoin päälle sokerilientä (n. 3 dl vettä ja 1 dl sokera ja ½ dl sitruunanmehua) ja päärynät saivat lillua päivän. Hopeatoffeekastikkeeseen laitoin pussillisen hopeatoffeita ja 3,3 dl kermaa, jotka lämmitin kattilassa ja hämmentelin niin kauan, että toffeet suli kerman joukkoon. Ja sitten kaikki komponentit samalle lautaselle (kuvaa ei ole, mutta ei ollut annos kovin kauniskaan). Ja punaviiniä oli vielä jäljellä tämän herkun kanssa nautittavaksi.

Itse tykkäsin ihan mahdottoman paljon alkuruokana olleesta spanakopitasta (feta-pinaattipiiras, jonka resepti eilisessä postauksessa), jolle tein itse kehittelemäni kastikkeen. Se meni suunnilleen näin:

Jukurttikastike

1 prk kreikkalaista (huom. ei turkkilaista vaan Arlan Lempi – kreikkalainen jukurtti) jukurttia
½ dl majoneesia
½ dl sitruunamehua
1 valkosipulinkynsi murskattuna
paljon silputtua tilliä
suolaa
mustapippuria
ripaus (½ tl?) sokeria

Anna tekeytyä jääkaapissa. Tämä oli hyvää myös lihan ja salaatin kanssa. 

Juniori maistatti meillä samppanjoita, – olipa jotenkin hassua kun poika ”piti luentoa”. Ja osoitti kyllä asiantuntemustaan.

Samppanjoiden lisäksi meillä oli punaviinejä, jotka olin valinnut Alkon italialaisista uutuuksista. Joukossa yksi kreikkalainen, joka me on jo aiemmin maistettu, eikä se ole kehno ollenkaan, ja sitten yksi Brunello, jonka ostimme Montepulcianossa kesällä 2010. Runsaahko ruoantarjonta viinien ohessa varmasti vaikeutti tunnistamista, mutta ei kreikkalainen erottunut muita huonompana, ja brunello oli ehkä vähän pettymys. Mutta yksi ylitse muiden oli Valdifalco. Syrah-rypäleen pippurisuus oli juuri sopivaa, muutoin mukavan ”paksu” punaviini eikä mitään tiukkoja tanniineja. Kiitettäviin pisteisiin se ylsi ja varauksettoman suosion se sai. Ihan kuten samppanjoissa ”Heikkisen Kalle”. Aina vaan hyvä, aromikas, voimallinen, eloisa, Charles Heidsieck.

Luigi Einaudi Dogliani 2016 (17 €)
Dolcetto, DOCG Dogliani (Piemonte)
Täyteläinen, keskitanniininen, tumman kirsikkainen, boysenmarjainen, luumuinen, kevyen viikunainen, mustapippurinen, yrttinen

Valdifalco Loacker Lodolaia Syrah 2013 (34,50 €)
Syrah, IGT Toscana
Täyteläinen, tanniininen, mausteinen, pippurinen, tamminen

Gaia Monograph Agiorgitiko Syrah 2016 (13 €)
Agiorgitiko Syrah, PGI Peloponnese
Keskitäyteläinen, keskitanniininen, karhunvatukkainen, kirsikkainen, kevyen mustikkainen, hennon mustapippurinen

Brunello di Montalcino Il Vino dei Poeti 2005 (35 €)
Sangiovese, DOCG Brunello di Montalcino (Piemonte)
Roteva, tanniininen, intensiivinen ja jo kehittynyt perustason Brunello

Menicucci Governo All’Uso Toscano 2014 (21,16 €)
Merlot, Cabernet Sauvignon, IGT Toscana
Täyteläinen, keskitanniininen, marjainen, vaniljainen, karhunvatukkahilloinen

Menicucci Il Principe Toscana Rosso 2014 (21,16 €)
Sangiovese, Merlot, Cabernet Sauvignon, IGT Toscana
Täyteläinen, keskitanniininen, mokkainen, luumuinen, mausteinen

Huolimatta siitä, että olen FB:ssa poistanut omasta profiilistani syntymäpäivän näkymisen kaikille, menin töppäämään kun vaihdoin reissussa otetun kuvan profiilikuvakseni. Muutenhan kaikki meni hyvin, mutta hölmö kirjoitin kuvatekstiksi ”uuden vuosikymmenen kuva”. No sittenhän se pian myös facekansalle paljastui, että olen vanhentunut ja alkoi onnittelujen ja peukutusten tulva, vaikken sellaista todellakaan ollut ajatellut. Molemmat lapset ovat jo Facesta lähteneet, Pehtoori ei ole koskaan sinne liittynytkään, mutta minä vielä roikun siellä. Mutta kun ne kuvat, haasteryhmät, photoshop-neuvola, Oulu Vintage… Siis onhan siellä paljon hyvääkin.

Ja kun nyt tälle selfieiden linjalle on lähdetty, ja joskus talvella jo lupasin kuvan uusista rilleistäni, niin laitanpa nyt vielä omakuvan tännekin. Samalla tulee taas se vuosittainen ”muotibloggaus”. Kerroinhan aiemmin, että ostin reissuun monta uutta ei-mustaa vaatetta, mm. Balmuirin ihanan huivin. Ja sitten eilen vielä hankin uuden Yo zen -kaulakorun. Ennestään minulla onkin jo musta, mutta nyt rillien väriin sopiva uusi. Yo Zen on meidän ”naapurintytön” (nyt jo aikuinen, ja kujalta pois muuttanut) luomuksia, siksikin ja muutenkin niistä pidän.

 

 

Kreikkalainen juhlailta

Tänään on viinikerhon maisteluilta meillä. Vähän kuin synttäreideni merkeissä ja Kreikan matkan jälkimainingeissa tein (taas 😉 ) oikein illallismaistelun. Ja teemana Kreikka. Kreikka on teemana kutsuissa, väreissä, kattauksessa, musiikissa, ruoassa – mutta ei viineissä. Ihan viinikerhomme alkuaikoina meillä oli maisteluilta Kreikka-teemalla ja se on ainoa kerta kun liki kaikki hankitut viinit päätyivät Oulunsalon omakotitalon viemäreihin. Mutta annoimme Kreikan viineille myöhemmin uuden mahdollisuuden: me toimme Pehtoorin kanssa Santorinin (vai Halkidikin) reissulta muutamia hyväksi havaittuja, paikallisilta tuottajilta ostettuja, suht. kalliita Asýrtiko-valkoviinejä ja Agiorgítiko-punaviinejä. Kreikassa ne olivat maistuneet vallan makoisilta, viinillisiltä, luonteikkailta ja ties miltä kaikelta positiiviselta. Marraskuisena, pimeänä, loskaisena iltana Oulussa eivät. Taas kerran oli tullut todistetuksi, että viinin maku on kiinni myös miljööstä, ihan kuten se on riippuvainen ohessa tarjottavasta ruoasta ja läsnäolevasta seurasta ja kaikesta elämästä.

Retsinaakin (pihkainen valkoviini) on joskus Suomessa kokeiltu. Eikä se vaan täällä maistu. Mutta tiedättekös? Viime viikon maanantaina, Rodoksen kaupunkiretken lounaalla oli vaan ”pakko” tilata pullollinen (4,50 euroa), ja kun kaikki sitä horiatikien ja kanasouvlakien ja gyros pitojen kanssa maistelimme niin eihän se missään tapauksessa ollut pahaa.

No mutta siis: tänään en maistata kreikkalaisia viinejä, vaan jotain ihan muuta.  Ihan minun omia lemppareitani: alkuun samppanjaa ja sitten italialaisa punaviinejä. Tosin ei yhtään Amaronea. Ja sentään yksi kreikkalainen jokerina joukossa.

Ja sitten olenpa järjestänyt yllätyksen: osin myös itselleni. Sanoin Juniorille, meidän samppanja-enthusiatistille, intohimoiselle harrastajalle, nyt myös Alkon myyjänä olevalle pojalle, että saa valita alkuun muutamia samppanjoita (kerhon kassassa on rahaa! 😉 ) ja tulla esittelemään ne. Nyt poika on tämän viikon käyttänyt eräänkin tunnin, illan ja yön seudun oman settinsa perusteluun ja esittelyyn. Sai vaihdettua tämän illan iltavuoron päivävuoroon, niin että tulee suoraan töistä (Alkon työkamppeet päällä 🙂 ) pitämään meille pruuvia.

Samppanjoiden maistelun jälkeen tai oikeastaan ohessa meillä on tarjolla alkupala: Rodoksen lentokentältä ostettuja ihania pistaasipähkinäitä ja pitkästä aikaa tekemääni spanakopitaa. Kreikkalainen pinaatti-fetapiirakka oli yhteen aikaan minun suuria lemppareitani, nyt kaivoin reseptin esiin. Ja tein sille jukurttikastikkeen, yritin sellaista kuin viime viikolla monessa yhteydessä tuli vastaan.

Ja juhlavan alun jälkeen siirrymme sitten rustiikkisempaan taverna-tyyliseen tarjoiluun. Kaikki muu tuttua ja liki arkista, mutta ensimmäistä kertaa ikinä tein melitsanosalataa. Se on munakoisotahnaa tai salaatiksikin sitä kutsutaan. Ohjeita on kymmeniä, otin ihan suoraan Hellapoliisin blogista. Ja hyvää tuli.

Spanakopita – kreikkalainen feta-pinaattipiiras

3 pkt pakaste- tai tuore pinaattia
250 g fetaa
5 munaa
1 sipuli
1 dl oliiviöljyä
pippuria
filo-taikinaa

Silppua sipuli, murenna fera. Yhdistä sipuli, juusto, valutettu pinaatti, munat, pippuri ja 1/2 öljystä.
Levitä muutama filoarkki uunipannuun, voitele jokainen arkki öljyllä ja levitä pinaattiseos päälle. Tee lisää kerroksia (kuten lasagne) ja lado loput filo-arkit päälle, edelleen voidellen öljyllä jokainen kerros.
Paistos uuniin kolmeksi vartiksi, noin 200 astetta. Yhtä hyvää lämpimänä ja kylmänä.

Munakoisosalaatti ~melitsanosalata

2 munakoisoa
1 salottisipuli
2 tl suolaa
ripaus cayennepippuria
2 valkosipulinkynttä
3 rkl sitruunamehua
mustapippuria myllystä
½ dl jogurttia tai majoneesia (laitoin molempia pari rkl)

Puolita munakoisot ja laita ne uunivuokaan tai leivinpaperilla vuoratulle uunipellille kupera puoli ylöspäin. Pehmennä 200-asteisessa uunissa 30-40 minuuttia. (annoin paahtua, ja saada vähän väriäkin).
Lusikoi pehmeä munakoisotäyte tehosekoittimeen. Heitä kuori pois.
Lisää kuorittu salottisipuli, suola, cayennepippuri, kuorittu valkosipulinkynsi, sitruunamehu, mustapippuria myllystä ja jogurtti tai majoneesi.
Pyöräytä tasaiseksi tahnaksi. Tarkista maku ja tarjoa!

Paljoon venyneenä ..

Tänään olen kyllä tehnyt ja touhunnut. Aika moneen suuntaan revennyt. Välillä se on riittänyt, välillä ei. Riippuen. Monestakin asiasta. Huoh!

Parasta on se, että uhkaavalta tuntunut flunssan, angiinan, kuumeilun, rankan kevätflunssan (jollaista tuntuu aika monella tutulla näinä hellepäivinä olleen) alku jäi vain aluksi tai oli vain väärä hälytys. Tosin heräsin aamulla kohtuullisen tukkoisena ja kurkkukipuisena, mutta rankka sinkki- ja antihistamiiniannostelu on auttanut, joten olen ollut varsin toimintakelpoinen. Siis tautini vain allergiaa.

Päivän huonoa antia on ollut se, että olen taas joutunut olemaan omaan kuvaamiseni kovin pettynyt, pettynyt pahemman kerran. Oikein ”keikalla” kävin tuossa iltasella,  – noh, ehkä juuri ne tarvittavat kuvat saan kasaan.

Nyt jatkan, tai oikeastaan aloitan, huomisen valmistelua. Huomisesta tulee hyvä.

 

Saippuakuplapäivät ovat alkaneet

Saippuakuplapäivä.

Nyt kun Apsu on ihan kohtsillään kolme vee ja kun kotihoidon tuki on lopuillaan, on Miniä palannut töihin tekemään täysiä työvuoroja. Pitkin kevättalvea hän on tehnyt parin päivän työviikkoja, mutta nyt heti reissun jälkeen takaisin ”kuurojen koti” Runolaan täyspäiväiseksi duunariksi. Tai siis vuorotyöläiseksi, ja samaan aikaan Apsun isä, alias Juniori, paitsi että (ainakin aikoo) suorittaa kesällä joitakin opintoja, on hänkin kokopäiväisenä, vuorotyöläisenä töissä tulevan kesän ja kai syksynkin.

Ja tässä yhtälössä tulos on taas se, että sekä mummI-pappa (minä ja Pehtoori) että mummO-pappa (Miniän vanhemmat) vuoroillamme saamme viettää Apsu-päiviä, saippuakuplapäiviä. Tänään meillä on ollut sellainen.

Sekä Apsulla että minulla on vähän flunssaa ja/tai kurkkukipua tai sittenkin vain siitepölyallergian rankempi vaihe, mutta eipä se meitä estänyt tekemästä Pehtoorin kaverina puutarhahommia. Ja leikkimästä pihalla autoilla, ja nukkumasta yhdessä päikkäreitä.

Ja kun lähdettiin hakemaan Apsun äitiä töistä, olimme ihan yhtä mieltä siitä, että iltapäivän välipala oli hyvä korvata tötteröjäätelöllä! Jätski turruttaa kurkkukivunkin. Siinä me Tervaporvarinpuiston penkillä helteessä, keskiviikkona iltapäivällä, yhdessä istuskelimme ja yritimme ehtiä syödä jätskit ennen kuin aurinko sulatti ne syliin. Elämä on!

Arki ihan juhlaa

Kesä, pihatyöt, liikkuminen, kuvaaminen, hyvä (kreikkalainen) ruoka, sähköposteilu ja somettaminen monen monella foorumilla on ollut päivän ohjelmassa.

Pihaltamme kaadettiin viime syksynä paljon isoja koivuja ja sen jäljiltä pihalle tulevan valon määrä on lisääntynyt ihan valtavasti, ja aiheuttaa vähän muutoksia (ja sahanpurujen poistamista lähi-istutusten juurilta). Ja toki kaikenmoista siistimistä, rapsuttamista, istuttamista, pesua ja puleerausta on riittänyt, mutta mikäpä niitä on ollut tehdessä. Hellerajalla tänäänkin. Onpa vaan niin mukavaa puuhastella kun ei ole mitään muuta tähdellisempää.

Lenkillä kävin katsastamassa ensi viikolla olevan ensimmäisen virallisen yo-kuvausmiljöön, ja katselemassa ja ”koekuvaamassa” muutaman veistoksen; veistoskuvia on mahdollisuus saada heinäkuun Rotuaarin valokuvausnäyttelyyn. Ehkäpä yritän ainakin muutamalla kuvalla mukaan. Vaikka tosi vaikea on tietää, mihin ja mitkä kuvat kelpaavat.

Esimerkki yksi: lähetin eilen FB:n Oulu tutuksi -palstalle muutaman kuvan kalaportaiden läheltä kukkamerestä, .. eivät kuvina olleet kovinkaan kummoisia, miljöö tietysti kaunis. Ja tykkäyksiä? Kyllä, satoja tykkäyksiä, mikä on tuolla foorumilla paljon. Tosi paljon. Minusta kuvat eivät moista ansainneet. Esimerkki kaksi: tein aika päiviä sitten Paistinkääntäjien kansalliseen markkinointiin ehdolle nipun kuvia, joista valitsivat ennalta sovittuun kuvapankkiin haluamansa. Omasta mielestäni tämä oli yksi parhaista (esim. kortteihin tai nettikäyttöön) mutta sitä ei valittu. Se jäi siis minulle käytettäväksi. No laitoin sen sitten tänään meidän oman voutikunnan FB:n sivuston otsikkokuvaksi, ja nyt on tullut paljon kehuja ja kiitosta. Ja mm. kysely voiko sen ostaa?

Uutta intoa kuvaamisen opetteluun on tuonut uusi objektiivi. Minulla on ollut jo aika kauan (8 vuotta?) teleputki (70 – 200 mm/f 4), joka on ollut hyvä moneen tarpeeseen ja jota olen raahannut myös matkoille, mutta kun koulussa ja yhdeltä kollegalta olen saanut kokeilla valovoimaisempaa, tekniikaltaan parempaa teleä olen moisesta haaveillut jo pian pari vuotta. Välillä olen onnistunut puhumaan itselleni järkeä, ja mm. varoittelemaan objektiivin järkyttävästä painosta (mikä mm. vähentäisi intoa ottaa sellaista reissuihin, tai edes tunturipatikalle) ja olen unohtanut koko putken.

Kun äitini sitten kevättalvella sanoi, että hän haluaa antaa minulle synttärilahjaksi ja kiitokseksi huolehtimisesta lahjan, josta olisi iloa kuvaamisessa ja ”saa maksaa vaikka monta sataa, vaikka tonnin” (mikä on kohtuullisen nuukan äitini tuntien paljon! 🙂 ) ryhdyin taas pohtimaan telen vaihtoa. Niinpä sitten pistin vanhan obiskan vaihtoon, käytin ammattikoulutusstipendin, Oulujoen kirkon kuvauskilpailun palkintolahjakortin ja äidin lahjarahan ja päätin sittenkin ostaa ”möhkäleen”. Tyär oli mukana kun kävin sen Digitarvikkeesta hakemassa, ja ihmetteli kovasti, kun myyjä teititteli objektiivia (ei minua) ”koska se on niin hieno ja hyvä”. 😀 On se. Mutta vielä on hakusessa sen käyttö. Ja se painaa. Se ei ollut mukana Rodoksella. Lappiin se kyllä pääsee. Tulette vielä näkemään paljon sillä otettuja kuvia, mm. tapahtumakuvauksessa se on ihan verraton.

Tänään olen myös valmistellut perjantain viininmaistiaisia: on meidän vuoro pitää viinikerholle maistiaiset, ja viinit on jo tilattuna Alkoon (Juniorin avustuksella tiettyjä valintoja), mutta ruokapuoli on vähän hakusessa. Eihän mitään illallista tarvitsisi tarjota, mutta kun halusin. On vähän niin kuin juhlamaistelu. Ja kyllä se nyt Kreikka-teemalla tulee perjantai-ilta menemään.

 

 

Rantoja, ruostetta, pihatöitä – ja aurinkoa!!

Nyt on väsy, ihan liikkumisesta väsy.

Aamukuuden aikaan nousin keittelemään kahvia, ja oli käytävä pihalla nurmella kävelemässä että uskoi, että tämä ihana sää on todellista, eikä Kreikan jälkeinen harha aamun unenpöpperössä. Lintujen laulu mieletön ja luonnossa jo tuoksujakin.

Tänään jos joskus olin niin iloinen, etten kahdeksan aikaan lähtenytkään polkemaan kohti yliopistokampusta, vaan kiertelemään Oulun rantoja, harjoittelemaan ja kokeilemaan uuden objektiivin käyttöä, etsimään ruostetta (serkkuni kuvahaasteen aihe tällä viikolla) ja hakemaan puutarhalta yrttien ja salaatinsiemeniä.

Minulla ei ole mittaria pyörässäni, mutta yhteensä melkein kolme tuntia olin liikkeellä, toki pysähdyin tiuhaan kuvailemaan ja muutamia asioitakin toimitin.

Mustasalmen suulla vielä jäätäkin rannalla, ja itse asiassa meri on vielä todella kylmä, jäät vasta lähteneet ja aamulla huokui viileää ilmaa. Hietasaaren rannalta käännyinkin kohti Aleniuksen puutarhaa ja sieltä sitten Pikisaaren kautta keskustaan, jossa jo aamusella niin kesäistä, ettei monta kertaa viime vuonna.

Lasaretin takana, kalaportaiden rannalla, narsissit kauniisti kukassa. Ihan kukkameri siellä oli!

Postin ja kirjaston kautta kotipihalle, jossa Pehtoori oli ehtinyt jo maalailla pihaterassin puuosia ja aloittanut haravoinnin. Liityin puutarhajoukkoihin, ja ihan ensimmäiseksi siivoilin ikkunalautoja, pihakalusteita, ohessa pyöränikin. Ja sitten yrttien viljelyyn. Olikohan liian aikaista tehdä kylvöt? – Toivottavasti ei.  Pensaiden leikkausta, haravointia ja kaikkea sen sellaista.

Myöhäinen lounas, vai varhainen päivällinen, pihalla. Tietysti. Mittari näytti + 24 C varjossa. Niin hyvä, niin hyvä.

Kun Pehtoori oli saanut autoni pestyä, lähdin rautakauppaan hakemaan kynnysmattoa, multaa, orvokkeja (, joita ei vielä ollut) ja muuta kevättarvetta. Ja lopuksi sitten vielä hautausmaalle hakemaan lyhty pois ja tarkistelemaan haudan ”kukitustilanne”. Ja jäin vielä tunteroiseksi kiertelemään ilta-auringossa, koivunlehtien hehkuessa kauneinta alkukesän vaaleaa vihreyttään. Ja taas höpöttelin siellä ääneenkin. Pitkään aikaan sellaista ei (hautausmaalla, kotona kylläkin) ole sattunut. Ja etsin vielä ruostetta. Tiesin mistä etsiä, ja löysinkin kymmeniin kuviin.

 

Ruoste on kaunista. Ainakin tällaisina iltoina.

Kesä yllätti äitienpäivänä!

Juhlaviikon lopuksi vielä äitienpäivä.

Juhla jatkui sään, mutta myös liikkumisen ja ruoan puolesta, seurakin lähes yhtä täydellistä kuin viime viikolla. Pehtoori & poika suunnittelivat jo eilen Rodoksen lentokentällä, mitä tänään kokkaavat, ostivat sieltä jo punaviininkin grilliherkkujen oheen. Ja toisin kuin kreikkalaiset viinit yleensä, tämä oli oikeinkin hyvää, eikä ainakaan taxfreessä pahan hintaista (14 €).

Ja pojat  hoitelivat sitten kauppa-asiat ja sapuskat tänään, joten minulla jäi aikaa aamupäivän ihanassa lämmössä lähteä lenkille – yllättävää, eikö? – taas merenrantaan. Nallikariin tietysti. Siellä oli kovin erilaista kuin toukokuussa yleensä, erilaista kuin kesäaamuina, erilaista kuin koskaan. Meri oli rasvatyyni, saaret näyttivät olevan yllättävän lähellä ja ilmassa merkillinen purppuran sävy.

Ja sellainenkin outo asia näillä leveysasteilla, että tulin ryhtyneeksi juttusille muutamien ventovieraiden kanssa. Aika harvoin sellaista tapahtuu, ja jos tapahtuu, niin se olen yleensä minä, joka aloitan, mutta tänään kävi toisin: minulle ryhdyttiin juttelemaan. Ja kamera ja kuvaaminenhan (ja varmaan myös kesä!) olivat syynä moiseen avomielisyyteen.

Nallikarin jälkeen äidin luo kertomaan reissukuulumisia ja viemään valkovuokkoja. Eipä ole juuri aiemmin ollut mahdollista poimia kotipihalta valkovuokkoja äitienpäivänä. Tänään oli. Ja valkovuokot ovat äidille jotain ihan erityistä.

Iltapäivä sitten kotipiazzalla. Mie sain vain olla ja puhallella Apsun kanssa saippuakuplia. Ja leikkiä jeepillä ja pelata jalkapalloa ja puhallella saippuakuplia, ja …. 🙂

Jos poika on enimmät ulkonäköön liittyvät geeninsä perinyt äidiltään ja äidin puolen suvultaan, tai isänisän suvulta, niin jalat ovat ehdottomasti mummin ja isän kaltaisesti tukevasti maassa. 😀

Reissukuvien, ruokapostauksen  ja yhteenvedon aika on tulossa. Tämä jumalainen sää pitää kyllä pois koneen äärestä aika hyvin.

 

Matkalla kotiin, ja takauma eiliseen

Istun lentokoneessa, Bulgarian ilmatilassa, iho vielä muistaa viikon lämmön, se tuntuukin siinä. Lentokoneen käytävän toisella puolella Pehtoori torkkuu, takana nuokkuu pikkuperhe; Apsu unessa, vanhempansa surffailevat, Norwegianilla se on lennollakin mahdollista.

Tänään aamiaisella olimme vain nuoren parin kanssa, heidän kun oli lähdettävä ennen meitä kohti Rodoksen kenttää – Helsingin kone lähti kolme tuntia ennen kuin meidän Oulun kone. Ja taas iso ilon tunne tämän reissun sujuvista aikatauluista…

(Tämä kuva eiliseltä Lindoksen reissulle lähdöstä…)

Meillä (minulla) aikaa vielä ennen kentälle lähtöä kulkea rannalla, vuorten juurella, hotellin puutarhassa. Mietin että onkohan tämä minun viimeinen aamuni Kreikassa – koskaan. Tässä iässä miettii tällaisia yhä useammin. Keikka on ollut minulle, meille, useimmiten hyvä, niin nytkin. Mutta. Ehkä emme ihan heti lähde Kreikkaan uudestaan. On vielä niin paljon paikkoja, joissa haluan käydä… Seuraavaksi, mihin?

Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin kohti Rodoksen lentokenttää, ajatuksena käydä kaupungin laitamilla olevalla hautausmaalla, tankata vuokra-auto, palauttaa se, ja ehtiä vielä tax-freehen. Reissulla kun ei ole juuri shoppailtu (eilen pieni pöytäliina ja valkoiset, löysät puuvilllahousut), joten edes lentokentältä jotain herkkuja kotiin vietäväksi.

Hautausmaa unohdettiin – syystä että? Sattuipa Apsulle pieni pahoinvointi kesken automatkan. Eipä hätää: mukana kaksi isoa pulloa vettä, Savetteja, vaihtovaatteet ja reipas poika. Tien laidassa voi pojan ”suihkutttaa”. Ja mikä myös mukavaa, autovuokraamossa eivät olleet moksiskaan sotkusta: ”Don´t worry, no problem”, eikä mikään siivouskustannuksia. Kättelivät ja halasivat Apsun ja toivottivat hyvää kotimatkaa. Viikon aikana kyllä havaittiin moneen kertaan, että etelässä lapsiin suhtaudutaan edelleen vallan mukavasti. Ja kun Apsu osasi vielä kaikille sanoa ”helou” ja ”kiitos”, joten sai muidenkin kuin matkaseurueemme sydämet sulamaan.

Kaiken kaikkiaan matkalla on ollut iso, ehkä isoin, riemu kokea kaikkea pojanpojan kautta. Niin minä oletin ja toivoinkin jo lähtiessä, ja niin on käynyt: Apsun silmin Rodos oli vielä elämyksellisempi kuin jos olisi oltu kahden hengen reissulla.

Rodoksen lentokenttä ja sen toiminta ei ollut ihan toimivimmasta päästä, mutta olihan meillä aikaa. Sen verran, että ostin itselleni uuden parfyymin, ensi perjantain vieraille fetaa, oliiveja ja pistaaseja. Voi kunpa olisi voinut vielä ostaa laatikollisen tomaatteja ja pienen ämpärillisen kreikkalaista jogurttia.

Tähän loppuun vielä kuvia eiliseltä. Läppäri kun kuitenkin täyttyi (mistä voi johtua?), eikä kuvien lataaminen onnistunut enää ollenkaan… Ja kun illalla vielä netti pätki, vain kännyllä pääsin nettiin. Reissubloggaajan olot ovat kyllä vuosien varrella parantuneet. Ei tarvitse enää iltamyöhällä hipsiä hotellin aulaan saatikka respan takahuoneeseen lähettämään postausta. Sellaista oli vielä esim. Lissabonin reissulla ja Agadirissa… Ja New Yorkin toisella reissulla… Nyt sujui eiliseen iltaan asti ongelmitta.

Mutta siis; eilen toinen Lindoksen käynti. Nyt kapuaminen Akropolille. Eipä voi väittää turvalliseksi sitä reittiä. Se oli lyhyempi ja ehkä vähemmän jyrkkäkin kuin nousu Tsampika-luostarille toissapäivänä, mutta kaiteeton, ruuhkainen ja kivet kovin liukkaita. Onneksi koko Teletappi-ryhmämme ei sinne lähtenytkään.

Tulipa taas muistoja menneestä. Nyt olin kyllä tosi huonosti perehtynyt kohteeseen etukäteen. Mutta maisemat! Tällä reissullahan olen kuvaillut ihan tavattoman vähän, mutta tuolla tuli kuvatuksi.

Ja sitten: tämän viikon yksi kuvahaasteista on ”vanhus”. Kuinka ollakkaan! Mikä on sitten aiheuttanut sen, että olen ihan poikkeuksellisen usein asettautunut kameran eteen, ja ajattelinpa, että Akropolis, temppelin rauniot ja minä olisimme yhdessä hyvä aihe tähän teemaan. Ja  Esikoinen oli kyllä parempi kuvauskohde.

Kello alkoi olla yli puolenpäivän kun laskeuduimme, ja crepes-paikka tuorepuristettuine appelsiinimehuineen houkutti erityisesti pikkuperhettä. Minulle siinä hyvä hetki käydä sillä aikaa kiertelemässä ja kuvailemassa valkoiseksi kalkittujen talojen välissä, ja löytämässä Festaan uusi liina.

Iltapäivän aluksi palasimme hotellille: oli aika altaalle. Hotellialueella oli myös ns. ”rauhoitettu alue”, jossa ei saanut melskata, ja totta puhuen sinne eivät lapset olleet kovinkaan tervetulleita. Apsun päiväunien aikana me olimme nuorenparin kanssa siellä tunteroisen, josta minä tosin olin ison ajan meressä: oikein snorklailinkin. Mitään muuta kuin sameaa merivettä näkeneenä. Mutta meressä uiminen, kelluminen, on ihanaa! Se on niin ihanaa.

Iltapäivän loppu sitten taas meidän ”partsilla”. Minä ja tyär kävimme vielä vesipuistossa kokemassa liukumäet, ja niinhän siinä kävi, että olin ainoa, joka sen korkeimman laskin. 😉 Tietysti!

Aperitiivi nautitiin vielä ”oman altaan” reunalla. Vävykokelaan tarjoama samppanja maistui viikon aikana koettujen kreikkalaisten viinien maistelujen jälkeen aivan tavattoman hyvälle. Aurinko paistoi, ja kaikki oli hyvin.

Ja illaksi meillä oli varaus resortin ”erikoisravintolaan”. All Inclusiveen kuului kaikki: loputon, runsas, Thalassa-ravintolan tarjonta, sekä allasbaarin ja Snack Barin ”välipalat”. Ja All Inclusiveen kuului myös yksi illallinen joko italialaisessa Trattoriassa, kreikkalaisessa Tavernassa tai aasialaisessa Lagoonissa. Varaussysteemi oli kovin vaikea ja paikkoja vähän, mutta me kuitenkin eiliselle illalle saimme pöydän Tavernasta. Ja huh huh. Olipa hyvää ruokaa, ja paljon. Kaikkia kreikkalaisen keittiön klassikkoja ja uusiakin testattavia. Ei mättöbuffaa vaan pöytiin tarjoiltuna makoisia annoksia. (Koostettu ruokapostaus on vielä tulossa — )

Nuoren parin kanssa vielä cappuccinolle aulan loungeen ja viimeinen synttäriviikon päivä oli ohi. Yöllä tuuli kovasti, joku kolisi terassin nurkkaan, painajaiset palasivat, mutta lopultakin ihan hyvin nukuttu yö.

Aamulla aurinko taas niin hieno, että pieni toive muutamasta lisäpäivästä häivähti mielessä.

Mutta eipä täällä aurinkoisessa Oulussakaan mitään vikaa ole.

Miten viikko voi kulua niin nopeasti?

Juhlaviikko on lopuillaan. Huomenna on aika lähteä, palata.

Ja meidän seitsemän hengen seurueemme hajaantuu, on aika palata koteihimme.

Moni meistä heräsi tähän aamuun ukkosen jyristessä – en kuulunut ”useimpiin” sillä olin täälläkin yöllä – kuviteltujen ja todelllisten – huolten takia ollut hereillä eräänkin tovin, eräänkin tunnin, joten ukkonen ei minua herättänyt.

Sade oli tauonnut aamukahville mennessämme, ja tuoksu oli huumaava! Yhteispäätöksellä lähdimme ”aamupäivän autoretkelle” eli ajelimme toistamiseen Lindokseen. Puolisen tuntia ja olimme maailmanperintökohteen pienillä kujilla matkalla Akropoliille. Doorilainen temppelialue huokutti vain minua, Pehtooria ja tyärtä. Maisemat olivat taas mitä hienoimmat, meri turkoosi, historian havina todellista.

Luulenpa että linnoitukselle pääsymaksu (12 €) karkoitti monet, ei sentään meitä. Kannattihan se.

Sitten toki shoppailua ja osalle porukasta crepes-nutella -tauko.

Kaikkinensa parituntinen vierähti nopeasti. Kuvia ja juttuja on vielä paljon, myös loppupäivän uinneista ja illallisesta ( tässä hotellissa! Ja laadukasta oli… )

Kuvien liittäminen ei nyt onnistu, mutta palaan huomenna asiaan ..

 

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka  ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka,  – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin.  Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee  lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Mistä on synttäripäivä tehty?

Olemme juuri palanneet Lindoksesta, Lähdimme sinne iltapäivän lopulla, Juniori vei meidät Ooppelilla turvallisesti perille, ja järjesti jopa kuvausmahdollisuuksia matkalla …

Päivään on mahtunut paljon kun ajoissa aloittaa. … Liiankin aikaisin hereillä. Seitsemän jälkeen avautui ravintolan aamiainen,  ja sitä ennen ehdimme kierrellä hotellialueella. Aamu oli aurinkoinen.

Aamiaiselta liki kiireellä kohti vuorta. Synttärihuiputus alkoi merenrannasta; kerättiin pikkukiviä ”installaatiota” varten. Olinpa keksinyt, että haluan olla huipulla ”syntymäni hetkellä”. Siis: synnyin aamulla klo 9.05 tasan 60 vuotta sitten, ja tavoitteena oli olla lähitienoon korkeimmalla paikalla juuri tuolla kellonlyömällä. Jaksaisko vanha vielä? – Jaksoi. Eikä nousu kestänyt kuin sen tunnin, mutta oli siinä haasteensa.

Menimme vuoren huipulle oikeaa reunaa, mikä oli kyllä ihan kohtuu jyrkkää ja kivistä kapuamista. Irtokiviä, ja piikkipensaikkoa kapean polun reunoilla. Mutta eipä ollut aamulenkillä katupölyä! Salvia- ja oreganomättäät tuoksuivat, kostea ilma huikeaa hengittää ja vuohien määyntä saatteli kohti huippua.

Ja tasan klo 9.05 (syntymäaika) lavasteltiin tämä kuva. Skumppa jäi juomatta: vanha ei vuorilla uskalla askeltaa kuohuvissa,  … 😉

Kunhan reilun parin tunnin tiukalta, kuumalta, aika ainutlaatuisalta patikalta hotelliin palasimme oli ilo pulahtaa huoneen terassilta suoraan altaaseen, ja sitten lepoilemaan.

Päivään on kuulunut myös uinti meressä (ah onnea!) ja uinti Apsun kanssa.

Päivään on kuulunut onnitteluja, viestejä, – ystäviltä ja voitteko kuvitella entisiltä opiskelijoiltanikin!

Päivä kului nopeasti ja illansuussa kohti Lindosta.

Tyttären tehtävänä oli ollut etsiä saarelta ruokapaikka ja tehdä varaus, Juniori oli lupautunut kuljettajaksi ja niinpä suuntasimme Lindokseen. Ehdimme ennen dinneriä kierrellä, katsella, ostaa jääkaappimagneetit, kuvailla, käydä aperitiivilla…

Ja sitten mitä mainioimpaan ravintolaan. Palaan siihen toiste  …

Mutta oli siis juhlaviikkomme juhlaillallisen aika. … Meidän ”gruppomme” nimihän täällä on Teletapit. Sen taustalla on kreikan sana teleti τελετή ~ tilaisuus, juhlallisuudet, seremonia, juhla. Se tänään on ollut: ei seremonioita, ei suuria juhlallisuuksia, vaan yhdessä vietty synttäri, juhla.  Auringossa, liikkuen, leväten, kulkien, syöden, nauraen ja iloisena, vain pari kertaa kyynelehtien: aamulla kun kuuntelin vuoren rinteellä kun Apsu whatsapp-ääniviestissä laulaa mummille onnittelulaulun ja äsken ravintolassa kun perhe – saatesanoin – antoi lahjansa.

Ja suosiolla hotellille palattuamme (Lindos – Kolymbia (hotelli) väli noin ½ tuntia) päätimme, että jatkot ovat huomenna. Ei edes yömyssylle jaksettu …

Tänään vanheneminen ei  ole tuntunut ollenkaan hassummalta.

Yllätyksiä Kolumbia Beachilla

Kun olimme kaikki taas yhtäaikaa aamiaisella, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, mietimme päivän ohjelmaa, eikä ollut vaikeaa päättää, että tänään on aurinkopäivä. Mutta ensin käytäisiin kaupassa, – hotellissa toki on mini-market, joka ei ole edes mini, mutta halusimme oikeaan supermarkettiin hankkiaksemme kaikkea pientä tarpeellista. Ei muuta kuin Oopppelin kyytiin ja menoksi. Kaupassa kaikki näytti olevan halvempaa kuin Suomessa, ja kuten tavallista, vieraassa maassa ja tuoreiden raaka-aineiden äärellä tekisi mieli kokkailla. No nyt en kokkaile.

Teimme autolla vähän saitteria lähitienoolla ja sitten palattua hotellille yhdentoista aikoihin, me lähdimme Pehtoorin kanssa lenkille. Lähdimme merenrantaan, vaikka ei se helppoa käveltävää ole, kuin lumisohjossa Saariselän talvikävelyreiteillä, mutta hyvä on, – vähän eri. 😀 Ihana, niin ihana. Kävelimme Kolymbia Beachin toiseen päähän, ja löysimme mutkan takaa pienen kappelin, pienen sataman kupeesta. Kuin postikortista. Kuinka elämä onkaan tänään tuntunut hyvälle.

Palalimme teitä pitkin takaisin hotellille, samalla tsekkasimme reittiä iltaa varten. Ja altaalta löysimme muun porukan; tyär oli lukenut pääsykokeisiin, Juniori kuunnellut nettiluentoa tms. ja Apsu houkutellut kaikkia seurakseen uimaan.

Tänään emme menneetkään isoon saliin myöhäiselle lounaalle vaan käytimme altaan lähellä olevaa Snack Baria. Olihan erinomaisen hyviä keftedesejä (kreikkalaisia lihapullia) ja muuta pientä syötävää.

Iltapäivän lopun vietimmme meidän swin-up-terassilla. Ja tänään lapset sitten tarjosivat minulle samppanjan, jonka Juniori oli huolella valinnut, tyär Helsingistä Arkadian Alkosta käynyt hankkimassa ja tänne rahdannut. Montagne (”vuori kuten  sankari”) ja ”varmasti tykkäät tästä” (85 % pinot noir). Ja todellakin se oli kuin vuori ja todellakin tykkäsin. Ja tykkäsin siitä, että lapset olivat sellaisen hankkineet.

Uimme kaikki, lepäsimme, nautimme, höpöttelimme.

Pieni lepo ja pesu ja pukeutumistauko ennen kuin lähdettiin Limanaki-ravintolaan Kolymbia-lahden toiseen  päähän. Emme siis tänään menneet edes illalliselle hotellin All Inclusiveen. Tyär soitti päivällä  ja varasi kalaravintola Limanakista pöydän ja nimenomaan terassille.

Kuinka siinä olikaan huikeaa istuskella, katsella (ja kuvailla) auringonlaskua, odotella (aavistuksen turhan kauan) ruokaa. Ja vastoin kaikkia ennusteita ja odotuksia, jossain alkoi  siinä odotellessa jyrähdellä, kuului ukkosta! Ei kai tänään? Eilenhän se piti olla? Kyllä sieltä vuorten takaa tummanpuhuvat pilvet nousivat ja me katselimme terassin bambukattoa ja varmistimme tarjoilijalta, että JOS sade tulee, onhan sisällä tilaa? – On toki. EIkä mennyt kuin reilu vartti kun ihan mieletön ulkonilma oli päällä, vettä tuli enemmän kuin muistan, ukkonen piti meteliä, salamoi. Kalaravintolan sisätiloissa nautimme mitä mainioimmasta sapuskasta, viikon parhaasta viinistä, ikimuistoisesta illasta. Apsu kysyi välillä: ”Mikä tuo ääni on?” EIkä onneksi pelännyt rajuna möyryävää ukkosta joka peitti näkyvän merelle.

Sekä Juniori että tyär totesivat että siinä on luonnonvoimat mukana kun vanhemmat täyttävät 60. Viime elokuussa Pehtoorin synttäri-iltana Tallinnassa juuri illallisemme aikana oli hurja ukkonen, ja täällä tänään synttärini aattona ihan mieletön sää.  Mutta kun olimme syöneet ja vähän ennen yhdeksää valmiita palailemaan hotellille (20 – 25 min. kävelymatka) oli sade  loppunut, ilma lämmin ja kostea. Ikimuistoinen ilta.

Hyvin paljon hyvää

Ei aina kaikki mene kovinkaan hyvin. Mutta tänään on mennyt. Oli monta kertaa lähellä, että ei olisi ollut onni myötä. Mutta vähältäpitejä ei lasketa. Lasketaan vain ne hyvin menneet jutut.

 

Toki on ollut juttuja, jotka ovat menneet vähemmän hyvin, mutta kirjaan vain positiiviset asiat.

  • Huolimatta että valvoin eilen pitkälle yli puolen yön, olin tänään hereillä aamukuudelta. Reippaana. (Mihin?)
  • Pehtoori oli tehnyt aamiaisen (kuten aina silloin kun herää minuakin aikaisemmin. Siis aamupuuro oli taas kerran hyvää).
  • Kuvatoimisto Vastavalosta ei pahoja uutisia – vielä.
  • Sähköposteissa muutenkin hiljaista – vain päivitys äidin lääkäriltä, ja hyvä uutinen sekin: ei tarvitse lähteä kaupunkiin verikokeisiin .. hoituvat palvelutalossa.
  • Minulla on aika papa-seulontaan (you know 60 v.), ja menen väärään taloon, ihan viime tingassa, mutta minut neuvotaan kätevästi uuteen paikkaan oikopolkua – ja lopulta olen kaksi minuuttia etuajassa paikalla. Huh!
  • Olen oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan – tai joku muu on pielessä? Tunnin päästä selviää, ettei nimeäni ole listoilla, mutta SILTI pääsen testiin. Ei uusintakäyntiä!
  • Vaikka olen pahasti luvatusta myöhässä äidin luoda, hän ei ole ehtinyt hätääntyä, ei soitella, eikä hermostua. Hyvä juttu!
  • Caritaksen parkkipaikoilla on tilaa, eikä paikallinen syynääjä ehtinyt käydä ennen eikä jälkeen pysäköintiä huomauttelemassa, ei suullisesti eikä kirjallisesti.
  • Systerin kanssa sovittiin, että tavataan pian.
  • Vastavalosta aina vain parempia uutisia.
  • Juniori vie meidät viininmaisteluihin – ei tarvitse lähteä pitkille bussikyydeille vaihteluineen. Ja mikä parasta: Apsu on mukana viemässä meidät Oulunsaloon. Kuinka monta rekkaa ja kaivinkonetta ehdittiinkään bongata matkalla.
  • Ja Oulunsalossa on kaikkea hyvää mennen tullen.
  • Oli mielenkiintoinen ”Challenge”. Nyt jo neljästoista. Pehtoori kärkisijoilla, minäkään en kaukana, vaikka monta kertaa olen ollut aika viimeisenä: joko-tai. Palkintosija tai hännänhuippu, tänään kärkipäässä.
  • Ja parasta tänään: kaikki ihana ”laitakaupunkilainen” ruoka. Sellainen ahvenruoka etten hevillä unohda. Yritän vielä itsekin. Ja illan maistelun viineistä kuulette vielä: australialainen syrah (jonka jopa tunnistin) oli sellaista etten hevin unohda.
  • Olimme odotettua myöhemmin (about klo 22.30) kotona, mutta hyvissä ajoin.

Karhunlaukka sopii retiisien seuraksi.

 

Nyt tuntuu että on ollut oikein hyvä, että Apsu tulee huomenna vasta iltapäivällä ….

Retkipäivä Rodoksen kaupunkiin

Pitkien yöunien jälkeen kokoonnuimme hiljalleen resortin suuren aamiaissalin parvekkeen reunapöytään. Toisena aamuna jokainen löysi valtavasta tarjonnasta mieluistaan hyvää. Minä vasta tänään löysin sen saarekkeen, jossa on pelkkiä paikallisia herkkuja, kreikkalaista jukurttia (joka on ihan erilaista kuin Lindahlin (sinänsä hyvä) Suomessa myytävä. Ja löysin marinoituja kirsikoita ja rusinoita. Juustopiirasta. Loppuviikon syön aamiaisilla vain niitä. 😉

Ennen kymmentä lastauduimme meidän vuokra-Ooppeliin ja lähdimme kohti pohjoista. Ajatuksena että jos kerran on luvannut ukkosmyrskyä ja sadekuuroja niin ei ainakaan jäädä hotellille mököttämään. Lähdimme retkelle katselemaan saarta ja ehkä pakoon sadetta. Ja totisesti: aika hyvin onnistuimme. Sadekuurot ja ukkonen tulivat vasta kotimatkalla iltapäiväneljältä vastaan.

Olin suunnitellut reitin, josta oli varaa vaihtoehdoille ja aika paljon ehdimme nähdä.

Ihan ensimmäiseksi ajelimme (Juniori ajoi koko päivän, minä etupenkillä, Apsu halusi ehdottomasti viereensä ”Naanan”) Anthony Quinn´s Baylle. Sitä kehutaan yhdeksi Rodoksen kauneimmaksi biitsiksi, eikä turhaan. Quinn ihastui paikkaan kuvatessaan saarella elokuvaa ”Navaronen tykit” ja ostipa sen sitten itselleen. Vuonna 1982 Kreikan valtio on lunastanut kauniin poukaman takaisin omistukseensa.

Jossain vaiheessa tulee mieleen Anthony Quinn ja hänen huikea roolinsa elokuvassa ”Kerro mulle, Zorbas”. Pitäisi  katsoa se joskus uudelleen. Kirjakin on kotona hyllyssä … Miksihän se kolahti nuorena niin paljon? Oikeasti pitää  lukea se uudelleen. Kuten ehkä myös Theodoros Kallifatiksen ”Minun Kreikkani”. Oliko se kirjan nimi? – Pitää tarkistaa kotona. Sekin kirja on siellä. Ja sirtaki-musiikkia olen täällä kaivannut … missään se ei ole vielä kuulunut.

Rannalla suhteellisen rauhallista, niin kuin muillakin nähtävyyksillä. Moneen kertaan Pehtoorin kans todettiin, että ”Kuinka täällä olisi  ahdasta ja kuumaa elokuussa!”

Biitsiltä matka jatkui Koskineaun pieneen kylään: kaipasin ”aitoa” kreikkalaista maalaismaisemaa tai pientä kylää, joka ei olisi ihan turismin hapattama. Ja siellä tuota tunnelmaa oli.

Kylän kirkko käytiin katsomassa. Olimme aika ihastuneita.

Ja matka jatkui kohti Rodoksen  kaupunkia. Vastoin odotuksia se olikin tosi iso kaupunki. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, ajoimme pitkin rantaa pitkään ennen kuin löysimme isolle autollemme parkin.

Matkalla vanhaan kaupunkiin katselimme kaupungin katuja ja paikallisten elämänmenoa. Sitähän oli tavattoman vähän nähtävissä kaiken turistielämän takaa. Rodos elää matkailulla, ja se ei jäänyt epäselväksi! Ja kuinka paljon suomalaisia ravintoloita ja myymälöitä – ja suomalaisia – katukuvassa olikaan. Minä en ole tiennyt, että Rodos on suomalaisille Teneriffan veroinen matkailukohde.

Tämä ei ehkä ole se, mitä tulimme hakemaan.  Niinpä menimmekin perikreikkalaiseen ravintolaan lounaalle. Kana-souvlakien, pizzojen, limpparien, oluen, retsinan (mitä muistoja!!!!) jälkeen lasku oli huikeat 56 euroa.

Niillä eväillä jaksoi kohti vanhaa kaupunkia.

Sieltä on paljon kuvia! Nyt vain nämä muutamat… kotona sitten lisää.

Maailmanperintökohde, keskiaikainen Rodos jäi aika lailla kaiken krääsän ja ravintoloiden alle ja piiloon, mutta muutamia viehättäviä, oikeasti vanhoja välähdyksiä näkymässä oli.

EIkä edelleenkään satanut! Toisin kuin oli Kolymbiassa tehnyt. Ja ukkosmyrsky oli poissaollessamme ollut tosiasia. Kotimatkalla pilvet vielä uhkaavia.

Ilta on kuitenkin ollut sateeton, ja kuinka mukava olikaan pulahtaa iltauinnille suoraan hotellihuoneesta ennen illalliselle menoa.  Swin-up on aika makee juttu.

Helioksen saarella auringossa, myrskyn uhatessa

Rodos on Helioksen saari. Ja Helioshan on antiikin kreikkalaisessa mytologiassa nimenomaan auringon jumala. Saarella on 300 päivää vuodessa aurinkoa.

Tänäänkin on ollut, vaikka säätiedotukset lupasivat tälle päivälle ja huomiselle ”rankkoja ukkosmyrskyjä”, ajoittain erittäin voimakkaita myrskyjä ja sadetta. Aamu oli kaunis ja aika lämminkin. Kun pikkuperheen kanssa olimme aamiaisen jälkeen kävelyllä lähistön pikkuteillä alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä, jyrähtelikin. Ja tuli muutama tippa vettäkin.

Apsuhan tuntee suunnilleen kaikki automerkit, ainakin ne joita Suomessa eniten on.  Täälläkin niitä on kerrattu liikenteessä ja hotellin parkkipaikalla. Sitten tänään tulin paikalle kun Apsu ja pappa olivat katselemassa autovuokraamon mainostaulua, josta poika luetteli autoja ja sitten siinä oli hieno kerman värinen Beetle Cabriolet. Minullahan on Beetle, tosin vanhempaa mallia (kuusvuotias se jo on) kuin tuossa kuvassa, eikä mikään avomalli  ja minun on graniitinharmaa, mutta Apsu hihkuu kuvan ääressä: ”Avomummin auto”!  Olemme tässä koettaneet porukalla pohtia, mikä oikein on ”avomummi”. 😀

Puolen päivän jälkeen oli kuitenkin jo niin hyvä ilma että lähdimme (minun ja Apsun päikkäreiden jälkeen) hotellin isolle allasalueelle. Välillä pilviä sen verran, että oli aurinkotuolissa hetkeksi vedettävä rantapyyhe lämmittämään.

Ja Apsu oli lasten lämmitetyssä altaassa, ja voi sitä riemun määrää! Poika oli oikeastaan eilen eka kertaa kunnolla uimassa, ja tänään jo uskalsi ja osasi renkaalla ja kellukkeilla ihan itsekseen polskia. Ei mitään vesipelkoa.

Päivä siis mennyt enemmän vähemmän auringossa kelliessä.

Sentään vähän kiertelin hotellialueen viheralueilla. Oleanterit jo kukkivat. Luonnollisesti. Ja sitten tällainen jännä pulloharjan näköinen kukka kasvaa meidän oven pielessä.

Huomenna oli myrskyä tai ei, olemme ajatelleet lähtevämme ajelulle ja katsomaan saarta vähän Kolymbian ulkopuolellekin.

 

 

Juhlamatkalle koko perhe

Täällä Kolymbia, Rodos!

Olkoonkin että Norvegianin koneellinen oli täynnä oululaisia tai ainakin pohjoissuomalaisia, ja puolet matkustajista lapsiperheitä (isovanhempineen monet muutkin kuin me) niin kyllä suora lento kohteesta kotikenttä kohteeseen lomapaikka on jo sekin juhlaa. Ja varhaisaamussamme kaikki sujui hyvin ja helposti.

Jo matkalla lentokentälle ja -kentällä Apsulla oli niin monta kummasteltavaa ja hämmästeltävää asiaa, että voin vain kuvitella, miten tuleva viikko on meille täynnä ”oho”-, ”kato, mummi”- ja ”voi jeehu” -huudahduksia.

Kalsean, kolean Oulun ja neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Rodoksen kentälle etuajassa, ja sitten etsimään laukkuja, rattaita, Helsingin nuortaparia ja vuokra-autoa. Kaikki löytyivät! Ja kuinka matkatavarahihnalla kulkevat laukut, ja Apsun vetolaukku viimeisenä!, olikaan jännä juttu.

Seuraava jännityksen paikka olikin, ovatko huoneet toiveiden ja tilausten mukaiset: pikkuperheelle terassillinen, nuorelle parille parvekkeellinen ja meille terassillinen, jossa on swim-up! Ja onko huoneet vierekkäin ja auringon puolella. Melkein kaikilta osin toteutui, nuori  pari on meistä aika etäällä, mutta eiköhän me täällä viikko pärjätä.

Matkaa Rodoksen lentokentältä tänne meidän hotellille on reilut 20 km ja kylän nimi on Kolymbia. Hotelli on ihan rannalla ja valtavan vesipuiston vieressä. Meillä on vesipuistoon ilmainen sisäänpääsy, eikä hotellistammekaan altaita puutu. Joten eiköhän uitua tule. Sikäli kuin sää suosii … Hotellin vieressä on myös pieni ”vuori”, ensimmäinen huiputettava kohde tälle reissulle?

Iltapäivällä lämmintä riitti hellerajalle asti. Kuinka se tuntuukaan hyvälle.

Sitten majoittumisesta ja päivien kulusta täällä vielä sellainen juttu, että matkavarausta tehdessä päädyin lopulta myös siihen, että meillä on täällä All Inclusive. Sekin vastoin minun ”reissufilosofiaani”. On meillä sellainen ollut joskus aiemminkin (Agadirissa Marokossa ja Playa del Carmenissa Meksikossa, joihin molempiin oli syynsä 😉 ) ja nyt ajattelin, että kun meidän porukassa on pari nuorta miestä, jotka tarvitsevat ruokaa aika tiuhasti, meissä on patikoijia ja kulkijoita jotka eivät aina ole yhtä aikaa lähdössä syömään muiden kanssa, on pääsykokeisiin altaalla lukija, on Apsu, jonka päikkärit on usein juuri meidän muiden lounasaikaan etc.  niin aina ei niin helposti porukkaa yhteen saada syömään…

Ja valittu majapaikka on aika syrjässä mistään ravintolahoukutuksista, joskin toki varmasti sekä Lindoksessa että Rodoksessa käydään joku ilta syömässä, ja – viime kädessä – tämä All Inclusive taitaa tulla kaikkein edullisimmaksikin. Ja niin paljon kuin tykkään kokata (myös reissuissa) niin nyt minulla on siitäkin loma.

Tänään olemme jo myöhäisen lounaan ja äsken myös illallisen valtavasta buffasta nauttia. Odotusten mukaista. En usko, että jäämme nälkäisiksi, mutta varmasti käymme myös jossain hotellin ulkopuolella syömässä.

Ja me olemme uineet. Me kaikki. Minä ja Apsu uitiin aika pitkään meidän swin-up-altaassa! Niitä riemun kiljahduksia ja sitä iloa! Oi että!

 ¨¨¨

Ja me muistimme kuin muistimmekin! Apsu oli jo lähtenyt vanhempiensa kanssa nukkumaan, mutta me nuorenparin kanssa menimme vielä yhteen monista ulkoravintoloista yömyssyille ja arvonta yhdeksän (MS, Sini, Satu, Kati, Leena, Hissu, Anneli, Tiina, Marketta) arvontaan osallistuneen kesken suoritettiin. Ja voitto meni ANNELILLE! Onneksi olkoon. Lähetätkö minulle jossain välissä osoitteesi, niin postittelen tuliaisien kunhan täältä kotiudumme.

Ja matkamme kohteena on?

Italia? Niinhän kaikki ovat arvelleet. Ja niin arveli perhekin silloin kun tietokilpailukysymyksiin vastasivat.

Mutta kerronpa ensin vähän matkan valintaperusteista. Kohteen valinnassa kolme tärkeintä perustetta olivat lämpö, matkanteon helppous ja sujuvuus sekä paikan ja maisemien kauneus. Ja majapaikan valintaan vaikuttivat edullinen hinta, uima-allas ja myös tasokkuus (tässä iässä ei enää retkeilymajoissa asuta 🙂 ) .

JOS olisin saanut valita hinnalla millä hyvänsä (= halvalla) ja hyvillä, nopeilla lennoilla, niin silloin olisin varmaankin varannut matkan Sisiliaan. Siis Italiaan 😉 . Ja vuokrannut sieltä ison talon isoine pihoine ja uima-altaineen ja vuokrannut meille auton. Mutta kun seitsemälle hengelle sellainen tulee jo tosi kalliiksi ja yhteydet eivät ole mitenkään nopeat (= olisi yövyttävä välillä Helsingissä ja/tai lennettävä öiseen aikaan),  niin siirryin etsimään muita vaihtoehtoja, ja Kroatia alkoi viime syksyn ihanan kokemuksen jälkeen kiehtoa, mutta … onko varmasti uima-allaspäiviä? Onko tarpeeksi lämmintä? Onko meille kaikille hyvät mahikset viihtyä, olla ja liikkua?

Ei siis kaupunkilomaa, ei patikkalomaa (ainakaan koko aikaa), ei vuokratalolomaa. Siis ei ollenkaan minun tyyliseni valinta.

Eikä me lähdetä Espanjaan, ei Kataloniaan, ei Kroatiaan, ei Irlantiin, ei Floridaan, ei Barcelonaan, ei Mallorcalle, ei Itävaltaan, ei Teneriffalle, ei Milanoon, ei Champagneen, ei Caprille, ei Korsikalle, ei Provenceen, eikä edes Firenzeen. Kaikkia noita paikkoja on arvauskisassa ehdotettu, ja kaikki nuo kiehtovat, ainakin puolessa niista on jo käytykin, mutta ei me mennä mihinkään noista.

Eikä edes mihinkään Italiassa. Me lähdemme huomenna Kreikkaan!

Erittäin painava tekijä matkan valinnassa oli sen helppous. Lennämme aamupäivällä suoraan Oulusta Rodokselle, ja viikon päästä lauantaina iltapäivällä takaisin Ouluun. Ilman välilaskuja, ilman jatkolentojen tai väliyöpymisten hintoja. Tytär ja vävykokelas tulevat Helsingistä suoraan Rodokselle, jossa tapaamme huomenna puolenpäivän jälkeen. Lento Oulusta perille 4½ tuntia. Vuokra-auto Rodoksen lentokentälle koko poppoolle on jo viikoksi varattu.

Me emme asu vuokratalossa, emmekä missään pienessä idyllisessä boutique-hotellissa, joita olen muutaman kerran suosinut ja jotka ovat olleet mitä viehättävimpiä, vaan meille on varattuna kolme huonetta valtavasta ****+  rantahotellista aika lailla keskellä-ei-mitään, Rodoksen rannikolla ja merenrannassa. Aivan: ei ollenkaan minun tapaistani. Mutta onneksi koko perheestä tämä olikin aikas hyvä valinta. Ja tänään onkin ollut meidän Teletappi-ryhmällä vilkasta keskustelua, (Miniä kirjoitti: ”A. kuunteli kun mun puhelin kilkatti näitä wappeja:”voi jeehu, täjän tunnee postia” ”) – olen aistivinani matkan odotusta muillakin kuin minulla.

Parakalo, hyvät blogini seuraajat! Huomisesta lähtien kuulumisia Välimereltä!

EPILOGI

Tämä on nyt sitten kuudes matka Kreikkaan (jos lasketaan Kyproskin kreikkalaiseksi, vaikka itsenäinen valtio onkin). Ensimmäiseni tein heti reippaasti matkanjohtajana: 24-vuotiaana melkein maisterina kahden viikon matka Kreikkaan. Ei mikään turistireissu jonnekin pikkusaarelle, vaan historian laitoksen ekskursio, jolle osallistui 40 henkeä ja jonka aikana kierrettiin Peloponnesoksella, saaristossa (Mykene, Mykonos), Delfoi, Olympia, Sparta, … ja tietysti Ateenassa muutamia päiviä. Onneksi minulla oli kollega, niistä päivistä ystäväksi tullut, toisena matkanjohtajana, ja kihlattunikin mukana. Seuraavat reissut Kreeta, Kypros, Santorini, Halkidiki – noista vähän juttua ja kuviakin täällä. Lapsetkin jo mukana…

Kaupunkireissulta Kreikkaan

Vaikka ensi viikko lienee itäisellä Välimerellä viileämpi kuin tämä tai reissumme jälkeinen, niin olen varma, että siellä on lämpimämpi ja vähemmän räntäsateinen kuin Oulu tänään.

 

 

Kuvat kotipihalta iltapäivällä… Lähetän huomenna verrokit. 😉

καληνύχτα

Kalinihta! Hyvää yötä …

 

 

Aina jotain

Tehän tiedätte, että meidän reissuun lähdöissä on – yleensä aina – viime metreillä joku jännitystä aiheuttava tekijä. Useimmiten (lento)liikennettä uhkaava lakko ja aika usein alkanut tai jatkuva hammassärky. Jollei muuta niin sitten matkakohteessa on joku ”häikkä”, – jollei muuta niin ainakin säätilan äkillinen muutos vuoden aikaa liittyen paljon kylmemmäksi. No nytkin näyttää että kohteessamme sää viilenee. Mutta ei  se ole nyt kovinkaan iso huolenaihe. Mutta aina jotain.