Talvi on talvi on talvi on talvi

Nyt on kyllä on paras, oikea talvi moneen vuoteen. Pakkasia, eikä suveamista välillä, joten puissa on lunta. Paljon kauniita, lumisia maisemia. Ei juuri liukkaita jalkakäytäviä, joten niitä ei ole tarvinnut hiekottaa, vaan kaikkialla on kauniita kävelyreittejä. Sininen taivas, ja aurinkoa monena päivänä, aamuna ja iltana.

Tänäänkin.

Kuvia on kertynyt paljon. Ja niitä julkaisen yhdellä jos toisellakin foorumilla: eri valokuvausryhmissä, FB:ssa omalla seinälläni ja Oulu tutuksi -ryhmässä, Oulun voutikunnan kuvasivustolla ja FB-ryhmässä, joskus jopa YLEn sääkuvissa ja Kalevan lukijakuvissa, sitten Instagramissa ja täällä blogissa.

Yritän kovasti olla julkaisematta jotakin samaa omasta mielestäni onnistunutta otosta kovin monessa paikassa, mutta joskus tulee kyllä pantua sama kuva esim. Instaan, omalle FB-seinälle ja tänne blogiin. Perustelen itselleni, että ei ole niin tavattoman monia, jotka näkevät ne kaikilla foorumeilla… Taitaa olla korkeintaan parikymmentä, jotka seuraavat päivityksiäni noissa kaikissa? Ja haittaako se lopultakaan?


Rioja-ilta Voimalassa – jotain ennen kokematonta

Paistinkääntäjät, Botrytis Ouluensis ja Oulun Viininystävät (joiden joka kevättalvinen Dionysia-juhla se samalla oli), järjestivät tänään Rioja-illan. Tapahtumapaikkana oli uusi Voimala 1889, mikä jo sinänsä oli mielenkiintoista.

Illan aikana Rioja-teema oli kuultavissa ja nähtävissä, maistettavissa viinissä ja ruoassa. Koskapa kuulun kaikkiin kolmeen em. yhdistykseen ja vieläpä enemmän tai vähemmän kaikista myös ”hallinnossa” mukana, niin olihan se osallistuttava. Eikä kyllä miltään velvollisuudelta tuntunut, mukavan oloinen ”kattaus” oli tiedossa. Jotain ennen kokematonta. Siispä sinne Pehtoorin kanssa suuntasimme. Ja tulihan sinne myös Juniori, jonka olen mukaan värvännyt, eikä ole ainoa nuori, jonka olen saanut mukaan alentamaan muutoin aika iäkkäiden viinikerhojen keski-ikää.

Illan ohjelma…

Avaus (Oulun Viininystävien puheenjohtaja Kimmo Kuismanen, ”Johdanto illan teemaan”)
Chef Janne Pekkala esitteli menun ja hovimestari Anne Mikkola kertoi tarjolla olevista riojalaisista viineistä
Tässä vaiheessa tarjottiin muutama pintxo* (= baskien omat tapakset/antipastot. mm. ihana pieni haukifrittipihvi, etana, karitsaa chiliripauksella) ja ne olivat maisteltavana viinin kera

Sitten puolentoista tunnin elokuva ”Matka Edeniin” (2011, Rax Rinnekangas)

Elokuvan jälkeen Rinnekangas oli luvannut kertoa ja keskustella elokuvasta ja sen teosta, minkä jälkeen oli sitten  pintxo-illallinen

Menu

Prässättyä lampaanpotkaa ja sherrykastiketta
Paahdettua puikulaperunaa, lime aiolia
Vuohenjuustoa ja tuorekurkkua
Omenaa ja chilichutneyta
Grillattua paprikaa ja manchego-juustoa

Mansikoita tummassa suklaassa

Ideana siis yhteisöllinen ruoka- ja kulttuuritapahtuma. Eipä vastaavaa ole ennen Oulussa, eikä kai paljon muuallakaan Suomessa ollut. Meitä oli liki puolensataa viini- ja ruokaharrastajaa paikalla. Ja, ja…

Idea mitä parhain, seurassa ei todellakaan valittamista, ruoka vähintäänkin lupausten mukaista, viinit sopivat teemaan – mutta hei! Miksei illan aikana ollut tarjolla Remelluirin tilan punaviiniä, jota kuitenkin Suomessakin on tarjolla? Enemmän kuin puolet leffasta kun on kuvattu ko. viinitilalla ja meitä luonnollisesti kiinnosti myös ko. tilan viini…

Ja sitten: ilta oli tarkoitus (niin minä ymmärsin) olla yhteisöllinen elokuvan katselutapahtuma ja samalla Dionysia-ilta ja viininmaistelu. Miksi me istuimme 1½ tuntia hiljaa ja katsoimme elokuvaa, jossa oli puolensa, jossa oli sanomansa, joka pisti miettimään, mutta joka oli myös rauhallinen, ei minua, eikä kuten kuulin, niin montaa muutakaan ”pitänyt otteessaan” ihan koko aikaa…

Miksemme voineet vaihtaa mielipiteitä kesken leffan, vaan suomalaiskansalliseen tapaan istuimme hiljaa paikoillamme siemaillen muutamaa jäljellä olevaa pientä viinitilkkaa miettien, voisiko tilata lisää niiden 16 cl:n lisäksi ja voisiko saada viiniä juuri sieltä Remellurin tilalta, jossa elokuvan kaksi itseään ja elämäänsä etsivää keski-ikäistä miestä katselivat kappelin maalauksia ja kevättalvisia maisemia. Ja hautausmaata! Ihan uusi hautaustapa minulle! Sitä pitää tutkia lisää! Ehkä mennä käymään siellä? Rioja Alavesa seuraavan reissun kohde?

Tiedä häntä. Mutta yhteisöllisyyttä olisi mahdollista olla paljon enemmän.

Opiskelua perheessä riittää…

No nyt se sitten on auki. Meidän Esikoisen paikalle Alma Mediaan etsitään uutta digiasiantuntijaa (mikä on kyllä kuulemma vain puolet siitä, mitä hommiinsa nykyään kuuluu).

Kolme vuotta Kauppalehden harjoittelijasta digiasiantuntijaksi ja lopulta Alma Median tuotepäälliköksi. Tarinassa on paljon käänteitä ja muuttuvia tekijöitä, mutta olennaista on se, että työnkuva ja työmäärä ovat muuttuneet koko ajan, luonnollisesti vaativammiksi. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon tyttärellä on ”virallisesti” pitämättömiä lomia ja ylityövapaita, ja sitten vielä ohi työaikakirjanpidon tehtyjä hommia… Ainakin kahden kuukauden verran. Ainakin.

Ja kuten itse sanoi ”Ei ne kaksitoistatuntiset työpäivät, mutta kun se, mitä siitä työstä jää. Ei itselle eikä muille muuta kuin rahaa, eikä se tunnu hyvälle.”… Jo opiskeluaikanaan pohti, onko markkinointi sittenkään hänen hommansa. Aluksi tekikin Kauppalehdessä paljon muuta kuin markkinointia, sai tutkia ja analysoida. Vähitellen, monien muutosten kautta tyär on kypsynyt, viime kesälomalta palattuaan alkoi pohtia lähtöä: työpaikan ja alan vaihtoa. Soitteli ja nähdessämme käytti – kuten sanoi – ”hyväkseen kotoista opinto-ohjauksen ammattitaitoa” – ja minähän kannustin. Miksipä jäädä työpaikkaan, jossa työ ei tunnu mielekkäälle. Alle kolmekymppisellä on vielä enemmän kuin 30 vuotta työelämää edessään, joten ei kannata hautautua ja uupua työhön, josta ei saa iloa ja johon ei ole intohimoa.

Monia vaihtoehtoja on kelannut, ja vaikka graduseminaarin jälkeen, kun oppiaineen professori oli vähän kysellyt, että miten jos alkaisit jatkotutkijaksi, väitöskirjan tekijäksi, oli Esikoinen pohtinut, että olenpa yhden sellaisen tekoa seurannut, ja kiitos ei, kuitenkin mietti tässä syksyllä, ettei akateeminen ura sittenkään niin paha olisi. Mutta siitä minä varoittelin. 😀

Noh, tammikuun alussa Esikoinen irtisanoutui, mistä seurasi kaikenmoista, mutta nyt on enää pari viikkoa töitä jäljellä. Olen sanonut omalle ja monelle muulle elämänuraansa pohtivalle, että – varsinkin nykyisin – työelämä ja ura on prosessi, ei maali.

Ja mitä sitten? – Nyt alkaa luku pääsykokeisiin. Pelkillä pisteillä pääsisi Helsingin yliopistoon, mutta kun haluaa Aaltoon. Ja nyt kun korkeakouluihin on nämä isot ensikertalaiskiintiöt, niin ”toiskertalaisen”, valmiin kauppatieteen maisterin, on pärjättävä pääsykokeissa hyvin, että pääsee opiskelijaksi toistamiseen. Opintotukikuukausia on vielä jäljellä, kun KTM:n teki sen verran nopsasti, ettei kaikkia ehtinyt käyttää. Ja on kuitenkin ehtinyt tienatakin valmistumisensa jälkeen.

Kaikkihan eivät tämmöistä ymmärrä, mutta minä kyllä olen iloinen ja helpottunutkin. Kuten Pehtoorikin. Koulutukseen ja uuden oppimisen hyvää tekevään vaikutukseen uskon vahvasti, mikä ei ehkä yllätä. 😉 Ja sellainenkin hieno juttu, ettei Esikoinen pyri mihinkään jenkkiyliopistoon tai jonnekin muualle tuhannen kauas. Helsingissä pysyy. Ja tulee välillä kotikotiin lukemaan pääsykokeisiin.

Minullakin on päivä mennyt iltaan asti opiskellessa ja kuvia tehdessä. Ja se tuntuu mielekkäältä ja siihen on intohimoa. Iltalenkille sitten Nallikariin.

Helmikuun sunnuntaina elämä on!

Ihan on yliarvostettua sellainen helmikuussa etelän lämpöön lentäminen. Ei tarvi ihminen etelän aurinkoa, jos kotikaupungissa on sellainen valon määrä kuin tänään Oulussa on ollut. Ihan turhaan mekin vuosi sitten juuri 18. päivä helmikuuta lennettiin Lanzarotelle patikoimaan ja luppoilemaan. Ihan turhaan. Sanoo kettu pihlajanmarjoista… Tottahan nytkin kelpaisi tepastelu jossain lämpimässä, vähemmän kristallisessa kelissä.

Mutta. Kyllä tänäänkin on hyvä olla Oulussa, olla kotona. Ulkoilla ja tehdä pikkuperheelle ruokaa. Olla vailla isoja tekemisiä, luppoilla kotosalla. Sellainen ”elämä on” -fiilis on ollut, varsinkin aamupäivän pitkällä lenkillä, raikkaan kristallisessa säässä. Sen verran verkkaan puolitoista tuntisen liikuin ja kuvailin, että lämmittävästä auringosta ja vähintäänkin tuhdista vaatemäärästä huolimatta alkoi puoleltapäivin jo palella, joten oli kaupan kautta siirryttävä Festan keittiöön valmistelemaan päivällistä. Saatiin Apsun serkkukin pitkästä aikaa ruokapöytään. Ja vaikka serkku on pojalle hyvin tärkeä, ei mummi sentään jäänyt ilman haleja ja lukuseuraa…

Ulkoilmassa sinisen sävyt pastillista kirkkaaseen; vastavalon lämpö ja lumen puhtaus tekivät hyvää… Hiljaista, kaunista, turvallista, omaa, tuttua, helppoa, — niin paljon hyvää.

Sitä minä mietin, että mihin tuon pupun taival päättyi? Mihin se meni? Lähti lentoon?

Ainolan puistossa, Hupisaarilla, on menossa suuri purojen, lampien ja ojien ruoppaus – ensi kesäksi puiston on määrä on entistäkin kauniimpi, veden virtauksen vuolaampaa – joten nyt siellä on paikoin aika karun näköistä. Mutta Silloilta Pikisaareen maisema talvisen kaunis.

Aamupäivän kipakassa kelissä oli aika vähän kanssakulkijoita. Kauneuspadolle kuitenkin jotkut olivat rohjenneet…

Ulkona – syömässä

Eilen illalla, illan lopuksi, istuksiessamme takkahuoneessa, siinä surffaillessamme, kysäisin ohimennen Pehtoorilta, jotta ”mihin viet minut huomenna syömään… ?” Ajatuksenani, että pitäisin tänään taukopäivän kokkauksesta…

Ja tänään aamupäivällä mies ilmoitti, että varaus Uleåborgiin on kunnossa.

Uleåborgiin! Minullehan olisi ollut iloa pizzasta tai hyvästä, kokolihahampulaisestakin, mutta että lähdetään oikein hyvin syömään?! En valittanut.

Käytin päiväni ”studiossa” ja eilen oppimaani uutta tekniikkaa hioen. Onhan mukava tehdä noita kuvia.

Tänään olisi kuvaajalle ollut poroferiaa, Talvikylää, auringonnousua ja -laskua, pakkasen valoa ja kuuraisia hankia, – ja minä vain kuvailen sisällä. Noh, oli mukava taas oppia uutta, ja toimeksiantojakin tuli täydennettyä.  😉

Iltapäivän lopulla sitten lähdimme tepastellemaan kohti kaupunkia ja Uleåborgia. Pakkasta oli juuri sen verran (- 17 C), että oli hyvä ja reipas kävellä, ja että päivällinen tuntui entistä ansaituimalta. Oikeasti oli hyvä keli kävellä kun oli kunnolla kampetta. Ja mikä riemu istahtaa valmiille. Sai valita mitä joku muu tekee.

Eikä valinta ollut vaikea. Ei ruoan eikä viinin suhteen: Uleåborgissa tiedetään meidän makumme. Alsace, blinit ja päivän kala (made luonnollisesti, ja olihan hyvää!!).

Liki familiääri tunnelma, ja kummasti ”ansaittu” olo oli. Kaikki maistui. Mm. Made ja punaviini! Alsacen huikea riesling oli normi, mutta saimme maistaa myös appassimentoa kalan kanssa. Myönnetään: pieni ennakkoluulo, mutta ihan turha. Täsmäpunaviini oli parempi kuin Grand Cru Alsace. Tiedättehän, näitä elämän suuri juttuja. 😀

Ja onhan tämä tiedetty; minä en jälkkäreistä piittaa, mutta niinhän se tänäänkin oli että ”Veriappelsiinijäätelöä, mehustettua appelsiinia ja Campari-sabayon” oli tilattava. Ja yhtäkkiä olen Roomassa!!!  (BTW tutun näköiset lautaset, eikö?]

Hyvä lauantai takana.

Lasillinen viiniä

 

Siinäpä ne keskeisimmät!

Viinilasillinen, ja toki toinenkin.

Mutta tuo viinilasin pirstaloitumiskuva on tämän päivän The Juttu! Olen monta kertaa yrittänyt saada tuollaisen aikaiseksi. Eräänkin tutoriaalin, Digi-lehden kurssin läpi kahlannut, koettanut, laittanut layereita, pensselöinyt, syvännyt ja tehnyt vaikka ja mitä. Ja nyt eka kertaa edes periaatteessa onnistui. Jopa niin hyvin, että Riedel FInland halusi kuvan Instaansa kun olin ensin laittanut omalle Insta-tililleni. Tämmöistä hassua se on kuulkaa valokuvaajaksi opettelevan elämä.

Ja todellakin viiniteema jatkui sitten illallakin. Olimme vähintäänkin mielenkiintoisessa Rhone-vertikaalimaistiaisissa ”Pinotage”-tiellä Iskossa. Viinit hyviä ja mielenkiintoisia, mutta ruoka!!! Oi, että!

Humputtelemassa

Tänään Apsu-mummi -päivä. Humputtelupäivä. Voi kun en osaa liittää tähän ääniviestiä, kuinka pieni vastasi viestiini, kun eilen kyselin, lähtisikö poika humputtelemaan mummin kans? Että mentäisiinkö kaksistaan jonnekin, ja tietysti mm. pimmimehulle ja kahhille. Mutta any way: vastaus oli myönteinen.

Olin ajatellut ensin HopLoppia (minulle tuntematon juttu, aika melskeeksi mainittu), sitten Leon Leikkimaata (edellistä enemmän kehuttu, mutta kuitenkin Kempeleessä ”asti”), Linnanmaa on hyväksi havaittu, samoin Maakuntamuseo ja sen Hakkaraiset, Nallikarissa kesällä ja talvella oltu, kauppakeskus Valkea kahviloineen ja ruokakauppoineen on jo muutaman kerran katsottu, puistoissa kuljettu, mietin vähän Virpiniemen pulkkamäkiä ja sitten yhtäkkiä! Tietomaa! Joskin vähän olin skeptinen, että onkohan Apsu vähän liian pieni ja nuori sinne, mutta että onhan siellä kuitenkin Moomin Cafe ja hissi vanhaan Åstromin tehtaan vesitorniin. Siispä sinne humputtelemaan.

Ja pienen alkuarkuuden jälkeen me löysimmekin monta hienoa juttua. Dinoja ei menty katsomaan kuin ovelta – toisin kuin isänsä tuon ikäisenä Apsu ei dinoista piittaa, päinvastoin pelkää, mutta robotti (”Ini nanoo … painaa nappia … nonotti tekee jotain… ”), Levyraati (sai istua ihan isot kuulokkeet korvilla ja kuunnella!), jaloilla soitettavat rummut, torni, josta ylhäältä näkyi parkkipaikalla ”mummin auto, mummin auto, piiiiieeeeni”), ”avanuuteen” erinäisten havaintotaulujen edessä ja ”hyvä laulu” (ainakin viisi kertaa yhden vempaimen luona Elviksen biisistä tuo kommentti), hiekkalaatikko, jossa lapioimalla sai näkyviin karttamerkinnöin korkeuserot, ”Oi” (kultakala akvaariossa), –  kaikkea oli pienellekin.

Ja ihan ylivertainen oli purjehduskilpailurata! Vajaasta kolmesta tunnista, jotka Tietomaassa olimme, varmasti tunti meni tuon äärellä.

Ja laulavainen poika lauleskeli stryroxiveneitä tuulessa uittaessa jotain, mitä en tunnistanut… ja lauloi moneen kertaan. Vasta vanhemmiltaan kuulin, että laulu on varmaankin ollut Fröbelin palikoiden ”Oli synkkä yö”.* En sellaista muistanutkaan, vaikka meillä Fröbeleitä kyllä parikymmentä vuotta sitten soitettiin, ja paljon. C-kasetit automatkoilla ja LP:t kotona kuluivat: Jumppalaulu (pää-olkapää-peppu… ) ja Leijonaa mä metsästän eivät unohdu.

Eikä unohdu Fröbelin palikoiden konsertti Oulun Pyrinnöllä joskus 90-luvun viime vuosina. Silloin oltiin tarha- ja alakouluikäisten muksujen kanssa katsomassa ihan mahdottoman hyvää konserttia. Ja tyär eli mukana, heilui ja lauloi posket punaisina koko livekeikan.

Kun oltiin jo matkalla kotiin, kysyin auton takapenkkiläisiltä, että ”Olihan hyvä konsertti?” – ”Oli, ihan huippu!” todistivat molemmat yhteen ääneen ja innokkaasti vielä kertailivat juttuja. Intouduinpa sitten kyselemään, että ”Mennäänhän sitten uudestaan kun taas tulevat  Ouluun?”, mihin Juniori että joo, mutta tyär hiljeni, ja sitten: ”Ei, en halua.” Ihmettelin, että mikä nyt? Ja tämä meidän yhden sortin perfektionisti, tunnollinen Esikoinen liki itkussa silmin ”ku en mää jaksa heilua enää ….” . Ei sitten menty toista kertaa Fröbeleittein konserttiin, mutta Rölliä käytiin katsomassa Vaasan teatterissa asti. 😉

Ja Apsun kanssa mennään Tietomaahan toistekin. Apsu sanoi, että ”huomenna”.

Minullekin kyllä sopisi.

 

Fröbelin palikat: Oli synkkä yö

kun mä ohjasin laivaa
Ja aallot ne hurjina, hurjina löi
ja kuohui vaahto
Ja mä katselin näin, näin, näin, näin, näin
meren aaltoja päin, päin, päin, päin, päin
Ja silloin pohjalla jalajallaa
mä kalan näin
Hui, hui, hui,
se oli hai
hyi, hyi, hyi