helmikuu 2018 – Tuulestatemmattua

Nyt on hyvä aika

Kuu kasvaa, pian täytenä.
On helmikuun viimeinen.
Kerran ope, aina ope.
Äidin ”survival kit” täydennetty, lääkäriä konsultoitu.
Talvi ei ole lähelläkään loppumistaan.
Pullaa ja lasagnea on pakkasessa valmiina.
Laukku on jo pakattu.
Perheessä on yksi opiskelija.
Tarpeelliset ”päivitykset” yhteen jos toiseen suuntaan tehtynä.
Ensi viikko on kymppiviikko.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähdössä kohti pohjoista. Huomenna lähdetään. Pikkuperhe tulee perjantaina perässä. Pikkuisen onkin ollut sellainen pienessä piirissä pyörimisen meininki. Nallikaria ympäri ämpäri kaikki päivät.

Kovin kotoisia ja isompia tekemättömiä, verkkaisia, ovat päivät olleet. Kotoisaa tänään onkin ollut tavallistakin enemmän: on tasan 31 vuotta siitä, kun meidän raksaprojekti päättyi, ja me muutimme uuteen omaan kotiin.

Ja kun tänään en edes lähtenyt lenkille, on huono omatunto liikkumattomuudesta, joten hyvä kun huomenna pääsee puskemaan lunta mökkimaisemiin. Ja Lapissa on nyt lämpimämpikin kuin muualla Suomessa. 😉

Vielä kerran Baltic Snow Call…

Kolmas kerta Baltic Snow Call -lumenveistoalueella. Nyt kilpailu jo ohi, eikä siellä tänään puolenpäivän pakkassäässä ollut juuri ketään. Joten oli mahdollisuus kuvailla rauhassa. Veistokset ovat minusta jotenkin tavattoman kiehtovia. Ja niiden hiipuva kauneus ja komeus on osa niiden hienoutta.

Tänään vasta huomasin, että Suomen hopeajoukkueen veistos on myös takaa ja vasten aurinkoa ihan tavattoman herkkä, ”antiikkinenkin”. Sen vasemmalla puolella on Venäjän voittajaveistos.

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvasarja isommaksi oikean yläreunan kahdesta nuolesta.

Niitä näitä

Hankia ja hampaita

”Daybreak from the polar night” (Suomen joukkueen kilpailussa toiseksi tullut lumiveistos. Voitto meni Venäjälle ja Viroon kolmas sija).

Viime päivänä lunta ja jäätä monessa muodossa kuvanneena olen mietiskellyt noita olomuotoja, ja niitä kaikkia sanoja joita lumella on. Ja miten ne olomuodot saisi kuviin…

Luettelossa aakkosten alkupäästä sanoja (ks. loputkin Wikipediasta)

ajolumi: tuulen kuljettamaa kuivaa lunta
jasa, lumenviipymä
hanki: paksu maata peittävä lumivaippa tai kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta
hankiainen: kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta (ks. kantohanki, kestohanki, hankikanne, hankikanto)
hiutale, (jää)neulanen, (lumi)kide: lumikiteitä; kide-sana on alun perin tarkoittanut juuri lumikidettä
huove, höty: leudon sään huokoistama lumi
huurre, härmä, kuura: pakkasen ilmankosteudesta eri pintoihin muodostamat kiteet, huurre usein pieniä kiteitä, vrt. huuru, pieniä vesipisaroita, kuura taas isoja
hyöty, hitva, hile: hyvin pieniä lumikiteitä tai niitä pöllyämässä

Mutta suomen kieli ei suinkaan ole runsassanaisin lumen ja jään suhteen, eikä edes Grönlannin eskimoiden inuiittien kielessä ole niitä eniten, vaan pohjoissaamen kielessä on 180 lumeen ja jäähän viittaavaa sanaa, mikä lienee ennätys. Porolle pohjoissaamessa on vielä enemmän sanoja.

Mietittiinpä tänään hammaskirurgini kanssa sanoja hammassärylle, siis sitä, kuinka paljon erilaisia niitä on: jomotus, tykytys, juiliminen, vihlominen, jumputus, paine, polttelu, kiristäminen, hermosärky, riipiminen, pistely, paineen tunne, repivä kipu, jäytäminen, … lääkäri sanoi, että säryn eri olomuotojen perusteella voi päätellä myös sen aiheuttajasta jotain. Erilaiset säryt kertovat eri oireista ja vaivoista. Ja kertoipa hän myös, että ulkomaisia alan julkaisuja lukiessa ja konferensseissa kulkiessa suomalaiset hammaslääkärit usein manailevat, että englannin kielessä ei ole käytössä oikeastaan kuin ´pain´ ja ´pressure´, mikä vaikeuttaa asioista keskustelemista.

Lääkäri sanoi myös, että en ole ainoa bruksismipotilas (”purentahäiriöinen”), joka näkee painajaisia hampaiden irtoamisista ja muista hammasonnettomuuksista. Väitöskirjojakin painajaisten ja bruksismin välisestä yhteydestä on kuulemma tehty, ja yhteys on voitu osoittaa. No eihän tuo minun purukalustoani tai yöuniani yhtään helpota, mutta josko tällä kertaa vältyttäisiin hampaiden poistolta ja implanteilta.

Kaupunkiin kävellessä näkyi oikeastaan vain yhtä hankimuotoa: kimmeltäviä keväthankia!

Isovanhemmuus

Pieniä juttuja

Helmikuu alkaa olla pian taputeltu.

Tämä päivä on mennyt vähän häneksi. Parasta, mitä olen tehnyt, oli kun olin aamupäivällä Apsun ja Juniorin kanssa Nallikarin Talvikylässä humputtelemassa ja katsomassa valmiita lumiveistoksia.

Siellä kuulkaa mummikin konttaili tunneleissa, eikä sitten lopulta ollut ollenkaan kiinnostunut veistoksien kuvaamisesta. Oli paljon parempi, elävisempi malli mukana.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Oulu Ruoka ja viini

Kyllä gourmandilla on Oulussa onnenpäivät!

Kyllä nyt on hyvä mieli. Kyllä gourmandilla on taas mahdollisuuksia herkutteluun ihan eri lailla kuin vielä jokunen viikko sitten …

Oulussa on taas The Ruokakauppa ja Oulussa on huikean hieno ja monipuolinen Alko. Kiinteistöön, josta Stockmann vuosi sitten lähti, on nyt avattu uusi K-market ja ”vanha Stockan Alko” on nyt uusi Pekurin Alko. Molempiin uusiin kävin tänään aamupäivällä tutustumassa. Ja olen niin iloinen uusista mahdollisuuksista laittaa ja tarjota erinomaisia herkkuja kotonakin. Eikä vieläkään tarvinnut itse perustaa herkkukauppaa niin kuin joskus oli ajatuksena. 🙂 Kauppahallin lisäksi on nyt uusi Pekurin kortteli.

Uusi K-market on melkein Stockan veroinen ruokakauppa. Ja jo nyt parempi kuin Stocka oli viime vuodet ja Valkea ikinä tähän mennessä. Ihan kaikkea tarjontaa en vielä tsekannut, mutta lupaavalta vaikutti. Kuin myös lihatiskin palvelu. Kun kyselin lehtipihvien perään, minulle tehtiin sellaiset, kun niitä ei tiskissä ollut. Ja otettiin vastaan ehdotukseni pitää niitä valmiina viikonloppuisin… 😉

Ja pinot noirilla mentiin tänään päivällinen. Ensin maistelussa australialainen kuohuva oli Bird in hand, joka oli viinillistä, maistuvaa kuohuviiniä ja josta ei maku loppunut heti, vaikka aika iso osa siitä sulahti risottoon, Jos tätä ei omassa Alkossasi ole, niin saahan sitä tilaamalla.

Ja lehtipihvien kumppaniksi avasimme ”Runholderin”. Se on hyvin saman tyylinen kuin Hahn, josta moni pitääkin. Pinot noirkin voi olla täyteläistä.

Juniori ja Apsu olivat mukana päivällisellä. Ja ihan yksimielisesti voimme todistaa, että tekemäni avokadorisotto oli ihan mahdottoman hyvää. Idea siitä tuli viime lauantailta Uleåborgista. Ja kyllä nyt ylsin samalle tasolle. 😉

Avokadorisotto

1 salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
25 g voita
1 rkl oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä
5 dl kanalientä
1 sitruunan mehu
1 kananmunan keltuainen
1 dl raastettua parmesaania
1 dl valkoviiniä
1dl kuohukermaa
1 avokado

Kuori ja hienonna salottisipuli ja valkosipulinkynnet. Kuumenna voi ja oliiviöljy paistinpannussa ja kuullota sipulit.

Lisää riisi ja sekoita. Lisää valkoviiniä ja anna sen kiehua kasaan. Lämmitä sillä välin kanaliemi kasarissa ja lisää kauhallinen lämmintä kanalientä riisiin koko ajan sekoittaen ja anna imeytyä riisiin.

Toista kunnes kaikki liemi on käytetty ja riisi on al dente. Mausta pippurilla ja suolalla ja nosta liedeltä.

Sekoita keltuainen parmesanjuustoon ja kermaan ja käännä seos risoton joukkoon. Kuori avokado ja poista kivi. Kuutioi avokadon hedelmäliha ja kääntele varovasti risoton joukkoon.

Isovanhemmuus Oulu

Pakkanen ja pojanpoika – siinäpä ne keskeisimmät

Nyt on Nallikarin Talvikylässä menossa Baltic Snow Call. Kansainvälinen lumenveistoskilpailu. http://www.snowcall.fi/contest/

Siellä on veistäjiä Kiinasta, Saksasta, Suomesta, Tanskasta… Yhteensä kymmenen kolmihenkistä joukkuetta. Veistokset valmistuvat sunnuntaiksi, mutta jo nyt on paljon katseltavaa.

Tähän mennessä tämä oli minun suosikkini. Käykää ihmeessä katsomassa kilpailua… Ei ole Oulussa kovin usein tämmöistä.

Ja tänään iltapäivällä oli enää alle kymmenen (= – 9,5 C näytti mittari mennessä) astetta pakkasta, mikä tuntui ihan leppoisalta suhteutettuna viime päivien (ja öiden) pakkasiin. Siis sää mitä oivallisin: aurinkoa ja sopivasti pakkasta.

Tuolla kierrellessä hoksasin taas sen, minkä usein ennenkin: kun ihminen tekee jotain, mistä pitää ja mihin on intohimo, hän keskittyy, nauttii, luo, sulkee itsensä ympäröivältä maailmalta ja tekee hyvää jälkeä.

Ja nyt kun toissapäiväisen kyselyn jälkeen olen saanut ”synninpäästön” 75 – 25 – 0 samojen kuvien julkaisemiselle kaikilla mahdollisilla foorumeilla, niin siinäpä niitä nyt on. Samoja kuvia FB:ssa ja täällä. Mutta siksikin, että suosittelen lämpimästi (säästä huolimatta) tuolla käymistä. Ja Nallikarissa yleensäkin. Siellä on paljon.

Sää oli kyllä se syy, ettei jo aamupäivällä tuonne Talvikylään lähdetty. Apsu tuli meille jo aamusella, kun isällään oli palavereita ja äiti joululahjamatkallaan. Kyllä minä niin ilahduin, kun Juniori antoi Miniälle joululahjaksi viikonlopun Levillä. Ja Miniän sisko sai mieheltään samaisen lomasen. Niinpä me saimme tänään Apsun! Vin-vin -tilanne. Pojalla on ollut pienoista (hampaiden teko?)flunssaa/tukkoisuutta, joten eipä raakaan pakkassäähän lähdetty.

Olihan meillä mukavaa yhdessäoloa sisälläkin. Ja mikä on ihaninta? – Mennä yhdessä päikkäreille. Lukea, höpöttää, hiljalleen antaa hengityksen tasaantua, antaa lapsen käden hiipua kesken selityksen, kuunnella tuhinaa, ja unohtaa muu maailma.

Lumiveistokset ja kaunis pakkassää ovat hienoja juttuja kokea – olla poissa arjesta, poissa kellon säätelemästä ajasta, mutta parasta on mennä päikkäreille pojanpojan kanssa.

Historiaa

Sinivalkoinen Suomen luonto – ja lippu

Eilisen postauksen sinivalkoiset kuvat saivat mm. kommentin ”Eipä tarvitse ihmetellä mistä Suomen lipun värit ovat tulleet”. Kyllähän aivan yleisenä käsityksenä on, että juuri Suomen talvinen luonto on lipun ja sen värien taustalla, mutta eihän se ihan yksioikoisesti niin mennyt.

Suomelle alettiin puuhata omaa kansallista (ei vielä valtiollista) lippua fennomanian noustessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloin oli monia erilaisia ehdotuksia ja eri yhteisöillä (esim. laivoilla/merenkulussa) omia versioitaan. Niin Zachris Topelius kuin Aleksis Kivi, Akseli Gallen-Kallela ja Eliel Saarinen ja muut Suomen kulttuurielämän monet vaikuttajat tekivät luonnoksia ja ehdotuksia. Topeliuksen ehdotus oli sinivalkoinen, mutta monen muun ehdotuksissa väreinä olivat punainen ja keltainen. Mm. Gallen-Kallelan ensimmäiseksi ehdottama lippu oli ”punakeltaristilippumme”. (alla kuvassa vain osa ehdotuksista)

Ja itsenäisen Suomen lippu, siis vielä 100 vuotta sitten Suomen lippu tosiaan oli puna-keltainen: punaisella pohjalla heraldinen leijona miekka kädessä katse länteen ja jalkojen alla ”itäinen” sapeli.

Leijona-vaakuna oli ollut Ruotsin vallan aikana Suomen kansallinen tunnus, ja heraldinen keltainen punaisella pohjalla oli perua jo 1500-1600-lukujen vaihteesta. Ja olipa se itsenäisen Suomen ensimmäinen virallinen lippu, joka kuitenkin vaihtui siniristilipuksi, jossa alkuaikoina oli leijona-vaakuna lipun ristissä. Lipun vaihtaminen keväällä 1918 oli osa sisällissodan seurauksia: punainen lippu ei valkoisille voittajille kelvannut.

Mutta toisaalta ei sitten myöskään sinivalkoinen lippu kahtia jakautuneessa, veljesvihan ja sisällissodan jälkeisessä rikkinäisessä nuoressa valtiossa edesauttanut eheytymistä, päinvastoin. Vasta viime sotien aikana siniristilipusta tuli kansallisesti yhteinäistävä symboli. Jopa niin, että kansakouluissakin alettiin laulettiin Lippulaulua. Kyllä mekin Koskelan kansakoulun itsenäisyysjuhlissa laulettiin oululaisen V. A. Koskenniemen sanoin:

”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Kuinka moni kahdeksanvuotias 60-luvulla ymmärsi yhtään, mitä lauloi ja miksi lauloi? En minä ainakaan. Mutta hienolta se tuntui, kun koulun juhlasaliin laulun aikana tuotiin lippu.

Ja sitten vielä sellainen juttu, että ne miehet, jotka Suomen lipun lopulta suunnittelivat (sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen) eivät laittaneet valkoiselle pohjalle taivaan sinistä ristiä, vaan heille Suomen lipun sininen symboloi merta. Kuten ilmeisesti myös Topeliukselle hänen ehdottaessaan lipun toiseksi väriksi sinistä.

Kaunis sinivalkoinen Suomen ja Oulun luonto joka tapauksessa on.

Oulu Valokuvaus

Talvi on talvi on talvi on talvi

Nyt on kyllä on paras, oikea talvi moneen vuoteen. Pakkasia, eikä suveamista välillä, joten puissa on lunta. Paljon kauniita, lumisia maisemia. Ei juuri liukkaita jalkakäytäviä, joten niitä ei ole tarvinnut hiekottaa, vaan kaikkialla on kauniita kävelyreittejä. Sininen taivas, ja aurinkoa monena päivänä, aamuna ja iltana.

Tänäänkin.

Kuvia on kertynyt paljon. Ja niitä julkaisen yhdellä jos toisellakin foorumilla: eri valokuvausryhmissä, FB:ssa omalla seinälläni ja Oulu tutuksi -ryhmässä, Oulun voutikunnan kuvasivustolla ja FB-ryhmässä, joskus jopa YLEn sääkuvissa ja Kalevan lukijakuvissa, sitten Instagramissa ja täällä blogissa.

Yritän kovasti olla julkaisematta jotakin samaa omasta mielestäni onnistunutta otosta kovin monessa paikassa, mutta joskus tulee kyllä pantua sama kuva esim. Instaan, omalle FB-seinälle ja tänne blogiin. Perustelen itselleni, että ei ole niin tavattoman monia, jotka näkevät ne kaikilla foorumeilla… Taitaa olla korkeintaan parikymmentä, jotka seuraavat päivityksiäni noissa kaikissa? Ja haittaako se lopultakaan?

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini Viini

Rioja-ilta Voimalassa – jotain ennen kokematonta

Paistinkääntäjät, Botrytis Ouluensis ja Oulun Viininystävät (joiden joka kevättalvinen Dionysia-juhla se samalla oli), järjestivät tänään Rioja-illan. Tapahtumapaikkana oli uusi Voimala 1889, mikä jo sinänsä oli mielenkiintoista.

Illan aikana Rioja-teema oli kuultavissa ja nähtävissä, maistettavissa viinissä ja ruoassa. Koskapa kuulun kaikkiin kolmeen em. yhdistykseen ja vieläpä enemmän tai vähemmän kaikista myös ”hallinnossa” mukana, niin olihan se osallistuttava. Eikä kyllä miltään velvollisuudelta tuntunut, mukavan oloinen ”kattaus” oli tiedossa. Jotain ennen kokematonta. Siispä sinne Pehtoorin kanssa suuntasimme. Ja tulihan sinne myös Juniori, jonka olen mukaan värvännyt, eikä ole ainoa nuori, jonka olen saanut mukaan alentamaan muutoin aika iäkkäiden viinikerhojen keski-ikää.

Illan ohjelma…

Avaus (Oulun Viininystävien puheenjohtaja Kimmo Kuismanen, ”Johdanto illan teemaan”)
Chef Janne Pekkala esitteli menun ja hovimestari Anne Mikkola kertoi tarjolla olevista riojalaisista viineistä
Tässä vaiheessa tarjottiin muutama pintxo* (= baskien omat tapakset/antipastot. mm. ihana pieni haukifrittipihvi, etana, karitsaa chiliripauksella) ja ne olivat maisteltavana viinin kera

Sitten puolentoista tunnin elokuva ”Matka Edeniin” (2011, Rax Rinnekangas)

Elokuvan jälkeen Rinnekangas oli luvannut kertoa ja keskustella elokuvasta ja sen teosta, minkä jälkeen oli sitten pintxo-illallinen

Menu

Prässättyä lampaanpotkaa ja sherrykastiketta
Paahdettua puikulaperunaa, lime aiolia
Vuohenjuustoa ja tuorekurkkua
Omenaa ja chilichutneyta
Grillattua paprikaa ja manchego-juustoa

Mansikoita tummassa suklaassa

Ideana siis yhteisöllinen ruoka- ja kulttuuritapahtuma. Eipä vastaavaa ole ennen Oulussa, eikä kai paljon muuallakaan Suomessa ollut. Meitä oli liki puolensataa viini- ja ruokaharrastajaa paikalla. Ja, ja…

Idea mitä parhain, seurassa ei todellakaan valittamista, ruoka vähintäänkin lupausten mukaista, viinit sopivat teemaan – mutta hei! Miksei illan aikana ollut tarjolla Remelluirin tilan punaviiniä, jota kuitenkin Suomessakin on tarjolla? Enemmän kuin puolet leffasta kun on kuvattu ko. viinitilalla ja meitä luonnollisesti kiinnosti myös ko. tilan viini…

Ja sitten: ilta oli tarkoitus (niin minä ymmärsin) olla yhteisöllinen elokuvan katselutapahtuma ja samalla Dionysia-ilta ja viininmaistelu. Miksi me istuimme 1½ tuntia hiljaa ja katsoimme elokuvaa, jossa oli puolensa, jossa oli sanomansa, joka pisti miettimään, mutta joka oli myös rauhallinen, ei minua, eikä kuten kuulin, niin montaa muutakaan ”pitänyt otteessaan” ihan koko aikaa…

Miksemme voineet vaihtaa mielipiteitä kesken leffan, vaan suomalaiskansalliseen tapaan istuimme hiljaa paikoillamme siemaillen muutamaa jäljellä olevaa pientä viinitilkkaa miettien, voisiko tilata lisää niiden 16 cl:n lisäksi ja voisiko saada viiniä juuri sieltä Remellurin tilalta, jossa elokuvan kaksi itseään ja elämäänsä etsivää keski-ikäistä miestä katselivat kappelin maalauksia ja kevättalvisia maisemia. Ja hautausmaata! Ihan uusi hautaustapa minulle! Sitä pitää tutkia lisää! Ehkä mennä käymään siellä? Rioja Alavesa seuraavan reissun kohde?

Tiedä häntä. Mutta yhteisöllisyyttä olisi mahdollista olla paljon enemmän.

Valokuvaus Vanhemmuus

Opiskelua perheessä riittää…

No nyt se sitten on auki. Meidän Esikoisen paikalle Alma Mediaan etsitään uutta digiasiantuntijaa (mikä on kyllä kuulemma vain puolet siitä, mitä hommiinsa nykyään kuuluu).

Kolme vuotta Kauppalehden harjoittelijasta digiasiantuntijaksi ja lopulta Alma Median tuotepäälliköksi. Tarinassa on paljon käänteitä ja muuttuvia tekijöitä, mutta olennaista on se, että työnkuva ja työmäärä ovat muuttuneet koko ajan, luonnollisesti vaativammiksi. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon tyttärellä on ”virallisesti” pitämättömiä lomia ja ylityövapaita, ja sitten vielä ohi työaikakirjanpidon tehtyjä hommia… Ainakin kahden kuukauden verran. Ainakin.

Ja kuten itse sanoi ”Ei ne kaksitoistatuntiset työpäivät, mutta kun se, mitä siitä työstä jää. Ei itselle eikä muille muuta kuin rahaa, eikä se tunnu hyvälle.”… Jo opiskeluaikanaan pohti, onko markkinointi sittenkään hänen hommansa. Aluksi tekikin Kauppalehdessä paljon muuta kuin markkinointia, sai tutkia ja analysoida. Vähitellen, monien muutosten kautta tyär on kypsynyt, viime kesälomalta palattuaan alkoi pohtia lähtöä: työpaikan ja alan vaihtoa. Soitteli ja nähdessämme käytti – kuten sanoi – ”hyväkseen kotoista opinto-ohjauksen ammattitaitoa” – ja minähän kannustin. Miksipä jäädä työpaikkaan, jossa työ ei tunnu mielekkäälle. Alle kolmekymppisellä on vielä enemmän kuin 30 vuotta työelämää edessään, joten ei kannata hautautua ja uupua työhön, josta ei saa iloa ja johon ei ole intohimoa.

Monia vaihtoehtoja on kelannut, ja vaikka graduseminaarin jälkeen, kun oppiaineen professori oli vähän kysellyt, että miten jos alkaisit jatkotutkijaksi, väitöskirjan tekijäksi, oli Esikoinen pohtinut, että olenpa yhden sellaisen tekoa seurannut, ja kiitos ei, kuitenkin mietti tässä syksyllä, ettei akateeminen ura sittenkään niin paha olisi. Mutta siitä minä varoittelin. 😀

Noh, tammikuun alussa Esikoinen irtisanoutui, mistä seurasi kaikenmoista, mutta nyt on enää pari viikkoa töitä jäljellä. Olen sanonut omalle ja monelle muulle elämänuraansa pohtivalle, että – varsinkin nykyisin – työelämä ja ura on prosessi, ei maali.

Ja mitä sitten? – Nyt alkaa luku pääsykokeisiin. Pelkillä pisteillä pääsisi Helsingin yliopistoon, mutta kun haluaa Aaltoon. Ja nyt kun korkeakouluihin on nämä isot ensikertalaiskiintiöt, niin ”toiskertalaisen”, valmiin kauppatieteen maisterin, on pärjättävä pääsykokeissa hyvin, että pääsee opiskelijaksi toistamiseen. Opintotukikuukausia on vielä jäljellä, kun KTM:n teki sen verran nopsasti, ettei kaikkia ehtinyt käyttää. Ja on kuitenkin ehtinyt tienatakin valmistumisensa jälkeen.

Kaikkihan eivät tämmöistä ymmärrä, mutta minä kyllä olen iloinen ja helpottunutkin. Kuten Pehtoorikin. Koulutukseen ja uuden oppimisen hyvää tekevään vaikutukseen uskon vahvasti, mikä ei ehkä yllätä. 😉 Ja sellainenkin hieno juttu, ettei Esikoinen pyri mihinkään jenkkiyliopistoon tai jonnekin muualle tuhannen kauas. Helsingissä pysyy. Ja tulee välillä kotikotiin lukemaan pääsykokeisiin.

Minullakin on päivä mennyt iltaan asti opiskellessa ja kuvia tehdessä. Ja se tuntuu mielekkäältä ja siihen on intohimoa. Iltalenkille sitten Nallikariin.

Niitä näitä Oulu

Helmikuun sunnuntaina elämä on!

Ihan on yliarvostettua sellainen helmikuussa etelän lämpöön lentäminen. Ei tarvi ihminen etelän aurinkoa, jos kotikaupungissa on sellainen valon määrä kuin tänään Oulussa on ollut. Ihan turhaan mekin vuosi sitten juuri 18. päivä helmikuuta lennettiin Lanzarotelle patikoimaan ja luppoilemaan. Ihan turhaan. Sanoo kettu pihlajanmarjoista… Tottahan nytkin kelpaisi tepastelu jossain lämpimässä, vähemmän kristallisessa kelissä.

Mutta. Kyllä tänäänkin on hyvä olla Oulussa, olla kotona. Ulkoilla ja tehdä pikkuperheelle ruokaa. Olla vailla isoja tekemisiä, luppoilla kotosalla. Sellainen ”elämä on” -fiilis on ollut, varsinkin aamupäivän pitkällä lenkillä, raikkaan kristallisessa säässä. Sen verran verkkaan puolitoista tuntisen liikuin ja kuvailin, että lämmittävästä auringosta ja vähintäänkin tuhdista vaatemäärästä huolimatta alkoi puoleltapäivin jo palella, joten oli kaupan kautta siirryttävä Festan keittiöön valmistelemaan päivällistä. Saatiin Apsun serkkukin pitkästä aikaa ruokapöytään. Ja vaikka serkku on pojalle hyvin tärkeä, ei mummi sentään jäänyt ilman haleja ja lukuseuraa…

Ulkoilmassa sinisen sävyt pastillista kirkkaaseen; vastavalon lämpö ja lumen puhtaus tekivät hyvää… Hiljaista, kaunista, turvallista, omaa, tuttua, helppoa, — niin paljon hyvää.

Sitä minä mietin, että mihin tuon pupun taival päättyi? Mihin se meni? Lähti lentoon?

Ainolan puistossa, Hupisaarilla, on menossa suuri purojen, lampien ja ojien ruoppaus – ensi kesäksi puiston on määrä on entistäkin kauniimpi, veden virtauksen vuolaampaa – joten nyt siellä on paikoin aika karun näköistä. Mutta Silloilta Pikisaareen maisema talvisen kaunis.

Aamupäivän kipakassa kelissä oli aika vähän kanssakulkijoita. Kauneuspadolle kuitenkin jotkut olivat rohjenneet…

Ravintolat

Ulkona – syömässä

Eilen illalla, illan lopuksi, istuksiessamme takkahuoneessa, siinä surffaillessamme, kysäisin ohimennen Pehtoorilta, jotta ”mihin viet minut huomenna syömään… ?” Ajatuksenani, että pitäisin tänään taukopäivän kokkauksesta…

Ja tänään aamupäivällä mies ilmoitti, että varaus Uleåborgiin on kunnossa.

Uleåborgiin! Minullehan olisi ollut iloa pizzasta tai hyvästä, kokolihahampulaisestakin, mutta että lähdetään oikein hyvin syömään?! En valittanut.

Käytin päiväni ”studiossa” ja eilen oppimaani uutta tekniikkaa hioen. Onhan mukava tehdä noita kuvia.

Tänään olisi kuvaajalle ollut poroferiaa, Talvikylää, auringonnousua ja -laskua, pakkasen valoa ja kuuraisia hankia, – ja minä vain kuvailen sisällä. Noh, oli mukava taas oppia uutta, ja toimeksiantojakin tuli täydennettyä. 😉

Iltapäivän lopulla sitten lähdimme tepastellemaan kohti kaupunkia ja Uleåborgia. Pakkasta oli juuri sen verran (- 17 C), että oli hyvä ja reipas kävellä, ja että päivällinen tuntui entistä ansaituimalta. Oikeasti oli hyvä keli kävellä kun oli kunnolla kampetta. Ja mikä riemu istahtaa valmiille. Sai valita mitä joku muu tekee.

Eikä valinta ollut vaikea. Ei ruoan eikä viinin suhteen: Uleåborgissa tiedetään meidän makumme. Alsace, blinit ja päivän kala (made luonnollisesti, ja olihan hyvää!!).

Liki familiääri tunnelma, ja kummasti ”ansaittu” olo oli. Kaikki maistui. Mm. Made ja punaviini! Alsacen huikea riesling oli normi, mutta saimme maistaa myös appassimentoa kalan kanssa. Myönnetään: pieni ennakkoluulo, mutta ihan turha. Täsmäpunaviini oli parempi kuin Grand Cru Alsace. Tiedättehän, näitä elämän suuri juttuja. 😀

Ja onhan tämä tiedetty; minä en jälkkäreistä piittaa, mutta niinhän se tänäänkin oli että ”Veriappelsiinijäätelöä, mehustettua appelsiinia ja Campari-sabayon” oli tilattava. Ja yhtäkkiä olen Roomassa!!! (BTW tutun näköiset lautaset, eikö?]

Hyvä lauantai takana.

Ruoka ja viini Valokuvaus

Lasillinen viiniä

Siinäpä ne keskeisimmät!

Viinilasillinen, ja toki toinenkin.

Mutta tuo viinilasin pirstaloitumiskuva on tämän päivän The Juttu! Olen monta kertaa yrittänyt saada tuollaisen aikaiseksi. Eräänkin tutoriaalin, Digi-lehden kurssin läpi kahlannut, koettanut, laittanut layereita, pensselöinyt, syvännyt ja tehnyt vaikka ja mitä. Ja nyt eka kertaa edes periaatteessa onnistui. Jopa niin hyvin, että Riedel FInland halusi kuvan Instaansa kun olin ensin laittanut omalle Insta-tililleni. Tämmöistä hassua se on kuulkaa valokuvaajaksi opettelevan elämä.

Ja todellakin viiniteema jatkui sitten illallakin. Olimme vähintäänkin mielenkiintoisessa Rhone-vertikaalimaistiaisissa ”Pinotage”-tiellä Iskossa. Viinit hyviä ja mielenkiintoisia, mutta ruoka!!! Oi, että!

Isovanhemmuus Oulu Vanhemmuus

Humputtelemassa

Tänään Apsu-mummi -päivä. Humputtelupäivä. Voi kun en osaa liittää tähän ääniviestiä, kuinka pieni vastasi viestiini, kun eilen kyselin, lähtisikö poika humputtelemaan mummin kans? Että mentäisiinkö kaksistaan jonnekin, ja tietysti mm. pimmimehulle ja kahhille. Mutta any way: vastaus oli myönteinen.

Olin ajatellut ensin HopLoppia (minulle tuntematon juttu, aika melskeeksi mainittu), sitten Leon Leikkimaata (edellistä enemmän kehuttu, mutta kuitenkin Kempeleessä ”asti”), Linnanmaa on hyväksi havaittu, samoin Maakuntamuseo ja sen Hakkaraiset, Nallikarissa kesällä ja talvella oltu, kauppakeskus Valkea kahviloineen ja ruokakauppoineen on jo muutaman kerran katsottu, puistoissa kuljettu, mietin vähän Virpiniemen pulkkamäkiä ja sitten yhtäkkiä! Tietomaa! Joskin vähän olin skeptinen, että onkohan Apsu vähän liian pieni ja nuori sinne, mutta että onhan siellä kuitenkin Moomin Cafe ja hissi vanhaan Åstromin tehtaan vesitorniin. Siispä sinne humputtelemaan.

Ja pienen alkuarkuuden jälkeen me löysimmekin monta hienoa juttua. Dinoja ei menty katsomaan kuin ovelta – toisin kuin isänsä tuon ikäisenä Apsu ei dinoista piittaa, päinvastoin pelkää, mutta robotti (”Ini nanoo … painaa nappia … nonotti tekee jotain… ”), Levyraati (sai istua ihan isot kuulokkeet korvilla ja kuunnella!), jaloilla soitettavat rummut, torni, josta ylhäältä näkyi parkkipaikalla ”mummin auto, mummin auto, piiiiieeeeni”), ”avanuuteen” erinäisten havaintotaulujen edessä ja ”hyvä laulu” (ainakin viisi kertaa yhden vempaimen luona Elviksen biisistä tuo kommentti), hiekkalaatikko, jossa lapioimalla sai näkyviin karttamerkinnöin korkeuserot, ”Oi” (kultakala akvaariossa), – kaikkea oli pienellekin.

Ja ihan ylivertainen oli purjehduskilpailurata! Vajaasta kolmesta tunnista, jotka Tietomaassa olimme, varmasti tunti meni tuon äärellä.

Ja laulavainen poika lauleskeli stryroxiveneitä tuulessa uittaessa jotain, mitä en tunnistanut… ja lauloi moneen kertaan. Vasta vanhemmiltaan kuulin, että laulu on varmaankin ollut Fröbelin palikoiden ”Oli synkkä yö”.* En sellaista muistanutkaan, vaikka meillä Fröbeleitä kyllä parikymmentä vuotta sitten soitettiin, ja paljon. C-kasetit automatkoilla ja LP:t kotona kuluivat: Jumppalaulu (pää-olkapää-peppu… ) ja Leijonaa mä metsästän eivät unohdu.

Eikä unohdu Fröbelin palikoiden konsertti Oulun Pyrinnöllä joskus 90-luvun viime vuosina. Silloin oltiin tarha- ja alakouluikäisten muksujen kanssa katsomassa ihan mahdottoman hyvää konserttia. Ja tyär eli mukana, heilui ja lauloi posket punaisina koko livekeikan.

Kun oltiin jo matkalla kotiin, kysyin auton takapenkkiläisiltä, että ”Olihan hyvä konsertti?” – ”Oli, ihan huippu!” todistivat molemmat yhteen ääneen ja innokkaasti vielä kertailivat juttuja. Intouduinpa sitten kyselemään, että ”Mennäänhän sitten uudestaan kun taas tulevat Ouluun?”, mihin Juniori että joo, mutta tyär hiljeni, ja sitten: ”Ei, en halua.” Ihmettelin, että mikä nyt? Ja tämä meidän yhden sortin perfektionisti, tunnollinen Esikoinen liki itkussa silmin ”ku en mää jaksa heilua enää ….” . Ei sitten menty toista kertaa Fröbeleittein konserttiin, mutta Rölliä käytiin katsomassa Vaasan teatterissa asti. 😉

Ja Apsun kanssa mennään Tietomaahan toistekin. Apsu sanoi, että ”huomenna”.

Minullekin kyllä sopisi.

Fröbelin palikat: Oli synkkä yö

kun mä ohjasin laivaa
Ja aallot ne hurjina, hurjina löi
ja kuohui vaahto
Ja mä katselin näin, näin, näin, näin, näin
meren aaltoja päin, päin, päin, päin, päin
Ja silloin pohjalla jalajallaa
mä kalan näin
Hui, hui, hui,
se oli hai
hyi, hyi, hyi

Reseptit

Kuppikakkupäivä

– ”Saako näitä kuppikakkuja jo syödä vai kuvaatko ensin?”

Sellaista on minun mielestäni ystävyys. Sellaistakin. Ottaa toinen huomioon… Toki tulppaaneistakin ilahduin.

Valentinuksen päivästä ja sen historiasta kirjoittelin muutama vuosi sitten. Juttu on täällä.

Valentinuksen päivä on kulunut lussakasti. Olen vähän kokkaillut ja kuvaillut, ruoka-asioita äidille ja kotiin.

Ja Suuri Varmennustallennus Operaatio on meneillään. Ostin itselleni ”pilven”, jonne järjestelen, perkailen ja tallentelen nyt kaikkea talteen. Toissa viikonlopun säikähdyksen jälkeen päätin lisätä kuvieni ja muiden tiedostejen tallentamisen varmuutta. Ja kun tarkoitus on järjestellä ja yhdistellä useiden kovalevyjeni vuosien aikana kertyineitä aineistoja on kyse aika moisesta suosta. Ja sitten jää selailemaan ja lukemaan kaikkea vanhaa, mikä johtaa googlailuun, muisteluun, haluun tietää enemmän, haluun unohtaa ja miettimään, mitä hävittää, mitä säilyttää. Ja loputonta on tämä… Mutta hiljalleen.

Ja sitten noiden kuppikakkujen ohje. Ovathan ne sen verran tuhtia tavaraa, ettei päivittäisen kalorimäärän saamiseksi tarvisi paria enempää syödä. Ohjeessa on purkillinen rahkaa, mutta en mennyt siinäkään millään kevytlinjalla, vaan laitoin Irish Cream -rahkaa. Voinpa suositella. Olisi kannattanut tehdä kuorrutus kaakao-tomusokerista eikä punaisesta mansikanmakuisesta, vaikka eipä nuokaan nyt pahasti ristiriidassa olleet.

Valentinen päivän kuppikakut

10 isoa kuppikakkua

4 kananmunaa
2 dl sokeria
150 g (1 1/2 dl) sulatettua voita tai margariinia tai juoksevaa margariinia
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
200 g maitorahkaa
125 g voita tai margariinia
250 g (4 dl) tomusokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl vettä

Sekoita puuhaarukalla munat ja sokeri. Lisää sulatettu voi ja yhteensekoitetut kuivat aineet. Lisää lopuksi maitorahka. Pursota tai lusikoi taikina muffinivuokiin. Paista 200-asteessa keskitasolla noin vartin verran ja jäähdytä ennen kuorruttamista.

Valmista kuorrute. Pehmennä voi sähkövatkaimella notkeaksi. Lisää vaniljasokeri. Lisää tomusokeri vähän kerrallaan samalla vatkaten. Lisää lopuksi vesi ja vatkaa vielä hetken aikaa.

Makoisaa Valentinen päivää, blogiystävät!

Niitä näitä

Kansallinen kalasoppapäivä

– No mites se on elämä sua kohdellut?

Noin kysyi yksi ex-kollega, naapurilaitoksen lehtori, tänään marketin vihanneshyllyjen luona kun tapasimme pitkästä aikaa. Moneen vuoteen ei ole nähty; hän eläköityi jo ennen kuin jäin pois töistä. Mutta ehdimme olla sellaiset 30 vuotta työkavereita ja monessakin työryhmässä yhtä aikaa.

– ”Miten elämä on kohdellut?” Voihan sen noinkin kysyä, että mitä kuuluu? Noin kysyminen oli minusta mukavaa. Ja se pisti miettimään vielä jälkeenkin päin, ”että miten”? Hyvinhän elämä on minua enimmäkseen kohdellut. Myös yliopistolta lähtemisen jälkeen; tosin me molemmat kaipailimme opetushommia, opiskelijoiden kanssa tekemistä ja ohjaamista.

Ruuasta puhuimme tänäänkin, niin kuin usein Humus-kuppilaan yhtä aikaa sattuessamme tai vaikka tiedekunnan pikkujouluissa. Ostipa hän aikoinaan LappItalia-keittokirjani, nimenomaan itselleen, ei vaimolleen, joululahjaksi.

Hernesoppapäivähän se olisi tänään pitänyt olla. Laskiaistiistaina tietysti. Toisaalta tänään oli kansallinen kalasoppapäivä, joten keittelinpä kalasoppaa. Aika lailla tavanomaisesta poikkeavaa sellaista. Ohjeen sain Kauppahallin kalakaupan M:lta tai siis sellaisen Pro Kala -projektin lehtisen, jossa oli ohje. Olipa helppoa, hyvää, täyttävää ja erilaista. Ohjeessa neuvottiin syömään meksikolaisten nachojen kanssa, saattaisipa sopiakin, mutta mielummin ruissämpylä ja/tai saaristolaisleipä. Ihan pikkuisen retusoin ohjetta ja tällaisella sitten tein.

Juustoinen kylmäsavulohikeitto

4 annosta

1 l vettä
3 rkl kasvisfondia
1 pkt Koskenlaskija (Voimakas)
2 valkosipulinkynttä
1 prk maissia
200 g kylmäsavulohiviipaleita
3 rkl maissitärkkelysjauhoja
1 dl vettä

korianteria

Mittaa vesi ja kasvisfondi kattilaan. Kiehauta. Lisää joukkoon sulatejuustoa nokareina. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet, lisää kattilaan. Keitä keskilämmöllä noin 10 minuuttia, kunnes juusto on sulanut. Lisää joukkoon maissit. Kuutioi kylmäsavulohiviipaleet ja lisää keiton joukkoon.

Sekoita maissitärkkelysjauhot ja vesi pienessä astiassa tasaiseksi, ja kaada seos ohuena nauhana keiton joukkoon. Kiehauta ja keitä pari minuuttia, kunnes keitto sakenee.

Kyllähän tämä kuuluu sitten sarjaan ”Jokaviikkoinen soppamme” – viime vuonnahan jäi muutama viikkona resepti postailematta, joten paikon tässä samalla…

Oulu

Kotikaupungin monet kasvot

Kotikaupungissa on sää ja pakkaset vaihdelleet. Ulkona on kuitenkin tullut oltua. Tänään poikkeuksellisesti vasta nyt illalla. Raksilassa en ole tainnut koskaan ennen käydäkään kuvailemassa. Siellä on kyllä mukavaa menneen maailman tuntua. Isoja puutaloja.

Yksi teini-iän ystäväni asui tuossa Syrjäkadulla juuri tuollaisessa isossa, monen perheen talossa. Rippikoulukesänä ja seuraavana kävimme I:n kanssa Kuuskassa tansseissa tai diskohan se taisi silloin olla, ja minä menin Kuuska-lauantaisin hänen luokseen jo iltapäivällä; joskus käytiin saunassaki, kuunneltiin Sävellahjaa, opeteltiin meikkaamaan – tai siis minä opettelin, I. oli tosi hyvä jo silloin – , muutaman kerran meillä oli pieni Porvoon Lankku -pullollinen ja sitten lähdettiin Kuuskaan. Käveltiin kaupungin läpi, eikä todellakaan ollut noin pimeää saatikka lumista. Kävinköhän heillä koskaan talvella? En kyllä muista. Niin paljon jo on unohtunut.

Bloggailu Niitä näitä

Mieliala? – arvonnan tulos

Tänään oli vihdoin ”Simultaani”-postauksessa olleen arvonnan aika. Kuvahan oli tämä. Ja kuinka erilaisia tulkintoja siitä tulikaan!!

Sini
Ihana fiilis. Kevään odotusta. Sadunomainen tunnelma.

Tiina
Peikkometsään pääsee kevään ensimmäiset auringonsäteet eli jännittävä odotus, koska ihan vielä ei lämpö riitä pikku peikkojen ulos tuloon koloistaan. Sellaiset fiilikset, ihana kuva herätti heti mielikuvitukseni.

Katri
Toivo

Jarin
Mörkömetsässä!

Pake
Toiveikas

Anu
Mystinen

MS
Taianomainen,vähän pelottavakin kuva.
Simultaani tuntui tutulta,on se matkageeni joka aina etsii mahdollisuutta lähteä jonnekin.

Satu
Odotus

Marketta
Mitähän tuolta tulee?

Marketta Sauni
Kaikkien huolien ja murheiden takaakin näkyy aina uutta valoa! Kiitos blokeistasi. Niitä on hauska seurata ja katsella ihania kuvia!

Tuula Toivonen
Nyt riitti! Lähden pois!

Johanna
Pieni sitkeä toivo kuumeisen uupumuksen keskellä.

Hanne
Toivo. Toivo, jonka synnyttää tieto siitä, että jotakin uutta on puhkeamassa.

Anneli
Kylmyys, talvi
Sappi värjää taivaankin

Esteet, oksat
Pitävät valoa vankinaan

Sinisyys, reunalla
Tuo toivon keväästä
ja valon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kiitos kaikille osallistuneille. Tämä oli mielenkiintoinen juttu itsellekin. Minulle tämä on helmikuun kuva. Tehän tiedätte minun suhtautumiseni helmikuuhun. Niinpä Annelin vastauksen ensimmäiset rivit, Tuulan ja Johannan kommentit kolahtivat kyllä minuun. Ja miksei kaikki odotuskin!

Ja Apsu oli taas kerran arvontamestarina. Videoklipistä selviää voittaja! Onneksi olkoon! Ilmoitatko minulle (reija at satokangas.fi) postiosoitteesi, niin laitan kalenterin tulemaan!

Idea kuvan tulkintaan lähti siitä kun yhdessä viikkohaaste-projekteissa on kuluneella viikolla ollut aiheena juuri tuo ”mieliala”. En osallistunut sinne tällä kuvalla, vaan maanantaina kävin hautausmaalla ja koetin sieltä hakea ”mieliala”-kuvaa. Kävin taas ”Muualle haudattujen” -lehdossa viemässä kynttilän ystävälle, ja sieltä sitten jäi kameralle tällainen…

Viikonloppuna olen laittanut niin paljon ruokaa ja kuvakansioihin tullut satoja, satoja kuvia lisää, että ehkä palannen niihin … Mutta nyt: sinnitelkäämme helmikuun toinen viikko. Jos menee yhtä helposti kuin ensimmäinen, niin ei hätää! 😀 Kaikkea hyvää, ihmiset!

Reseptit

Kalaruoan aika – kalaruokaohjeita kotikeittiöstä ja kotikeittiöön

Ruokavuodessa on nyt blinien ja laskiaispullien aika (niiden ohjeita ja tarinoita täällä ja täällä). Molempia syödään nimenomaan ennen paastoon laskeutumista ja molempia juuri niiden rasvaisuuden vuoksi. Katolisessa maailmassa näin on tehty vuosisatoja, on kerätty vararavintoa ennen kuin laskiaisena alkaa paastoon laskeutuminen. Nyt nuo molemmat herkut ovat tulleet osaksi kevättalvea vähän kaikkialla Euroopassa.

Paaston aikana on sitten syöty kalaa jos sitä suinkin on ollut saatavilla. Perjantai oli jo keskiajalla kalaruokapäivä, juuri koska perjantai oli paastopäivä. Ja tuo katolisten perjantain kalapäivä oli uuden ajan alussa ja muutama vuosisata sen jälkeeenkin hyvä juttu Perämeren rannikon väestölle: hyvä asia niin Siika-, Pyhä-, Kala- kuin Oulu-, Kemi- ja Torniojoen asukkaille, joiden toimeentulosta iso osa koostui (lohen)kalastuksesta tämä oli tietysti mainio juttu, merkitsihän se vientimarkkinoita!

Meidän huushollissa kalapäiviä on vähän milloin sattuu, arjessa ja juhlassa, yleensä vähintään kerran viikossa, usein juuri perjantaina ja sitten jonakin arkipäivänä.

Nyt on ollut kolmeq päivää peräjälkeen kalaa, toissapäivänä siikaa, eilen kuhaa ja merikrottia ja tänään haukea.

Haukimurekepihvit

400 g jauhettua haukea (Kauppahallin Pekurilla on)
1 prk smetanaa
1 rkl Creme Bonjour tilli-sitruunaa
1 rkl vehnäjauhoja
½ sitruunan mehu
paljon tilliä
1 tl hienoa meri- tai ruususuolaa (ruususuola, punainen suola, on kyllä kalaruokiin kaikkein parasta)
juustoraastetta (Juustoportin vuohenjuusto)

Ihan itseäni lainaten:

Uskoin kun kerrottiin, että parempaa tulee ilman kananmunaa, ”laita smetanaa, ja mitä sattuu kaapista löytymään…” No laitoin purkillisen smetanaa, ruokalusikallisen tilli-sitruuna Creme Bonjouria, ruokalusikallisen vehnäjauhoja, puolikkaan sitruunan mehun, paljon silputtua tilliä ja hienoa merisuolaa ihan reilusti (ainakin teelusikallinen). Paistoin voissa lettupannussa, ja kun rupesin näyttämään, että kalapihveistä ei tule oikein kiinteitä, lisäsin pinnalle vähän juustoraastetta.

Olennaista on paistaa pitkään ja miedolla lämmöllä.

Tuossa kuvan annoksessa tänään alla pinaattilettu. Ihan itse keksin moisen siihen paistaa. Jokunen viikko sitten kun olin kuvaamassa Nuorten kokkien SM-kilpailussa pakollisena raaka-aineena oli mm. kuha ja pinaatti, ja silloin näin nuorten tekevän kalan kaveriksi pinaattilettuja. Miksen siis minäkin! Ja kehittelinpä oman versioni pinaattiletuista. Olivat muuten niin hyviä, että niitä voi paistaa ihan yksiksekseen sapuskaksi.

Pinaattiletut

2 d maitoa
2 kananamunaa
2 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
100 – 150 g tuoretta pinaattia
3 rkl sulatettua voita

Sekoita keskenään (mielellään jo aamulla) maito, munat, vehnäjauhot ja suola. Laita jääkaappiin tekeytymään.
Silppua tuorepinaatti rouheasti ja sekoita taikinaan. Lisää joukkoon sulatettu voi. Paista lettupannulla miedolla lämmöllä.

Nämä kyllä sopivat kokonaiseksi arjen sapuskaksi, sellaisenaan. Ehkä vähän voisulaa pinnalle. Kuohkeita ja hyviä olivat.

Tässä linkkejä muutamiin aiempiin kala- ja katkarapuruokapostauksiin…

Haukiohjeista puheenollen. Haukiceviche! Kokeile ja yllyty, ja ylläty!

Nythän on myös madekeiton aika! Madekeitto, joka yllätti positiivisesti. Oliko se edes keitto?

Lohikakkusia Nämä sopivat lakkiaisiin, ristiäisiin, jouluun, juhannukseen, kahden kesken, isolle porukalle.

Lohipiirakka Linkin takana pikaversio erinomaisesta piirakasta.

Kalaa suolakuoressa (ehkä joskus olet reissussa saanut tuollaista, mikset tekisi itse?)

Sakea välimerellinen katkakeitto

Katkarapukeitto thaimaalaisittain

Arkeen kalaruokia

Ja kalalle viiniä? Luonnollisesti! Kirjoittelen joku ilta. Mutta kyllä riesling melkein aina sopii. Tänään oli Alsacesta Grand Cru Riesling Rosacker. Ei ehkä ihan täydellinen pari, mutta kyllä meille maistui.

PS. kysely kuvan tulkinnasta vielä meneillään. Arvonta vasta huomenna illansuussa. Osallistuhan…

Niitä näitä Reseptit

Nyt jo perjantai

Hyvinkin hyvä olo perjantaista, ja sään lauhtumisesta, vaikka kyllä minä odotin sitä luvattua aurinkoa. Ihan sillä töin siirsin lenkin iltapäivän puolelle, … että näkisin auringon. En nähnyt. Mutta Nallikarissa kävin – voisinpa sanoa, että verkkoja laskemassa ja kaakaolla. Kuinka mukillinen Tazzaa maistuikaan hyvälle rannan tuulessa tarpomisen jälkeen.

Loppupäivä onkin sitten mennyt ruokakuvaillessa ja syödessä. Lähikaupassa oli merikrottia! Sanoivat tiskillä pojat, että on Toppilansalmen lähiruokaa, mutta rohkenin epäillä. 🙂 Ei taida merikrottia Perämereltä löytyä, mutta ostin silti.

”Meunierin tapaan” siitä meille ruoan laitoin. Ja kyllähän se maistui. Linkin takana on ohje ”kuhaa meunier”, kuhasta on vähintään yhtä hyvää, mutta jos teet krotista, niin nosta paistoaika kolmeen minuuttiin puoleltaan.

Merikrotti on kyllä tutustumisen arvoinen kala. Se on melkein kuin lihaa. Muistanpa tässä parikymmentä vuotta sitten, kun ravintola Matalaan (nyk. Toripolliisi, joka ei ole ollenkaan samanlainen kuin Matala) sitä tuotiin ”suoraan Tanskan salmista”, sanottiin, kerran viikossa. Ja kuka piti yllä tilauksen jatkuvuutta käymällä ainakin kerran viikossa sitä syömässä? Isänipä tietysti. Ja vei aina yhden tai pari kaveria mukanaan lounaalle maistamaan tätä herkkua.

Luulisi että hyvin syömisen, reippaan ulkoilun ja kaikenmoisen ”oikean” touhuamisen ja nautitun viinin jälkeen olisi mukava piakkoin siirtyä viikonlopun pitkille unille, mutta eipä oikein ollenkaan huvita mennä nukkumaan: pian kaksi viikkoa on ollut ihan hirveitä painajaisia, todella ahdistavia unia, jotka kuristavat ja sitten herättävät, eikä enää niiden jälkeen halua nukahtaa, ei halua jatkaa unta. Niinpä onkin jääneet unet turhan vähiin. Unissa on ollut pieleen menneitä juhlia, vanhusten todellisuuttakin kummallisempia sairauksia ja komplikaatioita, syyttelyä omasta osallisuudesta, toisen maailmansodan jatko-osa (jatko-osa???), jossa merkittävässä roolissa oli tyttären Meksikon kavereiden ja heidän pienten lastensa tulevaisuus [muuri!!] ja pienet ruoka-annokset, ystävän liki aikuisen lapsen sairautta pakeneminen jään yli Ruotsiin!!!, ekstyökavereiden murheet ja huoli koulutuksesta, vankileirit ja väkivalta kotikujalla, kiduttavat oikeusprosessit… Mistä nuo kaikki unet tulee!! Miten kanavan saa kiinni, suljettua siten, että voisi vain nukkua ja levätä!

Sitäpä mietin.

PS. Simultaani-postauksessa on menossa arvonta. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen arvonta on vasta sunnuntaina illansuussa. Siis osallistuhan. Koko huominen ja sunnuntai on vielä aikaa vastailla, millainen mieliala kuvassa mielestäsi on…

Reseptit Ruokatarinoita ja -historiaa Valokuvaus

”Asia on pihvi”

Hampurilaiskuvat alkavat olla nyt ”pihvi”*! – Tiedätkös, mistä tulee sanonta asia on pihvi? Sillähän on juurensa jo Ruotsin vallan ajalla.

Eikä taustalla ole mitään keittiöön tai yleensäkään ruokaan liittyvää, vaan se liittyy armeijaan ja oli alkuaan ”sotilaskieltä”. Kun sotilas anoi lomaa asepalveluksesta, hänen oli tehtävä anomus ja mikäli loma myönnettiin merkitsi asianomainen myöntäjä vain lyhenteen sanasta ”bifalles” (~ myönnetään, hyväksytään) eli hyväksytyn anomuksen alla oli merkintä ”bif”. Suomeksihan tämä sitten vääntyi pihviksi: loma on myönnetty – asia on pihvi.

Toinenkin täytetty herkku liittyy Ruotsin vallan aikaan … Laskiaispullan lyhyt historia täällä.

Kumpaakaan noista en ole tänään syönyt, en edes tänään kuvannut. Mutta tämän seuraavan olen syönyt ja kuvannut ja paistanutkin.

Kyllä oli koko huusholli sekaisin tämän yhden kuvan ottamisen takia. (Toki nuo siikapalat olivat ainakin 40 muussakin kuvassa. 😉 )

Mutta kalan paistamisesta sananen. Olen paistanut kalaa koko pienen ikäni. Niitä harvoja pääruokia joita jo kotikotona joskus 70-luvulla tein. Ja tuntuu, että nyt vasta olen oppinut paistamaan sen oikein kunnolla. Olennaista on voin riittävä määrä (paitsi lohelle ei voita ollenkaan, vaan vain merisuolahiutalaita pannulle). Mutta siika-, ahven-, nieriä- ja kuhafileet paistan voissa, ja voisulalla pitää valella kalaa koko paiston ajan. Kalan pitää liikkua pannulla. Kallistan pannua, jotta rasva valuu reunaan, josta sitä voi lusikoida ja lappaa kalan päälle. Ja aika kuumalla pannulla paisto, jotta nahkasta tulee mahdollisimman rapea.

Ja kyllä kalakin kannattaa ottaa huoneen lämpöön hyvissä ajoin ennen paistamista, ihan kuten lihakin. Muuten kylmä kala jäähdyttää pannun, ja menee keittämiseksi eikä paistamiseksi se homma.

* Lasaretin hampurilaisessa nimenomaan on pihvi, – kokolihapihvi.

Muistikuvia Ruoka ja viini Valokuvaus

Työssä oppimista

Ruokakuvausta melkein koko päivän. Jopa lenkillä.

Tilhilounaalla oli todennäköisesti ollut varpushaukka, kertoi lintutieteilijä-ystävä (kiitos, EH) kun häneltä asiasta kyselin.

Pitkästä aikaa kävin tepastelemassa lähirannassa; olen oppinut jo odottamaan puoleen päivään, että vähän lämpenee, että jo paistaa.

Kuvaprojektin ohessa varmennustallennusta ja uuden opettelua. Olen niin monille kehunut Light Roomia kuvankäsittely- ja kuvien arkistointiohjelmana, olen käynyt lyhyt kurssin (2 x 2 tuntia) sen käytöstä, koulussakin sitä opetettiin, tosin hyvin vähän mitään uutta siitä siellä tuli, ja silti VASTA nyt olen oppinut muokkaamaan arkistoa, viemään kuvia katalogista toiseen ja kokoamaan teemakansioita etc. Aika surullista, että vasta nyt. Digikuva-lehdessä oli asia väännetty rautalangasta, ja niinpä otin asiakseni opetella. Ei vienyt kyllä kuin tovin. Tosin vielä on katalogien siirto koneelta ja kovalevyiltä toiselle hieman hataralla pohjalla. Kuitenkin kaikille harrastajakuvaajillekin voin kyllä edelleen suositella ko. ohjelman hankkimista.

Oppimista on myös ruokakuvauksessa, ja toimeksiantojen vastaanotossa. Mutta kyllä tämä tästä.

Oisko smoothie-ohjeita jaossa? Sinun bravuurisi? Minulla ehdoton vaatimus on, että smoothiessa on oltava minttua, ja paljon. Ja jos muistan niin laitan puolikkaan banaanin viipaleina pakkaseen edellisenä iltana. Siten tulee hyvää, hedelmillä, jukurtilla, mehuilla, marjoilla voi sitten varioida. Vaikka useimmitenhan aamusmoothien nimi on ihan vaan Elovena. 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kuvien ja tiedostojen palauttamisesta

Olen jotensakin varma, että yhdelle sun toiselle käy joskus, ehkä toisille useammin, toisille vain kerran siten, että tiedostoja häviää vahingossa, tietämättä, itse deletoiden, tietokoneen päivitysten tai milloin minkäkin syyn takia. Ja vielä varmempaa on, että kameran tai puhelimen muistikortilta tulee poistaneeksi kuvia tai niitä häviää muuten ennen kuin niitä on siirtänyt parempaan tai yleensä mihinkään talteen.

Juuri word-tiedostojen merkillisiä katoamisia, muistitikkujen rikkoontumisia ja virusten hyökkäyksiä tuntui vuosien varrella olevan ihan erityisen paljon kandiseminaarin opiskelijoillani, joilla dead-linet olivat paukkuneet rikki; erinäisiä sovittuja päiviä opinnäytteiden palauttamiseksi oli useinkin siirrettävä juuri tiedostojen häviämisen vuoksi. Muitakin selityksiä (tuulesta temmattuja tai tosia? 🙂 ) oli jos jonkinlaisia: koira söi muistiinpanot, lapsi kaatoi maitolasillisen muistitikun päälle, läppäri oli jäänyt ”porukoille” kotiin jonnekin Kainuun peräkylälle edellisenä viikonloppuna siellä käydessä, poikaystävä (muistaakseni kerran yhden opiskelijan tumpelo äiti!) oli vahingossa deletoinut valmiin työn, yliopiston tietokoneluokassa tehty päivitys oli jumittanut vanhan version jne. – kaiken kaikkiaan mitä moninaisimpia tapahtumia tai ainakin selityksiä.

Meidän pari päivää kestänyt tietokoneäksident vei siis yhden tärkeän tiedoston (Pehtoorin liikuntakalenteri, ks. eilinen postaus) ja kuten myöhemmin huomasin muutamia muitakin – ei enää mitenkään erityisen tärkeitä – excel-tiedostoja.

Muistelin lukeneeni ja koulussa kurssikavereiltani kuulleeni että nykyisin on aika hyviä datan palautukseen olevia ohjelmia, jopa ilmaisia. Sellaisia, joita voi netistä ladata omalle koneelle ja koettaa pelastaa, mitä pelastettavissa on.

Niinpä eilen blogin postauksen jälkeen ajattelin kokeilla. Surffailin, etsin, lueskelin Valokuvaajan Neuvola yms. -(FB)nettipalstoja ja tulin vakuuttuneeksi, että Recuva on se, joka voisi auttaa. Löysin aika monta ”free download” -saittia, ja kun olin omalla päättelyllä ja Nortonin virustorjunnan avulla tullut vakuuttuneeksi sivuston turvallisuudesta, latasin Recuvan alla olevasta osoitteesta:

Recuva (erityisesti kuvien palauttamiseen)
https://www.ccleaner.com/recuva/download/standard

Ohjelma oli simppeli käyttää, ja se skannasi melkoisen määrän kansioita nopeasti. Ja löysinkin hävöksissä olleita tiedostoja. Nimenomaan kuvatiedostoja kymmeniä, muttei yhtäkään exceliä eikä wordia. Eikä niillä löytyneillä kuvillakaan ollut mitään ”arvoa”.

Joten kellon käydessä jo hyvinkin yhtätoista, oli etsittävä toinen ohjelma! Ymmärtääkseni turvallisen Data Recoveryn latasin täältä: https://www.easeus.com/ (erityisesti teksti- ja taulukkomuotoisten tiedostojen palauttamiseen). Myös se latautui, skannasi ja toimi nopeasti. Ja voilà! Sieltähän se kadonnut kalenteri kellon juuri lyödessä kaksitoista löytyi. Tosin erinimellä, mutta täysin vaurioitumattomana!

Joten pidä mielessä, että jos jotain häviää, se saattaa olla pelastettavissa aika helposti ja ilman mittavia kustannuksia. Nämä kaksi ilmaista ohjelmaa tuskin pelastavat jos kovalevy on kokonaan korruptoitunut, hajonnut tms. mutta pienempiin havereihin kannattaa kokeilla.

Kameran muistikorteilta kuvat on pelastettavissa varmemmin jos et ole ehtinyt ottaa uusia kuvia ”tyhjennetyn” muistikortin päälle, etkä ole alustanut korttia, vaan vain poistanut kuvat. Siis jos huomaat poistaneesi kuvat, älä käytä muistikorttia ennen kuin olet yrittänyt Recuvalla (tai jollain muualla tai vaikka liikkeessä) pelastaa deletoimasi kuvat.

Ja hanki ulkoinen kovalevy. Minä lähden huomenna ostamaan taas yhden lisää; ennestäänkin on noin viiden teran verran kuvia ja kirjoja ja kaikkea muuta vanhaa kovoilla. Pitäisi noita varmennustalluksia joskus vähän järjestellä ja perata …

Kuurankukka-teema jatkuu… 😉

Hautausmailla Niitä näitä

Vain yksi puuttuu

Päivä liesussa. Aamusta asti.

Välillä piipahtanut kotona, ja taas menoksi.

Nyt palautunut vuosikokouksesta, jonne sain kuin sainkin toimintakertomuksen viimeistelynä vietäväksi, ja kaikki muutkin tarpeelliset jutut.

Tietskari oli tänään rempassa aamupäivän, ja nyt taas entistä ehompana käytössä. Uusi näytönohjain pelittää, eikä mitään tiedostoja hukassa. Paitsi Pehtoorin ”Liikuntakalenteri”. Kymmenen vuoden kaikki urheilu- ja liikuntasuoritukset excelillä. Eikä niitä ole ihan vähän. Mieshän ui, pyöräilee (myös talvella, osti syksyllä sellaisen TREK-pyörän, ja on ajanut jo satoja, satoja kilometrejä), käy salilla, kävelee, hiihtää, – joka päivä jotakin. Parhaina sekä sali ja lenkki. Ja on sitten pitänyt kirjaa liikkumisistaan, – niin minäkin tein silloin kun olin nykyistä paljon aktiivisempi ja monipuolisempi liikkuja. Ja nyt siis ainoa hävinnyt tiedosto on juuri tämä liikuntakalenteri. En voi ymmärtää miten ja mihin se on hävinnyt!

Ja sitten minulla on yksi hauta hukassa. Oulun vanhalla hautausmaalla, Stooleporin puolella, on hautakivi, jossa on kaunis graniittinen pikkulintu oksalla istumassa hautakiven päällä. Ja juuri sen olisin tänään halunnut kuvata. En löytänyt sitä, vaikka melkein tunnin kiertelin siellä. Kuurankukkia ja bokehia kyllä löytyi.

Niitä näitä

Pari muuttuvaa tekijää…

Nyt on kriisi.

Eilen illalla, jo aiemmin varoitellut, tietokoneen toimintavarmuuden heikkeneminen vei vääjäämättä siihen tuskastuttavaan tilanteeseen, että kone simahti totaalisesti. Se ei enää käynnisty kunnolla. Jo alkuyöstä nukkumaan mennessäni olin hajoamisen vuoksi vähintäänkin huolissani, monestakin syystä, ja niinhän sitten aamuyön valvoin pari tuntia kirjaimellisesti tuskanhiestä märkänä ja mietin, mitä kaikkia seuraamuksia – sekä taloudellisia että aikaa vieviä juttuja olisi edessä. Ja ennen kaikkea asiakkaille kuvatoimitusten viivästyminen, jopa luvattujen peruminen, sai miettimään kaikkea ikävää.

Aamulla koetin kaikkea. Kävin Gigantissakin, ostin uuden näytön, sillä olin itse tehnyt diagnoosin, että se on sittenkin 11 vuotta vanha näyttö, joka on pragannut. Ei ollut sittenkään se rikki, sillä nyt on uusi näyttö (aika halpiksen 27 tuumaisen ostin, ajatuksena, että voisi sitten viedä mökille, ettei tarvisi siellä kärvistellä läppärin pikkuruisen näytön kanssa… ), mutta siinäkään kuva ”ei pysy” kuin sekunnin murto-osan. Olisko näytönohjain hajonnut? – Sitä toivon. Pikku vika, helppo korjata. Ei maksa paljon, ei ole tuhonnut mitään. Lukitsen tämän vastauksen.

Tiedän! Toki tiedän, ettei tämmöinen ole maailmoja kaatava juttu, ja BTW ei läheskään niin iso huoli ja hätä kuin viime huhtikuinen blogin kaatuminen kaikkine seuraamuksineen ja kustannuksineen, eikä tämä nyt onneksi ihan kaikkein pahimpaan aikaan sattunut, mutta silti. Esim. kaksi viikkoa sitten kapitulikuvien teon ja toimittamisen aikaan olisi ollut kyllä valokuvausyrittäjyydelleni melkoinen romahdus tai vaikka viime keväänä valmistautuessa liiketoimintasuunnitelma-näyttötutkintoon.

Mutta nyt siis vaiheessa… huomenna olen Data Groupin oven takana tasan yhdeksältä tietokone kainalossa!

Ulkoilu, sushipäivällinen ja Apsu vanhempineen ovat pitäneet minut muutaman tovin/tunnin pois tämän ongelman äärestä, ja nehän ovat oikeastaan kaikki tärkeämpiä kuin erinäiset hävinneet asiakirjat, mm. huomiseen vuosikokoukseen toimintakertomukset etc., sadat muokkauksessa olevat kuvat, asennetut ja ostetut lisäosat ohjelmiin, soppakirjan aihio, Muistikuvia-nettisivujen matskut, etc., valtava osoitetiedosto, osa sähköposteista? — Noh, asiat tärkeysjärjestykseen, ja kohti huomista.

(Raatinsaaren tilhi lounaalla.)

Niitä näitä

Simultaani

Entä jos ryhtyisi aamuisin, – joka aamu, viikon ajan – paistamaan aamiaispöytään croissanteja ja pilkkoisi hedelmiä lautaselle, ja sitten keittäisi maitokahvia tai siis keittäisi ensiksikin erikseen erittäin tummapaahtoista kahvia ja sitten keittäisi erikseen maidon kuumaksi. Unohtaisi puuron, unohtaisi puoli lasillista gefilus-tuoremehua, D-vitamiinin, glukosamiinin, pannukahvin ja siihen tilkan maitoa ja oheen yhden vohvelikeksin. Söisi vain croissanteja ja hedelmiä ja joisi maitokahvia, ehkä – jos mahdollista – lasillisen tuoreista appelsiineista puristettua tuoremehua.

Entä jos sen jälkeen siirtyisi pieneksi toviksi tarkistamaan läppäriltä sähköpostit, vastaamaan aina niin tervetulleisiin blogin kommentteihin, tutkisi hieman karttoja ja sitten pakkaisi repun, ehkä teippaisi kantapäät ja tarkistaisi, että sekä kameran akku että vara-akku ovat täynnä ja että muistikortteja tarpeeksi tyhjänä.

Lähtisi ulos. Pehtoorin kanssa luonnollisesti, tosin poikkeuksellisesti yhdessä ulkoilemaan ja liikkumaan.

Olisi päivän ulkona: joko kävellen, mielellään juuri siten, tai sitten sopisi sekin, että kävellen ja välillä pysähdellen pitkäksikin toviksi nauttimaan säästä, auringosta, sen lämmöstä, maisemasta, ehkä hiljaisuudesta tai vilkkaasta, eloisasta elämästä. Mutta joka tapauksessa liikkua olisi hyvä.

Lounaaksi nauttisi tuoreita hedelmiä, vaikka suoraan torilta, rapeakuorista leipää, palan juustoa ja mikseipä lasillisen proseccoa tai cavaa… Puolenpäivän prosecco! Jos tarve vaatii niin hyvä on, menköön madeira!

Iltapäivällä antaisi raukeuden tulla, olisi ihan vaan leväten, edellyttäen, että on lämmin, mieluummin jopa kuuma tai sitten jatkaisi reippaasti askeltaen paikasta toiseen, kuvaten, kauneutta ja valoa etsien ja ihastellen.

Illansuussa harrastaisi sosiaalista mediaa, kirjoittelisi blogia, chattaisi nuorison kanssa, kuuntelisi Apsun ääniviestit, ehkä soittaisi äidille, purkaisi päivän kuvasaalista.

Ja sitten siirtyisi jonnekin, jossa joku muu on laittanut ruokaa, mielellään ihan erilaista ruokaa kuin itse on tapana tehdä. Nauttisi joka ilta miehen kanssa pullollisen punaviiniä ruoan kanssa. Istuisi pitkään ruokapöydässä uhraamatta sekuntiakaan ajatusta sille, kuka laittaa tiskit pois.

Verkkaisesti siirtyisi kohti yöpuuta… Hyvin verkkaisesti tosin, ehkä tehden vielä pienen kävelylenkin, jopa promenadin, piipahtaen paikallisessa. Ja sitten illan lopulla tietysti kirjoittaisi päivän tapahtumia… blogiinpa hyvinkin. Sinnepä juuri.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tällaista simultaania äsken kaksistaan päivällisellä (oli muuten tosi hyvää karitsan karetta ja zini-pastaa sekä vuohenjuustoraasteella aateloitua salaattia) ollessamme suunnittelin, haaveilin, mietin ja ääneen selittelin … Ja mitä toteaa Pehtoori: ”Ei kyllä olisi vielä jokunen vuosi sitten voinut uskoa, että sulla iskee tuommoinen Kanarian loman kaipuu, – ei ikinä… ”

Ei olisi, ei.

Mutta eihän se olisi hassumpaa lähteä vaikka ensi viikonloppuna tarpomaan Lanzaroten vulkaanisiin maastoihin tai etsimään La Gomeran suojaisinta ja sateettominta vuorenrinnettä. Kyllä Teiden kraaterissa voisi toistamiseenkin kävellä saatikka suunnata ihan uusiin patikkamaastoihin Fuenteventuralle.

Ei, ei ollut mitään vikaa Oulunkaan rannoilla tänään ”patikoidessa”, pitkähkön lenkin tehdessä, mutta kyllä olisi nyt hyvä aika lähteä jonnekin. Edes tyttären luo Helsinkiin. Helsingissä olisi paljon hyviä näyttelyitä, uusia ravintoloita ja sitten se tytär ja vävykokelaskin…

Mutta ensiksikin: tyär tulee pian tänne, jopa viikoksi ja etelänlomalle en nyt ole raskinut kuitenkaan matkaa varata, sillä toukokuun reissu on tänä vuona se ”The Grand Tour”, joka vie voima- ja rahavaroja aika lailla. 😉

— –

— ja sittten asiasta ihan toiseen. Mökillä hoksasin, että minulla olikin siellä tuplasti tämän vuoden kalentereita. Mökillä jo olikin yksi, joten turhaan sinne vein… siis nyt olisi arvottavana yksi OULU KUVISSA -kalenteri, – onhan tässä vielä vuotta, eikö? Arvon sen ensi lauantaina kaikkien niiden kesken, jotka kommentoivat sanallakaan, mitä mielialaa tämä kuva edustaa. Millainen fiilis siitä välittyy? Kerro vaikket olisi edes kiinnostunut arvonnasta… voithan voittaessa panna vahingon kiertämään ja antaa kalenterin eteenpäin… 😀

Millainen mieliala tässä kuvassa on? Tänään aamupäivällä tämän otin Hahtisaaren rannalla, Kauppatoirn takana. Onko siinä edes löydettävissä mitään mielialaa?

Lappi Valokuvaus

Paluu kotiin pakkasista

Säätiedotus (eilen illalla Ilmatieteen laitoksen sivulta kuvakaappaus) oli ehkä suurin syy siihen, että jo eilen illalla tehtiin päätös jättää mökki ja sitä ympäröivä luonto. Toki oli jo muutenkin palattava kotiin. (Ja ennuste on kyllä muuttunut aika paljon lämpimämmäksi… )

Tiedättekös, mitä teen aina ensimmäisenä kun mökkipihasta lähdetään kotimatkalle kohti etelää? Pehtoorihan ajaa Rovaniemelle asti, minä loppumatkan alas. Ja ylöspäin mennessä minä ajan ensin Oulu – Roi, ja Pehtoori sitten loput. Näin on ”aina” tehty. No niin, mutta siis, kotimatkalle lähtiessä ensimmäisenä otan esille kalenterin. Repun etutaskussa kalenteri on saanut olla koko mökkkiviikon, mutta kotimatkan aluksi kaivan sen esille. Yleensä muistan muutenkin, mitä suunnilleen on tulevalla viikolla tiedossa ja sovittuna, mutta jo paluumatkalla haluan tietää, milloin päästään seuraavan kerran möksälle. Montako viikkoa on seuraavaan Lapin reissuun? – No nyt ei tarvitse odottaa kovin kauaa.

Tällä kertaa ei ollut mitään enemmän tai vähemmän ”obligatorista” lukemista ja pipokutimenkin olin pakannut laukkuun ja peräkonttiin, joten surffaillessa ja nettiuutisia lukiessa meni matka. Aika helposti meni. Lakkoperjantaista huolimatta rekka- ja onnikkaliikennettä jotensakin tavallisesti, mutta kaikkinensa aika sujuvasti viisi ja puolituntinen matka hujahti.

Kotona on muutamia materiaalisia juttuja, jotka palattua tuntuvat erityisen mukavalle, mutta jotka arjessa tuppaavat olemaan itsestäänselvyyksiä.

Iso jääkaappi!
Vesijohtovesi, joka ei revi käsiäni pienille haavoille kuten mökin porakaivon vesi. Kumpi on kalkkisempaa, tai mikä lieneekään asiaan vaikuttaa, mutta mökillä (varsinkin jos olen unohtanut lääkevoiteen kotiin niin kuin tällä kertaa) kädet aukeavat, mitä tietysti pakkaskausi edesauttaa. Stressiä nyt ei kyllä ollut osatekijänä, ei todellakaan. Mutta sormet ja rystyset ovat pienillä haavoilla.
Tänne kulkee maaposti. Siellä olikin mukava yllätys.
Tietokoneen 24–tuumainen näyttö. Kuvankäsittely on vaan niin paljon helpompaa ja parempaa kunnon näytöllä. Samaan settiin kuuluu tietokoneen nopeus; kuvien latautumista ja säätöjen tekemistä ei tarvitse odotella.

(Vähän noloa tämmöisestä tekniikasta ja materiasta iloitseminen ehkä on, mutta täytyy koettaa itsellekin taas muistuttaa niistä pienistä iloista, joita ”residenssistä” toiseen aiheuttaa. )

Kuvankäsittelystä puheenollen: otin viikon aikana 1400 kuvaa!

Suunnilleen sen verran on tullut yleensä viikon ulkomaanreissulla otettua, mutta kyllä nyt taisi tulla mökkiviikon ennätys. Mikä ei kyllä oikeastaan hämmästytä. Oli niin hienoja kelejä, valoja, värejä, auringon ja kuun nousuja ja laskuja. Olen koonnut niistä kansiollisen kuvia, – muitakin kuin täällä Temmatussa jo julkaistuja. Ja kokonainen kansio Kakslauttasen miljööstä. Ehdottomasti kannattaa klikkautua katsomaan. Aivan oma maailmansa on tuo West Village. Pakkasessa (- 27 C) kuvaamisessa on haasteensa (mm. jalusta hyytyi, olisi pitänyt olla lukkosulaa tms.), mutta myös ilonsa. Sininen Lapin pakkasilta on kaunis.

TÄSTÄ KUVASIVUSTOLLE: KLIKS

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Ihan kuutamolla

Monenlaisten miettimisten päivä:

– Kuutamoöisin minulla on tapana valvoa. Tai ainakin nukkua huonosti. Mutta viime yönä en herännyt kertaakaan. Ja nukuin hyvin myöhäiseen aamulla. Onko siis unen laatua parantava vaikutus sillä, että kohtaa sen hereillä pitävän täydenkuun silmästä silmään puolenyön aikaan? Sen jälkeen voi sitten nukkua levollisesti?

– Aamulla purkaessa ja käsitellessä viime yönä puolen yön tienoilla viettämäni kuvaussession kuvia mietin, että kuinka paljon täällä onkaan valoisampaa kuin kaupungissa, jossa valosaaste hävittää luonnon valon voiman. Kuinka valkoinen hanki heijastaa valoa takaisin!

– Aamulla ei tarvinnut miettiä lähteäkö hiihtämään, sillä pakkasmittarissa oli lukemat -27 C. Niinpä mietin, kummalle asiakkaalle muokkailen ja toimittelen kuvat. Helpompaan päädyin.

– Pehtoorin lämmitettyä saunan kylvin pitkään ja hartaasti. Mietin – taas kerran – että juuri kovalla pakkasella rantasaunassa on parhaat löylyt ja jos meillä olisi kaupungissa samanlainen sauna, saunoisinko myös kaupungissa, enkä vaan täällä möksällä? Alla olevan kaltaista pulahduspaikkaa tuskin kaupunkiin voisi koskaan järjestää?

– Kyllästyykö uunijuureksiin koskaan?

– Kuinka voi olla pientä kolmevuotiasta ikävä!

– Onko parempi olla kertomatta äidille, kuinka täällä on kaunista, ihanaa, rauhallista, kuinka Hangasojan huomassa on taas kerran hyvä. Kerron kuitenkin, mutta ajattelen, että itku ei ehkä sittenkään ole huono asia, vaan kertoo hyvistä muistoista täällä.

– Mikä pakko minun on vielä illan kiperään pakkaseen lähteä kuvailemaan Kakslauttasen West Villageen, kuvaamaan sen valoja ja viehättäviä näkymiä? (Ei mikään pakko, mutta onneksi lähdin ja reilun tunnin tarkenin! Palaan kuvasaldoon myöhemmin.)

– Kuinka mökkielämä (pakkasella, pimeinä iltoina) tekee minustakin telkkarin katsojan? – Ja pipo on pian valmis!

– Lähdenkö jonkun tunnin kuluttua taas ulos? Canon kainalossa? Viides kerta tänään? – Kuu nousee, taivas on kirkas, pakkanen piirtää maiseman tarkaksi. Miksen menisi?

– Olisikohan näistä kuvista korteiksi?