Kaikkea yritin. Yhdessä tehtiin pakastimen sulatus, jääkaapin pesu, petivaatteiden tuuletus, imurointi, takan hiililokeron tyhjennys, pintojen pesua ja pyyhkimistä, vähän pyykkiäkin, mutta eihän nuo riittäneet mihinkään, vaan puolelta päivin oli annettava periksi, sijaistoiminnot loppuivat ja eikun hiihtämään. En millään olisi viitsinyt. Ja kun oli muka vähän pilvistäkin.
Ja kyllä oli surkeaa räpeltämistä tänään. Ei mitään lennokasta menoa. Voiko olla maitohapoilla jo puolen kilometrin jälkeen? 😀 Mutta sää!! Aurinko alkoi paistaa heti ladulle päästyäni, ja kuinka kaunista onkaan! Tämä kirkkaus. Valot ja värit.
Iltapäivällä sitten ajelin Kaunispään huipulle pakkaantuneena untuvaan, villlaan, bambukerrastoon, vinkkeleihin, kädenlämmittimiin etc. Vakaana aikeena ja toiveena saada kuva kuunpimennyksestä. Edellisen kerran olen sen nähnyt Kioton asemalla syksyllä 2015. Ja nyt en siis nähnyt. En suinkaan ollut ainoa, joka oli tunturin laella kameran kanssa; pari bussilastillista turisteja kävi katsomassa myös. Auringonlasku toi taas halon taivaalle. Mutta kuunpimennys jäi horisontin yläpuolen sinisen pilviharson taakse…
Klikkaa oikean palstan instagram-kuva isommaksi! Jotain korvaavaa kun ei ole kuunpimennyskuvaa. 😉
Pelkkä kohteen hyväkään toisto – repro – ei riitä tekemään kuvasta hyvää.
Kuvan tunnelma, valo, rytmi ja kerronta ovat tärkeitä.
Tällaisia oppeja olen vuosien varrella oppinut valokuvauskursseilla, lukenut kirjoista, oppinut katselemalla ja arvioimalla muiden kuvia. Näitä samoja asioita minulle toistettiin Torniossa koulussa ja näytöissä parin vuoden ajan. Ja kuinka vaikeaa minun olikaan olla selittelemättä kuvia, kertomatta kuvasta, sen kuvaamisesta, tunnelmasta tai siitä hetkestä tai vaikeudesta, kun kuvan otin.
Ja silti. Tänäänkin ottamiini kuviin haluaisin liittää sanoja, kertoa tunnelmasta, mainita siitä hiljaisuudesta, joka tunturissa oli, siitä levollisesta olosta, joka valkoisten hankien keskellä kuvatessa oli. Siitä pakahduttavasta riemun tunteesta, kun näet auringonsäteiden laskeutuvan pilvien raosta tunturin rinteille! Kuinka et millään malttaisi muutaman tunnin ulkona olon jälkeen lähteä sisälle, ja sitten siitä kiitollisuudesta kun sinun ei sittenkään edes tarvitse lähteä yhtään aikaisemmin kuin itse haluat. Liikkumisen ilosta, valon määrästä, ystävien* viesteistä heidän palattuaan kotiin, rantasaunasta, punaviinilasillisesta tiistain (jämä)sapuskalla.
Kuvien julkaisemisen helppous ja nettiyhteyden pelittäminen ovat nekin näihin kuviin liittyviä asioita, mutta eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä.
Mutta selittelemättä tämän enempää…. 😉 tässä muutama otos tämän päiväisestä kuvasaldosta.
* Tässä sitten pieni hassu sivuseikka, anekdootti, kaikille vuosikausia blogiani seuranneille. Ystävät, jotka viikonlopun täällä – taas kerran, pitkästä aikaa – kanssamme olivat ja joiden kanssa on oltu mm. Kitzbühelissä patikoimassa, vuonna 1982 Kreikassa historian laitoksen ekskursiolla, vuokrattu yhdessä talo Rosesista vuonna 2009, vietetty eräskin vuodenvaihde täällä mökillä jne. Ja monien vaiheiden jälkeen olen käyttänyt heistä täällä ”peitenimeä” yhdistelmää ”Majakka ja Perävaunu” ja sitten VMP (= varamiespalvelu 😉 ), mutta tuo lyhenne tässä yhteydessä on tullut tiensä päähän, koska tässä joku viikko sitten kuulin radiosta, mitä se tarkoittaa ”nuorisoslangissa” 😀 . Niinpä käytimme kuluneina viikonlopun päivinä eräänkin tovin uuden nimimerkin keksimiseen aj mietimme uutta. Ja tänä aamuna sitten äänin neljä nolla päädyimme siihen, että ystävämme ovat täällä Tuulestatemmatussa nimellä ”Team PP”. En nyt lähde availemaan enemmän, mitä tämä pitää sisällään, mutta ent. VMP on nyt ”Team PP”. 😀
Myötätuulen aamukahvipöydässä hyväksyttiin yksimielisesti ehdotus lähteä käymään ensin Kakslauttasen West Villagen taidegalleriassa ja sitten siirtyä Saariselän keskustan tuntumaan tepastalemaan (Aurora-polku etc.).
Kunhan perusteellinen aamupuuro- ja kahvi monine lisukkeineen ja juttuineen oli nautittu ja tahoillamme tovi nettiliikennettä et al. hoideltu, lähdimme kohti Kakslauttasen resorttia. Kaikkihan (jotka näillä seuduin ovat liikkuneet) tietävät Kakslauttasen ja sen iglut, minäkin olen niistä täällä kirjoitellut (kliks ja kliks).
Mutta kun ei ole vain tuo Jäämerentien ja Kiilopään risteyksessä oleva Kakslauttasen East Village, vaan on myös vähemmän tunnettu West Village.
Luimme paikallisesta aviisista, että sinne on lokakuussa avattu uusi taidegalleria ja komea torni. Käydäänpä siis katsomassa. Tiesimmehän me, että siellä on myös turistiryhmille ravintola ja muuta, joten voitaisiin vähän käveleskellä sielläkin.
Siellä olikin valtava resort! Kymmeniä kelorakennuksia, pieniä, isoja ja vielä isompia.
Tässä esimerkiksi iso komea kelomökki, jonka toinen makuuhuone on iglu. Näitäkin oli ainakin kymmenkunta. Ja monia muita. Valtava ravintola, matkamuistomyymälä, tsasouna, savusauna, kokonainen kelokolossi saunoja ja spa, poroaitauksia, nilivaloin reunustettuja kävelyreittejä….
Tällaisia pieniä ”mökkikyliä” oli resortin alueella moniakin.
Taidegallleria ja sen viereen vielä tekeillä oleva design-matkamuistomyymälä olivat jotain täysin ennennäkemätöntä. Torni oli vaikuttava. Siitä on kuvia, mutta taidanpa käydä vielä joku ilta siellä kuvailemassa ja julkaisen vasta sitten…
Sunnuntaiaamun pienen mökkibrunssin aikana päätimme, että lähdemme ulos vasta puolenpäivän aikaan. Hyvä päätös.
Aamun pilvet hälvenivät, pakkanen pysyi kireänä (- 20 C) eikä tuuli virinnyt. Pakkasen purevuus heikkeni olennaisesti kun vähänkään nousimme tunturin reunaa ylemmäs. Kävelimme Kaunispään huipulle, kaarnikkamehulle, katselemaan laajaa Lapinmaata, ja jo liikkuminen oli ilo.
Näin vaalipäivänä, Suomen sisällissodan 100-vuotisen historian toisena päivänä (minkä me kaksi historioitsijaa toki muistimme) on oltu kiitollisia myös Suomesta. Saatikka kaikista kahdeksasta vuodenajasta valoineen, jotka täällä Koilliskairassa on tänään nähty ja koettu.
Eikä ketään yllätä, että iltapäivään kuului rantasauna ja pitkähkö päivällinen; Kreikka meets Italia – stifado ja porkkanarisotto, fetasalaatti ja mukaeltu tsatsiki pelitti oikein hyvin.
Vaalikatsomossa ilta.
PS. Kommentoinnissa on ollut joku ongelma, kommentit ei näy (vielä) täällä julkisesti, mutta minä olen saanut ne. Kiitos niistä, yritän korjata jutun, joten mielellään kommentteja edelleen ….
Parin, kolmen tunnin ulkoilun aikana sää, valo ja maisema ehti vaihtua. Auringonnoususta sumuiseen iltapäivään. En ollut ladulla, mutta ulkona kuitenkin. Kunhan ensin olin herännyt! Yhdeksältä. Yhdeksältä! Sellaista ei voi tapahtua kuin mökillä. Heti kerralla levännyt olo.
Kuten huomaatte: lunta on. Ja sumukin oli kaunista, joskin olisin suonut auringon näkyvän nousunsa jälkeenkin. Mutta silti, tavallistakin mieluisampaa on ollut täällä tänään.
Iltapäivän saunan jälkeen tein pari vuoalllista canelloneja, ja jälkkäriksi – taas kerran – kaarnikkakakkua. Ja tällä kertaa omapoimimista marjoista tehdystä hyytelöstä. Pitää muistaa ensi syksynäkin mennä metsään…
Ystävät tulivat illansuussa, – istahdimme ruokapöytään. Ja siinä se ilta vierähti. Sekin hyvä. Paljon hyvää yhdelle päivälle.
Purppurainen auringonnousu näkyi auton peruutuspeilistä kun motarilla oltiin ennen aamuyhdeksää. Vain Kemi – Tervola väli oli paha, – tai siis palteinen ja liukas. Mutta minähän en alle nopeusrajoitusten aja!
Yleensä en, mutta tänään ajoin. Ihan kiltisti pysyttelin rekan perässä turvavälin takana. Kyllä kahdeksaakymppiäkin päästiin eteenpäin. Ja jo Peurassa Pehtoori siirtyi kuskin paikalle ja minä viereen tekemään kirjallisia hommia. Ja luontokuvaamaan kuten tavallista: auton ikkunasta ja vauhdista. Paitsi Kitisen kohdalla Peurasuvannossa sain pienen kuvaushetken … 🙂
Kirjailujen ja kuvailujen ohella etsiskelin netistä reseptejä viikonlopun kokkailuihin, sillä saadaan huomenna ystäviä tänne mökille seuraksi. Haimmekin Sodankylän K-kaupasta ja Alkosta sen verran sapuskaa ja juomaa, ettei haittaa vaikka Kuukkelin tarjonta ei näin talvenselässä ole runsaimmillaan; onhan se niin, ettei se näin off-season ole kovin rapoista. Mutta nyt mökin Smeg ja kellari ovat turvavarastona pitkälle ensi viikkoon.
Ja matkallaolosta on nautittu. Oli niin kaunis pakkaspäivä ja -maisema ajellessa. Sinivalkoista, valkoista, aurinkoa, pastillinvärejä, lunta, paljon lunta.
Ja mökillä. Miten se tänään onkaan tuntunut ihan extrahyvälle tulla tänne, olla täällä. Lunta on. Sitä on paljon. Mutta täällä se on mahdollisuus, ei rasite.
Semminkin kun se oli puuterista, semminkin kun meillä on täällä linko ja kaksi kolaa ja kaksi kolaajaa. Siinä parituntinen viivähti. Pakkasta toki on (- 12 C), mutta sekin on täällä eri kuin kaupungissa. Kaupungissa se vihmoo, täällä tekee olon reippaaksi ja antaa punaiset posket.
Ja kuu. Täällä se on valo. Sen kehrä on kaunis. Se ei ole vain koriste taivaalla ja kuvissa, eikä vain valvottaja, kuuhulluuteen herättävä, vaan se on valo, ja tuo turvallisen olon.
Lappi on eri juttu. Ja juuri nyt se on hyvä. Erinomaisen hyvä.
Päivän ohjelmassa on suoritettavana lenkillä käynti.
On jäsenkirjeen laadinnan aika.
Haastekuvien otto ja lähettäminen on huomenna.
Portfoliokirja on tehtävä helmikuussa.
Pitää muistaa ja ehtiä lähettää vastaus kyselyyn.
Minulla on – vieläkin – niin paljon kaikkea, mitä ”pitää tehdä”. On aina ollut. Ei ole tarvinnut – vieläkään miettiä, mitähän tekis. Minulla on mielessä, takaraivossa, huonon omantunnon sylissä, silmieni edessä aina tekemättömiä juttuja. Niiden muoto, koko, määrä, suuruus ja vaativuus on päivien ja vuosien aikana muuttunut.
Kun lapset olivat pieniä ja olimme lähdössä mökille, ei minun ”pitänyt” pestä villaisia tai reilut 10 vuotta sitten minun ei ”pitänyt” monta vuotta kolmena aamuna viikossa ennen töihin lähtöä käydä salilla, eikä viisi vuotta sitten äidin luona käynti ollut ”pitää käydä” -leimalla merkitty.
Kun olin 35-vuotias minun piti käydä töissä. Silloin minun tekemättömien töiden listallani oli kokonaisia kirjoja. Vielä viisi vuotta sitten kun lähdettiin mökille, en edes ajatellut kukkien kastelua, minä vaan kastelin ne.
Ennen ne, mitä piti tehdä, olivat jotain möhkäleitä. Stressi tuli ”syyslukukauden lopusta” tai ”väitöskirjan loppulauseen kirjoittamisesta”. Iso asia oli kuntoutuminen isosta leikkauksesta tai joululahjojen hankkiminen.
Mutta aina minulla on ollut joku merkillinen ”minun pitää nyt tehdä” sitä taikka tätä. Mikä se niin pistää ajattelemaan? Kuka käskee?
Nyt, juuri tässä elämäntilanteessa, joka on kyllä vallan mukava, kun ei oikeasti ole mitään kovin kummoista, mitä ”pitää tehdä”, niin minä en vieläkään osaa ajatella ettei tarvi tehdä mitään. Minä keksin koko ajan jotain ”mitä pitää”.
Nyt pitää pakata.
Milloin siitäkin on tullut ”pitää-homma”? Eikö se voisi olla niin kuin on vuosikymmeniä ollut: ”Ollaan lähdössä reissuun tai mökille, niin minäpä pakkaan”. Miksi se on nyt ”minun pitää alkaa just nyt pakkaamaan”. Ja ihan kuin sitä pakkaamista nyt olisi juuri minkään vertaa.
Mutta kuitenkin, nyt pitää lähteä pakkaamaan.
Onneksi huomenna ei sentään ”pidä lähteä”, vaan saa lähteä…
Nyt kun minulla ei enää ole ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektia on meillä keittojen syönti loppunut. Ikävämpi juttu. Äidin pakastimeen sentään olen parit pakastesatsit tehnyt, siinä kaikki. Pitäisi alkaa toinen kierros, ja samalla kuvailisi uusia ja lisää kuvia, stilisoisi tekstejä reseptien ympärille, jotta voisi jo ryhtyä etsimään kirjalle tosissaan kustantajaa. Mutta sen aika on aikaisintaan parin kolmen viikon päästä.
Nyt olen vähäksi aikaa ihan täynnä kuvankäsittelyä: kokkikisan ja dinnerin kuvat on nyt vihdoin kansioissa halukkaiden lunastettavissa. Ja kyllä on sanottava, että olisin pystynyt parempaankin, mutta miksi ihmeessä sitten en onnistunut? Kun en sittenkään uskaltanut mennä tarpeeksi lähelle kuvattavia, kun en sittenkään ottanut edes yhtä pientä studiolamppua mukaan annoskuvien kuvaamiseen, kun en ollut tarpeeksi ”röyhkeä” enkä tehnyt tilaa kuvaamiselleni… Eli juuri niitä samoja asioita joista koulussa ja näytöissä jatkuvasti sain kuulla. Pari päivää olen nyt itseäni täällä ruoskinut, mutta nyt loppu. Asialle ei voi enää mitään, ja nyt ei muuta kuin rohkeasti kohti uusia yrityksiä. Olen minä taas oppinutkin paljon. ISO6000 ei enää koske. 😉
Mutta nyt on sellainen olo, että kuvailen taas vähän aikaa mielummin ulkona ja maisemia, paitsi että huomenna on vielä yksi ruokakuvaus, aika isokin: Lasaretissa on tulossa uusi a la Carte -lista, jonka herkkujen kuvaamisessä menee huominen illansuu. NYT minä otan yhden studiosalaman ja pari valonmuokkainta mukaan.
Ja kuvajuttuihin ja -haasteisiini liittyen, minä kerroin vuoden vaihteessa, että joka kuukausi on tarkoitus opetella ainakin kaksi uutta juttua joko kameran tai kuvankäsittelyssä. Ja tammikuun eka on nyt kyllä perusteellisesti opeteltu ja opittu. Eli piirtopöytää käytän, varsinkin photarin kanssa. Siis pukki ja oikeinmerkki tähän kohti. 🙂
Mutta siis huomenna myös ulos kameran kanssa, siellä onkin kauniita hankia joka puolella. Ja jos, jos ja jos, niin perjantaina lähdetään möksälle. Silläkin uhalla että Koilliskairaan on luvannut pakkaspäiviä.
Aamupuurolla istuttiin kolmisin ja Apsu katseli tulppaanikimppua, jonka Pehtoori jo viime viikolla oli tuonut: ”Kukka rikki”, ja jatkaa pian: ”Kolme puutttuu”. Yritän kysyä, miten niin kolme? Sen että liki kolmevuotias sanookin vähän uuvahtanuttta kimppua rikkinäiseksi, ymmärrän, mutta mikä logiikka on siinä, että kolme puuttuu?
Tämä on taas sitä lapsen kielen, ajatusten ja oppimisen ihmettelemistä, jota nykyään teen koko ajan kun pikkuinen on meillä käymässä tai olemassa vähän kauemminkin niin kuin nyt tänään.
Juniorilla on jo kolmas projektiharjoitteluviikko Rantekilla, mikä merkitsee säännöllistä kahdeksasta neljään duunia; jotain suunnittelevat, – insinöörihommia, joten älkää ihmeessä minulta kysykö, mitä mahtaa tehdä. Komeasti on projektipäällikön nimikkeellä, mutta palkkaa harjoittelujaksolta ei tule. Opintoraha luonnollisesti. Ja Miniä tekee satunnaisia keikkoja työpaikallaan, jollainen oli siis tänäänkin ja me saimme Apsun pitämään meidät liikkeessä. Pakkasta oli sen verran, ettei ”Rantapellon päiväkodissa” lähdetty ollenkaan pihalle, eikä puistoon, vaan puuhailtiin sisällä. Ei siinä tarvinnut yrittääkääkään mitään kuvia tehdä.
Bisneksiä niitä oli taas Apsullakin. Soitteli ja tilaili kaikkea, ja sitten oikeallakin puhelimella lähetti isälleen duuniin whatsapp-ääniviestin. Minä kun mokoma sanoin, että isänsä oli aamulla sanonut, että meidän pitäisi ruoan jälkeen mennä päikkäreille. Apsu ilmoitti, että ei ja otti minun kännykkäni ja etsi isänsä kuvan whatsapp-valikosta ja latasi ääniviestin: ”Ini on höpö, ini höpöttää”. Eikä sitten päikkäreitä nukuttu. 😀
Napakka pakkanen on ollut hyvä tekosyy olla sisällä koko päivän. Ja toinen oikea syy on ollut kuvien käsittely. Otin lauantaina 1200 kuvaa, joten jo valinnan tekeminen vei monta tuntia.
Muutaman tiedotuskuvan jo eilen lähetin Paistinkääntäjille (minulla on sinne kuvaprojekti meneillään) ja sitten onkin tänään mediassa näkynyt mun otoksia ja oikein nimi alla: mm. STT ja Ilta-Sanomat. Pienestä se on kuulkaa riemu revittävä. 🙂
Olisi kyllä pitänyt lenkille lähteä, sillä eilen(kin) tuli syötyä vähän turhankin hyvin. Pehtoorilla oli eilen kokkauspäivä (kerran kuussa sunnuntaisafka koko poppoolle, eilen systerikin meillä). Olin kyllä hyvin tyytyväinen, että oli juuri eiliseksi sen valinnut; minulla oli ihan yllin kyllin vielä tiedottajan ja valokuvaajan hommia. Ja olipa kyllä lauantaina yhdentoista jälkeen kotiutuessa hämmentävää ja mukavaa tulla pullantuoksuiseen kotiin. Oli mies laskiaispullia leiponut eiliseksi jälkkäriksi.
Olisi niin paljon sanottavaa; olen merkillisessä ”välitilassa” arjen ja juhlan välissä, – niin kuin olin koko eilisen, illan erityisesti.
Aamupäivällä ajelin (ihan pienen mutkan kautta 🙂 ) Kempeleen ammattiopistolle, jossa oli Nuorten kokkien SM-kisat. Olihan minun mentävä, olinhan luvannut, että ”virallinen kuvaaja” on paikalla.
Yhdeksän alle 27-vuotiasta nuorta kisasi Suomen mestaruudesta, ja minä sain olla sitä kuvin dokumentoimassa. Nyt toisen kerran, viime vuonna kouluun näyttöä varten, ja nyt oikeasti, palkattuna kuvaajana. Ja eilen jo osasin, vähän paremmin kuin viime vuonna.
Ja sitten opin taas ihmisistä ja heidän pyyteistään kaikenmoista.
Mutta olipa ilo katsella alle 27-vuotiaiden kisaamista, ja kuten he itse illallla palkintojenjakotilaisuudessa todistivat, yhteishenkeä oli. Kilpailuakin toki oli, mutta myös ”kaveria ei jätetä” – mentaliteettia näin keittiöissä. Ja sellainen minua ilahduttaa kovin.
Päivän aikana Kempeleessä kohtaamisia: nuorten hyväksyntä, harrastuskollegoiden kanssa myötäeläminen, oman kuvaamisen taidon rajallisuus.
Kilpailussa, sen taustajoukoissa, tuomaristossa ja kilpailijoiden kesken, oli mukava olla, koskapa taas kerran tutustuin uusiin ihmisiin ja taas kerran olin ”omieni” kanssa. Siinäpä se päivä vierähti.
Iltapäivällä pikainen piipahdus kotona: vaatteiden vaihto. No se musta Ril´s oli sitten ainoa mahdollinen pukukoodiin sopiva. Ja taas kuvaamaan, mutta myös oleman läsnä. Muistin hyvin jo lähtiessä ja varsinkin pitkin iltaa, kuinka meidän opet sanoivat kuvaajien koulussa: ”Ette voi istua kahdella tuolilla”. Tarkoittivat, että ei voi osallistua tapahtumaan ja kuvata. Niinhän minä olin ajatellut alun perinkin: en ajatellut osallistuvani illalliselle, en ostavani illalliskorttia, siis, että keskityn vain ja ainoastaan kuvaamaan.
Mutta kyllä sitten – nälissäni, – 😀 – mieluusti istahdin peruutuspaikalle Grand Dinêrille. Ja mitä parhaimpaan seuraan! Ja silti, yritin pitkin iltaa kuvailla, mutta kuinka tuskaa se pimeässä ravintolasalissa olikaan! Lohduttauduin sillä, että parhaani yritin, enempää ei voida vaatia. 😉
Ajelin kotiin ennen puoltayötä. Katselin vielä otokset, noh… Silti onnistuin nukkumaan monta tuntia.
Aamulla kirjeenvaihtoa monien osallistuneiden kanssa, ja sitten lenkille. Pakkasesta huolimatta upea aamupäivä!
Kiertelyn kautta vielä kerran juhlapaikalle, jossa vielä kohtaamisia ja eilisen purkua.
Ja sitten: se oli siinä. Melkein. Vaatii vielä vähän raportointia, ja kuvien työstämistä (enkä totta puhuen ole ollenkaan tyytyväinen kuvausjälkeeni, koskee erityisesti illallista: salissa OLI pimeää!), mutta nyt kotoista oloilua ja tekemistä tiedossa…
Kuten väliaikaiseksi laittamani viikonlopun kapitulin bannerikuvakin (ihan ite oon kuvannu ja teheny) kertonee, niin näissä syövereissä on tämäkin päivä melkein kokonaan mennyt. Aamulenkkiä (olipa ihana keli) ja Caritaksen parituntista piipahdusta lukuunottamatta olen viettänyt päivän kapitulin puuhailuissa.
Pressen hommissa ei mitään, paitsi että jo ainakin yksi oma moka on paljastunut), mutta kyllä noviisi-ammattilaiskuvaaja testailee kuvakulmia, valoja, objektiiveja … Onhan huomenna kuitenkin eka ”ammattilaiskeikkani”, jota ei voi uusia, ei käydä kuvaamassa toistamiseen, jollei kerralla onnistu. Yli 30 käädyn saajalla huominen on once-in-a-lifetime janminä olen vastuussa sen onnistuneesta kuvaamisesta. Jännän äärellä ollaan. Installointisalin ovi on jo raollaan.
Laplands hotellista, ja sen Oula-ravintolasta, lähtiessä oli kirkon nurkalta kohti Heinäpäätä näkyvissä ihan mieletön auringonlasku. Olisipa ollut jalusta, kunnon objektiivi ja tarpeeksi kampetta… Siis naurettavia selityksiä, ettei tämän parempaa kuvaa, mutta komea oli taivas. Pientä haloakin havaittavissa. Ja pakkanen (- 13 C) jo tuntui.
Illansuussa nälkä jo liki sietämätön, onneksi Pehtoori oli käynyt kaupassa ja vastoin tapojaan – inspiroitunut. Meidän lähikaupassa oli ollut puna-merianturaa. Olihan voissa paistettuna niin hyvää kalaa, että siikakin unohtuu toviksi.
Olimmepa shoppausretkellä ystävän kanssa. Kun se meille molemmille oli nyt mahdollista, lähdimme pakkastorstain aamuna kohti Haaparantaa. Automatka on hyvä aika ja paikka jutella (paljon menneestä, olemmehan opiskelukavereita, mutta vielä enemmän tästä päivästä ja myös tulevasta, vaikka totesimme, että ehkä ei kannattaisi), ja ostoskierroksen jälkeen oli hyvä mennä syömään. Ofeliassa kävimme.
Parina viime vuonna opintiellä totuin tiettyihin Haaparanta-herkkuihin, joita kouluviikonloppuina kävin ostamassa ja toin kotiin, joten nyt oli vaje tunnbrödistä, kutunjuustosta, Kavlin tuubijuustoista, canelloneista sekä edullisista Systemin viineistä. Ja ainahan voi IKEAsta löytää jotain tarpeellista.
Ja sitten Torniotar! Minullehan se on tuttu kuvauskohde, ja myös käyntikohde. Minä oikeasti tarvitsin jo jonkun uuden jakun, villapuseron tai tunikan. Mutta se, että tarvitsinko kolmea, on hieman arveluttavaa. Mutta: 1) kun jakun alkuperäinen hinta oli 180 €, jonka hinta oli pudotettu 126 euroon, josta oli vielä 20 % alennus, 2) kun se oli kotimainen, mustavalkoinen, monikäyttöinen, väljä ja 3) ystäväkin sanoi, että näytän siinä ihan valokuvaajalta, niin olihan se ostettava. Absolutely!
Mutta entä ne kaksi muuta ja asustehuivi niihin? Nekin oli alen alessa, nekin kotimaisia, nekin mustavalkoisia, ja toinen niistä enempikin kesävaate (pitkä, silkki, laskeutuva). Toinen (puseromalli) ja huivi on samaa sarjaa tuon ensimmäisen kanssa. Joten pakko mikä pakko! Olen niin tyytyväinen noihin. Lupaan laittaa joku päivä kunnon kuvat ostoksistani. Torniotar on ehdottomasti käymisen väärti, sisustustavaraa (mm. Gant, Pappelina ja Marimekko) ja naisten vaatteita (Aino, Laurie, Ritva Falla, Marimekko).
Ja IKEAkin: siellä ei ollut juuri ketään, joten verkkainen tepastelu ei ollut ollenkaan hassumpaa. Ja IKEA oli sisustettu kokonaan uudelleen. Nyt siellä oli paljon pieniä valmiiksi sisustettuja huoneita, ja raikkautta ihan eri lailla kuin ennen. Kaikesta huolimatta sinne en saanut kulumaan kuin kuuskymppiä. Huomaatteko, ihan pelkkää säästöä koko reissu.
Oli alunperin tarkoitus tällä viikolla mm. päivitellä Muistikuvia-sivua, tehdä ehkä ihan oma saitti sille, ja tilailla muutamia postikortteja, jotta voisin tehdä portfolion. Ajatuksena, että koettaisin myydä kortteja muutamiin pisteisiin Oulussa. Mutta niinhän se on tämäkin päivä mennyt paistinkääntäjien asioissa: vuosikokoukseen toimintakertomusta, esitelyslistaa, kutsua, ilmoittautumiskaavakkeita etc., eikä edes tullut valmista.
Mutta ehkä ensi viikolla teen sellaisen kansion kuvistani, etupäässä kuvia Oulusta, puista, silloista, ranta-aitoista, valoista, mutta myös vaikka onnitteluun tai kiittämiseen sopivia kortteja. Ensi viikkolla on kyllä kuvahommia tiedossa ihan riittämiin muutenkin: olen nimittäin menossa Nuorten kokkien SM-kilpailuihin, installointiin ja Grand Dinêrille vain kuvaamaan, siis duuniin, enkä varsinaisesti osallistu illalliselle. Ei siis iltapukua, vaan vain jotain asiallista kampetta (mahtuisikohan se vanha harmaa liituraita?) ja kamera. Olen koko lauantain aamusta yöhön asti ”virallinen valokuvaaja”. Myyn kuvani kapitulivieraille. Ja samalla kuvailen myös Paistinkääntäjä-järjestölle kuvapankkiin kuvia, joita ovat tilanneet. Nämä kaikki projektit on oltava tammikuun lopussa valmiina.
Mutta silti ehkä ensi viikolla tai sitten seuraavalla, aion kuitenkin postikorttikansiota rakentaa. Niinpä nyt on markkinointitutkimuksen aika!
Lähetätkö sinä postikortteja? Ostatko niitä muualta kuin ulkomaan matkoilta? Lähetätkö koskaan kirjeitä? Muita kuin jotain viranomais- tai työkirjeitä? Käytätkö kortteja kirjanmerkkinä? Millaisia kortteja ostat/haluaisit ostaa? Mihin tarkoitukseen?
Alla olevassa kuvagalleriassa on tämän aamuisia kuvia, jotka on otettu aika huolimattomasti (ilman jalustaa, melkein lennosta) enkä ole niitä paljon käsitellytkään, mutta kertovat ehkä kuitenkin sen että Oulussa on paljon kivoja näkymiä. Ja että auringonnousun valo ja värit olivat ihan mahtavat!
Klikkaa ensimmäistä kuvaa, niin kuvat aukeavat galleriaksi, josta voit oikean reunan nuolella edetä kuvasta toiseen.
Merkillinen päivä. Yön tunteina nähdyt painajaisunet kertovat huolista, joille ei voi mitään, mutta sitten päivällä olikin huolia, joille saattoi ja oli tehtävä jotain. Ja hermostumista itseksekseni yhden sun toisenkin asian kanssa. Mutta kun tarpeeksi tuohduin, niin opettelinpa käyttämään auttavasti Publisheria. Ja oppiminenhan on mukavaa.
Ja sitten ymmärsin ajatella, mitäpä näistä huolehtimaan. Kaikkihan on kuitenkin aika hyvin.
Kotipihallakin kun on näin kaunista. Juuri äsken palattua yhdistyselämän parista ”otin räpsyn” kuten sanonta kuuluu. 😉
Olinpa mukavassa seurassa riennoissa… Jos päivällä yhdistyselämä riepoikin, niin illalla sitten parempi fiilis.
Sanomalehti Kalevan, toimitus ja pääkonttori, pääsi vuodenvaihteessa muuttamaan uusiin tiloihin Karjasillalla. Talo on komea (vas.), ja sopii hyvin viereisen Ympäristötalon viereen. Ihan äidin naapurissa on uusi talo. Kuvan etualalla on puu, Oulun bonsaipuuksi sitä nimitän ja olen sitä aika paljon kuvannut. Tämä kuva on viime lauantailta. Tulipa idea tuon maiseman tuotteistamisesta kuvan keinoin, mutta ei vielä onnistunut. Yritän paremmalla kuvauskelillä uudelleen joku päivä.
Paperi-Kalevaa en juuri enää lue, nettilehden selailen. Ja nyt olen jo joulukuun alusta asti melkein joka päivä silmäillyt Kalevan sadan vuoden takaa. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien arkistossa on nykyisin nettisivu, jossa on aina ko. päivän lehti luettavana. Sieltä voit valita oman paikallislehtesi, olettaen tietysti, että se on ilmestynyt jo 100 vuotta sitten.
Juuri näihin aikoihin sata vuotta sitten sisällissota alkoi eskaloitua, nälkä ja levottomuudet, yhteenotot venäläisten sotilaiden kanssa olivat arkea kaupungeissa ja monin paikoin maaseudullakin.
Sata vuotta sitten kevättalvella 1918 Suomessa, nimenomaan Pohjois-Suomessa, tapahtuivat viimeiset nälkäkuolemat maassamme.
Tänään olisi ollut Oulussa mielenkiintoinen luentokin kirjastolla aiheesta, tai siis sisällissodasta, mutta kun meillä oli taas paistinkääntäjien kapitulijärjestelykokous. Ja työllistäähän se kyllä minua nyt muutenkin. Mutta viikon päästä alkaa olla ohi…
Mutta vielä noihin lehtiin palatakseni… minähän olen lukenut vanhoja lehtiä etupäässä Kalevaa, Liittoa, Pohjolan Sanomia ja Peräpohjolaista ihan työkseni monta vuotta. Ja silti tykkään lukea niitä vieläkin. Suosittelen. Mainokset ja erilaiset kuulutukset kertovat ihmisten arjesta paremmin kuin yksikään historiakirja. Suosittelen KLIKS
Kuvista, lapsuuden muistoista, lapsuuden kuvista, lenkistä, Facebookista, ruoanlaitosta, Apsusta (joka edelleen nimittää itseään myös Aalo Likuksi = Aaro Riku, – jostain käsittämättömästä syystä), pitkästä päivällisestä pikkuperheen kanssa ja taas kuvista ja Facebookista, sen kuvahaasteista ja menneiden muistelusta.
Tänään tein RUISlesepataleivän, joka on ollut aikeissa pitkään. Teen toistekin. Aiemminhan olen tehnyt aika useinkin tavallista pataleipää mutta nyt kokeiltavana uusi resepti.
Sekoita kuivat ainekset keskenään, ja lisää lämmin vesi kuiviin aineisiin. Sekoita nopeasti. Laita taikina nousemaan peitettynä noin kolmeksi vartiksi.
Kaada taikina jauhotetulle päydälle, vaivaa hyvin kevyesti ja jätä taikina kohoamaan vielä vartiksi. Laita kannellinen pata uuniin ( 225 C ja noin 15 min.)
Ota pata uunista, lisää taikina pataan ja laita takaisin uuniin. Paista leipää kannen alla puoli tuntia, minkä jälkeen ota kansi pois ja paista leipää vielä 20 minuuttia.
Anna vähän aikaa jäähtyä ilman liinaa ja tarjoile oikean, suolaisen voin kanssa.
Ja jälkkäriksi jotain hyvin perinteistä. Pakastimen tyhjennyssafkaa muutenkin…
Mustikkakukko
Taikina
200 g voita 1 dl sokeria 3 ½ dl ruisjauhoja 1 tl leivinjauhetta
Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää ruisjauho-leivinjauheseos. Erota taikinasta vajaa 2/3 ja taputtele se uunivuoan (Ø 18 – 20 cm) pohjalle ja reunoille 3 – 4 cm korkeudelle.
Lisää mustikoihin sokeri ja perunajauho. Kaada seos vuokaan. Murustele taikinan loppu pinnalle. Ja sitten uuniin (~ 200 astetta ja noin 40 minuuttia). Tarjoile kermavaahdon ja/tai vaniljajätskin kanssa.
Aalo Liku oli sitä mieltä, että pelkkä jätski riittää, mutta muut tykkäsivät myös kukosta.
Ja sitten iltapäivä studio- ja miljöökuvia ”tilauksesta”. Tilauksessa on mm. blinikuvat, joten koska viime viikonlopun kuvat eivät minua oikein ilahduttaneet, tein tänään pika-blinitaikinan ja otin uudet kuvat. Koko sessio vei aika rutkasti aikaa. Mutta nyt olen aika tyytyväinen. Asiakkaalle lähti parempia kuin tämä…
Aika pitkäksi venähtäneen kuvaussession välissä ehdin sometella, – ajatelkaapas, kuinka on tämä internet ihmeellinen: pappilan porttikuvani on paitsi tuonut pienen tienestin, myös tuonut pari lapsuuden kaveriani chattailyetäisyydelle.
Pehtoorin äiti on vanha, ja isänsä on vielä vanhempi.
Minun ainoa setäni ja minun ainoa enoni ovat kuolleet. Minun kuusi tätiäni sekä yksi tätipuoleni ja yksi tätini, joita en koskaan tavannut, ovat kuolleet. Nuo tädit, setä ja eno eivät koskaan olleet kovin läheisiä elämässäni, he kaikki asuivat Etelä-Suomessa, meidän perhe täällä pohjoisessa, – ainakin etelästä katsottuna kaukana. Minun isäni on kuollut jo 13 vuotta sitten.
Minun ystävistäni on jo muutama kuollut, kaksi aika läheistä ystävää on jo kuollut, molemmat syöpään. Minun iässäni minun ikäisiäni (naisia) kuolee syöpään. Ei se yhtään lohduta, että ”niin se vaan on; aina joku joutuu lähtemään ennen aikojaan”.
Minun ja meidän molempien ystävien vanhemmat ovat vanhoja, – tai kuolleita tai kuolemassa. Kenellä on syöpä, kenellä Alzheimer, kenellä vanhuuden heikkous tai jotain, mitä ei ole tunnistettu. Me ja ystävämme kulkevat hoitokodeissa, vanhempiensa luona kotona, sairaaloissa, – huolehtivat ja järjestelevät, valvovat ja vaivaantuvatkin. Ihan niinkuin silloin 25 vuotta sitten kun meillä kaikilla oli pieniä lapsia tai kun niitä eivät kaikki saaneet, vaikka halusivatkin. Meillä oli silloin se vaihe.
Nytkin meillä on vaihe. Tavatessa ystäviä kysellään, paitsi aikuisten lasten kuulumiset, myös ”No, miten ne sun vanhemmat?”
Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.
Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.
Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.
Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.
Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.
Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”
Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.
Olen tämän viikon aamu(päivä)lenkeillä kuvaillut portteja. Meidän kylän pappilan eli seurakuntakodin porttia olin säätelemässä, ihailemassa ja kuvailemassa tänään. Tänään(kin) on ollut niin kaunis pakkaspäivä. Tyven, pikkupakkanen, paljon puhdasta lunta.
Kokeilin eri sävyjä, eri portteja. Kannattaa katsoa kuva kerrallaan. Eka on kyllä minusta paras. Tai kolmas.
Pappilasta ajelin Merijalinrannan parkkiin ja lähdin kiertelemään siltoja, Rautasillalle asti, Ainolaa, Kasarmintietä … Kaupungissa oli mahtava sumu. Siellä treenailin sitten sumukuvia. Aamulenkin saldo olikin sitten taas reilut 100 kuvaan, pari tuntia, askelmittarin lakisääteiset 10 000 askelta. Ja hyvä mieli. Niin on kaunista. Lumi pehmentää ääniäkin. Sellaista pikkukaupunki-idylliä on ollut.
Äsken oli vielä kaupungissa, mutten kuvailemassa, vaan iltahammaslääkärissä. Enpä ole koskaan ennen ollut illalla hammaslääkärissä, enkä nyt moneen kuukauteen muutenkaan, mikä sekin on ihan harvinaista. Ja kolmaskin ihmeellinen juttu tuohon liittyi. Selvisin yhdellä käynnillä: vuositarkastus, hammaskiven poisto ja putsinki. Ja alle satasella koko homma. Eipä ole minulla tuollaisia hammaslääkärireissuja muistissa vuosikausiin! Siitäkin hyvä mieli.
Olen vaihtanut vuorokauden aikana blogin bannerikuvaa kolmesti. Ja taidan vaihtaa vielä kerran (vaihdoin jo!). Haluaisin siihen enemmän valoa.
Mitä kertoo se, että vielä Tuulestatemmatun ulkoasuja ja toimintoja säätelen? Sehän kertoo sen, mitä tytär, mies, miniä ja sisko ovat sanoneet, että enhän minä osaisi olla ilman Tuulestatemmattua. Onhan tämä olennainen osa elämääni, ihan niin kuin päiväkirjan pito on ollut koko aikuisikäni.
Minun pitäisi joskus kuvata teille ne kaikki vihkot, kalenterit, muistikirjat ja lehtiöt, jotka kirjoitin täyteen ennen kuin 10 vuotta sitten ryhdyn kirjoittamaan blogia. Systeri on luvannut, että jollen itse ehdi polttaa päiväkirjakasaani ennen kuin tästä maailmasta lähden, niin hän tekee sen. Näin on sovittu.
Blogia ei tarvitse hävittää. Sehän oli kyllä jo viime huhtikuussa hävitä ihan itsekseen. Ja todennäköisesti sille niin tulee käymään koko internetin joskus tukehtuessa ähkyyn. Mutta sille ei sitten voi mitään. Minä en aio blogia sulkea, enkä edes lopettaa sen päivittämistä.
Olen harkinnut blogin alaotsikon ”Päivittäin tosia ja tuulestatemmattuja juttuja” muuttamista muotoon ”Lähes päivittäin … ” Niinhän se on, että minä, ihan itse olen ”velvoittanut” kirjoittamaan joka päivä, ja ehkä juuri se on pistänyt harkitsemaan koko touhusta luopumista. Kun se satunnaisesti on sellaista ”pitäis taas jotain kirjoittaa”, ”mitenkään en nyt viitsisi taas valita ja muokata kuvia blogiin”, ”mitä ihmettä näistä samanlaisista päivistä keksii jotain raapustettavaa”.
Ihan oma lukunsa ovat sitten reissupäiväkirjat. Niitähän minä tein jo paljon ennen blogin perustamista. Kirjoittelin matkoilla ensin käsin, mutta jo ihan vuosituhannen alusta asti läppärille illalla päivän tapahtumista, kun muut menivät nukkumaan. Ja sitten kotona kokosin kuva- ja matkakertomukset www-sivuiksi. Ihan vanhimmat (ja samalla vaatimattomimmat) olen jo poistanut nettisivulta, mutta onhan niitä siellä lähes 30 matkalta vieläkin: matkasivulle tästä.
Erityisesti Etelä-Afrikan reissulla, jossa oli mm. aamuyön herätykset aamusafariajolle (esim.) ja muutenkin siellä oli pitkiä päiviä, sekä Alppi-vaellusmaellusmatkoilla, kun päivä on patikoitu 10 – 20 km, illansuussa palauduttu hotelliin, peseydytty ja sitten syömään ja parille viinilasilliselle, olisi niiden jälkeen ollut aika kypsä nukkumaan, mutta ei mitään sellaista: ei muuta kuin läppäri ja Tuulestatemmattua esiin! (esim.) – Tiedän: ei kukaan muu kuin minä ole sitä vaatinut. Mutta olenhan sanonut, kun jollekin alan, niin sitten sitä myös teen. Vaikka usein reissubloggaaminen vaati jonnekin hotellin aulaan menemistä ja jonottamista respan koneelle, jotta sai piuhalla tekstin lähtemään …
Ja kyllä kotona tai kaupungissa, mökillä tai maailmalla pitkäksi venähtäneet illat voisi oikeastaan jättää blogivapaiksi. 😉 Vaikka toisaalta: juuri reissuista ja juhlista haluaisi tallentaa muistoja kirjoittamalla!
Noh, siis: Tuulestatemmattua jatkuu, ehkä julkaisutahti vähän hiljenee, ehkä. Luulen, että ainakin sellaiset ”pakkopullapäivitykset”, joiksi itse joskus arki-iltojen sepustukseni koen, vähenevät.
Nyt kun täällä on pari viikkoa ollut vilkastakin kommentointia ja taas paljon käyntejäkin, ja kun palaute sekä kyselyssä että kommenteissa oli vähintäänkin kannustavaa, on tuntunut ihan mukavalle ja mielekkäälle istahtaa kirjoittelemaan ja laittamaan kuvia. Ei ole ollut sellaista puuduttavaa itsekseen höpimisen tuntua.
Ja totta puhuen, onhan tällä vuosikausien bloginpitämisellä on ollut itsellekin paljon huvia, mutta myös hyötyä. Esimerkiksi Vuorotellen-kirjahan on paljon tämän pohjalta koottu, ja josko sen Jokaviikkoisen soppammekin saisin kirjaksi; enemmän kuin puolet siitä on jo tänne tehtynä. Oma reseptiarkisto on täällä. Täältä on voitu tarkistaa kymmenet vedonlyönnit, joita Pehtoorin kanssa tulee tehdyksi. Muistamme olleemme silloin tai tällöin tuolla, käyneemme jossain tai tavanneemme jotkut joskus. Ja muistamme asiat eri tavoin, lyömme vetoa – useimmiten skumppapullollisesta – ja sitten KVB 🙂 Blogista löytyy oikea vastaus. Se muistaa. 😉 Ja sitten jaamme skumppapullollisen. 😀
Lukijakyselyn kommenttien ja omien tarpeitteni (ja rahankin) vuoksi olen (taas) vähän muuttamassa blogia ja koko Satokangas.fi -sivustoa, – ei en aio muuttaa kaupalliseksi, mutta jotain muuta ja josko vähän markkinoisin sitten Muistikuvia, kunhan olen vailla uusia projekteja. Kerron näistä kaikista tässä joku päivä, joku viikko. Nyt on ollut ja on vielä puuhaa kapitulin työstämisen ja yhden ja toisenkin kuvatilauksen kanssa menee joku aika…
Päivä on ollut hyvinkin erilainen kuin lukukauden aloitusmaanantait joskus ennen.
Kyllä tänäkin aamuna ajelin kahdeksan pintaan kohti yliopistoa, ja parkkeerasin auton kampuksen parkkiin. Mutta sitten ulos. Pakkasta – 12 C, ihan tyven, maisema mitä kaunein. Kasvitieteellisen pyramidit Romeo ja Julia kauniita aamun sinisessä hetkessä. Kiertelin koko kampuksen. Ja kuinka nautinkaan! Maanantaina aamulla ulkona kuvailemassa. Noin vain.
Yliopiston kirjasto ”Tiedon valo” on kaunis. Pimeässä talviaamussa varsinkin.
Linnanmaalta ajelin kaupunkiin, ja torinrantaan. Oli otettava kuvia teemalla ”Valakia talavikaupunki”. Paistinkääntäjien kapitulin ohjelmalehtiseen ja muuhun tiedottamiseen tarvitaan kuvia.
Kiertelin ja kaartelin, koko aamupäivä meni ulkoillessa ja kuvaillessa. Olipa kyllä kummallinen turisti olo. Ihanalle tuntui.
Ja sitten iltapäivän nettiyhteyden korjausyrityksessä yksin ja Telia-Soneran puhelintuen kanssa. Ja ongelmaa ei löydetty. Ei tuntunut ihanalle se. Oikeasti kyllä ahdisti, kun netti hidasteli, yhteys katkeili, kuvien laataaminen em. materiaalien painattamiseksi ei onnistunut, … vähän kiirekin, kun näillä asioilla jo on. Ja sitten yhtäkkiä, tsädääm! Kaikki kunnossa. Ei ajatustakaan, mikä auttoi. Pääasia, että nyt taas pelittää. Nettiaddiktioni on taas
Illansuussa sitten työkokous ja sen jälkeen kapituli-illallisen koemaisto voutineuvoston toimesta. Enkä tietenkään saa kertoa, mitä on tulossa.
PS. Eilisen postauksen jatkoa sitten huomenna. Ja eilisen postauksen lopussa on nyt onnistuneesti liitetty se arvontavideokin!
Juuri kun tänään on blogin 10-vuotissynttäriarvonnan päivä, juhlakuukauden ”huipennus”, niin netti pätkii… Tämmöistä tämä intternetissä päiväkirjanpito on!
Ihan ensiksi kiitos kaikille kommentoineille, blogissani myötäeläneille, siitä mielipiteensä kertoneille, siitä pitäneille, sen jatkoa toivoneille… ja kaikille taustallakin seuranneille.
Kyselyyn vastasi kaikkiaan 57 henkilöä, mikä on ennätysmäärä ikinä tämän blogin 10-vuotisessa historiassa. Paljon (16) oli sellaisia, jotka minut tuntee, joskin luulen, että blogin vakiseuraajissa taitaa olla paljon enemmänkin tuttuja, olisitte kyllä voineet vastailla… 😉 . Kyselyyn vastanneista kommenttinsa blogiin ja siten osallistumisen arvontaan jätti 17 henkeä: Toini, Pena, Katri, Jarin, Sini, Annu, MS, Kati, Tarjuliini, Anneli, Tanja, Satu, Anneriina, AK, Laura, Salli ja Terhi. MOnet teistä myös kommentoivat, antoivat palautetta, korjausehdotuksia, mistä kiitän lämpimästi. Olen aina ollut sitä mieltä että palaute on tärkeää, vain reflektoimalla, suhtauttamalla tekemisiään ympäröivään maailmaan, lukijakuntaan, läheisiin, opiskelijoihin, kollegoihin, oppii ja lopettaa paikallaan junnaamisen.
Kyselyn tuloksia olen tässä analysoinut: sellainenhan oli ”entisessä elämässäni” ihan työtehtävänikin… Tutkiskella tilastoja ja tehdä niistä tulkintoja. Tämänkertaisen kyselyn dataa on seuraavat tiedot:
vain 10 % seuraajista (tai siis vastaamaan rohjenneista?) on miehiä, puolet kaikista on Pohjois-Suomesta, ikärakenne oli vähintäänkin oletettava: alle kolmekymppisiä on opiskelijoideni jäätyä pois lukijakunnasta, on vain muutamia. Minulle ilahduttava tieto oli, että suunnilleen puolet kyselyyn vastanneista on suositellut blogiani ystävilleen. Annan itseni tulkita, että suosittelijalla on ollut iloa, hyötyä tai mukavaa ajankulua tämän parissa, jotta sana on lähtenyt kiertämään. Kiitos näistä!
Odotettava tulos oli se, että noin neljännes lopettaa blogin seuraamisen jos se muuttuu päivittäisestä viikottaiseksi. Ja yllättävää se, että neljä olisi kiinnostunut kuvahaasteen paluusta. Hmmm…
Melkein kolmannes vastanneista ei koskaan, ei koskaan! ole kommentoinut täällä. Olisitte vain rohjenneet, enhän minä tai ei kukaan blogin lukijoista ole kohdellut kaltoin ketään kuka on kommentoinut. Olen ennenkin sanonut, että minä ja blogini olemme saaneet olla rauhassa netissä riukkuvista rienaajista, kurjista kommentoijista. Sekin on ollut yksi syy, että olen jatkanut tätä kaikki nämä vuodet. Ja toisaalta se, että kuitenkin aina ollut jokunen kommentoija, ettei ole mennyt ihan vaan bittiavaruuteen nämä julkiset höpinäni.
Sitten kyselyn ”Muuta”- laatikkoon tulleet vastaukset. Ne ovat ihan tavattoman tärkeitä minulle, joka kuitenkin haluan tietää Tuulestatemmattua-blogin vahvuuksista ja heikkouksista. Vain palautteen kautta voi pysyä tasolla ja/tai kehittyä siitä.
Tässä vastaukset, anonyymit sellaiset.
Ilolla katselen sitä, että blogin monipuolisuudesta on tykätty. Sillä eihän minusta muuhun ole. En ole yhden asian, aatteen, ajatuksen ihminen. Päiväni ja elämäni on monenlaista! Onneksi. Siksi myös Tuulestatemmattua on sellaista; sekametelisoppahan se on! Ihan toisin kuin yhdessäkään ”blogin pitämisen 10 kultaista sääntöä” -ohjekirjassa mainitaan. Ei voi mitään. 😉
Pikkuisen on itsellä parin viime vuoden aikana ollut sellainen olo, jotta ihanko liikaa kuvia tänne tungen (no taloudellisesti tarkastellen kylläkin liikaa, sillä tallennustilan kustannukset alkavat (yli 16 000 kuvan kanssa) olla melkoiset, mutta moni mainitsee niistä pitävänsä. Hyvä niin.
Ja sitten kaikki ne jotka kommentoivat kyselyn alle! Kiitos ihan mahdottoman paljon teille kaikille. Palautetta ja kannustusta tarvitaan, toki minäkin. Blogin kehittämisestä ja jatkamisesta tulevalla viikolla. Tämä ei siis suinkaan ole viimeinen postaus, ehei!
Kaikkien nimellä tai nimimerkillä kommentoiden kesken oli sitten tänään arvonta.
Meidän blinipäivällisen jälkeen jo liki ammattimaisesti hommaansa suhtautuva pojanpoika valitsi arpalippujen joukosta yhden! Ja voittaja on
Onneksi olkoon, minulla on vähän muistikuva, että olet kerran ennenkin voittanut Tuulestatemmatun arpajaisissa? Joka tapauksessa, ilmoitatko minulle yhteystietosi, niin postittelen palkinnon sinulle.
Elämää blogin ulkopuolella? – Toki. Tänäänkin. Ja huomennakin. Ja huomenna blogissakin, palaan tähän päivään vielä, jos tämä nettiyhteys vain toimisi!!!
Nyt on taas se aika vuodesta kun lehdet ja nettipalstat pursuavat laihduttamiseen ja uuden uljaan elämän kannustamiseen liittyviä artikkeleita, vinkkejä, varoituksia ja viinin ja viinan vierotuskamppanjoita. Mutta älkää huoliko: ”Ei huolta”, kuten Apsulla on tapana sanoa vähän jokaiseen asiaan. Vanhassa (tiedossa) vara parempi.
Oulun Lehti kirjoitti jo vuonna 1884 artikkelin, jonka otsikko oli: ”Raswan synnystä ja häwiämisestä ihmisruumiista”:
Kun iloitsemme nähdessämme lasten pyöreitä poskia, kun ihmettelemme naisten kauniita ruumiinmuotoja, ei meidän silmäämme silloin miellytä lihasten pyöreys, vaan näiden lihaksien ja nahan välillä makaava rasva, joka täyttää ne nurkat ja pyöristää ne särmät, jotka kauhistuttavat meitä laihojen ihmisten kasvoissa.
Rasva vain pyöristää kauniisti.
Ja jos sinulla on ongelma, etteivät särmäsi ole pyöristyneet, niin tässä täsmähoito! Eta – Tragol – Bonbon! Ei tarvita suklaata, portviiniä, juustoja tai jätskiä että ”ruumiinpaino lisääntyy 4 – 12 kilolla muutamassa viikossa!” Ja samalla saadaan ”hermovoimaa ja verta”!!
Vaikka ”rasva [on] useille elimille, kuten munuaisille, silmäterälle, rinnan rauhasille, välttämätön täyteaine” tein tänään kuitenkin salaattisafkaa.
Oliskohan tämä vähän sukua kreetalaiselle palikari-salaatille. Siellä loppiaissalaatilla on liki ekumeeninen tai maailmanrauhaa lisäävä merkitys: koko luomakuntaa yhdistänyt seremoniallinen psarokukiá-salaatti sisältää paljon papuja ja siemeniä, tässä minun versiossani on vain pinjansiemeniä edustamassa sitä osaa juhlasalaatista. Ja huom. pinjansiementen paahtamisessa ei sitten fuskata.
Loppiaissalaatti
Revi kulhoon erilaisia salaatteja (rucola, jäävuorisalaatti, tammenlehvä). Siivuta sekaan kiwi-hedelmiä, muserra joukkoon mozzarella-juustoa, lisää tomaattilohkoja tai kurkkuviipaleita ja revi lopuksi sekaan ohuita parman- tai serranokinkun siivuja. Lisää lopuksi basilikan lehtiä sekä paahdettuja pinjansiemeniä ja kaada kastikkeeksi kylmäpuristettua oliiviöljyä ja hieman balsamicoa.
Minulla ei ollut kinkkua, eikä paljon juustoakaan, joten rasvan kerryttäminen oli sitten taattava punaviinillä ja toki meillä oli tämän kanssa tarjouspaistista ja jääkaapin laarin pohjalta kerätyistä kasviksista yms, yms. tehtyä lihapataa… 😉 Sitä tulikin jätti-iso kattilallinen, onpahan moneen arkipäivään soosi valmiina pakkasessa. Ja tuosta salaatista vielä: kylläpä oli kiiwi hyvää pippurisen lihapadan ohessa. Kelpo salaatti.
Nyt kun – vielä kesken oleva – Lukijakysely 2018 ihan selvästi näyttää, että aika iso osa seuraajista on joko satunnaisia ja / tai aika vastikään tulleita, niin rohkenenpa linkittää vanhaan postaukseeni. Kun kerran on loppiainen. Miksikähän meillä tänään on pyhäpäivä? Täällä on asiaan muutama selitys.
Huomenna en lähdekään aamuvarhain tarpomaan Koskelantietä eestaas, vaan lähden ensin autolla jonnekin, jossa on edessä ja takana tilaa, ja siitä sitten kävelemään ja kuvailemaan! Huomenna näkyy aurinko! Vähän viilenee, mutta hyvä vaan.
Ja huomenna illansuussa on lukijakyselyn arvonta sen jälkeen kun olemme pikkuperheen kanssa ensin nauttineet blineistä (lisää hermovoimaa!). Siis osallistu nyt! Kommentteja saa edelleen lähettää kyselyn kautta nimettömänä ja sähköpostilla suoraan… Tähän astisista jo kaunis kiitos!
Lunta alkaa olla aika lailla riittävästi, voisi antaa pimeään eteläänkin tästä jo osan. Pehtoori on kolaillut pitkin päivää, ja taas pihalla on jokunen sentti puhdasta, valkeaa pehmeää lunta. Kaunistahan se on.
Olin aamulla jo kamera kaulassa lähdössä lenkille, mutta jätin sittenkin kotiin. Parempi niin, sauvakävely oli nyt tarpeen ja pyryssä, tuiskussa en olisi jaksanut puolipimeässä keskittyäkään. Siis oikea, topakka tepastelu ilman mitään kuvailukävelyjä.
Puolelta päivin varsin perusteellinen kauppareissu, mutta muutoin kotona. Ja kuinka se on tuntunutkaan hyvälle. Tiedättehän ne IKEAn mainokset, joissa luodaan sellainen (ruotsalaiselta kuulostava 😉 ) idyllinen kuva kotona olon mukavuudesta. Juuri sellainen fiilis on tänään ollut. Huolimatta siitä, että on ollut kotitöiden monitahoista touhuamista koko päivän, on ollut ihan tavattoman leppoisaa olla kotosalla.
Nyt olen kyllä pöyristynyt, eikä ole mitään kukkahattutäteilyä, vaan ihan inhimillistä, humaania, välittävää tuohtumista.
Jo ennen joulua kuulin radiosta, että nyt on tullut joku ihmeen ”Rosvoradio”, jota voi kuunnella radioplayn kautta. Ohjelmassa haastatellaan ”tosimiehiä, ammattilaisia”, jotka kertovat rikollisesta elämästään. Miksi? Opiksi muille, roolimalliksi? Muistatteko Kouluradion? Onko sitä enää?
Ja vielä älyttömämpi, mielestäni täysin epäeettinen ja arvoton on telkkariin tuleva ohjelma, vai pitäisikö sanoa formaatti: ”Nelonen hakee osallistujia ohjelmaan, jossa toisilleen entuudestaan tuntemattomat ihmiset tekevät keskenään lapsia.” En muista milloin viimeksi olen kirjoittanut jonkun adressi alle. Nyt kirjoitin syvästi paheksuen tuollaisen ohjelman tekoa. Ensitreffit alttarilla on mielestäni ihan eri kategoriassa, siinä aikuiset ihmiset vastaavat omasta elämästään, ja sepä on heidän juttunsa, mutta tämä uus! Ei ymmärrä minun pieni sydän tämmöstä, ei millään.
Postauksen kuvitus on minun ”tutkielma joulutulppaanin lähdöstä” maanantailta. Ostin tänään uusia, valkoisia. On jo tulppaanien aika.
Ja on kutomisen aika. Ei niin, että minä ihan välttämättä tarvitsisin uutta pipoa (mitä nyt se uusi untuvatakki ja piakkoin tulevat uudet rillit vähän vaativat), mutta ajattelin, että jos minulla olisi kudin, niin lukisin muutenkin kuin juuri ennen nukkumaanmenoa ja katselisin telkkaria joskus sen sijaan, että illat nökötän tällä koneella. Siis tietskarin äärestä takkatulen ja telkkkarin ääreen useammin. Ostin siis ihania uusia lankojakin tänään.
Ja ostin muutakin. Ostin meille loman! Nyt on levollisempi olo, tässä onkin monta kuukautta oltu ilman yhtäkään matkavarausta. Nyt on.
PS. äsken blogin ”dashboard” näytti tältä (huom. oikea alareuna: 10 000 kommenttia tuli iltapäivällä täyteen! Mainio ajoitus, Pasi!
Kommenteissa ja kävijämäärissä onkin ollut nyt mukavan vilkasta. Ihan juhlaviikko on menossa. Ja arvontaankin on jo monia osallistujia ilmoittautunut. Aikaa on vielä sunnuntai-iltaan asti. Kyselyynkin on osallistunut jo puolensataa blogissa kävijää, hyvä, hyvä! 🙂
Nyt on sellainen harvinainen tilaisuus, että minä olen kertakaikkiaan kyllästynyt kokkaamaan. Tai ainakin kokkaamaan monta monituista tuntia päivässä jotain enemmän tai vähemmän juhlaruokaa. Jo pari päivää ennen joulua se alkoi, ja leipien ja laatikoiden tekoa en siihen edes laske, mutta toscakakut ja Tuomaksen päivän brunssit jo kuuluvat siihen kyllä.
Ja sitten jo aatonaattona kun tyär oli kotona, kolme joulun pyhää, vielä välipäivinäkin noista edellisistä tavallista hienompia rääppiä eikä mitään mikrolämmityksiä tai ”sotke-kaikki-mahdollinen-lasagne-levyjen- väliin-ja-kehu-hyväksi -pöperöitä. Sitten ystäville juhlaillallinen ja pikkuperheen vielä uudenvuoden aattona. Ihan vaatimattomuuttani voin sanoa, että meillä on syöty pari viikkoa ihan hyvin, ja lähes kaikkina päivinä päivinä erilaista ja alusta asti itse tehtynä, eturuokineen ja jälkkäreinee ainakin pyhinä. Niinpä eilen ja tänään jotain tosi simppeliä: tee salaatti ja paista broilerfileet tai silppua kaikki kasvispussien pohjilta, ryöppää ja paista oliiviöljyssä, sekoita joukkoon smetanan jämät ja raastetut juustonkannikat.
Mutta muutama uusi ruoka joka oli joulun tienoolla meillä, vaativat tulla mainituksi. Ensinnäkin lehtikaalisipsit. Joo, tiedetään, että tämä voimaruoka/superfood on trendiherkku parin vuoden takaa, jolloin minäkin ystävien luona Helsingissä niitä eka kertaa maistoin, mutta enpä ole kertaakaan aiemmin itse tehnyt, vaikka jo parina kesänä on komeat lehtikaalipuskat omassa yrttipenkissä kasvaneet. Ja näistä tykkäsivät kyllä kotiväki ja ystävät! Enkä nyt tiedä onko nopeampaa ja helpompaa pikkuherkkua. No mikro popcornit? – Eipä niitä ole kyllä meillä ainakaan kymmenen vuoteen tehty. Mutta näitä tehdään vielä monesti.
Lehtikaalisipsit
Huuhtele lehtikaalin lehdet ja poista lehdistä puiseva varsiosa. Leikkaa lehdet suupaloiksi. Levitä lehtikaalit pellille leivinpaperin päälle. Kaada päälle öljy ja sekoittele niin, että öljy leviää tasaisesti kaikkialle. … Kypsennä 150-asteisen uunin keskitasolla noin 20-25 minuuttia. Varo polttamasta sipsejä.
Jouluaaton pöytään minulle oli systeri esittänyt toiveen ”Tee joku hieno jälkkäri”. No niinhän sitten piti kehitellä ”hillaa kolmella tavalla”. Tehän tiedätte että ravintoloissa ruokien nimet ja se pipirtely miten annoksen kootaan vaikuttavat myös makuun: siksi Hillaa kolmella tavalla. Ja vielä hillaparfait! Kuva (ylikontrastinen kylläkin) on tuolla.
Kaikki oheistarpeisto oli tarpeen tämän simppelin herkun saamiseksi tasolle ”hieno”. Ananaskirsikan alla on ”sipaisu” suklaamönjää. Se on uusi löytö ja siis suoraan purkista. Suklaata kondensoidusta maidosta. Ihan täyttä kaloria koko purkki. Mutta aika hyvää, sopisi varmasti täytekakun väliin tai vaikka muffinsien täytteeksi tai jos teki sellaisia suklaa-croissanteja kuin ulkomailla on aamiaispöydissä, joita meidän Juniori syö yleensä ihan turhan paljon.
Hillaparfait
5 annosta
3 munankeltuaista 2 rkl sokeria 2 ½ dl kuohukermaa 150 g lakkahilloa 5 cl lakkalikööriä
Sekoita keltuaiset ja sokeri kulhossa. Pane kulho vesihauteeseen ja lämmitä. Vatkaa taikinaa kunnes lämpötila kohoaa 50 asteeseen. Kun taikina alkaa saostua, ota kulho pois vesihauteesta, mutta jatka vatkaamista. Vatkaa, kunnes taikina on hieman jäähtynyt ja sen koostumus on hieno ja tasainen.
Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi. Lisää varovasti munataikinan joukkoon lakkahillo, likööri ja vatkattu kerma. Täytä annosvuoat taikinalla ja pane pakkaseen. Käytä vuokia ennen tarjoilua lämpimässä vedessä, silloin parfait irtoaa helpoiten. Koristele hedelmillä ja marjoilla.
Parfaitin alle ”peiliksi” keittelin Lapin jängän kastikkeesta ohuen kiisselin. Ja sitten päälle tuoreita pakastemarjoja. Kolmen hillan…
Hillan makuun kun oli päästy, niin sitä oli myös uudenvuoden aaton jälkkärissä. Älkääkö nyt vaan kysykö, mitä noissa on! Kermaa, rahkaa, piparimuruja, paahdettuja manterilastuja, (niitä oli myös tuossa parfaitissa ja että ne on hyviä!) ja … vaniljasokeria ja — ei voi muistaa.
Sitten on vielä mainittava yhdestä joulupöydän jutusta. Liina! Minullahan tahtoo olla aika usein liinakriisi meidän ison ruokapöydän, tai tarkemmin ottaen useammankin ruokapöydän kanssa. Mutta nyt on viinikerhon synttärit ja jouluntienoo nautittu uudesta liinasta ihan ilman kriisin häivääkään.
Valkoinen, tekstillä (joululaulun sanat in english) ja oksakuviolla keskellä. Ja se on kerniä! Luulisi, ettei tällainen kattamisfriikki jouluna mitään keinokankaita pöytäänsä laita, mutta kyllä vaan laittoi, ja oli ihan erinomaisen tyytyväinen ostokseen, jonka jollain Jäälin reissulla tein. Siellä (melkein Kiimingin keskustassa) on Whitehouse. Kiimingin Valkoisesta talosta olen kertonut ennenkin ja siellä näitä ihania ranskalaisia (?) kankaita on. Koko pitkän pöydän liina maksoi 78 euroa. Ja on kätevä. Edes Apsu ei tarvitse muovitablettia juhlapöydässä, eikä viininmaisteluillassa tarvitse sydän syrjällään kaadella viiniä vaikka pöydässä onkin valkoinen liina. Ei muuta kuin pyyhkäisee ja kaikki on taas hienoa.
Nyt en vähään aikaan edes puhu tai kirjoita herkuista ja päivällisistä! Saattaa hyvinkin vierähtää viikonloppuun ennen kuin tämä kylläytyminen on ohi. 😉
Vuosi on alkanut kaikenmoisella kuvaukseen liittyvillä jutuilla. Ja uuden opettelulla. Ja päätöksellä osallistua haasteisiin ja asettaa itselleni haasteen.
Kun mökillä sain vihdoinkin tehtyä valmiiksi kuvakirjan Apsusta, joka oli ollut tarkoitus tehdä pojan ekasta vuodesta, mutta vitkutteluni ja kuvamäärän kasvaessa tuhansiin, valinta ja työstäminen kävivät aina vaan työläämmiksi, joten aina jäi kesken. Noh, 48-sivuinen kirja, jossa on 250 kuvaa Apsun kahdesta ja puolesta ensimmäisestä vuodesta, tuli siis lopulta valmiiksi, ja Miniä sekä vanhempansa saivat sellaisen joululahjaksi. Joten nyt voin ryhtyä puuhaamaan paria muuta kirjaa. Oma portfolio sekä kirjana että nettisivulle pitäisi saada aikaseksi. Ja samalla päivittää tai oikeastaan rakentaa Muistikuva-sivu oikeaksi ”myyntisivuksi”.
Tänään olen käyttänyt ison osan päivästä Paistinkääntäjien Puhemiesneuvoston tilaaman kuvaprojektin aloittamiseen (muistatteko lasin särkyminen tarjousta tehdessä). Vähän samanlainen projekti se on kuin Lasaretille syyspuolella tekemäni paketti, ja sinnehän tulee nyt kevätpuolella projektin viimeinen kolmannes tehtäväksi.
Jo eilen, vuoden vaihduttua, päätin sitten vihdoin ottaa käyttöön piirtopöydän, jollaisen hankin jo VAT-opintojen alkumetreillä. Kaikki kun sitä koulussa kehuivat, käytön pitäisi auttaa ”partiellirevenneeseen” olkapäähäni ja olla kaikinpuolin hyvä, mm. nopeuttaa ja tarkentaa kuvankäsittelyhommia Olen pari kertaa aiemminkin aloittanut tuolla pöydällä (se on siis hiiren sijaan käytettävä), mutta kun alku on kovin hankalaa. Niin se on ollut muillakin, mutta minä olen aina ”kiireessä” tms. syystä jättänyt opettelun myöhemmäksi. NYT en anna periksi, vaikka totta puhuen koko käsivarsi on pienessä krampissa tässä opetteluvaiheessa.
Sitten olen päättänyt (ei mikään uudenvuodenlupaus vaan päätös), että opettelen kaksi uutta asiaa kuvaamisesta, valonkäytöstä, kuvankäsittelystä, tms. joka kuukausi. Siis kahden viikon välein pitäisi joku uusi tekniikka olla kokeiltavana ja opittavana. Joskos vaikka 15. ja kuun viimeinen päivä olisivat ne, jolloin jotain tulosta pitäisi olla. Siis olen laittanut itselleni läksyjä.
Sitten, lähdin FB:ssä mukaan kahteenkin kuvahaasteeseen. Toissa ja viime vuonna osallistuin (mm.) viikkokuvahaasteeseen, jonka vetäjänä oli Amerikan serkkuni. Ja osin sen ja koulun viikkohaasteen innoittamana aloitin täällä blogissakin kuvahaasteeseen, joka eli ja voi aika hyvin meidän pienellä porukalla reilun puoli vuotta. Kuvat kommentteineen ovat vieläkin täällä KLIKS. Myös koulun viikkohaastekuvia on kuvasivultollani.
Ja viime vuotisen Vilmaajat 2 -ryhmään lähettämäni viikkohaastekuvat, joista vakilukijat ovat jo osan nähneetkin, ovat täällä. Vilmaajat kakkosessa oli kuukausikuvahaastekin (ehkä laitan joku päivä siitä vähän juttua).
Nyt alkaneessa Vilmaajat 3 -haasteessa on viikkohaaste ja kuukausihaaste. Tämän eka viikon aiheena on ”Osa kokonaisuutta”. No kuinka ollakkaan eilen lenkillä sitten keksin tuon vuosilukujutun. Ja kävin lenkkimatkan varrelta kaupasta ostamassa sinisiä tuikkuja. Nyt pitäisi sitten vielä päättää, että laitanko tuon sinisäväyisen vai tämän lämpimämmän?
Uusi vuosi, ja Tuulestatemmattua-blogin 10 vuotta on takana.
Loppiaisena 2008 julkaisin ensimmäiset postaukset (joissa oli koko edellisen syksyn jutut kerralla). Ja sen jälkeen ja ne mukaanlukien olen kirjoittanut (ja kuvannut) 3736 artikkelia. Kommentteja (joista suunnilleen puolet omiani) on 9968. Jos näihin lisätään viime kevään liki kuukauden kestäneen pakomatkan aikana tulleet kommentit, niin kommentteja on yhteensä yl 10 000!
Kävijöitä on vuoden 2009 helmikuussa käynnistetyn laskurin mukaan noin 922 000! Jos tähän lisätään laskurin ulkopuolelle jäänyt vuosi ja kevään katkoksen aikana toisaalla syntyneet käynnit, on miljoonan raja mennyt rikki!
Kymmenen vuotta, 10 000 kommenttia, miljoona kävijää, lähes 4000 postausta, tuhansia tunteja bloggailua, noin 16 000 kuvaa, pitkälti yli 2 000 euroa (pelkästään) blogin julkaisuun, tilastointiin, kilpailujen palkintoihin, teemojen ostoon ja wordpress-konsultaatioon liittyviä kuluja …
Nyt on korkea aika miettiä, kannattaako tämä? Miksi minä tätä teen? Käytän aikaa ja rahaa moiseen? Onko tässä mitään mieltä? Kun kävijäluvut ovat menneenä vuonna monista yrityksistä huolimatta laskeneet, toisin loppuvuosi on ollut parempi… eikö olisi hyvä aika palata pitämään päiväkirjaa ihan itsekseen, paperille, julkaista satunnaisesti ja entistä enemmän kuvia FB:ssa ja Instassa ja valokuvaajien monilla foorumeilla. Joka ilta olisi tunti, kaksi enemmän aikaa katsella telkkaria, kuvailla, lukea, surffailla, kirjoittaa, ryhtyä kirjoittamaan lehtiin, leipoa, nukkua, kutoa.
Olen harkinnut myös siirtyväni johonkin blogiyhteisön alle (ks. esim. Kodin Kuvalehti, Anna tai Lifestyle), mikä merkitsisi, että saisin bloggaamisesta ehkä vähän rahaa, eikä se ainakaan maksaisi satasia vuodessa. Olisi kyllä muutettava ”konseptia”, oltava vähemmän henkilökohtainen, mutta toisaalta jutuille (ja kuville) markkinat laajenisivat. Silloin olisi varmasti palattava omiin päiväkirjoihin, ja ehkä en halua ryhtyä markkinoimaan yhtään mitään… Ja silloin en voisi kirjoittaa ihan mitä sattuu, tai siis, en sitä, mitä haluan.
Olen harkinnut, että palaisin alkupisteeseen tämän kanssa: kirjoittaisin vaikka kerran viikossa tänne. Joskus reseptejä, joskus matkakertomuksia, joskus parhaita kuvia, viinisuosituksia kerran vuodessa, historian pieniä anekdootteja tai kuulumisia töistä, opiskeluista, perhe-elämästä. Joulukuussa voisin tehdä blogiin kalenterin, en kuitenkaan erillistä, sillä tämän vuotinen oli minulle suuren suuri pettymys: blogin 10-vuotisjuhlan kunniaksihan ostin Joulukalenterit.fi -palvelusta aika laajalle kävijäkunnalle käyntioikeuden, mutta kävijöiden määrä jäi todella vähäksi. Tyär kertoi – kun huonoa menestystä häneltä, digimarkkinoinnin ammattilaiselta – kyselin, että kännyversio oli kuulemma toiminut huonosti, mikä saattoi olla yksi syy … 🙁 Mutta ei se kyllä minusta kokonaan selitä huonoa menestystä. Liian pitkiä juttuja? Liian tavallisia? Noh, ei ainakaan sellaista enää.
Olen harkinnut, että teen Muistikuviin liittyvän blogin. Siis, että julkaisen periaatteessa vain kuvia, ehkä lyhyin päiväkirjamaisin saatesanoin. Siten kuin monet kurssikaverit ja muut oikeat valokuvauksen ammattilaiset tekevät.
Paljon olen siis harkinnut, ja sen myötä olen taas tarkastellut tilastointia: se ei kerro, kuka käy ja milloinkin, mutta kertoo se kuitenkin monia asioita.
PÄIVITTÄISET KESKIARVOT
KÄVIMÄÄRÄT
Tilastot kertovat esimerkiksi myös sen, mitkä artikkelit ovat saaneet eniten huomiota, ja nimenomaan mitä ilmeisimmin satunnaisilta kävijöiltä ja googlettamalla tietoa hakeneilta: ”kaikkien aikojen” tilastoissa yli 7000 käyntiä Rex-kakku -sivulla ja Erikoisten etunimien harrastuksestani on lukenut yli 5000 ( 2500 + 1000) kävijää.
Kuukausittainen tilasto kertoo enemmänkin siitä, mitä vakkarilukijat ovat eniten lukeneet. Joulukuun tilasto näyttää tältä (alla). Jouluviinipostausta markkinoin FB:n kautta ja sähköpostillakin ja Juniori teki Alkossakin tiettäväksi harrastelijan kommentit jouluviineistä. 679 kävijää + päivittäinen ”normaali” kävijävirta. Siis noin 1000 lukijaa sille postaukselle, mikä puoltaisi, että voisin kyllä ryhtyä tyrkyttämään viini- ja ruokajuttuja myös laajemmille foorumeille.
Osana blogin ”juhlaviikkoja on joulukalenterin ja joulumusiikkiarvonnan lisäksi uusi kysely ja sen yhteydessä arvonta.
Edellinen lukijakysely on jo muutaman vuoden takaa, joten nyt jos koskaan on aika kysellä teidän lukijoiden mielipiteitä. … Kommentointi suoraan kyselyn tai postauksen alle tai vaikka sähköpostilla olisi ihan mahdottoman ilahduttavaa, mutta osallistukaapa hyvät blogiystävät ainakin klikkailemalla vastauksia alla olevaan kyselyyn.
Vastailla voit täysin anonyymisti, mutta jos haluat osallistua kyselyn myötä myös arvontaan, niin laita blogin kommentteihin maininta osallistumisestasi.
Fiskarsin veitsisetti ja sakset Arabian Muumimukit Marimekon keittiöpyyhkeet Marimekon kukkarot ja Orionin tuotteita
Olen taas kerännyt nuo tuohon kamppanjaan tarvittavat viisi leimaa ja nyt laitan tämän kamppanjapalkinnon eteenpäin jakoon. Siis osallistu arvontaan vastaamalla kyselyyn ja kommentoimalla alle vaikka vain ilmoittamalla ”mukana” tai mieluusti kertomalla jotain, mikä liittyy blogiini.
Kommentointiaikaa on sunnuntai-iltaan 7.1.2018 klo 17 asti. Silloin suoritamme arvonnan kaikkien kommentoiden kesken.
PS. Jos joku ehti vastata ennen klo 19.30 (ma 1.1.2018), niin pliis, voitko klikkailla uudelleen. Oli pieni tekninen häiriö, eivätkä vastaukset tallentuneet.. )
’
Tämä on taas sitä lapsen kielen, ajatusten ja oppimisen ihmettelemistä, jota nykyään teen koko ajan kun pikkuinen on meillä käymässä tai olemassa vähän kauemminkin niin kuin nyt tänään.
Mutta entä ne kaksi muuta ja asustehuivi niihin? Nekin oli alen alessa, nekin kotimaisia, nekin mustavalkoisia, ja toinen niistä enempikin kesävaate (pitkä, silkki, laskeutuva). Toinen (puseromalli) ja huivi on samaa sarjaa tuon ensimmäisen kanssa. Joten pakko mikä pakko! Olen niin tyytyväinen noihin. Lupaan laittaa joku päivä kunnon kuvat ostoksistani. Torniotar on ehdottomasti käymisen väärti, sisustustavaraa (mm. Gant, Pappelina ja Marimekko) ja naisten vaatteita (Aino, Laurie, Ritva Falla, Marimekko).
