Kauppatorin rannassa herkuttelemassa

Onpa tänään ollut kuvankäsittelyä kuin kiireisimpinä koulu/näyttöviikonloppuina ainakin. Koko päivän ihan illansuuhun asti, – ja sitten oli tarkoitus kävellä kaupunkiin, mutta niinhän se meni lipalle, että autolla sitten hurruuttelin. Ripsihän tuo vettäkin, joten samapa se. Aiottu kuvausrupeama typistyi Kauppahallin kuvaamiseen. On se kaunis! Myös sisältä, ja herkullinenkin.

Ja sitten systerin kanssa viettämään joulukuun aattoiltaa. Ihan on pikkujoulut ja muut sellaiset ihan yliarvostettuja, – kyllä joulukuun aattoillassa on jotain spesiaalia. Ja olihan sitä. Kampasimpukoita, kateenkorvaa ja lakritsisorbettia! Arvatkaahan missä oululaisessa ravintolassa saa tuollaisia harvinaisia herkkuja? – Uleåborgissa!

En ole pitkään aikaan (talvella) käynyt siellä, mutta tokihan minä sen hyväksi ja tutuksi tiesin, ja kuten sinne menoa ehdottanut sisar lähtiessä sanoi, että on varmaan kiva, kun ravintolassa puhutellaan etunimeltä ja ravintoloitsijat kertoo omistakin makukokemuksista. On se kiva, tuntuu hyvin leppoisalta ja samanhenkiseltä.

Leppoisaa meillä oli muutenkin, ja joulujuttuja tietty vähän suunniteltiin.

Kello oli jo lähellä Linnansaaressa kahdeksalta alkanutta ilotulitusta ( Seinäjoki – Oulu -rataosuuden kunnostustöiden päätös + Suomi 100 + — ) mutta huolimatta että minulla oli suunnilleen koko kuvauskalusto mukana, jätin väliin ja ajelin kotiin. Vesisade kun jatkui edelleen.

Kummasti alkaa tehdä mieli Lappiin ja talven ihmemaahan näillä keleillä. Ja kun on joulukuun ja joulukalenterin avaamisen aattoilta….

Hommia

Jätin alkuviikosta avoimen tarjouksen logon suunnittelusta. Tarjouksia on tullut toistakymmentä, muutamat ovat lähettäneet jo aihioita, ja hintataso vaihtelee 130 – 300 euron välillä. Idea on siis se, että logo olisi vesileimana kuvissa, ainakin silloin kuin ei mene asiakkaalle, mutta nettiin (esim. tänne blogiin) ja että logo olisi Muistikuvien-nettisivulla, laskuissa, tarjouksissa, etc. Olenpa yllättynyt, että näin pian, näin monta tarjousta. ja nyt on sitten vaikea valita. Muutamien kanssa olen jo ollut sähköpostiyhteyksissä.

Päällimmäinen homma on kuitenkin ollut muutamien vanhojen kuvien digitointi- ja retusointitilausten teko. Ja Paistinkääntäjien kapitulin yms. tiedottaminen. Siihen liittyen sain ihan rahaa tuovan (valokuvaus)toimeksiannonkin. Tai oikeastaan kaksikin. Tammikuuksi on sitten tekemistä.

Iltapäivän lopulla Apsu tuli kun vanhempansa kävivät katsomassa Tuntemattoman. On ihan mahtavaa, kuinka Apsu tykkää, kun hänelle lukee. Parinkymmenen minuutin mittaisia kirjoja jo kuuntelee, ja katselee tietysti siinä samalla: ”Katoppa!”

Sitten meillä oli Apsunkin kanssa ”hommia”. Apsulle hommia ovat mummin kirjotuspöydän laatikoiden koluaminen: nitoja, rei´ittäjä, eriväriset tussit, liimaputkilot, vanhat rillit, kameran puhdistusvehkeet, nipsut ja kynät, lemmarit ja kuminauhat ovat aarteita, joita on mukava purkaa laatikoista, kokeilla, ”katoppa”, laittaa takaisin, … Siinäpä ne kiireimmät tänään.

Joulumarkkinoilla ja -myyjäisissä

Kävin sunnuntaina sekä Oulunsalon Vanhan Ajan Joulumarkkinoilla että Alppimajan joulumyyjäisissä. Ja viemässä vanhoja, ehjiä joulukoristeita HOPElle.

Oulunsalossa markkinat olivat iso tapahtuma Kotiseutumuseon pihapiirissä ja rakennuksissa. Kojuja oli varmaan lähemmäs sata. Joulupukki, poniajelua, Lucia-neitoja, lampaita, ja villasukkia, leivonnaisia ja kaikkea sitä mitä joulumarkkinoilla nyt voi kuvitella olevan.

Ihan pikkuista vaille, että ostin Muumi-piparkakkutalon, mutta tyydyin muffinseihin ja ihaniin villasukkiin, jotka oli tehty noista luonnon kasveilla värjätyistä langoista.

Kudonhan toki itsekin, mutta nyt ostin mökille sellaiset juhlavillasukat. 😉 Ja mökille tai oikeastaan meidän patikkareppuihin ostin kuksat. Kauniit, pienet kuksat, jollaiset Saariselän matkamuistohyllyissä maksavat hyvinkin neljä-viiskymppiä, mutta markkinoilla 18 euroa.

Oulunsalosta ajelin Alppilaan ja Alppimajalle. Minä kyllä tunnen sen paremmin nimellä Kalevan Kartäno (myöh. kirjoitusasu Kalevankartano).  Sen rakensivat saksalaiset välirauhan aikana upseerikerhoksi. Sen vieressä (Iskossa ja Pyykösjärvellä) oli SS-Vuoristodivisjoona Nordin koulutus- ja huoltokeskus Pikku-Berliini.

Saksalaisten lähdettyä Kalevankartono siirtyi Suomen armeijan käyttöön ja sodan jälkeen Pohjolan Karjalaseurojen piiri osti sen, mutta myi jo 50-luvun alussa Oulun kaupungille. Silloin siinä toimi elokuvateatteri ja retkeilymaja ja se oli erilaisten juhlien pitopaikkana, kunnes siitä tuli kaupungin työtupa. Työtuvan aikana kuvassa näkyvä yläkerran tila oli täynnä mattopuita, minä muistan vielä miltä siellä tuoksui ja millainen ääni siellä oli. Ompelimokin oli samoissa tiloissa. Tykkäsin kovasti käydä tuolla, minusta se oli ihan tavattoman hieno paikka.

Joskus 60-70-lukujen vaihteessa rakennuksesta tuli Tuiran paloasema. Vasta reilut kymmenen vuotta sitten paloasematoiminta siinä lakkasi ja nyt se on taas juhla- ja tapahtumatilana vuokrattavissa, nimellä Alppimaja. Sunnuntaina siellä oli myös joulukoristeiden keräyspiste, ja pienen kassillinen niitä sinne veinkin. Ja pienemmän pussukan kanssa lähdin myyjäisistä: vain käsintehty muistikirja tuli ostetuksi.

~~~~~~~~~~~~

Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestareiden legendaariset joulumyyjäiset ovat tänä vuonna sunnuntaina 17.12. OSAOn tiloissa Kaukovainiolla. En ole varma lähdenkö, mutta ensi viikonloppuna ajattelin käydä Pienessä Joulupuodissa. Ja Naisten joulumessujen ruuhkaankin ehkä lähden. On niin ihana katsella kaikkea, mitä ihmiset osaavat ja ovat tehneet. Mutta se ruuhka minua vähän arveluttaa. Ja yksi käsityölinkki pitää teille laittaa… Koukku ja Puikko – se ei ole vain joulumyyntiä, ja sieltä voi tilatakin ihan uniikkeja käsitöitä.

Muutaman joululahjan olen jo tilannutkin netin kautta, ja olisi tässä aktivoiduttava ja lähdettävä oikein ostoksille joku päivä.

Huomenna on ruvettava tosissaan valmistelemaan lupaamaani joulun ajan yllätystä tänne blogiin! 🙂

Luottamustehtävä on joskus hyväksi – juuri tänään oli!

Lähtiessäni kokouksesta, jossa olin sanonut, etten kovin kauan enää tehtävässäni aherra, mietin, että ehkä sittenkin jatkan. Ainakin muutaman vuoden.

Paistinkääntäjien voutineuvoston tämän vuoden päätöskokous. Ja hyvänen aika, kuinka hyvin me söimmekään! Kiitos, A., kokki M. ja Lasaretti!

Ja kaikkea tätä ennen tatti-creme-brûlee! Paljon muuta ei voi toivoa!

Japanilaisia kokkailuja

Olipa eilen mukavan rauhallinen ilta. Ihan aina meillä ei viinikerhon kanssa onnistuta pitämään keskustelua monipolvisena, ja silti olla aiheuttamatta sekalaista äänihälyä. Joskus keskustelu ja puheensorina vaihtuu reippaaksi tarinankerronnaksi ja mielipiteenvaihdoksi, josta voisi käyttää jopa nimitystä melu. 😉 Ei siinäkään mitään vikaa, mutta välillä mukavaa yhteinen keskustelu ja toisten kuuntelu kunnolla.

Ja yksi juttu, josta olen kovin iloinen, ja ihan itselleni kerään siitä pisteet: olen sekä kalaaseissa että BOn illallisilla ryhtynyt jakamaan ”tiskihukeja” tai paremminkin tarjoilu- ja blokkaushukeja. Ruokalajien välissä pariskunnat vuorotellen keräävät lasit ja lautaset pois ja kaatavat vedet ja viinit seuraavalle ruokalajille. Ehkä jopa avittavat hellan ääressä. Pehtoori avittaa tiskikoneiden (sekä sisällä että Festassa) täytössä ja tyhjentämisessä, mikä edestauttaa sitä, että esimerkiksi eilisen kaltaisen illan jälkeen meillä ei enää tänään sunnuntaina ollut 120 lasia tiskattavana. Eilen oli kyllä poikkeuksellinen ilta, että ne 120 lasia saatiin käytetyksi, tavallisesti jää reilusti alle sataan. Viinejä tosin meni vähemmän kuin BOn synttäreillä yleensä…

 

Tommasin sixpack-tasting eli kuusi eri vuosikertaa samaa viiniä (Tommasi Amarone della Valpolicella, yksi minun lempiviineistäni!), vanhin vuosikertaa 2007 ja nuorin 2012. Ehkä näille muutaman vuoden lisäkellarointi olisi tehnyt vielä hyvää, mutta kyllä olivat jo vähän ehtineet kypsyä.

Ja mitenkäs 26 vuotta viinejä harrastaneet osasivat aavistella, mistä on kyse… Kaikki totesivat, että viinit ovat hyvin samankaltaisia, kaikkien mielestä viinien jälkimmäiset kolme olivat parempia, vanhempia ja kypsempiä kuin ensimmäiset kolme (sokkotastingin järjestys oli nuorimmasta vanhimpaan…). Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että on kyse vanhan maailman viineistä, Espanja, Ranska ja Italia vilahtelivat arvauksissa, yksi sanoi ”en tiedä muuta kuin että Italiasta nämä on” ja yksi sanoi, että Veneton Amaroneja ovat kaikki. Siis aika hyvää tuntemusta kuitenkin! 🙂

Ja kaikki olivat sitä mieltä, että olipa jännä nähdä ja ennen kaikkea maistaa, miten vuosikerrat vaihtelevat ja miten kypsytys parantaa vahvoja viinejä. Pisteytyksen keskiarvo meni siten, että huonoin sai 8 ja paras 9+. Siis erot pieniä.

Ruoan kanssa oli sitten testattavana pinot gris ja gewurztraminer – juuri ne, joita aasialaiselle ruoalle yleensä suositellaan – ja etelä-afrikkalainen gewurtraminer ja Tommasin pinot grigio toimivat oikein hyvin. Kyllä ne toimivat myös kiinalaisen ruoan kanssa, – kannattaa pistää korvan taakse…

Ja sitten lupaamaani reseptiikkaa. Ensinnäkin …

Teriyaki-lohi

700g lohifile nahalla

Teriyaki-kastike

1 dl tummaa soijaa
1 rkl etikkaa
3 rkl vettä tai valkoviiniä
2 rkl sokeria

Kiehauta teriyaki-kastikeainekset.

Leikkaa kala nahkaan asti valmiiksi tuuman kokoisiksi annospaloiksi. Laita pala paistopussiin. Kaada teriyaki-kastike lohen päälle niin, että kastiketta valuu myös leikattuihin viiltoihin. Ripottele lohen päälle vielä suolaa, sokeria ja seesaminsiemeniä.

Laita kala 215 asteiseen uuniin, noin 20 minuuttia. Lohi saa jäädä sisältä mehukkaaksi.

Lorauta teriyaki ainekset vielä kattilaan. Laita kala vielä uuniin hetkeksi ja kiehauta kastike kovalla lämmöllä niin että se siirappisoituu. Kaada siirappi vielä tarjoiluastiassa olevan lohen päälle.

Eilen ei ollut tätä, mutta viime sunnuntaina. Ja hyväksi havaittiin.

Japanilainen bataattitorttu eli potetopai

(Vuoka 20 cm)

Pohja
2 dl vehnäjauhoja
100 g voita
1 tl suolaa
3 tl kylmää vettä

Bataattisose
600 g bataattia
1 dl maitoa
60 g sokeria
50 voita
½ dl kuohukermaa
1 keltuainen
2 tl vaniljasokeria

Tee pohja (tai osta valmis piirakkataikina kuten minä tein, mutta en tee toista kertaa… 😉)
vaahdota voi, lisää jauhot, suola ja vesi. Alusta hyvin, ja laita sitten muovipussissa jääkaappiin.

Kuori bataatit ja leikkaa 2 cm: kuutioiksi. Liota paloja puolisen tuntia kylmässä vedessä.
Poista vesi ja keitä bataatti maidossa pehmeiksi. Sekoita ja survo seos kuumana.
Lisää voi, sokerit, kerma ja keltuainen lämpöiseen survokseen.

Ota taikina jääkaapista, ja levitä voideltuun vuokaan.
Paista pohjaa 175-asteisessa uunissa niin kauan, että se on hieman ruskehtava.

Ota vuoka uunista ja täytä bataattisoseella. Kypsennä kunnes bataattikin on kypsää.  (kokonaisuuteen meni noin tunti)

Oheen vispikermavaahtoa ja/tai vaniljajätskiä.

Eilen jälkkärinä oli matcha-(vihreä tee)jätskiä, ja sen keskelle laitoin päärynäsorbettia, jolla koko illallisen myös aloittelimme.

Päärynäsorbetti eli Nashi no mizore (jonka reseptin kehittelin itse) (neljälle)

3 päärynää
3 rkl sokeria
½ sitruunan menu
2 munanvalkuaista

Kuori ja raasta päärynät, lisää raasteeseen sokeri ja sitruunamehu, ja pakasta. Tunnin, parin päästä sekoita raasteen joukkoon kovaksi vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Ja laita takaisin pakkaseen. Sekoittele pari kertaa tunnin välein. 

Annostelu laseisin tai pieniin kippoihin, ja kaada joukkoon proseccoa (Tommasin uusi kuohuva oli meillä eilen) ja koristele sitruunamelissalla. Pilli ja pikkulusikka mukaan. 

Eilen kyllä onnistuin sapuskoissa paremmin kuin kesällä kalaaseissa. Tässäkin harjoittelu ehkä on auttanut. 😉

Juhlamaistelu ja -illallinen – teemana Tommasi ja Japani

Saketynnyreitä oli Festa täynnä, pöytä katettu, Tommasin Six-pack avattu ja menusta kaikki mahdollinen tehty etukäteen…

Illan koreografian olin suunnitellut siten, että ensin maistelemme kuusi eri vuosikertaa Tommasin Amaronea (2007 – 2012). Olen kerännyt niitä jo kauan (kuusi vuotta :)). Viiniystävät eivät tienneet teemaa, eivätkä yhtään mitä laseissa oli. Oli siis vertikaalimaistelu sokkona. Kaikille vain tilkka pohjalle…

Sitten siirryimme ruokahuoneemme pienen pöydän äärestä Festaan, jossa oli varsinainen illallinen.

Tommasien jälkeen oli huuhdottava makuaisti joten sorbetilla aloitettiin ,,,

MENU

Päärynä-kuohuviini-sorbetti
Seitsemän rypäleen samppanja 


Nigiri- ja makisushi

Sake  


Teriyaki-lohi

Paistettu nuudeli
Marinoitu matsutake
Hapanimeläkurkku
Purjo-sieni-tomaattimuhennos
Vihreä avokadosalaatti
Gewurztraminer ja pinot gris  


Matchajäätelö

Paluu Eurooppaan: tuliaisia Krotiasta
juustoa, manteleita, suklaata
Tommasin Amarone – maistelusta jääneet (eivätkä kaikki edes kuluneet!!!) 

 

Onhan tästä  kaikesta paljon sanottavaa, kirjoitettavaa, joten palaan vielä huomenna asiaan… (Täällä)

Vessajuttuja

Länsimetron ongelmista, mm. vessojen vähyydestä, on uutisoitu tänään vähän joka tuutista. Ehkä vain olen ollut vähän tavallista herkemmällä korvalla (keittiössä kokkaillut huomiseksi), mutta ehkä on vähän liioittelun makua nyt (taas kerran). Ei, en hetkeäkään väheksy vessan tarvetta, en todellakaan.

Minä valitsen mm. kauppareissuilla joskus kaupan sen perusteella, onko siellä vessa, siis siisti vessa. Ja esimerkiksi Sodankylän Pohjantähdestä ei ostettaisi matkalla mökille auton peräkonttia puolilleen ruokaa, jollei kaupassa olisi vessaa. Menisimme naapuri-Lidliin tai jo Rovaniemen Sittariin, mutta koska Sodankylä on lähempänä mökkiä ja kaupassa on vessa, käymme siellä.

Kun täällä kotona lähden kauppa-asioille kävellen, en mene Välivainion kauppaan, koska siellä vessaan pitää erikseen hakea ”lupa”. Menen Linnanmaan Prismaan tai Toppilan K-markettiin, koska ne ovat parempia kauppoja varsinkin jos on kyse lenkin ja kauppareissun yhdistämisestä, – ja erityisesti aamupäivisin. Ja kaupungillakin minulla on tiedossa muutama paikka, joissa on hyvä piipahtaa, jos on tarvetta: kaupunginkirjasto ja uuden Valkean 3. krs (ennen Stocka) ovat ykköspaikat. Kauppahallin vessaan pääsen suhteilla. 😀

Tosiasiahan on se, että minulle vessojen vähyys tai riittävyys ei ole mikään pikkujuttu. Ei ollut ennen kevättä -90, eikä varsinkaan sen jälkeen.

Tuohon metrokuskien tuskaan pystyn kyllä eläytymään ja myötäelämään ihan omien kokemusten perusteella. Olipa nimittäin kesällä -83 minun lyhyellä, mutta aika tiiviillä onnikkakuskiurallani sellainen juttu, että vakiolinjani, jonka lisäksi ajelin tilausajoja ja autojen ”hakuja”, oli linja numero 17. Ns. heilurilinjan toinen kääntöpaikka oli Oulunsuussa, radiomaston juurella, kerrostalojen vieressä, ja toinen Mustallasuolla Emäpuuntien päässä (melkein rivitalojen pihapiirissä). Ei ollut Merikoskenkadulla mitään taukotupaa, eikä linjan päässä baaria tai muuta paikkaa, jossa olisi voinut piipahtaa. Ja aamuvuoro oli kuitenkin sen kahdeksan tuntia, iltavuoro seitsemän. Hyvähän se mieskuskien oli, kunhan Oulunsuun päässä menivät onnikan taakse, mutta eipä se onnistunut minulta… Noh, en hakenut sairaslomaa, enkä irtisanoutunut, kestin kuin nainen!

Kevään 1990 jälkeen ei ehkä olisi enää onnistunut. Silloin minulle tehtiin iso leikkaus, jonka seurauksena mm. opettelin juomaan vähintään kaksi litraa vettä päivässä ja jonka seurauksena sisuskaluni ovat sellaiset, että pari vessatonta tuntia ovat jo melkoista sinnittelyä. Elokuvat, tentin valvonnat, promootiot, automatkat saavat etukäteen miettimään, missä ja milloin pääsen vessaan.

[Teemaan liittyen, kuvassa Toppilan vanha rautatieasema.]

Ja teemasta sen verran, että Tuulestatemmatun taso on lopullisesti romahtanut: vessajuttuja!

Torstai on hernekeittopäivä

Torstai on hernekeittopäivä. Miksi juuri torstai? – Ihan siitä samasta syystä kuin sitä jo keskiajalla syötiin ennen pääsiäispaaston alkamista: laskiaisena hernekeitto oli hyvä ruoka kohtuullisen rasvaisena ja tuhtina appeena. Katolisessa maailmassa perjantai on paastopäivä, joten sitä edeltävänä päivänä, torstaina, rasvainen ja proteiinipitoinen soppa oli hyvä tankkausruoka.

Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, katolinen aika kuitenkin loppui jo keskiajan kanssa yhtäaikaa, mutta jatkui tulevilla protestanttisen uskon ja vanhaluterilaisen elämänmenon vuosisadoilla. Onpa olemassa legenda, jonka mukaan juuri Kustaa Vaasan määräyksellä tämä hernerokkaa torstaina -perinne joka tapauksessa jatkui. Kustaa Vaasahan uudisti (loi) verotuksen Suomessa, ja kruunun veroparseelit maksettiin yleensä voilla, viljalla, lohella ja myös herneillä. Kustaa sai niin paljon herneitä, että hoveineen kyllästyi niihin ja määräsi rahvaan pitämään torstaisin hernekeittopäivän, jottei koko hernesato kertynyt Tukholmaan. Pikkuisen kyllä suhtaudun varauksella tällaisen juttuun.


[Kuva vanhasta soppatölkistä ja muutamat tiedot Juhani Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla!”]

Armeija ja koululaitos ovat jatkaneet ja ylläpitäneet perinnettä, ja mukaan ovat tulleet henkilöstö- ja työpaikkaruokalat.

Jos satavuotiaassa Suomessa itseään ruokahistorioitsijaksi nimittävä bloggaaja ja harrastaja-paistinkääntäjä, joka kuvallisesti, kirjallisesti ja livenä tarjoilee joka viikko soppia, ei sisällytä vuotuiseen menulistaan hernesoppaa ja vielä Jalostajan purkkikeittoa, niin homma ei ole kunnossa.

Jalostan hernesopan historia alkaa jo sotavuosista: silloin ei vielä ollut tölkkihernekeittoa, mutta kuivamuonaa ja muita säilykepurkkeja Jalostajalta lähti rintamalle. Heti sodan jälkeen jälleenrakennustyömailla ja metsäkämpissä jo syötiin tölkkiherneitä ja Ahti-silli lanseerattiin vuonna 1947. Ja viisi vuotta sen jälkeen alkoi Jalostajan legendaarisen hernesopan Suomen valloitus.

Meillä sitä ei ole ollut vuosikymmeniin. Emme ole kotosalla syöneet hernekeittoa. Kuka on syönyt milloin yliopistolla, milloin koulussa tai muissa lounaspaikoissa,… Koska todellakaan – toisin kuin kaikkien muiden (pl. juhannusjuusto) Jokaviikkoisten soppien kohdalla, en tänään itse keittänyt soppaa, vaan ostin meille ison purkin Jalostajan hernekeittoa.

Tulipa kyllä opiskeluajat mieleen. Minun yksinasujavuosinani keittelin joskus tölkkisoppaa, ja kyllä me tätä yhteiselomme alussa, Toivoniemessä asuessa söimme varmaan, jollemme kerran viikossa, niin kerran kuussa kuitenkin.

Kansakoulussa minulla ja monella muulla oli tapana silputa vanikkaa eli näkkäriä sopan sekaan. 60-luvun krutonit? 😀 Myöhemmin tykkäsin laittaa sinappia sekaan, varsinkin jos tölkkisoppaan olin lisännyt nakkeja tai pekonia. Koulussa oli hernekeittopäivänä niitä Valion kolmiojuustoja, joskus taisi olla Koskenlaskijaakin? Niinpä sitten näitä tykötarpeita hommasin nytkin. Koulunäkin korvaa nuo Oululaisen Jälkiuunilastut. Hyvin toimivat. Merisuolalla maustetut lastut, joita Juniori mökin kaupasta löysi, olivat nekin hyvä.

Maitolasillinen on ihan pelkkää kuvausrekvisiittaa. Meillä ei maitoa ruoan kanssa juo kuin Apsu. Lämmin pulla on ainoa jonka seuraan kelpuutan jääkylmän, rasvattoman maitojuoman. Mutta hernesoppaa, ja tölkkisoppaa nimenomaan, taidan kyllä keitellä uudelleen, josko vaikka laskiaisena. Silloin sitten punssiloraus sekaan!

Kahhilla ja jouluvaloja katselemassa

”Mummi kahhille, A. pimmimehulle”, näin ilmoitti Apsu äidilleen, kun hain pojan päikkäreiden jälkeen ajelulle ja kaupungille. Oli meidän ”perinteinen” = toinen, yhteinen jouluvalojen katsastuspäivä. Eikä Oulussa ole enää satuikkunaa! Ei ole enää Stockaa, ei vanhaa Sokosta, ja Valkeassahan ei ole perinteisiä näyteikkunoita. Jotain olennaista puuttuu. Mutta Apsuhan sitä ei tiennyt.

Sanotaan, että kun saa lapsia ja sitten itsekin kasvaa ja vanhenee niiden myötä, sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen, – no paljolti niin kävi minullekin. Ja nyt olen hoksannut, tänään taas ihan erityisesti, että lapsenlapsen kanssa elää uudelleen sitä vaihetta kun omat lapset olivat samanikäisiä. Kyllä minä muistan kun me olimme mutikaisten kanssa katselemassa jouluvaloja ja sitä Sokoksen jouluikkunaa ja menimme Halliin pillimehulle.

Erilaista se oli tänään Apsun kanssa. Ensinnäkin me kävelimme Rotuaaria pitkin poikin, kävimme katsomassa kaupungintalon joulukuusen ja tiernapojat. Ja poika tepasteli reippaasti, ja ihasteli valoja: ”Katoppa, mummi. Mummi, katoppa!”

Kaikenlaisia valoja! Valon lapsi!

Ja sitten ”kahhille”. Valkean Torrefazione on meidän ”kantakahvila”. Nyt jo viides (?) kerta siellä.

Herkkujen jälkeen jaksettiin kierrellä. Valkean monet, monet liukuportaat riittivät iloksi, – no hyvä on, aulan vanha Sitikka ja tonttuovi-pop-up-kauppa kiinnostivat kyllä melkein yhtä paljon. Ja lasi-ikkuna, jonka päältä saattoi nähdä suoraan Herkkuun!

Parituntisen kaupunkireissun jälkeen autolle mennessä poika ilmoitti ”ei kottiin”, joten ajeltiin Rantapeltoon, että pappaakin nähtiin. Äsken palautettuani lapsen kotiinsa, mietin, että ehkä me tänä vuonna käymme toisenkin kerran kaksistaan ”kahhilla” ja jouluvaloja katsomassa…

Taivaanrannan maalari

Että minulta loppuu aika aina kesken.

Koko päivän muka touhunnut jotain, ja mitä olen saanut aikaiseksi? No enpä juuri mitään. Muutaman kauniin kuvan taivaalta ja taivaanrannasta. Tai noh, kauniin? – Ylikontrastisia ovat. Mutta kun maisema vaati sitä, jotta kuvissa olisi se kauneus, joka ulkona oli.

Minun mielestäni lentosotaharjoitusten piti loppua jo viime viikolla, eikä ääniäkään ole öisin enää kuulunut, mutta monia kaaria ja suoria taivaalla oli.

Tänään oli tarkoitus tehdä joulukortti valmiiksi. Kerrankin ajoissa. Teen sen monesta osasta. Mutta onko kortti valmis? – Nope. Ihan alkutekijöissään vielä. Entäs kalenteri? – Nope!

Aamulla ennen korttipuuhaan ryhtymistä ja sähköposteja ja uutisia lukiessa muistin, että voisin tyrkyttää kuviani ja kuvauspalvelujani yhdelle tietylle taholle, ja sain pian vastauksen ja kehotuksen lähettää tarjous; rupesin värkkäämään sitä ja sitten päätin ottaa tarjouksen oheen pari uutta referenssikuvaa.

Ja ministudioni taas kasasin tai oikeastaan raivasin, tai yritin mahtua pieneen huoneeseen, jossa minulla softboxit, pöytä, tasot etc. on. Se on oikeasti tosi ahdas studioksi ja onnistuinpa siinä äheltäessäni sitten särkemään yhden Riedel-lasin. Ja siinä oli teestä ja Soda Stream-kuplavedestä tehtyä ”kuohuvaa”. Riedelit särkyvät ihan tuhannen pieneksi (sinne kaikkien studiokamojen joukkoon!) ja kupliva teekin on ikävää siivottavaa. Kalliiksi ja työlääksi tulee tarjousten tekeminen!

Korttipuuha oli tämän episodin jälkeen unohduksissa.

Niinpä alan tekemään sitä NYT.

Tämän kuvasin matkalla Nalskuun Möljän sillalta käsin. Haloilmiökin kuvasta paljastui, kun koneella raakaversiota säätelin. Mutta noita lenskarin jälkiä katsellessa mietin, että mitenhän koneiden lentäjillä noin niinku omasta mielestä meni tuo harkka? 😀

Joulukuusista ja niiden valoista

Kävin äsken iltakävelyllä kaupungilla.

Aamulenkki jäi tekemättä, joten oli hyvä lähteä ulos. Ei siellä tänään paljon muita ihmisiä ollutkaan. Kun ei ollut paljon niitä LUMO-valojakaan. Kaupungintalon paraatipuoli on kyllä vielä, tai siis nyt, kaunis, kun kuuseenkin on saatu perinteiset valot ja muutama punainen pallo ja tähti.

Viime vuosien erilaiset valokokeilut ovat toivottavasti ohi. Toisaalta minua kyllä vähän tuppaa hymyilytttämäänkin tämä oululaisten kouhkaaminen kaikesta mahdollisesta. Periaatteesta en Kalevan, enkä muidenkaan nettilehtien kommenttiketjuja lue, mutta nyt tähän LUMOon ja kaupungin valaistuksiin käyttämiin määrärahoihin liittyvää keskustelua olen sortunut vilkaisemaan  ja edellisten vuosien joulukuusivalaistukseen liittyvältä polemiikilta ei voinut välttyä. Myös FB:n Oulu-ryhmässä on pidetty kaupungin joulukuuseen ja siltojen valaisuihin käyttämiä rahoja tolkuttomana haaskauksena ja vähäosaisten hylkäämisenä.

Myöskään viime vuotisen kuusen kierrätyskoristeet ja yhteisöllisyys eivät uponneet oululaisiin: viherpiipertäjien ja kommuunihenkilöiden hömpötyksinä pidettiin moista koristelua. Sekään nyt mikään ruma ollut, eivätkä ne aiemmat sinisävyiset lamputkaan vieneet jouluiloani kaupungilla käydessä. Mutta kyllä minustakin kuusi on nyt kaunis. Taitaa olla tänä vuonna Oulun komein, monena edellisenä vuonna hautausmaalta on löytynyt hienoin. Ja Lasaretin pihassakin on komea joulupuu, jonka kuvasinkin tässä pari viikkoa sitten. Järjestivät Facessa arvauskilpailun lamppujen määrästä: 332 niitä on.

Lapsuudesta muistan, kun asuttiin tuossa entisellä tallilla oli siinä pihapiirissä, minun ensimmäisen lastenhuoneeni ikkunan edessä luonnonkuusi, johon laitettiin joka vuosi valoketju. Ei ollut mitään led-lamppuja, vaan pitkä roikka, jossa oli sarjassa ehkä 30 lamppua. Ne olivat tavallisia hehkulamppuja, jotka ”tallinmiehet” (~asentajat tai apupoika) olivat maalanneet punaisiksi, keltaisiksi ja sinisiksi (varmaan samoja maaleja joita käytettiin onnikoissakin; sen värisiähän ne onnikat silloin oli). Ne olivat minusta ihan mahdottoman hienot. Ja kun ne joulukuun 1. päivä aina laitettiin kuuseen, tuli tallinpihalle paljon koskelankyläläisiä katsomaan. Samoin kuin uutenavuonna kun iskä ampui paketillisen tai pari raketteja. Muutkin tulivat sitten sinne tallinpihalle ampumaan omia raketteja. Se oli aika yhteisöllistä se. Kuusesta ei taida olla yhtään kuvia. Ei ainakaan värillisiä.

Joulujuttuihin liittyen olen tänään ostanut teitä blogini vieraita ja ystäviä varten yllätyksen. Joulukuun ekana sitten näette. 🙂

Koekeittiössä taas japanilaista

Kaikkia sitä sattuu kohdalle. Sushi sparkling prosecco!

Taas on meneillään japanilaisen keittiön haltuunotto: ensi lauantain juhlia varten olen etsinyt reseptiikkaa ja tänään kokeiluun pääsi uusiakin juttuja. Ja päärynäsorbetin oheen, sen ”kastikkeeksi”, kokeilimme tuollaista. Juniori, Alkon varsinainen tuoteasiantuntija 🙂 oli tämmöisen valikoimista bongannut ja pyynnöstäni osti pullollisen maistettavaksi.

Astoria on proseccona tuttu, mutta eipä ole tullut ajateltua, että italialaiset kuohuvaa sushille pullottaisivat. Minusta pullo näyttää glögipullolta, systeri ajatteli sen sopivan rapujuhliin. Noh, ehkä tästä ei tule meille ykköshitti.

Bataatiipiirakka jälkkärinä oli hyvää… (vaati ehdottomaksi seurakseen kermavaahtoa ja/tai vaniljajätskiä.

Kakkua! – vaati Apsukin, ja tykkäsikin, mutta vielä parempi oli mummin laittama tonttuovi. Me kuiskuttelimme hyvin hiljaa sen lähellä ja vain varovasti Apsu sanoi pim-pom ja kop-kop, kun yritimme ovea avata. Ihana, että vihdoinkin perheessä on minulle kaveri tonttumaailmaan uppoamiseksi! 😀

Pitkän tovin Festassa ja sen ruokapöydän ääressä oltuamme harkitsimme, ainakin minä ja pikkuperhe, josko lähdettäisiin katselemaan LUMOn valoja, mutta suhteellisen sakea räntäsade sai luopumaan ajatuksesta.

Sateesta on ollut myös iloa; nyt on maa valkoinen, maailma valoisampi. Tosin jalkakäytävät edelleen aika liukkaat, mutta talvi on tuloillaan. Tulisi kunnolla.

 

Päärynäsorbetti sopisi muuten joulupöytäänkin oikein hyvin. Laitan sen ja muiden japanilaisen illallisen ohjeet sitten ensi viikonloppuna pakettina …

LUMO – Oulussa valoja ja kaupunkikulttuuria!

Jo aamulla kerroin assistentilleni, että kahden jälkeen lähdemme kaupungille: kuvailemaan, kulkemaan ja syömään.

Pehtoorilla ei ollut mitään assistentaarismia vastaan. Semminkin kun tiesi, että olin tehnyt pöytävarauksen Istanbuliin.

 [Huom. keskellä kuvaa ryhdikkäästi jalustan kanssa kulkeva mieshenkilö: assistentti kulkee jo edelläni. ]

Ensin kävimme tervehtimässä Tiernapoikia, ja katselemassa kun Rotuaarilla jaettiin tämän vuotisen Tiernakisan palkinnot.

ja sitten kohti LUMO-valofestivaalin teoksia. Pikkuisen luulen, etten ole ainoa, joka on sitä mieltä, että tänä vuonna ei ihan ylletty esimerkiksi viimevuotiselle tasolle, – tosin joitakin teoksia on vielä julkistamatta eikä me sisätiloissa olleita käyty edes katsomassa.

Yksi ehdoton kohokohta tässä festivaalissa oli ruoka; yllättävää meille, eikö? Oulun keskustassa olevaa Istanbulia voi kyllä varauksetta suositella kaikille. Sitä minä vain siellä mietin, miksemme ole pitkään aikaan käyneet? Tai siis Pehtoori on, mutta minulla on ollut pitkä rupeama sieltä pois. Onneksi tänään. Siellä kyllä saavat muutkin kuin paistinkääntäjät hyvää ruokaa ja palvelua. Mutta kyllähän se mukavalle tuntui, kun pöydässä oli ”lippu” (standaari) odottamassa.

Mutta sinnehän ei jääty koko illansuuksi, vaan ulos! Kuten ei olisi ollut eilen, niin ei ollut tänäänkään sää kiertelylle eikä kuvaukselle paras mahdollinen, mutta eipä ollut kylmäkään. Ja aika paljon väkeä oli kuitenkin liikkeellä.

Tämä ”ranskalainen” valas oli hieno, mutta, mutta… oliko sittenkään ihan satsauksen arvoinen… tai ehkä on väärin arvioida taidetta hinnan (130 000 euroa) perusteella, mutta jotenkin toivoin enemmän… Entä jos olisi ollut pikkuinen pakkanen, kirkas keli…

Mutta se mistä tykkäsin oli kaupungintalon valaisuinstallaatio tai mikä sen nimi onkaan…

Kaupungintalo vaihtoi tyyliä ja moodia sitä mukaa kuin läheisessä teltassa olleet oululaiset ja muut vieraat kävivät säätelemässä.

”Ajan kulku” -veistos sai välillä varsin erikoisen miljöön taustaukseen.

Ja Martti! Minun lempparini, Martti. Oli kovin ihmeissään. Varsinkin kun välillä kaupngintalo näytti kylpevän loppukesän illan valossa…

Eniten pidin tästä piparkakkutaloversiosta. Eikö se voisi olla joka vuosi ennen joulua päällä. Ja etupihalla olleet joulukuusen valotkin olivat kovin kauniit tänä vuonna. Sellaiset perinteiset. Tulette vielä näkemään…

Ja tämä valofestivaali jatkuu vielä… uusiakin valoja on viikonlopun jälkeen tulossa. Siitä tykkään! Hyvä, Oulu!

Suunnitelman muutos

Kyllä mie niin mieleni pahoitin! Niin paljon olin odottanut. Valoa, Lumoa, kuvia, kuvia valosta ja Lumosta, ja mitä tekee sää! Sataa räntää, lunta ja rännänsekaista lunta!

Ajatuksena ja aikeena meillä oli ollut lähteä iltapäivällä kaupungille syömään, jonnekin etniseen, ei mitään pitkää dinneriä, vaan syömään hyvin ja sitten kiertelemään, katselemaan, kuvailemaan Oulun joulukauden avajaisia ja ennen kaikkea LUMOa. Pehtoori oli lupautunut Sancho Panzaksi, apuriksi kantamaan jalustaa ja muutenkin mukaan.

Koko päivän ohjelma rakennettiin tämän varaan: aamupäivän käytin tilaustyön kuvankäsittelyyn, ja sain kuin sainkin homman tehdyksi. Samaan aikaan toisaalla Pehtoori pesi autot, kuntoili ja kävi kaupassa.

Olimme iltapäivän lopulla valmiita. Mutta sade ei vaan toennut! Lopulta päätimme yksissä tuumin jäädä tänään kotiin: kehittelin gourmetia olemassaolevista aineksista. Ihan hyvää risottoa tulee liki ylivuotisesta puuroriisistäkin ja pakastetut hirvenlihakääryleet saavat uuden mahdollisuuden runsaalla maustamisella ja tilkalla kermaa etc.

Siis lopultakin totisesti kotiperjantai.

Siispä aloittelin joulukortin teon, ja myös jouluviinisuositusten kuvaamisen.

Etiketissä heraldisten ankkureiden alla lukee ”Wolvaart”. Viini on etelä-afrikkalainen, joten voisiko se olla hollantia? kuulostaa siltä. Ja sitten jään etsimään tietoa tästä Wo(l)vaarista, jossa on jotain harrypottermaistakin… Ja jonkin ajan kuluttua mietin: tämäkö nyt on olennaista? – No mutta ihan sama. Minua nyt vain kiinnostaa, mutta en löytänyt tietoa siitä, mitä tarkoittaa… Joka tapauksessa tämäkään viini ei päädy jouluviinisuositusten kärkeen. Jos ollenkaan.

Mutta kuten sanottu, homma on alulla… kuten muutama muukin jouluylläri, nimenomaan teille hyvät blogilukijani!

Värkkäilin/kuvailin myös nettisivujen uudistusta, kohti ”ammattilaissivustoa”. 😀  Uusi banneri on jo tehty.

Mutta siis, huomenna olen aktiivisempi, enkä anna sään sulkea minua sisälle. Huomenna kohti Lumoa!

Arkisoppa, juhlasoppa ja Tarte flambee

Kaksi Jokaviikkoista soppaa ja lopuksi vielä kerran Tarte flambee alias Flammkuche — siis reseptien rästipostauksia tänään!

Kun jokaviikkoisia soppia on pian tullut tehtyä vuosi, tein maanantaina koko sarjan nopeimman, sakean sopan. Melkein puolivalmiste tämä kyllä on.

Pikainen broileri-nuudelisoppa

Ainekset

2 rkl kookosöljyä
200 – 300 g maustamatonta broileria (fileistä leikkasin suikaleet)
5 kevätsipulin vartta 
1 valkosipulin kynsi
1 rkl Asian Green and Fresh-fondia
2 pss Mama-pikanuudeleita (makuna Chicken)

Tarjolle kevätsipulia ja punaista chilitahnaa

Kuumenna kookosöljy ja paista siinä broileria ja kevätsipulia (jätä osa kypsentämättä)
ja lopuksi murskattu valkosipulin kynsi.

Lisää joukkoon 1 rkl fondia ja pussimausteet,
mutta jätä chilipussi käyttämättä sekä 6 – 7 dl vettä.
Kun neste kiehuu, lisää joukkoon murskatut nuudelit ja anna kiehua muutama minuutti.

Nopea, kepeä, helppo ja ihan hyvä arkiruoka!

Viime viikon soppa oli sitten vähän enempi, parempi, siis itseasiassa juuri minun makuuni.

Tätä tein perjantaina, kun Pehtoori ja Juniori lähtivät kaupungille ”miehissä syömään” ja jäin yksikseni viettämään juhlailtaani. Kuvan Codorniu on lavaste, sillä me avasimme samppanjan ja  pojat ottivat vain lasilliset ennen kuin lähtivät ja minä nautin sitten lopun puolikkaan mm. tämän keiton kanssa.

Tämä voisi hyvinkin olla nimeltään Sinkkusoppa. Yhden hengen juhlakeitto. Toki tämä sopisi hyvin myös amuse-keitoksi, tarjottavaksi pienistä kupeista ennen isompaa ateriaa…

Sinkkusoppa

2 rkl oliiviöljyä
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
pieni punainen paprika

½ l vettä
1 pieni prk tomaattipyrettä
2 rkl hummerifondia (tai kalafondia)
ripaus sokeria
2 – 3 rkl Creme Bonjour -tuorejuustoa (mustapippuri, katkarapu, ruohosipuli)
2 dl kevyt ja paksu Ruokakermaa
(ehkä suolaa ja pippuria)

100 – 200 g katkarapuja

Kuullota öljyssä pilkottu punasipuli, valkosipulinkynnet ja paprika.
Lisää vesi, tomaattipyre, fondi ja sokeri.
Anna kiehua kohtuullisella lämmöllä 15 minuuttia.
Siivilöi liemi kattilaan ja heitä sipuli-paprika seos pois.
Lisää liemeen tuorejuusto, ruokakerma ja loput mausteet.
Anna hetken hiljalleen kiehua.

Tähän asti voit tehdä valmiiksi, ja laittaa vaikka puolet jääkaappiin (huomiseksi).
Lisää huoneenlämpöiset katkat mukaan ja annan hetken lämmetä, missään tapauksessa älä enää keitä.

Näin keitto on samettista, jollaisena Pehtoori siitä tykkää, mutta minä tykkään pienestä potkusta, ”kärjestä”, keitossa, joten siksi keiton pinnalle pari, kolme koriste- ja maustetäplää Sriracha-chilikastiketta. Se käy paremmin kuin tabasko tai punainen chilitahna. Oikein minun mieleiseni keitto on tämä.

 

Ja sitten vielä kerran se Tarte Flambeen ohje – vähän eri versio kuin aiemmin. Tätä tein tiistai-illaksi kolminkertaisen annoksen, siten että kaikille vieraille riitti pari, kolme palasta.

Tämähn ei Jokaviikkoiseen soppalistaan todellakaan kuulu, mutta tieasiassa tämä voisi olla hyvä side-ruoka kevyille kasvissokeitoille, ikäänkuin kuin se tavallisen ”rustiikkinen maalaisleipä” -jutun sijaan..

Tarte Flambee eli flammkuchen

Tarte flambee on alsacelainen ruoka, joka muistuttaa kovasti pizzaa. Ja sama ruoka kulkee Saksassa nimellä flammkuchen eli liekkipiirakka. Westfalenin rauhan (1648) jälkeen tarten ja kuchenin raja on ollut hyvin häilyväinen…

Taikina
2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
1½ tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja
Päälle
2 sipulia
3 rkl ranskankermaa
savukinkkua ja/tai pekonikuutioita (tiistaina oli molempia)
mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta. (Kunnollinen alustaminen on ymmärtääkseni ratkaiseva tekijä taikinan oikeanlaisen koostumuksen aikaansaamiseksi.)

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. Laita ne likoamaan maitoon tai (kuten versiossani oli Chez Jouni Törmäsen vinkin mukaan) tilkkaseen valkoviiniä. Myös myllystä mustapippuria ja vähän suolaa kannattaa laittaa mukaan.

Kuumenna uuni 275-asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, valutetut sipulit ja kinkku- ja/tai pekonisiivut tai kuutiot. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 – 12 minuuttia ja tarjoa heti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Soittivatpa Kalevasta ja kysyivät, saavatkos laittaa lehden FB-sivun otsikkokuvaksi yhden eilisistä otoksistani… Laitoin kuvan päivällä ”melkein vahingossa” Kalevan lukijakuviin, jonne tosi harvoin (nykyisin) mitään lähetän, ja olivatpas tykästyneet siihen.. Siellä se nyt on KLIKS. Oikein haastattelun” kera. Noh, ilmainen mainoshan tämä on, unohdin vaan mainita ”Muistikuvia”! ”Aikuisikä” kyllä hieman hymyilyttää, noh, voihan sen melkein kuuskymppisyyden noinkin todeta. 😀

Pikkuisia juttuja vain…

Katsokaahan mitä oli Lidlissä!

Näitä portugalin herkkuja, joista jokunen vuosi sitten kirjoittelin enemmänkin, ja leivoin jopa itse. En enää edes aio yrittää, sillä nämä maksoivat Lidlissä 59 senttiä kappale. En todellakaan siihen hintaan onnistu tekemään itse, eivätkä omani olleet näiden rinnalla kovinkaan kummoisia. Pateis de Nata! Suosittelen.

Muuta reseptiikka tulee huomenna sitten enemmänkin…

Olin tänään iltasella kuvailemassa ”pre-karonkka” ja sitten vähän treenailemassa pimeäkuvailua, sillä viikonloppuna on Lumo-valofestivaali, ja paljon mukavalta vaikuttavia valoteoksia. Olisipa sää suosiollinen.

Tuo kuvan Patosiltakin saa uudet valot.

Kuvan etualan viivakuvio on kaksi sorsaa, jotka uiskentelivat kuvatessani etualalla, mutta puolen minuutin valotusaika häivytti linnut viivoiksi.

 

 

Viininystäville ovet avoinna

Meillä oli tänään vieraita. Viininmaistajia. Ei meidän ”oman” Botrytis Ouluensiksen pikku poppoota, vaan 18 Oulun Viininystävät (ns. ent. vanhojen herrojen kerho) jäsentä. Joskus ennenkin olemme avanneet ovet heidän tulla meille maistuluun; hallituksessa kun ei enää ole ketään ravintolan omistajaa tai johtajaa tms., joten ravintoloissa ei voida kokoontua.

Toki lupasin, ajatuksenani, että korkeintaan kymmenen tulee, mikä ei olisi vaatinut oikeastaan muuta kuin avata Festan ovet ja nostella kerhon lasit pöydälle maisteluvalmiuteen, lisäksi vähän patonkia ja vesikannut. No ilmoittautuneiden kaksinkertainen määrä odotuksiin nähden merkitsikin melkoista mööbleeraamista. Meidän Festaan mahtuu helposti 12, mutta heti sen jälkeen onkin tehtävä yhtä sun toista, että kaikille saadaan istumapaikka pöydän äärestä. Saatiinhan me.

Minun/meidän ei oletettukaan hankkivan oikein mitään, mutta halusinpa tarjota, kuitenkin jotain, edes jotain pientä syötävää. Kun kerran maistelussa oli Moselin alueen viinejä, oli liki väistämätöntä, että teen flammenkucheniä eli tarte flambeeta. Nyt yhdistin vanhan reseptin chez Jounin ohjeeseen, ja Saksassa asuneetkin tykkäsivät että hyvää oli. Kirjoittelenpa ohjeen huomenna….

Maistelimme siis saksalaisia riesling-viinejä eri makeusasteella + yksi Plafzin alueen punainen Pinot Noir -viini. Ei mitään halpis valkkareita ollutkaan. Mutta kyllähän se niin on, että minulle Alsacen riesling (ja joskus Rheingau) ovat ne mieluisemmat.

Näitä kaikkia saa Alkosta tilaamalla, mutta kylläpä minä luulen, ettei yksikään minun jouluviinisuosituksiini yllä… Jos joku pitäisi valita niin tuo oikealla oleva vuoden 2011 Fritz Haag. Mutta mutta hinta-laatu-suhde ei ehkä ole ihan ideaali. Toisin kuin moni muu, minä tykkäsin tuosta pinot noirista, ja nimenomaan sen flammenkuchenin kanssa.

Ja tiedättekös, mikä nyt on parasta, Festa on jo melkein siivottu ja huomenna ei ole työpäivä, – oli ilo avata ovet. Eikä mene kuin reilu viikko, niin on meidän ”oman” viinikerhon 26-vuotissynttärijuhlat, ne onkin sitten heti isommat pilheet!

Juhlien järjestämismietteitä

Ennen iltakokoukseen menoa kävin ostamassa ensi vuoden kalenterin. Niin nörtti ja datisti ja vaikka mitä olenkin, niin olen muutamissa asioissa hyvin vanhanaikainen: teen muistiinpanoja, ja teen niitä usein lyijykynällä, meillä ei ole kahvinkeitintä (paitsi mökillä ja sitten kotona sellainen erikoiskahvi Cupsolo, jota käyttää vain Pehtoori). Tavis-JuhlaMokka keitetään pannulla, joka aamu. Ja sitten minulla on paperinen kalenteri. En tunne montakaan, jolla enää on, mutta toisaalta kyllä kaupassa niitä oli monenlaisia myynnissä.

Nyt ostin ensimmäistä kertaa sellaisen, jossa ei ole tuntijakoa päivissä. Minulla ei enää ensi vuonna ole päivissä joka tunnille jotain, hyvä kun tulee olemaan pari merkintää viikossa! Se tuntuu oikeastaan aika hyvälle. Lukujärjestyksiä onkin ollut vuosikymmeniä, ja yhden esimiehen kanssa oli ihan ”minuuttiaikatauluja”, joista hän ei kyllä koskaan onnistunut pitämään kiinni. 😀

No hyvä kun äsken kokouksessa oli ensi vuodelle kalenteri mukana: onpa paistinkääntäjävuodessa tapahtumia tulossa, mikä merkitsee myös minulle puuhastelua. Ja tehtiinpä päätös, että pidetään sitten tammikuussa Oulussa minikapituli! Toissakesän iso kapituli vaati kahden vuoden etukäteistyön, ja nyt sitten – tuosta vaan – päätettiin (ylemmältä taholta tulleen kehotuksen jälkeen) saada minikapituli aikaiseksi muutamassa kuukaudessa. Enpä ollut ensimmäisenä kannattamassa. No ei auta.

Juhlien järjestämistä olisi tässä ehkä muutoinkin: kovasti olen miettinyt, pitäisinkö valmistujaiset? Minulla kun olisi ensi keväänä tasavuosisynttäritkin, ja niitä EN aio viettää. Viiskymppisiä olin tyttären kanssa paossa Kiinassa, nyt en ehkä niin kauas lähde, mökille voin mennä, näin siitä huolimatta, että olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että aina kun on vähänkään aihetta, kannattaa juhlia. Ei elämässä juhlia ole liikaa, mutta kun olen toisaalta anoppini kanssa vähän samaa mieltä siitä, ettei siinä ole mitään juhlimista, että vanhenee. Tosin minusta on kyllä mukava olla muiden synttäreillä. Mutta valmistujaiset on vähän eri juttu. Ne oikeastaan koen ansainneeni.

HuK ja FM, samoin ABCD, jäivät aikoinaan juhlimatta, mutta yo ja FT kyllä juhlittiin ”perinteisin” menoin; nehän on melkein ”pakko” juhlia. Tohtorikaronkka kuuluu järjestää vastaväittäjän kunniaksi, – ei ehkä niin suuria pilheitä tarvi kuin minä järjestin. 😉

Mutta entäs nyt tämä VAT? Jos olisi kevät tai kesä niin varmasti järjestäisin, mutta nyt? Miksen voisi järjestääkin valmistujaiset vasta toukokuussa? Ihan hyvin. Onhan ylioppilaillakin juhlat vasta paljon tutkinnon suorittamisen jälkeen.  – Minä mietin vielä.

Isänpäivän viettoa

Isänpäivän aamu .. hm… mitäs minulla olikaan tehtävänä… eipä paljon mitään. Päivällisen olen luvannut juhlan kunniaksi tehdä. Aina kannattaa juhlia kun on pienikään syy …

Aamupäivällä olin kotikaupan pihalta lähtien piiiitkällä lenkillä, jonka kohteena tietysti hautausmaa. Olipa oikeastaan aika hyvä ilma, mutta taas hautausmaalla näin sellaisia vähemmän mukavia juttuja… Että ihmiset voivat olla ulkokultaisia ja kylmiä.

Kotosalla jatkui erinäiset siivouspuuhat, jotka eivät tulleet valmiiksi, kaukana siitä, mutta olipa leppoisaa kun huomasin ajattelevani ”tästä voin jatkaa huomenna”, ei niin, että ”tämän pitää olla valmiina huomenna”. Minulla on aikaa, huomenna jatkuu …

Ja sitten puuhaamaan päivällistä: pikkuperhe tuli syömään. Apsu toi papalle kortin, johon oli piirtänyt papan auton. Ja Juniori toi päivälliselle samppanjalahjan (yllättikö ketään?), ja kylläpä oli nyt paras samppanja pitkääään aikaan. Keväisen Saksan ekskursion viinikauppavierailun jälkeen tilattu pientuottajan samppanja maistui, samoin kuin minun tilaamani, jo vanha tuttu etelä-afrikkalainen The Chocolate Block -punaviini. Jos kohdalle sattuu, niin kylläpä kannattaa maistaa/ostaa. Ja sitten Juniori toi myös minulle lahjan! Olivat (koko perhe) ostaneet jo ”varalle”, vakaasti uskoen 😉 , että joskus valmistun, yhden huippu-samppanjan. Se on nyt jemmassa, – ehkä minä ne valmistujaiset pidän … 🙂

Ja sitten isänpäivän päivällinen. Mikä lie etiäinen se iski viikolla, kun mietin tämän juhlapäivän menua. Fondue! Pitkäään aikaan ei ole ollut fonduepata käytössä ja sehän voisi olla mukava, pitkään yhdessä istumisen ja päivällisestä nauttimisen juttu. Ja olihan se. Jos sinulla on fonduepata jossain jemmassa, niin nyt esiin!

Ei mitään umpituhtia juusto- tai suklaafondueta, ei edes öljyssä kypsentämistä, vaan kunnon lihaliemi (Puljonki!) pataan, ja hyvää lihaa ja lisukkeita annospaloina valmiiksi! Miniä ei ollut moista herkkua koskaan kokenut, mutta pitipä hänkin.

Olennaista on, että liha on tuoretta ja hyvää. Kauppahallissa ”Torin lihamestari” ymmärsi mihin ja mitä tarvitsen, ja leikkasi siivut naudan sisä- ja ulkofileestä, sekä karitsan filettä (150 g/fonduepadan äärellä oleva). Lisäksi laittelin vihanneksia. Ja salaattia ja bataattiranskalaisia (Pirkka! , joista Apsukin tykkää kovasti).

Ei fondue-lihaa eikä kasviksia mausteta etukäteen, joten olennaista on hyvät kastikkeet. Tein kolmenlaista: vas. ananas-curry, keskellä chili-ketsuppi-valkosipuli ja oikealla sinihome. Kaikissa on pohjalla 1 dl majoneesia, ½ dl ranskankermaa ja ½ dl turkkilaistajukurttia (tein pohjan kolminkertaisena, sitten maustoin erikseen nuo vaihtoehdot: = 1 dl ananasmurskaa ja 2 tl currya, seuraavassa 2 valkosipulinkynttä murskattuna, 1 tl chilijauhetta, 1 rkl ketsuppia, suolaa ja mustapippuria, ja viimeisessä 100 sinihomejuustomurua ja persiljaa. Viimeinen äänestettiin parhaaksi, mutta kaikki kelpasivat.

 

 

Ja jälkkäriksi kakkua ja kahvia.

 

Eihän tuo mikään taidokas räpellys ole, – minulla olisi paljon selityksiä moiseen, mutta se oli hyvää! Tumma suklaa-kirsikkakakku se on, ja huom. niitä viikolla ”ongelmana” olleita hasselpähkinöitä on nyt käytetty hyödyksi.

Isänpäiväviikonloppu alkoi oikeastaan jo perjantaina, jolloin Juniori vei isänsä kaupungille. Niin tyypillistä meidän Junioria: ”Tarjoan sulle aperitiiviksi isänpäiväsamppanjat Voxissa (oululainen viinibaari) ennen kuin mennään syömään.” Tiedättehän: poika tarjoaa aperitiivit, isä ruoan. No mutta, kuinka moni isä-poika lähtee perjantaina kaksistaan samppanjalle ja syömään? 😀

Juhlaviikonloppu on lopuillaan, marraskuukin tuntuu hyvälle. Huomiseen!

Marraslauantaina

Vieläkin vähän pyörryksissä…

Parasta tänään Apsu, joka oli iltapäivän meillä.

Ja tänään olin lenkillä juuri silloin kun sää oli parhain, eilen juuri silloin kun satoi kunnolla. Aina ei käy … Mutta tänään.

[Kauppatorin rannasta]

[Kiikeli, Oulun pikku-Venetsia]

Hallissa kävin samalla reissulla: huomiseksi herkkuja, – reseptiikkaa tulossa, soppapostauskin rästissä. Tänään koekokkausta tiistaiksi ja Festan siivouksenkin jo aloitin. Ja mielessäni olin jossain ihan muualla.

 

Monessa mukana

Tänään monessa mukana. Monia rooleja, tiedostamattomia enimmäkseen, mutta ainahan sitä on erilainen eri kohdissa, eri ihmisten seurassa. Aamupäivällä lähdin pitkästä aikaa Pehtoorin mukaan appivanhempia tervehtimään.  Sitä ennen ja sen jälkeen Lasaretin ensimmäisen (isomman) kuvasatsin viimeistelyä, projektissa kolme osaa…. ja sitten lähdin pimeään illansuuhun kuvailemaan ja kävelemään.

Möljällä kävin. Olihan siellä nyt komeaa, jos kohta myös pimeää ja kosteaa: kesän jatkunut laiturin/möljän remontti alkaa olla valmis. Rantapromenadi on jo asfaltoitu ja katulamput toimi. Oulun korkein talo, 16-kerroksinen Satamanrannan Masto, on jo saanut asukkaansa.

Kiertelin ja kuvailin yksikseni vielä kauan, niin kauan, että juuri ja juuri ehdin kuudeksi kirjastolle ja Pakkala-saliin: siellä on menossa Suomi 100 Studia Generalia, jossa ex-kollegani Oulusta ja muualta maasta luennoivat. Monta kertaa on aiheita ja luennoitsijoita, jotka olisivat kiinnostaneet, mutta olenpa ollut juuri jossain toisaalla. Tänään pääsin. Oli seuraajani luennon vuoro, ja kun aihekin oli melkein ”omani”, niin olipa mukava päästä. Ehdinpä muutamien tuttujen kanssa vaihtaa muutaman sanan, monen kanssa en. Kylläpä tuli fiiliksiä, monenlaisia, tuossakin yhteisössä …

Tuntemattoman jälkeen

Kävimme katsomassa Tuntemattoman.

Olen nähnyt Edwin Laineen elokuvan ensimmäisen kerran jo lapsena, luulen, että olin 10-vuotias kun itsenäisyyspäivänä sain sen äidin kanssa katsoa. Ainakin osia siitä. Muistan vielä muutamat kohtaukset ja niiden aiheuttaman pelon tai jännityksen.

Kirjan luin joskus lukioaikana, jolloin luin ihan mahdottoman paljon muutenkin, ja nimenomaan kaikkia klassikkoja ja nimenomaan historiallisia romaaneja. Leffan olen katsonut monia kertoja uudelleen, kirjankin lukenut uudelleen ja kun muutama vuosi sitten ilmestyi Linnan sensuroimaton Sotaromaani harpoin senkin läpi. Ja olen kuunnellut äänikirjan. Mollbergin ohjaamaa Tuntematonta en ole nähnyt.

Se, että tiesin, mitä elokuvassa ”tapahtuu”, miten siinä käy, vaikutti varmasti katsomiskokemukseeni.

Ensinnäkin se oli minusta hyvä elokuva. Tavattoman hyvä. Sitä tarvitaan. Nyt olen tätä mieltä, vaikka silloin kun leffan tekoaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja nimenomaan osana Suomi 100 -juhlaa, olin aika lailla eri mieltä. Kun olen, edelleenkin, sitä mieltä, että Suomi 100 -juhlavuodessa on suhteettoman (paino sanalla suhteettoman) paljon korostettu talvisodan ja jatkosodan merkitystä Suomen itsenäisyydelle, – kyllä, kyllä ne olivat ratkaisevia itsenäisyyden säilyttämisessä, mutta eivät itsenäistymisessä. Suomen sisällissota, vuoden 1918 sota (jota nimitystä historiantutkimuksessa nykyisin yleisimmin ja hyväksytyimmin käytetään), vapaussota, kansalaissota oli itseasiassa ratkaiseva Suomen itsenäistymisprosessissa, viime sodat sen säilyttämisessä. No mutta se tästä paatoksesta. Siis tämä Louhimiehen Tuntematon tarvitaan tässä ajassa.

Kuten moni muukin, olen samaa mieltä, että vähän vähempi dynamiitin käyttö olisi riittänyt, vähän vähempi räiskintä olisi riittänyt, eikä sodan mielettömyyden perillemeno olisi yhtään kärsinyt. Tosin mietittiin, että onko niin, että nuoremmille sukupolville pitää tällaista olla?

Sodan raakuus, julmuus, järjettömyys ei jäänyt epäselväksi. Kun ei jää kirjassa, eikä Laineen versiossakaan. Se, mikä tässä uusimmassa oli erityisen hyvää ja koskettavaa, oli se, että hienojen näyttelijäsuoritusten ja tietysti ohjauksen myötä pelko ja ahdistus tulivat lähelle. Kuoleman pelko, sodan pelko, oman heikkouden pelko. Elokuva on rauhan elokuva, tai ainakin hyvin sodanvastainen elokuva. Sankareita ei ole. On vain (nuoria) miehiä, jotka suhtautuvat ja selviävät sotaan ja sodasta hyvin eri tavoin.

Louhimies on tuonut valkokankaalle myös jatkosodan kotirintaman, mikä minusta – luonnollisesti – on erinomaisen hyvä asia. Ne pätkät olivat minusta vain jotenkin päälleliimattuja, tai vähän kuin jostain toisesta elokuvasta, ne olivat paikoin liki idyllisiä. Mutta parempi niin kuin kokonaan ilman. Uskonnon asemaa on elokuvassa vähemmän kuin kirjassa, tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Elokuvassa on jotain anakronismeja ja ”virheitä” ajankuvaan ja kuulemma myös sodankäyntiin liittyen, mutta enpä juuri huomannut, enkä piitannut. Ainoa, mikä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että näyttelijät ovat liian vanhoja, Niin hyvin kuin nämä Putouksen näyttelijät ja erityisesti Eero Aho näyttelijätyönsä tekivätkin niin vanhojahan he ovat siihen nähden, minkä ikäiset poikaset Petroskoin valtasivat. Mutta toisaalta: olisiko 20 – 25-vuotiaita näyttelijöistä ollut tekemään tuollaisia rooleja noin hienosti. – Tuskin.

Minä hieman ihmettelin, etten itkenyt. Jännitin kylläkin. Varmasti juuri se, että tiesin … Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut äänikirja. Veikko Honkasen lukemana/ääninäyttelemänä kirja on hyvin intensiivinen, hänen dialoginsa murteineen kaikkineen jättävät omalle ajattelulle tilaa, ja Dolby-äänet ja tärinä, popcornin tuoksu ja värit puuttuvat, mikä saa tuntemaan enemmän. Ainakin minut.

Luin jostain arvostelusta tai kolumnista mielipiteen, että elokuvan kuuluisi kuulua lukion ja muun keskiasteen koulutuksen opetusohjelmaan; en pidä huonona ajatuksena.

Päivän kuvasatoa

Eihän tässä millään meinaa ehtiä blogin ääreen. Touhupäivä, ja iltakin, ja sitten vielä yhtäkkiä puhelimessa revontuli-appsi ilmoittaa, että tänään voisi olla vihreää kuvattavaa. Ja siinä samassa kotipihalle! Varttitunnin oli kauniita kaaria joka puolella, ja samaan aikaan kuu nousemassa idän taivaalta. Onneksi en lähtenyt ajelemaan mihinkään Nallikariin tms., sillä valoshow oli pian ohi.

Sitä paitsi Nalskussa kävin jo auringonlaskun aikaan tullessani asioilta; mm. kaikkea mukavaa tilpehööriä löysin Bauhausista. Poistolevyjä kuvausalustoiksi, kukkia, joulupalloja ja yhden pienen valonkin). Ja sitten kävin eka kertaa ikinä panttilainakonttorissa: joku kerta näin ohimennessäni sen ikkunassa chippendali-salaattiottimet, sellaiset aika pienet, mikä oli nimenomaan hyvä asia (tulette varmaan näkemään kuvissa), ja niiden hinta oli vain 39 euroa. No kun tänään olin sillä suunnalla muutenkin, niin päätinpäs käydä ostamassa ne. Hyvät olivat ja hinta vallan edullinen. Mutta siellä oli monta ihmistä töissä ja pari asiakastakin lisäkseni, ja minulle tuli sellainen kummallinen 60-luku tai ”yleisliittolainen” tunnelma mieleen. Merkillinen paikka, mikä ei estä, ettenkö voisi käydä toistekin tekemässä löytöjä.

Serkkuni kuvahaasteissa on tällä viikolla aiheena panoraama ja ”kuvapallo”. Ensin 12 kuvan panoraama kauniista, aurinkoisesta, aika lämpimästäkin marraskuun päivästä ja sitten vähän lisäsäätelyjä…

ja uimakopeista tuli linnunpönttöjä.

Mie niin kovasti näistä automaattimuokkauksista piittaa, mutta nyt on ajatusta joulukuvia varten, on ihan huippua kun on aikaa joulufiilistelyyn …

Keittiönkaapeissa

Eihän se nyt ihan tämmöinen suunnitelma ollut tälle päivälle. Siis että keittiön suursiivoukseen ryhtyisin, mutta sellaisen se nyt iski. Nyt kun katselee köökiämme, niin ei se näytä oikeastaan yhtään erilaiselta kuin yleensäkään, vaikka monta tuntia siellä rätti kourassa touhusinkin ja iso roskapussillinen lähti roinaa veks.

Minähän pidän itseäni aika siistinä ja puhtaudesta pitävänä, ja Pehtoori on sitä vielä enempi, mutta kyllä kaapeissa järjestelemistä ja luutuamista oli. Ja kun niitä kaappeja ei ole vain kaks tai kuus, vaan molemmin puolin keittiötä lattiasta kattoon, – on kai niitä ainakin tusina ja laatikot, uuni ja tiskikone päälle. Ei siinä mitään, minusta on joskus, yleensä silloin kun ryhdyn, ihan mukavaa siivota kunnolla. Perusviikko/kuukausisiivoustahan me emme itse tee kuin satunnaisesti, lomaikoina, sillä meillähän käy meidän oma supersiistijä S. On käynyt jo kauan? – Kymmenen vuotta?

Noiden kaappien siivouksessa kävi niin kuin osasin odottaa; löytyipä yhtä sun toista, jota en muistanut olevan olemassakaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan mitään pieniä ylläreitä lapsille tai jotakin tiettyä juhlaa varten ostamaani gourmet-hilloa tai artesaanikeksejä tai konvehteja. Ei ole yksi se kerta, kun lapset saivat vappuyllätykset koulun alkaessa tai joulukarkit löytyivät sopivasti virpomispalkaksi tai kalliit, spesiaaliherkut ovat jääneet kaappiin ohi bestbeforen.

Minä kun en pidä siitä, että tasoilla, pöydillä, tuoleilla on mitään ylimääräistä. Siis tavallisestikin meidän keittiö näyttää siistiltä, astiat pannaan tiskikoneeseen tai tiskataan (nykyisin useimmiten Pehtoori tiskaa 😉 ) heti. Mutta minä laitan myös kaiken muun pois näköseltä. Yleensä paikalleen, mutta entäs kun jollain yllärillä ei ole ”paikkaa”?

Sujauttelen asioita pois näkyvistä, mikä onkin yksi syy sille, että minulla on yleensä aina jotain hukassa. Sujautan avaimet pois eteisen pöydältä, lompakon pois keittiön pöydältä, kaulahuivin roikkumasta näkyvistä, paperit pois työpöydältä, kameran linssisuojan Festan keittiötasolta, muistitikun läppärin vierestä, sormukset kylppärin lavuaarin reunalta. Sillä seurauksella että aina joku on hukassa tai siis sujautettuna jonnekin talteen. Ja yleensä ne ovat väliaikaisesti kadoksissa juuri silloin kun olen lähdössä jonnekin. Ja sitten kun inhoan myöhästymistä, niin olo vähintäänkin vihainen – itselle. Onko muilla tällaista touhua? Pehtoori väittää että olen ihan omanlaiseni tässä suhteessa, mutta en usko. Onhan muitakin?

Tänään kaappien siivous ihan uudella näkökulmalla oli tuottoisa. Kaikenmoista kuvausrekvisiittaa sieltä paljastui: tiimalasi, lasinen omena, patinoitunut hopearasia, rasiallinen kuivuneita ruusun terälehtiä, …

Ja sitten jostain merkillisestä syystä ihan mahdottoman monta pussillista hasselpähkinärouhetta ja seesaminsiemeniä. Mitä minä niillä teen? – Olisiko vinkkiä, mihin niitä voisi käyttää?

En siis varsinaisesti konmarittanut, ei onneksi ollut juuri mitään turhaa, toissakesäinen kaksinkertainen kirppariruljanssi hoiti ne pois kuleksimasta, mutta nyt on pitkäksi aikaa järjestys keittiössä. Ensi viikolla Festa? Noh, siellä homma hoituu paljon vähemmällä.

Nyt paluu kuvaprojektin pariin.

Enpä ole kotoa sisältä paljon kuvia julkaissut, mutta menkööt nyt.. 


Käännä kamera itseesi! Auts!

Tehtävä 12. Kuvaa kaksi omakuvaa, joista ainakin toinen on kokovartalokuva ja tilassa.

Valokuvaaja tekee työtä omalla persoonallaan. Työn voima, herkkyys ja omaperäisyys ovat kiinni tekijän persoonallisuudesta. Koko kuvataiteen historian ajan taiteilijat ovat määritelleet itseään suhteessa omaan persoonaan ja yhteiskuntaan kuvaten välillä itseään. Myös valokuvaajalle on terveellistä kääntää kamera joskus itseensä ja kysyä: miten näen itseni, millaisena haluan itseni nähdä?

”On terveellistä kääntää kamera joskus itseensä” – Huoh! No enpä tiedä!! Mutta käännetty on! Selfietitä on viime päivinä otettu monen vuoden kiintiö etukäteen!

Onhan tämä ”vähän” lavastettu kuva: kello näkyy, tukkakin yritetty sukia järjestykseen, kamerat taustalla ja  tiettyjä kirjoja lähimpänä (toki ovat yleensäkin suunnilleen noin), ja kädessä toimittamani Oulun vuosisadat.  Epiteettejä siis riittää, ja kirja tai jotain muuta oli oltava kädessä, jotta kaukolaukaisin ei näy. 😉 Ehkä tämän voisi laittaa tuonne yrityksen sivustolle, jota sitäkin olisi nyt ryhdyttävä vähän kohentamaan, tekemään netti-portfolio ja hinnasto etc. Nyt kun tässä alkaa olla taas aikaa kaikenmoiselle ylimääräiselle puuhastelulle.

Ja kummasti olen jo joulujuttuja, kortteja lähinnä, miettinyt. Vähän mietin, jotta avaisinko jo studion joulukorttikuvauksia varten, mutten vielä tänä vuonna. Ehkä laitan jotain kortteja ja kalentereita myyntiin, katsellaan nyt. Tonttuoven olen jo ostanut. Ehkä minä hifistelen ruokakuvissa sen kanssa, tai ehkä joulukorteissa ja varmaan -kalenterissa. Katsotaan nyt.

Mummi antaa karkkia!

”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkkia, mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia… ”

Muistan meidän mutikaiset Citymarketissa joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin kävin heidän kanssaan kaupassa kaksosten rattailla; sellaiset hankin Juniorin ollessa suunnilleen vuoden ikäinen, siskonsa silloin 2½ vee. Oli kätevää kun molemmat olivat ”kiinni” rattaissa, edes jotenkin kontrolloitavissa. Ja rattaiden alla oli kori, johon saattoi kauppaostokset keräillä. Siihen maailmanaikaan kun ei ollut mitään pienoisajoneuvoja kaupoissa; siis ei ollut sellaisia kahden istuttavia leikkiautoja, joiden päällä on ostoskori kuten nykyisin on vähänkään isommissa kaupoissa (Ne ovat muuten ”ajo-ominaisuuksiltaan” ihan hurjan huonoja 😉 )

Ehei, meidän muksujen taaperoiässä kävimme lähikaupassa Simssissä tai Säästöhinnat-kaupassa tuossa Koskelantiellä joko auto-kävellen tai juuri noiden kaksosten rattaiden kanssa … Ja joskus harvoin huurruuteltiin Raksilaan asti, ja juuri sieltä muistan tuon rallatuksen … ”mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia  …” Molemmat pomppii rattaissa ja rallattaa…

Niinhän se on: mummeilla on etuoikeus tehdä jotain, mitä äidit ei tee.

Pikkuperhe oli jo tänään viikonloppusafkalla (johon innostuin taas laittamaan ihan liian monta ruokalajia! Huoh!) Mangorahka-lakritsi-pensasmustikat jälkkäri ei ollut ollenkaan huonoa.

ja olin ostanut Apsulle peltirasiallisen Minions-karkkeja. Toki ensin kysyin, saako rasian pojalle antaa, ja kun lupa tuli, oli pikkuinen juuri niin täpinöissään kuin kaksivuotias voi vaan olla saatuaan yllärikarkit.

Mökkiviikolla keskusteltiin näistä ”mitä isovanhemmat saa lapsenlapselleen antaa, mihin viedä, miten lelliä” -jutuista. Ja paljon somessa keskustelua aiheuttanut ”vain yksi nakki viikossa” -juttu ei onneksi noussut meillä kynnyskysymykseksi. Eikä muutenkaan ollut vaikeuksia olla samaa mieltä rajoista joita isovanhemmille ja lapsille laitetaan. 😉

Niin kuin ei kyllä ollut meilläkään aikoinaan Jäälin mummulan tai minun vanhempieni kanssa; ihan rauhassa saivat mutikaisia lelliä ja herkkuja tarjoilla, – siitäkin huolimatta, että sain kaupassa kuulla rallatusta ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia”. Sitä paitsi ostin karkkia minäkin; lauantaikarkkisysteemi oli meilläkin voimassa.

Mitäkö muuta tänään? – Liukkaita katuja kaupungissa, erinomaisen hyvin hiekotetut käytävät hautausmaalla, surkean näköisiä maisemia ulkona, vähän kuvaprojekteja ja sitten sitä kokkaamista ja parituntinen ruokapöydässä ja Apsun seurassa ja kuunnellen Juniorin osallistuvaa havainnointia töistään ja siitä, miten ´noviisina´ suositella viinejä Alkossa.

Pyhäinpäivän levollisuutta…

Yöllä

Silta yli synkän virran

Yöpöydän kello 3:52.

Miksi aina tuo tuo *:52. Joko 12:52, 01:52, 02:52, 03:52, 04:52 mikä on kaikkein pahin. Silloin ei todellakaan ole enää mitään järkeä, toivoakaan, yrittääkään enää nukahtaa. Mutta 3:52 taas kerran.

Menenkö vessaan? – En, koska viimeistään sitten herään niin, etten nukahda enää ollenkaan. Ja puolen tunnin jälkeen on kuitenkin mentävä. On pakko!

En aukaise silmiä, päätän jatkaa typerää unta, ihan sama vaikka painajaista, kunhan nukun. Nukkuminen on hyväksi, tarpeellista.

Kieltäydyn ajattelemasta typeriä, niinkuin vaikka, miksen tehnyt sitä taikka tätä. Tai että ne kaikki on kuitenkin tehtävä viimeistään huomenna. Hyvänen aika, viimeistään!

Mietin, miksen lähde silittämään. Mietin, että sehän oli ennen, lasten ollessa pieniä, työelämän ollessa kiihkeintä, hyvä keino käyttää aamuyön valvomisen tunnit hyödyksi: turha pyöriä punkassa ja miettiä syntyjä syviä, joten todellakin on parasta lähteä tekemään jotain hyödyllistä. Siis ota kamppeesi ja lähde kodinhoitohuoneeseen ja silitä! Se on usein ollut myös hyvä nukahtamiskeino: lähdet silittämään tai nukahdat!  – Usein nukahdat.

Melarest! Minulla on yöpöydän laatikossa Melarestia! Sehän se auttaa nukahtamaan. Mutta jos otan sitä, olen aamulla uninen, ja olisi tehtävä sitä sun tätä. En ota vielä. Yritän syvähengityksellä nukahtaa: sisäänhengitys nenän kautta laskien seitsemääntoista ja uloshengittäen suun kautta laskien laskien seitsemään ja siitä jatkuu …. ja jatkuu ja jatkuu ja pian hyperventiloin! Kaukana mistään nukahtamisesta.

Nyt on jo mieskin hereillä ja kulkee keittiöön; toisipa minullekin vettä ja suklaata. Yösuklaa, sehän se auttaa usein juhlinnan jälkeisinä öinä. Mutta kun ei ole juhlittu! Pian mies taas nukkuu, onneksi ei kuorsaa. Minäkin yritän nukkua. Taas.

Otan hammaskiskon pois; nyt on loma siitä kapistuksesta ja nukun! Hah! Itseasiassa ilman kiskoa on vaikeampaa nukkua, koska puren hampaat murusiksi.

Ehkä sytytän lampun ja luen vähän aikaa sen sijaan, että miettisin kaiken maailman typeryyksiä? No mutta jään kuitenkin kirjaan koukkuun, – –  se kun kertoo lapsuuteni Koskelankylästä, 50- ja 60-lukujen mielenmaisemastani. Sekö se juuri on syynä noihin valveuniin? Siis en lue.

Haen kuitenkin keittiöstä mehua, otan kaksi melarestia. Olohuoneen kaappikello lyö viisi. Mietin, että olisiko sittenkin viisainta nousta? Minähän voin nukkua päikkärit! Juhuu! Minun ei tarvitse olla koko päivää tiitteränä, ei opettaa, ei lukea, ei istua kokouksissa, mutta hei! Ne omakuvat! Ja entäs se seuraava tutkinto! Entäs jollen VIELÄKÄÄN saa sitä läpi. Ahistus, ja yhtäkkiä tarve lähteä kasaamaan studiota juuri NYT.

Tässä vaiheessa olkapään särky on tosiasia. Juuri nyt, monen päivän ja yön jälkeen se iskee juuri nyt voimalla. Vai kuvittelenko vain? Eiku oikeasti särkee olkapäätä ja vähän polveakin, – ja sitten huono omatunto kun en ole pariin päivään käynyt lenkillä. Ja sitten heti perään lista kaikista muista tekemättömistä jutuista. Liskoja ei onneksi näy, mutta huono olo on.

Kieltäydyn katsomasta kelloa.

Puolikuuden kellonlyöntiä en kuule, tai en muista. Hyvä. Ja aamupuolikahdeksalta olen aika valmis aloittamaan päivän.

Ja hyvä päivä tämä on ollut. Aika hyvä

 

Ceydon Toppilan Möljällä oli uhmakkaana kuin valmiina lähtemään merelle. Poloinen.

Uusia makuja

Glögikausi on nyt virallisesti avattu (tosin aiemmin jo mökillä avasimme yhden … 😉 ), – äsken kipolliset nautimme. Palaan asiaan vielä, sillä kävin tänään hakemassa neljä erilaista glögiä. Kunhan saamme ne maistetuksi, kerron meidän mielestä parhaan. Kävin hakemassa glögit Välivainion Alkosta, mutta olisikin pitänyt mennä Linnanmaalle ostoksille. Juniori olisi ollut siellä.

Meidän Juniorista kun on tullut Alkon työntekijä: kausiavustaja. Lokakuun alkupuolella oli haku jouluruuhkaan tuuraajista, ja meidän amkilaisella kun ei joulukuussa juuri ole koulua ja perheellisellä opiskelijalla tietysti on rahantarvetta, päätti poika hakea jotain muuta kuin pakettifirman satunnaisia joulunajan tuuraushommia ja autojen pesua viikonloppuisin, jota on lukukausien aikana aiemmin tehnyt. Ja vaikka hakijoita oli ollut aika lailla, Juniori yhtenä monista sai kuin saikin homman ja sai aloittaa jo tämän viikon alusta.

Työpaikan saannista olen tietysti iloinen, en niinkään siitä, että jo marraskuussa on melkein joka päivä töitä (tosin iltavuoroja), mutta kun on vielä kouluakin. Olen niin paljon töissäni nähnyt opiskelijoita, joiden opinnot kärsii aika lailla, pahimmoillaan jäävät kesken, töiden takia. Toisaalta: tammikuussa Juniorilla alkaa oman alan harjoittelu, johon sinnekin on paikan on onneksi jo onnistunut saamaan, joten Alkon kassalla, myynnissä ja varastossa hommat on vähän pakkokin lopettaa vuoden vaihteen jälkeen.

Heti eka päivänä oli päässyt samppanja-asiantuntemustaan hyödyntämään, kun oli jollekin ulkomaalaiselle ollut avuksi sopivan valinnassa. 😉

Tuossa kuvassa on joulupipareita, mahdottoman helposti murenevia, mutta olivatpas minun makuuni! Annas pepperkakor, ja tämän vuoden kausimaku Polka! Ihana polkkakarkin minttuinen raikkaus sopi kyllä piparkakkuun. Suosittelen!

Ja muutakin uutta löysin: graniitinharmaa untuvatakki löytyi kuin vahingossa. Minulla oli luppoaikaa lääkäri- ja kampaamokäyntien välissä, ja muutamassa kaupassa käytyäni ”alustavalla katsastuksella” eteen sattui takki, joka on nyt jo eteisen kaapissa. On siinä taas kymmeneksi vuodeksi takkia (Joutsen Amy) pitämään minut lämpimänä. Tarkoitushan oli ostaa sekä pitkä villakangastakki että puolipitkä untuvatakki, mutta yhdistin ja ostin pitkän untuvatakin. 🙂 Siihen olen tyytyväinen. Hiuksiini en. Ja se omakuvakin pitäisi ottaa!!!

Suppissoppaa ja kurpitsapiirakkaa pyhäksi

Tämänviikkoinen soppa on (oli jo maanantaina) suppiskeitto. Oikeastaan se on ”näyttökeitto”, sillä ostin perjantaina matkalla mökiltä Tornioon kuvausrekvisiittaa marjoja, parsakaalta ja rasiallisen suppilovahveroita. Pakasterasiakuviin niitä tarvitsin. Eikä mikään ollut kertakäyttörekvisiittaa, vaan hyvää popsittavaa.

En ole ikinä ennen tehnyt suppiksista soppaa, niitä on meillä ollut äärimmäisen harvoin, ja silloin kun on ollut, olen tehnyt kastiketta. Mutta nyt siis soppa. Mukaillen Valio-reseptiä keittelin tällaisella ohjeella.

Suppilovahverokeitto

1 rasia suppilovahveroita
1 sipulia
2 rkl voita
½ dl jauhoja
6 dl kasvislientä
½ pkt Creme Bonjour -tuorejuustoa (mustapippuria)
1 prk (3,3 dl) kuohukermaa

Huuhdo ja silppua sienet, ja hauduta niitä kattilassa miedolla lämmöllä niin kauan, ettei enää irtoa ylimääräistä nestettä.
Silppua sipuli ja lisää se sekä voi kattilaan. Sekoittele hetki, ja lisää jauhot. sekoita tasaiseksi ja sitten kasvislientä vähän kerrallaan, ettei suurus paakkuunnu.
Lisää joukkoon tuotejuusto ja lopuksi kerma. Anna kiehua miedolla lämmöllä vartin verran.

Tarjoile vaikkapa lohileipien kanssa.

Tuohan voisi olla vaikka pyhäinpäivän lounaskeitto tai alkuruokakeitto. Ja sitten jälkkäriksi kurpitsapiirakkaa.

Pumpkin pie eli kurpitsapiirakka

3 munaa
1½ dl fariinisokeria
1 prk (425 g) kurpitsasosetta
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 dl Valio Oivariini (juokseva) tai sulatettua voita

Kuorrutus
1 iso pkt (300 g) Philadelphia-tuorejuustoa
½ dl omenamehua
1 tl inkivääriä (tai Paleo-shotti *)
1½ dl tomusokeria

Vatkaa munat ja fariinisokeria vaahdoksi
Lisää joukkoon kurpitsasose.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää kurpitsavaahtoon, lopuksi sula rasva.
Kaada taikina isoon (28 cm halk.) vuokaan.
Ja sitten uuniin (175 C) puoleksi tunniksi.

Jäädytä pohja kunnolla, tee kuorrut sekoittamalla aineet keskenään ja levitä tasaisesti pinnalle.

Yllä piirakan kuvan ilman halloween-käsittelyä, ja tässä sitten jotain sellaista koetin tavoitella.

Pariakin kuvahaastetta varten minäkin tälläiseen halloween-hömpötykseen taas lähdin.

Halloweenistä ja kekristä olen kirjoittanut useinkin, täällä Halloweenin lyhyt historia.

~~~~~~~~~~~~

* Hain sunnuntaina Ärrältä pari Ad Librikselta tilaamaani kirjapakettia, ja tiskillä oli Paleo-shotteja. Minähän en mistään kivikauden ruokavaliosta ja valmisshoteista paljon perusta, mutta ostinpa pikkuruisen pullollisen inkiväärishottia (kylmäpuristettua omenaa, inkivääriä ja sitruunaa), ja se korvasi kurpitsakakun kuorrutteeseen tavallisesti tulevan omppumehun ja raastetun inkiväärin oikein kätevästi. Aika tujua oli raakana, mutta hoiti hyvin hommansa leivonnassa.