Kohti syksyä…

Puutarhalla ja markettien ”kesäpihoilla” on jo pallokrysanteemeja, Kalevassa olleet ensimmäiset reppumainokset ”Back to School” -sloganeineen on nähty, meidän nurmikollakin on jo keltaisia koivunlehtiä, paikallisliikenteen talviaikataulut on jo tulleet postiss. On heinäkuun viimeinen, juuri se maanantai, jolloin yleensä oli tapana palata lomalta töihin. Toki tänäänkin oli kello soimassa kuudelta, mutta vain siksi, että oli Apsun ”aamutuuri”.

Huomenna alkavassa elokuussa ei minun kalenterissani ole kuin Apsu-päiviä, erinäisiä hammaslääkärikäyntejä ja viikon lomareissu. Syyskuussa ei senkään vertaa. Lokakuussa on VAT-näytön uusinta ja sitten koko ensi talveksi ole kalenterissa oikeastaan mitään. Sitä minä tässä nyt mietin.

Tekemistä toki on, – siitä ei ole kyse. Mutta sellaista tekemistä, joka johtaisi johonkin, jolla olisi joku päämäärää, jossa olisi jotain oppimista, aikatauluja, dead-lineja, ”paras-työ-on-tehty-työ” -kaltaisia juttuja, sellaista ei ole. Ei edes matkoja.

Mutta minä mietin.

Kesäpäivä – ah, onnea!

Kesäpäivä. Juuri tällainen sen talvella aina ajattelee olevan. On aamusta asti aurinkoista, lämmintä, on hyvä juoda se toinen aamukahvikupillinen portailla, miettiä, mihinhän lähtisi lenkille. Uskaltaisiko ottaa rullaluistimet esille, osaisikohan vielä? Mieli tekisi kovasti, mutta sittenkin sauvakävelylle. Luurin Spotify ja kuulokkeet mukaan, niin meno tuntuu hyvälle. Tosin merenrannassa hiljensin musiikit: hiljaista oli, vain sopiva leppeä kesätuuli suhisi rannan puissa.

Kotiin palattua vaihdoin sauvat kameraan, ja palasin osan matkaa takaisin sinne, mistä olin tullutkin… Oli mentävä kuvaamaan mm. tämä.

Ja hakemaan rantaruokoja. .. Ei mitään tietoa, mikä niiden oikea nimi on, mutta pihan isoon keramiikkaruukkuun sopivat hyvin.

Tunnistamattomista kasveista puheenollen… se yrttipenkkini violetti kukka, jonka tunnistusta huutelin tässä yksi päivä, on nyt tunnistettu. Se on koristesalvia. Ei kovinkaan suositelvaa syödä, mutta kaunis.

Sitten toinen pieni arvoitus on Caritaksen pihassa kasvava ”Mustilan hortensia”, kuten kyltissä lukee. Kuvailin sen perjantaina käydessäni, mutta en hoksannut varmistaa, vaikka juuri silloin piha-alueella oli parikin kerrostalon hoitaja-puutarhuria. Eilen kasvitieteen ammattilaisystävät arvelivat, että onko sittenkään hortensia? Niin tai näin. Kaunis sekin oli.

Ja kuten kunnon kesäpäivään kuuluu, istuin auringossa lukemassa pari tuntia. Sellaisesta pidän hyvin paljon. Jossain vaiheessa Juniori viesteili ja kyseli, josko olisi hänelle ja Apsulle ruokaa tarjolla vaikka Miniällä olikin iltatuuri. No tokihan… Söimme kimpassa, istuimme pitkään pihalla, Apsu oli ainoa, joka jaksoi touhuta koko ajan. Pienten jalkojen läpsytys pihakiveyksellä, aurinko, kylläinen olo, lämmin. Kesäpäivä!


Muutoin ei kyllä lapsuuden kesät tulleet mieleen, mutta törmäsin tällaiseen kuvaan. Tämä on niin nostalginen, hulmahtaa muistoja, tunnelmia, muistan, miltä nuo kioskit tuoksuivatkin. Kuivasojan kioski oli melkein tuollainen. Sinne pöyräiltiin varhaisteininä ostamaan ”moukkutikkareita”, muistatteko? Sitten vähän myöhemmin ”sippi-Bostonia”.

Kesäpäiviä.

Ruokajuhlasta viinikilpailuun

Eilinen rotissööripiknik oli erilainen kuin aiemmat kuusi. Edelliset ovat olleet jonkun paistinkääntäjäpariskunnan kotipihalla, mutta tällä kertaa meidän kolme kerrostalossa asuvaa alan ammattilaista lyöttäytyivät kimppaan, ja vuokrasivat Pikisaaresta Arkkitehtikillan talon ja siitä tuli piknikkimme paikka.

Pihahan siellä ei ole erityisen vehreä saatikka, että olisi ollut kukkaistutuksia yms. niin kuin tapana piknikeillämme on ollut, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun meillä oli ”ravintolasali” ja kaikkinensa tilaa enemmän…

Tämmöistä juhlajärjestelyä voi kyllä suositella. Piknik-teema vain vieraille tiedoksi ja sitten eikun nauttimaan kaikkien tuomista herkuista. Pitäisiköhän ensi vuonna järjestääkin Kalaasit näin? – Hmmm…

Eilinen piknik oli sikälikin erilainen, että viinit oli hommattu järjestävän osapuolen puolesta, me vain maksoimme ”kolehtina” olemattoman viini- ja vuokrarahan sekä tarjoilu- ja tiskiavun palkan. Voutikunta kyllä sitten llisäksi tuki tapahtumaa muutamalla satasella, kuten aina ennenkin.

Erilaista aiempaan oli myös se, että olimme poikkeuksellisen kauan: olimme piknikillä kolmesta pitkälti yli kahdeksaan. Osa porukasta tosin liukeni naapuriin – Qstock-festari oli naapurisaarella. Yllättävän vähän sieltä kuului, vaikka päälavalle ei ollut kuin muutama sata metriä … Festarin soitanta ei häirinnyt meidän omaa lauluiltaamme. Sellaistakaan ei ole ennen ollut. Mutta löysipä ystävämme kiltatalolta kitaran, osaa soittaa ja kännyköistä löytyi laulunsanoja, jollei ulkoa muistettu.

 

Tämä päivä onkin sitten mennyt eilisiä sulatellessa, tehdessä piiiitkä sauvakävelylenkki ja kuvien valinnassa, muokkauksessa ja julkaisemisessa (TÄÄLLÄ kymmeniä kuvia eiliseltä).

Kevyttä kenttälounasta (tuli muuten tosi hyvä kastike simpukkapastalle toissapäiväisestä graavilohesta) ja illaksi taas viinin – ja ruuan – äärelle. Oli viinikerhomme kolmastoista ”Challenge”.

Hallitseva mestari Pehtoori leuhki kovastikin kun aloittelimme, eikä turhaan. Podiumille ylsi tälläkin kertaa. Kolmas sija. Ja minäkin onnistuin: kirvelevät 0,75 pistettä hävisin voittajalle, hopea ei oo häpeä. Enemmän kuin puolet 20 pisteen saaliistani keräsin punaviinien (3) rypäleiden tunnistamisessa.

Mutta kilpailua tärkeämpää oli mukava ilta, ihanat yksinkertaiset pöydän antimet, leppoisa tunnelma, hyvä seura, kiireetön olo.

Jotkut vaan osaavat laittaa kaiken kauniisti tarjolle…

 

Piknikiltä palattua

Seitsemäs rotissööripiknik on koettu.

Vahinko. Siis, että se on jo ohi. Olihan ihan huikea ruokajuhla. Ammattilaiset ja harrastajat toivat kaikenlaista maisteltavaksi.

Teemana Ranska.

Eikä siinä kaikki. Oli ilo tavata samanhenkisiä, ilo ruoasta, yhdessäolosta, puheesta ja laulusta. Palaan huomenna…

 

Ainakin kerran kesässä …

Ainakin kerran kesässä olen koettanut viedä äidin ”kesälomareissulle”. Tänään oli siihen sopiva hetki ja lämpö, aurinko ja aikaa.

Päivä alkoi aamuisella torikierroksella, pyörätuoliajelulla Aittatorilla ja Pikisaaressa. Tovi torielämän tarkastelua ja sitten hallista haettiin kalat. Lomareissuun kuuluu myös ”private sightseeing” (henk.auton kyydissä) Oulun keskustassa ja entisten asuinsijojensa tienoilla.

Kuten minkä tahansa matkanjärjestäjän reissulla, ohjelmassa oli myös lounas paikkakunnan parhaassa 😀 lounaspaikassa. Meidän piazzalla nautimme kolmisin uusia perunoita ja graavilohta erilaisine tykötarpeineen ja sitten jälkkäriksi välillä jotain muutakin kuin mansikoita. Siispä ananasta minttusokerin ja turkkilaisen jukurtin kera (resepti on LappItalian sivulla 28). Ja koristeena olevat kurkkuyrtit ovat mietoja maultaan – ihan syötäväksi kasvatettuja.

Ainakin kerran kesässä käydään pyörillä Koivurannan kahvilassa. Tänään oli senkin aika. Minulla kun jäi lenkki aamulla väliin, oli illansuussa hyvä lähteä kimpassa polkemaan. Pehtoori oli aamupäivällä käynyt 24 km:n pyörälenkin, mutta jaksoipa hyvin toiset parikymmentä.

Semminkin kun reitillä oli Koivurannan kahvila. Eikä ollut mitään syytä, miksemme olisi ottaneet lasilliset samppanjaa. Delop on siellä tämän kesän merkki, eikä se ole ollenkaan huono. Päinvastoin oikein hedelmäinen, silti freesi, raikas. Eikä hintakaan samppanjaksi sietämätön ( ~ 8 €).

Ainakin kerran kesässä kuuluu lukea helteellä dekkareita kotipihalla. Pyörälenkin jälkeen olin jo aika valmiina siihen, mutta tulihan se pieni sadekuuro, joten nyt on vain toivottava, että uusi mahdollisuus tälle kesälle vielä tulisi.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toissailtainen sirkusreissu on vielä kommentoimatta. Lyhyesti: kyllä kannatti. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan. Onneksi ei ollut aiettakaan tehdä mitään ”kuvarepparia” kouluun, sillä kuvaaminen sirkuksen pimeydessä ja toisaalta valonheittimien valossa oli vähintäänkin haasteellista. Silti laitan tähän muutaman otoksen …

Tässä ekassa nuo (Mongolian Ulan Batorista tulleet) pojat hyppii hyppyskää pitkällä narulla ja sen sisällä vielä yksi pomppii kun kaksi pyörittää tyttöä ”hyppynaruna”!

Ja seuraavassa kuvassa: katsokaa miten nuo on!

Viimeisessä on joku ”taideratsastuksen” muoto (tietääkö joku mikä?), joka oli aika hienoa katseltavaa… Siitä huolimatta, että pelkään hevosia.

Biitsipäivä – onnen päivä

On minulla varmasti ollut elämässäni onnellisempiakin päiviä. On varmasti. Liekö niitä kuitenkaan monia?

Tänään oli Apsu-päivä. Kesäpäivä. Aurinkopäivä. Hellepäivä. Onnen päivä. Good times. Hyvä elämä. Helppo päivä. Levollinen päivä, josta ei tekemistä puuttunut. Meillä Pehtoorin kanssa päivä pojanpojan kanssa.

Ei ollut välttämätöntä ”hoitopaikkatarvetta”, vaan minä halusin viettää kesäpäivän Apsun kanssa, joten hain pojan aamulla ”mummipapan” tykö. Jo varhain olimme Nallikarissa. Jo varhain oli lämmintä. Pitäisi ymmärtää ilman pientäkin käydä Nalskussa kahlailemassa, eikä vain lenkillä tai pyöräilemässä. Kyllä se aikuisillekin on hieno ”Pohjolan Riviera”.

Nallikari on hieno, siellä on meri (joka ei kylläkään tuoksu merelle), siellä on hieno promenadi, siellä on sileä, matala hiekkapohja, joka jatkuu pitkälle, helposti kahlattavana kauas merelle, – Muumi-papan merelle Apsun mielestä. Siellä on siistiä ja siellä on tilaa.

Ja siellä oli minulla tänään aamupäivällä niin monta déjà-vu -fiilistä, ettei mitään rajaa. Kun Apsulla on aurinkolasit, eivätkä hänen suklaanäppisilmänsä näy, on hän hyvin paljon isänsä näköinen. Siis sen näköinen kuin isänsä oli kaksivuotiaana.  Pojalla ja pojanpojalla on L:n suvun (~minun) maanpinnalla hyvin pysyvät jalat, vakaa askellus ja oikeastaan koko ajan jatkuva pulputus.

Puheesta ei ole vielä kovin paljon ymmärrettävissä, mutta ymmärsin, että meri oli ihana, iso, lämmin ja pehmeä. Välillä kuulin pienen tapailevan Muumi-sarjan tunnaria, ymmärsin, että kiviä (kingi) oli mahtava heitellä, mahalleen rantaveteen tupsahtaminen ”eeee … aittaaaa” ja välillä käytiin rantamatolla katsomassa pappaa, leikkimässä kuorkkurilla, tekemässä hiekkakakkuja ja sitten taas takaisin mereen.

Nälkä ja päikkäriaika olivat ainoat syyt lähteä rannalta ”mummipappalaan”.

Iltapäivällä kävimme kaupassa porukalla, ja sitten pihahommiin. Jonkunhan se on pikkuautot ja kiveykset pestävä!

Touhun jälkeen perunoita, kalaa ja jätskiä. Mitäpä sitä enää muuta kesäpäivänä kukaan kaipaisikaan. Ei mitään.

Lämmin on vieläkin.

 

Yrttipenkissä ja puutarhassa

Kaikkien muiden rästihommien ohessa kävin hakemassa yrttipenkeistäni satoa. Ja hoksasinpa taas jotain, mitä olin kalaaseissa unohtanut! Nimenomaan juhlia varten olen kasvattanut kurkkuyrttiä, tai siis sen kukkia. Niillä kun on mukava koristella jälkkäreitä. Myös suklaamintun lehdet olisivat sopineet oivasti matchajäätelöä somistamaan, rekvitisointiin. Mutta kun ei.

Suklaaminttu on hyvä kasvamaan ja aika kauniskin, mutta maku on kovin ärtsy, eikä sen runsasta satoa juuri tule käytettyä. Olisi ollut lauantaina verraton tilaisuus käyttää!

Valkosipulin kukka on nupuillaan, ja tuo mieleeni balettitanssijan.

Tai nuottiavaimen.

Satokin näyttää jo hyvälle.

Sitten minulla on kasvamassa yksi tällainen… siinä on paljon kukkia ja vahvat tummat lehdet.

Mikähän tuo on? Joku laventeli?

Vakaalla pohjalla tämä minun yrttiviljelyni. Mutta ei se haittaa. Ne ovat kauniita. Ja paljon minä niitä käytänkin. Lehtikaali hupeni lähes kaikki lauantaina, ruohosipulia käytän joka päivä, timjami, rosmariini, salvia ja basilika sekä rucola ovat jatkuvasti tarpeen. Tilli ei tänä vuonna oikein menesty, kun taas lipstikkaa ja raparperia on liiankin kanssa.

Omenoitakin on tulossa ihan mukavasti.

Ainoa valkoinen surffiinani hukkui veteen jo juhannuksen tienoilla, mutta pelakuut kukkivat ihan mahdottomasti.

Rästihommia on ollut myös eilisen postauksen täydentäminen. Siellä on kirsikkaclafoutiksen ohje ja kuvat. Teeppäs lomaviikon lopulla sellainen. Ainakin meillä tykättiin… Simppeli ja hyvä sesonkijälkkäri, luulenpa että siitä tulee jokakesäinen juttu.

Moneen kesään, moneen vuosikymmeneen ei olla käyty sirkuksessa (paitsi syksyllä täällä), mutta nyt lähdetäään. Apsun kanssako? – Ei kun ihan vaan kaksistaan. Noh, Mark on taas – tietysti – kolmantena pyöränä lähdössä mukaan. Ainahan se. 😀

Soppapäivä jatkaa juhlaa: keitto ja kirsikkaclafoutis

Viikon kestänyt juhlallinen syöminen jatkui vielä tänäänkin. Aamupäivällä äidin luona mansikkashowia ja muuta huolehtimista, sillä seurauksella, että toin vielä kotiinkin litratolkulla mansikoita. Onneksi Apsu ja Juniori tulivat illansuussa käymään ja laitoin sitten edelleen heille niitä kotiinkin vietäväksi. Minä kun en mansikoita enää pakasta.

Iltapäivällä olimme Pehtoorin kanssa appivanhempien luona: appi kun täytti huikeat 92 vuotta. Siellä sitten mansikkakakkua.

Kauppaan mennessä en vielä ollut keksinyt, mikä keitto olisi tässä juhlasyömisessä hyvä ratkaisu, mutta marketin ovenpielen marjanmyynnissä olikin kanttarelleja! Siispä soppa niistä. Tein sen vähän paremman: juustoa ja kermaa ettei nyt ihan yhtäkkiä tapahtuisi romahdusta kalorien hankinnan runsaahkossa määrässä. Viini jo sentään jätettiin tänään nauttimatta.

Se Parempi Kanttarellikeitto

litra kanttarelleja
1 rkl voita
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
7 dl Puljonki-kasvislientä
1 dl valkoviiniä
1 pkt (~ 200 g) tuorejuustoa (ruohosipulikin sopi, mutta kanttarelli olisi ollut vielä parempi)
ruohosipulia, timjamia
mustapippuria, ehkä vähän suolaa

Huuhdo ja kuivaa sienet. Silppua sienet ja sipulit. Laita kattilaan ensi sienisilppu, ja sekoittele niin kauan, että enin neste on haihtunut. Lisää voi ja sipulit. Lisää joukkooon viini (voi toki jättää poiskin kuten tänään tein) ja kanaliemi.

Anna keiton kiehua hiljalleen noin 20 minuuttia, ja sekoita sitten tuorejuusto mukaan. Lisää yrtit ja pippuri ja lopuksi löysäksi vaahdoksi vispattu kerma.

Tämä on ihan juhlasoppa, jota olen joskus vieraillekin tarjonnut. Jälkkäri olikin sitten jotain ihan uutta. Meillä on perjantaina paistinkääntäjien piknik ja teemana on ranskalainen keittiö, ja kun tuntui, että liki kaikki muut aikovat tuoda jotain suolaista, eikä jälkkäreitä paljon listassa ollut, niin ajattelin kokeilla jotain ennen syömätöntä.

Kirsikka Clafoutis!  Kirjoittelen ohjeen kunhan saan kuvat työstetyksi, voi mennä huomiseen…

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

(EDIT 25.7.2017 )

Tässäpä soppapäivään mainio jälkiruoka.

Clafoutis-nimen käyttö tästä kirsikkapannarista on kyllä hieman riskaabelia, sillä Limousinen alueen ihmisten mukaan vain heidän alueellaan tummista kivellisistä (hapan)kirsikoista tehty paistos on ainoa oikea clafoutis, muut ovat vain yhdenlaisia ”kirsikkapiirakoita”. Clafoutis-taikinan alle kätkeään usein myös luumuja, persikoita tai karhunvatukoita, joten syksyn tullen tätä voi varioida monin tavoin. Mutta nyt tähän sesonkiin tämmöinen versio, joka on hyvin lähellä Julia Child´n Kirsikkaclafoutia.

Kirsikkaclafoutis

7 dl kirsikoita 
3 dl kermamaitoa
1½ dl (mauste/ruoko)sokeria (puolet taikinaan, puolet pinnalle ennen uuniin laittoa)
3 munaa
1 rkl vaniljasokeria tai vaniljatangon sisus
ripaus suolaa
2 dl vehnäjauhoja
25 g sulatettua voita

Poista kirsikoista kivet. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Laita vuoan (24 cm) pohjalle leivinpaperi

Laita kirsikat vuoan pohjalle. Tee pannaritaikina: sekoita jauhot ja maito ja lisää joukkoon munat ja sekoita tasaiseksi (vaikka sauvasekoittimella). Lisää 3/4 dl sokera ja vaniljasokeri, suola ja sulatettu voi. Ripottele pinnalle loput sokerit ja paista vielä noin 30 minuuttia, kunnes taikina ei tikuilla kokeiltaessa tartu ja pinta on kauniin värinen.

Hieman jäähtyneenä vaniljajäätelön kanssa oikein hyvää.

Tein oheen kokeeksi myös sokerista tönkkiä kermavaahtoa, jossa oli vähän ranskankermaa ja puolikas raastettu tonkapapu (muistattehan). Hmmmm … maistuipa kokonaisuus ihan ranskalaiselle. Siis tämä on minun kontribuutioni ensi perjantain rotissööripiknikille.

 

 

Kalaaseista opittua

”Japani lasissa ja lautasella” -kalaasit on nyt ohi.

Eihän se mennyt ihan niin kuin parhaimmillaan, … mutta pikkutunneille asti juhlimme. Ja tänään tulleista kiitosviesteistä olen ymmärtäväni, että ruoka oli ollut hyvää ja vieraat juhlissa viihtyneet.

Parasta oli kun välillä porukalla kuulosteltiin toistemme kuulumisia. Naurua ja äääntä ei illasta puuttunut.

Pehtoori on tänään siivoillut ja tiskaillut todella paljon, toki minäkin. Mietin ohessa, että ensi vuonna jos Kalaaseja ryhdyn puuhaamaan, en laita ruokalistalle yhtään sellaisia juttuja, jotka on tehtävä vieraiden läsnäollessa ja jotka vaativat pipertämistä vielä juhlassa ja jotka vaativat ihan hurjan paljon astioita. Kaiken pitää olla valmiina, vain pöytään nosteltavana, korkeintaan grillattavaa, – siinä on hyvä jutella ja olla läsnä.

Kunpa tuon muistaisin, ja muistaisin laittaa kaiken valmiiksi, etten sotkisi balsamicoa ja soijaa!!! Ja että kirjoittaisin (ehtisin kirjoittaa) MYÖS viinilistan ~ huomattiin yhtäkkiä kesken illan, että punaviinejäpä ei juuri ollut hankittu. Eikä todellakaan haluttu korkkailla ystävien tuomia hienoja huippuviinejä… No onneksi on olemassa hyvin sekalainen perusvarasto, josta sitten viinejä pöytään nostelin. Tämmöistä se on kun tulee kairalta suoraan juhlaan!

Parasta oli Choco Delin huikea vadelma-valkosuklaa-vanilja-kakku, eikä se minun onnnettomia vaiheita kokenut jälkkäri, matschajäätelökään, huonoa ollut, ei ollenkaan.

Kattauksessa olleet syömäpuikot kaikki saivat viedä kotiinsa, tuliaisina Japanista, muistoksi kekkereistä.

Ja tässä sitten ”hakukuulutus”: Jos joku teistä jossain kirpparilla, ulkomailla, poistomyynneissä, jopa Villeroy& Bochin -tehtaalla näkee tuollisia lautasia, ostakoot vaikka kaksi tai jopa neljä. VB:n Arco Weiss- sarjaa meillä on ollut pian 30 vuotta, ja koko serviisi on olemassa, mutta ruokalautasia tarvittaisiin muutama lisää… nyt on enää 13 kpl. Kalaaseissa niitä tarvitaan 14. Yksi on siis hävöksissä tai särkynyt, joten tarvetta olisi. Jos näet, osta, ja välitä minulle.

Viime yönä unet jäivät kovin niukoiksi, niin kuin koko viikon ovat jääneet, ja väsy oli syynä siihen, etten lähtenyt Turkansaareen vaikka siellä olisi tänään ollut ”Rahvaan päivät”, joihin olin ajatellut lähteväni kuvailemaan. Tympäsee moinen laiskuus, mutta onneksi ei ollut välttämätön juttu tuo kuvausreissu. Ja huomenna jatkuvat harjoitukset ja on yksi pieni kuvatilauskin tehtävänä. Hyvä niin.

Kalaasit 2017 – Japani lautasella ja lasissa

Tänä vuonna kalaasimenu ei todellakaan ole minun mukavuusalueellani, kuten esimerkiksi 2014  tai 2012.

Mutta itseppä olen ottanut tämän tavan: kalaasimenu on edellisen vuoden aikana tehdyn (ulkomaan)matkan teeman mukainen. Nythän olisi ollut vara valita Japanin ja Espanjan (Lanzaroten) välillä, mutta otinpa kunnolla haastetta ja päädyin Japaniin. Osaksi siksikin, että kaikenlaista kattaus- ja tarjoilutarviketta ostelin Kiotossa ja Tokiossa viime marraskuussa..

 

Kalaasit 2017

Maki- ja nigirisushi
Wasabi, inkivääri, soija

Teriyakilohi
Yakitoribroiler
Pähkinäkastike
Paistettu nuudeli
Hapanimeläkurkku
Grillattu munakoiso
Kalesalaatti
Matsutake

Matchajäätelö
Wasabisuklaa
Vihreä tee

Pieni!! kakku

Kaiken muun – jopa sushit 14 hengelle – ehdin tehdä itse, mutta kakun tilasimme viime lauantaina, ja kävimme eilen hakemassa. ChocoDeli Rovaniemellä tekee paitsi huikeita konvehteja myös kakkuja. Sitruuna-salmiakkikakku oli ensin ajatuksena, mutta sitten keksin että näinhän kakkukin saadaa taipumaan Japani-teemaan. 🙂

 

Juhlasta toiseen

Mökkiviikko ohi. Tytär, vävykokelas ja kaverinsa lähtivät aamukoneella Helsinkiin, me ajelimme Ouluun. Ero ei ollut kipeä, koska tiedän, että näemme taas pian. 🙂

Juhlaviikko jatkuu nyt täällä. Kotosalla oltiin iltapäivällä, hyvissä ajoin, että ehdimme Alkoon hakemaan tilatut viinit, saken ja japanilaiset oluet ja kauppaan hakemaan tuoretavarat, huomenna Kauppahallista loput.

Onhan huomenna on meidän Kalaasit. Kaikista tämän kesän viikonlopun päivistä huominen on ainoa, joka sopi meidän 12 ystävälle ja meille. Pikkuisen järjestelyähän tämä on vaatinut, ja ehkä hieman tavallista lyhkäisempää menulistaa, mutta onnistuu toki. Ainakin toivon niin.

Käytiin tänään kaupassa ja Alkosta hakemassa tilatut viinit ja sake. Yksi hieno sake tuotiin Nagoyasta, mutta eihän yhdestä pullosta neljälletoista riitä kuin tilkka. Puutarha oli Juniorin (ja sateiden) ansiosta aika helposti ”ylösrakennettavissa”, joten aikaa keittiöön jäi. Ehdottomasti suurin osa ruoasta on sellaista, että sen voi tehdä vasta huomenna ja osa grillissä vasta sitten kun vieraat ovat jo tulleet.

Joten tänään oli sitten jopa luppoaikaa niin, että ehdittiin Aatuakin pikaisesti nähdä. Molemmin puolin oli jo ollut ikävä.

Kisoja Tankavaarassa ja Hangasojalla

Tänään ei satanut, ei kyllä paistanutkaan. Eikä aamulla nukuttanut, mikä harmitti suunnattomasti. No mutta olipa aikaa laitella aamiaista, lueskella.

Kunhan myöhäinen aamiainen oli nautittu, lähdimme nuorten kanssa kohti Tankavaaraa. Siellä oli tänään, Saariselkä-viikolla, kullanhuuhdontakilpailuja ja muuta markkinameininkiä. Ja museo.

Minulle, meille, paljon tuttua ja ennen nähtyä, mutta olipa se mukava tietysti ”uusien ihmisten” kanssa siellä käydä. Ja minä sain pitää pieniä historialuentoja. 😀 Mukavaa kun oikeasti tuntuivat olevan kiinnostuneita.

Museon ja alueen kulttuuriperintöön ja elinkeinoihin tutustumisen jälkeen Kuukkeliin. Kuten meidän vieras M. sanoi: ”Voiko Kuukkelissa koskaan käydä liian usein?”  – Näinhän tämä Lapin eksotiikka toimii! 😀

No mutta, haimme vähän täydennystä päivällisen aikaansaamiseksi, ja tänään tehtiinkin safka porukalla. Minä sain toimia ”keittiömestarina”, ohjeistaa ja katsoa päältä. Ja hyvää tuli!

Pitkään istuimme ruoan äärellä ja sitten revanssi eilisen peli-illan kiistanalaisen tuloksen jälkeen: tänään tasapeli! Tästä on hyvä jatkaa…

Ruokaa rakkaudella

Tällaista tänään …

Entinen työkaverini löysi uuden elämänkumppanin kymmenkunta vuotta sitten. Kun ystäväni rakastuneena kertoi minulle uudesta, nyt jo edesmenneestä miehestään, hän sanoi, että ”S. on sellainen ruoalla rakastaja, samanlainen kuin sinäkin” – enpä ollut koskaan kuullut moista epiteettiä kenestäkään saatikka itsestäni. Myöhemmin ymmärsin hyvin, mitä hän tarkoitti. Ja taisipa hän osua oikeaan.

Tuli vaan tuo tänäänkin mieleen.

Työkaveri ja miehensä tulivat tänään mieleen, kävivät kerran täälläkin, syömässä, matkalla Norjasta Ouluun. Silloinkin oli korvasieniä, ja aika paljon muutakin. Niin kuin tänäänkin.

Aamiaisesta (brunssista) halusin ihan erityisen: tyttären nimipäivä ja viime sunnuntaina koettu aamiainen innostivat värkkäilemään shotteja. Ja yhtä sun toista muuta, puuron lisäksi tietysti.

Sateisen aamupäivän lopulla ajelimme porukalla Laanilan Savotta-kahvilan pihalle, jossa oli kirppis, pihatapahtuma, paikallisia käsitöitä, porokeittoa etc. ”Rokulipäivä”. Mutta sade. Joten eipä juuri kummoista: nuoret lähtivät ajelemaan kohti Inaria Siidaan ja Sajokseen ja me lähdimme tepastelemaan ”linjaa” pitkin mökille. Hyvähän se on tihkusateisessa metsässä hengittää ja kulkea.

Pientä remonttia, siivoiluja ja kuvailuja mökkipihassa, saunan lämmitystä ja päivällisen puuhailua. Aika paljon puuhailua. Hyvillä mielin.

Illansuussa olimme taas juhlaruokapöydän ääressä: ”Aina sitä samaa” ~ poroa ja korvasieniä, hilloja ja leipäjuustoa.

Minun tapani sanoa: minä haluan teille kaikille hyvää, pidän huolta, muuta en osaa, teen ruokaa, välitän ja  yritän kertoa että olette tärkeitä.

Nuoria iloksemme – ihan sama vaikka välillä satoikin

Aamusauna, aamu-”uinti” (Hangasojan vedenlämpö) +11 C.  Ja vettä on paljon, harvoin se niin korkea on ollut, eikä ihme sillä sitä tuli viime yönäkin ja paljon!

Mutta aamulla ei satanut, heräsin (täpinöissäni jo varhain) ja lähdin saunan lämmitykseen. Ennen seitsemää oli jo saunottu ja aamupuurot syöty.

Sitten me vain varmistelimme, että kaikki on valmiina, ja aloimme odotella… Odotella, että voisimme lähteä lentokentälle.

Helsingin kone oli vähän etuajassa. Eikä vieläkään satanut, sitähän me olimme kovasti toivoneet, ettei sataisi, semminkin kun saatiin tänne ensikertalaisia ”vieraaksemme”. Tyär tuli P:n kanssa, poikaystävä on jo niin vakituinen, että saimme hänet tänne mökillekin. Oulussa (maaliskuussa) ja Helsingissä (huhtikuussa) olemme jo vävykokelaan tavanneetkin, ja olipa todella, todella mukava, että saimme hänet tännekin, – etelän ihimisen pohjoisen kairaan.

Toinenkin Lapin kesää kokematon tuli tyttären mukana mökkeilemään: marjanmyyntiuran kollega, opiskeluajan kaveri tuli myös: saimme kolme nuorta seuraksemme. Ja kyllähän me olimme iloisia, että säätiedotuksen ukkosmyrskyennusteet olivat vähintäänkin ylimitoitettuja. Hyvä sataa räpsäyttelihän se välillä, mutta kyllä Ivalon ja Saariselän alueen saitterilla ihan hyvin nähtiin ja tuntumaisemia voitiin ihailla.

Ilta on vietetty – luonnollisesti – hyvin syöden, viinistä nauttien. Ja pelaten. Höpisten ja nauraen. Nauraminen tuntui hyvältä. Muu maailma kaukana, vain meidän pieni porukka pöydän ympärillä, Lapin kesässä, mökkielämän leppoisassa levossa.

Sateettomien hetkien lomassa olen kuvaillutkin. Eipä ennen ole mökkipihassa ollut niin paljon suopursuja kuin nyt.

 

Suopursu, Ledum palustre

Kaikkialla metsäisillä soilla erittäin yleinen.
   Koko kasvin luonteenomaine, läpitunkeva ja samalla raskas tuoksu herättää epäilyjä.
   Pohjois-Taalainmaalla tätä kasvia käytetään toisinaan humalan asemesta, mutta se aiheuttaa voimakkaan juopumuksen, jota seuraa ankara kohmelo ja hirveä päänsärky.
   Uudisasukkaat panevat elonkorjuun jälkeen tätä kasvia aittoihin viljan sekaan; hiiret karttavat sitä ja jättävät näin talonpojan vaivannäön hedelmät rauhaan.
   Ruotsin talonpojilla on myös tapana pesta syöpäläisten vaivaamat naudat ja siat keitteellä, joka on tehty tästä kasvista. Tämä on varma keino saada syöpäläiset häviämään.

Carl von Linné, Lapin kasveja (Flora Lapponica 1737)

Kiilopää – Luulampi – patikointi on parasta

Aurinko ei täällä vielä nouse, eikä tietysti laskekaan, vasta viikonloppuna loppuu yötön yö. Mutta ei valoisuus estänyt meitä nukkumassa kymmenen tunnin yöunia. Ja riemastumasta aamuaurinkoon, joka jo seitsemän jälkeen oli korkealla.

Tunturiin, korkealle tunturiin halusin. Päätimme lähteä Kiilopäälle ja sieltä patikka Luulammelle. Hyvä päätös.

Saariselkä on tänään kai ollut yksi Suomen lämpimimmistä paikoista. Iltapäivällä mittari näytti +23 C. Mutta tänään on myös tuullut, ihana vilvoittava tuuli tunturissa. Me on patikoitu samaa reittiä hillittömässä räntä/raekuurossakin, mutta tänään vain kesäinen Lappi.

Otin liki 200 kuvaa, ja nautin ihan suunnattomasti, että maisemasarja VAT-näytöissä on jo läpi, toimintasarja on jo läpi, miljöö on jo läpi. Minulla ei ole täällä tutkintoa varten kuvattavaa; siitä riemusta kuvailin suoraan päin aurinkoa (reikä kuvan keskellä, kuten jury yhden kuvani pomppauttamista perusteli). Kuvailin mitä sattuu. Kunhan kävelin ja olin kovin kiitollinen, hyvilläni tuolla tarpomisesta. Että voin.

~~~~~~~~~~~~~~

Tällä mökkiläppärillä ja vanhalla Lightroomilla alkeellisinkaan kuvien työstäminen on hidasta ja vajaata, mutta tässäpä tämän päivän patikalta muutamia otoksia.

Sodankylän ja Inarin paliskuntien välinen poroaika kulkee patikkapolun vieressä.

Alas kohti Luulampea,…

Ja paluumatkalla takaisin ylös.

Luulampi hiekkarantoineen on merkillinen keidas, erämaajärvi tuntureiden katveessa, kurun pohjalla.

Termospullokahvit nautimme, ja palasimme samaa reittiä takaisin. Ylös, alas.

Isohko hyvin räkkäinen porotokka oli Ahopäällä meidän mennessä, nyt melkein patikkapolulla.

Pätkä Ruijanpolkua — tästä on kuva toimittamani kirjan ”Pieni pala Lapin historiaa”  kannessakin.

Hieno päivä. Hieno patikka.

Arctic Light hotellin aamiaiselta Hangasojalle

Herättiin suvisunnuntaiaamuun Arctic Light -hotellissa vasta lähempänä kahdeksaa. Oli illalla suunniteltu, että jos heräämme tapamme mukaan ihan liian aikaisin, lähdemme kaupunkilenkille, mutta jätimmekin väliin, koska olimme onnistuneet nukkumaan ja aamiaistarjoilu oli valmiina.

Hotellin aamiainen on Sara la Fontainen suunnittelema, eikä todellakaan ole mikään normihotellin puuro-pikkuprinssi-jukurtti-leikkele -paahtoleipä-kattaus, vaan THE Breakfast. Olennaista on kaunis esillepano ja terveellisyys. Superfoodia ja täysjyväviljaa, luomua ja erikoiskahveja. Ei siis brunssi, vaan oikeasti aamiainen.

Se kuului hotellihuoneen hintaan, joka oli varsin kohtuullinen varsinkin jos vertaa esim. Helsingin hintoihin. Hotellin aamiaista voi nauttia, vaikkei hotellissa asuisikaan. Paremmanpuoleisen lounaan hinnan se kyllä maksaa = 24 €.

Hinnasta huolimatta (tai siis meillehän ei maksanut erikseen mitään) oli kyllä kokemisen ja maistamisen arvoinen. Paljon pieniä ihania makuja, vaikka ehkä vain puolia lopulta maistoin. Shotit ja chian-mango-vaahto olivat todella, todella raikkaita, maukkaita ja maistuivatkin terveelliselle, mutta silti hyvälle.

Pieniä raakakakkujen palasia keräilin kahvin oheen.

Ihan erityisen paljon pidin kasvismunakkaasta… Desing-astiat ja kaunis aamiaishuone olivat osaltaan tuomassa luksustunnelmaa. Tässäkin kohtaa Klaus K. tuli mieleen…

 

Siispä voimme kyllä lämpimästi suositella sekä hotellia että aamiaista.

Rovaniemellä lenkkeily jätettiin väliin, ja suuntasimme yhä ylemmäs. Matkalla kohti Saariselkää hyvin vähän liikennettä, satunnaisia poroa. Sodankylän Pohjantähti-K-marketista ja Kiveliön kalasta haimme evästä alkuviikon tarpeiksi.

Muita pysähdyksiähän Pehtrorin ajohukilla ei tehdä, vaikka koetin vähän vihjailla, etttä kauniita tupasvillalampareita ja kumpupilviä olisi mieleni tehdyt ikuistaa muistikortille. Nope. Matka jatkui ja puolen päivän jälkeen olimme mökillä. Tämmöinen se olisi sopiva mökkimatka. Aamiaisen jälkeen lähtö ja puolen päivän tienoissa mökillä.

Tänään ajoissa olo tuntui erityisen hyvälle, sillä sää oli täydellinen: +20 c ja sopiva kesätuuli, joka varmisti, ettei sääsket kiusanneet. Asettautumista, männyn valtaisan siitepölymäärän siivoamista terasseilta ja ikkunalaudoilta.

Ja pääsinhän minä sitten kuvaamaan tupasvilloja, tuntureita, kuruja. Kuvaamaan Kaunispäälle ja mökkipihalle ja siellä ennen kaikkea sen ennennäkemätöntä vehreyttä ja kukkia! Niitä on paljon! Ihan niityksi asti! Niistäpä sitten huomenissa!

Rovaniemellä juhlimassa

Puoleenpäivään mennessä oli saatu puutarha trimmattua, juhlavaatteet silitettyä, porolasagne ja muita herkkuja ja yhtä sun toista tarpeellista autoon pakattua. Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista.

Mökkimatka on pitkä, mutta se ei ole syy sille, että jäimme puoliväliin ja yöksi Rovaniemelle.

Pehtoorin lapsuuden ja teiniajan bestiksen tasavuosisynttärit oli peruste toteuttaa, mitä on usein aiottu: pysähtyä Roissa vähän kauemmin kuin lohileivän ja kahvikupillisen verran.

Synttärijuhla oli Rovaniemen keskustassa olevassa tunnelmallisessa peräpohjalaisessa hirsitalossa Laurin tuvassa. Juhlakalun tuntien tiedettiinkin, että pönötystä ei ole ja että ruoka on hyvää. Onhan sankari Paistinkääntäjien Lapin voutikunnan vouti.

Olivat oikein mukavat kekkerit, meillekin monta tuttua; Pehtoorille lapsuuden ajan ystäviä, minulle paistinkääntäjiä, ja uusiinkin tutustutttiin. Erinomaisen pitopalvelun ja hyvien viinivalintojen äärellä. Ei pönötyspuheita, mutta mukavia sanoja ja  sattumuksia pitkin iltaa.

Kun kahdeksan aikoihin alkoi olla aika siirtyä jatkopaikkaan, me liukenimme turisteilemaan Rovaniemen viileään iltaan, tepastelimme ees taas ja lopulta kävelimme oman hotellin ravintolaan lasilliselle ja ”huikopalalle”.  Pieniä hyviä lappilaisia makuja, jollaisia meidän mökillä kutsutaan ”lapaksiksi”. Nyt olivat kyllä ihan ylivertaisen hyviä ja ravintola on miellyttävä, joten suosittelemme lämpimästi. Oheen lasillinen chardonnayta: Jean Leon 3055 chardonnay tuli taas vastaan, ja hyvähän se on. Siinä istuskellessa sellainen mukava turistiolo. Lomaahan tämä on.

Yösija varattiin uudesta Arctic Lights -boutiquehotellista. Ylellistä ja oikein hyvällä maulla sisustettu. Kovasti muistuttaa  Helsingin Klaus K:n  tyyliä, ja sehän minulle sopii. Mutta sisustus ja iso huonekoko eivät olleet (ainoa) syy juuri tämän valinnalle, vaan poikkeuksellinen aamiainen. Saapa nähdä millainen on: huomenna ennen kuin jatketaan kohti Hangsaojaa, aiomme siitä nauttia. Kerron sitten.

Mitä minä nyt teen!?

Nyt (klo 20.38) on valoisampaa kuin koko päivänä. On ollut hyvin sateista ja pimeää.

Mutta nyt ei mene ihan kuin Strömsössä. Tai on mennyt ihan kalkkiviivoille asti, mutta äsken jäätelökone prakas, mikä merkitsee pientä katastrofia. ”Pitkässä kuusessa” tai ”isossa kuvassa” (, joita molempia sanontoja inhoan melkein yhtä paljon kuin sitä, että ”asioilla on tapana järjestyä”) ei mitään maailmoja kaatavaa, mutta hitto: isotöinen, aika kallis, raaka-aineet Japanista, jälkiruoka on kait pilalla. Argh! Eikä edes oma vika. Ei kenenkään vika, mutta ”accident”!

Meidän jäätelökoneeseen liittyy toinenkin ”tragedia” . Melkein enemmän tragikomedia tuo juttu… 😀 . KLIKS

Mutta ei voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt. Hyvin, hyvin varhaisesta aamusta asti olen yrittänyt.

On ollut ilo päivä puuhastella, valmistella, Japani-juhlaa järjestää, ja mökille menoakin jo tuunata. Kimpassa on laiteltu, ja päivällä sateen toviksi tauoetessa saimme pikkuperheen grillin äärelle.

Nyt kalaasipöytä on katettu, – olenpa aika tyytyväinen, vaikka alusliina unohtuikin. Mutta teema näkyy…

Huolella valittu sake odottaa nauttijoitaan. Minulle ex-työkaverit (Japanin asiantuntijat, siellä pitkään asuneetkin) aina sanoivat: mene Japaniin, maista ruokia, katso esteettisiä asetelmia, nauti luonnosta ja osta kunnon sakea. Meillä jäi marraskuun matkalla saken maistelu aika vähiin, mutta yksi pullo tuotiin ystäville jaettaviksi… saapa nähdä.

Ja mitä minä nyt teen jälkkäriksi, ja missä välissä?

Mutta kuten sanottu: tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja tämä on pieni ongelma. Huomista ja ensi viikkoa jo odotan innolla ja ilolla. Pysykäähän linjoilla niin näette miksi. 😀

Kesäkeittoa – ei ihan perinteisesti

Nyt se on tehty!

Kesäkeittopäivä on ollut tänään. Jos rössypottu oli minulle lapsuuden ruoka, jota en edes tämän ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektin puitteissa mitenkään mielelläni halunnut syödä, mutta söin kuitenkin, niin Pehtoorille kesäkeitto on ollut (maksakeiton lisäksi) soppa, jota hän ei olisi keittiössämme halunnut keitettävän. Onpa tainnut olla Pehtoorin inhokkiruoka numero yksi.

Mutta minkäs teet? – Soppapäivä ja sillä hyvä.

Totta puhuen en minäkään mikään kesäkeiton ylin ystävä ole ollut, joten pikkuisen perinneruokaa piti taas mennä soveltelemaan. En suurustanut keittoa jauhoilla vaan juustolla. Annos, jonka tein on vähän isohko; tästäkin menee enin osa äidille pakkaseen; tämä jos joku on hänen mieliruokaansa. Muistanpa, kun hänellä oli Markkuun siirtolapuutarhassa oma ”Töllinsä”, jossa eläköidyttyään vietti kaikki kesät, hän keitti kaupunkiasunnossa alkukesästä 10 litran kattilan kesäkeittoa ja roudasi sitten sitä Töllille – eli varmaan viikkoja kesäkeitolla ja graavilohileivillä. 😀

Näin ollen: on siis hieman riskaabelia, että tässä keitossani on sekä sokeriherneitä eikä tuoreista herneenpaloista riivittyjä herneitä, että pinaattia, ja kaiken huippu on tuo juusto! Mutta rohkeninpa kokeilla.

Meille maistui ihan hyvin. Kyllä tämä varmaan kerran kesässä kuuluisi jokaisessa suomalaiskodissa tehdä.

Kesäkeitto

8 keskikokoista perunaa
1 pieni kukkakaali
nippu porkkanoita
1 pss sokeriherneitä
1 pss babypinaattia
7 dl vettä
2 tl suolaa
7 dl maitoa
1 pkt Koskenlaskija-juustoa
silputtua ruohosipulia ja persiljaa
mustapippuria

Rapsuttele perunat ja porkkanat, ja pilko ne. Paloittele kukkakaali. Keitä kasvikset suolavedessä lähes kypsiksi, lisää herneet ja pinaatti. 
Kiehauta maito toisessa kattilassa, ja sulata joukkoon paloiteltu Koskenlaskija. 
Lisää juusto-maito keittoon ja anna kiehua vielä pieni tovi. 
Pinnalle persiljaa ja ruohosipulia silputtuna. 

Ja oheen ruisleipää ja oikeaa suolaista voita.

JOS tykkäisi kotikaljasta, niin se olisi jääkylmänä tähän oheen vasrmasti hyvää. Mutta kun en tykkää. Jääkylmä vesi oli hyvää. 

Soppapäivän lisäksi kaupunkiasioita. Kampaajalla värin (lue: harmaan) päivitys, joten monta tuntia taas siellä. Ja sitten vihdoinkin sain realisoiduksi vanhoja kameratarvikkeita ja nimenomaan sen Japanista ostamani pikkujärkkärin. Tuhannen kuvan ottamisen jälkeen se oli periaatteessa ihan pakasta vedetty ja sain Digitarvikkeesta sentään aika kohtuullisen korvauksen siitä.

Tässä kesäsiivousten hiljalleen edetessä siivoilin toissaviikolla korurasiaani (laatikko se itse asiassa on), ja ”löysin” sieltä yhden hyvin kauniin sormuksen, jonka olen vuosia, vuosia sitten saanut Pehtoorilta. Se on sellainen ”pikkurillisormus”, ja kun minä en semmoista oikein osaa pitää, niin vein sen koruliikkeeseen suurennettavaksi. Työ ei ollut ihan ilmainen, mutta maksoinkin sen ”romukullalla”. Keräsin korurasiasta kaksi paripuolikorvista, yhden teiniajan hopeisen ranneketjun ja yhdet koskaan käyttämättömät Kataloniasta kesällä 1995 ostamani korvikset. Nyt minulla on ”uusi” reilusti suurennettu valkokultasormus oikeassa nimettömässä. Ihana juttu!

Ja juuri kun toissapäivänä sain päätökseen työhuoneeni kirjahyllyn siivoamisen, imuroinnin, kirjojen perkaamisen, ja päätettyäni, että laitan ison kassillinen kirjoja kiertoon ystäville ja loput vien Linnanmaan kirjastoon ”saa ottaa”-hyllyyn… Juuri nyt oli sitten hyvä käydä ostamassa pari uutta kirjaa: ei kesä ole mikään kunnon kesä, jollei ole Donna Leonin uusinta ja paria muuta dekkaria.

Ja päivän ohjelmaan on kuulunut myös Kalaasien valmistelua: ne tosin ovat vasta reilun viikon päästä, mutta on hyvä syy ja tarve valmistella jo nyt!

Päivällinen Iijoen rannalla

Aamupäivä ja iltapäivä voivat olla kuin yö ja päivä.

Iltapäivällä ajelimme Pehtoorin kanssa Iihin, systerin kutsu päivälliselle oli ollut mieluisa. Matkalla toivoimme, ettei sataisi. Perillä emme muistaneet, että satoi.

Sain istua valmiiseen pöytään… Ja millaiseen?

Tietysti söin silmilläni, nautin kauttauksen kauneudesta, valmiista. Ja menu oli vähintäänkin lupaava.

Tiedän, että sisareni on erinomainen kokkaaja. Kovasti tietysti taas ilahdutti tällainen…

Pehtoori on aika vastikään sanonut – minun eräällä ravintolareissulla ääneen pohtiessani, että ”osaisin kyllä ehkä tehdä tällaista itsekin, tai ehkä joskus vähän parempaakin”, jotta hänen mielestään hän syö liki päivittäin parempaa ruokaa kuin ravintoloissa saa. Kuin edes hyvissä ravintoloissa. –  Hyvänen aika, tietysti, olin mielessäni, mutta enpä oikein moisia kehuja uskonut.

Mutta tänään: voisinpa (taas) sanoa, että systerin luona syö paremmin kuin monissa ravintoloissa. Alkuruokaselleri ja täytetty siika (sellaista teen kyllä vielä itsekin!) olivat ihan erinomaisia. Kaikki oli.

Iijoen rannalla istuksimme päivällispöydässä, olimme hieman epävarmoja siitä, sataako sittenkään. Tai mitä väliä sillä vaikka sataisikin. Meillä oli kesä, hyvä ja erinomainen seura ja ruoka. Hyvä mielihän se noista aineksista tulee…

Niin ja entäs tämä (kreikkalainen) jälkiruoka: filotaikinaan käärittyä kolmeen kertaan keitettyä – vaniljalla maustettua ja muutenkin tuunattua mannapuuroa! Ui-jui! Ette voi tietää, kuinka oli hyvää!

 

Oulun kahviloissa – ja puistossa

Kotiseututuristeilu senkun jatkuu …

Eilen olimme äidin kanssa aamupäivän poliklinikkareissun jälkeen keskikaupungilla lounaskahvilla. Lämmön ja kesän myötä sain äidin houkuteltua Otto Karhin puiston (lue: Letkun puiston) Makiaan. Miksikö puistoa kutsutaan (edelleen) Letkun puistoksi? Puiston reunalla oli Oulun ensimmäinen palokuntatalo, ja kuten palokuntataloissa ruukaa olla, oli tässäkin torni, johon vesi/sammutusletkut vedettiin suoraksi kuivamaan. Torni oli sellainen maamerkki, joka nimesi viereisen puistonkin. Nimi on säilynyt, vaikka palokunnan talon paikalla on ollut pankkia ja baaria, Omppuhotellia ja Subwaytä jo vuosikymmeniä.

Puiston oikean nimen kantaja Otto Karhi taas oli 1900-luvun alkupuolen oululaisia poliitikkoja (mm. Maalaisliiton ensimmäinen pj., kansanedustaja, kunnallismies, sanomalehti Liiton perustajia, Oulun osuuskaupan toimitusjohtaja).

No mutta, siis Makia. Siellä on hyvä lounassalaattibuffa (tasan yhden kerran kokemus), mutta päätimme ottaa Toast Skagenit, ne kun ovat molempien herkkua. Ja niinpä pettymys olikin aika suuri, kun kahden leivän päällä oli katkarapuja yhteensä niin paljon kuin yhdessä olisi kuulunut olla. Eikä se nyt muutenkaan… Mutta istuskelimme ulkona ja katselimme ihmisvilinää, jollaista Oulun keskustassa ei kyllä tietääkseni maanantai-iltapäivisin tuppaa olemaan.

No tänään sitten toiseen oululaiseen perinteiseen kahvilaan. Tänään oli Apsu-päivä, ja päikkäreiden jälkeen päätimme lähteä kolmisin (pappa, pappaaaaaa huutaa Apsu kun ollaan lähdössä) Hupisaarille, puistoon ja syöttämään sorsia, – ja jätskille. Hupisaarten Kiikkusaaressa on Kiikku-niminen (ent. Tuomenkukka, silloin kun meidän lapset olivat leikkipuistoiässä ja sen jälkeenkin) kahvila.

Siellä me sitten tänään jonotimme eskimoita ja kahvia, ja Apsu yrittää kiinnittää nuoren, kauniin tytön/naisen huomiota roikkumalla tiskissä ja sanomassa ”täti, tätiiii” ja hymyilemässä valloittavinta hymyään. Nuori nainen ei ilmeisesti oikein tykännyt tätittelystä, syrjäkarein vain vilkaisi poikaa ja Apsu tyytyi kävelemään kahvilan pihapöytiin vaniljaeskimoon keskittyen.

Mutta puistossa meillä oli mukavaa! Siellä kun on kaikenlaisia soittimia, vempaimia, kiviä, kiveyksiä, kiikkuja, temppuratoja (jotka eivät vielä Apsua juuri kiinnosta) – ja ympärillä kaunis puutarha. Elokuussa ruusuja ja syyskuussa ruskaa kyllä kannattaa käydä katselemassa useammankin kerran.


Mutta parasta kaikesta oli lintujen ruokkiminen. Voi sitä riemun määrää, kun leipäpussi otettiin esille!

Ja puhalluskukkien ideaa olen koettanut aiemminkin pojanpojalle avata, mutta nope, – ei oo Apsun juttu. Saippuakuplat on.

Tänään kotiseuturetki Pateniemeen

Pateniemeen, Perämeren rannalle, perustettiin vuonna 1857 laivavarvi (~ telakka). Aikana, jolloin oululainen tervaporvaristo oli ja eli vauraimmillaan, varvilla tehtiin fregatteja, kaksimastoisia parkkeja ja hinaaja.

Kun kauppias- ja laivanvarustajasuvun vesa Gustaf Bergbom sai opintonsa Lyypekissä suorituksi, hän palasi Ouluun ja oli perustamassa Iihin Suomen ensimmäistä höyrysahaa; Kestilän saha valmistui vuonna 1860.

Muutama vuosi sen jälkeen Pateniemen laivavarvi siirtyi Bergbomille. Bergbomin myötä laivanrakennus Patelassa jäi toissijaiseksi, ja sen rinnalle ja korvaamaan perustettiin Pateniemen saha. Sahan toiminta jatkui vuodesta 1873 vuoteen 1990. Nyt alueella on pieni, pittoreski sahamuseo. Se on ainoassa laivavarvista säilyneessä rakennuksessa, ns. Nikkaripirtissä.

Kuten ajanhenkeen (paternalismiin) kuului, Bergbom rakennutti sahalaisten lapsille koulun ja myöhemmin tarhankin. Niin oli tehty Kemijokisuussakin, jossa Bergbomin kauppahuone oli ollut perustamassa Laitakarin sahaa ja oli myöhemmin yksi Kemiyhtiön pääosakkaista.

Kauppaneuvos Bergbom oli 1800-luvun lopussa koko Suomen varakkaimpia ja toimeliaimpia liikemiehiä, ja hänen vauraudestaan on jälkiä vieläkin Oulun katukuvassa. Torinrannan säilyneistä ranta-aitoista kaikkein komein ja suurin (ainoa siniharmaa) on ”Päripumin aitta”. Poikamiehenä kuolleen G. Bergbomin kauppakartano on aika päiviä sitten hävinnyt, – se oli siinä, missä jo edesmennyt Stockakin. Mutta hänen kaupunkiasuntonsa on vielä vielä komea!

Nykyisin tuomiokapitulitalona toimiva Bergbomin vuonna 1888 valmistunut kivitalo renessanssi-parvekkeineen 😉 on Ojakadun ja Rantakadun kulmauksessa.

Sahalla tarvittiin paljon työvoimaa ja niinpä sahan ympärille muodostui tiivis sahayhteisö. Toimeentulo saatiin sahalta ja saha järjesti omat palvelut maaseudun keskellä sijainneelle sahayhdyskunnalleen, aivan kuten esimerkiksi Karihaarassa Kemissä tai Hallassa Kotkassa.

Sahatavaran kysynnän kasvaessa vanha saha osoittautui liian pieneksi ja vuonna 1908 Pateniemeen valmistui uusi sahalaitos, joka oli käytössä vuoteen 1990 asti. Vuosikymmenien varrella Pateniemen saha on kuulunut mm. Uleå -, Oulu-, Kajaani- ja Veitsiluoto- yhtiöihin.

Pateniemi liitettiin Oulun kaupunkiin (vasta) 1965, – minä jopa muistan sen. Ja vajaa kymmenen vuotta sen jälkeen Pateniemen sahan museon pihapiiri tuli minulle tutuksi: olin vähän aikaa rahastajana linjalla numero 1, jonka päättäri ruuhkavuoroilla oli sahan nurkalla. Minun ”vakkarilinjani” nimenomaan keskikouluaikana oli kolmonen, mutta myös ykkönen. Juuri tuossa sahan palolaitoksen kohdalla oli päättäri.

Suosittelen museossa piipahtamista, ja matkalla kannattaa ihailla hienoja punavalkoisia, mansardikattoisia monen perheen puutaloja 1900-luvun alkupuolelta. Sahamiljöö on kaunis, ja menneen maailman havinan tuntee…

Pyörälenkin kohteena mitä mainioin, – matkan varrella on se Oulun komein koivikkokin.

Museo on auki vain nyt heinäkuussa, ja sinne on vapaa pääsy.

 

Taidemuseo ja muistoja

 

 Taidemuseo oli tämänpäiväisen pyörälenkin varrella, joten piipahdinpa: turisteilu kotikaupungissa jatkuu.

Taidemuseo on nykyään ylläolevassa vuonna 1921 rakennetussa liimatehtaassa. Se oli yksi Veljekset Åström Oy:n (nahka)tehdasalueen monista rakennuksista, ja myöhemmin siitä tuli yhtiön pääkonttorirakennus.

Viime sotien aikana rakennuksen katolla oli ”pottupelto”. Yhtiö viljeli keskellä kaupunkia perunaa, jota jaettiin/myytiin vain tehtaan omalle väelle: paternalismi oli vielä voimissaan. Omista pidettiin huolta, ja pula-aikana, elintarvikesäännöstelyn kurimuksessa ennen kaikkea työkykyisinä.

Rakennus oli minulle tärkeä paikka 80-luvulla: silloin siinä toimi (vuoteen 1987 asti) Yliopiston kirjasto. Jollen istunut tien toisella puolella oman laitoksen kirjastossa lukemassa (kuten yleensä tein) niin istuin tuolla kolmannen kerroksen lukusalissa lukemassa tenttiin, tai alakerroksen varastoissa tekemässä sivulaudaturia …

Yliopiston kirjasto muutti 1980-luvun lopussa Linnanmaalle, ja tätä ryhdyttiin remontoimaan Taidemuseoksi, joka on ollut tuossa jo pian 30 vuotta (vuodesta 1990).

Nyt siellä on Suomen taiteen tarina – Ateneumin kiertävä kokoelma (13.5.–17.9.2017). Ja sitä kävin katsomassa. Piipahtaminen on helppoa kun on Museokortti! Muutama, mukavalla tavalla ”oma”, kansallisesti läheinen, Suomi100 -teos, siellä oli. Sellaisia joiden näkemisestä tulee hyvä olo, fiilis, joka koskettaa jotenkin. Niinkuin nyt vaikka Pekka Halosen Tomaatit tai Akseli Gallen-Kallelan ”Sammon taonta”.

 

 

Gallen-Kallelan ”Saunomassa” (vai Saunassa?) toi mieleen muistoja lukioajoilta. Silloin (1976?) Yhdyspankista sai kalentereita, joissa oli kuva-aiheina Suomen taiteen kultakauden maalareiden töitä, muiden muassa tuon alla olevan kuvan keskellä oleva saunakuva. En muista, kenen idea se oli, mutta meistä kaikista se oli hyvä idea, että leikeltiin aika ison kalenterin kuvat irti ja laitettiin oman luokkamme takaseinälle 12 ”printtiä”, joissa oli toinen toistaan hienompia maalauksia. Ja kuinka meidän luokanvalvoja saikaan sätkyn, kun näki tuon ”riettaan, kamalan, rienaavan” kuvan luokan seinällä! Oikeasti huusi tulipunaisena, että ”hän kieltäytyy opettamasta luokassa, jossa on pornoa seinillä!” Hämärä muistikuva on, että taiteen päälle ymmärtänyt rehtori antoi luvan kuvien pitämiseen seinällä.

 

Näiden Suomi 100 -teemaisten taulujen lisäksi museossa on parhaillaan Liitos-näyttely joka ”tutkii luontosuhdetta ja luontoa meissä. Osa näyttelyn teoksista on elollista materiaalia käyttävää biotaidetta.” No enhän minä sellaisista paljon ymmärrä, eikä niistä saanut mukavia ”läikähdyksiä”, paitsi tästä.

Anu Osvan ”Mustat helmet” miellytti  kovastikin. Luin Osvan haastattelusta että ”Kasviplankton on vähintään yhtä suuri hapentuottaja kuin sademetsät, ja yhdessä kuvassa on ”yhteyttämiseen osallistuvaa cytochrome c6 -proteiinia koodaavan geenin informaatio värimatriisina”. Hmmm…”art & science” ei selvästikään ole niin minun juttuni kuin 1800-luvun maalareiden fennomaaniset ja kansallisromanttiset työt, mutta tuosta ylläolevasta tykkäsin silti.

Taiteen lisäksi myös ruumiillista ravintoa tänään: aurinkoa, lepoa, hyvää (japanilaista) ruokaa.

Oulu (= Uleåborg)-päivä tepastellen, kuvaten ja syöden

Turisteilu Oulussa jatkuu… Kun tytär viettää tänään uudessa kotikaupungissaan Helsinki-päivää, niin minä ajattelin sitten viettää Oulu-päivää.

Lakisääteiset 10 000 askelta ja sata kuvaa tulivat hyvinkin täyteen aamupäivän kaupunkikierroksella. Lähinnä Hupisaarilla ja jokisuistossa kiertelin ja kuvailin. Ja ”uudessa” Kuusisaaressa myös. En ole ihan varma, olisiko sinne saanut vielä edes mennä, mutta aitauksessa oli aukko ja saaressa oli jo muitakin, joten minäkin rohkenin mennä … Saari on kyllä laitettu komeasti uuteen uskoon; huomioni kiinnittivät piknik-mahdollisuudet ja ”venevalkama”. Pitäisiköhän hankkia soutuvene? Saisi sitä kautta uuden näkö (lue: kuvaus)kulman Ouluun. Ja melontaakin haluaisin Oulussa kokeilla. Kerran olen Kitisellä melonut muutaman tunnin ja se oli kyllä mukavaa. Mutta siinä ohessa kuvaaminen on varmasti aavistuksen monimutkaisempaa kuin tepastellessa. Ja itseni tietäen, olen melko varma, että ennemmin tai myöhemmin Canon olisi jossain Mustasaaren rannan mutapohjassa. Siis hyvä on: ei kanoottia. Jatkan tepastelua.

Kuvasarja kannattaa klikata isommaksi oikean ylänurkan kahdesta nuolesta. Siellä on pari hieman yllätyksellistäkin kuvaa… Monta niitä näet? Ja mihin on ”sinisen hanskan henkilö” joutunut?

Tähdittää ja kommentoidakin saa. On itse asiassa ihan suotavaa…

On niin ilo kuvailla ilman ”läksyvelvoitetta”, ilman, että koko ajan joudut miettimään, kelpaako jurylle, sopiiko sarjaan, mites gamutit, onko kuvauskulman vaihtelu riittävä ja sen sellaista. Eli ihan pelkästään harjoitteluksi ja omaksi iloksi saa kuvailla epätäydellisiä sarjoja ja pitäytyä omassa kliseisessä kuvaustyylissä.

Oulu-päivä jatkui illalla – syöden, nauttien ravintolaillallisesta. Meillä on Pehtoorin kanssa ollut monena kesänä ilo käydä Uleåborgin terassilla dinnerillä; joko omalla rahalla ja/tai osallisena jonkun toisen juhlaan tai ”tarjontaan”. Viime kesänä yritimme kaksistaan parikin kertaa noin vain mennä, varmaan niinä ainoina vähänkään terassikelisinä viikonloppuiltoina jolloin oltiin Oulussa; ja paikka oli aina täynnä. Emme mahtuneet, ja siitähän on minulle jäänyt trauma: näitä elämän suuria tragedioita!! 😀 ).

Nyt olin tehnyt varauksen jo toissapäivänä ja pääsimme tänään illastamaan.

Ihan ensinnäkin, sillä on väliä, missä ravintola on. Jos se on Oulussa torinrannassa vanhan (1881) aitan terassilla, niin se on hyvä.

Toiseksi, sillä on väliä (ainakin minulle), että ravintola (semminkin kun mennään syömään hyvin ja hienostikin, finediningia) on siisti. Että liinat ovat valkoisia ja lasit kiiltäviä. Sellainen tuo nautintoon lisää jotain tärkeää: on tunne, että meitä on odotettu.  JA kyllä viini maistuu puhtaista laseista paremmalta kuin tahmaisista, sameista.

Pehtoorilla alkuruoalle Leonin Chardonnay, minulla Mezzacoronan Pinot Grigio. Molemmat olimme varsin tyytyväisiä. Sekin Uleåborgissa viehättää, että ruoalle osataan suositella kelpo kumppanit. Huolella valitut.

Ennen alkuruokaa saimme keittiön tervehdyksen, jollaista nykyään osaa odottaa, toivoa. Sekin oli hyvä. Minulla jäi toissapäiväiseltä äidin synttärilounaalta pieni vaje jääkellarin lohesta: sitä ei vastoin odotuksiani Nallikarissa ollut, joten tänään oli melkein ”pakko” sellaista valita. Sekä lohi että alla ollut (korealainen) kimchi olivat erinomaisia, joskaan ehkä yhdessä eivät ihan ykkösjuttu, mutta maistuivathan ne. Hyvälle maistuivat. Pehtoorilla korvasieni-poro-terriini, josta ei moitteen häivähdystäkään. (Tietysti minäkin maistoin…)

Meillä molemmilla pääruokana maitovasikan filettä. Liekö olemme moista koskaan syöneetkään? Se oli lempeää, mureaa, kuitenkin lihaista. Ja mikä oli parasta?! Ohessa ollut mustatryffelillä viimeistelty risotto!! Olin vakavissani tilaamassa sitä myös jälkiruoaksi. Se oli niiiin hyvää. Olen syönyt tryffelirisottoa Milanossa, kahden tähden Michelin-ravintolassa, ja? – Se oli kaukana tästä tämäniltaisesta! Vieläkin maistan sen — ah, onnea. Ruoka voi olla hyvää!

Annoksen tumma sitruunakastike ei ollut huonoa (kuvauksellisesti huikea, katsokaa, mikä peilaus!), mutta me molemmat kaipasimme siihen vähän makeutta. Sitruunaisuus vei huikealta risotolta ja erinomaiselta fileeltä sekä oheen valitulta espanjalaiselta punaviiniltä ison siivun mausta. Happoa oli liikaa… Mutta se risotto! ja maitovasikka!

Olinhan taas kerran ajatellut skippaavani jälkkärin. Saahan sitä ajatella. 😉 Kun kerran oli leppoisa lomatunnelma, lämmin, kaunis, heinäkuun ilta, aamupäivällä paljon kulutettuja kaloreita, loma kotikaupungissa … niin tietysti creme brûlée! Hyväähän sekin. Pehtoorilla hieman runsaampi annos; ei valittanut. 😉


Kesäilta soljui, juttelimme jo tutuiksi käyneiden ravintoloitsijoiden kanssa, –  ja opimme taas uutta ravintolayrittämisestä Oulussa, nautimme paikasta, auringosta, lomatunnelmasta, Oulusta, Uleåborgista.

Matkalla bussipysäkille oli aikaa, kaduilla väkeä, joten piipahdimme vielä Istanbulin patiolla ”yömyssyllä”, Aperol-spitzerit ja se oli siinä.

Aika täydellinen Oulu-päivä. Oulu ja Uleåborg ovat meille mieluisia!

Lomapäivänä pyöräillen ja koekeittiössä

Heti herätessä (taas turhan aikaisin) näin, että paistaa. Että on kesä. Ja tuntuikin lomalle. Käänsin kylkeä ajatuksella ”tänään-en-tee-mitään, en-ole-luvannut-tai-aikonut-mitään, ei-ole-tarpeen-tehdä-mitään, minulla-virattomalla-työttömällä-opiskelustakin-lomalla-olevalla-on-loma, välipäivänä-voin-nukkua” ja tasan kolmen minuutin päästä, ennen aamuseitsemää, olin jo suihkussa ja kahvipannu liedellä…

Mutta ei se mitään. Hyvä päivä tänään on ollut, lomapäivä. Aurinkopäivä. Vähän tekemisen päivä.

Aamupäivällä lähdin pyörälenkille, jonka yksi ja tärkein etappi oli Pateniemen Sahamuseo. Jo toista kertaa kuukauden sisällä olin sinne menossa; ja taas väärään aikaan. Se on auki vain su – to, ei pe – la. Mutta kyllä minä vielä onnistun. Ja tälläkin kertaa löysin uusia reittejä, merenrannan näkymiä, pieniä, kauniita maisemia. Tänä kesänä onkin ollut parempi kävellen tai pyörällä – ja autollakin – suunnata meiltä kohti pohjoista tai itää, sillä kohti kaupunkia, Toppilansuoran ja -salmen kautta joutuu sellaiseen temppurataan ja jokamiesluokan montturalliin, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Pölyä, monttuja, umpikujia, kiertoteitä, merkillisiä liikenneympyröitä, joissa minuakin vanhemmat ajavat päin ja kohti, ja puivat päälle päätteeksi nyrkkiä.

Iltapäivän ”missioksi” otin (vihdoin) hankkia kaikkea tarvittavaa Kalaaseihin ja aloittaa koekeittiössä menun hiomisen: juhlaruokaa 14 hengelle, siten, että en ole keittiössä koko iltaa, että ruokaa on riittävästi, että se olisi hyvää, vaikka teemana on Japani. Japanilainen ruokahan ei lopultakaan ole mitenkään erityisen hyvää. Tai siellä ei sushin ja tempuran lisäksi ole kovinkaan monia suomalaisten ruokakauppojen tarpeista syntyviä gourmet-herkkuja. Eikä edes siellä paikan päällä…

Olin ruokakaupassa lähes tunnin: etsin ja valitsin, luin tuoteselosteita, surffailin välillä puhelimella, mietin ja etsin. Ja toki pari isoa marikassillista sain kootuksi ruokatarpeita viikonlopuksi ja kalaaseihin. Tänään sitten koekeittiössä muutamia varsin hyviä tuloksia.

Nuudelit ”my way” – uudella tavalla – oli hyvä, eikä kurkkusalaatissakaan mitään vikaa. Luulenpa että myös pääruoan ´perusta´on nyt suunnilleen kunnossa.

Kuten kuvastakin näkyy, päivä jatkui aurinkoisena. Kunhan osuuteni puutarhan hoidosta tein, jämähdin pihalle lukemaan. Lomapäivähän tämä.

 

Turistina Oulussa

Suljettujen verhojen takana on tänään käyty neuvotteluja. … 😀

Kuten suuren maailman tapaan kuuluu, neuvotteluissa oli alkoholilla osuuteensa, mikä oli ehkä yksi syy siihen, että asianosaisten kanssa pääsimme nopeasti kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen ja saatoimme Pehtoorin kanssa jatkaa matkaa kohti kaupunkia. (Oikeasti: tapasimme ystävät Tähtitornin kahvilassa.)

Viileä ilta (+8 C) ei innostanut pitkään kävelylenkkiin, vaikka koetimme uskotella olevamme lomamaisemissa. Tämän viikon ”Turistina kotikaupungissa Oulussa” -teemaa jatkoimme ja piipahdimme vielä keskustan Cafe Torilla (Antell) katselemassa tarkemmin, mitä Tähtitornin kirjakahvilan hyllyistä oli tarttunut mukaan…

Aamupäivä oli kulunut urheilusuoritusten parissa (Pehtoorilla) ja 38 420 kuvakatalogin ja säätöjen metsästyksessä (minulla) …

Lounas sujui ”sukulounaalla”: toteutettiin äidin toive synttäreiden vietosta Nallikarissa. Meri oli hyytävän kylmän näköinen, promenadilla ei juuri ketään, biitsillä ei ketään, ja ravintolassakin kovin hiljaista, mikä oli ehkä vain hyvä. Saimme rauhassa lounaan nauttia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ps. Ehkäpä muistatte kun viime syksynä kerroin olleeni parin opiskelijani haastateltavana. ”Pojat” tekivät radiodokumenttia… Se on saanut nimekseen Tulevaisuuden historia. Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa tuli eilen radiosta, ja se on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa. Jo haastattelussa (toki jo paljon aiemminkin) tajusin, että sukupolvet ovat vaihtuneet, maailmankuva on muuttunut, tulevaisuus on eri sen jälkeen kun omat opiskelijani ovat aikuistuneet… jos tulevaisuutta verrataan siihen, mitä se meille 50-luvulla syntyneille oli, on se ihan eri meidän lapsillemme.

Projektin promoottori on Matti Johannes Koivu, jonka moni teistä tietänee musiikin kautta. Hän on tehnyt muutamia kauniita balladeja, akustisella kitaralla itseään säestäen. Hän on siis tämän dokkariprojektin ääni ja ykköstoteuttaja. … Minun osuuteni tässä eka jaksossa on suunnilleen 9.00 – 15.00 minuutin kohdalla. Hesarin arvostelussa esitettiin kriittinen kysymys, miksi haastateltujen (meitä oli yhteensä aika paljon!) omaa ääntä ei päästetä kuuluville? – En ole ollenkaan pahoillani, että Matti Johannes on itse sanomiseni muokannut ja ääneen lausunut.

KLIKS:   http://areena.yle.fi/1-4136775 

Ja tässä yksi parhaista lauluistaan… Biisin sanat ja video liikkuu oikeastaan samoissa sielunmaisemissa kuin koko tuo dokkari… 😀

Talvinen soppa kesäisenä keskiviikkona

Keittoreseptejä netistäkin etsiessäni törmäsin jo kevättalvella ohjeeseen, jonka laitoin jemmaan: ajatuksena tehdä pakkaspäivään sakea soppa. Unohtui.

Tein sen sitten tänään. Keiton alkuperäisohje on Jaelin ”Appelsiineja ja hunajaa” -blogissa, jota aina satunnaisesti vieläkin seurailen. Vähänhän minä taas soveltelin itse, ja mietin vielä, että ehkä limeä tai sitruunaa olisi voinut olla enemmänkin, ainakin näin kesällä tarjottuna.

Indonesialainen maapähkinäkeitto (3 – 4 annosta)

5 dl porkkanaraastetta
3 kesäsipulia (tai nippu kevätsipulia)
6 – 8 valkosipulinkynttä
80 g inkivääriä silputtuna
1 punainen chili
2 dl sokeritonta maapähkinävoita
1 rkl soijakastiketta
1 litra kasvislientä
1 lime (raastettu kuori ja mehu)
(5 kpl kaffirlimenlehtiä)
2 rkl manteli/oliiviöljyä
korianteria

Lämmitä öljy paksupohjaisessa kattilassa ja kuullota porkkanaraastetta alhaisella lämmöllä kunnes se on pehmentynyt. Lisää silputut sipulit, inkivääri ja chili ja jatka kuullottamista viitisen minuuttia.

Lisää maapähkinävoi ja soijakastike, vähitellen myös kasvisliemi. ja lisää kasvislientä vähitellen keittoon. Sekoita tasaiseksi vispilällä. Lisää raastettu limenkuori ja mehu kaffirlimenlehdet. Anna keiton kiehua miedolla lämmöllä ilman kantta noin 40 minuuttia välillä sekoitellen.

Lisää lopuksi keittoon ja pinnalle korianteria.

Tästä tuli tuhtia, mausteista, ”erilaista” keittoa. Kyllä se sopi (melko) viileään kesäpäiväänkin, mutta ehkä on enemmän talven keitto. Ehdottomasti kannattaa kokeilla.

Ohessa meillä oli torilta ostettua focacciaa.

Street Food Fiesta & Choco Festival -ruokatori on nyt Oulussa, ei ole ollut ennen. Kävimmepä kiertelemässä ja katsomassa, ja väistämättä myös jotain tuli ostetuksi: Pecorino Sardoa ei (tietääkseni) Oulusta saa mistään, joten kunnon kimpale tätä lempijuustoani lähti mukaan. Ja nougatia ensi sunnuntain perhepäivällisen jälkkäriksi. Ja sitten focacciaa, joka kyllä oli vähän pettymys. Sitä olisi pitänyt syödä jo torilla, heti ja lämmitettynä. Eikä kotona keiton kanssa.

(klikkaamalla pikkukuvat suurenevat galleriaksi)

 

Tuiranpuisto ja sen alppiruusut

Kotikaupungin kauneus … ehkä olen antanut ymmärtää, että pidän Oulussa asumisesta ja sen kaduilla ja rannoilla kulkemisesta. Oulu on hyvä kotikaupunki, ainakin minulle. Ainoa mikä on – aina – häirinnyt on se, että tämä on vähän syrjässä (lähtemisen helppoudesta, arkistoista, kumpuilevista maisemista ja lopultakin myös merestä tai merellisyydestä, monista kulttuuritapahtumista – ja Stockmannista!! 😀 ). Syrjäisyydestä viis: Oulu on hyvä.

Eikä tarvitse lähteä Alpeille tai edes Etelä-Suomeen nähdäkseen komeita alppiruusuja. Paitsi, että niitä kasvaa meillä kotipihalla autotallin päädyssä, niin Oululla on ihan oma rodopuistonsa.

Kävimme tuossa ennen illan sadekuuroa pyörälenkillä, ja kävimme Tuiranpuiston alppiruusut ihailemassa. Ne ovat suunnilleen samanikäisiä kuin meidän pihallakin olevat, mutta niitä on paljon!

Ne ovat siinä vanhan ”Nukkelan”  takana. Nukkela on Tuirassa oleva Oulun ´Vanha synnytyssairaala´, jossa kaikki ´avojalakaset´oululaiset ennen 1970-lukua syntyivät. Niin minäkin, sekä sisarukseni kuin myös Pehtoori sisaruksineen.

(Valtatien ja Koskitien välissä ja Merikosken kadun ”takana” oleva iso puistoalue)

Tuiranpuistolla on  pitkä ”sairaanhoidollinen” historiansa, ja henkilökohtaisesti se oli minulle tärkeä erityisesti 80-luvun ja 90-luvun alussa, tosin ei ”sairaanhoidollisesti”. Kun me asuimme Toivoniemessä vuoteen 1987, jolloin muutettiin tänne Rantapeltoon, Tuiranpuiston pururata ja valaistu latu tulivat minulle hyvin tutuiksi. Juoksin (ja muutaman talven hiihdin) siellä pari, kolme kertaa viikossa.

Ja 1990-luvun alkuvuosina kävin (autolla) Tuiranpuiston kupeessa (nyt jo rakennusten alle jääneessä) leikkipuistossa, jota me lasten (2- ja 3-vee) kanssa kutsuimme Hugo-puistoksi. Muistatteko sen Hugo-videopelin ja -tv-ohjelman, jota Taru Valkeapää juonsi. Siinä oli jotain kannoilta kannoille pomppimista, ja ne me lasten kanssa Hugo-puistosta löydettiin ja käytiin siellä Hugoa leikkimässä. Ei ollut rodoja silloin… 😀

No mutta,  nyt siellä on, ja ovat todella kauniisti kukassa. Kannattaa kyllä käydä ihastelemassa.

Kaikenlaista koko päivän – kaikenmoisia kuvia!

Helle on hellinyt.

Aamupäivällä oli hammaslääkäri ja paistinkääntäjäasioita, joiden välissä, ohessa, kävin ”lenkillä”, kiertelin kaupungissa ja Ainolassa. (Oulun sillat -kuvasarjani täydentyy –  pitäisi vihdoinkin ruveta kokoamaan kuvista (edes) nettinäyttely.)

Ajatuksena oli mennä käymään Taidemuseossa, mutta enhän sitten raskinut sisälle lähteä. Ehkä huomenna…

Iltapäivällä jatkui ”rästihommien” hoitelu, mm. kalaasikutsut sain vihdoin värkätyksi. Ja yhdestä jos toisesta nurkasta (symboliset) hämähäkin seitit siivotuksi.

Psykedeelisen pihakuvan lisäksi laittelen tähän yhden ”tarinan”. Tämmöisen tein parin viikon takaiseen kuvahaasteeseen – huumori on kuvissa vaikea laji, mutta yritinpäs.

Sitten vielä levitoivat orvokit.

Nyt jatkan verkkokurssilta tuotekuvauksen opiskelua… sitäkin olen tässä vastikään taas harjoitellut. Kuten esimerkiksi näitä korukuvia..

Tässä Oulu 400 vuotta (2005) juhlakoru (Kalevala-koru). Rengas kuvaa tervahautaa ja sekä kaulakorun että korvisten ympärillä on kaiverrus (roomalaisilla numeroilla) 400.

(EDIT. Kellokuva ilman gradienttia, ”avaruustaustaisen näköiseksi” tehtynä. Kennoroskat ja karhuntarran reuna putsaamatta…  😉 )

 

Mitä muuta voisi toivoa?

Aurinkoa, kesää, historiaa, liikkumista, isovanhemmuutta, yksinoloa, hyvää ruokaa, samppanjaa, lämpöä, heinäkuun hellettä, …

Kesä, kesä, kesä,  — sata kertaa kesä. Heti aamusta, heti portailla juodusta aamukahvista lähtien kesä. Pian sitten lähdin lenkille, Canon kaverina. Palattuani Pehtoori oli jo lähtenyt. Minulla tiedossa kokonainen päivä yksikseni.

Aurinkoa, aurinkoa, pihalla ja puutarhassa tepastelua, siivoilua siellä sun täällä ja taas istahdin, ja ajattelin, että kaikki on hyvin ja jatkoin taas.

Hain välillä kameran – yllättävää. Mutta enimmäkseen istuskelin pihalla ja luin, historiaa luin. Etsin tietoa Hietasaaren villoista. Niitä olin taas kerran aamuvarhaisella kuvaillut… Ja edelleen se yksi on arvoitus…

Eiliseltä jääneistä tein rääppiäispäivällistä; remppamiehet (Pehtoori & Poika (+ Miniä & Apsu)) olivat tulossa syömään. Tulossa heti kun uusi terassilaudoitus olisi valmis. Päivän ahkeroinnin jälkeen tulivat, ja Juniori toi kellaristaan palkaksi vuoden 2004 Castelnaun samppanjan. Osallistuin mielihyvin palkasta nauttimiseen…

Apsu kulki koko pitkähköksi käyneen ruokailumme ajan ees taas, ja yhtäkkiä hoksasimme västäräkin poikasen. Päin puhtaita ikkunoita lentäneen linnunpoikasen …

Michelangelo? Eikö kellään muulla tule mieleen?

Paljon muutakin hyvää tässä sunnuntaissa… monta tuntia yksikseni: luin, tein ruokaa, otin aurinkoa, luin, hoidin puutarhaa, luin, join pihalla skumppalasillisen, hoidin puutarhaa, luin, otin kuvia… Kesä!

Rodot on nyt kauneimmillaan…  Myöhässä ovat, mutta mitäpä siitä…

Ja sunnuntai kestää iltaan asti. Se on paljon se.