Astetta parempi sosekeitto – parsakaali & al.

 

Se Parempi Parsakaalikeitto

Kuvassa on ainekset, jotka tarvitaan, – ja sitten lisäksi paketti pinaattia (unohtui kuvatessa… 😉) .

3 salottisipulia
3 valkosipulikynttä
2 rkl oliiviöljyä
1 parsakaali
1 Rosamunda-peruna
8 dl kana- tai kasvislientä (5 dl  Puljonkia + 3 dl vettä)
1½ dl ruokakermaa
70 g tuore/salaattipinaattia
1 pkt (150 g) vuohenjuustoa
mustapippuria ja suolaa

Kuori, silppua ja kuullota sipuleita öljyssä muutama minuutti. Lisää joukkoon paloiteltu parsakaali (nuput irti, ja varsi kuorittuna palasiksi) ja kuorittu ja kuutioitu peruna. Keitä kypsäksi (n. 15 minuuttia).
Ota kattila liedeltä lisää pinaatti, kerma ja vuohenjuusto ja kuumenna keitto ja surauta sauvasekoittimella tasaiseksi.
Kuumenna keitto, ja halutessasi voit vielä tarjolle laittaessa murustella pinnalle vuohenjuustoa. 

Paras ”tykötarve” olisi sellainen Välimeren maissa yleinen vaalea, sitkeä, rapeakuorinen vaalea leipä, mutta kun sitä ei ollut tarjolla, niin uskokaa pois Tuc-keksit (Sourcream tms.) olivat ihan tolkuttoman hyviä tämän kanssa. (Huomaatteko muuten tuon lusikan; se on yksi niistä ”rekvitisoinneista”, joita näitä ”Jokaviikkoisen sopan” -postauksia varten olen hankkinut (H:gin Stockalta huhtikuussa). Eikä hankinta johtunut vain siitä, että halusin soppakuviin vaihtelua, vaan myös siitä, että yksi soppakuvani, jonka laitoin helmikuun VAT-näyttöön pomppautettiin sen takia, että lusikassa oli ”valaisuvirhe”. Kai huomasitte (kliks)? Mattapintaisessa lusikassa sellainen ei näy. 😀

Joka tapauksessa tämä on oikein hyvä keitto. Sopii kevääseen, kesään, syksyyn. Täyteläinen, runsas. Ja kannattaa tehdä hyvään liemeen (= Puljonki).

Noh, vaikka vaikka keitto ei ollut mitenkään kevyt, meillä oli jälkkäriäkin. Minulla on jo pitkään tehnyt mieli tätä meillä oikein juhlaruokanakin tarjottua ananas-minttu-sokeri-turkkilainen jukurtti -herkkua. Olennaista on, että sekä ananas että minttu ovat tuoreita. Apsullekin maistui. Miksipä ei olisi maistunut. Ohje täällä (LappItalian sivulla 28).

 

Syömäpäivä

Siihen nähden, miten aamu alkoi, oli kaikki sitä seuraava vähintäänkin odotettavissa. Huonosti nukutun yön jälkeen aamukahvi kuudelta maistui erinomaiselta, ja siinä se sitten repesi: croissant-överit heti alkuun. Ei mitään terveellistä, tavanmukaista aampulaa, vaan kaksi isoa croissantia, toinen oivariinilla ja juustolla, toinen oivariinilla ja vadelmahillolla.

Luulisi, että nälkä olisi pysynyt tuollaisen rasva-sokeri-pommin jälkeen pitkäänkin poissa. No, nälkä ehkä pysyikin, muttei syömisen ilo. Ja eikun vehnäinen turhuus jatkui: paahtoleipää paljon ennen lounasaikaa, ja puolelta päivin sitten muka pari riisikakkua kurkun kanssa – ja vielä yksi paahtoleipä! Juustolla. Eikö ole mitään kuria aikuisella ihmisellä?

[kuvat suurenevat klikkaamalla]

Hyvissä ajoin iltapäivällä ryhdyin valmistelemaan lasagena. Kaikkien kaapintyhjennysruokien äiti: kasvislasage, jossa vegeksi lasketaan myös puoli pakettia pekonia. Ja kasvishan ei tarkoita vähäkalorista, – kaapintyhjennysruoka tarkoittaa viikonlopulta jäänyttä vispikermaa, creme fraichea, juustokannikoita ties kuinka pitkältä ajalta, ruttuisia chilejä, tuoreita (ah, niin hyviä uuden sadon (kasvihuone)porkkanoita, paljon sipulia, valkosipulia, kevätsipulia, salottisipulia, basilikapuntin jämät, pestopurkin pohjat, parhaat päivänsä nähneet minitomaatit, elämänsä ehtoopuolella oleva kesäkurpitsa ja ties mitä. Eli ihan luokattoman hyvää tuli. Ja hyväähän ei syödä piperrellen, vaan kunnolla. Jälkkäriksi sentään riitti Pehtoorin karkkijemmasta parit lehmätoffeet.

Joten ei ihme, että kun puolikuuden aikaan sain suunnilleen koko pitkän, ruokaisan päivän värkkäämäni kuvasarjan näyttötutkintoa varten valmiiksi, olin niin jämähtänyt, että oli pakko lähteä ulos. Olkoonkin, ettei lämmintä ollut sitä +10 C enempää, mutta aurinko paistoi, ja onhan minulla takkeja, kaulahuiveja ja hanskoja. Turha katsella kalenteria; ei muuta kun pukeutuu lämpimästi, niin on hyvä parituntinen kävellä Oulua ristiin rastiin. Tekipä hyvää.

Ja huomenna ei ole soppapäivä! Huomenna olkoon liemipäivä! [hah, kuka uskoo!]

Ystäväni-kirja

Kerroinhan pari viikkoa sitten löytäneeni blogien maailmasta sellaisen ”Bloggaajan ystäväni-haasteen”.

Ystäväni-kirja varmaan melkein jokaisella alakouluikäisellä (tytöllä) on ollut, minullakin. Etsinpä omani kun ajattelin että voisin käyttää kuvituksena… Pitkään aikaan pikkuista kirjasta en ollutkaan lueskellut.

Pari juttua kirjassa minua vähän hämmästyttää: ensinnäkin, etten kahta kirjaan kirjoittanutta, ikäistäni tyttöä, edes muista. He eivät olleet luokallani, mutta ketä he olivat, kerholaisia?

Ja sitten se, että kirjan sivuja täyttämään olin pyyytänyt poikiakin, ja nimenomaan se, että he olivat myös täyttäneet! Ystävieni joukossa on kolme aikuistakin: siinä lapsuuteni pihapiirissä liikkuneita ihmisiä, joiden kanssa kyllä olinkin aika paljon tekemisissä. Myös Turun serkkutytöt ovat omat lempiruokansa ja filmitähti-ihanteensa kirjanneet. Sain kirjani jouluna 1967, ja seuraavana kevättalvena olimme Vuokatissa, jossa aloitin laskettelijan ”urani” ja jonne myös serkkujen perhe tuli hiihtolomamatkallaan.

Kaunokirjoitus ei koskaan ole ollut vahvuuteni. Tai kyllä sitä paljon olen harjoittanut, mutta jälki ei kovin kummoista ole, ei vieläkään. Sellaista pientä tihrua on nyt.

Vasemmalla on silloisen bestikseni, Anitan, kaunis, varmaan Penol 300-tusseilla täyttämä aukeama, ja oikealla ovat minun lyijykynällä tuhertamat vastaukset.

Anita ei näyttänyt inhoavan ketään tai mitään, ja minullakin se kohta on tyhjä, mutta monella siinä lukee joko kesäkeittoa tai sisarusten nimi(ä). 🙂 Herkkuruokaani yhdeksänvuotiaana ovat olleet hernekeitto ja maksalaatikko.  Mutta ”Urheilija-ihanteeni” -kohtaa ihmettelen: – Topi Mattila! Kuka ihme on tuo? Googlettamalla selvisi, että mäkihyppääjähän hän. Veikko Kankkosen minä kyllä olisi nyt sanonut lapsuuteni urheilijaihanteeksi, mutta ehkä tämä Topi on just tuolloin ollut ajankohtainen, – ei voi muistaa…

Filmitähti-ihanteeni oli kirjan mukaan Roker Moore. Rokerpa hyvinkin. Pyhimys-telkkarisarja oli kyllä huippu. Entäs paras leffa? – ”Luoti sydämessä”. Enpä tuollaistakaan muistanut. Kansallisfilmografian mukaan kuuluu sairaalaelokuva-genreen, ja liki dokumentaarinen on tuo ollut (KLIKS). Etäisiä muistikuvia on.

Olen jo tuolloin aikonut tulla ”isoksi”. No se tavoite kyllä on saavutettu! Näytän olleen luokkakavereitani edellä tässä asiassa: suunnilleen 125 – 128 cm pitkät, kanssani samanikäiset tytöt painoivat 26 – 33 kg, minulla oli pituutta 141 cm ja painoakin sitten 40 kiloa. Isoksi kasvoin. Maantieto on ollut lempiaine, historiaa ei vielä kansakoulussa ollut… 😉 Ja nelska (nelimaali) oli urheilulajeista lemppari, ja ”kukka josta pidän” on ollut ”Ruusu ja Hyääsintti”. 😀

Ehkäpä tässä joku päivä laitan bloggaajan ystäväni-haasteen, – se on vähän erilainen kuin tämä puolivuosisataa sitten täyttämäni.

Tuulestatemmattua is home!

 

Täällä taas. Omalla paikallaan. Tuulestatemmatun paluu Satokangas.fi -sivulle on nyt tehty.

Reilun kuukauden diaspora on ohitse, ja blogielämä jatkuu täällä. Vielä kerran pyydän, että vaihda kirjanmerkkisi uuteen, tai oikeastaan entiseen paikkaan. Osoite on siis http://satokangas.fi/blogi Heti tästä päivästä lähtien uudet postaukset ovat vain täällä. Tuulestatemmattua.fi -osoite jää nyt hyvin palvelleena taka-alalle, varmuusvarastoksi. Mutta kaikki puolentoista kuukauden ”evakossa” kirjoittamani postaukset ovat myös tässä: ihan kronologisesti tuossa alla ovat. Kommentteja en valitettavasti ole (ainakaan vielä) saanut sinne siirretyksi, mutta tekstit, kuvat, reseptit ja kaikki jutut ovat siellä…

Hiljalleen myös koko sivusto on muuttunut, ja tulee vielä muuttumaan. Ja muistutan, että myös, ehkä enimmäkseen, teitä lukijoita varten tämä julkaisutoiminta tapahtuu, joten enemmän kuin mielelläni otan vastaan palautetta sivuston toimivuudesta ja sen ulkoasun miellyttävyydestä/ärsyttävyydestä. Jos joku ei toimi, niin ehdottomasti haluaisin kuulla siitä.

Tuossa ylhäällä on valikko, josta pääset suoraan keittokirjoihin ja kuvasivustolle, joka sekin on päässyt ”raikastuksen” kohteeksi. Tavoittelin valoisuutta! Ylävalikon oikeassa reunassa on myös pieni suurennuslasi-ikoni/kuva. Klikkaamalla sitä, tulee valikkopalkista ”luukku”, johon voit kirjoittaa sen mitä haet.

Jos kaipaat tietoa siitä, mitä täällä on esimerkiksi New Yorkista tullut kirjoitettua, kirjoita valikkoriville ”New York” (lainausmerkkejä kannattaa aina ja muuallakin hakukoneissa käyttää; siten saat esiin VAIN ne haut, jotka lainausmerkkien sisällä ovat). Saat listauksen kaikista niistä postauksista, joissa NY:stä olen jotain kirjoittanut. Jos muistelet, että joskus olet Tuulestatemmatusta löytänyt hyvän reseptin, jossa käytettiin vaikkapa kookosta, niin sekin löytyy samoin ohjein. Tai ehkä mietit, mitä kaikkea olenkaan tullut todenneeksi aiheesta ”purjevene”.

Tässä uudessa formaatissa en ole saanut linkkejä alleviivatuksi, mutta erottuvathan ne tekstistä erivärisinä. Ja nyt teksti on tasattuna molempiin reunoihin, mikä minulle oli tärkeä juttu ja sitten, nyt ja vastaisuudessa on taas mahdollisuus klikata kuvia isommiksi. Joskin minusta kuvien toisto, tarkkuus, saturaatio, etc. ovat kyllä viime aikoina heikentyneet, ja nimenomaan blogissa, – FB ja kuvasivusto toistavat aika hyvin.

Mutta tällä nyt mennään, ja koko ajan parannellaan.

Olkaatte lämpimästi tervetulleita palaamaan tänne! [Juuri tässä kohtaa kannattaa kokeilla, mitä kuvien klikkaaminen isommaksi merkitsee! Melkein tuoksuu suolavesi, eikö? 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvista puheenollen,… eiliseen kyselyyni on ilokseni tullut muutamia arvauksia, mutta eipä kyllä lähelläkään oikeaa vastausta, enkä ihmettele.

Otin kuvan yhtä viikkohaastetta varten ja siellä ohjeena oli: ”Luo läppärillesi tai tabletille valkoinen sivu. Asettele läpinäkyviä muoviaterimia tai läpinäkyviä = siis värittömiä, laseja sen päälle, ja kuvaa. Tulet hämmästymään!”  Lisäohjeena oli käyttää polarisaatiolinssiä tai filtteriä.

Minulla on ollut – jo aika kauan – kaapissa paketillinen Dunin Amuse-bouche -kipposia, joita joskus olen Helsingistä ostanut. NYT niille oli käyttöä, tosin ei ihan siten kuin olin ajatellut. 😉  Ladoin niitä iPadin näytölle, laitoin kameraan polarisaatiolinssin paikoilleen, säätelin tovin ja voila! Sitten vielä vähän kuvankäsittelyä ja ”timantit” olivat valmiina.



Barbeque-kauden avajaiset sisätiloissa

Meillä oli mukavat barbeque-partyt. Ruoka oli vähintäänkin hyvää.

Jotain puuttui: valkosipulia, parempaa punkkua, alkuruoka, aurinkoa?

– Ehkäpä niitäkin, mutta olisinpa mieluusti nähnyt ruokapöydässä tyttärenkin. Ja vaikka pari muutakin nuorta … Onneksi oli pikkuperhe, ja Festa. Jossa aurinkona Apsu.

Punaviini oli viisi vuotta sitten Umbrian auringosta tuotu, jo 12-vuotias sagrantino, joka ei siellä, silloin, maksanut korkeaksi mainitusta ja maistetusta laadustaan huolimatta kuin 20 euroa, näin siitä huolimatta, että se oli vuoden 2005 hyvää vuosikertaa. Ja tässä, taas kerran, jouduin toteamaan, ettei pitäisi liian kauan jemmata, kellaroida, pihdata, säästää – oli jo vähän yli. Mutta ruoka auttoi kestämään tämän … 😉

Marinoimistani lihapaloista Pehtoori rakensi kohtuullisen komeat vartaat, oheen grillasi vielä maissit, sipulit, salaatit (!), paprikat ja sipulit. Mie värkkäilin kastikkeita ja salaatteja, tein jälkkärin.

Kyllä meidän kelpasi.

Jälkkäri olikin uusi lakritsi-sitruuna creme brulee, jonka alkuperäisohjeen (mistä ihmeestä sen olen löytänyt) mukaan oheen kuuluisivat nimenomaan vadelmat, mutta kyllä me ihan yksimielisesti totesimme mansikat paremmiksi. No mutta, kaikkinensa, ihan ihana jälkiruoka oli tuo. Lieneekö kysyntää ohjeelle?

Muutoin ihan tavallista lauantaita: lenkkiä, kuvia, kotiduuneja, — niin ja taas muuttopuuhia. Tuulestatemmattua palaa pian juurilleen… mutta kerronpa siitä lisää kun aika on.

Ai niin, eilen avattiin tämmöinen: harmittaa, ettei sitä ole enää paljon saatavilla. Jos kohdalle sattuu, osta pois. Se on spumante, ei prosecco, ja aika vaatimaton sinällään, mutta eilisen Toast Skagenin kanssa me pidimme tässä oikeinkin paljon… You know my name: Masi Moxxe Mikseipä valmistujaisjuhliin? – Jos vain satut löytämään…

Sitten lopuksi kuva-arvoitus…. Onko pienintäkään ajatusta mitä ja miten olen tässä kuvannut? – itsekin hämmästyin tulosta…

Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa  joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Palaanpa Ellalan ja monen muun huvilan historiaan tässä suven [tuleekohan se?] kuluessa….

Mennyttä, tulevaa, muistoja, kyyneleitä, iloa ja itkua…

Yhdelle helatorstaille paljon…

Meidän piti tänään lähteä Lappiin. Mökille pesemään ikkunoita, saunaa, terasseja, tekemään vuosisiivous mökissä. Ja patikoimaan keväisillä tuntureilla. Mutta kun tosiasia on se, että siellä on edelleen vähintään 30 senttiä lunta, ja lisää on luvattu, eikä viikonlopuksi, viikoksi luvannut muutamaa astetta enempää lämmintä, ja koska tämä puolikuntoisuus (ja pian edessä oleva näyttötutkinto) päätimme jäädä Ouluun.

Aamulla arvoimme kumpi ensin: puutarhalle vai Erämessuille? – Menimme torikahvilaan pohtimaan asiaa, ja päädyimme lähtemään ensin messuille.

Lienenkö koskaan ennen olen käynyt Erämessuilla? – Oulu-halli oli liki puolillaan pyssyjä ja niihin liittyviä härpäkkeitä ja liki puolillaan virveleitä ja niihin liittyviä härpäkkeitä, ja 90 % kävijöistä oli aika hoikkia, ahavoituneita, sini-viher-ruskeisiin pukeutuneita – kuten Pehtoori huomioi. Virveleiden ja pyssyjen lisäksi olleet tarpeet (mökille soppelit grillikatokset, patikointivermeet, muona ja kameraosasto!) kiinnostivat meitä niin paljon, että liki pari tuntisen siellä vietimme.

Sitten puutarhalle, jossa saimme ohjeen, että ei vielä kannata pelakuita, eikä surffiinoja istutella, joten ostimme sitten vain muutamia kesäkukkia ja ajelimme kotiin. Odottelemaan, että olisi aika lähteä synttäreille.

Apsu on tänään kaksivuotias! Pikku kakkonen!

Ui- jui.

Ja sitten ihan toisiin tunnelmiin…

Minun papallani oli suuret kädet, tuuheat kulmakarvat ja hyvä sydän.

Papallanikin.

Presidentti Mauno Koiviston muistopuheessa presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”Työ, opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kulmakiviä.” Eikä Niinistö ihan sattumalta juuri Koivistoa muistellessaan niin sanonut. Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että juuri näillä kahdella on, on ollut, kyky sanoa ja tehdä monessa asiassa viisaasti.

Vaikuttavaa Jorma Hynnista, Kaartin soittokuntaa ja Cantores Minores -kuoronpoikia ja teinejä kuunnellessa, kyyneleiden vuolaana virratessa mietin noita poikia: mitä he ymmärsivät huikean hienon, niinkin myöhään kuin 1980-luvulla sanoitetun Veteraanin iltahuudon sanoista…

Karjalan evakon esikoisena, isokätisen papan kuopuksen tyttärenä, pienen pojan mummina kyynelehdin… Hoivatkaa….

http://yle.fi/uutiset/3-9632181

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on,

… muistakaa, kertokaa lasten lapsille lauluin,,,

Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.

Hoivatkaa..

Hoivatkaa… sukupolvet eteen ja taakse, sivulle ja viereen… Hoivatkaa … kertokaa lapsille lauluin…

Tällä viikkolla rössypotulle mahdollisuus

Lähtökohta oli tämä: minä en ole syönyt rössypottua vuosikymmeniin, ehkä viimeksi koulussa, ja makumuistoni siitä eivät ole hyviä, mikä on syy sille, etten ole sitä myöskään koskaan edes yrittänyt keittää. Pehtoori sen sijaan on aina pitänyt rössypotusta, erityisesti äitinsä keittämästä, mutta muutoinkin. Kun aloitin tämän Jokaviikkoinen soppamme -projektin, lupasin, että tänä vuonna sen keitän ja syön.

Niinpä tässä kun oltiin anoppilassa käymässä, kysyin anopilta, miten hän soppansa on keittänyt. Ymmärtääkseni olennainen ero tavalliseen on siinä, että anoppi ei käytä pekonia vaan voita. Ainesmääriä ja keittoaikoja tms. en saanut, mutta soveltelin. Ja tässä nyt

Minun rössypottuni!
(tästä annoksesta jäi vähän)

6 kiinteää perunaa
150 g rössyä eli veripalttua
4 cm pätkä purjoa
3 rkl voita
8 – 10 dl vettä
½ – 1 tl suolaa
3 + 3 mauste- ja mustapippuria

Kuori, paloittele ja keitä perunat suolavedessä kypsiksi.
Kaada vesi erilliseen astiaan, lisää kattilaan voi, silputtu purjo ja paloiteltu rössy.
Miedolla lämmöllä viitisen minuuttia niin että rössy vähän pehmenee (muttei murene).
Kaada keitinvesi takaisin kattilaan ja kuumenna keitto.

Purjo ei kuulu anopin soppaan, minä halusin vähän sipulin makua, sitten kun en tiennyt että mustia vai maustepippureita ja kuinka paljon, laitoin molempia kolme.

Tämä on varmasti tähänastisista halvin soppa. Olisikohan koko pikku kattilallinen tullut maksamaan kolme euroa. Rössy maksaa seitsemän euroa kiloa, joten mikään luksus-elintarvike se ei ole. Eikä tekemistä voi väittää monimutkaiseksi tai aikaavieväksi.

Koskapa en lopultakaan ollut ihan varma, tulenkohan sittenkään kylläiseksi tästä oululaisesta perinnekeitosta, vaikka kuinka koettaisin taiten sen tehdä ja ennakkoluulottomasti siihen suhtautua, ostin ja laitoin pöytään myös Tositummaa Reissumiestä (lempparileipä nyt) ja pari siivua graavilohta. Ja katoin meille ruoan Huvilaan, jonka tänään sain talven jäljiltä puhtaaksi pestyksi ja ikkunat kirkkaiksi. Useinhan ruoan, kuten viininkin makuun vaikuttavat seura ja miljöö, joten ajattelin, että nyt todellakin annan tälle lapsuuteni inhokkiruoalle mahdollisuuden.

Ja?

Ei se ollut pahaa. Ei ollenkaan. Erityisesti perunat olivat hyviä! 😀 Luulenpa, että juuri tämä anopin tapa käyttää voita pekonin sijaan, oli minulle se ratkaiseva tekijä. Ja se, että rössy oli tuoretta, ei kuivaa, palanutta käppyrää tai pekonirasvaiseen liemeen murentunutta kuten koulussa usein oli.

Pehtoorin kommentti oli, että olisi tätä jo aiemminkin meidän pitkästi yli 30-vuotisen yhteisen keittiötaipaleemme aikana tehdä. Pehtoori otti lisääkin.

Ehkä joskus keitän uudelleenkin. Mutta onhan tässä tänä vuonna vielä seitsemän kuukauden jokaviikkoiset sopat edessä, joten seuraava rössypottupäivä ei ole ihan näköpiirissä. 😉

Rössypottuhan on nimenomaan oululainen perinneruoka, ja sen nimissä Oulusta poismuuttaneet (= Helsinkiin muuttaneet) ovat perustaneet oikein oman rössypottuseuransa. Kirjoitin siitä ja jäseneksi pääsystä lyhyesti viime kesänä (KLIKS), mutta seuran koko 10-vuotishistorian on Oulun murteella oikein hyvin ja hauskasti kirjoittanut Seppo Hentilä. Nythän seura on jo 21-vuotias, ja on ymmärtääkseni edelleen elossa ja voi hyvin. Vaikka muuttaisin Helsinkiin, en ainakaan rössypotun takia seuraan liittyisi. ;D

Pieni suuri maailma

– Olen tehnyt ihan itse diagnoosin, ja minulla on kurkunpääntulehdus. Tiedän että se on virusperäinen, joten en tarvitse antibioottia, enkä liioin sairaslomaa, mutta voisinko saada jotain yskänlääkettä tai jotain niin, että ääni palautuisi ja että voisin nukkua yöt? Olen jo yskinyt pääni ja palleani kipeäksi ja nimenomaan nukkumisesta ei tule mitään. Sen sijaan ulkona on hyvä tepastella. Äänikin toimii siellä vähän paremmin…

– Jaaha, no katsokaankos nyt kuitenkin, ennen kuin kirjoitan mitään reseptejä?

– No mikseipä, … [ ja seuraavaksi liki näytösluonteisesti hillitön yskänpuuska, josta ei ollut tulla loppua].

Katsomisen seurauksena apteekkiin, josta kassillinen lääkkeitä: mm. antibiootti molemminpuoliseen poskiontelotulehdukseen, kortisonisuihke, kahta erilaista antihistamiinia, kurkunpääntulehdukseen (minähän tiesin!) ja yskään mikstuura, ja luonnollisesti Panodolia sekä Strepsiliä. Olisipa luullut tuollaisen cocktailin jälkeen ja huonosti nukutun viikon jälkeen yöunien olleen pitkät ja levolliset. Ei olleet.

Eivät vaikka (tai siksi että) kävin vielä eilen iltasella lenkillä Tuirassa ja Ainolan puistossa (toki ajoin autolla Lasaretin pihaan).

Ainolan kupeeseen ajoin tänään aamullakin, kun kävimme Apsun kanssa paitsi leikkipuistossa myös syöttämässä sorsia.

Diginatiivi Apsu, joka mm. osaa itse lähettää WhatsApp-ääniviestejä isälleen ja äidilleen töihin ja joka hakee mummin Spotifystä omat lempparibiisinsä ihan sujuvasti, osaa myös arvostaa luontoa (= pullasorsia ainakin 😃 ). Olisittepa nähneet pojan ilon ja hihkumisen, kun pussillinen leivänjämiä lensi pala kerrallaan kaaressa Kiikkusaaren lintujenruokintapaikalla pötkötteleville sorsille. Ja palattuamme selitti ihan omalla verbaliikallaan papalle, mitä oli tehty ja miten sorsat sanoivat ja miten ne noukkivat leipäpalasia. Kysyttyäni mennäänkö toistekin, poika sanoi omalla hellyttävällä tavallaan ”joo-o”.

Suuri on pieni maailmani.

 

Rästipostaus

Korealainen kana, jonka ohjeen bongasin tyttären luona Kauppalehti-Optiosta jo ennen vappua, joutui odottelemaan kokeilua, koska ohjessa on maustetahna nimeltä gochujang. Ei mitään tietoa, mitä se on tai mistä sitä saa? Lopulta löysin Raksilan City-marketista, ja sitten testaamaan. Ohjeesta poiketen meillä oli koipisia, jotka vaativat pidemmän kypsymisajan kuin tuossa ohjeessa, mutta muutoin ihan ohjeen mukaan tein. Kyllä me molemmat pidimme ruoasta oikeinkin. Vaihtelua meidän kovin suomalais-välimerelliseen keittiöön. Tuosta törpöstä jäi niin paljon, että kesän grillikaudella marinadeihin epäilemättä tulee lusikallinen tai pari silloin tällöin sujahtamaan.

Mutta se, mitä tulen tekemään varmasti usein oli lisuke [kuvassa oikeassa reunassa].

Hapanimelä kurkku

1 kurkku
1 salottisipuli hienonnettuna
4 rkl riisietikkaa
3 rkl sokeria
1 punainen chili

Kuori kurkku, puolita pituussuuntaan ja poista siemenet. Viipaloi ohuiksi siivuiksi ja sekoita muiden ainesten kera. Anna tekeentyä tovi.

Tämä on ihan selvästi sukulaisruoka meillä vuosikymmeniä tarjotuille Setsuanin kurkuille.

Toinen uudenlainen ruoka oli viime viikolla Katin kommenteissa vinkkaama ”pastaa ja kikneitä”. Kuukkeloin netissä ristiin rastiin: versioita oli jos vaikka minkälaisia. Valitsin pari ja soveltelin tämmöisen:

Pastaa ja kikherneitä voi-sitruunakastikkeessa

2 rkl voita
2 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä
1 tlk kikherneitä
1 rasia (150 g) pinaatti
½ sitruunan mehu
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa mustapippuria

Tagliatellea ja pinnalle raastettua sitruunankuorta Esivalmistele ainekset. Kuori ja murskaa valkosipulinkynnet. Huuhtele ja valuta pinaatti ja kikherneet.

Laita vesi kiehumaan, ja keitä tagliatelle al dente -kypsäksi.

Samaan aikaan kuullota murskatut valkosipulinkynnet öljyssä, lisää pinaatti, ja melkein heti perään valutetut kikherneet. Paahda pannulla viitisen minuuttia, ja sen jälkeen ota pannu pois liedeltä. Mausta sitten sitruunamehulla, hunajalla, suolalla ja pippurilla.

Kun pasta on kypsää, kaada vesi pois ja sekoita kikhernekastike tagliatellen joukkoon. Pinnalle voinokare ja raastettua sitruunaa.

Tämä oli kyllä maukasta, nimenomaan maukasta. Kikneiden lempeä makeus miellytti. Oikein hyvä kasvisruoka, jolla saa varmasti päivän proteiinikiintiön kuitatuksi.

Ja menneenä viikonloppua jatkuivat Tomi Björckin Australia-kirjan reseptien testailut.

Lehtikaalihan löysi meidän keittiöön todenteolla vasta viime kesänä, oman yrttipenkin satoa syötiin usein, ja ainon nyt kaksinkertaistaa ”viljelykset” tämän osalta. Grilliruokaa kun joka tapauksessa on tulossa niin tässä hyvä ”saideri” ~ lisuke, joka kirjassa kulkee nimellä

Kale-lisuke

Tästä määrästä tuli meille kahdelle tuoremakkaran oheen sopiva annos.

100 g pestyä, kuivattua, keskiruodista irrotettua ja revittyä lehtikaalta
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi
2 tl sokeria
2 rkl soijakastiketta

Kuumenna öly pannulla, lisää valkosipuli, sitten sokeria ja heti perään kaali. Pyörittele hetki, olisiko minuutin, kaksi niin että kaalit rapeutuvat. Mausta soijalla. Eikä muuta.

Eilen sitten meillä oli lisukkeena uunifetaa. Pehtoorin kanssa rankkasimme ohi ”iänikuisen” halloumin, mutta Juniori ei pitänyt niin kovasti. Olennaista tässä on varmasti se, millaista fetaa käyttää. Tavallistakin enemmän raaka-aine ratkaisee. Meillä on yleensä, lähes aina Patroksen fetapala, mutta nyt sattui kaapissa olemaan joku vähän pienempi kimpale, luomufetaa.

Ja tämä jatkaa näiden simppeleiden kesäruokien sarjaa

Fetaa uunissa

1 pala fetaa
1 rklo oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
mustapippuria
tuoretta oreganoa

Laita feta leivinpaperin päälle [en kyllä oikein tiedä miksi pitäisi, ensi kerralla jätän paperin pois], lisää päälle öljy, hunja ja pippuri. Paada 150-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Ripottele pinnalle tuore oregano.

Meillä tämä oli pakasteesta otettujen keftedesien seurana, Björck suosittelee tuoreen vaalean leivän oheen. Todellakin menisi varmasti alkuruokana tai buffassa.

Ja sitten sokerina pohjalla hieno alkuruoka tai kesäpäivän lounas.

Paistetut (tai grillatut) persikat ja prosciuttoa

(Tässä taas ohje kahdelle)

3 persikkaa
3 siivua prosciuttoa
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl sokeria
tilkka valkoviiniä (skumppakin toimi)
suolaa, mustapippuria
1 tl hunajaa
muutama saksanpähkinä

Paahda prosciuttoa uunissa (200-astetta) 5 – 10 minuuttia.
Pese ja halkaise persikat.Poista kivet. Paista ne ruskeiksi pannulla oliiviöljyn, sokerin ja valkoviinin kanssa. Suolaa ja pippuroi kevyesti.
Nostele persikat leikkuupinta ylöspäin pellille leivinpaperin päälle ja valuta persikoiden päälle paistoneste ja hunaja, ja laita uuniin (200 C, 5 min.)
Tarjoile lämpiminä saksanpähkinöiden ja murustetun uunipaahdetun prosciutton kanssa.

Tähän menuun olisi vielä ihana jälkiruoka, sekin samaisesta kirjasta, joka syötiin eilen, mutta säästänpä sen johonkin toiseen kertaan.

Mutta lämpimästi voin näitä kaikkia, helppoja, nopeatekoisia pikkuruokia suositella kesäisiin buffetpöytiin, mökkikeittiöön, arjen lounaille tai osaksi barbeque-partyjä.

Ohjeessa mainittu skumppa oli tämä. Periaatteessa sellainen pullo, etten osta, mutta ostin kuitenkin kun yksi tuttu kehui. Ja niinhän siinä kävi, että tuoo Cava oli parempi kuin tämä samppanja.

Unen ja valveen rajamailla

Sälekaihtimien välistä siivilöityvä ilta-auringon valo tuo hyvän olon, varmistaa sen, että kevät on tullut. Kesästä en vielä puhuisi.

Eilen promootiokulkueen jälkeen humpsahdin muistojen syövereihin, menneeseen maailmaan niin syvälle, että yöllä heräsin monta kertaa. Elin unissani menneitä vuosia, – ja sitten monta kertaa heräsin taas hillittömään yskään. Päivisin on jo hyvä, mutta nukkua ei oikein voi, – aamuneljältä totesin, että tämä on kuitenkin vain yskä, joten ei oikeastaan edes haittaa ja siirryin telkkarihuoneeseen lukemaan (ja yskimään), jotta edes Pehtoori pystyy nukkumaan.

Aamuneljältäkin on jo valoisaa. Kun istuin keittiössä kuumaa mehua juoden ja miettien kaikenmoista pikkuisen nirhaisi ajatus siitä, että ei mene enää kuin kuukausi, että päivät taas lyhenevät. Mutta torppasin moisen typerän tosiasian, ja keskityin siihen, että on kevät, on valoisaa, metsänreunassa jo vihertää, vähän, mutta vihertää kuitenkin.

Jossain vaiheessa kömmin takaisin sohvalle, nukahdinkin, näin unta väitöksestäni, päivistä Kasarmintien historian laitokselta, olin valmistautumassa tenttimään Maailmanhistorian kartastoa (Westermann, Grosses Atlas zur Weltgeseschichte), mikä ei unessa eikä todellisuudessa (1979) ollut mikään läpihuutojuttu: saksaksi maailmanhistoria karttojen kertomana! Grüß Gott, auf Wiedersehen, Gott sei Dank, Alles Werloren, ja ties mitä kaikkea, – sekä oikeasti että unessa tuo tuli oli yksi painajaismaisimmista tentistä. Todellisuudessa meni kiittäen läpi, unessa ei todellakaan.

Yöelämän vilkkauden vuoksi päivä alkoi (liian) myöhään, mutta oli jo pakko päästä kunnolla ulos. Pyöräilin kiertäen, kaartaen kunnes saavuin Kuivasojalle. Siellä oli perinteikäs (30 v.) kevättapahtuma, jossa oli kaikkea mahdollista! Siellä minä sitten melkein parituntisen vietin Hannu Perätalon Trion musiikin tahtiin kuvaillen ja katsellen, lämmöstä ja valosta nauttien.

Siellä oli niin paljon mainioita tyyppejä, sellaisia kansanmiehiä ja mainioita muksuja että olipa ilo kuvailla. Mukavasti maaseutuyhteisön meininki.

Promootiokulkueen varrella

Tällaisina päivinä, kun Oulussa paistaa aurinko ja kun on oman yliopiston 10. tohtoripromootio, melkein kaipaan takaisin akateemiseen maailmaan.

Olihan siellä hienoa tehdä töitä, – ei niinkään elämäntyö, vaan nimenomaan elämäni työ.

Ja kyllä, kyllä minä pidin myös niistä kaikista akateemisista perinteistä ja juhlista, jotka siellä sain elää ja kokea.

Promoootiokulkueen ohi mennessä, kaikkia tuttuja, tärkeitä työkavereita nähdessä, kuvatessa, hetken kaipuu…

Se oli itse asiassa Pehtoori, joka aamulla kysyi ennen kuin ehdin ehdottaa, että lähdetäänkö katsomaan promootiokulkuetta? – Olin kovin mielissäni, että hänkin sen halusi nähdä. Mikseipä? – Olihan meistä molemmista promootiopäiväni ollut hieno, unohtumaton kokemus.

Kolmipäiväinen juhlaviikonloppu keväällä 2006 miekanhiojaisineen (pe), harjoituksineen, promootioakteineen (hatut, miekat, puheet) ja kulkueineen, jumalanpalveluksineen, illallisineen, vanhoine tansseineen (la) ja sitten vielä promoontiopurjehdus sunnuntaina, minkä järjestelyissä olin humanistisen tiedekunnan provendien edustajana päävastuussa.  Siitä projektista minulla olisi paljonkin avauduttavaa, mutta lopultahan kaikki meni hyvin.

Nyt hieman mietin, että oliko sittenkään hyvä juttu, että kieltäydyin huomiselle tarjotusta juhlapuhemahdollisuudesta, – olisiko sittenkin ollut mukava mennä vielä kerran mukaan promootiohumuun… Toisaalta erinomaisen hyvä, etten ollut lupautunut, sillä minulla ei juuri nyt ole nimeksikään ääntä. Viikon vellonut flunssa ja erityisesti kurkkukipu, joka tänäänkin herätti jo ennen kuutta, on vienyt ääneni. Ei olisi puheenpitäjäksi tällä bassolla ja kähinällä.

Vielä palatakseni tuohon meidän kokemaan hienoon promootioviikonloppuun,… Se oli ihan täysipäiväistä protokollan harjoittelua, juhlaa, odottelua ja istumista. Varsinainen promootioakti, jossa kaikki kunniatohtorit ja tohtorit (meitä oli silloin pitkälti kolmattasataa) saavat hattunsa ja miekkansa ja se kestää kolmisen tuntia. Tilaisuus on varsin juhlallinen ja totta puhuen varsin puuduttava, ja protokolla tarkoin säädelty. Yksi tärkeä ohje, myös takapenkkeihin pääseville läheisille, on, että tilaisuudessa ei saa jutella, siellä on tarkoitus istua koko seremonian ajan hiljaa.

[Rehtorin uuden viitan on suunnitellut tänään kunniatohtorin arvon saanut Hannu Väisänen.]

No aamuyhdeksältä alkoivat harjoitukset, yhdentoista jälkeen pieni tauko, jonka aikana mahdollisuus syödä sämpylä, juoda kahvit ja sitten puolelta päivin alkoi tuo varsinainen akti. Kolmen jälkeen siirryimme Saalastinsalista (yliopiston suuri juhlasali) linja-autoihin, jotka veivät keskustaan – oli promootiokulkueen aika. Vuorossa kävely korkkareissa läpi kaupungin kohti tuomiokirkkoa, jossa jumalanpalvelus. Sen jälkeen vajaa pari tuntia aikaa käydä kotona, ja seitsemäksi promootioillalliselle, jossa illan lopuksi vanhat tanssit ja promoottoreiden uloskanto. Ja väliin paljon puheita. Lopultakin kaikki oli hienoa. Paitsi että se päivällispöydässä istuminen tohtorin hattu päässä valtavassa (Smart Housen) salissa, jonne paistoi kuumottova toukokuun ilta-aurinko, oli melkoisen kuumaa. Todellakin teki mieli luopua monia työvuosia ja monia satoja euroja maksaneesta hatusta ja vain juhlia. Mutta ei. Protokolla ja akateeminen juhla vaati hattuilua. Eikä se nyt lopultakaan niin vaikeaa ollut. ;D

Kun kokoonnuimme Mannerheimin puistoon promootiokulkueen järjestäytymistä varten, oli poutaista, melkein aurinkoista, promootiopäivänä paistaa! – niinhän se on luvattu!! – ja olimme jotensakin helpottuneita. Oppiaineessamme samoihin aikoihin väitellyt Lasse Lehtinen seisoi vieressäni hieman levottomana, ja kyseli, eikö minulla ole nälkä? – Olimme toki ehtineet jo aiemmin tutustua ja todenneet toisemme gourmandeiksi, vaihtaneet keittokeittoja ja puhuneet ruoasta enemmän kuin historiantutkimuksesta, mutta vastasin, että eipä nyt oikein ole nälkä, ei ole tullut mieleenkään kaivata ruokaa. Mutta mitä tekee Lehtinen? Bongaa puiston reunalta jäätelökioskin ja käy ostamassa pussillisen tötteröitä ja jakelee niitä kaikille halukkaille: ”Pahimpaan nälkään”. Enpä uskaltanut yhtäkään avata; silkkipuvulla kun oli siistinä selvittävä/juhlittava aamuyöhön asti. Mutta muistanpa tuonkin episodin…

No sitten kun meidän once-in-a-lifetime -promootioviikonloppu oli takana, monet kaverit, sukulaiset, läheiset kyselivät, miten oli mennyt, mikä oli ollut hienointa, minkä tulemme muistamaan aina… Minä koetin selitellä, että kyllä se hetki, kun se tohtorin hattu sitten lopulta päähän laskettiin oli jonkinlainen kulminaatiopiste, tai ehkä sittenkin silloin, kun lähdimme salista kauniin musiikin [älkää kysykö minulta minkä? – ehkä Sibeliusta] saattelemana ulos, oli sellainen huikea olo: NYT!

Ja mitä vastaa mieheni?! –  Oli niin hienoa nähdä ja kuulla – tai siis olla kuulematta – kun vaimo istui kokonaiset kolme tuntia – hereillä ollessaan! – hiljaa. Ei ole muka mies moista ennen tai jälkeen tuon sellaista kokenut!

Promootiossa on taikaa, uskokaa pois. 😉

Oikeasti se on hieno juhla. Niin hieno.

Toukokuussa 1983 olin tuossa. Promootioairueena, vastavalmistuneena maisterina.
Elämä edessä, enkä ajatellut, että se olisi yliopistossa.
Mutta oli se. Sielläkin.
Paljolti siellä.

Voiko flunssaa suorittaa? – Todellakin voi!

Varoitus: itsetutkistelua tulossa – ehkä kannattaa jättää tänään blogi lukematta?

Viime viikolla olleen luentokeikan jälkeen kalenterissa ja mielessä vain hajanaisia merkintöjä, eniten mainintoja päätoimisesta mummeilusta; Apsu-päiviä on toukokuussa kiitettävän paljon, sillä äitinsä lisäksi myös isänsä on koulun loputttua kesätöissä.

Niinpä viimeistään maanantaiaamuna, uuden viikon alussa alkoi jopa vähän kalvamaan ajatus siitä, että mitä nyt. Mitä minä teen loppuelämäni?  Onhan tämä uhkakuva tyhjistä päivistä leijunut ilmassa jo parisen vuotta, mutta muutamat ”hännät” yliopistolta (vuosi kustoksen päivästä) ja sen sellaiset jutut sekä koulu ja näyttötutkinnot (, joita kyllä – onneksi? – vielä harvakseltaan riittääkin 😉 ) ovat antaneet aika hyvin tekemistä ja oppimista, – tosin nimenomaan jälkimmäiset eivät niin paljon onnistumisen ja aikaansaamisen tunteita kuin olisin toivonut.

Kummasti olen kyllä keksinyt puuhaa päivät ja illat täyteen, mutta kun ei ole sellaista tavoitteellista tekemistä: lenkillä käynnistä ”saan” suorituspisteitä, samoin kuvaamisesta [kohti jossain häämöttävää tutkintojen läpäisyä], mutta lukeminen, keittiönkaappien siivous tai blogin pitäminen eivät ole suorittamista. Ei myöskään äidistä huolehtiminen, ainakaan enimmäkseen ei, ole. Ja mummeilu ei vähimmissäkään määrin ole ”tavoitteellista”, vaan se on ihana osa elämää, se ei todellakaan ole suorittamista. Vaikka toki siitä tulee hyvä mieli siksikin, että voi olla nuorille avuksi.

Sellaista, josta saisi mieleensä tunteen ”hoidettu, ohi, tehty” ja mielellään vielä sellaisen tunteen, että ”hyvin hoidettu, onneksi ohi,  taitavasti ja tunteella tehty”, ei ole viime aikoina juuri ollut. Suorittamisen syövereissä elämäni eläneenä ja siten vahvasti päivien kulussa tepastelleena ja semmoisesta nauttineena, on nyt vähän sellainen ”hakusessa”-vaihe.

Ja niinpä sitten kun tämä flunssa (joka on paljolti jo hoidettu!) iski, totesin Pehtoorille, että tulipa hyvään aikaan: ei oikein mitään sovittua/luvattua jää väliin tämän takia. Ja niinpä päätin oikein potea tätä.

Tuosta potemisesta on todettava, että johan minä viime vuonna kerran kokeilin, miten miesflunssaa vietetään, joten nyt oli helppo kokeneena homma hanskata. Itse asiassa itselleni vähän vihaisena hoksasin, että nyt olen sitten oppinut tekemään tästäkin suorituksen. Kun flunssa ei enää estä muuta suorittamista, niin teen sairastamisestakin ”projektin”: torkun, luen, lepään, juon kuumaa ja kylmää, – ihan niin kuin ”kuuluukin”. Pyrin tekemään homman mahdollisimman hyvin. Voi hyvä tavaton tätä minun mielenmaailmaani!!

Mutta kyllä täältä taas touhuamaan noustaan. … 😉

Huolimatta, että (lavastetussa) kuvassa on vain apteekkirohtoja ja helpotuksia flunssapäiviin ja -öihin, niin tosiasiassa olen kyllä (aina ollut) sekakäyttäjä: noiden lisäksi käytössä ovat tuore inkivääri ja chili, mustaviinimarja- ja kaarnikkamehu, valkosipuli ja JÄÄTELÖ!

Jokaviikkoinen parsamme, pulla auttaa flunssaan ja palovaroitinten testaus

Tänään keittopäivä. Nyt on koko vuosi syöty ainakin yksi kotitekoinen keitto per viikko ja parsaa ainakin kerran viikossa parin kuukauden ajan. Jokohan tälle sesongille parsa riittäisi? Tänään vielä soppa vihreästä parsasta, sillä äidin keittorepertuaarissa ei ole koko keväänä ollut parsaa. Siksipä keitoksi valikoitui tällainen vähän tuhdimpi, perusparsakeitto.

Parsakeitto (perus)

Valmistusaineet

1 rkl voita
1 rkl oliiviöljyä
2 salottisipulia
1 valkosipulin kynsi
1 rkl vehnäjauhoja
8 dl vettä
1 fondikuppi
nippu vihreää parsaa
100 g tuorejuustoa (ruohosipuli-, yrtti- tms.)

Silppua sipulit ja kuullota ne voin ja oliiviöljyn seoksessa. Sekoita vehnäjauhot hyvin, etteivät paakkuunnu, lisää vesi ja fondi. Anna kiehua pieni tovi ja lisää joukkoon paloiteltu parsa. Kun parsat ovat kypsiä, ota jokaiselle lautaselle nuppu tai pari koristeeksi. Soseuta parsat ja lisää tuorejuusto.

Tästä riittää neljälle alkuruoaksi tai kahdelle keitoksi paahdetun saaristolaisleivän tai paahtoleivän kanssa.

Me nautimme tämän alkuruoaksi, pääruoaksi tein Katin eilen suosittelemaa kikherne-sitruunapastaa. Laitan sen ohjeen joku päivä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja jälkiruokana meillä oli tänään pullaa. Minulla on pitkään tehnyt mieli pullaa, ja nyt kun flunssan takia en uloskaan oikein viitsinyt lähteä, päätin sitten leipoa. Pullaa ja vieläpä kookospullaa! Minä pidän kookoksesta ihan joka muodossa.

Erinomaisen hyvälle vaikuttivat uudessa Tomi Björckin Australia-kirjassa olevat ”Minkan kookospullat”. Vaimo on antanut ainakin nimensä näille kookospuustisille.

Ohje on suunnilleen peruspullataikinan resepti, mutta maidon tilalle tulee kookoskermaa. Tosin … me oltiin aamulla Pehtoorin kanssa kimpassa kaupassa, enkä silti vaihtanut hänen kärryyn laittamia Alpron cuisene -purkkeja ”oikeaan” kookoskermaan, mutta eipä tuo haitannut. Erinomaisen hyviä tuli cuisinellakin.

Minka´s Coconut Buns

Taikina

1 pkt tuorehiiva
5 dl kookosmaitoa
2 dl sokeria
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
1 kananmuna
13 dl vehnäjauhoja
100 g pehmeää voita

Täyte
100g pehmeää voita
1 dl sokeria
paljon kanelia

Voiteluun käytin kananmunan ja kookosöljyn sekoitusta. Pinnalle raesokeria.

Eikä leipomisessa mitään ihmeellistä; leivotaan ihan kuten tavalliset korvapuustitkin.

Ja toisen kohottamisen jälkeen uunnin 225 C 10 – 12 minuuttia uunista ja pullien koosta riippuen.

Ja sittenpä tapahtui niin, että tämä nuhanenä oli poissa keittiöstä ”studion puolella” (= vierashuone) tekemässä ´set uppia´ päivän ruokakuvauksia varten, ja hieman tuoksuttelin, että onpas toisessa pellillisessä paljon vahvempi pullantuoksu kuin toisessa, ja saman tien palovaroitin antoi kuulua olevansa kunnossa. Eikä siinä vielä kaikki: eka kertaa sain pullaleivonnallani ja ylipäätään millään tavoin aikaiseksi meidän Verisuren-palohälytyksen täydellisen laukeamisen. Oli muuten vakuuttava meteli. Vielä paljon isompi kuin varashälytin-liiketunnistimesta lähtee, vaikka sekin kyllä kuuluu naapureihin asti oikein hyvin.

Olinpa nimittäin laiskuuttani [en hakenut Festasta toista peltiä] latonut pullat leivinpaperin päälle ritilälle, ja tietysti siellä takimmainen kunnolla voinen ja öljyinen puustinen oli kaatunut ja vilahtanut uunin takaseinän ja ritilän välistä uunin pohjalle. Lähti muuten ihan hurjan sankka savu siitä! Sellainen Australian barbeque-fiilis oli käsin kosketeltava tai siis korvia huumaava, silmiä kirvelevä, entistä ahtaammaksi hengittämisen tekevä.

Mutta pullasta tuli hyvää, ihan mahdottoman hyvää. Teen toistekin. Kahdella pellillä.

Blogimaailman syövereissä

Olen käyttänyt päivän völläillen, lukien, torkkuen, surffailen, jätskiä syöden. Perhepiirissä (ensin Miniä ja Pehtoori, sitten Apsu, nyt minä ja Juniori) kulkeva flunssa on nyt siis saavuttanut minutkin. Ja olenpa oikein potenut sitä!  Jätski ihan selvästi auttaa kurkkukipuun! 😉

Kun minulla tässä viime kuun lopulta asti on ollut tämä blogi- ja nettisivu-uudistus koko ajan meneillään, alan olla pian siinä vaiheessa, että yritän tämän ”Tuulestatemmatun” väliaikais- etten sanoisi ”väistötilan” palauttaa vanhaan blogipohjaan, ja jatkaa siellä.

Näin siitä huolimatta, että tässä on selvinnyt, että vanhan blogini tuhannet kuvat ovat hävinneet: kaikki ne kuvat, joiden nimessä on ollut skandeja (äät, ööt etc.). Skandithan ovat kiellyttyjä nettisivujen osoitteissa ja tiedostonimissä, mutta niitä on kyllä voinut käyttää blogin ”sisällä” myös kuvien nimissä. Nyt kun minulla on ollut meneillä tämä tiedostojen pelastamis- ja palvelimenvaihto-operaatio, ne olivat kuitenkin ”rikki” ja siksi hävöksissä. Ei voi mitään.  Kuvat ovat minulla kuitenkin ulkoisen kuvalevyn kätköissä, joitakin sieltä aina palauttelenkin, ainakin niihin artikkeleihin, joihin tulee usein klikkauksia hakukoneiden kautta (matkajutut, historiapostaukset, viinisuositukset ja tietyt reseptit useimmiten).

No joka tapauksessa olen tässä koko ajan, vähitellen fiksaillut näitä sivujeni layouteja ja siirtänyt vanhoja matskuja etc. Toiveenani on saada koko Satokangas.fi -sivusto yhtenäiseksi, ja samalla toimivaksi monin eri tavoin.

Noh, tänään olen siis surffaillut ja hakenut ideoita ja hyviä ratkaisuja muiden sivuilta, erityisesti blogisivustoja olen kolunnut läpi. Suomessahan on jo paljon bloggaamisella elantonsa hankkivia tai ainakin sivutuloja postauksilla tienaavia.

Suomen blogimedia kokoaa yhteen ainakin parikymmentä bloggaajaa, joilla on yhteensä 140 000 kävijää päivittäin! 140 000! Tuulestatemmatulla on 300.

Cision  julkaisee Suomen TOP 10 -blogit kerran kuussa vaihtuvasta aiheesta: on kulttuuri-, fitness-, elokuva-, lapsiperhe-, ruoka-, sisustus-, valokuva-, muoti-, digimarkkinoinnti-, matka-, puutarha-, valokuvaus-, parisuhde-, dieetti-, politiikka-, käsityö-, ja ties minkä kaikkien blogien sarjoja! Kuinka ollakkaan en löytänyt yhtään sarjaa johon Tuulestatemmattua kuuluisi. Se ei kuulu mihinkään. Suloinen sekamelska päivittäisiä otoksia elämästäni ei mahdu raameihin. 😀

Blogit.fi  listalla on yli 6000 blogia. Muistelen hämärästi, että Tuulestatemmattuakin on joskus ollut siellä. Ei ole enää.

Tämä Lumipallon listaus on vähän vanhentunut, mutta paljon sielläkin on.

Blogbookin-portaalin  etusivulta kaikkien mainosten keskeltä löysin tiedon, että liki päivittäin bloggaavan Jasmin Mäntylän sivuilla käy 10000 lukijaa per postaus! Pah! Happamia sanoi …

Lily.fi on  kymmenien blogien yhteisö, jonne bloggaavat – enimmäkseen nuoret 20 – 30-vuotiaat nuoret naiset muodista, ruuasta, sisustuksesta, parisuhteista, matkoistaan, elämästään. Osa tuon portaalin alla olevista blogeista on sisällöltään hieman samanlaista, lähes päiväkirjamaista elämänmenon selittämistä kuin tämä minun päivittäin bittiavaruutta osaltaan täyttävä ”kirjailuni”.

Blogeissa oli selviä yhtäläisyyksiä: lähes kaikki suosituimmat blogit ovat valkoisella taustalla ja niissä tekstit on (turhan) pientä pränttiä – nehän onkin nuorten blogeja ;)), kuvia on paljon ja ne ovat pieniä, osa todella hyviä kuvia  ja osa surkeampia kuin minulla viisi vuotta sitten. Sisustusblogeissa on vain musta-valko-harmaita huusholleja ja ruokakuvissa ryppyisiä liinoja ja lakanoita. Minäkin alan käyttää niitä, ehkä jo huomenna näette!

Blogisivut ovat täynnä mainoksia: banneri ja sivupalkit ovat mainoksia täynnä, pahimmoillaan blogissa on sellainen eteen pamahtava mainos*, joka on ensin ruksista deletoitava, että pääsee lukemaan tekstiä ja katselemaan kuvia. (* = ”Avaussivun hallinta tai interstitiaali” valisti perheen digimarkkinoinninammattilainen)

Aika paljon sattui kohdalle sellaisiakin blogeja, joissa suomen kielen perusteet olivat kehnonlaisesti hallussa, välimerkit turhia ja amerikkalaiset ja suomalaiset kirjoitetaan Isolla, samoin kuin maanantait ja muut viikonpäivät ja kuukaudet. Yhdyssanoja ei muutamissa blogeissa ollut montakaan, ja erisnimien genetiivit muodostettiin hassusti,  vähän kuin ”in english” -tyyliin: esim. Oulu´n tai IKEA´s.

Aivan selvästi olen päätymässä ohi valtavirran muotoiluun omassa uudistuksessani. Huolimatta siitä, että olen oppinut uuden sanankin: rekvisitointi. Tulette vielä näkemään! 😉

Ja löytyi blogimaailmasta muutamia hyviä reseptejäkin, postauksien aiheitakin. Semmoinen ”Bloggaajan Ystäväkirja” -juttukin. Kunhan joku päivä olen aihetta vailla, joudutte sellaisenkin näkemään.

Uutta kohti kuitenkin ollaan menossa.

Pihalla ja puutarhassa

Pihalta on sulaneet melkein kaikki lumet. Jo viime viikolla Pehtoori pääsi vähän rapsuttelemaan nurkkia, kantamaan kellokanervat kompostiin, levittelemään lumia, ja leikkaamaan omenapuun, ja viikonloppuna jo haravoikin melkein kaiken. Minäkin jo putsailin takapihalla tontin reunoja, yrttipenkit käänsin ja tein ”katselmuksen”. Totesin myös, että valkovuokkojen pienet lehdet olivat jo nousseet, pistin päälle vähän lisää lehtiä ja heinätukkoja, etteivät yöpakkaset veisi – ehkä ne juhannuksena jo kukkivat.

Tänään oli taas Apsu-päivä. Nuhanenäinen poika esitti tekokuorsausta aamupuoliseitsemältä tuulikaapissa, kun vanhempansa töihin menomatkalla lapsen siihen pudottivat. Mutta eipä väsymys paljon haitannut menoa…

Ilman lämpenemistä odotellessa lähdimme kaksistaan ajelulle  ja käymään puutarhalla, hakemassa yrttitaimia ja ihan vaan katselemassa, pohtimassa kesäkukkia ja yrttipenkkien laittoa. Olipa pojalle ensimmäinen kerta isolla puutarhalla ja kasvihuoneissa, – ja oli ilmeisen ihastuksissaan. Kyllä on papalta joku dna:n pätkä periytynyt, sillä niin innossaan pieni oli kaikista kukista ja taimista; kovin hennosti niitä koetti ja silitti.

Palatessa pihalla kaikenmoista uutta katseltavaa, ja sitten tietysti saippuakuplia (KLIKS!).

Vaikka tulevalle kesälle ei olekaan mitään suunnitelmia olla pitkiä pätkiä pois kotoa, olen TAAS päättänyt, että laitan entistä vähemmän kesäkukkia. Mökkiviikoilla ja kun elokuun alussa ollaan ”pakomatkalla” ei Juniorin sitten tarvitse niin paljon huolehtia kasteluista ja sen sellaisesta. Ja muutenkin. Ei tarvi olla niin paljoa, – ei ole mitään isoja juhliakaan tiedossa. Kalaasit tietysti ja jotain muuta pienimuotoisempaa, siinä kaikki.

Ruokatrendejä ja koulusta jääneitä ruokamuistoja

Mitäs mieltä olette nyhtökaurasta ja härkiksestä?  Nehän ne(kin) ovat nyt (koti/terveys)ruokatrendien aallonharjalla. Minä olen nöyrästi kokeillut sekä maustettua että maustamatonta nyhtökauraa, kerran härkistä, ja koettanut maustaa, hakenut netistä kehuttuja ohjeita, mutta eipä ole meistä tullut nyhtökauran ystäviä. Meille tavallaan ihan turhakin tuote. Jauhelihaa käytetään muutenkin ihan mahdottoman vähän, sekin poroa tai karitsaa. Jos halutaan ei-liha- tai kalaruokaa kuten pari, kolme viikossa käy, niin sitten syödään kasviksia, eikä mitään liha”jäljitelmiä”.

Entäs näistä uusista aika vastikään kauppoihin tulleista proteiinipuddingeista?  – Uutuus-proteiinipuddingit maistuvat merkillisen muoviselta, aika montaa olen testannut rahkan ja skyrin vaihtoehtoina. Ja kokeilutksi jäävät nuo: rahka ja skyr ovat edelleen hyviä. Ja jäätelö! 😀

Uusista ja vanhoista sapuskoista juteltiin viikon lopulla kun olimme käymässä anoppilassa, jossa samaan aikaan oli Pehtoorin sisar miehensä ja lastenlasten kanssa. Anoppi oli tehnyt ranskanleivästä, oikeasta voista (kuinkas muuten) ja kinkku- ja kurkkuviipaleista voileipiä kahvipöytään. On tehnyt niitä aina. 😀  Ranskiksesta muistelin, että sitä meillä oli 70-luvun alussa aamiaispöydässä, ja pallojuustoa ja Ögön-kaakaota. Niiden voimalla kouluun lähdettiin.

Ja sittenpä päästiinkin jutuissamme kouluruokiin, semminkin kun minun oli anopilta vihdoin otettava ylös se hänen ”hyvän rössypotun” ohjeensa. Alkaa siis olla lähellä se että sen keitän, ja syötäväkinhän se sitten on! Ja se on just se minun koulun inhokkiruoka numero yksi. Niistäkin sitten juteltiin: tilliliha, maksakeitto, ”kettoinen” suklaavelli. Ne olivat liki yhteisiä ei-niin-herkkuruoka-osastoon meneviä ruokia, paitsi että minä en inhonnut tillilihaa edes koulussa, ja kotona tykkäsin siitä kovastikin.

Monta vuotta sitten blogissa muisteltiin lapsuuden ajan herkkuja: http://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kolumnipaiva-lapsuuden-ruokamuistoja/ , mutta entäs ne lapsuuden ruoat, joista et pitänyt silloin etkä pidä vieläkään? Vai onko maku muuttunut niin, että kaikki maistuu?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Vintage-kuvia ja uusia ”tauluja” varten kuvia vierashuone/studioon olen tänään ottanut. Ja merenrannassakin kävin lenkillä ja kuvailemassa: jäät on lähteneet viikonloppuna! Kyllä nyt rupeaa lämpenemään. Mutta siis tähän yksi vintage-otos/muokkaus. Kortiksi?

14515

Äitienpäivän suomalainen melankolia

Pikku prinssin laukku on pakattu, ja nuhanenäinen poika on palannut kotiin.

Apsu oli kanssani äitiään töistä vastassa. Kaksivuotiaan, elämänsä ensimmäinen oikea (ei hampaiden tulosta johtuva) flunssa ei ollut se syy, miksi pojan silmät kostuivat, kun hän näki äitinsä tulevan työpaikan ovesta ulos ja tulevan kohti parkkipaikkaa, jossa odottelimme. Emme suinkaan olleet siellä ensimmäistä kertaa, ja onhan poika ollut meillä paljonkin, öitäkin jo monesti, mutta tänään, äitienpäivän taikapölyä ilmassa?, – tai tiedä häntä mitä! No ihan sama, minä tietysti tillitin hiljaa mielessäni, kun näin Apsun ilosta itkevän. Niin kuin tillitin sittenkin, kun heidät kotipihalleen jätin. Että minä ole kyynelehtijä!

Ja kun katselen FB-päivityksiä ja nettikirjoittelua niin ihan merkillisen paljon liikkeellä on sellaista sentimentaalista, pohjavireisesti surumielistä, menetettyä kaipaavaa,… Suomalaiset! Onko muualla äitienpäivässä sellaista melankoliaa kuin Suomessa? Vai onkohan vain kyse – taas kerran tästä loputtoman räntäsateen luomasta yleistunnelmasta ja minun, mummin, herkistämistä itkuantureista? Etteikö sellaisia muka ole?  – Ihan satavarmasti on!.

Onkos se niin, että suomalaisessa äitienpäivässä on sellaista uhrimentaliteetin kunnioitusta, itsestään luopumisen hypetystä? – Miksihän?

Meidän perhepiirissä äitienpäivä on vuosia, liki vuosikymmeniä kulunut multaa lapioimalla, pihatöissä, hyvin syöden, – nyt on tosin ollut hieman erilainen äitienpäivä. Hyvä päivä tänäänkin.

Ja Luoja suokoon, että pian alkaa oikea kevät!! Loppuu tämä kyynelehtiminen ja menneeseen tuijottelu.

Tänään.

Äitienpäivän tienoilla 30 vuotta sitten olin saanut tiedon, että me emme ehkä, emme varmaankaan, tuskin koskaan, tule saamaan lapsia.

Tänään olen viettänyt koko päivän puhallellen saippuakuplia, rakennellen Duploista hienoja autotalleja, katsellen Muumilaakson tarinoita, kuunnellen, kuinka mies laulaa pienelle pojalle ”piupali-paupali”. Olen kävellyt ison tien varteen katselemaan linja-autoja ja muita jänniä, syönyt mansikoita ja raejuustoa, piirrellyt numeroita ja lukenut Herra Hakkaraista.

Nyt kun kuopuksemme on sisarensa luona Helsingissä käymässä, ja kun miniä on töissä, mummi saa olla koko viikonlopun pojanpojan kanssa.

Ei minulta mitään puutu.

Parsa ja viini – onko niissä joku ongelma?

Muistanpa kun aloitin sekä viiniharrastuksen että ”parsafriikkiyden” suunnilleen samoihin aikoihin 90-luvun alussa, ja yritin opetella sitä, mitkä viinit ja ruoat ovat kelpo kumppaneita, jopa toinen toisensa uusiin svääreihin nostavia, ja aika usein törmäsin ajatukseen, että kananmuna ja PARSA ovat viinin vihollisia, tai ainakin, että ne on vaikeita yhdistää onnistuneesti.

Vuosien varrella olen oppinut, ettei juttu ole ihan näin kategorinen, onnistuneita parsa ja viini -yhdistelmiä on tullut koetuksi, mikä ei ole taannut, että olisi vieläkään mikään helppo juttu. Niinpä ilolla otin vastaan tiedon, että meillä Oulun voutikunnan paistinkääntäjillä oli mahdollisuus ja ilo osallistua ravintola Puistolan Delissä iltaan, jossa ideana oli kokeilla parsaa ja viiniä, ja nimenomaan niiden yhdistämistä.

Se ilta oli eilen. Olipa kyllä mitä opettavaisin ja makoisin ilta: kuusi viiniä (á 6 cl)  ja kolme erilaista (pienehköä) parsa-annosta: alkuun parsacappuccino, sitten parsaa, hollandaisea ja serranoa ja viimeiseksi parsarisottoa! Ja viinit:  prosecco (Perlage), samppanja (Dangin-Fays), riesling (Kalk Glimmer), sauvignon blanc (Wohlmuth), verdicchio (Collestefano) ja muscat (Wolfberger)!

Heti on todettava, että minulla on ihan henkilökohtainen ongelma sauvignon blanc -viinien kanssa. En vain voi mitään, että ruohoinen, viheromenainen, kirpakka SB ei ole minun makuuni. Minä tunnistan sen  jo helposti. Ehkä parhaiten tunnistan, onhan sen tuoksu ja maku niin ominainen, etten sanoisi omituinen. 😉 Olen jopa yrittänyt ”siedätyshoitoa” ~ tässä jokunen vuosi sitten ostimme toistuvasti viikonlopun valkoviiniksi sauvignon blanc -rypäleestä tehtyjä viinejä, eri maista, eri mantereilta, kalliita ja halpoja, mutta ei.

Olemmepa aika päiviä sitten olleet viikon lomalla Loiren laaksossa, joka on sauvignon blancin syntysijoja, ja kyllä minä siellä Fume blanc -viineistä (nekin sb-rypäleestä) pidin ja muutamat kalifornian fume blancit ovat mitä mainioimpia, mutta vanhan maailman perinteinen tai vaikka uusseelantilainen SB, uuh!

No mutta asiaan: meitä oli ravintola Puistolan Delissä reilut 20 paistinkääntäjää aveceineen, tunnelma oli välitön ja vastaanottavainen. Saimme viiniasiantuntijan (J. J.) selkeän ja uusia makumaailmoja avaavan, sopivan lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen jokaisesta viinistä.

Parsa-cappuccino (joka on tässä samalla ”Jokaviikkonen soppamme”) sekä sen  kanssa maistetut prosecco ja samppanja saivat yleistä hyväksyvää muminaa … Eikä ketään hämmästyttäne, että samppanja todettiin proseccoa paremmaksi, jos kohta hieman pohdittiin, että oliko niin, että samppanjan voimakkaat kuplat veivät hennon hienolta parsavaahdolta mahdollisuuden loistaa.

Seuraavaksi oli vuorossa vihreää ja valkoista parsaa hollandaise-kastikkeen ja rapeaksi paahdetun serrano-kinkun (ah, se oli ihan hirmuhyvää!) kanssa. Ja viineinä itävaltainen riesling ja se sitten se ”The Sauvignon Blanc”, – maistelin viinejä ennen parsaa, totesin – taas – ettei ole SB mun viini, mutta kuinkas kävikään, kun parsa tuli mukaan. Sauvignonin kirpeys, ruohoisuus, hyökkäävyys talttuivat! Kastikkeen hapokkuus kontra viinin happo tekivät sen mitä pitikin: kaksi miinusta on plus! Nehän sopivat yhteen! Ainakin tänään maistelussa ollut itävaltalainen riesling jäi hollandaisen ja serranon jalkoihin, ja muuttui melkein makeaksi, mikä ei tässä kompositiossa ollut ainoastaan hyvä asia.

Ja sokerina pohjalla: parsarisotto kera muscatin ja italialaisen verdicchion. Muscat ei aromaattisuudessaan, hapottomuudessaan, parfyymisyydessään ole koskaan ollut erityisesti mieleeni, mutta verdicchio on. Jopa niin, että sitä on Italiasta kotiin matkalaukuissa joskus roudattu. Ja niinhän se tässäkin sitten kävi, että muscatin maku toimi tosi hyvin parsarisoton hapokkuuden kanssa. Olin yllättynyt, ja varsin iloinen, että lähdimme maistelemaan.

Naapuripöydässä istui veteraani-paistinkääntäjä, kymmenet keittiömestarit kouluttanut, etelän ravintoloissa työskennellyt herrasmies, jolta kyselin, että mitenkäs parsacappuccino oikein tehdään ,… että pitäisi resepti saada. Ja hän kertoi oman versionsa:

Kuori parsat kevyesti jos tarpeen, napsaise tyvestä kuivat pois, ja säästä muutama nuppu koristeeksi. Keitä parsat suolavedessä kypsiksi, kaada melkein kaikki vesi erilliseen astiaan (säästä seuraavan päivän parsakeittoa varten tms.) ja sekoita parsat sauvasekoittimella samettiseksi massaksi, laita takaisin kattilaan, kaada päälle nauhana ja sekoita sauvavatkaimella  kuuma kuohukerma ja sekoita koko ajan pamixilla kuohuvaksi vaahdoksi. Kaada kuppeihin. Pinnalle esim. ruohosipulisilppua. (kuva ylimmäisenä).

Muuta ei tarvita. Ehkä kuitenkin tilkka hyvää viiniä, ehkä samppanjaa tai sittenkin muscatia? Eilisen jälkeen suosittelisin cappuccinolle muscatia ja parsa-hollandaise-serrano -annokselle samppanjaa.

Nämähän ovat makuasioita, ja maku muuttuu. Sen muistan taas eilisen jälkeen erityisen hyvin.

PS. Muutama muu meillä paljon käytetty tapa käyttää parsaa

parsaa, pecorinoa ja prosciuttoa

parsaa a la Kellog´s

Luuriton päivä?

Kalevassa oli tänään juttu siitä, kuinka oulunsalolaisessa koulussa on meneillään kokeilu, jossa oppilaat laittavat aamulla kouluun tullessaan kännykät jemmaan, pois käsistä ja ulottuvilta, ja he saavat puhelimet takaisin vasta koulupäivän jälkeen. Juttua lukiessa ajattelin, kuinka minä olen riippuvainen, pahasti addiktoitunut luuriini. Kyllä koulussa pysyin tunnit ilman puhelinta – useimmiten. Mutta että koko päivän!

No kävipä sitten juuri tänään ja tuon jutun lukemisen jälkeen siten, että kun aamusella lähdin liikkeelle, unohdin puhelimen kotiin. Ja huomasin sen jo ensimmäisellä etapilla: Tuiran postissa oli minulle paketti, jota menin noutamaan, eikä minulla ollutkaan näyttää tekstaria, jossa on se koodi, jolla saisin tyttären lähettämän paketin postin hyllyistä itselleni. Hitto! Menin kuitenkin kysymään, että voisiko sittenkin löytyä, –  – – henkkarit on kuitenkin mukana, ja voila! Onneksi. Ei kuulemma aina löydy.

Ja lapsi, ”Etelän mutikainen”, kuten oli korttiin kirjoittanut, mikä sai hymyn ja hyvän mielen jo sinällään aikaiseksi, oli lähettänyt minulle 1000 palan palapelin ”kootaan sitten yhdessä juhannuksena tai mökillä”. ”Kolmekymppiselle, ja äitienpäivälahjaksi” – luki kortissa. Onneksi puhelimen poissaolo ei jättänyt paitsi tästä ilosta.

No sitten kauppaan hankkimaan äidille viikottaiset ruokatarpeet  –  keittämieni soppien ja Caritaksen lounaiden täydennykseksi. Muistinpa kaupassa, että jos/kun aion kotona iltapäivällä tehdä tämän viikon ”jokaviikkoisen sopan” tarvitsen ehkä jotain yrttejä vai oliko se sittenkin smetanaa… tsekkaanpa reseptin netistä… Miten tarkistat kun ei ole puhelinta!  Ostin sitten sekä korianteria että smetanaa, ja mietin, että eihän ennenkään tarvittu puhelimia ruokakaupassa.

Matka jatkuu: ajelen kukkakaupan eteen, ja … etsin puhelinta, että voisin ParkManilla maksaa pysäköintimaksun. Nope! Ei muuta kuin kävelet muutaman korttelin päähän, jotta voit automaatista ostaa parkkilipun. Ja onko kolikoita? Nope. Riskillä jätin auton toviksi parkkiin ilman maksua, – ja huh, äitienpäiväruusun ostoreissu ei tuonut parkkisakkoa.

Ajelen äidin luo, … normitoimet, ja sitten äiti halusi nähdä uusia kuvia Apsusta, joka vastikään käydessään oli isomummin sydämen vienyt! Eipä ole puhelinta, jonka whatsappin olisin voinut kytkeä äidin läppäriin, että olisi kuvia voitu katsoa. Ja tässä vaiheessa kello on vasta vähän ennen puoltapäivää! Ja jo neljästi minä olisin oikeasti tarvinnut luuriani! Ja minulla sentään on rannekello, että en tarvitse puhelinta kelloksi, eikä ollut mitään soiteltavaa.

Ja näissä edellä olevissa jutuissahan ei ole vielä ilimanaikunen somessa surffailu, eikä jatkuva – nykyisin liki olemattoman – sähköpostiliikenteen tsekkaaminen.

Kyllä, kyllä olen pahasti puhelinriippuvainen.

Kamera on onneksi ollut koko päivän, aamusta iltaan, mukana. Palaan iltaan vielä…

111

Historiaa ja valokuvia – niitäpä!

Olipa mukava käydä luennoimassa tänään aamupäivällä. Kesäyliopiston senioripiirissä olivat halunneet jonkun esitelmän pitäjäksi, ja senioripiiriä vetävä entinen oppilaani, sittemmin historiaprojekteissa kollega, kysyi minua. Aihe oli ”Itsenäisen Suomen paikallishallinon juuret” (tai siis sellaiseksi minä otsikon muotoilin) ja on kyllä sanottava, että on minun ”ohjelmistossani” ainakin kymmenen mielenkiintoisempaa valmista yleisö-/Studia Generalia -luentoa, mutta teinpä uuden, saivat sitten mitä tilasivat.

Ja kaiken hyvän lisäksi kehuivat kiinnostavaksi ja mielenkiintoiseksi, toivoivat, että syksylläkin tulisin luennon pitoon. Ja mieluustihan minä menen. Luennoimisesta olen tykännyt aina. Tai noh ainakin viimeiset parikymmentä vuotta.

Tämä oli sikäli ”historiallinen luento”, että se on ensimmäinen, josta laskutan uuden pikku yritykseni kautta. En sivutulo- tai freelance-verokortilla kuten ennen, vaan yrityksen kautta. Vaikka työstä on tullut harrastus, niin näinkin voi tehdä. 😀

Olisi kyllä mahdollisuus tienata taas luennoimalla enemmänkin, – onpa nimittäin ”minun virkani” (historian yliopistonlehtoraatti) avoinna. Seuraajani jää ensi lukukaudeksi vuoden tutkimusvapaalle, joten enemmän-vähemmän leikillään/tosissaan kyselivät, josko tulisin vuodeksi hommiin. Enpä todellakaan edes ajatuksen häivähdystä uhraa asialle. En vaikka nyt on sellainen tilanne, ettei minulla ole enää edes koulua ensi lukuvuodeksi tiedossa ja tekemistä takaamassa.

Yliopisto ei ole enää se työpaikka, jossa minä niin hyvin vuosikymmeniä viihdyin. Nyt juuri on viimeisimpien yt-neuvottelujen jälkeen todella surkea tilanne, eikä humanistinen tiedekunta ole säästynyt. Kuten Yliopiston Akateemiset lausumassaan totesivat: ”Vähennykset horjuttavat koko Oulun yli­opis­to­yh­tei­söä – ajoituskin ”pahin mahdollinen” (Kaleva tänään).

Iltapäivällä kun olin sitten taas vapaa valokuvaaja, käytin monta tuntia ruokakuvien ottamiseen ja ruoan jälkeen lähdin kaupungille kun ajattelin, että hillitön räntäsade voisi olla vaikka kuvauksellista. Olihan se. Ja minähän olen vattilaisena nimenomaan saanut paljon kokemusta surkeassa säässä kuvaamisesta, joten rohkeasti vaan Canonin kanssa ulkoilemaan.

Kotipihallakaan kun ei vielä oikein voi tehdä mitään, – muuta kuin kuvata takapihan varastoa.

Mietinpä, että olisipa ollut tämmöinen sade kun yritin joulukorttikuvia ottaa.

Uusia keittiöjuttuja

Jokaviikkoinen soppamme siirtyi torstaille, kun Pehtoori toi aamupäivällä kaupungista Tomi Björkin uusimman keittokirjan ja Enni Mustosen Rautarouvan tytär! sekä lohta, jolla aikoi aloittaa tämän kesän savustuskauden.

Björkin kirjassa oli paitsi tavattoman, paikoin aivan liian, tummat kuvat, joissa melkein puolessa ”rekvisiittana” oli käytetty ryppyisiä pöytäliinoja ja rutattuja pyyhkeitä, mihin ruokakuvaajaksikin opettelevana kiinnitin kriittisen huomioni, mutta myös mitä mainioimmilta tuntuvia simppeleitä ja rentoja kesäruokaohjeita. Päätimmepä heti kokeilla savulohelle uudenlaisia lisukkeita, kun kerran aineksetkin sattuivat olemaan kotosalla.

Avocadomuusi oli riisuttu versio meksikolaisesta guacamolesta, jota meillä tuli sattuneesta syystä tässä jokunen vuosi sitten syötyä liki kyllästymiseen asti. Tässä Björkin versiossa vain murskaat haarukalla neljän avokadon palaset muusiksi ja laitat sekaan yhden sitruunan mehun, öliiviöljyä, sokeria, suolaa ja mustapippuria. Fresh!

Ja sitten pussillinen pinaattia vain kuumalle paistinpannulle, jossa on tilkka öljyä, minuutti, pari siinä ja sitten maldonsuolaa pinnalle. Ja pitihän sitten kokeilla tuo ”uppomunien” (meille) uudenlainen tekotapa.

Riko kananmuna kahvikuppiin asetetun tuorekelmupalan sisään, pyöräytä kelmu nyytiksi ja solmi. Kuumenna vesi niin, että se juuri ja juuri kiehuu (kelmu kestää noin 100 astetta). Laske nyytit veteen, ja keitä hiljalleen 4 – 6 minuuttia.  Niistä tuli hyviä ja ihan aasialaisten dumplingsien näköisiä.

Kaikkinensa kokonaisuus oli hyvä. Toivoin vain, etten olisi lumi/rae/vesisateisiin vedoten lintsannut lenkkiä, enkä aamupäivällä Apsun vanhempineen käydessä syönyt porkkanakakkua kahvipöydässä. Sillä aika kylläiseksi tuosta annoksesta tuli, mutta kannattaa kyllä kokeilla.

Huomenna meillä on sitten korealaista kanaa (sekin uusi kokeilu (Kauppalehti Optiosta) ja vasta torstaina soppapäivä, mutta tulossa on!

Lisätietoa – hurmaavasta ja hullusta Japanista

Käykö teille koskaan niin, että kun luette kirjaa, joka sijoittuu tiettyyn paikkaan, etsitte kartan ja selvitätte sijainnin. Ja vielä parempi jos Google Mapsilla onnistuu paikallistamaan ja ”näkemään” miljöön, johon tapahtumat sijoittuvat. Jos kirjassa puhutaan henkilöistä, ei fiktiivisistä, vaan oikeista eläneistä tai elossa olevista, mielelläni löydän henkilölle kasvot. Jos kirja on elämäkerta, eikä siinä ole kuvia, kuten juuri elämäkerroissa onneksi on, etsin niitä netistä ja kirjoista. Lähes poikkeuksetta haluan myös nähdä, minkä näköinen ihminen on kirjan kirjoittanut.

Näin kävi nytkin, eilen illalla (yöllä) lopettamani kirjan kanssa. Luin Minna Eväsojan kirjan ”Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani” (2016). Olisinpa lukenut jo ennen Japanin matkaa, — tai sittenkin, taisi olla parempikin lukea se vasta nyt. Eväsoja on opiskellut Kiotossa useita vuosia teetaidetta, no-teatteria, kukkien asettelua ja kalligrafiaa, tohtoroitunut Japani-tutkimuksen oppiaineesta, kolmen lapsen äiti ja on yliopistovuosien ja lasten aikuistuttua opiskellut vielä sairaanhoitajaksi. Melkein geisha -kirjassaan kertoo Japanin vuosistaan, monista matkoistaan, opiskelustaan ja elämästään siellä. Hän kertoo ja pohtii japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kertoo paljon asioita jotka eivät ole mitenkään yleisesti tiedossa…  Varsinkin jos olet käynyt tai aiot mennä, ja muutenkin, suosittelen lukemaan.

No mutta siis, halusin tietysti nähdä, minkä näköinen on tämä tyyneyttä ja sinnikkyyttä oppimaan joutunut, oppinut, nainen. Löytyipä etsiessä YLE Areenassta Eväsojan haastattelu (KLIKS).  Löysin sen kun hain kuvaa sumopainija Takanohanasta, josta Eväsoja kirjassaan puhuu paljon. Kuuntelinpa haastattelun samalla kun siivoilin tietokoneelta ja nettisivuilta vanhoja tiedostoja roskiin. Tämän kirjan osalla oli tavallista enemmän kiinnostusta herättänyttä, jota oli kirjoista ja netistä haettava. Enemmän kuin monia muita kirjoja lukieassa, mutta tavallista tämmöinen hakeminen noin yleensäkin minulle on.



Vappuruusujen uusi tuleminen

Nyt kun sataa lunta!! voin postailla tähän kuvakokeiluja jäätyneistä ruusuista. Vappuruusut saivat uuden elämän kun ne jäädytti ja kuvasi … Ihan niin kuin ei ulkonakin olisi vielä jäätä! Tämä kuvasarja voisi olla ”Vappuruusun uusi tuleminen” tai ”Ruusun ikiuni” tai  jotain…

”Täältä syvyyksistä nousen… ”

”Patsastelua”

”Renessanssia vai dekandenssia… Vai molempia?”

”Vappuruusu voi ihan hyvin vielä kuplia… ”

Voi kunpa noita voisi klikkailla isommaksi… ei voi.. ainakaan vielä.

Mutta paremmat versiot kuvista, ja ruusut ”livenä” ovat täällä, KLIKS!

Kaikkea pitää kokeilla, jäädyttää ruusuja, kuvata ja muokkailla kuvia… Kuulostaako sijaistoiminnalta? – Bingo! Just sitä! Olisihan tuota ollut to-do-listalla jos, vaikka ja mitä (joista kyllä oikeasti osa tuli tehdyksikin), mutta sitten käytin aikaa tällaiseen, semminkin kun Pehtoori laittoi juhlapäivällisen tänään. Sepä sitten huipentui tämmöiseen kakkuun (kiitos Juniori kuvasta). Mantelilastupohja, tuorejuustoa, marjoja ja lemon curdilla maustettua kermavaahtoa. Olipa, kuulkaa, hyvää, eikä tuota ennenkään mitään moitittavaa…

Osan tämän päivän ”ylimääräisestä ajastani”, itseasiassa melkein koko aamupäivän (pl. lenkki), käytin tämän blogin layoutin työstämiseen ja uusien netti(WP)julkaisuasioiden opetteluun.

Huomannette, että yläreunassa on navigaatiopalkki, josta voi klikkailla mm. vanhaan blogiin (Tuulestatemmattua I), Instagramin-tiliini, kuvasivustolle ja keittokirjoihin ja mitä kaikkea tulenkaan sinne laittamaan. Paljon monenlaisia hienosäätöjä jo olen tehnyt ja vielä teen, mutta yksi ”iso” asia, johon haluaisin löytää ratkaisun, on miten saada – paitsi kuvat haluttaessa isommiksi – teksti tasattua molempiin reunoihin; en halua tätä liehureunaa… Ja sitten on heti tähän perään kirjoitettava, että näin isoja nämä minun murheeni tänään ovat olleet 😀

Kyllä se kesä vielä tulee

Lämpötilan laskiessa (taas) kohti yöpakkasia, on ollut hyvä leikkiä viime kesän kuvilla …

Surffailla ensi  kesän lomakohteessa, ilahtua siitä, että tyär on varannut heinäkuulle lentoliput Helsinki – Ivalo, tehdä ruoaksi KEVÄTkananpoikia (kuva), miettiä jo kalaasien ajankohtaa, (edes) aikoa lähteä puutarhalle hakemaan yrttien taimia, aloittaa uuden nettisivuston kokoaminen ihan alusta, lukea kesäkirjaa, miettiä, myisikö rullaluistimet pois, harkita Facebookista luopumista tai ainakin rutkaa käytön vähentämistä nyt kun koulun takia siellä ei ole enää tarvetta käydä, nauttia tekemisen vähästä välttämyydestä, kummastella sitä, että kalenterissa on hyvin vähän menoja toukokuulle, todella vähän.

Olla vähän pahoillaan, ettei ole saanut lähdetyksi lenkille, mutta sentään luento melkein viimeistelty, pyykki silitetty, äidin veroilmoitus tehty, – oma sitten huomenna, hope so.  Sellainen kotilauantai on ollut.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kuvassa ”pensasbasilikat”, jotka ostin vappupöydän koristeeksi. Ovat viikossa kasvaneet jo paljon, vaikka olen jo annosten koristeeksi noista nappaissut lehtiä.

Perjantai on hyvä päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin (vieläkin) havahdun olemaan erinomaisen tyytyväinen siihen, etten ole säännöllisen ansiotyön sitomana Linnanmaan kolossissa sisällä katselemassa vastapäistä tiiliseinää, johon jostain mutkan takaa näkyy paistavan aurinko, ja lukemassa muistioita, tekemässä raportteja, osallistumassa loputtomiin kokouksiin ja kirjoittamassa lausuntoja graduista tai laatimassa kesätenttejä varten kymmeniä kysymyksiä ja tehtävänantoja.

Saa nukkua niin myöhään kuin haluaa/pystyy, mikä oikeastaan ei ole paljon muuttunut Linnanmaa-vuosista, hyvinkin taas jo seitsemältä olin suihkussa. Niinpä ehdin parituntisen touhuta koneella luentoa ja uusia sivuja ennen kuin Apsu tuli. Oltiin ensin ulkosalla kun on ollut ensimmäinen, oikea, ihanan lämmin kevätpäivä.

Päikkäreille poika lähti jo kotiin, ja minulla oli edessä paluu historian äärelle. Unohduin lukemaan ihan kaikkea muuta kuin oli tarkoitus, mutta eipä se haitannut. Edelleen Suomen 1800-luvun lopun kansalaisyhteiskunnan syntyprosessi kiinnostaa ja saa uppoutumaan tuon ajan maailmaan ihan hetkessä. Ja nyt sai ”harrastaa” historiaa, eikä ollut tekemisen velvoitetta, tutkimuksen tekemisen pakkopullaa tai aikaansaamisen ja tuloksen tarvetta, vaan ihan vaan kiinnostuksesta …

Iltapäivällä oli tuntuma viikonlopusta, eikä todellakaan ajatus ensi viikolle ennustetuista yöpakkasista häirinnyt: aloitimme grillikauden – ihan perinteisesti makkaraa grillaten. Mutta syötiin onneksi ihan kohtuullisesti, sillä vielä illalla saimme jotain erinomaista ”iltapalaksi”: kosteikkovahverorisottoa, broilerinmaksapatee kaarnikkahillon ja rucolan kera! Erityisesti risotto oli niiiin hyvää, juuri oikean kypsää ja täyteläistä, harvinaisen sienen maku hienostuneesti esillä.

Ennen näitä oli maisteltu 3 + 3 viiniä (chardonnay ja cabernet sauvignon), ja viinejä jäi kyllä ruoallekin. Kylläpä olivat minuun makuuni myös viinit. Ja taas kerran tuli todettua kuinka erinomaista on tämä isommalla porukalla maistelu: vaikka viinit olivat kalliita ei maistelun hinnaksi/hlö tullut kuin vähän yli 20 euroa. Minun ehdoton suosikkini oli tämä: Torresin Chilessä tuottama Manso.

Kotiin pyöräillessä mustarastaat lauloivat isosti, vaikka on jo taas aika kylmä.

Vanhentumisen merkeissä

Laulaa ne linnut jo.

Isosti laulavat. Muutkin kuin lokit. Alkuillasta kaupunkiin kävellessä mietin, kuinka kauan on ollut niin, että Oulun keskustassa lokit kaartelevat ja rääkyvät todella isosti – ihan liki.

Mutta lokkien lisäksi nyt on paljon muitakin, kauniitakin lintujen ääniä, aamuissa, illoissa. Tätähän ei kauan kestä, joten kannattaa kuunnella.

Hoksasinpa sitten, että paitsi että vappuaaton hillitön vesisade madalsi hankia, on sulamista tapahtunut muutoinkin: tätä menoa pääsemme (joudumme/Pehtoori pääsee/joutuu) haravoimaan pihaa jo hyvissä ajoin ennen juhannusta!  – Onhan tämä kevät myöhässä, voi hyvä tavaton, kuinka paljon myöhässä. Eivätkä minulla edes proseminaarit, kandiseminaarit, kevätlukukauden lopun rutistukset, aiheuta kalenterissa elämisen rytmiä.

Kalenterista puheenollen, – ollaanpa tässä sisareni kanssa syntymäpäiviemme (vain muutaman päivän, vähän useamman vuoden ero) lähellä, joten tänään oli hyvä hetki tavata yhdessä syöden. Paikaksi oli valikoitunut Flying Reindeer. Toistamiseen olin siellä, ja nyt ruoka vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Vahinko vain, ettei ollut oikeaa kameraa mukana. Olin lähtiessäni (kävellen) kaupunkiin ajatellut, etten kameraa tarvitse: typerä ajatus. Mutta any way; jos menet ko. ravintolaan, kannattaa harkita sekä paahdettua purjoa että vitello tonnatoa. Molemmat ovat ”alkuruokia”. Me tilasimme ne kaksi annosta pääruoaksi – sitenkin voi tehdä! ja kyllä kannatti.

Kolmen viikon sopat

Sen aikaa kun en tänään ole viettänyt Apsun kanssa (onneksi kuitenkin monta tuntia!), enkä lenkillä, enkä keittämässä tämän viikkoista soppaamme, olen istunut koneella. Vain pieni osa ajasta on mennyt ensi viikon luentoa tehdessä, ja suurin osa ajasta helpottuneena, tuskaisena, sittenkin menettämistä pelänneenä, kokeilevana, netistä ohjetiedostoja etsien ja virheitä tehden.

Mutta siis sittenkin! Vanha (kymmenvuotias) Tuulestatemmattua on pelastettu ja se jo aukeaa myös täältä uuden webbihotellin kansioista kaikkien nähtäville. Hostingpalvelu.fi -webhotelli on siis ainakin tähän asti osoittautunut toimivammaksi, halvemmaksikin, monipuolisesti tukipalveluja tarjoavaksi kuin entinen!

Reilun viikon pätkä vanhan blogin häntiä on hävinnyt bittiavaruuteen, mutta en nyt jaksa sitä surra. Pikkujuttu siihen nähden, mitä pelkäsin. Osoite on vanha www.satokangas.fi/blogi Yritän ehkä yhdistää tämän jatko-osan siihen, tai oikeastaan toisin päin, mutta katsellaan.

Bloggauskatkon aikana jäin kahden keiton reseptit ja kuvat postailematta, joten laitanpa ne nyt tähän ennen tämänpäiväistä keittoa, joka oli selvästi paras näistä kolmesta. Ensin vaatimattomin ”Kermainen tomaattikeitto”, jolta odotin aika paljon, mutta jäipä kyllä aika pliisuksi. Jos siihen olisi laittanut valkosipulisia-yrttisiä krutoneja tai uunissa rapsakaksi paistettuja prosciutton viipaleita olisi se varmasti petraantunut olennaisesti.

Kermainen tomaatti-basilikakeitto

4 annosta

25 g voita
1 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
900 g luumutomaatteja
7 dl kasvislientä
1,25 dl kuivaa valkoviiniä
2 rkl tomaattipyreetä
2 rkl basilikanlehtiä
1,5 dl kuohukermaa
suolaa
pippuria

Koristeeksi:
kokonaisia basilikanlehtiä

Kuori ja hienonna sipuli. Pilko tomaatit.
Sulata voi öljyn kanssa isossa paksupohjaisessa kattilassa. Lisää sipuli ja kuullota sekoitellen 5 min. tai kunnes sipuli on pehmentynyt. Lisää murskattu valkosipuli, tomaatit, liemi, viini ja tomaattipyree. Sekoita hyvin. Mausta suolalla ja pippurilla.
Peitä kattila osin kannella ja anna keiton hautua 20-25 min. ajan, kunnes ainekset ovat pehmeitä ja meheviä.
Siirrä kattila pois levyltä. Lisää basilikanlehdet revittyinä. Kaada keitto tehosekoittimeen ja soseuta. Soseutuksen voit suorittaa myös sauvasekoittimella.
Sekoita kerma keiton joukkoon ja lämmitä keitto varovasti uudelleen. Älä anna keiton kiehahtaa. Koristele keitto tarjoiluvaiheessa kokonaisilla basilikanlehdillä.

Tämän keiton ohje on suoraan Tunnelmallisia makuja -blogista. Olen aika päiviä sitten siihen törmännyt ja pistänyt ohjeen talteen … Taisi kyllä jäädä ainoaksi kerraksi tämä,… minulla on toinenkin tomaattikeitto kokeiltavana joskus myöhemmin.

Viime viikon soppa oli jo makoisampi keitto, joka ehkä on enempi syksyn keitto, mutta myskikurpitsan ovat hyviä näin kevätpuolellakin, joten ei muuta kuin kokeilemaan.  Tähän sitten laitoin sitä prosciuttoa ja olisin ehkä mieluusti maistellut vähän chilisempää soppaa, mutta kun Pehtoori ei oikein tymäkkää chiliä kestä. Tämöisiä keittoja joskus keittelin itselleni duuniin eväskeitoksi. Kattilallisesta riitti moneksi kerraksi.

Myskikurpitsa-chilisoppa

1 myskikurpitsa
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 punainen chili
3 rkl oliiviöljyä
½ litraa kanalientä (Puljonki tai fondista)
1 prk ruokakermaa
1 tl suolaa ja pippuria

Pinnalle prosciuttoa

Silppua sipulit ja chili pieneksi, kuori ja pilko kurpitsa. Kuullota sipulit ja chili öljyssä, lisää mukaan kurpitsat ja hauduttele vielä hetki.   Kaada päälle kanaliemi siten, että kurpitsat juuri peittyvät. Lisää suolaa ja mustapippuria. Anna kiehua miedolla lämmöllä noin 20 minuuttia, lisää kerma ja soseuta keitto sauvasekoittimella.

Keiton kypsyessä paahda uunissa (225 C) prosciutto-viipaleita muutama minuutti. Murustele niitä keiton pinnalle.

Ja sitten tänään oli keitto nimeltä Pimun kanakeitto. Tämän keiton nimellä on mukava tarina. Käy lukemassa se täältä. KLIKS. Tunnenpa tämän ”Pimun” aika hyvinkin. Terveisiä vaan Turun suuntaan, josta Pena tämän ohjeen minulle tämän soppaprojektin alkumetreillä lähetti. Ja onneksi lähetti. Tästä keitosta tulee meille yksi niistä monista keitoista, joihin tässä reilun neljän kuukauden aikana olen tutustunut.

Pimun kanakeitto

(4 hengelle)

Grillattua broileria q.s. (quantum satis) eli niin paljon kuin edelliseltä päivältä jäi syömättä

avokadoöljyä
1 isohko keltasipuli, kuorittuna ja silputtuna
2 hienoksi hakattua valkosipulinkynttä
3 teelusikallista curryjauhetta
4 dl kuivaa valkoviiniä
3 dl itse keitettyä, siivilöityä kanalientä
1 dl fondista tehtyä kanalientä *
2 porkkanaa, kuorittuna ja kuutioituna
3 perunaa, kuorittuna ja lohkottuna
mausteeksi suolaa ja pippuria
3 dl vispikermaa
suurusteeksi Maizenaa (vaalean kastikkeen)
1 nippu tuoretta korianteria

Valmistus:

Kuumenna öljyä paksupohjaisessa kattilassa. Kuullota siinä sipuli ja valkosipuli mutta älä päästä ruskistumaan. Lisää curryjauho ja sekoita. Lisää viini, kanaliemet ja anna kiehahtaa. Lisää porkkanat ja perunalohkot ja keittele n. 10 minuuttia. Mausta ja lisää mahdollisesti eilisestä jääneet kananpalat ja vispikerma. Anna taas kiehahtaa. Suurusta sopivaksi Maizenalla ja lisää puolet karkeaksi silputusta korianterista. Sekoita. Tarjoile keitto koristettuna tuoreella korianterisilpulla.

* Fondista valmistetaan lientä suhteella 1,5 rkl fondia + 5 dl vettä. Eli tippa ja loraus.

Tein melko tarkkaan tuon ohjeen mukaan, ainoa vaan että vapulta oli jäänyt vain kolmisen desiä valkkaria ja kermaa taisi sitäkin olla vähän vähemmän kuin ohjeessa. Mainio keitto; eilen söimme kaupasta ostetun valmiin broilerin rintapalat, ja loput riivin ”keittolihoiksi” ja keitin luista liemen. Tulihan tästä mahtavan täyteläistä. Korianteria ei vielä lumen alta yrttipenkistä puske, eikä sitä ollut merkitty kauppalappuunkaan, mutta en tiedä tarviiko tämä edes välttämättä. Ihana kermainen curryn maku oli todella mieluisa ja makoisa.

Sopan voimalla jaksettiin sitten Apsun kanssa saippuakuplia pihalla puhallella ja kaivaa krookuksia metsän reunan vanhasta kukkapenkistä esiin…

Muuttopuuhia


Toissaviikolla ”blogikriisini” ollessa syvimmillään käytin päivissäni olleita ”tyhjiä hetkiä” = niitä, jotka yleensä blogin parissa, opettelemalla mm. lasiesineiden ja liikkeen kuvaamista. Ja ihan mahdottoman helpostihan se kävi: noin sata otosta, keittiö veden vallassa, yksi särkynyt lasi, paljon märkiä valkoisia pyyhkeitä, kaikki talon siniset astiat kaivettu esille ja oikean hetken odottelua, – ja niiden menettämistä.

Noh, jotain opinkin.

Harmi kun tässä blogiformaatissa en (ainakaan vielä) saa kuvia klikkautumaan isommiksi…

Tänään olen käyttänyt rutkasti aikaa sähköpostitilien (myös Pehtoorin sähköpostitilin) tallentamiseen ja pakkaamiseen muuttoa varten. Tällä viikolla on tarkoitus ne siirtää, joten tiedoksi, että saattaa hyvinkin olla, että olemme molemmat tovin ilman toimivia sähköposteja.
Ja Satokangas.fi -sivuston keittokirjoineen, matkakertomuksineen ja kaikkineen olen jo pääosin pakannut lähtöä varten. Kaikkea vanhaa en aio roudata uudelle palvelimelle, esimerkiksi 22 matka/kuvasivua Euroopasta ja eri mantereilta joutuvat syyniin, kannattaako siirtää. Osa saa jäädä pois senkin takia, että kerta kaikkiaan en kehtaa kaikkia ottamiani kuvia omakseni tunnustaa. Mutta on siellä hienojakin matkakertomussivuja. Käyhän kurkkaamassa, vielä kun on mahdollisuus. http://www.satokangas.fi/Matka/
Kuvista, ja vanhoista erityisesti, puheenollen: olen tekemässä myös tuota yritykseni nettisivua: Muistikuvia-sivulle on tarkoitus laittaa esille, millaisia kuvauskeikkoja teen ja millä hinnalla. Myös tuote- ja studiokuvaukset ovat tässä jonkun ajan päästä mahdollisia. Ja vanhojen kuvien skannaus, retusointi ja paino- tai taulukelpoiseksi saattaminen. Yksi esimerkki isotöisestä retusoinnista on kuva, jonka tein helmikuun näyttötutkintoa varten, ja jonka tulos sai myös juryltä kiitosta. Kuva isästä tehtaanjohtajan autokuskina ilmeisesti vuonna 1954. Kuva oli todella huonokuntoinen, ylivalottunut ja naarmuinen (ei oikein näin digiversiossa edes näy) ja muutamien (kuuden?) tunnin säätämisten ja ”naputtelujen” jälkeen kuvasta tuli vallan hyvä. Sanoivat jopa, että todennäköisesti paljon parempi kuin oli alunperinkään ollut.