Astetta parempi sosekeitto – parsakaali & al.

 

Se Parempi Parsakaalikeitto

Kuvassa on ainekset, jotka tarvitaan, – ja sitten lisäksi paketti pinaattia (unohtui kuvatessa… 😉) .

3 salottisipulia
3 valkosipulikynttä
2 rkl oliiviöljyä
1 parsakaali
1 Rosamunda-peruna
8 dl kana- tai kasvislientä (5 dl  Puljonkia + 3 dl vettä)
1½ dl ruokakermaa
70 g tuore/salaattipinaattia
1 pkt (150 g) vuohenjuustoa
mustapippuria ja suolaa

Kuori, silppua ja kuullota sipuleita öljyssä muutama minuutti. Lisää joukkoon paloiteltu parsakaali (nuput irti, ja varsi kuorittuna palasiksi) ja kuorittu ja kuutioitu peruna. Keitä kypsäksi (n. 15 minuuttia).
Ota kattila liedeltä lisää pinaatti, kerma ja vuohenjuusto ja kuumenna keitto ja surauta sauvasekoittimella tasaiseksi.
Kuumenna keitto, ja halutessasi voit vielä tarjolle laittaessa murustella pinnalle vuohenjuustoa. 

Paras ”tykötarve” olisi sellainen Välimeren maissa yleinen vaalea, sitkeä, rapeakuorinen vaalea leipä, mutta kun sitä ei ollut tarjolla, niin uskokaa pois Tuc-keksit (Sourcream tms.) olivat ihan tolkuttoman hyviä tämän kanssa. (Huomaatteko muuten tuon lusikan; se on yksi niistä ”rekvitisoinneista”, joita näitä ”Jokaviikkoisen sopan” -postauksia varten olen hankkinut (H:gin Stockalta huhtikuussa). Eikä hankinta johtunut vain siitä, että halusin soppakuviin vaihtelua, vaan myös siitä, että yksi soppakuvani, jonka laitoin helmikuun VAT-näyttöön pomppautettiin sen takia, että lusikassa oli ”valaisuvirhe”. Kai huomasitte (kliks)? Mattapintaisessa lusikassa sellainen ei näy. 😀

Joka tapauksessa tämä on oikein hyvä keitto. Sopii kevääseen, kesään, syksyyn. Täyteläinen, runsas. Ja kannattaa tehdä hyvään liemeen (= Puljonki).

Noh, vaikka vaikka keitto ei ollut mitenkään kevyt, meillä oli jälkkäriäkin. Minulla on jo pitkään tehnyt mieli tätä meillä oikein juhlaruokanakin tarjottua ananas-minttu-sokeri-turkkilainen jukurtti -herkkua. Olennaista on, että sekä ananas että minttu ovat tuoreita. Apsullekin maistui. Miksipä ei olisi maistunut. Ohje täällä (LappItalian sivulla 28).

 

Syömäpäivä

Siihen nähden, miten aamu alkoi, oli kaikki sitä seuraava vähintäänkin odotettavissa. Huonosti nukutun yön jälkeen aamukahvi kuudelta maistui erinomaiselta, ja siinä se sitten repesi: croissant-överit heti alkuun. Ei mitään terveellistä, tavanmukaista aampulaa, vaan kaksi isoa croissantia, toinen oivariinilla ja juustolla, toinen oivariinilla ja vadelmahillolla.

Luulisi, että nälkä olisi pysynyt tuollaisen rasva-sokeri-pommin jälkeen pitkäänkin poissa. No, nälkä ehkä pysyikin, muttei syömisen ilo. Ja eikun vehnäinen turhuus jatkui: paahtoleipää paljon ennen lounasaikaa, ja puolelta päivin sitten muka pari riisikakkua kurkun kanssa – ja vielä yksi paahtoleipä! Juustolla. Eikö ole mitään kuria aikuisella ihmisellä?

[kuvat suurenevat klikkaamalla]

Hyvissä ajoin iltapäivällä ryhdyin valmistelemaan lasagena. Kaikkien kaapintyhjennysruokien äiti: kasvislasage, jossa vegeksi lasketaan myös puoli pakettia pekonia. Ja kasvishan ei tarkoita vähäkalorista, – kaapintyhjennysruoka tarkoittaa viikonlopulta jäänyttä vispikermaa, creme fraichea, juustokannikoita ties kuinka pitkältä ajalta, ruttuisia chilejä, tuoreita (ah, niin hyviä uuden sadon (kasvihuone)porkkanoita, paljon sipulia, valkosipulia, kevätsipulia, salottisipulia, basilikapuntin jämät, pestopurkin pohjat, parhaat päivänsä nähneet minitomaatit, elämänsä ehtoopuolella oleva kesäkurpitsa ja ties mitä. Eli ihan luokattoman hyvää tuli. Ja hyväähän ei syödä piperrellen, vaan kunnolla. Jälkkäriksi sentään riitti Pehtoorin karkkijemmasta parit lehmätoffeet.

Joten ei ihme, että kun puolikuuden aikaan sain suunnilleen koko pitkän, ruokaisan päivän värkkäämäni kuvasarjan näyttötutkintoa varten valmiiksi, olin niin jämähtänyt, että oli pakko lähteä ulos. Olkoonkin, ettei lämmintä ollut sitä +10 C enempää, mutta aurinko paistoi, ja onhan minulla takkeja, kaulahuiveja ja hanskoja. Turha katsella kalenteria; ei muuta kun pukeutuu lämpimästi, niin on hyvä parituntinen kävellä Oulua ristiin rastiin. Tekipä hyvää.

Ja huomenna ei ole soppapäivä! Huomenna olkoon liemipäivä! [hah, kuka uskoo!]

Ystäväni-kirja

Kerroinhan pari viikkoa sitten löytäneeni blogien maailmasta sellaisen ”Bloggaajan ystäväni-haasteen”.

Ystäväni-kirja varmaan melkein jokaisella alakouluikäisellä (tytöllä) on ollut, minullakin. Etsinpä omani kun ajattelin että voisin käyttää kuvituksena… Pitkään aikaan pikkuista kirjasta en ollutkaan lueskellut.

Pari juttua kirjassa minua vähän hämmästyttää: ensinnäkin, etten kahta kirjaan kirjoittanutta, ikäistäni tyttöä, edes muista. He eivät olleet luokallani, mutta ketä he olivat, kerholaisia?

Ja sitten se, että kirjan sivuja täyttämään olin pyyytänyt poikiakin, ja nimenomaan se, että he olivat myös täyttäneet! Ystävieni joukossa on kolme aikuistakin: siinä lapsuuteni pihapiirissä liikkuneita ihmisiä, joiden kanssa kyllä olinkin aika paljon tekemisissä. Myös Turun serkkutytöt ovat omat lempiruokansa ja filmitähti-ihanteensa kirjanneet. Sain kirjani jouluna 1967, ja seuraavana kevättalvena olimme Vuokatissa, jossa aloitin laskettelijan ”urani” ja jonne myös serkkujen perhe tuli hiihtolomamatkallaan.

Kaunokirjoitus ei koskaan ole ollut vahvuuteni. Tai kyllä sitä paljon olen harjoittanut, mutta jälki ei kovin kummoista ole, ei vieläkään. Sellaista pientä tihrua on nyt.

Vasemmalla on silloisen bestikseni, Anitan, kaunis, varmaan Penol 300-tusseilla täyttämä aukeama, ja oikealla ovat minun lyijykynällä tuhertamat vastaukset.

Anita ei näyttänyt inhoavan ketään tai mitään, ja minullakin se kohta on tyhjä, mutta monella siinä lukee joko kesäkeittoa tai sisarusten nimi(ä). 🙂 Herkkuruokaani yhdeksänvuotiaana ovat olleet hernekeitto ja maksalaatikko.  Mutta ”Urheilija-ihanteeni” -kohtaa ihmettelen: – Topi Mattila! Kuka ihme on tuo? Googlettamalla selvisi, että mäkihyppääjähän hän. Veikko Kankkosen minä kyllä olisi nyt sanonut lapsuuteni urheilijaihanteeksi, mutta ehkä tämä Topi on just tuolloin ollut ajankohtainen, – ei voi muistaa…

Filmitähti-ihanteeni oli kirjan mukaan Roker Moore. Rokerpa hyvinkin. Pyhimys-telkkarisarja oli kyllä huippu. Entäs paras leffa? – ”Luoti sydämessä”. Enpä tuollaistakaan muistanut. Kansallisfilmografian mukaan kuuluu sairaalaelokuva-genreen, ja liki dokumentaarinen on tuo ollut (KLIKS). Etäisiä muistikuvia on.

Olen jo tuolloin aikonut tulla ”isoksi”. No se tavoite kyllä on saavutettu! Näytän olleen luokkakavereitani edellä tässä asiassa: suunnilleen 125 – 128 cm pitkät, kanssani samanikäiset tytöt painoivat 26 – 33 kg, minulla oli pituutta 141 cm ja painoakin sitten 40 kiloa. Isoksi kasvoin. Maantieto on ollut lempiaine, historiaa ei vielä kansakoulussa ollut… 😉 Ja nelska (nelimaali) oli urheilulajeista lemppari, ja ”kukka josta pidän” on ollut ”Ruusu ja Hyääsintti”. 😀

Ehkäpä tässä joku päivä laitan bloggaajan ystäväni-haasteen, – se on vähän erilainen kuin tämä puolivuosisataa sitten täyttämäni.

Tuulestatemmattua is home!

 

Täällä taas. Omalla paikallaan. Tuulestatemmatun paluu Satokangas.fi -sivulle on nyt tehty.

Reilun kuukauden diaspora on ohitse, ja blogielämä jatkuu täällä. Vielä kerran pyydän, että vaihda kirjanmerkkisi uuteen, tai oikeastaan entiseen paikkaan. Osoite on siis http://satokangas.fi/blogi Heti tästä päivästä lähtien uudet postaukset ovat vain täällä. Tuulestatemmattua.fi -osoite jää nyt hyvin palvelleena taka-alalle, varmuusvarastoksi. Mutta kaikki puolentoista kuukauden ”evakossa” kirjoittamani postaukset ovat myös tässä: ihan kronologisesti tuossa alla ovat. Kommentteja en valitettavasti ole (ainakaan vielä) saanut sinne siirretyksi, mutta tekstit, kuvat, reseptit ja kaikki jutut ovat siellä…

Hiljalleen myös koko sivusto on muuttunut, ja tulee vielä muuttumaan. Ja muistutan, että myös, ehkä enimmäkseen, teitä lukijoita varten tämä julkaisutoiminta tapahtuu, joten enemmän kuin mielelläni otan vastaan palautetta sivuston toimivuudesta ja sen ulkoasun miellyttävyydestä/ärsyttävyydestä. Jos joku ei toimi, niin ehdottomasti haluaisin kuulla siitä.

Tuossa ylhäällä on valikko, josta pääset suoraan keittokirjoihin ja kuvasivustolle, joka sekin on päässyt ”raikastuksen” kohteeksi. Tavoittelin valoisuutta! Ylävalikon oikeassa reunassa on myös pieni suurennuslasi-ikoni/kuva. Klikkaamalla sitä, tulee valikkopalkista ”luukku”, johon voit kirjoittaa sen mitä haet.

Jos kaipaat tietoa siitä, mitä täällä on esimerkiksi New Yorkista tullut kirjoitettua, kirjoita valikkoriville ”New York” (lainausmerkkejä kannattaa aina ja muuallakin hakukoneissa käyttää; siten saat esiin VAIN ne haut, jotka lainausmerkkien sisällä ovat). Saat listauksen kaikista niistä postauksista, joissa NY:stä olen jotain kirjoittanut. Jos muistelet, että joskus olet Tuulestatemmatusta löytänyt hyvän reseptin, jossa käytettiin vaikkapa kookosta, niin sekin löytyy samoin ohjein. Tai ehkä mietit, mitä kaikkea olenkaan tullut todenneeksi aiheesta ”purjevene”.

Tässä uudessa formaatissa en ole saanut linkkejä alleviivatuksi, mutta erottuvathan ne tekstistä erivärisinä. Ja nyt teksti on tasattuna molempiin reunoihin, mikä minulle oli tärkeä juttu ja sitten, nyt ja vastaisuudessa on taas mahdollisuus klikata kuvia isommiksi. Joskin minusta kuvien toisto, tarkkuus, saturaatio, etc. ovat kyllä viime aikoina heikentyneet, ja nimenomaan blogissa, – FB ja kuvasivusto toistavat aika hyvin.

Mutta tällä nyt mennään, ja koko ajan parannellaan.

Olkaatte lämpimästi tervetulleita palaamaan tänne! [Juuri tässä kohtaa kannattaa kokeilla, mitä kuvien klikkaaminen isommaksi merkitsee! Melkein tuoksuu suolavesi, eikö? 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvista puheenollen,… eiliseen kyselyyni on ilokseni tullut muutamia arvauksia, mutta eipä kyllä lähelläkään oikeaa vastausta, enkä ihmettele.

Otin kuvan yhtä viikkohaastetta varten ja siellä ohjeena oli: ”Luo läppärillesi tai tabletille valkoinen sivu. Asettele läpinäkyviä muoviaterimia tai läpinäkyviä = siis värittömiä, laseja sen päälle, ja kuvaa. Tulet hämmästymään!”  Lisäohjeena oli käyttää polarisaatiolinssiä tai filtteriä.

Minulla on ollut – jo aika kauan – kaapissa paketillinen Dunin Amuse-bouche -kipposia, joita joskus olen Helsingistä ostanut. NYT niille oli käyttöä, tosin ei ihan siten kuin olin ajatellut. 😉  Ladoin niitä iPadin näytölle, laitoin kameraan polarisaatiolinssin paikoilleen, säätelin tovin ja voila! Sitten vielä vähän kuvankäsittelyä ja ”timantit” olivat valmiina.



Barbeque-kauden avajaiset sisätiloissa

Meillä oli mukavat barbeque-partyt. Ruoka oli vähintäänkin hyvää.

Jotain puuttui: valkosipulia, parempaa punkkua, alkuruoka, aurinkoa?

– Ehkäpä niitäkin, mutta olisinpa mieluusti nähnyt ruokapöydässä tyttärenkin. Ja vaikka pari muutakin nuorta … Onneksi oli pikkuperhe, ja Festa. Jossa aurinkona Apsu.

Punaviini oli viisi vuotta sitten Umbrian auringosta tuotu, jo 12-vuotias sagrantino, joka ei siellä, silloin, maksanut korkeaksi mainitusta ja maistetusta laadustaan huolimatta kuin 20 euroa, näin siitä huolimatta, että se oli vuoden 2005 hyvää vuosikertaa. Ja tässä, taas kerran, jouduin toteamaan, ettei pitäisi liian kauan jemmata, kellaroida, pihdata, säästää – oli jo vähän yli. Mutta ruoka auttoi kestämään tämän … 😉

Marinoimistani lihapaloista Pehtoori rakensi kohtuullisen komeat vartaat, oheen grillasi vielä maissit, sipulit, salaatit (!), paprikat ja sipulit. Mie värkkäilin kastikkeita ja salaatteja, tein jälkkärin.

Kyllä meidän kelpasi.

Jälkkäri olikin uusi lakritsi-sitruuna creme brulee, jonka alkuperäisohjeen (mistä ihmeestä sen olen löytänyt) mukaan oheen kuuluisivat nimenomaan vadelmat, mutta kyllä me ihan yksimielisesti totesimme mansikat paremmiksi. No mutta, kaikkinensa, ihan ihana jälkiruoka oli tuo. Lieneekö kysyntää ohjeelle?

Muutoin ihan tavallista lauantaita: lenkkiä, kuvia, kotiduuneja, — niin ja taas muuttopuuhia. Tuulestatemmattua palaa pian juurilleen… mutta kerronpa siitä lisää kun aika on.

Ai niin, eilen avattiin tämmöinen: harmittaa, ettei sitä ole enää paljon saatavilla. Jos kohdalle sattuu, osta pois. Se on spumante, ei prosecco, ja aika vaatimaton sinällään, mutta eilisen Toast Skagenin kanssa me pidimme tässä oikeinkin paljon… You know my name: Masi Moxxe Mikseipä valmistujaisjuhliin? – Jos vain satut löytämään…

Sitten lopuksi kuva-arvoitus…. Onko pienintäkään ajatusta mitä ja miten olen tässä kuvannut? – itsekin hämmästyin tulosta…

Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa  joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

 

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Palaanpa Ellalan ja monen muun huvilan historiaan tässä suven [tuleekohan se?] kuluessa….

Mennyttä, tulevaa, muistoja, kyyneleitä, iloa ja itkua…

Yhdelle helatorstaille paljon…

Meidän piti tänään lähteä Lappiin. Mökille pesemään ikkunoita, saunaa, terasseja, tekemään vuosisiivous mökissä. Ja patikoimaan keväisillä tuntureilla. Mutta kun tosiasia on se, että siellä on edelleen vähintään 30 senttiä lunta, ja lisää on luvattu, eikä viikonlopuksi, viikoksi luvannut muutamaa astetta enempää lämmintä, ja koska tämä puolikuntoisuus (ja pian edessä oleva näyttötutkinto) päätimme jäädä Ouluun.

Aamulla arvoimme kumpi ensin: puutarhalle vai Erämessuille? – Menimme torikahvilaan pohtimaan asiaa, ja päädyimme lähtemään ensin messuille.

Lienenkö koskaan ennen olen käynyt Erämessuilla? – Oulu-halli oli liki puolillaan pyssyjä ja niihin liittyviä härpäkkeitä ja liki puolillaan virveleitä ja niihin liittyviä härpäkkeitä, ja 90 % kävijöistä oli aika hoikkia, ahavoituneita, sini-viher-ruskeisiin pukeutuneita – kuten Pehtoori huomioi. Virveleiden ja pyssyjen lisäksi olleet tarpeet (mökille soppelit grillikatokset, patikointivermeet, muona ja kameraosasto!) kiinnostivat meitä niin paljon, että liki pari tuntisen siellä vietimme.

Sitten puutarhalle, jossa saimme ohjeen, että ei vielä kannata pelakuita, eikä surffiinoja istutella, joten ostimme sitten vain muutamia kesäkukkia ja ajelimme kotiin. Odottelemaan, että olisi aika lähteä synttäreille.

Apsu on tänään kaksivuotias! Pikku kakkonen!

Ui- jui.

Ja sitten ihan toisiin tunnelmiin…

Minun papallani oli suuret kädet, tuuheat kulmakarvat ja hyvä sydän.

Papallanikin.

Presidentti Mauno Koiviston muistopuheessa presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”Työ, opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kulmakiviä.” Eikä Niinistö ihan sattumalta juuri Koivistoa muistellessaan niin sanonut. Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että juuri näillä kahdella on, on ollut, kyky sanoa ja tehdä monessa asiassa viisaasti.

Vaikuttavaa Jorma Hynnista, Kaartin soittokuntaa ja Cantores Minores -kuoronpoikia ja teinejä kuunnellessa, kyyneleiden vuolaana virratessa mietin noita poikia: mitä he ymmärsivät huikean hienon, niinkin myöhään kuin 1980-luvulla sanoitetun Veteraanin iltahuudon sanoista…

Karjalan evakon esikoisena, isokätisen papan kuopuksen tyttärenä, pienen pojan mummina kyynelehdin… Hoivatkaa….

http://yle.fi/uutiset/3-9632181

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on,

… muistakaa, kertokaa lasten lapsille lauluin,,,

Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.

Hoivatkaa..

Hoivatkaa… sukupolvet eteen ja taakse, sivulle ja viereen… Hoivatkaa … kertokaa lapsille lauluin…