Historiaa ja kuvia vol. II

Eilen ohi kulkiessani kuvailin Raatin rakennuksia.

Hotel du Raatti -niminen ravintola avasi ovensa tässä vuonna 1874. Majoituksen lisäksi talossa toimi ravintola, jossa järjestettiin illallisia ja iltamia – ”soiree perheille”, kuten esimerkiksi heinäkuussa 1888 Uleåborgs Tidningissä olleessa ilmoituksessa mainittiin.

Ja tällainen mainos on Oulun Telefooni-Luettelo Pohjois-Suomessa 1904 -nimisestä näköispainoksesta (kiitos MTC kuvasta).

Keilarata ja biljaadikin siellä siis on ollut!

Keväällä 1918 rakennus oli vähän aikaa punaisten hallussa, mutta sisällissodan lopussa siitä tuli suojeluskuntatalo ja Raattiin tehtiin vankileiri punaisille. Oulun vankileirillä oli kaikkiaan 900 vankia, useat yhdeksänkin kuukautta.

Puuosan suunnitteli Wolmar Westling, jonka käsialaa on myös Merikoulun tähtitornin nyk. Tähtitornin kahvila). Raatin kivinen lisäosa rakennettiin suojeluskuntaloksi vuonna 1934. Sodan jälkeen siihen tuli seurakunnan toimintaa, nythän se on ”Raatin Nuorisotalo”, joka lienee tärkein majapaikan nimi sai nykyisellään. Seurakunnan ja partion toimintaa siellä on paljonkin.

Ja suoraan aasinsiltana, ja onhan tämä naiivia: mutta silti; niin on meidän Festassakin, siis elämää! Tänään BOn viininmaistiaiset, teemana maaottelu Italia – Portugali, –  arvauksia, vedenlöyntejä, kumpi voitti? – Enpä vielä kerro!

Mutta huomenna ”Jokaviikkoinen soppamme”; joka on todella hyvä! ja maaottelun tulokset! Pääsiäisviineiksi on tulossa vinkkejä. …



Naiset ja historian tuotteistaminen

Olen juuri palannut. Harmittaa, ettei ollut kameraa mukana, siis nyt illallakin. Aamulla kaupunkiin kävellessä oli. Palannen niihin kuviin vaikka huomenissa.

Mutta olen vaihteeksi ollut Lääninhallitus-talossa. Meitä oli siellä 10 naista, monta lasikaton murtanutta naista, – illastamassa ja miettimässä teemoja Suomi 100, Oulu, naiset, historia. Mennessä hieman hymyilin, että en kuulu joukkoon, mutta enpä silti osannut olla hiljaa. Taisin ehkä sittenkin kuulua… Ehkä enemmän kuin moni muu.

Ja mistä olen tyytyväinen: en lupautunut mihinkään!

Huomenna voin kertoa teille historiaa, juuri tuon sillan maisemiin liittyen, ja siihen Lääninhallitus-taloonkin liittyen.

Historiaa ja kuvia

Aamun pakkaskelissä hammaslääkäriin kävellessä oli hirmu hieno auringonpaiste, joten eihän se kamera repussa pysynyt, vaan välillä oli pysähdeltävä kuvailemaan.

Kuvassa oikealla Toivoniemen Pökkösaaren nokka, Hartaanselkä sinisenä ja Kuusisaari, josta viime kesänä purettiin 50-luvun lopulla rakennettu tanssilava, Kuuska, jossa minäkin eräänkin kerran teininä tulin käyneeksi.

Pökkösaari on vielä 1700-luvun kartoissa Toivoniemen edustalla ollut Pikkusaari, mutta se joutui luopumaan nimestään, koskapa Kiikelin, rannan (nyk. torinranta) ja Elban kupeessa oli samanniminen saari: Tuiran puolen Pikkusaaresta tuli silloin Pökkösaari.

Alla kuva samalta sillalta toiseen suuntaan: kaukana häämöttää tuomiokirkko ja koivun takana Raatti (Raatinsaari), mutta suunnilleen kuvanottopaikalla, ehkä vähän vasemmalle, oli vielä 1800-luvun alkupuolella lauttaranta.

Lorun luritus ”Tuiran puolelta kaupunkiin, kolmea siltaa kuljettiin”* on syntynyt vasta 1870-luvulla tai sen jälkeen, sillä silloin Oulujoen suiston yli valmistuivat Pokkisen, Ämmänväylän ja Tuiran väylän (nyk. Merikosken) sillat. Toivoniemen rannassa oli lauttaranta ja lautturin torppa, ainakin jo 1700-luvun alkupuolella.

Kauniista kelistä huolimatta en enää kävellyt takaisin kotiin, vaan hankkiuduin paikallisliikenteen kyydille. Ohjelmassa näytön uusintasarjojen hiomista ja valmistautumista studiokuvaukseen. Systeri tuli minulle malliksi, – hyvää harjoitusta minulle. Kovin vähän on vielä henkilökuvausta (muuta kuin Apsu ja koulukaverit) studiossa tullut tehtyä. Ja hyvä ja kuvauksellinen malli sisareni olikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Koko renkutus menee näin:

Tuiran puolelta kaupunkiin,
kolmea siltaa kuljettiin,
isä kulki edellä,
kasvot pesty vedellä,
äiti tuli perässä,
hiukset tiukassa kerässä,
lapset tuli sivussa hampaat kovassa kivussa.

Kahvitauko

Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi. 

Olihan hyivsevä vinkka Nallikarissa tänään. Sininenhän on kylmä.

Tuntuu että on ollut kahvitaukoa koko tämä päivä.

Aamupäivän kauppa- ja ulkoilukierrokselta palattuani vetäydyin studiolleni, tarkoituksena ottaa muutama ”täydentävä otos” ja yksi haastekuva. Ja siinähän sitten kävi niin kuin olisin alkanut leipomaan pikkuisen kakun: teen samalla pullataikinan, saaristolaisleivät ja marjapiirakan. Ja jotain sellaista on usein leipoessa sattunut, nyt meni sitten kuvausten kanssa vähän samoin.

Muistikortilla oli pian hyvinkin reilut sata kuvaa, joista muokkaamalla muutama kelvollinen …

Kahvitauko jäi sitten oikeastaan pitämättä. 😀

Eikä sitten paljon muuta tänään.

Kevään merkkejä

Kesäaikaan, ja ihan yhtä vähän talviaikaan, siirtyminen ei haittaa minua, ei periaatteessa, eikä käytännössä, juurikaan. Oikeastaan ihan hyvä, että virallinenkin aika on suunnilleen samoissa minun enemmän vähemmän epäsäännöllisen unirytmini kanssa. Ja silti olen tänään noussut viideltä (kellonsoittoon kylläkin), ja nyt ihmettelen, että päivä alkaa olla kohta käytetty, lähes tuhlattu.

Kevättä on sikälikin ilmassa, että tintti lauloi kirkkaasti ja melkein uhmakkaasti iltapäivän pienihiutaleisessa, sakeassa lumiräntäsateessa.

Lempiväri olisi kuvaushaasteena, ja minä harmittelen, ettei ole yhtään limeä jääkaapissa, jos olisi syksy kaivelisin sinisiä tuikkuja ja yönsinisiä ja vaaleansinisiä ja siniharmaita villahuivejani kuvattavaksi.

Tilasin netistä maton. Kaksikin. Jotain sisustusjuttuja kuitenkin aina kuuluu kevääseen. Ei me olla sitä eteisin sisustusta edes suunniteltu, vaikka kesällä oikein asuntomessuille menimme ideoita hakemaan. No, edes maton eteiseen tilasin. Senkin oikeastaan enemmän tarpeesta kuin minkään keväisen sisustuksen huumassa (entinen matto on niin mutkalla päädyistä, että siihen meinaa jatkuvasti kompastua, Aapeli varsinkin. Kovin kulahtanutkin vanha sisal-matto jo on.)

Ja sitten olen käyttänyt ihan luokattoman paljon aikaa matkasivuilla surffailuun; kesällä vai syksyllä? Roomaan kävelemään vai Irlantiin patikoimaan? Norjaan autolla vai laivalla Saksaan? Ja mökin hangille on tavattoman kova ikävä.

On se kevät jo. Ihan selvästi on.

Lammasta ja karitsaa ja niille lisukkeita

Kevättuulet ovat tänään puhaltaneet, on ollut monia lämpöasteita ja paljon aurinkoa. Niinpä viikonlopun espanjalainen ja kreikkalainen ruoka on sopinut vallitseviin olosuhteisiin ja kesän odotukseen oikein hyvin. Ja kyllä sekä perjantain juhlamenussa, että eilisellä kahden hengen kattauksella tarjolla olleet ruoat sopivat oikeinkin hyvin myös pääsiäspöytään.

Espanjalainen synttäripäivällinen (24.3.2017)

Tapaksia

Chorizo
Kurkkusalaattia (oikeasti tsatsikia, mutta enhän voinut espanjalaiseen menuun niin sitä laittaa 🙂 )
Marinoidut paprikat
Vuohenjuustoleipäset 

Tortilla española
Lampaan osso bucco, aioli
Lehtikaalisalaatti
Täytetyt tomaatit

Flan (~ creme caramel)
Suklaata (Lanzaroten tuliaisia)

Minä en ole – kai – koskaan ennen tehnyt tortilla da patatas´ta eli tortilla españolaa – perunamunakasta. Syönyt kyllä useinkin; useimmiten espanjalaisten hotellien aamiaisilla. Halpaa, helppoa, nopeaa, mehevää, ja sopi kyllä lammas osso bucon ja aiolin kanssa todella hyvin.

Tästä on olemassa monenlaisia hifistelyversioita, mutta mie tein niin rustiikin kuin vain voi; se on minusta tuon ruoan ideakin.

Tortilla Española

3 perunoita
5 munia
1 sipulia
2 valkosipulin kynttä
oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Leikkaa raa´at perunat (kiinteä lajike) ohuiksi viipaleiksi ja paista ne runsaassa määrässä öljyä. Lisää hetken päästä ohueksi leikatut sipulit. Kääntele varovasti etteivät perunat muussaannu ja anna hautua kunnes ainekset ovat pehmeitä, mutta eivät ruskistuneita (minulla ruskistui, mutta eipä tuo haitannut).

Kaada perunaviipaleet ja sipulit siivilään ja valuta öljy pois.

Sekoita munat haarukalla, sekoita joukkoon perunat ja sipuli. Laita seos takaisin pannulle ja anna sen kypsyä hitaasti suhteellisen miedolla lämmöllä. Käännä hyytynyt seos lautasen avulla ympäri. Kypsymisen jälkeen (n. 15 – 20 minuuttia) voit tarjota tortilla kuumana tai antaa sen jäähtyä. Se on kyllä hyvää vielä seuraavana aamunakin…

Tätä meillä tullaan ensi kesänä syömään usein.

Ja sitten tein oheen myös täytettyjä tomaatteja, silläkin uhalla, että nyt tomaatit eivät ole mitenkään erityisen hyviä.

Täytetyt tomaatit

Leikkaa tomaateista lakki, koverra sisus pois ja pilko pieneksi kuutioiksi, sekoita joukkoon vaalean leivästä palasia tai korppujauhoja, murskattu valkosipulin kynsi, suolaa ja vähän sokeria. Laitoin joukkoon myös Creme Bonjous ruohosipuli -tuorejuuston jämät, — massaan nyt voi laittaa mitä keksii, yrtit, erityisesti basilika, ovat tietysti ehdottoman hyvä lisä.

Vuorasin tomaatit basilikan lehdillä ja täytin massalla. Sitten tomskut uuniin (200 C) vartiksi ja valmista on.

Ja sitten se varsinainen JUTTU! Pääruokana lampaan osso bucco! Tai miksihän sitä nyt nimittäisi, ihan itse kehittelin reseptin ja tekotavan torstaina Lampurin Unelma -kaupasta ostamilleni lampaanpotkakiekoille.

Lampaan osso bucco

Laitoin kiekot marinadiin yöksi. Ja se meni suunnilleen näin:

1 dl oliiviöljyä
1 dl kahvia
3 dl turkkilaista jukurttia
10 valkosipulin kynttä pienittynä
1 sipuli
reilusti mustapippuria myllystä
2 rkl hunajaa
1 rkl kuivattua minttua

Monta tuntia ennen päivällistä otin lihat huoneenlämpöön, sitten putsasin marinaista ja paistoin kiekoihin ruskean pinnan voissa.

Asettelin lihat isoon uunivuokaan, ja peitin ne tomaattimurskeella johon olin silpunnut valkosipulia, tuoretta minttua, suolaa ja mustapippuria.

Uunin lämpötila 175 C ja kypsymisaika pari tuntia. Peitä foliolla ja valele mausteisella tomaattimurskeella kypsennyksen aikana.

Flanin ohje onkin eilisessä postauksessa. Ja siellä myös kuva eilisestä ruoasta, jossa pääosassa karitsanlihapullat eli keftedes! Niihinkin raaka-aine uudesta kaupasta. Ilokseni kun huomasin siellä olevan myös karitsan jauhelihaa, ja ostin sitä puolikiloa (huom. kotimaista tuoretavaraa, eikä pakastettua).

Sekä osso bucon, tortillan että lihapullien oheen sopi paitsi kunnolla valkosipulinen tsatsiki, myös hyvä aioli. Tee itse majoneesi tai anna mennä helpomman kautta: majoneesia purkista, sekaan vähän ranskan kermaa ja murskattuja valkosipulin kynsiä.

Valkosipuli, minttu ja kahvi marinadissa ja/tai kastikkeessa ovat lampaan ja karitsanlihan kavereita, jotka takaavat, että liha maistuu hyvälle. Oheisruoassakin valkosipulia ja paksua jukurttia tavalla tai toisella maistuu hyvälle.

Nyt kun pääsiäinen ja kesän grillauskausi on tulossa, Stockaa ei enää ole, olen erinomaisen iloinen, että Ouluun on saatu tämä uusi kauppa, jolle toivon pitkää ikää, ja vitriiniin tuoretta lihaa jatkossakin!

Lauantai

Lauantai. Mietin monta kertaa sanaa ´lauantai´. Mitä se lopultakaan, nyt, minulle, tässä elämäni vaiheessa tarkoittaa… Minä mietin sitä hyvin paljon tänään.

Tänään se on tarkoittanut kävelyä kaupunkiin, Taidemuseoon katsomaan Esko Männikön valokuvanäyttelyä.

Näyttelyn jälkeen, – mitä mietin?: Kyllä tässä valokuvauksen opiskelijalla ja ”henkilö miljöössä” -näyttösarjan kanssa kipuilevalla on miettimistä …  Siis ei minulle Männikön kuvia ihan yhtäkkiä hetkessä ”myydä”, en ole mennyttä, mutta kyllä minä mietin maailmaa, suomalaisuutta, omaa kuvaamistani tuon jälkeen. Ja mietin, että ystäväni, arkeologi, saisi varmasti paljonkin irti näyttelyn ”Blues Brothers” – osasta. Sen verran kaivauksilla minäkin olen ollut, että ymmärrän jotain noista… 

Tänään lauantai on merkinnyt ihan lunkia, tekemätöntä, sitoutumatonta, lupautumatonta, leppoisaa maaliskuun lauantaita.

Siis. Paljon ulkoilua, paljon chattailua nuorten kanssa, paljon viestien vaihtoa tuntemattomien ja lapsuuden ystävien kanssa. Paljon matkasuunnitelmia (mitäs suosittelisit meille ensi syksyn lomakohteeksi?).

No niin, mutta. … Tuo ylemmän kuvan (eikös ole aika hieno kuva? Kannattaa klikata kaikki kuvat isommiksi!) viini… Portugalilainen touriga nacional, Cresto. Johan oli erinomainen viini tämä, ihan löytö pitkästä aikaa. Ja oheen keftedes,… kreikkalainen rulettaa nyt.  …

Synttäripäivällisen äärellä

Vaiherikas aamupäivä, mihin olin tasan tarkkaan ihan itse syypää. En edes kehtaa kertoa, mitä tapahtui, mutta hukkaamisesta ja löytämisestä oli taas kerran kyse. Että minä osaan!!! Ja kaikki vain järjestyksen ja ruoan vuoksi. 😀

No mutta iltapäivä kului synttäripäivällistä tehdessä. Meidän nuoripari on 26 vuoden iässä: Miniä maanantaina ja Juniori huomenna, ja minulla tietysti ilo ja velvollisuus tehdä safka tämän juhlistamiseksi. Jostain syystä päädyin siihen, että teema on Espanja. Poislukien alkuun tarjottava kuohuva, – ihan pojan harrastuksen ylläpitämiseksi sitten samppanjaa… Pol Rogerin demi-sec oli makeahkoa, muttei liian. Syvänkeltaista. Aika voimakasta, siis minun makuuni. Chardonnay miellyttävästi hallitsi, eikä mikään ollut pielessä, eikä hukassa.

Se, mitä samppanjan ja jälkiruoaksi tekemämäni flanin väliin mahtui, on huomisen tai jonkun toisen päivän postauksen aihe. …

Jälkkärinä ollut flan oli yhteen aikaan (hyvänen aika!!!  20 v. sitten) meillä ihan vakiojälkiruoka, joka tarjottiin vieraille. En ole sitä tehnyt vuosikausiin, mm. Miniä (joka on meillä jo seitsemän vuotta käynyt enemmmän vähemmän satunnaisesti syömässä,,… 😉 ) ei ollut sitä koskaan maistanut. Mutta kyllä piti kovasti. Pääsiäispöytääsi?

Creme Caramel (= Flan)

Paahdettu sokeri:
2 dl sokeria
3 rkl kiehuvaa vettä

Vanukas:
100 g maustamatonta tuorejuustoa (esim. Creme Bonjouria)
2 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
1 sitruunan raastettu kuori
2 rkl sokeria
4 kpl kananmunia

Paahda sokeri kuivassa ja kuumassa paistinpannussa kauniin ruskeaksi. Lisää kiehuva vesi ja sekoita tasaiseksi. Vuoraa uuninkestävän astian pohja ja reunat paahdetulla sokerilla.

Vanukas: Kuumenna juusto, maito, kerma ja sitruunan kuori kiehuvaksi. Vatkaa kananmunat ja sokeri, ja sitten niiden sekaan vähän jäähtynyt maitoseos. Kaada seos paahdetulla sokerilla vuorattuun vuokaan. Peitä astia alumiinifoliolla ja laita kypsentymään vesihauteeseen 170 C uuniin (noin 50 min.). Älä anna vesihauteen veden kiehua, muuten vanukkaasta tulee ryynimäistä. Jäähdytä ja kumoa.

Jos kaapissasi sattuu olemaan lahjaksi saatu tai itse hankkimasi jälkiruokaviini, mitä makeampi, sitä parempi. Se on tälle oiva kumppani, toki flan on sinälläänkin ihan tavattoman hyvää.

Nyt tuntuu ihan sunnuntaille: nuoret ovat meillä yleensä sunnuntaina, eivät perjantaina. Yritän tottua ajatukseen, … nyt viimeinen jakso The Crownia. Harmi. Siis että on viimeinen.



Paljon hyvää tänään

Olemme Pehtoorin kanssa jo etuajassa siirtyneet kesäaikaan, kuudelta on heräilty monena aamuna, niin tänäänkin. Hyvä niin että oltiin valmiina kun meidän päivähoitolainen tuli ennen kahdeksaa. Apsulla olikin tänään ihan täysi ”työpäivä”, eilen vain puolikas. Kylläpäs me piirrettiin ja duploiltiin.

Pojan mentyä päikkäreille, oli mummin lähdettävä kaupungille: kuvauskeikka Kukkakauppa Kanervassa oli sovittu yhdeksi.

Olen aina ilolla ja ihastuksella katsonut kun ihminen osaa käsillään tehdä jotain: tietäen mitä tekee, miten tekee, luontaisesti, helpon näköisesti ja mikä vielä kruunaa kaiken: ilon kautta. Tänään sain seurata ja kuvata pari tuntia kun nuori nainen teki hääkimpun ja hääjuhlakattauksiin kimppuja. Mallini oli hyvin luonteva, – siksikin oli ilo ja helppo kuvata. Tila ja sen valot eivät kyllä olleet ehkä helpoimmat.

Perinteikäs, oululaisen naisyrittäjyyden yksi harvoista sukupolvelta toiselle siirtynyt yritys on kukkakauppa Kanerva, joka on muuttanut Uudeltakadulta Hallituskadulle isoihin, valoiiin tiloihin. Nyt kun Stockalta ei enää tule ostetuksi kukkia, on tullut Kanervassa jo useinkin käytyä. Äidille haen suunnilleen joka kolmas viikko sieltä kimpun, atsalean tai orkidean tms., ja usein kotiinkin jotain. Tänään sain kimpun huomisen illan teemaan liittyen…

Kuvassa on skilloja – aika paljon isompia
kuin meidän pihalla toukokuussa tuppaa kasvamaan.
Klikkaahan isommaksi.

Hallituskadulla on nyt muutakin hyvää kuin Kanerva: Digitarvike on muuttanut sinne, siellä on SOL-pesula (Stockan yläkerrassa oleva pesula on sekin nyt jäänyt), siellä on Spazio, josta en koskaan raski ostaa mitään, mutta jonka ikkunoita käyn usein ihailemassa, siellä on Oulun Kuva, joka ei ehkä ole minun lemppariliikkeitäni, mutta siellä on joskus ”pakko” käydä, siellä on tällä viikolla avattu ”Lampurin Unelma” ~ uusi lihakauppa, jossa myydään pudasjärveläista lampaan- ja karitsanlihaa. Sieltä kävin kuvaussession jälkeen ostamassa huomiseksi kokkailtavaa.

Huomisesta puheenollen… lähdenpä vielä tekemään flanin, pitkästä aikaa!

Partielli repeämä, glukosamiini ja minä

Supraspinatusjänteessä on tendinoosia ja melko laajaa partiellia repeämää. — eli aivan totaalinen repeämä ei näytä olevan. — Etualalabrumissa on lievästi signaalilisää, samoin takalabrumissa. Degeneraatiota — – Cuffissa supraspinatukseen painottuen on tendinoosia ja partiellia repeämää. – Bursiittia.

Tuommoista kaikkea luki syksyllä magneettikuvauksen jälkeisessä lausunnossa. Ja kun sen jälkeen menin lääkärin luo kuulemaan, mitä tuo kaikki tarkoittaa, hän katseli kuvia, näytti ne minullekin ja sanoi, että olkapääsi näyttää ”siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pieni kranaatti”. Siltä se kyllä melkein tuntuikin. Suomeksi diagnoosi meni suunnilleen näin: jännetulehdus, jänteen repeämä ja kuluminen, limapussin laaja tulehdus, AC-nivelrikko ja luupiikkejä eli melkoinen rytyläjä koko olkapää.

Toki olkanivelen kiertäjäkalvosimen tulehduksia minulla oli todettu työterveyslääkärissä kolmen vuoden välein aiemminkin, ja olenhan täälläkin valitellut juilivaa olkapäätä tämän tästä. Mutta että tuommoista räpellystä koko olkapää ja olkavarsi! Magneettikuviin ja mahdolliseen leikkaukseen menemisestä puhuttiin jo kuusi, seitsemän vuotta sitten. Magneettiin en mennyt, enkä sitten mihinkään leikkaukseenkaan. Fysioterapiaa, vuosituhannan alussa seitsemän vuotta salitreeniä, hierontaa, sauvakävelyä, joskus kortisonia piikkinä, relaksantteja, kylmä- ja kuumia paketteja, työergonomia uusiksi, hissipöydät, kuminauhajumppaa – kaikenlaista on vuosien varrella tehty.

Pari vuotta sitten töistä poisjääminen vähensi koneella olemista ja lisäsi liikkumista, mutta silti viime kesänä alkoi jatkuva kipuilu, johon ei tuntunut enää panadolit, eikä oikein mikään muukaan auttavan. Kuulinpa sitten pariltakin tutulta, kuinka glukosamiini oli ollut heille avuksi; toiselle polviniveliin, toiselle juurikin olkanivelen kipuihin, ns. ahtaaseen olkapäähän.

Glukosamiinia saa apteekista ilman reseptiä, ja annoin vielä kertoa itselleni, että Haaparannasta saa kolmanneksen halvemmalla kuin Suomesta, joten kävinpä sitten kuukauden satsin hakemassa. Sitä pitää kuulemma syödä muutamia viikkoja ennen kuin alkaa vaikuttaa. Noh, ehkä se vähän helpottikin, mutta lokakuussa olin jo liki rampautunut, kuvaaminen sattui ja nukkuminen oli vähän mitä sattuu. Siis vihdoin lääkärille. Ja tulos yllä.

Hoidoksi kortisonia. Kolme piikkiä on maksimi, mikä voidaan antaa, ja jo ensimmäisen jälkeen olka oli parempi, toinen ja kolmas veivät kivut. Kysyin lääkäriltä tuosta glukosaminiista: hän sanoi, että koululääketiede ei ole vielä voinut osoittaa, että se olisi ehdottomasti hyvä ja tehokas nivelkipujen lievittäjä, mutta hän sanoi, että tietää yhtä monia, joille siitä on ollut hyötyä ja yhtä monia, joille ei. Ja ettei siitä haittaakaan ole. Minä olen jatkanut sen syömistä. Kun välillä on ollut viikon, parin tauko, että en ole uutta purkkia muistanut ostaa tai olen mökillä/Torniossa ilman niin muistanpas taas, että olkapäässä ei ole kaikki ihan järjestyksessä.

Mikä tämän tarinan opetus oli? – Olisi muistettava kuinka on mukavaa kun on suunnilleenkaan terve ja kunnossa. Ja että glukosamiinia kannattaa ainakin kokeilla.

Jokaviikkoinen soppa fenkolista

Olisi ollut mahdollisuus rössypotullekin tänään, sillä olin aamupäivän keittiössä, jossa tehtiin (mm.) rössypottua. Vaikka tiistai on meillä nykyisin soppapäivä, jätin kuitenkin väliin. Keskityin kuvaamaan teatteriravintolan keittiömestaria työssään.

Ja oli kyllä mukava nähdä sekin, miten lounasravintolassa aamupäivän hommat hoidellaan. Oli oikein mukava kuvauskeikka.

Ja sitten kotona tein meille fenkolikeittoa. Fenkolin aniksinen, raikas maku soveltuu minun mielestäni erinomaisen hyvin hyvän pihvin oheen, voissa haudutettuna ja hunajalla karamellisoituna, mutta myös fenkolikeitto on maistunut. Tämän (Vapun reseptit -kirjan) ohjeen mukaan tein syksylläkin, eikä se näin kevättalvellakaan ollut yhtään huonompaa. Söimme melkein kaiken kaksistaan, vaikka olin tehnyt oheen (pakastimen ja jääkaapin keräilyeristä oheen pieniä voitaikinahärpäkkeitä).

Voitaikina palasten päälle pestoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, parmesaaniraastetta ja peperoni-siivuja, ja sipulirengasversioitakin oli.

Tämä on sellainen ”keep it simple” -keitto. Ensi viikon perjantaina taidan tehdä sitä Veskun gourmet-versiota. Silloin meille tulee viinikerho, ja olen luvannut tarjota jotain ruokaa. Mutta sitä ennen ehtii tapahtua vielä paljon.

Fenkolikeitto

2 salottisipulia
2 tuoretta fenkolia
1 rkl voita
1 ½ dl valkoviiniä
½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä)
2 ½ dl ruokakermaa
suolaa ja mustapippuri

Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi.

Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.

Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.

Nimen parissa vielä

Olipas se viikonlopun intensiivisen koulupenkillä ja auton ratissa istumisen jälkeen ilo olla tänään tepastelemassa ristiin rastiin kaupungilla ja rannoilla. Semminkin kun tänään aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja hanget kimmelsivät.

Ja siellä kävellessä se toiminimi sitten välähti kirkkaana mieleen: monet hyvät ehdotukset risteilivät mielessä,  – tässä ne kaikki:

Reijan kuva ja kirja, Tuulenvire, Aurinkotuuli, Voimatuuli, Fotolibro, Kyllähoituu, Ilo ja kunnia, Elontaito, Silmä kuin helmi, Lapinloimu, ”tietysti Tuulestatemmattu”, Tuulestatempaaja, Kangastuksia, Kuva-Kangastus, Kuvasatoa, Reijailua, Sato-Kuva, Kuvien-Satoa, Fotokangas, Tmi KuvanKaunista, Reijan Kuva & Sana (tässä on jotain turhan raamatullista 😉 ), Kuvasatoa, Ajankuva.

Ja sitten Päntiönnään (oululainen murresana, joka tarkoittaa jotain sellaista kuin yhtä mittaa, jatkuvasti, koko ajan). Ehdottaja kertoi, että hänelle on muodostunut minusta (blogin ja vähäisen kirjeenvaihtomme kautta, emme tunne muuten) käsitys sellaisesta ”Hankkija – monessa mukana” -fiilis 😀 joten siksi Päntiönnään sopisi kuulemma hyvin. Olisi ainakin erikoisuudellaan mieleenjäävä valokuvaus- ja historian tuotteistamisliikkeen nimi!

Monesta pidin, muutama suosikki oli kyllä jo varattukin, ja samaa nimeähän ei saa valita. Kuvasatoa oli yksi lemppareitani, samoin kuin Ajankuva, sillä siinä on se historiaosuuskin hyvin mukana. Tuuli-jutut tietysti itselläkin mielessä. Mutta kyllä siinä lopulta kävi niin, että Patentti- ja Rekisterihallitukseen lähtee huomenna toiminimihakemus, jossa ei ole yksikään noista nimistä, mutta sitä en olisi keksinyt ilman noita hyviä ehdotuksia. Siis kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Perheen markkinoinnin ja digitaalisen median asiantuntija arvioi, että valinta on aika hyvä. Mutta en kerro vielä. Kunhan saan vastauksen sieltä PRH:sta niin sitten julkistan.

Kuva kannattaa klikata isommaksi. 

Koulu on käyty!

Kyllä oli mummin, äidin, vaimon, anopin hyvä palata kotiin kouluviikonlopun jälkeen, kun vastassa on mummia hokeva pieni ihanuus, ruokaa laittavat Juniori ja Miniä, ja pinjansiemenpiirakan leiponut ja tulppaanit ostanut aviomies.

Nyt ”Valokuvaajan ammattitutkintoon valmistava koulutus” on käyty, suoritettu, ohi, eletty, nautittu, opittu, Tornion ammattiopisto Lappian anti minun kouluttamiseksi on (ainakin tältä erää 😉 ) tehty. Päästötodistus tullenee postissa. Mutta eihän tämä vielä tarkoita tutkinnon suorittamista. Yksi näyttö + epälukuinen määrä uusintoja, täydennyksiä, simultaaneja ja niiden myötä Torniossa kulkemisia on vielä edessä vähintään kaksi kertaa. Todennäköisesti tämä vuosi vielä. Kuinka äkkiä tämä aika onkaan mennyt?!

Eilen meidän päättäjäisbileissä/karonkassa/yhteisellä illallisella ja baarivierailulla (jatkotkin olivat olleet — neljän tietämiin, minulle hyvä aika palata opiskeljaboksiin oli puoliltaöin) puhuttiin tietysti näytöistä, – näytöistäkin. Ja paljon muusta. Näiden puolentoista vuoden aikana opiskelukavereista on tullut mukavia tuttuja, on tullut liki ystävystyttyä, yhteinen tekeminen ja päämäärä on yhdistänyt, ja me kaikki kaksikymmentä (joista osa tosin on tainnut jo luovuttaa) hyvin erilaista ihmistä ja hyvin erilaisin motiivein opiskellutta olemme kyllä tulleet hyvin toimeen, on ollut mukavaa opiskella…

Kaikkea muuta, vaan ei puolikuollutta elämää!
            Minna Canth

No mutta siitä kotiinpaluusta vielä. Ainakin vuoden verran on ollut puhetta, että Juniori ja Miniä laittavat meille sapuskaa, ja ovat sen luvanneet. No nyt sitten tänään oli sen aika: alkuun todella maistuvaa bataatti-porkkana-juustokeittoa itse tehdyillä krutoneilla, pääruokana pihviä, valkosipuliperunoita (erilaisia kuin ennen olen syönyt, ei kermaa) ja salaattia. Ei mitään huomautettavaa, hyvää hyräilyä syödessä. Ja sitten jälkkäriksi pinjansiemenpiirakkaa jonka leipuriksi kehittynyt Pehtoori oli tehnyt. Lienenkö koskaan tänne postannut ohjetta? Pitää joskus tarkistaa.

Kyllä minun kelpaa, ja pöytäseura ihan parasta!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nimiehdotuksia toiminimelle tuli yhteensä seitsemän. Yhden tai useamman ehdotuksen lähettivät Antti, Tiina, Katri, Pasi, Raila, Kati ja Pirkko. Monta hyvää ehdotusta, aika monta menee harkintaan ja selvitykseen, onko nimi jo käytössä jollain toisella yrityksellä. Nimen lopullinen valinta on ihan lähipäivien asia …. Mutta arvonta siis suoritettiin, – video jäi tällä kertaa ottamatta, ja voittaja on: Tiina! Onneksi olkoon, – oliko tämä toinen Tuulestatemmatun arpajaisvoittosi? Joka tapauksessa, lähetätkö minulle (reija at satokangas.fi) postiosoitteesi, ja tiedon kumman palkinnon valitset: kuohuviini vai kortit?

 

Opiskelijaelämää

Yhdeksän tuntia taloushallintoa ja tekijänoikeuksia. Lakia ja verotusta. Aamupäivän luennoitisija selkeä ja ymmärrystä lisäävä, iltapäivällä ei niinkään. Opiskelijaporukkassamme katoa aamulla [eilisillan/yön juhlinnan jälkeen], alkuiltapäivästä [autoista oli asuntolan pihalla viety rekisterikilpiä!] ja äsken viimeisinä tunteina meitä taisi olla enää kahdeksan vai kuusi [verotus ja tuloslaskelmat eivät saaneet aikaan yleisömenestystä].

Minä joka tulin ammattilaisen toimesta luokitelluksi verotukselliseksi (osittain) esiintyväksi taiteilijaksi!! tietysti istuin kuin paraskin koululainen viimeiseen tappiin asti. Huoh!

Mutta nyt olen lähdössä Mustaparran Päämajaan syömään ja juomaan punaviiniä! On meidän

Viimeinen yhteinen opiskelijailta tällä porukalla.

Viimeinen kouluviikonloppu

Voiko jo maaliskuussa olla takatalvi? – Tänä aamuna tuntui, että voi. Keittiön ikkunasta avautui vitivalkoinen maisema, johon vielä satoi lisää rännänsekaista lunta. Mikä ei ilahduttanut, sillä oli tien päälle lähtö. Ajatuksenani oli ollut, että lähden hyvissä ajoin, ajelen Kemin kautta, ja käyn siellä Lumilinnan katsomassa ja kuvailemassa, mutta ajatus Räntä- saatikka vesisohjolinnasta ei houkuttanut, joten ajelinpa suoraan Tornioon. Lumilinna taitaa jäädä tänä vuonna käymättä, viime vuonna sen komeus kyllä yllätti ja juuri sen vuoksi olisi ollut mukava käydä nytkin. Mutta ohi hurautin.

Koskapa luulin koulun kestävän tänään iltayhdeksään asti, kävin jopa syömässä ennen koululle menoa ja majoittumista. Perinteinen Systembolagetissa  ja Coopissa käynti ensin, ja sitten Haaparannan Leilani. Eipä ollut siellä pizza tänään oikein onnistunutta.

Tämä viimeinen kouluviikonloppu on kovin erilainen kuin ne 15 edellistä tai kolme näyttöviikonloppua. Tänään on vain ”tunnilla” istumista. Ei kuvata – ei studiossa, ei miljöössä, ei maisemassa, ei käsitellä kuvia, ei katsella kuvia, ei keskustella kuvista, vaan opitaan mainontaa ja markkinointia, tekijäoikeuksia ja taloushallintoa, myyntiä ja meritoitumista. Tuosta vaan kolmessa päivässä viiden, oikeastaan kuuden, eri asiantuntijan opastamana meistä tulee kertaheitolla ammattilaisyrittäjiä. Tai ainakin varteenotettavia toiminimen haltijoita. Heh!

Noh, ken leikkii ryhtyy, se leikin kestäköön. Eikä koulu kestänyt tavallista pidempään, kahdeksalta jo täällä kämpillä. Tämä on taas uusi majapaikka: opiskelija-asuntoloista olen ollut jo Irmalassa, Kaunolassa (useimmiten), Jänkälässä ja Asuntola ykkösessä ja sitten hotelli Olofissa, Haaparannalla Vandrarhem Svefissä ja Vandrarhem Strand Motellissa. Nyt täällä Tipulassa. Tällä kertaa minulla yhden hengen huone, enkä siis bunkkaa lattialla kuten Kaunolassa usein.

Mietin vakavasti, että jos viimeiseen ”viralliseen” näyttöön kolmen viikon päästä tulisi ja majoittuisi Haaparannan Kaunpunginhotellissa. En ole koskaan edes käynyt siellä sisällä. En ole käynyt siellä edes ravintolassa. Ja hotelli on vähän tyyriinpuoleinen opiskelijakämpäksi,  … joten joskopa majoittuisi jossain halpispaikassa ja kävisi hotellin ravintolassa syömässä – sellainen minulle sopiva ratkaisu…

Eteenpäin on yritettävä

Tuonne menen ensi viikolla kuvauskeikalle. Kävin tänään kukkakauppa Kanervassa sopimassa kuvauksesta. Ja Vänmannissa (teatteriravintola) kävin myös; sielläkin sopimassa kuvauksesta ensi viikolle.

Samaisella rundilla kiertelin kaupunkia ristiin rastiin koettaen saada kaunista, komeaa kevättalven kuvaa Oulun eri silloista, mutta olipa niin kova valo, ettei oikein simahtanut. Tulipahan liikuttua. Ihana kevätpäivä oli jo.

Liikentoimintasuunnitelmastani uhkaa tulla oman (menneen) uran selvitys. Luonnostelussa SWOT-analyysille on varattu ”perinteinen”, yksi vaakasuuntainen aanelonen, mutta minulla alkaa olla vahvuuksia, heikkouksia ja mahdollisuuksia kirjattuna jo niin paljon, ettei aakolmonenkaan fonttikoolla 10 tule riittämään. Ja uhkia en siis ole vielä edes aloittanut kirjaamaan! Ehkä ensimmäinen uhka voisi olla monisanaisuuteni… ?

Toiminimelle on tullut (vasta) muutamia, kylläkin mitä mainioimpia, ehdotuksia kommentteihin ja minulle suoraan sähköpostilla, mutta kyllä toivoisin vielä monia, monia lisää. Kaikkien ehdotuksensa jättäneiden kesken on arvontakin. Ja palkintona on joko pullollinen skumppaa tai kymmnen taitekorttia (ks. täältä), joihin otan kuvan (tai käytetään jotain valmista jos joku aiemmista kuvistani miellyttää) ja teen tekstit toiveiden mukaisesti.  Pääsiäis- tai äitienpäiväkortit tai -kuohuva voittona? Eihän olisi huono?

Täällä nimiasiaa enemmän ja artikkelin kommenteissa on jo ensimmäiset ehdotuksetkin…

Sipuli-pancettakeiton vuoro

Sipuli on ihanaa. Käytän paljon monenlaisia sipuleita: puna-, kelta-, valko-, kevät- ruoho-, salotti-, pikku-, kesä-, purjo-, hopea-, kepa, banaanisalotti-, hillo-, onpas noita!

Muistan kun kotoa muutettuani kävimme Pehtoorin kanssa joskus (yhteen aikaan lähes joka sunnuntai) äidin luona syömässä, ja siellä oli pari vakioruokaa ylitse muiden: currykana ja jauheliha-sipulipihvit. Äiti paistoi pannulla paistijauhelihasta isoja, pari senttiä korkeita pihvejä, jotka loppukypsensi uunissa ja sillä aikaa paistoi isolla pannulla voissa sipulirenkaita isoiksi, ruskeiksi keoiksi pihvien päälle. Että ne olivat hyviä.

Jokaviikkoinen soppamme! 

Paistetut sipulirenkaan maksapihvin päällä ovat tietysti klassikko, mutta kyllä meillä on jo ennen tätä uutta soppabuumia aika usein ollut ranskalaista sipulikeittoa, joka on lempeää, paksua, täyttävää, ihanaa talviruokaa. Niinpä Sadun lähetettyä sipuli-pancettakeiton reseptin ajattelin heti, että nyt tulee Italia – Ranska maaottelu.

Sipuli-pancettakeitto oli minulle uusi tuttavuus, joten siksikin mahdottoman mielelläni sen halusin kokeilla.

Sipuli-pancettakeitto

4 annosta

100 g pancettaa* tai pekonisiivuja, joista on poistettu näkyvä rasva, leikattuna 1 cm:n kokoisiksi paloiksi
2 rkl ekstraneitsytoliiviöljyä
700 g sipulia ohuina siivuina
litra kanalientä
1 tlk (400 g) tomaattimurskaa
suolaa ja vastajauhettua mustapippuria
6 tuoretta basilikanlehteä revittynä
4 rkl vastaraastettua parmesaania

  • Paista pancettaa tai pekonia suuressa kattilassa keskilämmöllä pari minuuttia koko ajan käännellen. Kaada joukkoon oliiviöljy ja sipuli ja sekoita ainekset yhteen. Pienennä lämpöä ja paista 20 minuuttia, kunnes sipulit ovat kauniin kullanruskeita.
  • Kun sipulit ovat saaneet väriä, kaada joukkoon kanaliemi ja tomaattimurska. Mausta suolalla ja pippurilla ja kuumenna kiehuvaksi. Pienennä lämpöä, peitä kattila osittain kannella ja anna keiton hautua 30 minuuttia silloin tällöin sekoittaen.
  • Lisää basilika juuri ennen tarjoilua ja tarkista maku. Koristele annokset parmesaaniraasteella ja tarjoile kuumana.

(* Pancetta on italialainen vastine, tosin maustettu, pekonille. Sitä ei juuri erikoisherkkukauppojen ulkopuolelta tahdo saada. )

Hyväähän tästä tuli. Paljon kevyempää kuin tuhti ranskalainen serkkunsa, melkein kesäinen keitto, vaikka vähensin liemen määrää (alkup. 1,3 l). Vaikka italialainen keittiö on paljon lähempänä sydäntäni, tai siis vatsaa, kuin ranskalainen, niin tällä kertaa Ranska kyllä voitti. Mikä ei tarkoita etteikö tätäkin tehdä meillä toistekin.

 

 

Yhdelle päivälle riittämiin

Oikea silmä lähes muurautunut umpeen, ja vasen yläleuka tuntuu aralta, odotan vain sen turpoamista ja ehkä mustumistakin. Eihän tämä päivä nyt ole ihan parhaita ole tähän asti ollut, mutta parempaa iltaa odotellessa…

Heräsin varhain, ja ahkerasti kävin liiketoiminta-asian kimppuun ja ryhdyin viimeistelemään pikkuesitelmää, joka on määrä muutaman tunnin päästä pitää. Yhdeksään asti meni hyvin: sitten pieni allergiselta tuntuva kaiherrus silmäkulmassa, kävin laittamassa silmätippoja, etsin antihistamiineja ja kirosin, etten ollut uusinut allergialääkereseptiäni. Aivastuksista ei ollut tulla loppua, toista silmää kirveli yhä vimmatummin, tasatahtia turpoamisen kanssa. Aloin huolestua, sillä puoleltapäivin oli odotettu (?) hammaslääkärireissu: tänään ruuvattaisiin implanttiruuvi, mikä merkitsee, että kesän alussa jo saan uuden hampaan puuttuvan paikalle. Mutta miten voin mennä ruuvattavaksi, jos aivastelen ja henki ei tahdo kulkea?

Esitelmän teosta ei tullut mitään, joten ajelin apteekkiin ostamaan Xyzalia, ja tilanne rauhoittui ja menin hammaslääkäriin. Operaatio kävi nopeammin kuin yksikään viidestä edellisestä implantin laitosta, mutta siinä oli ongelmansa, minkä vuoksi piti ikenen alle laittaa keinoluuta. Uusi juttu minullekin purukaluston kanssa suunnilleen kaiken kokeneelle.

Sitten apteekin kautta kotiin päin antibiootit, särkylääkkeet ja desinfiointiaineet kassissa ja epälukuinen määrä tikkejä yläleuassa. Lepoa yhden Crown-jakson verran, ja sitten esitelmätiedosto auki. Nyt on sen viimeistely tehty ja tukkakin pesty ja laitettu, mutta mihin minä naamani kätken illaksi, kun ei oikein ole hiuksia riittävästi peittämään turvonnutta silmää ja epämääräisen näköistä suupieltä?

Satavuotiaassa Suomessa jopa Dionysia-juhlassa halutaan historioitsijan jotain Suomen historian menneestä mainitsevan. Koskapa juhla ja illallinen on Oulun entisessä lääninhallitustalossa, olen sanomiseni sovitellut siihen liittyen. Ja juhliin tietysti. Ruokaa ja juhlia minä en mokomien pikku turpoamisten ja mustelmien takia väliin jätä. 😀

Nimi toiminimelle?

Liiketoimintasuunnitelma koulua, näyttöä ja ehkäpä elämää ja elantoa varten on nyt – vihdoin ja pakosta – työn alla. Seuraava näyttö, neljäs ja varsinaisesti viimeinen näyttö, on huhtikuun alussa, ja sen keskeisin osa on liiketoimintasuunnitelma. On tehtävä realistinen ja kunnolla tehty suunnitelma siitä, miten hyödyntää saatua koulutusta ja miten saada valokuvauksesta elanto, – tai ainakin osa siitä.

Olen siis päättänyt, että ryhdyn virallisesti yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi, perustan yrityksen, en osakeyhtiötä, mutta toiminimen. Sen kautta on kätevämpi ja helpompi laskuttaakin.  Ja tärkeä osa toiminnan brändäyksessä on hyvä, mieleen jäävä, erottuva, toiminnasta kertova tai sen tuotteisiin viittaava nimi.

Valtaosa valokuvaajien toiminimistä ovat muotoa ”Photography S. S.” tai ”Photo N.N.” tai ”Valokuvaaja M.M.” Ks. esimerkiksi muutamien koulukavereideni sivuilta:

https://www.miikahamalainen.com/
http://www.miikakangasniemi.net/#portfolio
http://jaanifohr.fi/

https://kristakuu.galleria.fi/

Mutta minä en halua sellaista. Semminkään kun minun toiminimeni ala ei ole pelkästään valokuvaus. Kun edelleen, ja taas koulun jälkeen nykyistä enemmän, teen, kuten vuosikymmeniä olen tehnyt, esitelmä- ja luentokeikkoja, kirjoittelen artikkeleita, toimin tiedottajana, ehkä teen vielä omakustannekirjoja ja -kalentereita, ehkä kortteja ja toimitan kirjoja. Enkä sitä ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret” –kirjahanketta ole ihan kokonaan vielä haudannut. Siis valokuvausta sekä historiaa puhuen ja kirjoittaen.

  • Valokuvaus: miljöö-, mainos- ja tuotekuvaus erityisesti, mutta myös henkilö- ja tapahtumakuvaus (esim. lapsi-, hää-, väitöskuvaus) sekä vanhojen kuvien korjaus ja digitointi.
  • Historian popularisointi: esitelmät, luennot, artikkelit, esim. yritysten www-sivuille ja mainontaan sisällöntuotantoa.
  • Julkaisujen tuotanto: lehtisten ja kirjojen toimitustyö, kuvitus ja kuvatoimitus, ehkä myös taitto (InDesign).

Eli valokuvauksen lisäksi kaikkea sitä, mitä olen jo aiemmin tehnyt, johon aiempi koulutus ja kokemus on tuonut osaamista yllin kyllin, mutta nyt teen ja tekisin hommia freenä, sivutoimisena, ilman alvia.

Ja nyt tällaiselle paketille pitäisi saada nimi!

Huutelenkin teitä, ihmiset hyvät, avuksi! Keksi toiminimelleni nimi! Heittäydy ja ehdota useitakin, hassujakin, tai ryhdy vakavasti pohtimaan tätä.

Laita ehdotuksesi kommentteihin tai suoraan sähköpostilla. Kaikkien ehdotuksia lähettäneiden kesken arvon palkinnonkin. Ehdotuksia nimeksi odottelen ensi sunnuntain puoleen päivään asti – illalla koulusta palattuani on sitten arvonta.


Viikonlopun jälkeen

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Sitä eilen illalla jossain vaiheessa hiljaa mietin, kun perhe istui ruokapöydän ympärillä, keskustelu polveili, oli hyvää ruokaa, samppanjaakin, naurettiin, katseltiin vanhoja kuvia, muisteltiin ja suunniteltiin reissuja, puhuttiin elämän käännekohdista, menneistä sukupolvista, elämästä … Aapeli leikki lattialla, joku meistä vuorotellen meni pojan kaveriksi leikkeihin. Taustalla soi hyvä musiikki, oli lämmin, hyvä, särytön, helppo, hetken ajan ajaton olo.

Ja kun kerran olin luvannut laittaa hyvää ruokaa, niin sitä sitten tein. Eilisellä päivällisellä nautittiin alkuun mm. näistä.

Vasemmalla mökkimaastosta poimituista sienistä tehtyä sienisalaattia Kauppahallin Jaanan Puodista ostetun ruisvarraspalasten päällä, keskellä lohi-sinappi-cremefraiche-rullan viipaleita rieska-tilli-pedillä ja oikealla omatekoisella saaristolaisleivällä mätimoussea.

Lohirullan täytteen kehittelin itse: ½ prk creme fraichea, 1 tl raastettua sitruunan kuorta, pari rkl siianmätiä, 1 rkl dijon-hunajasinappia ja 3 rkl ruohosipulituorejuustoa sekoitetaan keskenään ja levitetään vierekkäin ladottujen graavilohiviipaleiden päälle ja rullataan kelmun avulla ja sisään tiukaksi kääröksi. Rulla pakastimeen (muutamaksi tunniksi) ja jäisenä siitä leikataan viipaleita ja asetellaan voideltujen ja tillisilpulla peiteltyjen rieskapalasten päälle. Teen toistekin.

Pääruokana porofileitä korvasienikastikkeella, palsternakkaa, puikuloita, herukkahyytelöä ja jälkkkäriksi hilla creme brûlée. Kukaan ei valittanut.

Pikkuperhe hiipui (Juniori nilkutti: perjantaina mursi jalkansa töissä: iso rautalevy putosi jalkaterän päälle… 🙁 ) kotiin yhdeksän tienoilla, Pehtoori vetäytyi unille pian sen jälkeen, mutta minä jäin tyttären ja kaverinsa kanssa vielä istuksimaan Festaan, höpöteltiin vielä …

Tänään sitten hyvin erilainen päivä. Aamulla vielä ensisijaisesti äitinä, sitten tyttärenä, ja iltapäivällä mummina ja siinä ohessa koko ajan ja välillä vaimona, anoppina, tovin yksikseni.

Miten olikin niin ”iso” viikonloppu?  😉

Jo melkein ohi

… melkein kuin olisi joulu.

Hyvä päivä tänään. Olemme olleet yhdessä, syöneet paljon, juoneet hyvin, puhuneet kevyesti ja välillä sukeltaneet syvemmällekin. Tällaisia päiviä tarvitaan. Hyvä mieli, ja nyt jo haikeus.

 

Lopultakin ihanaa viikonloppua!

Pari muuttuvaa tekijää! Lentoliikenteen lisäksi muitakin muttia. Eikä ihan pieniäkään. Huolta ja huoltamista yhteen jos toiseen suuntaan, joten melkein hyväkin, että tyär + P. pääsivät tulemaan vasta myöhemmin, minäkin ehdin sitten ajallani saada ruoan valmiiksi. Ja laiteltua kukat maljakoihin, kevätkattauksen tehdä… Voi, miten minä olenkaan odottanut tätä päivää.

Lappi ja Italia vaihtoivat paikkaa, ja tänään siis Italia neljälle, huomenna Lappi seitsemälle.

La Festan Italia -menu

Antipasti
Mozzarellaterriini

Rucola-focaccia
Salaattia

Primo
Tatti-risotto

Secondo
Lammasfileet

Punaviinikastike
Karamellisoitu fenkoli

Dolci
Lemon posset
Baci bianco

Formaggi e fruta
Vuohenjuusto

Viinirypäleitä

Aika perinteisellä siis mennään, mutta tuo mozzarellaterriini (Sikke Sumarin resepti) on uutuus meidän pöydässä. Siitäpä voi tulla toistuvakin juttu, – kerron ja postaan reseptin jos maistui.

Tällaisenkin herkun päätin lampaan oheen avata. On kerran aiemminkin tuo Nectar Amarone (ei saatavana Alkosta) maistettu, ja hyvin mieluisat muistikuvat, makumuistot siitä on.

Ihanaa viikonloppua, hyvät ystävät ja kylänmiehet!

 

Makkarasoppaa tällä viikolla

Tänään oli makkasoppapäivä. Enkä muista milloin meillä olisi ollut edellisen kerran. Lepolandian väki tämän vinkkasi silloin kun kyselin uusien keittoreseptien perään. Ja todellakin: tämä on jotain ihan muuta kuin lapsuuden HK:n sinisestä tehty ”makkarapotut”. Ohjeen alkuperäisversio on maku.fi-sivustolta, ja siitä suoraan puolittelin annoksen, ja silti tästä jäi pakkaseen kahdeksikin kerraksi.

Puutarhurin makkarakeitto (via Lepolandia)

1 l vettä
4 isoa perunaa
2 porkkanaa
pala lanttua
1 kesäkurpitsa
1 sipuli
100 g pekonia
1 pkt Grilli-Balkania
2 rkl lihaliemifondia
1 prk yrtti-tomaattimurskaa
puolikas Musta Pekka -juustoa
tuoretta timjamia

Kuori ja pilko perunat, porkkanat ja lanttu. Silppua sipulia ja kuutioi kesäkurpitsa. Pilko pekoni ja makkarat.

Laita kiehuvaan veteen perunat, porkkanat ja lanttu, lisää tomaattimurska ja lihaliemifondia. Paista pannulla voissa sipulit, makkara sekä pekonipalat ja lisää ne keittoon. Keittämisen loppuvaiheessa  lisää mukaan kesäkurpitsanpalat sekä Musta Pekka -juusto. Viimeiseksi tuore timjami.

Tämä oli jo kymmenes keitto, ja kyllä me on todettu projekti hyväksi. Jos haluat hakea jonkun noista (tai mitä tahansa tästä blogista) niin oikealla olevaan HAE-laatikkoon vain teksti ja resepti löytyy…

Ruoasta puheenollen: viikonlopuksi on jo kaksi juhlamenua suunniteltuna, raaka-aineet hankittu, valmisteluja tehty, ja arvaatteko mitä? – On hiihtolomaviikko, ja vaikka meillä ei ole (enää) matkalle lähtöä, häiritsee huominen lentoliikennettä koskeva lakko taas kerran meitäkin!

Tyär kavereineen kun oli tulossa huomenna viikonlopuksi Ouluun, ja – hitto!!! – tietysti juuri tällä kertaa Finskillä, joka on perunut mm. iltapäivälennon Hki – Oulu. Juuri tänä viikonloppuna kun Miniälläkin on vapaat illat, kun minulla ei ole koulua, kun tyär ja kaverinsa saivat järjestyksi siten, että pääsevät lähtemään jo aiemmin töistä, että olisivat ajoissa Rantapellossa: olisi syöty yhdessä, tyär olisi nähnyt kummipoikaansa (Aapelia), mutta nope! Hiton lakko!

Tulevat sitten – onneksi edes – junalla, mutta ovat niin myöhään Oulussa, että pikkuperhe, joka menee huomenna jo kuuden jälkeen töihin ja Aapeli toiseen mummolaan, eivät kyllä enää mihinkään illalliselle voi tulla. Sentään lauantaina näkevät kuitenkin. Ja ihana, että tulevat, vaikka sitten junalla!!

Kuvakertomuksia Lanzarotelta

Lanzaroten ruoka- ja ravintolakokomuksista sananen, joihin liittyen kuvitus yllä. Kuvat etenevät kronologisesti, jokaiselta illalta on kuvia. Ensimmäisenä iltana Yaizassa söimme viehättävän pikkuhotellimme pienessä ravintolassa. Me kolme brittipariskuntaa ja kaksi saksalaista pariskuntaa … Ensimmäisenä iltana, kuten kaikkina muinakin joimme paikallisia viinejä: Yaizan tai El Grifonin viinejä oli eniten tarjolla. Pullollinen paikallista, kelvollista, paikoin oikeinkin hyvää viiniä maksoi ravintolassa 18 – 26 euroa. Kaupassa hyvien espanjalaisten (Torres, Raimat etc.) perusviinien hinnat olivat 5 – 10 euroa.

Kuudennessa kuvassa on meidän sunnuntaipiknikkimme eväät: pikkupaketti jamon serranoa, cheddaria, viinirypäleitä, 2 sämpylää, vaahtokarkkeja ja pullo vintage cavaa. Arvaappas paljonko? Ei ihan kymppiäkään koko hotellihuonelounas, jonka haimme lähimercadosta.

Sunnuntai-iltana menimme bussilla Playa Blancaan kävelemään ja etsittiin hyvä ravintola. Löydettiin – vahingossa – ehkä rantakohteen paras. Lanzarotella ei oikein voi valita ravintolaa sillä varmalla konstilla, että mennään sellaiseen jossa on paikallisia, siellä on hyvä ruoka. Ei ainakaan Blancalla eikä Playa del Carmenissa nähty paikallisia missään muualla kuin töissä ravintoloissa. Mutta siis: La Chalanita (~´pikku vene´) oli yksi parhaista seafood-ravintoloista ikinä. Isäntä itse liekitti ja kaverinsa oli hoiti muutoin ”salin”. Paikka oli ihan täysi ja tavallaan paikallisia: britti- ja tanskalaisia talviasukkeja. Koskaan en ole syönyt niin hyvää tonnikalaa, joka vielä ainakin väitettiin pyydetyn eettisesti, mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Mutta se oli hyvää!

Maanantaina oli vuorossa Yaizan ”La Era” ~hienon näköinen, rustiikkinen ravintola. Sielläkin päivän kala valittiin, ja hieman ihmeteltiin, että sen kanssa tuotiin papas arrugadas (~ryppyperunat) ja tavallista voimakkaampi mojo-kastike. Perunathan Kanarialla on tavallista parempia, mutta mojo vei hienon kalan maun mennessään.

Tiistai-iltana olimme jo Playa del Carmenissa, ja sen rantakadun kymmenistä, sadoista, valitsimme italialaisen ristoranten, jossa sielläkin söimme päivän kalaa. Alkuruoaksi otettiin focacciaa, jollaista en ennen ollut nähnyt: pizzapohjan päälle rucolaa. Lieneekö ihan autenttista italialaista, mutta maistuihan se. Sekin.

Keskiviikkona kävelimme aika kauas, pihvipaikkaan, jossa sitten söimmekin runsaahkon lajitelman tapaksia. Torstaina ja perjantaina söimme ”Vanhassa satamassa”. La Loja ja Salt y Peper olivat ravintolat. Molempia voi suositella.

Hintataso? – Lukuunottamatta La Lojan huippu Surf and Turf -annosta etc. oli ravintolaillan lasku 60 – 77 euroa. Ja siihen kuului pullo viiniä (ei halvinta, päinvastoin), pääruoat, ja joko eturuoat tai jälkiruoat, ja vielä espressot.

Alla sitten kuvasarja Lanzaroten (Yaiza) Campo Santosta. Se oli merkillisen steriili. Ja hautakiven kaiverruksissa hämmästytti että niihin oli useimmiten merkitty kuolinpäivä ja elinvuosien määrä, mutta ei syntymäpäivää.

Pienen kylän asukkaiden ja vainajien eriarvoisuuden näki tuolla hautalehdossa. Huomion kiinnitty myös, että joidenkin hautakukkien joukossa oli pieniä laminoituja kortteja, jotka me tulkitsimme ystävänpäiväkorteiksi.

D.E.P. (~Descanse en Paz) = R.I.P.

Kuvat aukeavat isoiksi oikean ylänurkan kaksoisnuolista klikaten; kestää pienen tovin, mutta kyllä kannattaa.

Ja naisten päivää, hyvät kanssasisaret! Daniel osaa sanoa …

Tavoitteita

Tänään kaksi pitkän tähtäimen tavoitetta toteutettu.

Meillä kävi ”kotikäynnillä” Helpsonin ihminen. Siis näitä piuha-, telkkari-, wifi-, digiboksi-, Festan netti-, teräväpiirto-, wlan- kaikkea muuta tietoliikenneasiaa hoitamassa. Minun henkilökohtaisen tukiaseman/asemantuen konsultaatio 😉 on keskittynyt lähinnä mökkiyhteyksien hoitamiseen ja kun ei omat tiedot em. juttujen kuntoonsaattamiseen enää riittäneet, joten nyt oli turvauduttava ulkopuoliseen, maksulliseen apuun. Ja pikkuisen keskenhän se sitten(kin) jäi. Mutta jo paljon eteenpäin. Ja että minä olen saanut asian jo alulle! Enkä ole suunnitellut kuin suunnilleen puoli vuotta ko. juttua!!

Ja toinen ”ikuisuuskysymys”, jonka kanssa eteneminen ei ole ollut niinkään minusta vaan ihan muista seikoista kiinni, oli, että sain roudattua äidin ulos Caritaksesta. Pikkujoulut, joulut, uudetvuodet, loppiaiset, ja jo valmiiksi pääsiäinen ja vappukin vietettiin tänään Nallikarissa. Pehtoori ja systeri olivat mukana kun kävimme Nallikarissa blinimenusta ja auringonlaskusta nauttimassa.

Minulla kun on tämä tiistainen soppavaihe menossa, niin lopulta juuri minä skippasin blinit ja kokeilin Nallikarin uudistuneesta menusta alkuun kalalajitelman ja pääruoaksi bouillabaisen, jonka olen siellä kerran ennenkin syönyt hieman pettyen – siis ravintolalle uusi mahdollisuus. Ja kannatti.

Kattilallinen soppaa! Enpä ole koskaan itse bouillabaissea tehnyt, joten kyllähän sekin tulee olemaan jossain vaiheessa ”Jokaviikkoinen soppamme” ohjelmassa. Huomenna tai torstaina kuitenkin hiihtoloman kunniaksi Lepolandian makkarasoppa! Mielenkiintoiselta vaikuttaa!

Meidän kylän pappila

Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.

Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉

Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.

60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.

Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.

Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.

Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.

Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.

Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.

Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.

Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.

Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉



Valo ja happi on hyväksi

Monta kertaa jää kuvaamatta arkea, sitä tavallista elämänmenoa. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisi jäljellä yksikään kuva Koskelantieltä 60-luvulta. Siltä ajalta kun sitä pitkin kansakouluun tai pyhäkouluun kuljin. Eipä ole yhtään sellaista kuvaa vastaan tullut. Jos jollakin on, olisin iloinen jos näkisin.

Tänään – kun onneksi maltoin vitkutella lenkille lähtöä puoleenpäivään asti – otin kameran mukaan, ja päätin kuvata varkkarilenkkini. Olihan sää mitä hienoin. Tuli mieleen, että olisi ollut hieno mäkipäivä, ladullakin olisi voinut viihtyä. Ilma oli kuten mökillä kevättalvella parhaimmillaan.

Tänään jos joskus tuli todettua, että liikkumisen endorfiinin, hyvän fiiliksen, hapensaannin, kalorinkulutuksen hyvää tekevä vaikutus kertautuu suorassa suhteessa valon ja auringon määrään. Ihan kuin tänään olisi lenkillä tullut kerätyksi voimaa ja hyvää oloa todella paljon. Vaikka oli pakkasta (- 8 C), oli myös tyven, ja ihan poikkeuksellisen hieno keli.

Yllä oleva kuvakaruselli on lenkin varrelta (pääosin Meri-Toppilasta, mutta myös siltä koko elämäni tarpomalta Koskelantieltä), kannattaa klikata koko näytön kokoiseksi oikean ylänurkan kahdesta nuolesta.

Kerron matkan varren kuvista jotain, myöhemmin, ehkä jo huomenna tähän lisäilen. Nyt alkaa olla iltavillin rauhoitusaika, pesulle, puurolle ja nukkumaan. Apsu on eka kertaa meillä yökylässä, joten nyt takaisin Fischer Pricen ja Syylari-Cityn maailmaan…

Kymppiviikko on Aapeli-viikko

Ennen, entisessä elämässäni, oikeastaan koko elämäni, kymppiviikko on ollut lomaviikko (tavalla tai toisella), ja mökkiviikko. Enemmän kuin puolet elämäni kymppiviikoista olen viettänyt Saariselällä, joko asuntovaunuelämää Laanihovin takapihalla tai Hangasojan varressa mökillä. Nyt ei mökille lähdetä. Ei vaikka nyt olisi periaatteessa ihan mahdollista. Mutta ei. Nyt kymppiviikko on Aapeli-viikko, mummeilu-viikko.

Juniorilla on koulusta vapaata, mutta onpa perheellinen, rahantarpeinen poika saanut tienestipaikan ensi viikoksi, ja kun Miniälläkin on aamua-iltaa töitä, niin nyt mummille ja papalle on ´käyttöä´.

Tänään Apsu tuli jo aamusella, ja aurinkoisessa pakkassäässä sain lähteä pojan kanssa Emmaljunga-kauppareissulle. Ja eka kertaa elämässäni pukkasin sellaisia auto-kauppakärryjä. Ei ollut meidän lasten ollessa pieniä sellaisia. Mutta tänään oli. Huomasin ohjattavuuden aika huonoksi, mutta olipa se yksi iso ilo elämässä olla Aapelin kanssa sellaisen ”ratissa”. Olipa se ilo tepastella Koskelantiellä rattaiden kanssa ja yhdessä tunnistaa automerkkejä: papan automerkki, mummin automerkki, isin automerkki, mömmö (= Volvo), toi (Toyota), erikseen vielä kuorma-autot, linja-autot, ja mikä riemu!!!: traktorikin nähtiin. Ei mikään turha kauppareissu.

Yhdessä mentiin päikkäreille. Siinä mietin, että onpa elämä mallillaan. Kaikki hyvin.

Pakkaspäivänä

Ihan mieletön auringon paiste ja pakkaskeli tänään. Ulkona näytti siltä kuin olisi hiihtolomalla Lapissa. Kimmeltäviä, valkoisia hankia, sininen, liki silmiä kirveltävä valo taivaalla, pakkasta niin paljon, että oli liikuttava, ettei palelisi.

Olin aamulenkillä – oikeastaan liiankin – varhain. Oli aika kylmä, mutta niin kaunista.

Kannattaa klikata kuvat isommiksi! 

Keskipäivän auringon aikaan kuvailin sitten kotipihalla.

Samalla kun puuhailen kaikenmoista erinomaisen tähdellistä. Tiedättehän tunteen, että JUURI TÄNÄÄN on pestävä jääkaappi ja uuni, juuri tänään minun on aloitettava miniän synttärilahjan teko, juuri tänään on terotettava kaikki veitset, juuri tänään on (p)lankattava kaikki kengät.

No hyvä on. Kerran vuosisadassa, tai jotain, tulee noiden asioiden kanssa tuollainen ”pakko tehdä tänään” -fiilis, ja sellaisenhan voi aiheuttaa ainoastaan se, ettei ole oikeastaan mitään muuta välttämätöntä, ei mitään sellaista, joka ”pitää” tehdä, ei sellaista, mihin on velvoitettu, ei mitään, mitä on luvannut. Sitten keksii kaikkea tuollaista. Hyvähän se tietysti on, että tulee nuokin aina joskus hoidetuksi. Tänään siis niiden aika.

Jääkaappia jynssätessä mietin vielä eilisen illan elokuvaa: La La Lande. Sitä on paljon kehuttu, palkintoja pokattu (neljä Oscaria?) ja paljon siltä odotin. Se OLI hyvä elokuva. Tai oikeastaan mietin, että se on nimenomaan IHANA elokuva. Se ei ole suurenmoinen, ei ihan ainutlaatuinen, ei tavattoman pitkäksi aikaa mieleen jäävä, ei pakahduttava, mutta se on IHANA. Se on romanttinen komedia, muttei tavanomaisessa merkityksessä, se on musikaali, jossa on jotain nostalgista, se on visuaalisesti, nimenomaan visuaalisesti, erittäin viehättävä elokuva. Viihdyttävä, muutama hyvä dialogi, paljon katseltavaa, hyvin pienesti liikuttava, mutta kaikkinensa se on kehunsa ja Oscarinsa ansainnut.

 Nyt lähdemme viininmaistiaisiin. Teemasta ei tietoakaan, mutta muistin aikana, ja kun ehkä huomenna hiihtolomaviikonlopun viinejä Alkosta olet hakemassa, niin tässä vinkki, joka meillä on joulusta asti ollut lemppariviini. Stockan (nyk. Oulun Keskustan Alko (mikä minusta kuulostaa pahalta: Oulun Keskustan Alko!!) Alkossa myytiin joulun alla piementolaista Barbera Appassimentoa. Sitä myytin kolmen pullon ”salkuissa” (tosin myös kappaleittain). Kokeilehan!

Leppoisaa arkea

Huolimatta siitä, että koko maisema on valkoisena ja siitä, että viimeisen vuorokauden aikana on satanut toistakymmentä senttiä lunta, on kevät. Maaliskuu on kevätkuukausi, helmikuu ja februarfobiani on takana. Tänä vuonna poikkeuksellisen helposti, mihin vaikuttaa varmasti näytön jälkeinen lomafiilis ja Lanzarote.

Keväällä kuuluu vaihtaa kukkiin multia. Minä yleensä vähät välitän moisesta ”kuuluu vaihtaa”, mutta tänään vaihdoin. Ja sellainen uuden aikakauden muassaan tuoman huononnuksen hoksasin, että kun sanomalehdissa on siirrytty tabloid-kokoon, tulee paljon enemmän multasotkua kodinhoitohuoneeseen, koska suojana oleva lehti on niin pieni. Tähän voisin sanoa kuten esimiehelläni viimeiset kymmenen vuotta oli tapana todeta vähän joka asiaan: ”Ennen oli paremmin”.

Lehtiin liittyvä toinenkin asia, josta on pitänyt jo aika päiviä sitten rätvättää, on Postinen! Että voi olla turha lärpäke! Kaksi kertaa viikossa jaetaan kaikkiin talouksiin! Postin sivulla todetaan

Nelisivuisen Postisen konsepti on tutkittu ja asiasisältö suunniteltu kuluttajien toiveiden mukaiseksi. Postinen sisältää ajankohtaista tietoa Postista ja Postin palveluista.

Vaikka postilla nyt on jos jonkinlaista uutta palvelua ja uutta tominnassa, niin tuskin tarvitaan kaksi kertaa viikossa erikseen ilmentyvää lehteä niistä tiedottamiseen! Mainoslehtiä on kyllä ihan riittämiin muutoinkin. ”Kuluttajien toiveiden mukaiseksi”?  – Kuka toivoo tuollaista paperin tuhlaamista? Noh, posti saa mainostuloja, mutta onko tämä oikea keino postin kannattavuuden lisäämiseksi? Minen ymmärrä.

Tästä tupsahduksesta huolimatta oikein hyvän mielen päivä ollut tänään. On vaan niin mukava, kun aikaa tehdä vaikka ja mitä ”tavallista”, eikä tänään ollut hammaslääkäriä eikä kyllä juuri särkyäkään. Wuhuu! Kampaajalla kävin, piti aamulla kävellä sinne, mutta lumisateesta sain parahultaisen (- jäi vaivaamaan tuon sanana alkuperä, selitys löytyi täältä) syyn mennä autolla. Samalla kävin sitten jo katselemassa ja ostelemassa tykötarpeita viikon päähän: tyär tulee ensi viikon lopulla kaverinsa kanssa käymään kotikotiiin, joten on hyvä syy kokkailla erityisherkkuja.

[Kuvassa  La Gasonen portti. Pikkuhotellimme Yaizassa.]

Kuva-asioitakin siis tänään, mutta enimmäkseen kaikkea muuta.  Ja nyt lähden leffaan: La La Land! Hiihtoja kun en seuraa, eilen luin mainion Meikkipussin pohjalla -kirjan (palannen siihen vielä), joten ei ole kirjaa houkuttamassa, eikä tänään koneella istuksiminen houkuta kuten tavallisesti. Siispä huomiseen!