Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici! 



Kuvamuistoja Yaizasta

Paluu Lanzarotelle, ja siellä Yaizaan.

Olen tänään aloittanut matkakuvien perkaamisen. Perattavaa todella on. Ensimmäinen kansiollinen on valmiina. Tai siis oikeastaan toinen, sillä jo perillä tein Femes-patikasta yhden kansion.

Nyt kuvia on Yaizan kylästä, joka ei olekaan valittu ainoastaan Kanarian kauneimmaksi, vaan koko Espanjan kauneimmaksi kyläksi, – näin ainakin Aurinkomatkojen opas kertoi. Ja kyllä se hyvin viehättävä pieni kylä olikin. Kirkko, kolme kauppaa, alakoulu ja päiväkoti, kolme ravintolaa, muutama ”ukkobaari”, yksi turisteille suunnattu keskus (käsityömyymälöitä ja lounaskahvila), lääkäri, bussipysäkki.

Kylä oli enimmäkseen paikallisten asuttama, joskin myös loma-apartementoksia ja kaksi hotellia siellä oli. Ja cementerio tai campo santo eli hautausmaa. Sen kuvista teen sitten erillisen kansion…

Yaizassa kuten koko Lanzarotella (pl. pääkaupunki Arricife) kaikki talot ovat valkoisia, korkeintaan kaksikerroksisia. Yaizassa ovet ja ikkunoidenpuitteet ovat enimmäkseen vihreitä. Se on merkki siitä, että talonväki saa elantonsa joko kaupantekoon tai sitten maantalouteen liittyen. Sinisiä ikkunanpuitteita ei saaren sisäosan kylässä juuri näkynyt, – ne kun kertovat merenkulun ja kalastuksen harjoittamisesta. Ruskeat taas ovat ”varakkaampien taloissa”. Ei opaskaan tiennyt, mikä on se vuosittaisten tulojen tai kiinteän omaisuuden raja, jonka ylitettyään on soveliasta käyttää ruskeaa maalia.

Talojen puutarhat ja pellot olivat enimmäkseen laavahiekan peittämiä. Mustia kenttiä, joihin paikka paikoin oli jo kevätkylvöt tehty. Laavamurske/hiekka sitoo vettä, joka yön kasteesta tulee, kivi on hohkaista, pieniä reikiä täynnä, joten se on kuin onkin hyvä alusta perunoille, tomaateille, sipuleille, joita näytti eniten olevan pelloissa. Sekä viinille! Ja kaikissa noissa sitten on isompi tai pienempi häivähdys vulkaanisen maaperän jättämää makua.

YAIZA-kuviin tästä. KLIKS

Jokaviikkoinen soppamme etelän tunnelmissa – sakea katkarapukeitto

Että ruoka ei unohtuisi! Jokaviikkoinen soppamme!

Tänään oli siinä ja siinä, että tarjoanko pikkuperheelle sapuskaa, sillä kotiuduimme viime yönä vasta kahden jälkeen… että viitsisinkö?

Oli kuitenkin hyvä ja tarpeen nousta kahdeksan tietämissä pakkasaamuun, jotta päästäisiin taas kotimaan ja arjen rytmiin. Paluurutiinit (laukkujen purku, lähipiirin ”check”, kauppa, pyykki, lenkki, hammaslääkäriajan varaaminen, posti, kuvien (1600) lataaminen koneelle etc.), mutta nykyisin uutena kotiinpaluujuttuna on, että Aapelia olisi ilo nähdä. Ja ”Jokaviikkoinen soppamme”! Siispä kutsu pojalle perheineen tulla sunnuntaipäivälliselle.

Laskiaissunnuntaina olisi ollut papukeiton aika, mutta …

Vielä etelämaalaisissa tunnelmissa, vielä äyriäisten maussa pysyäkseni tein alkuruoaksi katkarapukeiton, jonka pohjaidea on vanhassa Hesarin ”Ruokatorstain” ohjeessa, mutta jota olen itse mukaillut ihan omanlaisekseni. Tämä on enempi kevään keitto, ehkä pääsiäis- tai vappupöytään tai kesällä illan lopun kevyt päätös, mutta nyt meidän ruokavuodessa tämän paikka oli tänään. (Ohjeen Puljonki-liemiin palaan tässä joku viikko.)

Katkarapukeitto (neljälle)

1 sipuli
1 porkkana
1 fenkoli
1 valkosipulinkynsi
2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
½ l Puljonki-kalalientä (tai vastaava määrä nestettä kala/äyriäisfondista)
1 prk Campbell-tomaattikeittoa
1 dl valkoviiniä
1 dl kuohukermaa
tilliä, ruohosipulia
suolaa, valkopippuria (ripaus peperoncinoa)
katkarapuja, paljon (500 g)

Pilko kasvikset nopan kokoisiksi kuutioiksi. Kuullota ne hyvin voissa. Ripottele päälle vehnäjauhot, ja lisää kalaliemi. Anna kypsyä kymmenisen minuuttia, lisää tomaattikeitto, valkoviini ja jatka keittämistä miedolla lämmöllä, kunnes keitto sakenee. Lisää loppuvaiheessa kerma ja koristeeksi tilliä ja ruohosipulia. (Tähän asti voit tehdä valmiiksi odottamaan syöjiä).

Aivan lopuksi lisää keittoon puolet katkaravuista ja kuumenna nopeasti, ja sitten laita loput ravut keiton pinnalle ja vie tarjolle.

Oheen bruchettaa, ja lasillinen hyvää valkoviiniä, niin ei edes kunnolla huomaa palanneensa kotiin. 😉 Semminkin kun iltapäivällä paistoi aurinko!


Koko päivä matkaten

Kahden pysähdyksen taktiikalla kohti kotia. Ensimmäinen pysähdys oli Bordeaux´ssa: tekninen välilasku eli käytiin tankkaamassa. Nyt toinen välilasku: odotellaan Helsinki – Vantaalla Oulun konetta, jotta päästäisiin yöksi kotiin.

Aamulla nousimme tasatahtia auringon kanssa, seitsemän jälkeen herättyä todettiin, että olisi hyvää aikaa käydä vielä aamulenkki rantapromenadilla. Tunteroisen lenkin aikana aurinko ehti nousta jo melko korkealle.

Perusteellista suihkuttelua, hiusten kuivaamista (kesti tuolla kosteahkossa ilmanalassa ihan tolkuttoman kauan), pakkaamista. Viimeisen kerran hotellin huikealle aamiaiselle. Ison, meidän mielestämme oikein hyvän Las Costas -hotellin aamiaistarjonta ei ollut mitenkään erikoisuuksilla erottuva, mutta kaikkea ”tavallista” oli monenlaista: mehuja, kahveja, juustoja, leipiä, hedelmiä, munakkaita, pannukakkuja, hilloja, leikkeleitä, pähkinöitä, kaikkia oli monenlaisia. Ainoa espanjalainen ”erikoisuus” oli tortilla eli perunamunakas, jota oli myös ja vielä parempaa Yaizan pikkuhotellissa. Niin ja ne omenaletut.

Hyvin syöneenä oli hyvä lähteä kentälle. Hotelli oli sikälikin hyvä, että se oli aina viimeisenä jonnekin lähtiessä ja ensimmäinen palatessa. Eli muista Aurinkomatkojen hotelleista retkeläiset ja lentokentälle lähtijät oli haettu ennen meitä. Meidän hotellissa Puerto del Carmenissakaan ei ollut ketään muita suomalaisia kuin me, kuten jo aiemmin oli puhetta, yhdistelmämatkalaisia (Yaiza – Puerto del Carmen) ei koko koneellisesta ollut muita kuin me. Ja olisi kyllä kannattanut. Tämä oli hyvä ´combo´.

Lanzaroten Arricifen aeroporto oli ihan hotellimme lähellä, eilenhän sinne käveltiinkin, joten hyvissä ajoin olimme varsin vilkasliikenteisellä kentällä. ”Departures”-taululla oli klo 11–15 välillä yhteensä 45 lentoa. Siis viiden minuutin välein lähti koneellinen turisteja takaisin kotimaahan. Lähtötiskejä oli 40 ja homma hoitui, ei mitään mañana-meininkiä, vaan liukuhihnalla turistit lastattiin paluulennolle. Ihan selkeästi saarella oli eniten brittejä, sitten saksalaisia.

Kentällä oli paljon parempia tuliaiskauppoja kuin mitä me Avenida de Playesiltä eilen löysimme, joten vielä Apsulle t-paita ja kotiin vähän paikallisia herkkuja. Hyviä kauppoja olisi – näköjään – ollut Vanhassa Satamassa, jossa eilen kävimme syömässä. Mutta eipä me nyt niin noiden kauppojen perään oltukaan.

Lähtöselvitysjonossa pohdittiin, että taisi olla viimeinen kertamme Lanzarotella. Ei niin, että jotain muuta kuin hieman toivottua heikommat kelit, olisi mennyt pieleen tai että saari olisi huono talvilomakohde, päinvastoin. Mutta eipä jäänyt mitään, mitä jäisi niin tavattomasti jäisi kaipaamaan, että uudestaan olisi päästävä. Jos Kanarialle joskus lähdetään niin ehkä sitten se vielä näkemätön Fuenteventura. Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera ja nyt Lanzarote on käyty.  Ja Kanariaa enemmän – jo tuttu – Madeira houkuttaa kyllä patikoijaakin enemmän. Siellä kun on paikallistakin elämää. Se on monipuolisempi monin tavoin.

Kaikkein eniten minua kyllä kiehtovat auto-laiva-talonvuokraus -reissut Italiaan tai muualle eteläisempään Eurooppaan. Ja vielä touko-kesäkuussa jos saa valita. Seuraavat reissut on kyllä jo päätetty, ja suunta on pääasiassa pohjoiseen: Tornio, Tornio, Hangasoja, ja sitten keväämmällä Helsinkiin tyttären luo.

Reilun seitsemän tunnin matkalla luin Alan Bradleyn ”Filminauha kohtalon käsissä”. Minulle uusi tuttavuus nämä Bradleyn dekkarit. Eivät ole turhan jänniä, saatikka väkivaltaisia. Kirjan hersyvä kieli, värikkäät sanakäänteet, brittiläisen mielenmaiseman sarkastinen tarkastelu viihdyttivät meno- ja paluulennolla.

 

Päivä kohteessa – Puerto del Carmen

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Tässä taustalla näkyy eilinen huiputus, De La Corona.

Tänään on ollut ehkä reissun lämpimin päivä: Avenida del Playas´n  apteekin mittari näytti iltapäivällä +22C.

Näinhän tämä helmikuu kuluu ilman ahistusta, ilman pakkasen puraisua, kristallisen valon kiristystä.

Meillä tänään ohjelmaton päivä, joten päätimme viimein kävellä Puerto del Carmenin rantapromenadin Arricifeen, joka on saaren nykyinen pääkaupunki. Se on koko saaren ainoa paikka, jossa talot voivat olla muun värisiä kuin valkoisia ja jossa talot voivat ilman erityislupaa olla korkeampia kuin kaksikerroksisia. Nämä säädökset on omaksuttu ja niistä pidetään kiinni Manriquen ohjeistuksen mukaan. Hänen ansiotaan on myös, että täällä ei ole teiden eikä katujen varsilla mainoksia, ei vilkkuvia valokylttejä, ei kirkuvia värejä maisemassa.

Tuulisessa aamupäivässä, meren rannalla oli hyvä tepastella. Kävelemäänhän tänne on tultu. Ja ihmetellä saarelle laskeutuvien lentokoneiden määrää! Vartin välein niitä laskeutui. Onhan se perjantai vaihtopäivä. Niin kuin lauantaikin. Joten johan tässä on sellaista loman lopun tunnelmaa.

Ja lähdettiinpä sitten iltapäivällä ”kaupoille”. Vielä ei oltu käyty kuin läheisissä supermercadoissa sekä Yaizassa että täällä Puerto del Carmenissa, mutta nyt oli aika etsiä mm. matkamuistomyymälä, josta ostettiin ”pakollinen” jääkaappimagneetti, käydä kosmetiikkakaupassa ostamassa itselle muutama voidepurkki (ovat oikeasti ainakin kolmanneksen halvempia täällä kuin Suomessa) ja etsiä nuorille ja Apsulle jotain pientä viemistä. Ja löydettiinhän me… Mutta eipä täällä kyllä shoppailumahdollisuudet ole mitkään kummoiset, pieniä putiikkeja on kymmeniä, tai varmaan satoja, mutta eipä mitään, mikä kiehtoisi – enempi vähempi sellaista turistikrääsää, pyyhkeitä ja muovia monessa muodossa. Jopa Saariselän raitilla on parempia kauppoja.

Lounas kuitattiin yhdellä pääkadun kymmenistä terasseista kuohuvalla ja oluella sekä hotellihuoneeseen ostetulla Ibericon Jamonilla ja hedelmillä.  Kun kuitenkin päivän kävelysaldo oli taas pitkästi yli 10 kilometriä, on jo kovakin nälkä. Mehän hieman ronkeleita olemme näiden ruokapaikkojen suhteen, joten tänäänkin toiseen päähän tätä rantakohdetta lähdetään. Tänään ei kävellä, bussilla matka maksaa 1,40 henk. ja taksilla viisi euroa, joten turvaudumme moottoroituihin kulkuvälineisiin.

Ehkä vielä palaan kuvien kera … jos netti toimii… mikä ei todellakaan ole varma asia…

 

Volcán de La Corona (609 mpy) huiputettu

Patikkapäivä, paras päivä.

Tälle päivälle olimmme tilanneet/ostaneet ohjatun patikkareissun. Aamuyhdeksältä Carlos tuli kahdeksanpaikkaisella Fiatillaan hakemaan meidät hotellilta. Kyydissä oli jo ranskalaisperhe (vanhemmat + kaksi alakouluikäistä poikaa) ja sitten suuntasimme kohti Timanfayan kansallispuistoa. Päivän pääkohde oli Volcán De La Corona (609 mpy), jonka huippua kohti puolen päivän jälkeen lähdimme kapuamaan.

Sitä ennen pari pientä pysähdystä, joiden aikana Carlos selitti meille englanniksi ja ranskalaisille ranskaksi joitain mielenkiintoisia pieniä asioita… Niin kuin nyt vaikka tuosta opuntiakaktuksesta. Juuri sen hedelmistä tehtyä likööriähän me eilen maistelimme, mikkihiirikorvaista kaktusta on toki nähty myös La Gomeralla ja Meksikossa, mutta eipä ollut tietty, että sitä oikein pelloissa viljellään. Täällä viljellään, eikä suinkaan – vain – sen hedelmän takia. Tärkeämpi on se kirva, joka elää mikkihiirenkorva-kaktuksen pinnalla. Se kerätään, murskataan ja siitä saadaan punaista väriä! Kosmetiikka-, makeis- ja Campari-teollisuus käyttää sitä!

Carlos kuljetti meitä saaren pohjoisosassa, ja toisin kuin sääennusteet olivat pelotelleet, oli meillä mitä mainion patikkakeli. Aurinkoa – ja toki tuultakin – riitti. Eikä satanut, se oli tärkeintä. Ei ollut liian kuuma, oli hyvä ajella ja välillä pysähdellä, käydä kukkulan rinteillä katsomassa vedenkeruuta, erikoisia kasveja ja taas jatkaa matkaa.

Nämä yllä olevat kuvat La Coronan reunalta. Se myös ylimmässä kuvassa. Klikkaahan kuvat isommiksi…

Alla kuvissa La Graciosa, paratiisisaari joka kuuluu Lanzaroteen. 700 asukasta, alakoulu, internet, ja pitkä historia.

(Alla) Mä näitä polkuja ….

Carlos on syntynyt Zürichissä, asunut Lanzarotella 29 vuotta, tehnyt jos-vaikka-ja-mitä, ja torstaisin tekee näitä patikkaretkiä. Jos Lanzalla tarvitset patikka-, kajakki- tai sukellusohjaajaa, niin voimme suositella- Carlos. Kyseltyäni hän ehti kertoa kaikenmoista, mm. niistä kameleista, joita sunnuntaina Ugan reitillä nähtiin ja venäläisistä turisteista… kerron teillekin myöhemmin.

Tulivuori De la Corona oli siis pääkohde, mutta kävimme myös laavatunneleissa, kaktuspuistossa, pienellä piknikillä, … hyvä päivä tänään. Kovasti meidän mieleinen. Myöhäinen lounas oli Tuc-keksejä ja chorico-makkaroita hotellihuoneessa, joten aika aikaisin lähdimme hiljalleen tepastelemaan kohti Vanhaa Satamaa ja paria valmiiksi katseltua ravintolaa.

Matkaa hotellista, Playa del Carmenin länsipäädystä vanhaan satamaan tuli hyvinkin viitisen kilometriä, joten päivän askelsaldo oli reilut 20 000 askelta. Hyvä niin.

Se ”antoi luvan” syödä viikon kalleimman annoksen ”Surf and turf” – enpä ole tainnut ennen syödä. Nyt sitten hummeria ja sisäfilettä. Varsinkin hummeri oli suurenmoista, eikä pihvissäkään vikaa. Oheen otimme pullon El Grifon punaviiniä. Paikallinen Lister Negro ja Syrah -rypäleinä. Tuhtia oli, ja rikki maistuu, mutta lopultakin todella hyvin sopi ruoan kanssa. Ja illan lasku koko viikon suurin: 92 euroa! Siis ”kattausmaksu”, johon tuolla kuului leipää, oliiveja ja manchegoa, valtava pihvi ja puolikas hummeri (usein pelkkä hummeri on tuon hintainen), pullo talon kalleinta lanzarotelaista punaviiniä, yksi jälkiruoka ja yksi jälkiruokaviini. Siisti, miellyttävä paikka, ihan keskellä vanhaa satamaa, ulkoterassilla liki tyvenessä Atlantin illassa, tähtitaivaan alla.



Retkipäivä: Manrique et al.

Villi arvaus mitä tuossa on? – Pieni kappale Aloe Veraa! Se oli tämän päiväisen retkipäivän ensimmäisessä kohteessa. Olipa mielenkiintoista tutustua viljelyyn, jalostamiseen, historiaan ja tuotteisiin. Ja kyllähän sieltä käsigeeliä tuli ostettuakin.

Retkelle lähdettiin vasta puolikymmeneltä, mutta minähän olin hereillä kuudelta! Parvekkeeltamme näytti seitsemän jälkeen tältä!

Alkuviikon Yaizassakin joka aamu kuudelta heräsin, koska yläkerrassa asuva setä lähti käymään vessassa siihen aikaan. Täällä rannikon hienossa hotellissa on parempi äänieristys, ja nuorempia hotellihuonenaapureita, mutta joku lähti matkalaukkuineen aamukuudelta, ja minähän sitten jäin hereille. Argh!

No niin, mutta tänään siis Aurinkomatkojen bussiretkellä Lanzaroten pohjoisosiin… Ennen kaikkea tutustuimme lanzarotelaisen taiteilija-arkkitehti César Manriquen elämään, tekemisiin, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja kotitaloon, joka on rakennettu maan alle laavakupliin.

Kävimme Manriquen suunnittelemas laavajokien jättämissä luolastoissa, joista on tehty turistinähtävyys. Siis Manrique on suunnitellut tämänkin kohteen, – Jameos del Agua. Siellä on maanalainen merivesilampi, 600-paikkaisen konserttisalin, palmulampi, kaktuspuutarha ja paljon muuta.

Tuossa lammessa kasvaa valkoisia pienen pieniä rapuja, niistäkin on kuvia, mutta kun tämä bloggaaminen (nettiyhteys surkea, vaikka ostin 18 eurolla lisää nopeutta!!!) on nyt vähän tuskaista, niin joudutte odottelemaan …

Bussimatkalla näimme, kuulimme ja opimme kaikenlaista, ja poikkesimme saaren toiseksi korkeimman vuoren (täällä on 100 tulivuorta, vaikka saaren koko on vain 20 x 60 km) huipulla. Näköalat hienot, ja sitten ohjelmaan ”kuului” kaktusliköörin maistaminen.

Makeaa oli, jouluista, minusta tuo tarjollepanokin muistutti tulivuorta. Sen verran makeaa oli, ettei tarvitse kotiin ostaa. Eikä muuten paikallisia viinejäkään (palaan niihinkin myöhemmin).

Retken viimeinen kohde oli César Manriquen kotitalo. Sekin on laavakupliin tehty. Kerrassaan vaikuttava!

Kun hotellille kolmen kieppeissä palasimme, oli tämän loman ensimmäinen altaalla köllöttelyn aika. Auringossa lasten kanssa chattailimmme, torkuimme, lämmöstä (+ 21 C) nautimme.

Illansuussa palattuamme altaalta, kuvien purkamisen, etc jälkeen oli aika lähteä syömään, vaikkei minulla kyllä juuri nälkä ollutkaan. Olimme päivällä – joutuneet – syömään retkiravintolassa, – ja minäkin onneton paellaa menin syömään lounaaksi, vaikka tämän hotellin aamiainen tarjoaa energiaa vaikka koko päiväksi. Omenaletut olivat muuten aika sairaan hyviä.

Mutta siis. Vielä kävelimme lähelle vanhaa satamaa (mutkin 6 km hotellilta) ja löysimme tapas-paikan. Eka kertaa ikinä tapaksia Espanjassa oikein ruoaksi asti. Cannabistakin olisi ollut tarjolla, jätimme väliin. Kun on huomenna taas oikea patikkapäiväkin… ja muutenkin.