Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici! 



Kuvamuistoja Yaizasta

Paluu Lanzarotelle, ja siellä Yaizaan.

Olen tänään aloittanut matkakuvien perkaamisen. Perattavaa todella on. Ensimmäinen kansiollinen on valmiina. Tai siis oikeastaan toinen, sillä jo perillä tein Femes-patikasta yhden kansion.

Nyt kuvia on Yaizan kylästä, joka ei olekaan valittu ainoastaan Kanarian kauneimmaksi, vaan koko Espanjan kauneimmaksi kyläksi, – näin ainakin Aurinkomatkojen opas kertoi. Ja kyllä se hyvin viehättävä pieni kylä olikin. Kirkko, kolme kauppaa, alakoulu ja päiväkoti, kolme ravintolaa, muutama ”ukkobaari”, yksi turisteille suunnattu keskus (käsityömyymälöitä ja lounaskahvila), lääkäri, bussipysäkki.

Kylä oli enimmäkseen paikallisten asuttama, joskin myös loma-apartementoksia ja kaksi hotellia siellä oli. Ja cementerio tai campo santo eli hautausmaa. Sen kuvista teen sitten erillisen kansion…

Yaizassa kuten koko Lanzarotella (pl. pääkaupunki Arricife) kaikki talot ovat valkoisia, korkeintaan kaksikerroksisia. Yaizassa ovet ja ikkunoidenpuitteet ovat enimmäkseen vihreitä. Se on merkki siitä, että talonväki saa elantonsa joko kaupantekoon tai sitten maantalouteen liittyen. Sinisiä ikkunanpuitteita ei saaren sisäosan kylässä juuri näkynyt, – ne kun kertovat merenkulun ja kalastuksen harjoittamisesta. Ruskeat taas ovat ”varakkaampien taloissa”. Ei opaskaan tiennyt, mikä on se vuosittaisten tulojen tai kiinteän omaisuuden raja, jonka ylitettyään on soveliasta käyttää ruskeaa maalia.

Talojen puutarhat ja pellot olivat enimmäkseen laavahiekan peittämiä. Mustia kenttiä, joihin paikka paikoin oli jo kevätkylvöt tehty. Laavamurske/hiekka sitoo vettä, joka yön kasteesta tulee, kivi on hohkaista, pieniä reikiä täynnä, joten se on kuin onkin hyvä alusta perunoille, tomaateille, sipuleille, joita näytti eniten olevan pelloissa. Sekä viinille! Ja kaikissa noissa sitten on isompi tai pienempi häivähdys vulkaanisen maaperän jättämää makua.

YAIZA-kuviin tästä. KLIKS

Jokaviikkoinen soppamme etelän tunnelmissa – sakea katkarapukeitto

Että ruoka ei unohtuisi! Jokaviikkoinen soppamme!

Tänään oli siinä ja siinä, että tarjoanko pikkuperheelle sapuskaa, sillä kotiuduimme viime yönä vasta kahden jälkeen… että viitsisinkö?

Oli kuitenkin hyvä ja tarpeen nousta kahdeksan tietämissä pakkasaamuun, jotta päästäisiin taas kotimaan ja arjen rytmiin. Paluurutiinit (laukkujen purku, lähipiirin ”check”, kauppa, pyykki, lenkki, hammaslääkäriajan varaaminen, posti, kuvien (1600) lataaminen koneelle etc.), mutta nykyisin uutena kotiinpaluujuttuna on, että Aapelia olisi ilo nähdä. Ja ”Jokaviikkoinen soppamme”! Siispä kutsu pojalle perheineen tulla sunnuntaipäivälliselle.

Laskiaissunnuntaina olisi ollut papukeiton aika, mutta …

Vielä etelämaalaisissa tunnelmissa, vielä äyriäisten maussa pysyäkseni tein alkuruoaksi katkarapukeiton, jonka pohjaidea on vanhassa Hesarin ”Ruokatorstain” ohjeessa, mutta jota olen itse mukaillut ihan omanlaisekseni. Tämä on enempi kevään keitto, ehkä pääsiäis- tai vappupöytään tai kesällä illan lopun kevyt päätös, mutta nyt meidän ruokavuodessa tämän paikka oli tänään. (Ohjeen Puljonki-liemiin palaan tässä joku viikko.)

Katkarapukeitto (neljälle)

1 sipuli
1 porkkana
1 fenkoli
1 valkosipulinkynsi
2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
½ l Puljonki-kalalientä (tai vastaava määrä nestettä kala/äyriäisfondista)
1 prk Campbell-tomaattikeittoa
1 dl valkoviiniä
1 dl kuohukermaa
tilliä, ruohosipulia
suolaa, valkopippuria (ripaus peperoncinoa)
katkarapuja, paljon (500 g)

Pilko kasvikset nopan kokoisiksi kuutioiksi. Kuullota ne hyvin voissa. Ripottele päälle vehnäjauhot, ja lisää kalaliemi. Anna kypsyä kymmenisen minuuttia, lisää tomaattikeitto, valkoviini ja jatka keittämistä miedolla lämmöllä, kunnes keitto sakenee. Lisää loppuvaiheessa kerma ja koristeeksi tilliä ja ruohosipulia. (Tähän asti voit tehdä valmiiksi odottamaan syöjiä).

Aivan lopuksi lisää keittoon puolet katkaravuista ja kuumenna nopeasti, ja sitten laita loput ravut keiton pinnalle ja vie tarjolle.

Oheen bruchettaa, ja lasillinen hyvää valkoviiniä, niin ei edes kunnolla huomaa palanneensa kotiin. 😉 Semminkin kun iltapäivällä paistoi aurinko!


Koko päivä matkaten

Kahden pysähdyksen taktiikalla kohti kotia. Ensimmäinen pysähdys oli Bordeaux´ssa: tekninen välilasku eli käytiin tankkaamassa. Nyt toinen välilasku: odotellaan Helsinki – Vantaalla Oulun konetta, jotta päästäisiin yöksi kotiin.

Aamulla nousimme tasatahtia auringon kanssa, seitsemän jälkeen herättyä todettiin, että olisi hyvää aikaa käydä vielä aamulenkki rantapromenadilla. Tunteroisen lenkin aikana aurinko ehti nousta jo melko korkealle.

Perusteellista suihkuttelua, hiusten kuivaamista (kesti tuolla kosteahkossa ilmanalassa ihan tolkuttoman kauan), pakkaamista. Viimeisen kerran hotellin huikealle aamiaiselle. Ison, meidän mielestämme oikein hyvän Las Costas -hotellin aamiaistarjonta ei ollut mitenkään erikoisuuksilla erottuva, mutta kaikkea ”tavallista” oli monenlaista: mehuja, kahveja, juustoja, leipiä, hedelmiä, munakkaita, pannukakkuja, hilloja, leikkeleitä, pähkinöitä, kaikkia oli monenlaisia. Ainoa espanjalainen ”erikoisuus” oli tortilla eli perunamunakas, jota oli myös ja vielä parempaa Yaizan pikkuhotellissa. Niin ja ne omenaletut.

Hyvin syöneenä oli hyvä lähteä kentälle. Hotelli oli sikälikin hyvä, että se oli aina viimeisenä jonnekin lähtiessä ja ensimmäinen palatessa. Eli muista Aurinkomatkojen hotelleista retkeläiset ja lentokentälle lähtijät oli haettu ennen meitä. Meidän hotellissa Puerto del Carmenissakaan ei ollut ketään muita suomalaisia kuin me, kuten jo aiemmin oli puhetta, yhdistelmämatkalaisia (Yaiza – Puerto del Carmen) ei koko koneellisesta ollut muita kuin me. Ja olisi kyllä kannattanut. Tämä oli hyvä ´combo´.

Lanzaroten Arricifen aeroporto oli ihan hotellimme lähellä, eilenhän sinne käveltiinkin, joten hyvissä ajoin olimme varsin vilkasliikenteisellä kentällä. ”Departures”-taululla oli klo 11–15 välillä yhteensä 45 lentoa. Siis viiden minuutin välein lähti koneellinen turisteja takaisin kotimaahan. Lähtötiskejä oli 40 ja homma hoitui, ei mitään mañana-meininkiä, vaan liukuhihnalla turistit lastattiin paluulennolle. Ihan selkeästi saarella oli eniten brittejä, sitten saksalaisia.

Kentällä oli paljon parempia tuliaiskauppoja kuin mitä me Avenida de Playesiltä eilen löysimme, joten vielä Apsulle t-paita ja kotiin vähän paikallisia herkkuja. Hyviä kauppoja olisi – näköjään – ollut Vanhassa Satamassa, jossa eilen kävimme syömässä. Mutta eipä me nyt niin noiden kauppojen perään oltukaan.

Lähtöselvitysjonossa pohdittiin, että taisi olla viimeinen kertamme Lanzarotella. Ei niin, että jotain muuta kuin hieman toivottua heikommat kelit, olisi mennyt pieleen tai että saari olisi huono talvilomakohde, päinvastoin. Mutta eipä jäänyt mitään, mitä jäisi niin tavattomasti jäisi kaipaamaan, että uudestaan olisi päästävä. Jos Kanarialle joskus lähdetään niin ehkä sitten se vielä näkemätön Fuenteventura. Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera ja nyt Lanzarote on käyty.  Ja Kanariaa enemmän – jo tuttu – Madeira houkuttaa kyllä patikoijaakin enemmän. Siellä kun on paikallistakin elämää. Se on monipuolisempi monin tavoin.

Kaikkein eniten minua kyllä kiehtovat auto-laiva-talonvuokraus -reissut Italiaan tai muualle eteläisempään Eurooppaan. Ja vielä touko-kesäkuussa jos saa valita. Seuraavat reissut on kyllä jo päätetty, ja suunta on pääasiassa pohjoiseen: Tornio, Tornio, Hangasoja, ja sitten keväämmällä Helsinkiin tyttären luo.

Reilun seitsemän tunnin matkalla luin Alan Bradleyn ”Filminauha kohtalon käsissä”. Minulle uusi tuttavuus nämä Bradleyn dekkarit. Eivät ole turhan jänniä, saatikka väkivaltaisia. Kirjan hersyvä kieli, värikkäät sanakäänteet, brittiläisen mielenmaiseman sarkastinen tarkastelu viihdyttivät meno- ja paluulennolla.

 

Päivä kohteessa – Puerto del Carmen

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Tässä taustalla näkyy eilinen huiputus, De La Corona.

Tänään on ollut ehkä reissun lämpimin päivä: Avenida del Playas´n  apteekin mittari näytti iltapäivällä +22C.

Näinhän tämä helmikuu kuluu ilman ahistusta, ilman pakkasen puraisua, kristallisen valon kiristystä.

Meillä tänään ohjelmaton päivä, joten päätimme viimein kävellä Puerto del Carmenin rantapromenadin Arricifeen, joka on saaren nykyinen pääkaupunki. Se on koko saaren ainoa paikka, jossa talot voivat olla muun värisiä kuin valkoisia ja jossa talot voivat ilman erityislupaa olla korkeampia kuin kaksikerroksisia. Nämä säädökset on omaksuttu ja niistä pidetään kiinni Manriquen ohjeistuksen mukaan. Hänen ansiotaan on myös, että täällä ei ole teiden eikä katujen varsilla mainoksia, ei vilkkuvia valokylttejä, ei kirkuvia värejä maisemassa.

Tuulisessa aamupäivässä, meren rannalla oli hyvä tepastella. Kävelemäänhän tänne on tultu. Ja ihmetellä saarelle laskeutuvien lentokoneiden määrää! Vartin välein niitä laskeutui. Onhan se perjantai vaihtopäivä. Niin kuin lauantaikin. Joten johan tässä on sellaista loman lopun tunnelmaa.

Ja lähdettiinpä sitten iltapäivällä ”kaupoille”. Vielä ei oltu käyty kuin läheisissä supermercadoissa sekä Yaizassa että täällä Puerto del Carmenissa, mutta nyt oli aika etsiä mm. matkamuistomyymälä, josta ostettiin ”pakollinen” jääkaappimagneetti, käydä kosmetiikkakaupassa ostamassa itselle muutama voidepurkki (ovat oikeasti ainakin kolmanneksen halvempia täällä kuin Suomessa) ja etsiä nuorille ja Apsulle jotain pientä viemistä. Ja löydettiinhän me… Mutta eipä täällä kyllä shoppailumahdollisuudet ole mitkään kummoiset, pieniä putiikkeja on kymmeniä, tai varmaan satoja, mutta eipä mitään, mikä kiehtoisi – enempi vähempi sellaista turistikrääsää, pyyhkeitä ja muovia monessa muodossa. Jopa Saariselän raitilla on parempia kauppoja.

Lounas kuitattiin yhdellä pääkadun kymmenistä terasseista kuohuvalla ja oluella sekä hotellihuoneeseen ostetulla Ibericon Jamonilla ja hedelmillä.  Kun kuitenkin päivän kävelysaldo oli taas pitkästi yli 10 kilometriä, on jo kovakin nälkä. Mehän hieman ronkeleita olemme näiden ruokapaikkojen suhteen, joten tänäänkin toiseen päähän tätä rantakohdetta lähdetään. Tänään ei kävellä, bussilla matka maksaa 1,40 henk. ja taksilla viisi euroa, joten turvaudumme moottoroituihin kulkuvälineisiin.

Ehkä vielä palaan kuvien kera … jos netti toimii… mikä ei todellakaan ole varma asia…

 

Volcán de La Corona (609 mpy) huiputettu

Patikkapäivä, paras päivä.

Tälle päivälle olimmme tilanneet/ostaneet ohjatun patikkareissun. Aamuyhdeksältä Carlos tuli kahdeksanpaikkaisella Fiatillaan hakemaan meidät hotellilta. Kyydissä oli jo ranskalaisperhe (vanhemmat + kaksi alakouluikäistä poikaa) ja sitten suuntasimme kohti Timanfayan kansallispuistoa. Päivän pääkohde oli Volcán De La Corona (609 mpy), jonka huippua kohti puolen päivän jälkeen lähdimme kapuamaan.

Sitä ennen pari pientä pysähdystä, joiden aikana Carlos selitti meille englanniksi ja ranskalaisille ranskaksi joitain mielenkiintoisia pieniä asioita… Niin kuin nyt vaikka tuosta opuntiakaktuksesta. Juuri sen hedelmistä tehtyä likööriähän me eilen maistelimme, mikkihiirikorvaista kaktusta on toki nähty myös La Gomeralla ja Meksikossa, mutta eipä ollut tietty, että sitä oikein pelloissa viljellään. Täällä viljellään, eikä suinkaan – vain – sen hedelmän takia. Tärkeämpi on se kirva, joka elää mikkihiirenkorva-kaktuksen pinnalla. Se kerätään, murskataan ja siitä saadaan punaista väriä! Kosmetiikka-, makeis- ja Campari-teollisuus käyttää sitä!

Carlos kuljetti meitä saaren pohjoisosassa, ja toisin kuin sääennusteet olivat pelotelleet, oli meillä mitä mainion patikkakeli. Aurinkoa – ja toki tuultakin – riitti. Eikä satanut, se oli tärkeintä. Ei ollut liian kuuma, oli hyvä ajella ja välillä pysähdellä, käydä kukkulan rinteillä katsomassa vedenkeruuta, erikoisia kasveja ja taas jatkaa matkaa.

Nämä yllä olevat kuvat La Coronan reunalta. Se myös ylimmässä kuvassa. Klikkaahan kuvat isommiksi…

Alla kuvissa La Graciosa, paratiisisaari joka kuuluu Lanzaroteen. 700 asukasta, alakoulu, internet, ja pitkä historia.

(Alla) Mä näitä polkuja ….

Carlos on syntynyt Zürichissä, asunut Lanzarotella 29 vuotta, tehnyt jos-vaikka-ja-mitä, ja torstaisin tekee näitä patikkaretkiä. Jos Lanzalla tarvitset patikka-, kajakki- tai sukellusohjaajaa, niin voimme suositella- Carlos. Kyseltyäni hän ehti kertoa kaikenmoista, mm. niistä kameleista, joita sunnuntaina Ugan reitillä nähtiin ja venäläisistä turisteista… kerron teillekin myöhemmin.

Tulivuori De la Corona oli siis pääkohde, mutta kävimme myös laavatunneleissa, kaktuspuistossa, pienellä piknikillä, … hyvä päivä tänään. Kovasti meidän mieleinen. Myöhäinen lounas oli Tuc-keksejä ja chorico-makkaroita hotellihuoneessa, joten aika aikaisin lähdimme hiljalleen tepastelemaan kohti Vanhaa Satamaa ja paria valmiiksi katseltua ravintolaa.

Matkaa hotellista, Playa del Carmenin länsipäädystä vanhaan satamaan tuli hyvinkin viitisen kilometriä, joten päivän askelsaldo oli reilut 20 000 askelta. Hyvä niin.

Se ”antoi luvan” syödä viikon kalleimman annoksen ”Surf and turf” – enpä ole tainnut ennen syödä. Nyt sitten hummeria ja sisäfilettä. Varsinkin hummeri oli suurenmoista, eikä pihvissäkään vikaa. Oheen otimme pullon El Grifon punaviiniä. Paikallinen Lister Negro ja Syrah -rypäleinä. Tuhtia oli, ja rikki maistuu, mutta lopultakin todella hyvin sopi ruoan kanssa. Ja illan lasku koko viikon suurin: 92 euroa! Siis ”kattausmaksu”, johon tuolla kuului leipää, oliiveja ja manchegoa, valtava pihvi ja puolikas hummeri (usein pelkkä hummeri on tuon hintainen), pullo talon kalleinta lanzarotelaista punaviiniä, yksi jälkiruoka ja yksi jälkiruokaviini. Siisti, miellyttävä paikka, ihan keskellä vanhaa satamaa, ulkoterassilla liki tyvenessä Atlantin illassa, tähtitaivaan alla.



Retkipäivä: Manrique et al.

Villi arvaus mitä tuossa on? – Pieni kappale Aloe Veraa! Se oli tämän päiväisen retkipäivän ensimmäisessä kohteessa. Olipa mielenkiintoista tutustua viljelyyn, jalostamiseen, historiaan ja tuotteisiin. Ja kyllähän sieltä käsigeeliä tuli ostettuakin.

Retkelle lähdettiin vasta puolikymmeneltä, mutta minähän olin hereillä kuudelta! Parvekkeeltamme näytti seitsemän jälkeen tältä!

Alkuviikon Yaizassakin joka aamu kuudelta heräsin, koska yläkerrassa asuva setä lähti käymään vessassa siihen aikaan. Täällä rannikon hienossa hotellissa on parempi äänieristys, ja nuorempia hotellihuonenaapureita, mutta joku lähti matkalaukkuineen aamukuudelta, ja minähän sitten jäin hereille. Argh!

No niin, mutta tänään siis Aurinkomatkojen bussiretkellä Lanzaroten pohjoisosiin… Ennen kaikkea tutustuimme lanzarotelaisen taiteilija-arkkitehti César Manriquen elämään, tekemisiin, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja kotitaloon, joka on rakennettu maan alle laavakupliin.

Kävimme Manriquen suunnittelemas laavajokien jättämissä luolastoissa, joista on tehty turistinähtävyys. Siis Manrique on suunnitellut tämänkin kohteen, – Jameos del Agua. Siellä on maanalainen merivesilampi, 600-paikkaisen konserttisalin, palmulampi, kaktuspuutarha ja paljon muuta.

Tuossa lammessa kasvaa valkoisia pienen pieniä rapuja, niistäkin on kuvia, mutta kun tämä bloggaaminen (nettiyhteys surkea, vaikka ostin 18 eurolla lisää nopeutta!!!) on nyt vähän tuskaista, niin joudutte odottelemaan …

Bussimatkalla näimme, kuulimme ja opimme kaikenlaista, ja poikkesimme saaren toiseksi korkeimman vuoren (täällä on 100 tulivuorta, vaikka saaren koko on vain 20 x 60 km) huipulla. Näköalat hienot, ja sitten ohjelmaan ”kuului” kaktusliköörin maistaminen.

Makeaa oli, jouluista, minusta tuo tarjollepanokin muistutti tulivuorta. Sen verran makeaa oli, ettei tarvitse kotiin ostaa. Eikä muuten paikallisia viinejäkään (palaan niihinkin myöhemmin).

Retken viimeinen kohde oli César Manriquen kotitalo. Sekin on laavakupliin tehty. Kerrassaan vaikuttava!

Kun hotellille kolmen kieppeissä palasimme, oli tämän loman ensimmäinen altaalla köllöttelyn aika. Auringossa lasten kanssa chattailimmme, torkuimme, lämmöstä (+ 21 C) nautimme.

Illansuussa palattuamme altaalta, kuvien purkamisen, etc jälkeen oli aika lähteä syömään, vaikkei minulla kyllä juuri nälkä ollutkaan. Olimme päivällä – joutuneet – syömään retkiravintolassa, – ja minäkin onneton paellaa menin syömään lounaaksi, vaikka tämän hotellin aamiainen tarjoaa energiaa vaikka koko päiväksi. Omenaletut olivat muuten aika sairaan hyviä.

Mutta siis. Vielä kävelimme lähelle vanhaa satamaa (mutkin 6 km hotellilta) ja löysimme tapas-paikan. Eka kertaa ikinä tapaksia Espanjassa oikein ruoaksi asti. Cannabistakin olisi ollut tarjolla, jätimme väliin. Kun on huomenna taas oikea patikkapäiväkin… ja muutenkin.

Yellow submarine – 32 mpa

Kulttuurishokki. Olemme tänään vaihtaneet ”residenssiä” – laskeutuneet vuorilta rannikolle. Maaseudun Yaizan idyllistä ja rauhasta sekä rustiikista, familiääristä pikkuhotellista  turistihullunmyllyyn Puerto del Carmeniin Las Costas -hotellikompleksin luxuryyn.

Muutama kymmenen kilometriä, muutama sata metriä korkeuseroa… lähdimme syksyisestä aamusta, jossa hieman harmittelin, ettei tänäänkään tarennut käyttää La Casonan uima-allasta aamu-uintiin (kuvat yllä), ja tulimme rannikon lämpöön. Vajaan puolen tunnin matkalla satoi vielä vettä oikein todella. Iloinen yllätys oli, että saimme jo aamukymmenen jälkeen tämän Las Costas -hotellin huoneen käyttöön, ehdimme purkaa laukut, vaihtaa vähän vaatteita, katsoa karttaa ja rientää parin korttelin päähän, jossa oli yhteiskuljetuksen pysäkki Porto Caleroon.

Sinnehän me.

Kuinka moni muistaa Ranualle hankitun sukellusveneen farssimaisen historian? – Me muistamme. Sinne oli tilausajoreissujakin (kumpikaan meistä ei kyllä ajanut) ja kaikki olivat vähän käärmeissään koko hankkeesta. Noh, muutamien vaiheiden jälkeen sukellusvene myytiin jonnekin – siis Kanarialle. Liekö juuri se oli se,  jonka kyydissä me tänään vajosimme 32 metrin syvyyteen. Oli jännä – ei tarvitse toista kertaa mennä, mutta olipa mukava sukeltaa … Miekkarausku? Tai joku … on näyttäytynyt edellisen kerran joskus tammikuun alussa. Nyt tuli sukellusveneen ikkunaan kiinni. HUI!

Paljon muutakin jännää nähtiin, uponneita laivoja, erilaisia kaloja, merisiilejä,  … Kuvia tulee myöhemmin.

Sitten bussilla takaisin Puerto del Carmenin hotellille, tulee mieleen melkein samannimisen rantakohteen hotelli Meksikossa. Iso ja steriili.

Ihan hyvä tämäkin hotelli on.. olisi täällä ollut buffet-ravintolakin, mutta eihän me sellaiseen; onneksi ei. Italian restaurant ”Trattoria Antica” reilun kilometrin päässä rantakadulla oli hyvä, erinomainen. Alkuruoaksi tilattu focaccia oli ihan perfetto!!! Palaan asiaan. Pääruoaksi seabass, – neljäs ilta peräkkäin kalaruokaa. Eikä harmita. Hyvä tunnelma oli ravintolassa, – ja lähtiessä kunnon vesisade. Tällaista on lomailu Kanarialla!

Nyt nukkumaan: huomenna turistipäivä. Lähdemme retkelle!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Osa tätä kulttuurishokkia on, että netti ei täällä Kanarian keskuksessa toimi kovinkaan hyvin, toisin kuin tuolla saaren keskiosassa (sininen täplä) teki. Siksipä ei enempää kuvia tänään, – pahoittelen. Huomenissa sitten ehkä.

 

Femes (450 mpy) huiputettu

R & P patikoi! Voi hyvä tavaton! Kyllä me taisimme jossain välissä todeta, etteikö Madeiran seikkailusta ollut mitään opittu: ihan ilman karttaa ja varmaa tietoa reitistä lähdimme heti aamiaisen jälkeen reippaasti kohti kukkuloita, ja varmana tavoitteena Femez. Olisihan sinne vähän matkaa, ja mitähän kautta takaisin, mutta patikoimaanhan tänne on tultu.

Ja kun sääkin tuntui tänään olevan mitä mainioin. Eilisenä iltana täällä Yaizassa satoi kovasti, mutta mepä olimmekin illan rannikolla Playa Blancalla jossa ei satanut. Se oli enemmän sellainen kanarialainen rantalomakohde, jollaiseksi minä aina Kanarian väistämättä ajattelen. Kävelimme siellä rantabulevardilla muiden turistien joukossa, kävimme rantabaarissa aperitiivilla ja seitsemän jälkeen menimme La Chalanita -ravintolaan, joka olikin mitä mainioin. Sen olivat liki täyttäneet englantilaiset ja tanskalaiset talviasukit. Teen varmasti tämän reissun ruokakokemuksista erillisen postauksen jälkeen päin, ja tuo ravintolakokemus tulee varmasti olemaan viikon kohokohtia. No kun sitten kymmenen tietämissä palasimme Yaizaan ja hotelliin hoksattiin, että kovasti oli täällä sisämaassa illalla satanut.

Vielä aamullakin ilma tuntui kostealta – ja syksyiseltä. Mutta syksyinen poutasäähän on mitä mainioin patikkakeli. Niinhän siinä sitten kävi, että patikka vei yli neljä tuntia, – ja me todella tepastelimme koko ajan, eikä mitään hütteillä istuskelua ja maisemien ihailua. Sen että pikaiset juoma- ja kuvaustauot pidettiin, ja matka jatkui. Ylös, alas, soraa, kivikkoa, laavarinnettä, asfalttia, autotietä (kävipä poliisikin meitä puhuttamassa: pitäisi olla huomioliivit tai ainakin käsivarressa  nauha, jos kerran kapealla vuoristotiellä tepastelee).

Femez oli pääkohde, ja sen miradoresilla, näköalapaikalla, yhytimme hotellihuonenaapurimme, englantilais-eläkeläispariskunnan. Tovi juteltiin, pohdittiin paluureittejä, ja heillä oli KARTTA. Sellaistahan meillä ei ollut. Kannattaisi olla, koska täällä ei todellakaan ole näitä patikkareittejeä merkitty maastoon yhtään mihinkään. Ja onneksemme tapasimme saman pariskunnan tunnin myöhemminkin, siinä vaiheessa kun olimme vielä noin 300 metrissä, jumalattoman sadekuuron kastelemia, hieman epätietoisia siitä, missä olemme, ja jo harkitsimme laskeutumista rantaviivan läheisyyteen ja turvautumista bussi- tai taksikyytiin, jotta päästäisiin omalle kylälle. Mutta eipä siinä mitään: yhdessä paikallistimme missä oltiin, löydettiin kivikkoisesta maastosta polku ja lähdettiin laskeutumaan kohti Yaizaa.

Kun onnellisesti huoneeseen palasimme, looppi ranteessa näytti 22 000 askelta, mikä merkitsee reilusti toistakymmentä kilometriä, josta osa oli vähintäänkin vaikeakulkuista. No mutta maisemat oli hienoja, liikuttu on, muistikortilla 150 kuvaa ja ahavasta punaiset posket.

Tein kuvista kansion: siellä on saaren flooraa ja faunaa. Polkua ja pikkutietä, maantietä ja maisemaa. Lähdehän nojatuolipatikalle. Me lähdemme pian syömään! Nyt on kyllä eiliset kalorit kulutettu joten taas maistuu.

Klikkaamalla oikean yläreunan nuolista pääset koko ruudun näyttöön: kannattaa kyllä. Kestää tovin, sitten vain klikkailet oikean reunan nuolista eteenpäin. 

Sunnuntai liikkuen Lanzarotella

Säätila tänään: aurinkolasit, tarvittiin ja ei. Sadevermeet, olivat repussa, ei tarvittu, windstopperi-takki, todellakin tarvittiin, loppupatikalla ei. Uikkareita ei ole edes otettu esille.

Sadetta uhkaillut säätiedotus ei pitänyt paikkansa, mutta hyvin tuulista oli. Niinkuin täällä taitaa aina olla.

Kunhan olimme pitkän tovin odotelleet aamiaiselle pääsyä yhdeksän tienoissa lähdimme ylämäkeen. Tuon huipun kautta kierrettiin …

Nousimme siis vähän korkeammalle kuin eilen… Kävelimme mutkan kautta naapurikylä Ugaan. Ja jännä reitti olikin. Lähivuoren huipulle päästyämme näimme vuohifarmeja, kanaloita ja monta kamelifarmia. Ainakin sata kamelia yhteensä. Mitähän ne täällä niillä tekevät? Kun laskeuduimme alas, laaksoon, yhdellä niityllä, jonka läpi reittimme kulki, oli kameleita molemmin puolin polkua: kyllä minua jännitti. Samoin kuin silloin kun satapäinen vuohilauma juoksi rinnettä alas suoraan meitä kohti!

Mutta ne meistä vähät välittivät. Onneksi. Muitakin eläimiä bongailtiin. Tässä alimmaisena on harjalintu, jonka onnistuin kovin kaukaa kuvaamaan.

Kelpaisikohan pukkitappelu koulun näyttöihin toiminta-sarjana?

Ugassa oli kaunis kirkko, ja sitä vastapäätä – tietysti – kuppila, ukkobaari, jossa nautimme keskipäivän espressot ja katselimme paikallisten sunnuntaielämää…

Omalle kylälle palattua jo paistoi kauniisti alkuiltapäivän aurinko.

Messu oli juuri loppunut …

Meillä matka jatkui kaupan kautta hotellille, jossa iltapäivä-piknik lounaaksi. Pienet unet, kuvia, postausta, kylpemistä ja nyt kohti Playa Blancaa, rannikolle lähdetään paikallisbussilla, josko löydettäisiin yhtä hyvä illallispaikka kuin eilen oli tämä oman hotellin ravintola.

Lomalle lennetty, nyt jo patikoitu

Ensimmäinen vihje: emme ole olleet täällä ennen. Toinen vihje: täällä on aika lämmintä, joskin yleensä tähän aikaan vuodesta täällä on vielä lämpimämpää.

Kolmas vihje: valitsimme kohteen tärkeänä perusteena se, että täällä on hyvä liikkua, kävellä paljon, jopa patikoida. Perusteena oli myös, että lentomatka ei olisi sairaan pitkä, eikä matka tolkuttoman kallis. Seuraava vihje: huoneen ikkunasta näkyy vuoria, ja maisema on karua.

Tässä maassa on Italian jälkeen oltu eniten; emme siis ole Italiassa. Tämä on valmismatka, mutta ei ohjattu patikkareissu, vaan omatoimimatka.

Aivan: olemme Luoteis-Afrikan saaristossa. Tokihan tässä saaristossa on oltu ennenkin, aika useinkin, vaikka joskus on vannottu (minä olen vannonut,) etten tänne enää tule. Tällä nimenomaisella saarella ei olla käyty.

Ollaan siis Kanarialla, Lanzaroten Arricifeen laskeuduimme puolelta päivin paikallista aikaa (kahden tunnin aikaero Suomeen). Kello oli soimassa neljältä aamulla, tosin puolineljältä jo nousimme ylös. Ja sitten on matkaa tehty…

Matka on Aurinkomatkojen uutuusmatka. Sellainen yhdistelmämatka että kolme ensimmäistä yötä olemme Yaizan kylässä, joka on tulivuorimaisessa ja Kanarian kauneimmaksi valittu. Suunnilleen hotellin pihalta alkavat patikkareitit, mikä aivan erityisesti kiehtoo. Loppuviikoksi siirrymme rannikolle, Puerto del Carmeniin, jossa on kuusi kilometriä hiekkarantaa, joten voimme tarpoa sitä edestakaisin jos välttämättä kävellä haluamme. Kukaan muu koko lomalennon Lanzarotelle tulleista ei ollut valinnut tätä yhdistelmäloma-vaihtoehtoa. 😉 Nyt jo tuntuu, että olisi kannattanut.

Jo tämä hotelli sinänsä on nähtävyys. 1800-luvun alussa rakennetusta yksityiskodista tehty 10 huoneen hotelli, jossa on – ainakin nettiarvostelujen mukaan – hyvä bodega, ravintola, joka on samalla taiteilijoiden näyttelytila.

Kaikki huoneet ovat erilaisia, ainakin tämä meidän varsin tilava, huonekorkeus vähintään kolme metriä, tulee mieleen ”meidän” Umbrian talon sisustus.

Tänään on ollut aika lämmin + 18 C, ja se oli hyvä sää lähteä kävellen tutustumaan pikku kylään, sekä ensimmäiselle pienelle patikalle, huiputtamaan ensimmäinen laava”vaara”. Ehdimme käydä paikallisessa ”ukkobaarissa” cavalla, kavuta ja kulkea kuutisen kilometriä, ja lopuksi päädyimme hautausmaalle, joka on tässä melkein hotellin takapihalla. Olipa taas ihan erilainen kuin yksikään aiempi. Palaan asiaan.

Taustalla Timanfaian kansallispuisto, jonne/jossa joku päivä patikoimme, edessä puolet Yaizan kylästä. Kylä on kyllä kuvauksellinen!!

Ja nyt alkaa olla aika lähteä hotellin bodegaan syömään, pitkän päivän ilta, lauantai-ilta, lomailta.

Matkalle lähtiessä

Joskus oli tapana loman aluksi ja ennen reissuun lähtöä käydä verenluovutuksessa, mutta kun sellainen aiheutti pyörtyilyä lentokoneessa, olen luopunut.

Muistan kuinka vuosikymmenen ajan kävin aina lähtöä edeltävänä päivänä viemässä isän haudalle kynttilän, kertomassa, mihin ollaan menossa. Tänään olen viettänyt koko päivän pojanpojan kanssa.

Usein oli tapana siinä, vähän kuin ohi mennen, pakkaamisen ohessa, siivota koti, jotta paluu on mukava, – onhan se ihana tulla reissusta siistiin kotiin. Nyt olen sopinut, että meidän S., meidän luottosiistijä, käy meillä kun olemme poissa. Edelleen on ihana tulla siistiin kotiin, vaikka seuraavana päivänä ei töihin tarvitsekaan mennä.

Ennen kävin jos vain mahdollista kasvo- ja jalkahoidossa ennen reissua: nyt tein eilen molemmat ihan itse. On ollut aikaa, eikä ihan vähäpätöinen juttu ole sekään, että tulevat näin paljon halvemmiksi. Ripset ja kulmat kävin sentään Pinjassa laittattamassa siistiksi. Siellä K-a osaa hommansa.

Kun lapset olivat pieniä, oli meillä tapana hommata matkalle mukaan pieni vara-apteekki antibiootti- ja Ciproxin-kuureineen, mutta niistäkin on luovuttu – semminkin kun kohteessa usein käytiin lääkärissä kuitenkin – en ikinä unohda Hua-Hinin turistivastaanottoa enkä Gran Canarian lastenlääkäriä. Apteekissa toki on nykyisinkin ennen reissua käytävä, – ja minun hammaslääkärissä. Siellähän nyt käyn muutenkin liki viikottain, ja toissapäivänä sitten sain – vaihteeksi!!! – antibioottikuurin matkalle. Kertaamatta yksityiskohtia niin totean vain, että marraskuisen Japanin matkan kahden antibioottikuurin jälkeen hammas kuitenkin jouduttiin poistamaan, eikä implanttia vielä ole laitettu, mutta viereinen hammas on ihan oma-aloitteisesti ja kivuliaasti lähdössä pois! Ja aina reissujen aikaan nämä!!!

Ja sitten meillähän on enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkalle lähtömme päällä on lakon uhka, joka mahdollistaa lentojen peruuntumisen. En ole laskenut, kuinka monta kertaa syys- ja hiihtoloman (kymppiviikko) aikana jokin lakko (lennonjohto, lentoemot, lentäjät, FinnAvia, AKT, koneisiin polttoaineen roudaajat!) on uhannut ja onkin siirtänyt lomaamme tai aiheuttanut sen perumisen. Nyt kun ei ole lasten eikä minunkaan lukukausiin sidottuja lomia, varasin matkan (vahingossa kylläkin) etelän hiihtolomaksi, ja niinhän se nyt on ettei lakonuhka meitäkään koske. Se koskee vain kehäkolmosen ulkopuolisia lukukausiin sidottuja ihmisiä, jollaisia me emme enää ole. Eihän tämä reilua ole, mutta onneksi NYT meillä ei – tietääkseni – ole lakkoa eikä muutakaan lentoihin liittyvää peruuntumisuhkaa ilmassa.

Siis olisiko syytä ryhtyä pakkaamaan, semminkin kun lähtö kotoa on aamuneljältä.

Että minä olen iloinen, että jotkin asiat jäävät viikoksi!

Uusia tekniikoita

Tämän viikon kuvahaasteena oli ”taittele yksi paperi, älä leikkaa, vaan vain taita, rutista tms., ja kuvaa se. Tänne torstaille asti kesti ennen kuin keksin mitä ja miten kuvaan. Kuvassa on taiteltu leivinpaperiarkki ja maisemakuva Kiotosta. Harjoittelin ”blendausta”. 🙂 

 

 

 

Ei huono ekaksi?

Lupasin aika päiviä sitten omakuvan siitä 1920-luvun flappermekostani, tässä nyt olis samalla tekniikalla tehtynä. Jos välttämättä haluat niin täällä on lisää

Uudella tekniikalla myös kasvislasagne: vink, vink Lidlissä on taas pitkästä aikaa tuorepastalevyjä. Ne jos jotku ovat loputon luovuuden lähde. Väliin voi laittaa mitä ikinä keksii. Jos ensi vuonna tekisinkin sarjan ”Jokaviikkoinen pastamme”. Hmmm…

Manifestin vuosipäivä vei nimien äärelle

On tasan 118 vuotta siitä kun Nikolai II sääti helmikuun manifestin. Tieto siitä tuli julki pari päivää myöhemmin, ja manifestin tiedettiin johtavan Suomen autonomisen aseman kaventumiseen, myöhemmin on puhuttu ensimmäisen sortokauden alkamisesta. Se oli tapahtuma-ajankohtanaan, juuri tuossa hetkessä, paljon enemmän ihmisten arkeen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja poliittiseen ajatteluun vaikuttava valtiollinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus 18 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisessä katukuvassakin tieto ja manifestin  näkyi monin tavoin, mm. kauppojen näyteikkunoissa oli surunauhoja, Suurtorille kokoontui ihmisiä, pidettiin salaisia kokouksia …

Ja manifestin purkamiseksi kerättiin Suuri Adressi.  Vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset ylioppilaat ja muut aktiiviset kansalaiset keräsivät yli puoli miljoonaa (väkil. n. 2,5 milj.) nimeä kiertämällä hiihtäen kylästä kylään. Isänmaallinen innostus oli valtava, ja Suuri Lähetystö (500 miestä, ei muistaakseni yhtään naista) lähetettiin 13.3. Pietariin viemään keisarille adressia ja kansan vetoomusta manifestin kumoamiseksi. Nikolaihan ei edes ottanut lähetystöä vastaan, ilmoitti kuitenkin, ettei ole heille vihainen. Ja kehotti suomalaisia palaamaan kotiin. Ja muutaman vuoden päästä voitiin sitten säätää asevelvollisuuslaki.

Tuo manifestia vastaan kerätty Suuri Adressi on ollut historiantutkijoiden tutkimusten kohteena monesta näkökulmasta, ja olenpa minäkin sen perusteella tehnyt päätelmiä Kemin maalaiskunnan, Iin ja Kiimingin suomalaisuusliikkeen voimasta ja voimistumisesta, poliittisesta heräämisestä ja sen sellaisesta. Ja teetättänyt opiskelijoilla jotain pieniä harkkoja Adressi lähdeaineistona.

Nyt kun koko Adressi on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston Digiarkistossa, se on kaikkien käytettävissä kotikoneelta.

Ehdottomasti klikkaa isommaksi, ja sitten vielä paina ctrl ja klikkaile plussaa näppäimistöllä (suurentaa ja sitten kun painat välilyönti-palkkia alhaalla kuvan päälle ilmestyy käsi, joka voit vetää hiirtä liikuttamalla, pääsee kuvassa liikkumaan nurkasta toiseen), jotta näet nimiä ja kiinnostavia ammattinimikkeitä. Siellä on mm. talolliset Sipriit Seppä ja Hioppi Tiltti (minulle uudet etunimet kokoelmiini), siellä on monta Ratiaa, siellä on monta Kokkalaa, jotka ovat minulle äidinäidin kautta sukua ja siellä on monta Tuulia, mm. vasemmalla ylhäällä sellainenkin harvinaisuus kuin Eeva Tuuli, talollinen. Hän oli miehensä kuoltua, leskeksi jäätyään seitsemän lapsen äiti ja talollinen. En ole ihan varma mutta luulenpa, että hän on pappani sedän vaimo. SUomen talollisista oli tuolloin ehkä noin kaksi prosenttia naisia.

Mitä nämä Karjalan Koivistolla asuneet talolliset ja läksijät, läksinten lapset, torpparit, opettajat ja talollisten lapset ajattelivat, kun nimensä Suureen Adressiin kirjoittivat. Nuo tuohon valitsemani muutamat sivut ovat äidin syntysijoilta kerätty; pappani, joka syntyi 1888 oli tuolloin 11-vuotias, mutta Elisa-mummu vasta muutaman kuukauden. Lounais-Suomesta Perniön pitäjän nimilistoja en vielä käynyt läpi, – niissäkään ei isovanhempieni nimiä ole: Irene-mummu oli tuolloin 14-vuotias ja Riku-pappa 8-vuotias, joten ei heidän nimiään sieltä voisikaan löytyä, mutta entäs heidän vanhempansa?

Löydätkö omien esivanhempiesi nimiä? KLIKS

Madekeitto – jokaviikkoinen soppamme on hyväksi!

On aikaa – hetkinen – liki pari vuosikymmentä vuotta, kun olimme Pehtoorin kanssa Helsingin (nyt jo edesmenneessä) Havis Amandassa syömässä ja silloin oli juuri ilmestynyt ”Havis Amanda. Merenneidon kalaherkut” -keittokirja, jonka Pehtoori osti kotiin – joko minun keittokirjojen keräilijän iloksi tai sitten toiveenaan saada kalaherkkuja kotonakin. Joka tapauksessa: kirjan moni ohje on kokeiltu, mutta ´Herra varjelkoon´, että olisin edes kunnolla avannut sen sivun, jossa on madekeiton ohje!

Aika ennakkoluulottomana ruokakokeilijana/maistajana olen itseäni pitänyt, mutta madekeitto ei todellakaan ole ollut kokkauslistallani. Lapsuudenkodissani se oli iskän herkkua, erityisesti hänen herkkuaan oli keiton päälle laitettu maksa, jonka päälle pentuna ymmärsin vielä vähemmän kuin valkoisen, aneemisen näköisen jokatalvisen ´pakkopullakeiton´.

No mutta: tämä ”Jokaviikkoinen soppamme” -projekti liki velvoitti helmikuussa kokeilemaan kauan kartettua madekeittoa. Niinpä tänään aamulla ennen asioille ja äidin luo lähtöä soitin Kauppahalliin, kysyin kalakauppiaalta (Pehtoorin veljen vaimolta, kälykseltäni) Minnalta, onko madetta ja voisiko hän sen nylkeä ja fileoidakin valmiiksi. Enhän minä nyt sentään ihan alusta uskalla tätä ryhtyä tekemään!

Ja kuten tavallista, homma hoitui, kävin kalan ruodot, maksan ja fileen hallista hakemassa. Ja kun kysyin, niin kyllä, kyllä tällainen luksus-palvelu hoituu kaikille muillekin asiakkaille, – ei tarvitse olla sukulainen. 😀 Suosittelen.

Varmuuden vuoksi ostin hallista Jaanan puodista ruisleipää, enemmänkin kuin mitä ohje [alla] vaatii. — Ihan vaan siltä varalta, ettei soppa maistuisikaan: olisipa sitten edes erinomaisen hyvää leipää. Tuo Jaanan ruisvarrasleipä on sellaista ihanan ohutta, ”nitkuteltavaa”, pikkuisen sitkeää, sopivan rukiista, madesoppaan ja sopalle, ja moneen muuhun erinomaisen hyvää leipää.

Kunhan ehdin kotiin, oli aika ottaa Havis Amanda -keittokirja esiin ja ryhtyä sopan keittoon.

Todella kermainen madekeitto 

kokonainen made
2 sipulia
6-8 perunaa
3 rkl voita
5 dl madelientä
2 dl ruokakermaa
suolaa
5 kpl kokonaisia maustepippureita
runsaasti hienonnettua tilliä
ruisleipää

Madeliemi:
mateen ruotoja
6 dl vettä
1 sipuli
½ purjoa
1 palsternakka
1 porkkana
laakerinlehti
suolaa
maustepippuria

Keitä ensin madeliemi. Laita ruodot kattilaan, kaada vettä päälle niin, että ruodot peittyvät. Lisää kuoritut ja pilkotut kasvikset ja laakerinlehti. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitä liemi ja siivilöi. Leikkaa fileet kuutioiksi, hienonna toinen sipuli ja leikkaa kuoritut perunat lohkoiksi.

Hauduta sipulia ja perunoita rasvassa muutama minuutti (minulla ehtivät jopa vähän ruskistua mikä ei välttämättä ollut huono asia).

Kaada joukkoon madeliemi ja hauduta perunat kypsiksi. Lisää kerma, madekuutiot ja kiehauta keitto. Mausta suolalla ja maustepippurilla ja lisää tilli. Ripottele lopuksi keittoon paahdettuja ruisleipäkuutioita ja päälle raakaa hienonnettua sipulia.

Paistoin maksan nopeasti erikseen voissa, viipaloin ja asettelin keiton päälle; ihan karkkia oli se. Iskälle terveiset!

Sain eilen vinkin, että maksan voisi paistaa käärittynä prosciuttoon ja tarjota vaikka ennen keittoa tai ohessa, – ehkäpä ensi vuonna teenkin niin. Niinhän se on, että tästä tuli meidän jokavuotinen helmikuun ruoka blinien oheen. Miksi juuri helmikuun? Koskapä äitini tietää (~ on kuullut, oppinut) että helmikuun jälkeen made painuu alemmas, mutaan, ja alkaa sen vuoksi maistuakin mudalle… Tiedä häntä, mutta kyllähän madetta helmikuun ruokana on kautta maailman sivu pidetty.  Tästähän voisi tulla perinteinen ystävänpäivä ruoka meillä — (BTW: Ystävänpäivän historian juurista ja historiasta kirjoittelin viime vuonna näin.)

Keittokirjassa sopan oheen suositeltiin valkoista burgunderia, mutta sellaistahan meillä ei jemmassa ollut, joten ihan kuvausrekvisiitaksi avasin pikkupullon Kloster Eberbachin Rieslingiä (2015) – eikä valittamista! Hedelmäinen, raikas mutta täyteläinen. Ainakin meidän makuun sopi oikein hyvin… Näin lomatiistaina.

Lomamaanantai

Ihan huikea auringonpaiste ja lämpö tänään. Kiristävästä helmikuusta ei tietoakaan. Aamupäivällä ei edes tuullut, joten olipa pitkä lenkki, pitkästä aikaa Meri-Toppilan rannassa, raikas ja hyvää tekevä.

Muutoin päivä mennyt järjestellessä, kaikenmoista. Muiden muassa vaatekaappia, ja nimenomaan sillä silmällä, mitä ottaisi reissuun mukaan.

Lienee helppo arvata, mistä tämä kuva on otettu?

Mutta entäs mihin me ollaan lähdössä? Se ei ehkä ihan niin helppo arvata? Mutta lauantaina lähdetään. Vaikka koulu nyt ei ihan ohi olekaan, niin on lomamatkan aika.

Muuta lomatouhua lenkin ja kaappien siivouksen lisäksi on ollut nukkuminen. Ah, onnea. Ja kuten lomalla kuuluukin, niin on nautittu pitkä illallinen. Oli paistinkääntäjien hallituksen kokous, sen jälkeen yleiskokous ja sen päälle sitten illallinen. Luonnollisesti.

Menu

Hummerilientä, rapumoussea ja kiiskisipsiä
***
Limegranitea ja granaattiomenaa
***
Ankankoipi confit ja tummaa appelsiinisiirappia
Riisikakkua ja grillattua kiinankaalta
***
Lakkaparfait ja karamellisoitua leipäjuustoa

Menu vaikuttaa vähintäänkin erinomaiselta, mutta jos rehellinen olen, niin ei kannata olla kateellinen. Ankankoipi oli aika hyvää.

Oppia ikä kaikki!

Väkisin puristettu paketti kolmanteen näyttöön ei lähtökohtaisestikaan ollut sellainen kuin toivoin ja varmastikin olisin parempaan pystynyt kun olisi ollut enemmän aikaa ja olisin aloittanut vielä aikaisemmin sen tekemisen. Tulos varsinaisesta näytöstä (digitaalinen kuvankäsittely) siten, että neljä kuudesta läpi täydentäen ja kaksi uusittava kokonaan, mitä pidän kyllä periaatteessa ihan hyvänä.

11 digitaalinen työnkulku kirjallisena: hyväksytty
12 omakuva: täydennettävä (Tomaattikeitto-purkkikuvassa heijastus omasta kuvasta puuttuu, hiusten kohdalta liian raju jälki kuvan upottomisessa. ”Kehykset pöydällä” -kuva hyväksytty. Hyvän tuulen kuvapari. 🙂  ) 
13 toimintakuva: uusittava (liikaa samoja kuvakokoja, levottomia taustoja, valon vaihtelua) 
14 kollaasi/montaasi: täydennettävä (lusikassa on valotusvirhe! Muutoin todella tyylikäs, huolellinen, tarkka, oivaltava.) 
15 digitointi: täydennettävä (harmaa lumi korjattava, muuten perfetto!) 
16 Arkisarja: uusittava (väärin valitut kuvakulmat, pitäisi mennä lähemmäs ihmistä) 

Diginäytön simultaaniin (ihmisten arki) kovasti satsasin (hommasin mallitkin! 🙂 ) ja toivoin, että olisi ollut täydennettävissä, mutta ei. Se on tehtävä kokonaan uudelleen ja jo se vaatii yhtä ylimääräistä Tornion reissua. Ja sitä vaatii myös hylsy eilisestä studiouusinnasta. Se minua kyllä raivostuttaa, olen siis itselleni kovin vihainen moisesta töpeksinnästä. Niin kuin minä nyt en olisi ruokaa aiemmin kuvannut!! Oikeastaan hävettää, että edes palautin kuvat arvosteltavaksi. Ihan alta lipan suoritus. Noita kahta simultaania voin toki uusia yhtenä viikonloppuna, ehkä jopa viimeisen näytön yhteydessä, mutta katsotaan nyt.

Ja sitten edellisistä uusinnoista kolmesta yksi meni läpi (Aapelin studiokuvat), ja kaksi on edelleen uusittavana: se kauan ja moneen kertaan kuvattu henkilö miljöössä (joskin se oli ihan pienestä kiinni, ettei Juniorin kuvat Nallikarissa oli ylittäneet hyväksyttävän rajaa) ja tuo em. studiosimultaani.

Kuva Rivermotellin parvekkeelta aamukahdeksalta. Klikkaa isommaksi. 

No  mutta nyt on vähän sellainen ´loman alku’  -fiilis. Pitkään aikaan ei ole lähiopetusviikonloppua, eikä siihen viimeiseen, ainoaan jäljellä olevaan, ole enää ennakko- eikä etätehtäviä, joten vasta huhtikuun alussa oleva neljäs näyttötutkintoviikonloppu on seuraava etappi tällä VAT-polullani. Ja sinne sitten on kyllä täydennettäviä ja uusittavia tehtäviä yllin kyllin, ja tietysti sen ko. näytön ennakkotehtävät.  Mutta sinne on aikaa kaksi kuukautta, joten kyllä tässä nyt on selvästi sellainen ”sitteku”-viikko edessä. Onpa tämän vuoden alku mennyt aika lailla näiden kuva- ja taitto-ohjelman opiskelussa ja puolet viikonlopuistakin Torniossa. Mutta nyt siis breikin aika. Nyt on ”sitteku kolmas näyttö on ohi”, joten ehtii tehdä kaikenmoista leppoisaa.

Kävin eilen iltapäivällä, studionäytön jälkeen IKEAsta hakemassa erinäisiä säilytyskoteloita ja laatikoita, joten lähipäivinä alkaa Suuri Mappien Tyhjennys. Kirjainventaarion ja kirjahyllyjen perkauksen olen Linnanmaalta kotiin roudaamisen jälkeen jo tehnyt, mutta kymmenien mappien ja paperinippujen läpikäynti ja roskiin/arkistoon lajittelu on täysin tekemättä. Se on parin vuoden aikana to-do-listalla painunut aina vain alemmas, mutta nyt alkaa olla aika sille. Ja onhan noita monia muitakin tätä viikkoa odottaneita juttuja…

IKEAn lisäksi eiliseen illansuuhun ja iltaan kuului pikkuinen lenkki – ilman kameraa! Syömässä kävin itsekseni, enkä pienimuotoiseen (meitä oli tällä kertaa vain seitsemän) kisastudioon lähtenyt ollenkaan (, mistä tänä aamuna kovasti kiitin itsenäni silloin kun opiskelukavereiden valumista palautteeseen katselin… 😉 ) Haaparannan puolella kun vaihteeksi asustelin, enkä opiskelija-asuntolassa. Yksikseen ja sometellen tuntui hyvälle ilta viettää.

Heräsin sitten tietysti ihan tuhannen liian aikaisin (klo 6), mutta sepä mahdollisti, että ehdin käydä aamulenkillä – ja tänään olin jo taas Canonin kanssa kaveri.

Aamuaurinko Alatornion kirkon takana lupaa kevättä. 

Tänään olin jo alkuillasta kotona: tavan mukaan Pehtoori ja pikkuperhe jo ruokapöydän ympärillä palatessani. Sehän oli hyvä, nyt on hyvä.

Torniossa historian havinaa – ja säheltämistä

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi. 

Eilinen ilta oli pakkashankineen ja kuutamoinen, ja sellaisena kovin kaunis. Täysikuun aattoilta, joten tarvoin vinkkelit jalassa Jääkärikadun (tunnetaan usein paremmin Rantakatuna) ja Kaupunginlahden  välissä ja kuvailin Vanhan Tornion viehättävää idylliä, kauniita vanhoja taloja.

Aiemmin päivällä kun kiertelin kameran kanssa tapasin tuossa Jääkärikadulla vanhan herrasmiehen, jonka kanssa jäimme juttusille, ja hän kertoi minulle noista taloisa. Tuo kuvassa näkyvä on aikanaan ollut kirkkoherran puustelli, ja kirkkoherranvirasto siinä samassa kuten usein tapana oli. Nyt se on viime vuodet ollut vammaisten hoivakotina, mutta parhaillaan muuttavat sieltä pois uudempiin, parempikuntoisiin tiloihin.

Eilisen postauksen kuvassa näkyvä punainen talo oli konduktöörin talo. Väliin jää kauniin keltainen talo (KLIKS), joka oli kuulemma tullivirkamies Aspion talo. Kirkkoherra, tullivirkamies ja konduktööri, — jäin miettimään elämää tuolla kadulla 100 vuotta sitten.

Ja vähän yli sata vuotta sitten samaisen kadun päässä olleessa, nyt siniharmaassa, rakennuksessa oli tärkeää, salaista toimintaa, joka osaltaan johti Suomea kohti itsenäistymistä. Kun suomalaisnuorukaiset vuosina 1915 – 1916 lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan, se piti tapahtua salassa: yksi tärkeä reitti, ns. etappireitti, kulki Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan. Ja juuri tässä kuvassa olevassa talossa näitä rekryyttiasioita hoideltiin. Tämän talon historiaa sivuaa myös se itsenäisyyspäiväkynttilöiden polttaminen… KLIKS

Toki Torniossa on idyllisiä, vanhoja puutaloja muuallakin kuin tuossa Rannassa. Niitä eilen kuvailin: kuvasarjassani ideana, että henkilöiden taustalla olisi aina jokin kaunis vanha puutalo… ja että henkilö/asia on kuvasarjassa aina samassa kohtaa…

Suensaaren, Tornion vanhan keskustan asemakaavakartta yllä on vuodelta 1936. Siinäpä ei meidän koulua, Lappiaa, näy. Sen on juuri tuolla yläreunassa, jossa kartassa ei näy mitään.

Sinne taas huomenna aamulla varhain. Tänään olin jo seitsemältä, muokkaamassa vielä eilisiä kuvia, ja sitten aamupäivällä studiosimultaanin uusinta, jonka sähelsin ja tein kaiken maailman huolimattomuusvirheita niin, että meni heikommin kuin edellisellä kerralla.

Huomenna ei tarvi ihan kovin aikaisin (vasta 9.30) mennä. Onneksi. Nyt väsy.

Ihmisten arkea Torniossa

Sehän se on ollut tämän päivän aiheena, simultaanitehtävän otsikko. Kuten arvelinkin, oli kuvattava ihmisiä, kuvattava pakkasessa, harmaassa maisemassa, aika vähässä valossa. Ja tehtävän rajaus vielä Tornioon, – minä kun olin taas ajatellut kuvailevani Haaparannan puolella, jossa ihmiset oikeasti ovat helpommin kuvattavia, ainakin suostuvat, jolleivät nyt ihan tyrkyttäydykään, kuviin. No ja sitten vielä ”Valitse näkökulma”! Ja tehtävänantoon liittyi vielä se, että kuvien kuvitteellinen tilaaja on Tornion kaupunki, joka käyttää niitä ”erilaisiin tarkoituksiin tiedotusmateriaaleissa”. Loistava tarkennus siihen, mitä pitää kuvata! Erilaisiin tarkoituksiin??

Ensimmäistä kertaa kuville on annettava, tai siis saa antaa, nimet. Periaatehan on yleensä se että kuva on ymmärrettävä ilman selityksiä, mutta tällä kertaa kuville nimet sekä suomeksi että englanniksi. Ja muutenkin metadata täytettävä perusteellisesti avainsanoineen ja kaikkine exif-tietoineen ja englanniksi nekin. Aiemmin ei ole tarvinnut.

No mutta, tavoitteenahan on saada  nimenomaan nämä simultaanitehtävät pois päiväjärjestyksestä ja kun kerran moneen päivään en ollut kunnolla ulkoillut, oli hyvä syy kello puoli kymmenen laskeutua Tornion kaduille, puistoihin ja joenrantaan kameravermeiden kanssa. Tavoitteeena seitsemän kuvaa, jotka täyttäisivät tehtävänannon vaatimukset.

Ensimmäiset kaksi tuntia meni haeskellessa, näkökulmaa miettiessä, kävellessä, hajallaukauksia otellessa, valotusta etc. säätäessä. Vähitellen huomaan, että olen rajautunut kiertämään Tornion vanhoja rakennuksia, etsimään ihmisiä niiden lähettyviltä… Onnistun jututtamaan muutamia, pyytämään kuviin. ja siinä päivä kuluu iltapäivän puolelle…

On monen tunnin ulkona olon jälkeen nälkä, ja saan kuin saankin ruokaseuraa suoraan pohjoisesta. Ja kaksi komeaa mallia!! Pehtoori ja VMP:n M. olivat matkalla Hangasojalta Ouluun, ja kuten sovittu oli, tulivat Tornioon seurakseni syömään. Mustaparran päämaja -ravintolassa söimme  Luonnollisesti käytin tilaisuutta hyväkseni ja molemmat saivat (joutuivat?) ´esittää´ ”Ihmisten arkea Torniossa”.

Myöhäisen lounaan jälkeen lähdin koululle purkamaan päivän kuvasaalista, eikä ketään varmasti hämmästyttäne, etten juurikaan ollut tyytyväinen siihen: 180 kuvaa, viitisen tuntia kiertelyä pitkin Torniota autolla ja jalan, eikä seitsemää hyvää saatikka varmaa läpimenijää löydy! Iltaseitsemältä lähdin koululta, vielä Rantakadun vanhojen talojen ja hienon kuutamon valoon (ja pakkaseen!) kuvaamaan. Eikä yhtäkään ihmistä liikkeellä!!!

Kuvasetti  on luovutettava huomenna aamupuolikymmeneltä, jolloin alkaa studiosimultaanin uusinta. Tällä pikkuläppärillä en iltakuvia muokkaa, tässä postauksessa pari suoraan kamerasta… joten on aamulla aikaisin oltava koululla että ehdin vielä illan kuvat muokata, tekstittää ja sarjan koota. Saapa nähdä.

Kohti kolmatta näyttöä!

Nyt ei pysty enempää, on lähdettävä pakkaamaan ja syömään. Jos sytyttäisin takkaan tulen ja paistaisin makkaraa…

Silmissä vilisee ja tympäsee kun parempaan ei pysty, eikä ehdi. Oikeasti osa noista nyt ”Digitaalinen työnkulku” -tehtävistä on sellaisia, joihin saatiin oppi vast 1½ viikkoa sitten, joten eipä ole paljon ehtinyt harjoitella, saatikka toteuttaa. Mutta omapahan on vikani, kun olen menossa tähän ensimmäiseen ryhmään. Toinen olisi kahden viikon päästä, mutta sepä ei minulle sovi. Me kun ollaan reissussa silloin!!!

Alla on huomenna palautettavan portfolion kolmas ”luku” ja täydennykset etc.. Osa tuosta on kuvallisena täällä: KLIKS Esim. kuvateos ”Kaikki nämä vuosikymmenet”. Todellakin minulle on ollut vaikeaa tämä omakuvien tekeminen, ottaminen, työstäminen. Ja sitten saatesanoissa oli vielä, että ”tässä on mahdollisuus ottaa huumori mukaan valokuvaamiseen”. Ei ole huumoria itsensä kuvaamisessa. Vedinkin sitten kunnolla ”yli”. 😀

Eipä olisi huomenna Torniossa kovin kylmä: simultaani on tehtävä ulkosalla, – ja pahoin pelkään, että tehtävä vaatii myös – vieraiden – ihmisten kuvaamista. No mutta  – miten ne urheilijat sanoo – ”näillä mennään ja katsotaan, mihin se riittää” ja sitten taas kohti uusintoja ja lisää harjoittelua.

Pitäkäähän peukkuja!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Näyttötutkinto (3)
(10.2–12.2.2017)

Studion uusinta ja täydennys
1 Henkilömuotokuva studiossa – Aapeli 1 v. 9 kk (uusi)
2 Tuotekuva – Alessi (3) gamutit korjattu
3 Syväterävyys – Helminauha-maljakko (1) kuvankäsittelyn jäljet poistettu
4 Kirjallinen kuvaus- ja valaisusuunnitelma (uusi, edellinen hyväksytty, mutta simultaania varten uusi)
5 Simultaani studiokuvaus 11.2. – Leipä (uusi)

Miljöön uusinta ja täydennys
6 Reppari – Kauppahallin kalakaupan aamu (1) Sävy muuhun sarjaan sopivaksi
7 Miljöö – Tuulentupa (3) gamutit korjattu
8 Henkilö miljöössä – Valokuvaaja talvimaisemassa (uusi)
9 Maisema – Kaunispään syyskesä (1) Porokuvasta cyaani vähennetty
10 Simultaani – Pikkukaupungin keskitalvi (1) gamut korjattu

Digitaalinen työkulku
11 Kirjallinen tehtävä: Digitaalinen työnkulku
12 Omakuva – ”Kaikki nämä vuosikymmenet” ja keittokirjaesitteeseen kuva
13 Toimintakuva – Nuorten kokkien SM-kilpailu
14 Kollaasi – Keittokirjan kansi
15 Vanha kuva – Kenraalin autonkuljettaja
16 Simultaani – 10.2.

Kuvat tikulla + tulosteet (1 henkilö studiossa, 1 henkilö miljöössä, 1 toiminta, 1 vanhan kuvan retusointi)
Kirjallinen itsearviointi
Kuvaussuunnitelma studiosimultaaniin
Kirjallinen tehtävä Digitaalinen työnkulku

Kouluhommia

Jos olisin vielä töissä niin huomenna lintsaisin. Olisin varmaan lintsannut tänäänkin. Olin aika huono lintsailemaan, sairauslomiakaan en pahemmin pitänyt, flunssan takia en ymmärtänyt jäädä kotiin, mutta nyt lintsaisin.

Olen tänään lintsannut lenkin – kuinka olisinkaan halunnut lähteä kauniiseen pakkassäähän! Olen lintsannut KAIKKI kotityöt. En ole soittanut äidilleni, en ole vastaillut kenenkään sähköposteihin. En ole lukenut lehtiä, en juuri vilkuillut nettiä. Olen syönyt lounaaksi JA päivälliseksi pakastimesta ottamaani borssikeittoa. Syönyt yhtä ja samaa soppaa (joka kyllä on hyvää) huolimatta siitä, että minulla oli varattuna katkarapuja ja paahtoleipää Toast Skagenia varten.

Ainoa, mitä en ole siirtänyt kuvankäsittelyn ja uusintakuvien ottamisen, kirjallisen ennakkotehtävän ja portfolion täydentämisen tieltä pois, on ollut Aapeli. Tänään, kuten eilenkin, insinööriopiskelijalla oli koulua iltapäivään asti ja lähihoitajalla iltavuoro, joten mummi sai iltapäiväksi seuraa ja erinomaisen syyn olla pois koneelta.

Viime viikkoina on ollut mukava seurata pojan ”puhumista”. Ymmärrettäviä sanoja ei ole vielä kovinkaan paljoa, itse asiassa pitkään aikaan ei ole tullut uusia, mutta silti Apsu puhua pulputtaa koko ajan – ilmetty isänsä. Ja se, että ymmärrän aika paljon tuosta omakielisestä pulputuksestaan, on aika hämmentävää. Sitä jää välillä miettimään kielen kehitystä, sanojen tärkeyttä, sitä, että onko ensin kieli ja sitten ajattelu, vai toisinpäin. Ja mitä pieni ajattelee…

Muutoin itseasiassa ihan mukavaa ollut tämä kouluhomma, mutta tämä ihan liian aikaisin olevan näytön aiheuttama kiire ja se, että yksi tehtävä on selfiet, on tehnyt päivään hieman nuivan tunnelman välillä.

Mutta kyllä tämä tästä. Huomenna ei tarvi lintsata kun olen pysyväisellä lomalla, joten vielä huominen aikaa …

Viikon soppa – italialainen minestrone

Minun on tunnustettava – olen käyttänyt Knorrin minestrone -pussikeittoja – jopa säännöllisesti useamman vuoden ajan. Kun ennen ylioppilaskirjoituksia muutin pois kotikotoa, muutin omilleni, niin useimmiten söin koululla, sittemmin OKL:n opiskelijaruokalassa ja Hilikussa, ja välillä kävin kotikotonakin syömässä. Mutta aika usein koetin kokkailla itsekin. Ja silloin yksi vakkarisapuskoista oli Knorrin Minestrone, jonka sekaan pilkoin HK:n nakkeja. Voi tätä soveltamisen loputonta riemua jo silloin!

No mutta eipä tässä enempää pimeästä menneisyydestäni, vaan nyt on ”Jokaviikkoinen soppamme” -sarjan ensimmäisen italialaisen keiton vuoro, per favor. Eikä minkä tahansa keiton, vaan keittojen keiton: minestrone. Eikä tehdä pussikeitosta.

Tein keittoa viime viikolla systerin luona – taas yksi influenssapotilas, joka sai influenssan rokotteesta huolimatta – ja jäimme pohtimaan, mistä nimi ´minestrone´ oikein tulee. Sisareni on suorittanut italian kielen yliopistollisen kielikokeen ja kun aikamme surffailimme pääsimme lopputulemaan, että oikeastaan se on ”keittojen keitto” ~ minestra on keitto, keittää… ´Minestra milanese´ on milanolainen keitto, joka tainnut kyllä parilla Milanon reissulla jäädä väliin… Ehkä kun menen sen kolmannen kerran, menenköhän koskaan?, maistan keiton ja samalla pääsen vihdoin sinne hautausmaalle kuvaamaan.

Minestronea on varmaan niin monenlaisia kuin on ”mammoja”, vuodenaikoja, maakuntia, vuodentuloja, lempparivihanneksia ja keittiöitä. Tämä soppa on loputtomasti varioitavissa. Tässä siis suuntaa-antavia ainesmääriä ja ohjeistus. Ja tämä, jos joku, keitto on parempaa seuraavana päivänä.

Vuosikymmenien Minestrone

oliiviöljyä
puolikas valkokaali
2 porkkanaa
2 sipulia
3 valkosipulin kynttä
1 prk tomaattipyreetä
1 litra vettä
2 prk (Mutti) tomaattimurskaa
2 lihaliemi tai kasvisfondia
mustapippuria
ehkä suolaa
2 tl sokeria
purjo
paprika
200 g palvikinkkua
2 dl rakettispaghettia
kourallinen persiljaa

Keiton pinnalle sekoita keskenään 1 prk raejuustoa, 2 rkl luonnonjukurttia, 2 rkl pestoa, 1 tl sokeria.

Suikaloi kaali ja porkkana. Leikkaa halkaistut sipulit ohuiksi siivuiksi. Hienonna valkosipulin kynnet. Kuumenna oliiviöljy, lisää kaali, porkkana, sipulit ja tomaattipyree ja kuullota. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurske, fondi, pippuria ja sokeri.

Keitä hiljalleen vartin verran. Sillä aikaa pilko purjo, paprika ja kinkku. Lisää ne ja pasta sekä palvikinkku keittoon, keittele 10–15 minuuttia.

Kun tuot tarjolle, laita pinnalle runsaasti persiljaa ja raejuustopestoa. Se on hyvää, ei kannata fuskata sen suhteen. Ja sopii moniin muihinkin keittoihin. Valion sivuilta tuon olen oppinut. Ja patonkia – naturalmente!

Tästä tulee iso annos. Joten ehkä jää pakastettavaakin. Eikä kovasti kärsi siitäkään. Erinomainen eväskeitto. Loputtomiin varioitavissa – keitä omanlaisesi keittojen keitto!

Buon appetito!


Dead-line lähellä

Oltiinpa tänään aamupäivällä Apsun ja Juniorin kanssa Nallikarissa. Ei niin, että mummilla on vähän viime tingassa näyttöön valmistautuminen, ja nimenomaan edellisten uusintojen kuvaaminen. Palautus uusinnoille on huomenna puoleltapäivin, joten eihän tässä mitään!

Henkilö miljöössä on kuvattu ja muokattu. Henkilö studiossa on kuvattu ja muokattu. KLIKS. Kyllä tässä vähän sellainen hätävarameininki on… Sellaista pienoista urheilujuhlan tuntua on kyllä ilmassa.

Ehdin vielä ennen huomista puoltapäivää vaihtaa kaikki, säätää kaikki ja unohtaa korjata piposta gamutit, suoristaa horisontit ja lopulta en saa ladatuksi kuvia OneDriveen.

Miten minusta on tullut tällainen viime hetkeen jättäjä!!

Pehtoori päätti jo viime viikolla, että häipyy ”jaloista” pois, ja lähti aamusella mökille. Sai kaverin mukaansa, hyvä niin.

Nyt jatkan harjoituksia. Huomenna on soppapäivä!

Helmikuun sunnuntaina herkkuja

Kuvia ja kokkaamista, siinä tämän sunnuntain speksit. Ja kävin ripeän sauvakävelynkin keskipäivällä, — olkavarsi ei muuten kestä näitä pitkiä kuvankäsittelypäiviä koneella.

Totaalisen kotiviikonlopun ”ateriajärjestystä” – kuten vielä 100 vuotta sitten asia ilmaistiin – miettiessä ajattelin, että olisi blinien aika. Nyt jos koskaan. Ja kuinka ollakkaan, juuri niitä olivat myös Miniä ja Juniori toivoneet saavansa, ja Aapelikin söi niitä hyvällä ruokahalulla, – mieluummin niitä kuin Pilttiä.

Perinteiset lisukkeet ja sitten tein uudenlaisen porolastujutun: porolastuja, smetanaa, suolakurkkuhakkelusta, raejuustoa, vähän mustapippuria.

Noita tehdessä mietin, että blinit ovat kyllä minun lemppariruokaani – ihan top kolmoseen yltävät. Kaksi muuta ovat Toast Skagen (katkarapuleipä) ja hyvä pihvi kunnon kastikkeella. Sitten ehkä parsaa, prosciuttoa ja hollandaisea ja olisiko vielä porolasagne. Ja sitten sata muuta …

Juniori lupasi tuoda kellaristaan samppanjan, toikin, ja liki kermaista, BdB (pelkkää chardonnayta) -kuohuvaa maistellessa mietin, oikeastaan aika tyytyväisenä, kuinka poika onkaan perehtynyt asiaan, osaa samppanjoista jo paljon, paljon enemmän kuin pitkään viinejä harrastaneet vanhempansa.

Jostain Ranskan maalta suoraan oli tuon pikkuisen reilun 30 euron juhlajuoman tilannut. Muhkea pullo kätki sisäänsä raikkaan, oikein tasapainoisen samppanjan. Teki sunnuntain päivällisestä ihan juhlan.

Jälkkäriksi oli kääretorttuversio Runebergin tortusta, mutta eihän se mikään suunnaton onnistuminen ollut: ei se tänään maistunut anjovikselta kuten eilen, mutta vielä parempaa olisi ollut jos olisin oheen vispannut oikein tymäkän vispikermavaahdon. No, jossain kohden tingittiin kaloreista. …

Ja sitten muu päivä kuvien parissa. Miten minulle taas näin kävi? – Että dead-linet säätelevät tekemisiä…

Keittiössä ja ulkona

Olen tänään tehnyt Runebergin torttua, joka tuoksuu joululle ja maistuu anjovikselle. Ainakin lämpimänä, maistellaanpa huomenna onko maku tasaantunut.

Olen puhunut tyttären kanssa pitkään puhelimessa, parantanut maailmaa ja kuullut, että hänellä on kaikki, kaikki!!, pokemonit kerättynä. Ja nyt tyär odottaa uutta päivitystä ja lisää kerättävää. Minun mielestäni moinen on hassua, mutta kyllä olen iloinen puolestaan: on saanut aikomansa tehdyksi. Enää viisi viikkoa niin tulee keräilemään uusia Ouluun. Ja ymmärtääkseni muistakin syistä. 😀

Olen ollut pitkällä lenkillä ja kuvaillut paljon, harjoitellutkin perjantain simultaania varten. Kun latasin kuvat koneelle, on näyttö täynnä harmaata ja valkoista, vaikka ilma oli mitä mainioin ulkoilulle. Pihalla ja rannoilla näyttää siltä kuin jouluna soisi näyttävän; on paljon valkoista, puhdasta, pehmeää lunta.

Olen tehnyt meille erilaista kuharuokaa. Erilaiseksi sen tekee tuo pinaattikastike, joka olikin kyllä hyvää. Ehkäpä siitä jalostuu pinaattikeitto …

Valkoviini kalan kanssa oli Fiano di Avellino. Mastroberardino-viinitalo on tuttu entuudestaan, ja ehkä tämä viinikin, erilaisella etiketillä ehkä? – Noh, joka tapauksessa, se sopi miedon kuhan makuun oikein hyvin. Happoja olisi ehkä saanut olla vähän enemmänkin, mutta raikas, rapsakka maku miellytti.

Mutta nuo puuttuvat hapot ovatkin olleet tämän leppoisan lauantain suurin ”murhe”… 😉  Lauantait ovat edelleen hyviä päiviä.


Lukulampun valossa

Perjantai-ilta kotona. Koko viikonloppu kotona… Eikä mitään erityistä. Sellainen tuntuu nyt hyvälle.

Juuri nyt tuon kuvan tunnelma tuntuu houkuttelevalle, ja siitä tulee mieleen 30 vuoden (oikeastiko jo 30 vuotta on siitä!!!) takaiset tunnelmat. Tuo lamppu sen tekee.

Muistan kun syksyllä (1986), talven tullessa ja vielä näin keskitalvella, ajoimme iltasella töiden jälkeen tai viikonloppuisin aikaisin, vielä pimeän aikaan Toivoniemestä, Tuirasta, tänne Rantapeltoon meidän raksalle… ja kuinka aina näin yhdessä talossa (tuossa aika lähellä, pappilan kentän reunalla olevassa talossa) ikkunassa palavan lukulampun ja sen valossa varjon laiskanlinnasta, jossa joku luki lehteä tai kirjaa… Sellainen kodikas, levollinen tunnelma näkyi ulos asti.

Muistan, kuinka ajattelin, että pian meilläkin on uusi koti valmiina, pian mekin voimme istahtaa töiden jälkeen isoon tuoliin lukemaan lehteä tai kirjaa, voimme ottaa viereen juusto- ja kurkkuleipiä, sytyttää kynttilän ja takan!! Sellainenhan uudessa kodissamme oli, ja olla vailla tekemistä. Ei tarvitse maalata, kärrätä, siivota, tapiseerata, saumata, pestä,  – ja sitten iski taas epäusko: ei ikinä päästä muuttamaan! Talo ei valmistu ikinä!

Mutta valmistui se.

Ja kohta istun isossa lepotuolissa takkatulen ääressä lukien, lukulampun palaessa. Eikä lähdetä Pehtoorin kanssa mihinkään. Ollaan kotona, koko viikonloppu.

Olen minä tästä ennenkin maininnut, kyllä tätä saa aina välillä Suomestakin, mutta silti roudasin tämän viime viikonloppuna Haaparannasta: Rotarin 2011 kuohuvan avasimme, avasimme ihan muuten vaan.

Koti-ilta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Eilinen arvontavideo ei useimmille auennut. Tässä toimiva linkki. KLIKS! 

Arvontapäivä

Tänään oli arvontapäivä, selfiepäivä, Apsu studiossa -kuvauspäivä, pirttipäivä, lumisadepäivä.

Aamulla olohuoneeseemme nousi jälleen kotistudio: ensi tiistaina pitää olla näyttöön uusinnat ja viikon päästä torstaina myös näyttö kolmosen kaikki kuvat ja kirjallinen tehtävä. Tänään Aapelin vanhemmilla oli koulua ja töitä yhtäaikaa, joten Apsu oli meidän kanssa leikkimässä, touhuamassa, syömässä, – ja mummille mallina. Ei voi ainakaan syyttää mallia, jos näytöt eivät mene läpi.

Ehdottamasti kuva kannattaa klikata isommaksi. 

Viime viikonlopun Campbell´s Tomato Soup – Andy Warhol – selfie – soppamannekiinikuvia otin Pehtoorin avustuksella aamupäivällä. Kaikkea sitä opintojensa eteen joutuu tekemään. Huoh!

Ja sitten tänään oli Jokaviikkoinen soppamme -teeman arvonta. Lopulta kisaan osallistui yksi pariskunta (Lepolandian väki – kiitos muuten joulukortista; tuli viime viikolla. 😉 ), kaksi Markkua, Satu ja Outi molemmat kahdella reseptillä, yksi kolumnisti vaimonsa sopalla (ks. Penan Pimun kanakeitto ja siihen liittyvä mukava juttu) ja Sirpa aika pian testaukseen pääsevällä siikakeitolla ja Vesku fenkolikeitolla, jonka resepti on pieni novelli.

Kiitos paljon kaikille ohjeen lähettäneille, – eipä yhtäkään noista ole meillä testattu aiemmin. Nuo kaikki meillä testataan, ja luulenpa, etta nuo kaikki ovat vielä ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksissa mukana.

Palkinnoksi lupasin omatekoisen ”Oulu kuvissa” -kalenterin, ja niitähän olikin vielä kaksi jäljellä, joten Aapeli arpoi kaksi voittajaa. Tänään – kuten viimeksi – meillä ei ollut ”virallista valvontaa”, mutta voitte olla varmoja, että Apsu ei ole lahjottavissa, eikä vilppiä sallita. Tässä video tärkeästä arvonnasta.

ARVONTAVIDEO   <-  KLIKS (linkki avautuu kuvasivustolleni, siellä vasemmalla alhaalla kuva, klikkaa siitä ja sitten vielä nuoli)

Äänet päälle, niin lopussa kuuluu kahden voittajan nimet. En ole ihan varma, onko minulla voittajien osoitteita, mutta lähettäkääpä ne sähköpostitse minulle, niin pistän kalenterit postiin. Niin ja onneksi olkoon!

Soppailu jatkuu ensi viikolla, ja koko vuoden! Nyt minulla on kymmenen viikon reseptit jo valittuna ja valmiiksi kirjoitettunakin!

Viihdekäyttäjä

Helmikuu alkoi pakkasella, hyvä niin. Aurinko kuitenkin näyttäytyi, ja lunta on edelleen aika vähän. Tänään avattiin jäätie Hailuotoon. Nyt olisi komeat revontulet, jollei taivas olisi pilvessä. Monia hyviä syitä olisi ollut olla ulkona. Olinko? – En koko päivänä. Siihen on monia hyviä syitä.

Jotain asiallista ja jotain tärkeää olen tänään päivällä saanut aikaiseksikin, mutta koko ilta on mennyt internetin viihdekäyttäjänä. Ei edes mitään sekakäyttöä tyyliin kuvia, opetusvideoita, tiedottajan hommia tai blogia ja sitten siinä välillä päämäärätöntä surffailua ja facebookissa vaeltamista, juorujen perässä klikkailua ja hömppäuutisten lukemista, vaan ihan totaalista uppoutumista, etten sanoisi humplahtamista somesuohon.

Tuollaisesta tulee krapula. Joten nyt loppuu ruudun tuijottaminen. ”Ihmisen lyhyt historia” tuokoon sivistystä tämän humputtelun jälkeen.