Vanhoihin aikoihin palatessa

Kyllä, kyllä on oltu humputtelemassa. Tai siis viininmaistiaisissa. Edellisen kerran on viiniystäviä tavattu monta kuukautta sitten. Marraskuussa olimme BOn kanssa viettämässä synttäreitä ja sitä ennen lokakuussa perinteiset viininmaistelut. Yleensähän meillä on tapana tavata kerran kuussa, arkena tai viime vuosina yhä useammin viikonloppuisin, mutta nyt on ollut monta forcemajorea, pakollista peruuntumista, joten emme ole saman pöydän ääreen istahtaneet aikoihin. Tänään sen teimme. Olipas korkea aika, ja erinomaisen mukavaa.

Italian viinireissun tuliaisia saimme maistella, mikä oli mitä mieluisin tehtävä. Mukava puheensorina, paljon asioita päivitettävä.

Muutoin päivä kulunut koulujuttuja tehden, ja pitkä tovi äidin luona kun selailimme vanhoja albumeja…

Onhan se niin, että monista äitini kuvista tunnistan itseni, isäni kuvista poikani…

Vanhat kuvat ovat vielä parempia kuin uudet. Kunhan tässä ammatillisesti pätevöidyin, kunhan tässä opin, niin suosittelen lämpimästi, että skannautatte ja tallennatte vanhat kuvat minun firmassani. 😉 Vanhat kuvat ovat aarteita!

Myös lapsille ja lastenlapsille!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Soppahaasteeseen on – ilokseni! – tullut uusiakin vastauksia (nyt yhteensä kuusi), ks. vaikka tämä!! (kommenteissa Vesku1).  Palaan näihin kaikkiin osallistuneisiin torstaina, jolloin Apsu on meillä ja suorittamassa arvonnan. Siis vastausaikaa pidennetty torstaihin puoleenpäivään asti. Siihen mennessä tulleet ohjeet lupaan kokeilla (tänään tuli perinteisen lihakeiton resepti!!!!, ja on tunnustettava, että enpä ole sellaista koskaan itse tehnyt, joten tässä on minullekin haastetta) ja julkaista.

Jokaviikkoinen palsternakkamme

 

Keskivertosuomalainen syö edelleen vähemmän kuin yhden palsternakan vuodessa.

Noin lukee ”Satokauden ruokaa” -kirjassa. Se on aika vähän se. Ei meilläkään ihan joka viikko palsternakkaa syödä, mutta melkein. Tykkään käyttää sitä uunijuureksiin ja sitten se on vakio ”noppa” porkkanan ja lantun ohella, kun pääruokana on poronsisäfilettä. Pilkon (tai usein mökillä laitan nuoret tai vieraat pilkkomaan) noita juureksia nopan kokoisiksi kuutioiksi, keitän pikaisesti, sitten kierittelen voissa pannussa ja vielä pieni loraus hunajaa… Paras lisuke porolle.

Juuressoseeseen olen käyttänyt, ja aikonut tehdä palsternakkalettuja – tänään tein ensimmäistä kertaa palsternakkakeittoa. Jokaviikkoinen soppamme -päivä oli jo tänään räntäsateisena maanantaina, joka iltapäivällä muuttui huikean kauniiksi auringonlaskuineen.

Tuosta em. kirjasta luin, ettei palsternakkaa kannattaisi kuoria, koska ”suurin osa makua muodostavista yhdisteistä sijaitsee kuoressa”. Olen aina kuorinut. Tänäänkin, kun ohjeessa sitten kuitenkin niin kehotettiin. Ehkä ensi kerralla sitten en.

Sopan resepti on sekin tuosta samaisesta kirjasta, joka ilmestyi viime vuonna ja on ”jatkoa” Satokausikalenterille. Sehän on myös nettisaitti, jossa on paljon hyvää tietoa nimenomaan kasviksista ja kasvisreseptejä koko ruokavuoteen. Suosittelen.

Tämän keiton perustana on resepti vuoden 1918 keittokirjasta, joten sopii hyvin Suomi 100 -vuoteenkin. Tänään tuli muuten siihen liittyen toinen esitelmöimään pyyntö (se ensimmäinen oli yliopiston promootiopurjehdukselle toukokuussa ja tämä toinen Pohjanmiesten kerhon juhliin syyskuussa), ja minä osasin kieltäytyä! Olen niin ylpeä itsestäni. No mutta sopasta piti kirjoittaa…

Se oli hyvää, tein ihan kirjan ohjeen mukaan. Jopa kahvilla maustetun kerman. Jos teen toistekin, ehkä teenkin, niin jätän toisen omenan pois, laitan vähän vähemmän vettä, haluaisin vähän sakeampaa…

Kuvissa näkyvä ja keittoon lisäämääni Nobleza-sherryyn tutustuimme 1920-luku gaalaillassa, jossa se tarjottiin lintuliemen seurana. Sopi tähänkin hyvin ja varmasti myös sienikeiton kanssa aiotaan sitä maistella.

Palsternakkakeitto

400 g palsternakkaa kuorittuna
200 g juuriselleriä kuorittuna
2 omenaa kuorittuna
1 sipuli
2 valkosipulikynttä
2 rkl voita
2 rkl timjamia hienonnettuna
1 l vettä
suolaa ja mustapippuri
2 rkl puolikuivaa sherryä
1 rkl sitruunamehua

Kuori ja pilko juurekset ja kuullota niitä voissa viitisen minuuttia. Lisää timjami, 1 – 2 tl suolaa ja reilusti mustapippuria myllystä. Keitä miedolla lämmöllä juurekset kypsiksi. Lisää kerma ja sherry ja kuumenna. Ota kattila pois liedeltä, lisää sitruunanmehu ja soseuta sauvasekoittimella. Tarkista suola.

Yhdistä kerma (1 dl kuohukermaa) ja kahvi (½ dl espressoa tms) ja kuumenna ja sekoita sekin kuohkeaksi. Koristele keitto sillä. Paahdetut mallas/saaristolaisleipäkuutiot ja timjamia keiton pinnalle sopivat mainiosti makuu.

~~~~~~~~~~~~

Lepolandian väki Instasssa ja kaksi muuta sähköpostitse ovat tähän asti osallistuneet huomenna illalla päättyvään arvontaan, joten nyt kyllä kannattaisi osallistua: lähetä minulle lempparikeittosi ohje ja olet mukana.


Opiskelijan sunnuntai

Torniossa ei kovin usein tule nukutuksi hyvin, mutta tänään aamukuudelta heräsin nukuttuani keskeytymättä seitsemän tuntia. ”Vieraassa paikassa” yhtä unta seitsemän tuntia, – se on hyvin se! Kämppiksen kello soi kuuden tienoissa ja hän lähti koululle kuvailemaan heti kun mahdollista (= klo 7), joten miekin nousin, mutta enpä todellakaan jaksanut lähteä paikkomaan eilisiä otoksia, – vaikka totisesti tarvetta olisi ollut.

Kävin Kaunolan (= opiskelijakämppämme) vähän pelottavassa, paljon betonisessa, kohtuullisen kosteassa ja kylmähkössä alakerrassa suihkussa, lueskelin liki ahdistavia uutisia USAsta, nautin aamurahkaa ja purkkikahvia aamiaiseksi, ja sitten pakkailin kamojani, eikä kello sittenkään ollut edes kahdeksaa, ja koulu alkaisi vasta yhdeksältä!? Sittenkin studioon vielä? Nope! Oli siis tosi hyvä aika lähteä aamulenkille rajalle.

”På Gränsen – Rajalla” on mukava kävellä, – varsinkin, jollei olisi ollut liki myrskytuuli kuten tänä aamuna. Se vielä yltyi päivän kuluessa. Pakkasta asteen verran, mutta kovin kylmä oli tuuli. Eikä pikkukaupungin/kaupunkien kaduilla ketään. Minä tepastelin, – ulkoilma, edes pieni liikkuminen, on aina hyväksi.

Pikkukaupunkia ei poltettu viime sodan aikana, eikä kaikkea ole uuden alle hukutettu, joten pieniä idyllisiä katuja on moniakin, eikä niiden varrella niin kovasti tuullutkaan. Reippaaksi tunsin itseni. Rajalla vielä tarkastelin maisemaa ja miljöötä. Mielessäni parin viikon päästä oleva näyttötutkinnon simultaanitehtävä: on hyvä olla kuvauspaikkoja, miljöitä, maisemia, tunnelmia tiedossa…

Päivä kului sitten sisällä, luokassa. Opimme paljon uusia photarijuttuja, joilla on mahdollisuus manipuloida tai ”vain” muokkailla kuvia, leikkiä ja luoda, mutta paljonpa ei niitä nyt ehdi kokeilla ja harjoitella, sillä seuraavat pari viikkoa menevät kolmanteen näyttöön valmistautuessa, siihen kuvatessa ja paljolti ”perinteisesti” muokatessa, mutta tulette vielä näkemään kaikenmoista kikkailua…

Kotiin palattuani olivat kolmen sukupolven pojat minua odottelemassa: Apsu huuteli jo ovella ”munmummuuuuu”, Pehtoori oli tehnyt erinomaista kalaruokaa ja laskiaispullia!! ja Juniori kertoili kevään ekskursionsa järjestelyistä. Opiskelijalla oli hyvä palata kotiin.

Soppamannekiini tuunaa kuvia

Yhden asian päivä. Photoshopin päivä.

Minun ”Jokaviikkoinen soppamme” -ideaankin liittyen päätin tehdä tämän päivän harjoituksen soppateemalla.

Varjothan noista kuvista puuttuu, ja paljon muitakin ongelmia niissä on, mutta minä olen harjoitellut. Minä tosiaan olen.

 

Ja nyt lähden kylille syömään.  En purkkitomaattikeittoa.

Taas Torniossa

Siinä ne on: samanlaiset melkein joka kerta.  VATtilaisen viikonloppueväät, – ja lähtöoletuksena on, että huomenna lähden iltasella kaupungille syömään. On taas lähiopetusviikonloppu Torniossa, nyt jo viidestoista. Tämä on viimeinen varsinainen valokuvauksen opetukseen liittyvä viikonloppu. Maaliskuussa on vielä yksi opetusjakso, mutta silloin käydään läpi liiketoimintasuunnitelmaa ja ammatillistumista, toiminimen ja yrityksen perustamista, ja kaikkea taloudellista, mikä liittyy ammattivalokuvaajan tuottavaan toimintaan pyrkimiseen.

Ja sitten on edessä vielä epälukuinen määrä näyttöviikonloppuja: kahden viikon päästä vuorossa digitaalinen kuvankäsittely (5+1) ja sitten maaliskuussa liiketoimintasuunnitelma + siihen liittyvät ennakkotehtävät ja simultaani (4+1). Ja uusintoja. Niitä saa tehdä vaikka kuinka kauan. Luulen, että teen vaikka kuinka kauan. Joskin nyt olen jo sitä mieltä, että joskus saan ne kaikki suoritetuksi. Simultaanit olisi toivottavaa saada mahdollisimman nopsaan läpi: muita uusintoja varten ei tarvitse tänne Tornioon asti tulla, vaan tehtävät voi lähettää postissa.

Minulla tuntuu olevan jo ihan selvästi sellainen jäähyväisfiilis.

Lähdin aamupäivällä hyvissä ajoin kotoa hurruuttelemaan 140 matkan tänne pohjoiseen, myötävaloon, sulan kelin vähäisessä liikenteessä. Ensin Haaparannalle hakemaan Coopista eväät, Systemistä viinejä ja sitten oli vielä aikaa käveleskellä jokirannassa. Vielä kerran kävin kuvailemassa tämän lempparitaloni, josta olette nähneet ennenkin kuvia. Moniakin. Vähän kuin sillekin kävin heittämässä jäähyväiset.

Kaunolaankin (neljän hengen opiskelija-asuntola, jossa useimmat viikonloput täällä olen asunut) taisin majoittua viimeisen kerran. Näyttöviikonloppuina kun haluan asua yksikseni.

Näitä viikonloppuja tulee kyllä varmasti ikävä, ja meidän oivallista opiskelijaporukkaa. Vaikka meillä kaikilla kyllä tuntuu olevan kyllä ”kisaväsymystä”, kaikki tulevat matkan takaa: lähimmät naapurikunnista ja kaukaisimmat Polvijärveltä. Vähintään kerran kuussa puolitoista vuotta, ja kuvattavaa vain riittää.

Kevättä talvessa

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Todella hurjasti riepotti pitkin yötä, satoi vettäkin. Tammikuun lopussa. Ja minä kuuntelin, katselin sitä. Moniakin tunteja. Sellainen on ärsyttävää, jollei nimenomaan ole myrskytuulella, jollei osaa ottaa sitä mielenkiintoisena kokemuksena, jollei vähääkään välitä valvomisen seurauksista ja heittäydy vaikka takkahuoneen tuolille lukemaan.

Minä en. EN ollut myrskytuulella, ei olisi voinut enempää tuskastuttaa valvominen, mikä olikin varma tae, ettei unesta ollut tietoakaan. Ja tiedättehän ne suden hetkien ajatukset!

Aamulla kuitenkin ihanan kevättalvinen ilma. Oli ihan tyven, oli lämpöasteita, linnut lauloivat ja aurinko nousi siniselle taivaalle. Matkalla Caritakseen pysäköin auton ainakin viisi kertaa, lähdin kiertelemään ja kuvailemaan, Oulun sillat sarjaan talvikuvatäydennystä.

Syntyipä sellainen harhainen olo, että helmikuu on jo takana.

Keskellä talvea uudessa elämässä

Ennen keskiviikko oli opetuspäivä, vastaanottopäivä, koulutusneuvostopäivä, pitkä päivä. Ainakin tämän tammikuun se on meillä Aapeli-päivä.

Kun isänsä aamupuolikahdeksalta pudottaa vastikään sängystään nostetun, puuroaamisella ruokitun, puetun ja autoon kannetun vielä unihiekkaa silmissään olevan pienen pojan mummilan tuulikaappiin, ei talossa ole enää mitään tarvetta katsella Photoshop-tutoriaaleja Youtubesta, ei pestä pyykkiä, ei lähteä salille tai lenkille, ei tehdä yhtään mitään muuta kuin lukea Herra Hakkaraisia, katsella aamupiirrettyjä kahvimuki ja poikanen sylissä, leikkiä olohuoneen lattialla autoilla ja lähteä ”tarhan puistoon” pulkkamäkeen.

Lounaan jälkeen aika päiväunillle, – mikä onkaan ihanampaa kuin viereen nukahtava pikkuinen.

Nyt alkuviikolla paistinkääntäjien vuosikertomus (minä tein kuin teinkin sen InDesignilla – vei paljon enemmän aikaa kuin olisi wordilla tehden mennyt, mutta tulipahan tehtyä ensimmäinen ”julkaisu” toissaviikon kurssin jälkeen), nettisivupäivitykset, jäsenkirjeet etc., palaverit, kampaaja, kuvauksia ensi viikon lähiopetusjaksolle, siirsivät pitkään aikeissa ollutta tapaamista vielä vähän eteenpäin, eli tälle päivälle. Hyvä kun edes nyt. Muitakin entisten opiskelijoideni ”kohtaamisia” viime päivinä. Luovat omalla tavallaan taas perspektiiviä tähän elämäntilanteeseeni.

klikkaa kuva isommaksi… 

Tänään Pauluksen päivänä on ”talven napa” vanhan kansan sää- ja vuosikalenterin mukaan. Yhdenlaisen ”aurinkokellon” kuvasin eilisellä Nallikarin kierroksellani.

 

Jokaviikkoinen soppamme – Tavallista Parempi Nuudelikeitto

On ”Jokaviikkoisen soppamme” aika.

Tämä kotikeittoinen (mistä lie olen reseptipohjan aikanaan vohkinut) nuudeliruoka on nopea tehdä, varioitavissa ainesten saatavuuden ja mielitekojen mukaan. Ja sopasta voi jättää broilerin kokonaan pois. Tämä on juuri näitä ruokia:

Maija Paavilaisen ”Kuningatarkokki”-kirjassa on paljon lähtemättömän hyviä lausauduksia. 

Aina tämä keitto valmiit nuudelipussikeitot voittaa. Ja tämän voi tehdä valmiiksi tuohon nuudeleiden lisäämiseen asti. Jollet tiedä tarkkaan, milloin perhe tai kaverit saapuvat syömään, voit tehdä kattilallisen soppapohjaa valmiiksi ja juuri ennen ruokaa vain heittää nuudelit mukaan, ja sitten kypsentää pikaisesti. Ei tarvitse seisoa kauan keittiössä.

Jos haluat hifistellä, leivo itse naan-leipää tälle kaveriksi. Tai osta kaupan puolivalmiita paketillinen ja paista samalla kun keitto kypsyy.

Jalostettu nuudelisoppa

6 dl kanalientä
1 pieni prk kookosmaitoa
suolaa
1 tl sokeria
1 punasipuli suikaleina
2 porkkanaa pieniksi pilkottuna
1 chilipalko hienonnettuna
pala inkivääriä raastettuna
2 valkosipulin kynttä
2 rkl sitruunan mehua
2 rkl (kalakastiketta) fish saucea
200 g broilersuikaleita
100–200 g munanuudeleita
tuoretta korianteria

Kiehauta kanaliemi ja kookosmaito, ja mausta suolalla sekä sokerilla. Lisää kiehuvaan liemeen punasipuli- ja porkkanasuikaleet, sekä chili, valkosipuli ja inkivääri. Lisää sitruunan mehu sekä kalakastike. Keitä muutama  minuutti ja lisää broilersuikaleet. Keitä miedolla lämmöllä kunnes broileri on kypsää. Lisää nuudelit keittoon ja keitä muutama minuutti. Ripottele päälle korianteria. Paljon.

Ilman korianteria tätä ei kannata tehdä. Muuten voi kyllä varioida vaikka ja miten. Sopii pakkaspäivään, tai helteelle. Mitä enemmän chiliä, sitä paremmin helteelle. Se, että thai-keittiössä käytetään paljon chiliä, johtuu kuulemma siitä, että chili auttaa kestämään kuumuuden haittavaikutuksia… Hmmm.

Joka tapauksessa tämä aasialainen soppa, jonka chilin määrää jokainen voi lämpötilan ja oman sietokyvyn mukaan säädellä, on helppo ja hyvä arkiruoka. Sen kanssa on hyvä opetella käyttämään puikkoja, ja sitten nauttia liemi kulhosta juomalla.

~~~~~~~~~~~~~~

Vasta kaksi (Satu ja Markku) ovat osallistumassa arvontaan. Lähetähän oma lempparikeittosi, hyvän sopan tai kauan kokkaamisaikeen alla olleen keiton resepti minulle ennen tammikuun loppua, niin olet mukana arvonnassa. Ks. tark. 

Uskovaisten pastilli

Uskovaisten pastilli. Sillä nimellä minä ne jo lapsena opin tuntemaan: valkoisia, soikeita (tai joskus pyöreitä), jauhoisia, kuitenkin makeita, piparmintulle maistuvia pastilleja, joita myytiin siinä myymäläautossa, joka lapsuuden kotini ja Koskelantien välissä, tallin pihalla, siinä tankkauspisteen vieressä, pysähtyi arkipäivisin kymmentä vaille yksitoista. Puolisen tuntia se siinä parkkeerasi, juuri sen aikaa, että ihmiset ehtivät rieskansa ja irtomaitonsa ostaa.

Ja minä salmiakkiaskin (20 penniä) ja Jenkki-purkan (5 penniä) – sikäli mikäli sattui niin onnellisesti, että viikkorahasta oli jotain jäljellä. Vain kesäisinhän sitä mymskyllä pääsi käymään, muulloin oltiin tietysti koulussa kun kauppa-auto pihapiiriin ajoi. Mutta uskovaisten pastilleja en ostanut. Ne maksoivat niin paljon, enkä pentuna edes tykännyt niistä.

Joskus niihin kuitenkin vielä törmää. Niin kuin nyt vastikään, joulukuun alussa, matkalla Kuusamoon. Käytiin – kuten tapana tuolla suunnalla liikkuessa on – Taivalkoskella Jalavan kaupassa kahvilla, ja siellä niitä uskovaisten pastilleja myydään vieläkin. Ostinpa pussillisen, ja sitten ryhdyttiin oikein porukalla miettimään, mistä nimi ”uskovaisten pastilleja” on lähtöisin.

Sokerisella piparminttupastillilla on monia nimiä, eri puolilla Suomea se tunnetaan eri nimillä. Minusta nimivariaatiot viittaavat siihen, että sen syntyhistoria taitaa olla Pohjanmaan lakeuksilla, sillä se tunnetaan mm. körttipastillina, maalaisliittolaisena tai Lapuan pastillina.  Muita nimiä on esimerkiksi punkanpohja ja soikonpohja, joilla viitataan pastillin tavallisimpaan soikeaan, matalaan muotoon. Myös navattakarkki nimellä niitä on kutsuttu. Kirkolliseen elämään liittyväksi pastillin liittävät myös nimitykset papinpastilli ja kirkkopastilli.

Körttiseuroissa pastilleja myydään edelleen, ja pussin mainoslauseessa todetaan pastillit ”puheen mittaisiksi ja maailmalta maistuviksi”, mikä kertoo siitä, että pastillit ovat myös ”ajanmittareita”. Perinteisesti körttipastillilla on kuulemma mitattu sopivaa puheen kestoaikaa. Herännäisten seuroissa kun kuka tahansa saa puhua, ja on todettu, että reilun viiden minuutin ajan suussa sulava pastilli on sopiva mittari puheen kestolle.

Papinpastilli-nimi viittaa siihen, että nimenomaan papit olisivat niitä syöneet, jotta jaksoivat puhua pitkään ja toisaalta on kerrottu, että seurakuntalaiset tai seuraväki niitä söivät, etteivät olisi rupatelleet tai yskineet kesken saarnaan ja puheen, vaan olisivat hiljakseen imeskelleet pastilleja.

On myös esitetty, että uskovaisten ja körttipastelleja seuroissa syödään, jotta korkealentoisia seurapuheita kuunnellessa oli jotain makeaa ja että ”muistettaisiin täällä yhä elettävän vähintäänkin toinen jalka maan päällä” kuten Seinäjoen herättäjäjuhlissa nuorisosihteeri totesi.

Pohjanmaalla körttipastillien tuotolla tuetaan herännäisnuorten toimintaa, ja siellä onkin myynnissä myös aniksella ja salmiakilla maustettuja pastilleja. Taivalkosken Jalavan kaupassa karkkeja on tehty paikan päällä vasta 2000-luvun alusta asti. Karkkeja on kyllä ollut myynnissä jo vuosikymmeniä, sillä Jalava on Suomen vanhin, vuonna 1883 perustettu yhtäjaksoisesti toiminut kauppa. Jalavan karkeilla on niilläkin pohajalaaset juuret, sillä 2000-luvun alussa ostettu, 1920-luvulla tehty, saksalainen karkkikone ostettiin Etelä-Pohjanmaalta.

Mikäs sinun kotiseudullasi on näiden nimi? Onko vielä muita nimiä kuin nuo löytämäni?

Löysinpä netistä yhden reseptin, jolla voisi itsekin tehdä uskovaisten pastilleja. Ohjeen nimi on tosin ”Mummon yskänpastillit”, mutta kovin selkeästi ohje viittaa uskovaisten pastilleihin. Ehkä jätän tekemättä, minun elämänmenossani edelleen omatekoiset vaahtokarkit (ja samppanja 😉 ) ovat läheisempiä kuin körttipastillit.

Ja huomenna on hieman raamatullisesti nimetyn ”Jokaviikkoisen soppamme” -päivä!

Nuorten kokkien kisa

Suuren urheilujuhlan tuntua, nuorta intoa, jännitystä ja samanhenkisten kanssa viihtymistä, glamouria ja gourmetia. Siinäpä eilinen kiteytettynä.

Alle 27-vuotiaiden nuorten kokkien Suomen mestaruudesta kilpailtiin eilen täällä Oulussa. Viime vuotisen kisan voitti oululainen Atte Lassila, joten siksi kisat nyt Oulussa. Eilisen kilpailun voittaja lähtee edustamaan Suomea Nuorten kokkien maailmanmestaruuskilpailuihin Australiaan (the Jeunes chefs rotisseurs competition) ensi syksynä.

Olin eilisen päivän ja sitten vielä palkintojenjakogaalaillallisella ”virallisena kuvaajana” (= ainoa ulkopuolinen joka pääsi keittiöön) monta tuntia ja tänään olen käyttänyt vielä useamman tunnin 600 kuvan karsimiseen ja 100 kuvan muokkaamiseen. Olin paitsi pressen roolissa, myös valokuvauksen opiskelijana: yritän saada kisasta yhden kuvasarjan (”Toiminta”) seuraavaan näyttöön. Olipas kyllä mukava seurata nuorten kokkien touhua.

Kisojen palkintojenjakogaala järjestettiin 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa oli sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Pukukoodi oli ensisijaisesti ”20-luku”, ja minulla oli paitsi uusi teettämäni puku myös huikea (uuh, ei todellakaan minulle sopiva, mutta kovin autenttisen näköinen kyllä) kampauskin. Ja pitkiä helmiä ja pitkä tupakkaholkki! Pehtoorilla oli oma ”Tauno Palo” -pukunsa…

Enkä suinkaan ollut ainoa, jolle tämä gaalailta oli ollut innoittajana pukeutumiseen. Ihania pukuja, pitkiä helmiä, kauniita vintage-kampauksia oli 80 hengen juhlayleisössä vaikka ja kuinka paljon.

Paljon kuvia sekä kisasta ja illasta olen laitellut kuvasivustolleni.

Sieltä näette, että tarjolla oli mm. hieno ”Ateriajärjestys”, Puolustuslaitoksen viinaa ja Kenneth Sjöwall´s Dixie Dudesin iki-ihanaa soitantaa. Riemastuimmepa tanssimaankin! Kaiken kaikkiaan olipas niin leppoisaa seuraa, kerrassaan mukavia makuja, hyvää juomaa ja paljon kuvattavaa, että viihdyimme pitkälle yli puolen yön. Mikä oli yksi syy, että ehkä viidennen kerran koskaan minulta jäi blogipostaus väliin…

Ja kuinka ollakkaan, kisan voitto tuli Ouluun! Mikä on tietysti hieno asia, mutta… tarkoittaa voutikunnalle ja pressellekin hommia myös ensi vuonna.

Jokaviikkoinen soppamme

Minulla on nyt elämässä sellainen vaihe, että on erityinen tarve tehdä keittoja, ja kuinka ollakkaan minulla on myös ilo tehdä keittoja. Niinpä tiistaina keksin: Jokaviikkoinen soppamme! Yhdistän arjen ja blogin, keittämisen ilon ja kokeilun, kuvaamisenkin.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi! 

Siis: joka viikko keitän (ainakin yhden) keiton, jonka reseptin julkaisen täällä blogissa. Yritän saada kirjoitetuksi postaukseen myös keiton historiaa, variaatioita, jonkinlaista tarinaa, keiton kanssa tarjottavia lisukkeita, vinkkejä kokkaamiseen yleensäkin. Olennainen osa ideaa on, että pyrin kuvaamaan kaikki keitot ja jotain niihin liittyvää = raaka-aineet, lähdekirjat, miljöön, seuran, jossa keitto nautitaan, joka tapauksessa jotain … ennen kaikkea tavoitteenani on, että joka viikko otan myös ”jokaviikkoiseen soppaan” liittyvät kuvat. Onpahan taas hyvä syy harjoitella kuvaamista ja ehkä saada jopa palautetta kuvista.

Aion kokata alkuruokakeittoja, lihakeittoja, jääkaapin-tyhjennys-keittoja, perinneruokakeittoja, vegekeittoja, juhlakeittoja, nuudelikeittoja, jälkkärikeittoja, eväskeittoja, kylmiä keittoja, aasialaisia ja (tietysti!) italialaisia keittoja. Ehkä minä vielä eka kertaa elämässäni sen madekeitonkin keitän, ehkä jopa rössypotun! Ajatuksena on, että teen vuoden aikana erilaisia soppia ja keittoja, juhlaan ja arkeen, kuumia ja kylmiä, lohduttavia ja innostavia. Soppia kesään ja talveen, keittoja syksyn sadosta tai kevään tulosta innoittuneena. Opinpahan itsekin. Yksi soppa joka viikko. Ehkä tosiaan jaksan koko vuoden – onhan keitoissa voimaa!

Tarpeen tullen koetan etsiä keitolle sopivan viinin, ja ehkä annan ohjeen keiton ohessa tarjottavalle leivälle.

Joka tapauksessa, olen ainakin itse kovasti täpinöissäni tämän jutun kanssa, toivottavasti tästä on iloa myös lukijoille, toivattavasti tämä tuo Tuulestatemmattuun uusiakin seuraajia. Jokaviikkoinen soppa on vuorossa – varmastikin useimmin – tiistaisin, mutta myös keskiviikko tai torstai ovat mahdollisia julkaisupäiviä. Katsotaan nyt, miten tämä lähtee sujumaan. Reissuista sitten paikallisia keittoja, mökkiviikoilta lappilaisia keittoja – koparakeittoa en kuitenkaan aio tehdä!

Pitkin tulevaa vuotta soppavinkit teiltä kaikilta lukijoilta ovat tervetulleita, mutta kaikki te, jotka lähetätte (joko suoraan kommentteihin tähän alle tai sitten suoraan sähköpostilla) minulle lempikeittonne ohjeen ennen tammikuun loppua, olette mukana seinäkalenterini ”Oulu kuvissa” tai kirjani Vuorotellen arvonnassa. Lupaan joka tapauksessa testata kaikki saamani reseptit.

Koska on kyse vuosihaasteesta itselleni, niin muutamat edellisen viikon keitot otan tähän mukaan. Siis: porkkana-juustokeitto ja puolalainen borssikeitto ovat jo osa Jokaviikkoinen soppamme -vuotta. Niistähän tämä koko idea lähti liikkeelle!

Varsinaisesti ensimmäinen ihan ja vain ainoastaan tätä haastetta varten oleva soppa on maa-artisokkakeitto. Vähän sellainen hienompi, erinomaisen hyvin alkuruoaksi sopiva keitto.

Edelleen muistutan: kannattaa klikata kuvat isommiksi. 

Tämän ohjeen taustalla on Oulu A la Carte -kirja, jonka olen saanut sisareltani lahjaksi, ja siinä ohje on laitettu Unirestan nimiin. Hieman muokkailin ohjetta, etten sanoisi rahvaanomaistin sitä. Silti tein koristeet/lisukkeet. Kyllä ”tilpehöörien teko” kannatti: jokiravun pyrstöt olisivat olleet vielä parempia kuin lähikaupan katkat, ja ranskankerma-pinaatti-lisä oli kyllä hyvä.

Ainoa huono puoli  maa-artisokkaruuissa on tuon mainion juureksen hieman työläs kuorminen. Minulla on tapana vain ronskisti napsia nuo muhkurat, ylijäämät pois. Silti tämänkin satsin kuorimiseen hurahti reilu vartti …

Toinen hyvä, melkein parempi?, maa-artisokkakeitto-ohje on vanhassa, ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon” (s. 12). Kannattaa katsella sekin.

Kuohkea maa-artisokkakeitto koristeineen

800 g (luomu)maa-artisokkaa kuorittuna (= 2 x ½ kilon pussi)
3 sipulia
2 perunaa (Rosamunda)
1½ l kasvislientä (3 fondia)
2 dl kuohukermaa
1 pussi/rasia pinaattia
1 prk ranskankermaa
oliiviöljyä
suolaa, valkopippuria
muskottipähkinää
jokiravunpyrstöjä

Kuullota maa-artisokat ja sipulisilppu oliiviöljyssä. Keitä maa-artisokat kypsiksi kasvisliemessä, ja soseuta sitten sauvasekoittimella. Lisää kerma, suola ja muskotti ja kiehauta.

Ryöppää pinaatit vesitilkassa ja jäähdytä ennen kuin sekoitat sauvasekoittimella ranskankerman joukkoon. Kuumenna ranskankerma (ettei juoksetu) ja lisää suola.

Koristele keitto ravuilla (mieluuusti jokiravuilla, eikä katkoilla kuten kuvassa) ja pinaatti-ranskankermalla.

Tämä on hieno alkuruokakeitoksi tai lounaaksi sopiva soppa. 

Makoisaa keittoviikonloppua teille kaikille. Minä täällä olen kovin innossani tästä… Olisinpa kovin iloinen, jos linkkiä jakaisitte, ehkä jopa lähtisitte viikottaiseen testailuun mukaan… 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

#Jokaviikkoinensoppamme myös Instassa…


Talven selkä taittuu myrskyssä

Heikkinä taittuu talven selkä, ja alkavat härkäviikot. Härkäviikot eivät suinkaan tarkoita pihviaterioihin siirtymistä, kuten Pehtoori on joskus koettanut esittää. Sanonta liittyy siihen, että pitkin pyhien, joulun, vuodenvaihteen ja loppiaisen jälkeen oli aika palata työntekoon, oli otettava vetojuhtina käytetyt härät toimeen ja oli ryhdyttävä puun tai jäänajoon.

Näitä pitkiä, arkipyhättömiä, työntäyteisiä viikkoja loppiaisesta pääsiäiseen kutsutaan myös selkäviikoiksi. Ne ovat vielä talvea, vaikka ”pahimman yli” mennään juuri nyt – talven selän taittuessa tässä tammikuun puolivälin tienoilla eli Heikistä Paavaliin (25.1.)

Vanhan kansan sääkalenterin mukaan Heikki ja Paavali ovat yleensä parina: jos Heikkinä on leutoa, niin Paavalina paukkuu pakkanen tai toisinpäin. Ja sitten vielä, jollei Paavalina pauku, ei kesällä helli helle. Tämänpäiväinen reilusti plussalla ollut keli ennustelee siis helteistä kesää. Joskin myrsky on mitä melkoisin, vieläkin. Puuskissa lienee yli 20 m/s. Päivällä ajelin ompelijalle viimeiseen sovitukseen (minun 20-luku pukuni valmistuu kuin valmistuukin lauantaille), tuntui, ettei auto tahdo Silloilla pysyä.

Mutta valoa jo on!

Aamulenkillä kävelin kauppaan, ja toin ison kasan maa-artisokkia kotiin. Niihin liittyy se minun luova ideani, josta tiistaina kirjoitin, enkä maltakaan odottaa sen julkistamista ensi viikkoon, vaan huomenna jo avaan. Olen kovasti kehitellyt asiaa, – ja kovasti olen jo innostunut.

Tässä vihje!

Pieniä asioita

Tällä viikolla on ollut vähän sellainen olo kuin joskus isojen kirja- tai artikkeliprojektien kanssa tuppasi olemaan: kun päämäärä on verraten kaukana, kun ei ole ihan pakko tehdä, eikä oikein tiedä, miten jatkaisi tai mistä edes aloittaisi, niin sitten ei tee oikein yhtään mitään. Tai tekee kaikenmoista sijaistoimintaa. Jos sitäkään.

Niin kuin nyt vaikka tekee uuden bannerikuvan blogiin. Kuva on Iin Haminasta viime tammikuulta, ja kokeilin, osaisinko tehdä korttikuvia vanhoista, ei-niin-hyvistä-otoksista. Tässä artikkelissa on se versio, josta tuon tein.

Ja voi ajankuluksi avata Netflix-tilin! Vihdoin. Jokohan tänään aloitan Crownin? House of Cards -sarja aloitettiin tyttären kanssa jo pari vuotta sitten, sekin on vielä kesken ja Netflixin tarjonnassa olevan paljon ihania leffoja. Onko suosituksia, mitä kannattaisi katsoa? Saapa nähdä, ehdinkö enää iltaisin blogia päivittääkään tai lukemaan, kun vain istuskelen telkkarin ääressä.

Tänään oli sitten aika Apsun ensimmäiselle museokäynnille. Pohjois-Pohjanmaan museon alakerrassa on iso, monen sadan nuken ”Koiramäki”-kylä, ja Aapelihan on herra Hakkarais-fani ollut melkein koko pienen ikänsä, joten olihan se ilo! Museolla olisi illalla ollut kutsuvierastilaisuus Kalevala-korun 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisiin, mutta eipä historioitsija sinne viitsinyt; olen varma, että Aapelin kanssa aamupäivällä oli mukavampaa. Me mennään varmaan aika pian uudelleen, luulisin. Apsulla kun on Koiramäkeen sopivat kamppeetkin! 😀

Klikkaa isommaksi.


Luova tauko

Kotoilulta on olo tänään tuntunut. Hyvällehän se on tuntunut.

Aamulenkillä tutuilla huudeilla, pitkästä aikaa Möljällä, tai vielä oululaisemmin, Mölijällä (= laituri, rantakiveys).

M/S Alpo oli tukevasti jo jäässä, mutta silti se on jotenkin hyvin sympaattinen. Vähän sen jonkun piirretyissä elokuvissa olevan pikku purtilon näköinen. Alpo on tehty New Yorkin Bronxin telakalla, ja sillä on kunniakas menneisyys, sillä se on ollut osallisena Normannian maihinnousussa ja sitten sodan jälkeen se ostettiin Suomeen ja se oli miinanraivaushommissa Suomenlahdella. Ouluun se on tullut satamahinaajaksi ja on nyt perinneyhdistyksen hallinnassa ja parkissa Toppilan satamassa (tai siinä mitä siitä nyt on enää jäljellä), Möljällä siis.

Lenkin ja kauppareissun lisäksipä en juuri muuta olekaan tänään saanut aikaiseksi, vaikka olisihan noita kirjallisia hommia ollut odottamassa.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että joutilaisuus ja laiskottelu ovat luovia vaiheita, silloin on tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Ja kyllä, kyllä minulle tuli tänään yksi ajatus joka kantanee vuoden eteenpäin. Sellaista pientä haastetta itselleni taas suunnittelen, – ja koskee teitä Tuulestatemmatussa kävijöitäkin. Ensi viikolla sitten palaan asiaan…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viikkokuvat 2016


Viikkokuvahaasteista

Valokuvaajille viikko- ja päivähaasteita on somessa jos jonkinlaisia. Ja minulla vielä kouluun tietysti etätehtävät ja näyttötehtävät. Ja olihan Tuulestatemmatussakin viime vuonna kuvahaaste, joka hiljalleen on kyllä nyt hiipunut.

Blogini kuvahaasteen aiheet valitsin osin koulun viikkohaasteista, osin keksien ”tyhjästä”, ja aika moni niistä oli sama kuin oli siinä haasteessa, johon FB:ssa osallistuin koko viime vuoden.

Sen primus motor, ideoija ja moderaattori oli Amerikan serkkuni I. Facebookin suljetussa ryhmässä latasimme joka viikko annetun aiheen mukaan kuvia albumeihin; kommentoimme ja tykkäsimme kuvia, annoimme kritiikkiä ja kehuimme kovasti. Kaiken kaikkiaan meitä taisi vuoden aikana ryhmässä olla puolensataa kuvaajaa: kännykkäkuvaajista kaltaisiini ”vakavasti” harrastajiin. Osa porukasta vaihtui vuoden aikana, mutta parikymmentä oli mukana ainakin noin 40 viikon kuvissa. Kommentoitavaa siis riitti, ja oppia sitäkin kautta.

Viikkohaasteissa oli kolme ”teemaa”: potretti, maisema ja taide. Joka kolmas viikko annettu aihe piti olla potrettikuva, joka kolmas viikko maisema ja joka kolmas taide.

Esimerkiksi jos aiheena oli punainen ja sen viikon teema oli taide, oli ideana ottaa taidekuva punaisesta. Olette nähneet täällä blogissa melkein kaikki nuo viikkokuvani (sain otetuksi 50/52). Potrettikuva vanhuksesta (#43) jäi ottamatta kun olimme mökillä enkä nähnyt yhtään ketään vanhusta. Ja toinenkin minulta väliin jäänyt kuva oltiin reissussa, eli Japanin matkalla jäi yksi, potrettiotos sekin (#46), ottamatta.

Olen keräillyt nuo viime vuoden viikkokuvat yhteen kansioon,
joka on täällä.

Kommentointi, kritiikki ja kehut ovat aina tervetulleita, opettavia, auttavat näkemään. Jollei muuta, niin tähdittele mieleisiäsi.

Nyt serkku on aloittanut toisen kierroksen: ”vilmaajat kakkonen” -ryhmä on jo täydessä vauhdissa, vähän erilaisin aihein ja toteutuksin. Kutsui minutkin taas mukaan, mietin kauan, lähdenkö, mutta lopulta kyllä. Kyllä minulle kaikki harjoittelu on hyväksi, tuleepahan ”pakosta” kuvatuksi.

Tämän viikon aiheena on ”kuvaa yhtä kohdetta, kokeile eri kuvakulmia, muokkaa…” En ole ihan varma, mitä haettiin, mutta otinpa asiakseni putsata leivinuunin päällisen ja asettelin sieltä kaikki mariskoolini kuvattavaksi. Tämän kuvakulman ja muokkauksen sitten valitsin.

Klikkaa isommaksi…

Ja nyt kysymys kuuluu: mitenkäs tehdään Tuulestatemmatun kuvahaasteen kanssa? Olisiko innostusta jos vielä sen herättäisin henkiin?
Tai laittaisinko joka kuukausi haastesivulle avoimen kansion, johon te blogini lukijat, innokkaat kuvaajat, voisitte otoksianne laittaa, meidän muiden kommentoitaviksi, ihaltaviksi, nähtäviksi? Kertokaahan.

Soppapäivä

Mikä ero on puolalaisella ja venäläisellä borssikeitolla? – Puolalainen on paljon parempaa. Se on voimakasta, mausteista, maistuvaa, ei pelkkää vegeä, lempeää, sellaista kuin talvinen keitto parhaimmillaan on. Olennainen ero on se, että venäläiseen ei tule lihaa, tähän puolalaiseen tulee (makkaraa, pekonia, naudanpaistia).

Yhteensä seitsemän kiloa kasviksia – punajuuria, porkkanoita, kaalia, sipulia, selleriä, purjoa, valkosipulia ja paljon yrttejä ja mausteita, liha- ja kasvisfondia ja sulatejuustoa ja vähän muita tykötarpeita nostin keittiön työtasolle kunhan olin aamupäivän lenkin saanut tehdyksi. Onneksi oli icebugit jalassa, sillä kyllä oli Möljällä ja Nallikarissa liukas, ja jotenkin ihan tuhottoman nuiva ilma.

Silloin kuin keli on noin väritön ja noin vähän innostava, on keittiössä hyvä touhuta värikkäiden kasvisten kanssa ja tehdä kaksi valtavaa kattilallista soppaa.

Borssikeiton tein vanhan hyväksi todetun ohjeen (se on täällä ja myös Vuorotellen-kirjassani) mukaan, mutta toinen soppa meni soveltaessa.

Porkkana-juustokeitto
(perusohje suunnilleen näin, tein kolminkertaisena)

1 kg porkkanoita
8 dl vettä
3 sipulia
1 purjo
2 valkosipulinkynttä
2 kasvisfondia
½ pkt Koskenlaskijaa
½ prk creme Fraichea (ruokakerma olis ollut varmasti parempi, muttei ollut kaapissa)
mustapippuria
½ prk aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna

Pilko ja keitä kasvikset kypsiksi kasvisliemessä. Soseuta pamixilla, lisää paloiteltu juusto, ranskankerma. Anna juuston sulaa, ja lopuksi lisää aurinkokuivatut tomaatit ja kuumenna vielä.

Kylmäsen poronakit palasina sopivat soppaan sattumiksi, – parempien krutonien puutteessa. 😀

Kasvisten pilkkominen, sopan ”luominen” on terapeuttista puuhaa, hyvin rentouttavaa. Semminkin kun sitä ei tarvitse joka päivä tehdä. Jossain välissä tuli mieleen äitini, joka oli ihan ekspertti tekemään pakastimeen keittoja, erityisesti kesäkeittoja. Noh, hänellehän näitä soppatykkipäiviä nytkin pidän; onpahan taas hyvää ja maistuvaa, ja äitini tuntien tärkeää on myös että halpaa, täydennystä ja vaihtelua palvelutalon aika ajoin hieman ruokahaluaherättämättömään ateriatarjontaan.

Pressen hommia ja kotitöitä… kirjeenvaihtoakin. Kotisunnuntai. Ei hassumpaa.

Sushi-päivällinen eikä muuta

Juniori lupasi tuoda samppanjan (Palmer @ Co 2008), Pehtoori hakea sushia, minä tehdä jälkkkärin ja Miniä tulla töistä suoraan ja Apsu oli tietysti oma valloittava itsensä ilman mitään paineita osallistuessaan lauantai-iltapäivän päivälliseen.

Kyllähän meidän elämänmenoon vaikuttaa nämä lasten tekemiset, elämiset, – nyt kun Miniä on taas säännöllisesti epäsäännöllisessä vuorotyössä, eletään mekin vähän hänen työvuorolistojensa mukaan. Perinteinen yhteinen sunnuntaisapuska olikin siis tänään.

Ja se oli Pehtoori, joka ehdotti sushia. Hanko Sushista haki pari isoa paketillista …

Jälkkäritoiveena oli ollut ”jotain tosi herkkua”, – nuoret kun aloittavat maanantaina taas jonkun herkkulakon. Perinteisestihän tähän aikaan vuodesta on (katolisessa maailmassa) laskeuduttu paastoon, ja sitä ennen rasvaiset blinit ovat olleet mitä oivallisin ruoka. Kun alkuruokana oli misokeittoa ja pääruokana sushia oli rasvaiseksi jälkiruoaksi hyvä tehdä, ei blinejä vaan Crepes Suzette (niilläkin on historiansa, ja reseptikin tuon linkin takana). Siis appelsiiniräiskäleitä pitkästä aikaa. …

Lettuja joissa sisällä appelsiinivoita Cointreau-liköörillä ja vielä liekitys konjakilla ja oheen vielä appelsiinimaustettua kermavaahtoa. Joten ei mitään rajaa kalorien määrällä. Ja kyllähän vieläkin on kylläinen ja erinomaisen hyvin syönyt olo.

Enkä minä sitten ole tänään muuta saanutkaan aikaiseksi, en juuri muuta tehnyt. Yhdet lentoliput sentään tilasin. Muutaman studiokuvan olen ottanut, siinä kaikki. Aina ei jaksa, aina ei tarvi.

Loppuviikon perjantai

Eihän se ollut tarkoitus. Sorry vaan itselleni. Ei ollut tarkoitus herätä viideltä, mutta jos nukahtaa ennen kymmentä, eikä ole kunnolla ulkoillut/liikkunut moneen päivään, niin mitä muuta voi odottaa. Oma vika.

Viideltä heräämisessä on tietysti puolensa. Ehtii tehdä kaikenmoista pitkin aamua. Aloittaa suorittamisen, vaikkei edes isommasti haluaisi. Tänään oli sellainen päivä, että meidän S. tuli siivoamaan joulun jäljet, itse koetin sentään koristeet, liinat, valot kerätä pois. Ja tänään oli päivä, jolloin äitini sanoi, ettei olekaan hyvä tulla luonaan käymään (”nyt haluan pärjätä, tuut sitten maanantaina”) ja että en sittenkäään ollut luvannut promootiotoimikunnalle ryhtyväni mukaan talkoisiin. Olin siis aika ”vapautettu” monista jutuista, ja se tuntui kyllä hyvälle, juuri tänään, edeltävän viikon jälkeen.

Kävinpä kuitenkin asioilla kaupungissa, ja kävin heittämässä hyvästit Oulun Stockalle. Onhan se vähän säälittävää, että tulee kauppaa ikävä. Akateeminen on instituutio, ja sen olen Oulussa jo joutunut aika päiviä sitten unohtamaan, mutta että koko muukin Stocka. En vieläkään tunnusta olevani mikään shoppailija, mutta kyllä, kyllä minä olen tykännyt viikonloppuisin mennä Stockan Herkkuun ja ostaa jotain spesiaalia, – ja ne tavalliset.

Ja usein ennen Herkkuun menoa käydä hakemassa yläkerrasta kukat, ehkä tarpeellisen keittiötarpeen, katsomassa, olisiko keittiötarvikeosastolla jotain, mitä ihan tuhannen välttämättä tarvitsisin (pari ylimääräistä creme brulée -vuokaa, kun tulee tavallista enemmän vieraita tai ainakin kauniita lautasliinoja, ehkä jonkin pienen kastikekulhon ”kun kerran on se uusi kastike kuvattavakin…”).

Kakkoskerroksessa oli hyvä tsekata, olisiko itselle – tai tyttärelle – joku kaunis kevätneule-, -paitis tai -huivi työkamppeeksi hankittavana. Kempparissa oli vakkarimyyjä, joka tiesi, millaisen huulipunan seuraavaksi tarvitsisin.

Ja sitten vielä se Herkku! Sinnehän minä olen tilini viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana kantanut. No en ihan kokonaan, mutta mistä minä enää Oulusta löydän niitä spesiaalijuttuja tai uusia kokeiltavia… En mistään, en ainakaan vielä ole löytänyt. Noh, hyvä syy (sekin!) lähteä piipahtamaan Helsingissä. Joka tapauksessa Stockmann Oulussa on nyt ohi. Kaipaamaan jään.

Iltapäivällä, palattua kotiin, rauhoituttua, oli tovi aikaa olla. Sitten Juniori tuli Apsu mukanaan käymään. Pari kuukautta edellisen leikkituokion jälkeen vaatehuoneessa ”aikaansa odottanut” School Bus oli nyt ihan huippujuttu: ”vuosikymmenet kuluvat, Tupperware pysyy”. Isänsä onnikka oli tänään Apsulle melkein tunnin ajan Suuri Kiinnostuksen Kohde. Dösää rakennettiin ja purettiin, ja kaikki matkustajat tunnistettiin… Tänne pappa, tänne äittä, tänne munmummooooo.. ja sitten katto paikoilleen ….

Kyllähän siinä mummilla muutama deja´vu -tuokio häivähti mielessä…

Sitten aika kahden hengen kynttiläperjantaipäivälliselle. 😉 Koskapa Pehtoori oli käynyt kaverinsa kanssa lounaalla, meille riitti safkaksi minun herkkuni ”Toast Skagen”.

On kai niitä parempiakin ruokia. Aika harvoja kylläkin.

Aika kotiutua

Kyllä se nyt riittää tämä Torniossa ramppaaminen. Ainakaan kahteen viikkoon en lähde lähellekään sitä! Sitten onkin taas lähiopetusviikonloppu. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen kolmas näyttö.

Näyttää olevan niin, että minulle tammikuu on aina enemmän tai vähemmän sellainen toimen kuukausi. Vuosikausia se merkitsi kokonaan tai melkein kokonaan uuden luentosarjan tekoa ja pitämistä, harjoitusten laatimista ja korjaamista, kandiseminaarin käynnistämistä ja palaveri- ja kokoussumaa. Viime vuonna tammikuu täyttyi VATista ja Laanilan historiasta ja nyt VATista ja muutenkin opiskelusta Torniossa. Tammikuu (ja helmikuu) ovat hyviä kuukausia duunailla.

Tänään lähdin Torniosta kahden jälkeen ajelemaan kotiin ja jätin iltapäivän viimeiset tunnit ja huomisen aamupäivän väliin. Lintsasin siis. Päätin, että voin kotona itsenäisesti tehdä kurssin harjoitukset loppuun. Minulle kun tämä InDesign ei ole millään muotoa mikään kurssisuoritus.

Lähdin vähän kesken tuntien siksikin, että halusin ajella suht valoisaan aikaan. Ja hyvä että lähdin: oli todella paha keli. Iihin asti pyrytti, oli kova, puuskainen, melkein myrskyinen tuuli, välillä tuulilasiin satoi alijäähtynyttä vettä, tien oli pinta jäinen ja palteinen. Tiistaina aamulla mennessä oli melkein samanlainen keli, ja yksi oikeasti paha tilanne, kun auto lähti heittelehtimään. Enkä kyllä voi leuhkia, että olisin itse sen hanskannut, jotenkin vain onnistuin pysymään tiellä. Se muistissa oli tänään halu lähteä valoisaan aikaan kohti kotia.

Kaiket päivät (ja iltaisinkin vielä) koneella ja muutamia satoja kilometrejä, – itseasiassa yli tuhat kilometriä – ratissa parin viime viikon aikana, ovat jumiuttaneet niskat niin, että oli merkillinen repsahdus kotiin tultua. Simahdus suorastaan.

Mutta jopas piristyin kun Aapeli, joka reilussa viikossa! oli kasvanut ihan hirmuisesti, tuli heippaamaan mummia. Mikä väsymys?

Opintiellä

Kyllä tämä ammattikoululaisten (tai -opistolaisia kai keskiasteen opiskelijat nykyään ovat) kanssa muutaman päivän samassa luokassa viettäminen on ollut hyvin avartavaa ja opettavaista. Ja heistä hyvin monet nimenomaan viettävät aikaa luokassa.

Joskus yliopistonlehtorina meinasi hermostuttaa opiskelijoiden piittaamattomuus luento- ja seminaariajoista, useat luennoilta poissaolot, saatikka muistiinpanojen tekemättömyys ja muutamien totaalinen piittaamattomuus opetuksesta. Mutta täällä ollaan vielä ihan eri levelillä. Ihan eri.

Ryhmässä on 20 opiskelijaa, joista paikalla on enimmillään ollut 14. Ja se ohikiitävä hetki oli eilen alkuiltapäivästä. Opiskelijoista suurin osa tulee ajoissa, mutta monet tippuvat luokkaan milloin sattuu: vartin yli, tunnin myöhässä, ehkä vasta ruokiksen jälkeen, – tai niin kuin tänäänkin yksi tuli kahdelta todeten ”mie vähä nukuin”. Hän oli ainoa, joka yleensä edes mutisi syyn sille, miksi tuli jotenkin outoon aikaan – tai siis ainakin minun mielestäni outoon aikaan.

Kymmeneltä ja puoli kahdelta on kahvitauko, ja puolikahdeltatoista ruokkis. Mutta oppilaat saattavat lähteä kahville milloin vain ja on sellaisiakin, jotka eivät koko päivänä poistu luokasta. He vain viettävät aikaa luokassa.

InDesignin opiskelu on ollut pääosin itsenäistä työskentelyä koneen ääressä, jolloin osa tekee harjoituksia,  – ja osa ei. Ne pätkät, ne tunnit, kun opettaja opettaa, nämä nuoret ovat aika hiljaa, mutta muun aikaa eivät. Kuulokkeet saa olla tunnilla, mutta ope on huomauttanut jos jollakin on puhelimesta youtube auki, leffa tai peli tai musiikkivideo pyörimässä.

Ja juttujen aiheet? – 16–20-vuotiaat puhuvat elokuvista ja kirjoista, – erityisesti jostain fantasiajutuista, tatskoista, tietskapeleistä, lävistyksistä, vaatteista, pääkalloista, noidista, musiikista, rahasta, tai paremminkin sen puutteesta ja vanhemmistaan – ilahduttavan ´lempeästi´ kylläkin. Tai vähän kuin kehuskelevat kavereilleen isäänsä tai äitiään. Moni on tietysti ollut ihan hiljaa tuijotellen ruutua, mutta moni on liki huutanut motivaationsa puutetta, sitä, että ”elämä on ihan paskaa”,”mulla on taas masis tulossa”… ”tää on niin vaikeeta”, ja sitten se loputon …tuttelu (ks. eilinen postaus).

Mutta olen minä oppinut, paitsi jotain 15-20-vuotiaiden ajatusmaailmasata myös, InDesignia. Kyllä tässä nyt vaikka paistinkääntäjien vuosikertomus tai VAT-koulutukseen kuuluva liiketoimintasuunnitelma komeasti InDesignilla onnistuu. Itseasiassa nuo tulevat olemaan oikein hyviä harjoituksia tämän viikon opintojen jälkeen.

Alkuillan olin koulun studiolla harjoittelemassa näyttöä varten, tekemässä korttikuvia. Yksikseen muutaman tunnin isossa studiossa hääräsin.

Kyllähän se kunnon tilassa on ihan erilaista kuvailla kuin kotosalla tyttären entisessä, pienessä huoneessa tai olohuoneeseen rakennetussa kotistudiossa. Vähän tuli mieleen, jotta taitaa olla ihan yliarvostettua pitää autoa tallissa koko aikaa. Ihan vaan tuli tuo mieleen, kun mietin, mistä kotona saisi kunnon studiotilan… Merkillistä mutta luulenpa, että Pehtoorin tähän asti varaukseton tuki valokuvausharrastukselleni hiipuisi nopeasti, jos moiseen ryhtyisin.



”You´re life You´r Tsois”

– voi   …, … huomenna kakskyt, … mä oon … yhtä lähellä … neljääkymppiä kun mun syntymää …

– ei … nii ootki .. aika kamalaa …

– … en ikinä haluu tulla … niin vanhaks. mä haluun pysyy kauniina enkä … ruttusena ja olla … raihnanen. … Mä haluun … vaikka kuolla ennen sitä. … Sairastus … vaikka syöpään … tai vaikka johonki … mitä näitä … nyt on. Vesirokko? …

– no et … sentää halua … kuolla. … eikä vesirokkoon … kuole.

Ette ehkä usko, mutta oikeasti ylläoleva dialogi (joka polveili vielä kauas) käytiin kahden nuoren feminiinin kesken tänään iltapäivällä takanani, samalla kun tehtiin koulussa InDesign-harjoitusta. Ja kuten arvaatte (vähintään) jokaisen kolmen pisteen … kohdalla on nuorison varsin runsaasti käyttämä v-alkuinen yleissana. Joka on nominatiivi, verbi, adjektiivi, adverbiaali, ja taipuu kaikissa sijoissa ja välillä myös kääntyy englanniksi.

Englannin kielestä puheenollen tämän postauksen otsikon teksti (”You´re life You´r Tsois”) lukee yhden torniolaisen kerrostalon seinässä. Sehän on oikeastaan aika positiivinen slogan. Siinä on jotain mattinykäsmäistä elämän filosofiaa, joskin hieman vaikea äkikseltään hahmottaa.

Kauniimpi seinä on (edelleen) lauantaina kuvaamani Haaparannan Rantakadun aamuauringon hyväilemä talokaunotar (sama kuin bannerissa).

Koulupäivä päättyi kolmelta, ja melkein heti sen jälkeen lähdin ulos; oli mitä mainioin ilma. Pikkupakkanen, eikä satanut. Kävelin Haaparannan puolelle ja kiersin kaikki siellä olevat urheiluvaatekaupat/outletit (Fjällräven, Haglöfs, Intersport, Rusta), mutten löytänyt itselleni hyviä toppahousuja. Kävin ruokakaupasta hakemassa aamiaistarpeita ja vaihteeksi Golden FLowerissa (kiinalainen) syömässä sekä jatkoin tepastelua pitkin Suensaarta (= Torniojoen keskellä oleva saari, jossa Tornion keskusta on).

Kuvassa Hedvig Eleonoran kirkon (Tornion kirkon) kellotapulin ovi. Kirkko on rakennettu 1680-luvulla, ja se on yksi merkittävimpiä Suomen 1600-luvun puuarkkitehtuurin monumentteja. Se on tässä Seminaarikadulla, melkein näkyy ikkunasta. Äsken palatessa ohi kävelin.

Torniossa koko viikko

Viikonlopun lisäksi tämä viikkokin menee Torniossa. Tosin tänään ajoin käymään kotona, ja aamulla varhain palaan takaisin länsirajan tuntumaan. Palaan kouluun ja opiskelija-asuntolaan. Tämä viikko ei mene niinkään valokuvauksen parissa, eikä vattilaisten kanssa, vaan olen ammattiopiston nuorten opiskelijoiden kanssa päivät koulunpenkillä.

Jo silloin kun toissasyksynä aloitin opiskelun Ammattiopisto Lappiassa, kysyin opinto-ohjaajalta olisiko mahdollisuus joskus päästä media-assistenttien koulutuksessa olevaan InDesign-koulutukseen kuunteluoppilaaksi, vapaapaikalle? InDesign on Adoben taitto-ohjelma, jonka avulla voi tehdä esitteitä, kortteja, lehtiä ja vaikka kirjoja. Sen edeltäjä oli PageMaker, ja siihen sain toistakymmentä vuotta sitten koulutuksen työn ohessa.

Opinkin homman ja taitoin parikin kirjaa, ensimmäisen painoksen ”Manuale Historiae – historian opiskelijan käsikirjan” kokosin, toimitin ja taitoin. Ja myös ensimmäisen keittokirjani ”Riemusta ruoanlaittoon” olen itse taittanut. Ne molemmat ovat olleet omilla saroillaan kyllä parhaita ja eniten positiivista palautetta saaneita kirjojani. Mutta noiden tekemisen jälkeen en ole juuri taittohommia tehnyt, ja kun ohjelma täysin uudistettiin reilu puolenkymmentä vuotta sitten, en enää päässyt alkua pidemmälle edes luentomonisteiden teossa tuon ohjelman kanssa.

Mutta nyt! Nyt olen opissa, että oppisin ainakin perusteet. Kurssi kestää kaksi viikkoa, mutta näillä näkymin olen mukana vain tämän eka viikon.

Minulla kävin hyvä tuuri kun sain Lappian opiskelija-asuntolasta tällaisen luxury-yksiön koko viikoksi. Ja hintakin opiskelijabudjettiin sopiva (100 € koko viikko).

Keskiviikkoillaksi olen varannut koulun ison studion käyttööni, joten samalla kertaa vähän treenaamista helmikuun näyttöä varten, jolloin voisin yrittää uudelleen sitä simultaania. Mutta toki ”henkilö studiossakin” on vielä uusittava, joten jos keskiviikkona olet Torniossa, tulehan malliksi. 😉

Helpottuneena

Toinen näyttöviikonloppu on ohi.

Palautteen anto etä- ja simultaanitehtävistä alkoi yhdeksän jälkeen ja viiteen asti istuimme pimeässä luokassa katsellen kymmeniä, satoja kuvia, – kuunnellen palautetta, perusteluja hyväksymisille ja hylkäämisille. Pari pientä taukoa, siinä kaikki.

Erinomaisen paljon olemme taas oppineet, ja – kumma kyllä – into kuvaamiseen taas kasvoi.

Tämän viikonlopun näyttöön piti tehdä neljä ennakkotehtävää ja sitten paikanpäällä Torniossa yksi simultaanikuvaus eli studiokuvaus vapaavalintaisesta aiheesta. Sen kuvaamiseen oli tunti aikaa studiossa ja tunti kuvankäsittelyyn. Siihen olin valmistautunut ihan hävettävän huonosti; tulos sen mukaista.

Mutta koko studionäyttö (4 ennakkoa ja tuo simultaani) meni oikeastaan just niin kuin aavistelin. Joskin kyllä pieni toive oli, että kuvasarja Apsusta studiossa olisi mennyt täydennettäväksi, eikä kokonaan uusittavaksi.

1 Henkilökuva (Apsu): uusittava
2 Tuotekuva (Alessi): täydennettävä kuvankäsittely
3 Kuvapari (Helminauha-maljakko): täydennettävä kuvankäsittely
4 Kirjallinen kuvaus- ja valaisusuunnitelma: hyväksytty
5 Studiokuvaus (vanha kamera): uusittava

Ja sitten tähän näyttöön piti/sai tuoda syksyisen miljöönäytön sarjaoja uusintaan tai täydennykseen. Tähän satsiin toin uuden sarjan (Linnanmaan kirjasto vaihtui Tuulentuvaksi) ja se hyväksyttiin pienin teknisin (gamut!!) korjauksin. Henkilö miljöössä minulta puuttuu edelleen, en sitä edes pistänyt ehdolle, mutta josko minä Ylivieskaan tässä kuun loppupuolella ajelisin!?  

Ja uutena oli tietysti se kokonaan uusittavana ollut miljöön simultaani, jota eilen ja toissapäivänä kuvailin ja sekin meni läpi (wuhuu!), – vain pieni korjaus ekaan kuvaan! Enpä turhaan kierrellyt ja seisoskellut Haaparannan tyhjillä kaduilla. Enkä kuvankäsittelyssä tehnyt pikkukaupunkiin elämää tyhjästä. Viimeisessä kuvassa on neljä kuvaa päällekkäin, että näyttäisi siltä, että liikennettä on enemmältikin. 😀 

6 Reppari (Kauppahalli): täydennettävä kuvankäsittely (yhden kuvan sävyt vielä liian tummat)
7 Miljöö (Tuulentupa): täydennettävä kuvankäsittely (Gamut eli punaiset on käsiteltävä painokuntoon. )
9 Maisema (Kaunispää): täydennettävä kuvankäsittely (porokuvassa vieläkin cyaania liikaa)
10 Miljöö (Pikkukaupungin keskitalvi): täydennettävä kuvankäsittely (sininen taivas eka kuvassa on käsiteltävä ~ taas se gamut!) mutta muutoin läpi. 

Tuon kympin läpimenosta olen ihan erityisen iloinen: tarkoittaa, ettei tarvitse välttämättä Tornioon asti lähteä uusimaan. Ja minä tein oikeasti töitä sen eteen ihan hurjan paljon.

Ja työ jatkuu.

Minähän en tänään koulun jälkeen sitten kotiin ajellutkaan, vaan olen täällä Torniossa edelleen. Kerronpa sitten huomenissa. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 Studio

Syväterävyys – Helminauha-maljakko
Tuotekuva – Alessi
Henkilömuotokuva studiossa – Aapeli 1½ v.
Studiosimultaani + kuvaussuunnitelma

Miljöön täydennys

Reppari – Kauppahallin kalakaupan aamu
Maisema – Kaunispään syyskesä
Miljöö – Tuulentupa
Simultaani – Pikkukaupungin keskitalvi

 

Näytön tunnelmia

Yöllä myrskysi. Siihen heräsin, ja jäin valvomaan. Ja kuinka huolestuttavaa, myös kuvailemaan. Tämän retkeilymajan toisen kerroksen ikkunasta yritin vielä kuvata simultaanitehtävän ”Pikkukaupungin keskitalvea”. Säälittävä yritys.

Tämä asunto on kyllä tähänastisista opiskelija-asunnoistani ehdottomasti värikkäin. Mutta täällä on hiljaista, lämmintä ja oma vessa/kylppäri. Eikä maksa kuin 50 euroa/vrk. Pikkukaupunki Haaparannan keskellä.

Tästä on ollut hyvä lähteä koululle Suomen puolelle, kuvailemaan Haaparannan pikkukaduille, ja nyt äsken Tornion Ofeliaan kisastudioon syömään ja odottamaan tuloksia. Siellä meitä puolitusinaa istuskeli ja puhui – valokuvauksesta! Yllättävää, eikö? Ja taisinpa olla ainoa, joka ei juuri stressaa tuloksia: kaikki, mikä menee yli hylätyn, tulee olemaan minulle ilo.

Meidän revontuli-ekspertti/ammattilainen oli nyt lähdössä Aavasaksalle reposten metsästykseen, ja olisipa ollut mahdollisuus lähteä hänen kannssaan oppiin ja kuvaamaan, mutta meitsi luuseri lähti kämpille: vähäiset yöunet ja kuitenkin takana aika intensiivinen kuvaus-, ulkoilu- ja kuvankäsittelypäivä, sekä hyvin syöminen ja päälle muutama viinilasillinen, joten nyt väsytttää ihan hirmuisesti.

Pikkukaupungissa oli tänään päivällä huikea auringonpaiste, ja minä onnistuin kuin onnistuinkin pyytämään muutamia ihmisiä ”malliksi”. Kuvat kuitenkin monin tavoin vajaita. Mutta olipa minulla ilo tutustua myös Sven-Erikiin, joka jo eilen oli ´mallina´, ja tänään tapasimme kaupassa. Lopultakaan hänestä ottamani kuvat eivät päätyneet siihen kuvasarjaan, jonka jätin tuomaristolle tänään. Lopullinen sarja on täällä

Ja huomenna sitten Suuri Arviointipäivä.

Pikkukaupungin keskitalvessa

Tähän on tultu: seison kadulla ja odotan ohikulkijoita, kävelijöitä tai pyöräilijöitä, odotan jotain vähäistäkään merkkiä ihmiselosta… Odotan, jotta voisin kuvata näyttötutkinnon simultaanitehtävää ”Keskitalven pikkukaupunkimiljöö”. Tehtävähän ei lähtökohtaisesti ole mahdoton. Mutta on loppiainen, on -20 c pakkasta ja on valotonta. Siinä sitten kuvaat pikkukaupungin ELÄMÄÄ! Pikkukaupunki (sekä Tornio että Haaparanta) on autio.

Tehtävänanto oli aamuyhdeksältä, ja hyvin siihen ehdin. Matkalla Oulu – Kemi – Tornio liikenne olematonta, tie sula ja näkyvyys hyvä, joten hyvä oli ajella. Koululla meitä oli kymmenkunta, osa jäi studioon, ja me, joilla oli studiosimultaani myöhemmin ja joilla oli edellisen näyttötutkinnon jälkeen miljöökuvat uusittavana, lähdimme pakkaseen. Onhan tästä ollut puhetta hyvinkin usein: kun on VAT-viikonloppu, sää ei suosi.

No ´keskitalvi´ kyllä löytyi, mutta miten saada kuviin pikkukaupungin idylliä, porvariston hillyttyä charmia, talvista liikkumista, pikkukaupungin elämää etc… Valitsin kohteeksi Haaparannan, jossa myös asustelen tämän viikonlopun (koulun asuntola on  vielä kiinni, joten me kaikki bunkkaamme kuka missäkin). YHDEN hyvän kuvan sain aamulla.

Noh, iltapäivä meni studiossa, kuvaten ja assistenttina, ja sitten pari tuntia kuvankäsittelyssä ennen kuin kuvat piti luovuttaa. Siitä setishän ei jäänyt kuin kohtuullinen pettyminen omaan valmistautumattomuuteen. Se osio EI tule menemään läpi.

Mutta sanoinkinhan jo, että tänä viikonloppuna satsaan miljöösimultaaniin, joten ei muuta kuin takaisin Haaparannan, pikkukaupungin keskitalven kaduille ja jokirantaan, odottamaan kuvattavia, toimintaa, elämää, valoa, … Se, mikä oli hyvä juttu, oli, että pakkanen oli laskenut, suorastaan romahtanut. Enää – 3 C, mutta olipas sitten liki myrskyluvut tuulennopeudessa. Niin kova tuuli, että kamera ei tahtonut jalustalla pysyä. … Mutta minä yritin. Hitto, minä yritin!! Melkein seitsemään asti kiertelin Haaparannan katuja, kuvasin taloja, odotin ihmisiä, hypin ja pompin lämpimikseni ja kyllä, hetken kävin pieni ohut, hiipuva, häipyvä ajatus, miksi minä täällä olen! Onko minun pakko?  – Ei, ei ole. Ja edelleenkin: minä tämän suoritan vaikka menis maailman tappiin asti!

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Osa – onnistunut? – porukka on jo Kisastudion etkoilla, – mie en jaksanut. Huomenna on vielä kahteen asti mahdollisuus kuvata ja työstää miljöösimultaania. Minähän rantaan ja sivukaduille vielä menen… Huomenna sitten kisastudioon.

Tämän kuvan kohteesta voisin joku päivä kertoa, muistuttakaapa…

Näillä mennään

Näillä mennään on (lehtiartikkelin mukaan) yksi eniten käytetyistä, yksi eniten ärsyttävistä suomen kielen sloganeista.

Mutta nyt on tilanne se, että keskeneräisellä portfoliolla lähden huomenaamulla seitsemältä kohti Torniota. Näillä, mitä on, mennään. Keskeneräisyyttä enemmän häiritsee se, että en ole yhtään ehtinyt treenata huomista studiosimultaania varten. Mutta mitäs en treenannut Japanin matkan jälkeen, mitäs pidin joulu- ja uudenvuodenloman. Toisaalta. Ei minulla niin paljon olisi ollut voitettavaakaan, ei vielä taidot riitä näissä studiohommissa.

Olen tänäänkin humputellut monta tuntia ihan muissa kuin kouluasioissa. Kävin ostamassa kankaat minun 20-luvun pukuani varten, vein ne ompelijalleni, jonka kanssa suunnittelimme flapper-mekkoani, sitten kampaajalle, jossa myös suunniteltiin, 20-luvun frisööriä siis, samalla kun mökkitakkutukka saatiin säälliseen pituuteen ja kiiltoon. Äidin asioilla ja luona vierähti pitkä tovi.

Ja laitoinpa sitten hyvää ruokaakin meille. Broilerin rintafileille kaapintyhjennysaineksista vallan erinomainen kastike. Onhan ranskalaisen keittiön appelsiiniankka gourmandien tuntema, mutta kuinka moni on kotikeittiössä köksännyt broileria appelsiinissa.

Broilerfileet appelsiinissa

4 broilerin rintafilettä
oliiviöljyä
(limoncelloa!!)
2 appelsiinia n. 2 x 2 cm palasina
½ pkt Viola Appelsiini-tuorejuustoa
sitruunapippuria, suolaa

Kuumenna oliiviöljy, ruskista fileisiin pinta, laita pannulle pari ruokalusikallista limoncelloa (tai Cointreautua tms), ei välttämätöntä, mutta syventää makua. Mausta suolalla ja sitruunapippurilla (1 tl) ja lisää sitten pannulle tuorejuusto. Pienennä lämpöä. Kun broilerfileet alkava olla kypsiä, lisää pannulle paloitellut appelsiinit. Kuumenna ja tarjoa basmatiriisin kanssa. Keväistä ja aika kevyttä. Raikasta ja hyvää, vaikka loppiaispöytään.

Loppiaisesta puheenollen, – muistathan, miksi sitä vietetään? – Tre kronor, loppiainen, ja Kölnin tuomiokirkko, muistatko? … KLIKS  (Nyt linkki avautuu uuteen välilehtiin … ).

Pitäkäähän peukkuja huomenissa, erityisesti klo 12 – 13, jolloin minulla on studiosimultaani!

 

Voimapuu

Eilen aamukahdeksan aikoihin mökin pihalla.

 

Klikkaa isommaksi, näet muutaman tähdenkin. 

Nyt ei pysty, eikä ehdi postaamaan mitään, kun on vielä paljon kuvankäsittelyä tehtävänä…

Tuo kuva voisi olla talvikorttikuva, eikö?

Siispä huomiseen.

Aikaistettu paluu

Pohjoisesta oli aika lähteä. Emme suinkaan lähteneet pakoon pakkasta. Oltiinhan siellä viime vuonnakin samoihin aikoihin, – ja pakkasta oli –40 C ja risat. Tänä aamuna herätessä mittari näytti parisenkymmentä miinusta. Ja taivas tähdessä ja kirkas! Yöllä oli satanut vähän kaunista, kimmeltävää puuterilunta, joten mökkimaisema mitä kaunein. Kahdeksan jälkeen, jo käytyäni (sähkö)saunassa, odottelessa pikkuperheen heräilyä, ja aamiaiselle tuloa, lähdin pihalle kuvailemaan.

Meillähän oli alunperin tarkoitus lähteä vasta huomenna, mutta, mutta  … opiskelija minussa ressasi sen verran, että lähdettiinkin jo tänään yhtäaikaa nuorten ja Apsun kanssa.

Onneksi lähdettiin, niin ei jää yhteen päivään kaikkien asioiden hoitaminen.

Matka sujui aika jouhevasti. Tiistai on hyvä päivä olla tien päällä; liikennettä ei ole paljon. Rovaniemeltä Peuraan asti oli vielä bonuksena huikea auringonlasku koko ajan edessä ihasteltavana! Vahinko vain, että oli minun hukini ajella, joten ei edes tuulilasin takaa kuvia.

Turisteja Saariselällä

Turhan nopeaan täällä tuntuu päivät menevän.

Eipä paljon ole ehditty, mutta väliäkös sillä. Onpahan oltu, liikuttu, syöty.

Kylillä taas ihmeteltiin turistien määrää. Enkä voinut olla harrastamatta ”katukuvausta”.

Italialaisia opastetulla kävelykierroksella.

Japanilaiset ottamassa selfieitä.

Keskellä ajorataa ottamassa selfieitä. Noh, japanilaiselle ajorata oli varmasti vain yksi osa kiehtovaa Lapin erämaata. 😉

Japanilaisryhmä matkalla ladulle.

Ja venäläisiä lähdössä lumikenkäilemään…

Metsissä ja moottorikelkkareiteillä oli monia letkoja, kaupoissa jonoksi asti asiakkaita… Ei ole moinen ihan tavallista näillä seuduin. Mutta hyvä näin.

Kun Apsu on edelleen kuumeessa, emme lähteneet porukalla kylille syömään kuten kerran täällä ollessa tapana on ollut, vaan kävimme vain vuorotellen ulkoilemassa. Niinpä tein sitten käristystä ja puikulamuusia ihan mökillä nautittavaksi. Avasimmepa ”pikku Barolonkin” joka oli mitä mainioin käristyksen kumppani. Etiketti on kaikkea muuta kuin houkutteleva, mutta viini oli mitä mainioin kumppani käristyksen oheen.

Tämä ”kuvausannos” on naurettavan pieni, mutta älkää antako sen häiritä.

Mummeilupäivä

–  Mummoooo! Munmummooo!
– Mummi on täällä, tuu tänne.
– Mummmmooo. Mun mummummmooooo …
– Mummi on tässä keittiössä, tuu tänne.

Tänään on ollut mumminelämää oikein kunnolla.

Ei presidentin uudenvuodenpuhetta, ei Itävallan mäkiviikkoa, ei Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttia, ei hiihtoa, ei mäkeä,  – ei oikeastaan mitään perinteistä.

Aamulla paljon ennen kuin kukaan tässä ruokakunnassa nousi, istahdin laittelemaan kuvia, – myös eilisen illan – tai siis keskiyön – kuvia. Olimme vuoden vaihtuessa Juniorin kanssa metsästämässä reposia (muut jo unten mailla). Livenä revontulet olivat vielä vaatimattomammat kuin kameran muistikortilla. Mutta mukavahan se oli pikkupakkasessa yrittää taivaantulia dokumentoida. Tämä on ainoa, jossa on jotain jujua: revontuli asettui mökkitien yli kulkevan sähköjohdon kohdalle sopivasti.

Perhe oli ´tilannut´ aamiaiselle riisipuroa, sitä sitten aamuhämärässä (~ umpipimeähän täällä kahdeksaan asti on) keittelin. Aamiaisella toki yhtä sun toista muutakin, joten kello kävi jo yli kymmentä ennen kuin pöydästä nousimme.

Aapeli on elämänsä ensimmäisessä kuumeessa 🙁 , mutta ei se häntä tunnu isommin häiritsevän, mitä nyt nukuttaa ja sylittää tavallista enemmän. Kun emme sitten voineet porukalla lähteä ulkoilemaan, ja kun oli kuitenkin aamun tunteina jo saanut aika paljon aikaiseksi, ylllytin nuoria ja Pehtooria lähtemään kylille, lenkille, kauppaan – kyllä me Apsun kanssa pärjätään.

Ja pärjätttiinhän me. Mummuuuu. Mun mummuuuuuu… Lapsi, joka on puolitoistavuotisen elämänsä viettänyt koiraperheessä, jossa on kaksi saksanpaimenkoiraa ja yksi pieni kiinanharjakoira, on oppinut käyttämään kutsuhuudossaan/kyselyssään/lauman kokoamisessaan hyvin määrätietoista imperatiivia: mummmmmmuuuuu! MUN mummu! kuulostaa Apsun suusta hyvinkin vaativalta: nyt-minä-haluan-että-olet minun-kanssani, luet-minulle, katselet Tomi Traktoria tai Kaupungin sankareita (suunnilleen kuudennentoistatuhannennen kerran).

Eikä minullla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin.

Äkikseltään katsoessa saattaisi näyttää siltä, että kuvassa on mummin ja papan vinkkelit mökin eteisessä, mutta ehei!! Mitäs Aapeli näkee tässä? Boom Kah! Robinin biisi Boom Kah tietysti. Robinilla on eriväriset samanlaiset kengät… – Senhän tietää meidän puolitoistavuotias pieni. 😀

Iltapäivällä Juniori lupautui kuvattavaksi. Kaikki muut perheenjäsenethän ovat jo olleet malleinani koulun kuvasarjoja varten, ja tänään yritin saada sarjan pojasta, mutta johan se kahden maissa oli niin hämärää, ettei tarkkojen henkilökuvien ottaminen oikein luonnistunut.

Ilta sitten paljon perinteisen mukaan: rantasauna, (etu)joulukalkkunasta vitello tonnato, jälkkäriksi lettuja (ihan pomminvarma kaikkien suosikkijälkiruoka mökillä) ja jätskiä. Lettujen paistaminen kannattaa aina.

Ja nukkuminen.