Japanin matkan makuja

Minulle, meille molemmille, yksi iso peruste matkakohteen valinnassa on maan tai paikkakunnan ruokakulttuuri. Olemme innokkaita kokeilemaan, maistamaan, oppimaan ja näkemään uutta.

Kohtuullisen suuri odotus Japanin matkamme osalta oli tutustua japanilaiseen keittiöön, – oppia se, mitä muutakin se on kuin sushia ja sakea, tempuraa ja teetä. Mutta jo matkalle lähtiessä makumaailmani kokemuksiin oli tiedossa rajoituksia. (ks. alhaalta)*

Oikeastaan suuria yllätyksiä ei tullut. Kuten oli ennakkoon odotettukin sushi oli hyvää, erinomaista, jopa junamatkalle ostetuissa bento-boxeissa aseman kioskista ostettu oli ihan kelvollista. Sashimi (raaka kala, erityisesti tonnikala) oli todella tuoretta. Ja niin sushit kuin kaikki muutkin ruoat olivat – tietysti – aseteltu, leikattu, silputtu, sommiteltu tavattoman kauniisti.

Olennaista olivat monet pienet kipot ja kupit, pienet annokset eri ruokalajeja, monia annoksia. Liemiä, pikkelöitynä suunnilleen kaikkea mitä kuvitella saattaa (mikä on yksi syy viinin sopimattomuudelle ruoan yhteydessä), vähemmän riisiä kuin Kiinassa, paljon erilaisia kaloja ja äyriäisiä.

Se, mikä hämmästytti aika paljon esimerkiksi Keion tavaratalon ”Herkussa”, oli se, että tiskeissä oli valtavasti valmisruokaa tai ehkä pitäisi puhua ”delistä”. Ja monessa ruokakaupassa, myös pienissä, sivukatujen kotimarkeissa oli puolivalmisteena sushia ja tempuraa, kalaa ja salaatteja.

japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-50

Sitten turistin kannalta sellainen tapa, että ravintoloiden ikkunoissa tai sisällä vitriinissä on muovisena/kumisena annosten mallit.


japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-33

Japania taitamattomalle tuo oli tietysti mitä mainion tapa. Tokion keskustassa monissa ravintoloissa menu oli ”English available”, mutta ei sekään aina taannut, että tiesi, mitä oli tarjolla. Noista näköisannoksista suunnilleen osasi päätellä mitä tuleman piti.

Pöytään tuotiin AINA vihreää teetä, vesi piti pyytää erikseen. Vihreäteejäätelö samoin kuin KitKatit olivat oikeinkin hyviä. Wasabi KitKat tuotiin kotiin Kalaaseissa tarjottavaksi. Hämmästyttävää oli japanilaisten viskin kulutus. Kansa, jolla on geenivirhe, -muunnos tai -joku, joka tekee periaatteessa kaikista hyvin huonosti alkoholia sietäviä, näyttää sietävän viskiä ihan käsittämättömän hyvin. Kaikissa baareissa oli sekä irlantilaisia että skottiviskejä tarjolla ja paljon omia. Ja kovasti hämmästytti, että niitä oli ”pikkusiwoissakin” tarjolla tällaisia tankkeja!

japani-ruoka-tokyo-sushi-tempura-nuudeli-nishiki_-51

Kuvissa näkyvät hinnat voi muuttaa euroiksi siirtämällä pilkkua kaksi numeroa vasemmalle, eli 1000 jeniä on suunnilleen kymmenen euroa. Neljän LITRAN kanisteri japanilaista (lisenssi?)viskiä maksoi noin 40 – 60 euroa. Saken hinnat vaihtelivat muutamista euroista yli 100 euron hienoihin harvinaisuuksiin. Maistoimme muutaman vähän kalliimman kipollisen (n. 6 euroa/1 dl), ja kyllähän hyvä sake hyvää on.

Olen valinnut ja varsin huolimattomasti, jos ollenkaan, käsitellyt kymmeniä ruokakuvia reissun kuvasaaliista (liki 2000 kuvaa), ne on kuvasivustolla ja tässä alla kuvakarusellissa. Klikkaa oikeasta ylänurkasta kahdesta nuolesta niin kuvat aukeavat isommiksi, kestää hetken ennen kuin aukeaa. Kännykällä tai tabletilla voit klikkailla suoraan kuvan oikeasta reunasta seuraavaan kuvaan. Tekstityksiä en ole ainakaan vielä laittanut, mutta kuvatkin kertonevat paljon.

*Kaksinkertainen antibioottikuuri alkoi päivää ennen reissua. Toisen lääkkeen (Flagyl) tuoteselosteessa luki pienellä, että mahdollisia haittavaikutuksia ovat: vatsakipu, pahoinvointi, oksentelu, ripuli, suun limakalvon tulehdus, kielen värinmuutos, karhea kieli, makuhäiriöt (esim. metallin maku suussa), ruokahaluttomuus, sekavuus, hallusinaatiot. Ja lisäksi maininta, että ko. antibiootin kanssa alkoholia on nautittava erityisen varovaisesti tai ei ollenkaan, koska mahdolliset antabusoireet (punoitus, oksentelu, sydämen tiheälyöntisyys) voivat olla rajut.

Eikä siinä vielä kaikki: konössööri, gastronomiafriikki, paistinkääntäjä, herkkusuu, ruokamatkailija sai puolivälissä reissua hillittömän räkätaudin, joka tukki hengitystiehyet ja vie lopunkin makuaistin, – ruokahaluhan minulla ei lähde millään, joten periksi en antanut: paljon testasin ja paljon kuvasin.

Alkuviikosta maistelin muutaman kerran olutta, joka Japanissa on 3,5 prosenttista ja muutaman kipollisen sakeakin, mutta vältyin antabusoireilta. Ja hammassärky tokeni jo maanantaina. Loppuviikolla antibiootin loppuivat, ja maistelin jo paikallisia juomia. Hämmästyttävää oli sekin, että pidin Asahista ja Kirinistä; minä, joka en muuten olutta juo. Mutta moni japanilainen ruoka oli kyllä sellaista, että olisi ollut aika mahdoton valita sopivaa viiniä. Ja vihreä tee ramennuudeleiden tai tempuran kanssa ei todellakaan maistunut hyvälle. Paikallinen sitruunajuoma (jotain siiderin kaltaista, 3,3 %) Canchuohi maistui aika mukavalle.

Loput Japanin matkan kuvat kaupungeista, ihmisistä, temppeleistä tulevat vasta ensi viikolla… Puistokuvia jo vähän onkin täällä.

Huomenna avautuu joulukalenteri!

Pieni on paljon

Olen kuvannut tänään enkeleitä. Aamupäivällä viikkokuvahaasteeseen ja joulukalenterikuviin ja iltapäivällä ja tässä illansuussa tätä yhtä eläväistä enkeliä.

 

enkeli-bokeh-3

Papan kanssa pallottelu on ihan parasta. Sanoja on jo paljon, ainoa vaan että toistaitoiset isovanhemmat eivät vaan kaikkia vielä ymmärrä. Kävely on jo melkoisen vauhdikasta, ihan juoksuun ei vielä ehditä. Itsekseen syöminen onnistuu joten kuten, mutta ehkä enempi vielä vain ´joten´.

Viime perjantaina puolitoista vuotta täyttänyt Apsu on nyt juuri siinä iässä kun meidän Esikoinen, tyär, oli silloin kun veljensä syntyi. Lapsillamme on siis päivälleen puolentoista vuoden ikäero. Kun Esikoinen oli yhdeksän kuukauden ikäinen tajusin odottavani toista lasta. Äitiyslomani oli juuri loppumassa ja olin palaamassa töihin, – tietäen jääväni reilun puolen vuoden päästä äitiyslomalle. Kyllähän se vähän hurjalle tuntui. Ja siinä alussa mietin, että miten ihmeessä pärjään sitten kun on kaksi vaippaikäistä, ja varsinkin jos toinenkin on yhtä koliikkinen kuin tytär oli.

Kun talven selkä taittui, ja Juniorin syntymään oli enää reilu kuukausi, osasi tytär jo kävellä, syödä, melkein itse pukeakin, sanoja oli jo paljon, – viiden kuukauden päiväkoti”ura” oli osaltaan edesauttanut omatoimisuuden lisääntymistä ja minäkin olin jo levollisin mielin, että kyllähän sitä kahdenkin pienen kanssa pärjää. Ja pärjättiinhän sitä. Pehtoori oli aika tarkasti 8 – 9 tuntia töissä, eikä työreissuja paljon ollut, joten olihan meitä iltaisin ja viikonloppuisin kaksi muksuista huolehtimassa ja kotihommia tekemässä.

Vaikka kyllä noina parina vuonna oli sellaisiakin jaksoja, joista en oikein muista mitään. Mitään muuta kuin sellaisen sumuisen väsymyksen, – sattui niihin vuosiin omia ja läheisten sairastamisiakin siinä määrin, että oli aika pimeää välillä. Mutta lopultakin aika hyvin nuo vuodet meni. Ainakin tuli oltua läsnä lasten elämässä.

Nyt kun Apsu on meillä satunnaisesti, tavallisesti vain muutaman tunnin, pari kertaa viikossa, tulee mieleen, että kyllä se on hyvin suunniteltu, että lapset saadaan yleensä 20 – 30 iässä. Me olimme toki vähän vanhempia, mutta kuitenkin aika reippaita vielä. Isovanhempien ei niin reippaita tarvikaan olla. Ja kummasti tuollainen pieni joka kerta käydessään piristää.

… Tulee huomennakin, mutta yritän silti saada Japanin ruokapostauksen tehdyksi.

Tuomaroimassa

Hyviä uutisia: Finnair korvaa 600 euroa (tai 800 eurolla lentoja) siitä Nagoyan lennon peruuntumisesta. Huonoja uutisia: kameran (sen Japanissa särkyneen 6D:n) korjauksen hinta-arvio on 400 – 500 euroa.

Tänään olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuomaroimaan kokkikilpailuun …  Tänään pidettiin Oulun voutikunnassa The Jeunes Chefs Rotisseurs Competition 2017 (Nuorten kokkien) kisan karsintakilpailu. Kilpailijoita ei ollut kuin kaksi, ja he tekivät pääruoan, jonka pääraaka-aineena oli siika ja jälkiruoan, jonka pääraaka-aineena oli päärynä. Meitä oli neljä makutuomaria jakamassa ja maistelemassa annoksia, – minä ainoa amatööri, kolmella muulla vuosikymmenien kokemus kokkien kouluttajana tai ravintoloitsijana. Ja kuinka me olimmekaan yhtä mieltä melkein kaikista arvosteltavista seikoista: paljon niitä arvosteltavia kohtia kyllä onkin. Kisan voitti Oona Lyly, joka on luonnollisesti jo valmistunut kokiksi, hän työskentelee ravintola Hugossa ja suorittaa parhaillaan myös leipuri-kondiittorin tutkintoa.

Toinenkin kilpailijoista oli nuori nainen, – mukava niin. Miksihän Suomessakin näkyvimmät ja kilpailevimmat kokit ovat yleensä miehiä?

Kansallinen kisa järjestetään tammikuussa Oulussa koska hallitseva Suomen mestari on täältä. Niihin mittelöihin liittyen riittänee minullakin puuhaa. Ja mahtavaa on, että kisan jälkeinen palkintojenjakoillallinen, gaalaillallinen, on 1920-luku teemalla. Sekä ruoka että pukeutuminen on tuolta vuosikymmeneltä. Ehdotuksia miten pukeutuisin, mistä löytäisi vintage-kamppeita?

Vattilaisten pikkujouluviikonloppu

vkl

Nyt väsyttää. Opiskelu vie voimia. Mutta vielä enemmän väsyttää jos on opiskelijapikkujoulu. Vaikka olisikin liki ensimmäisten joukossa lähtenyt puolenyön aikoihin nukkumaan ja jättänyt väliin jatkot, joilla osa kurssikavereista oli viihtynyt aamuviiteen asti.

Meillä oli hyvä viikonloppu. Ehkä näistä jo koetusta viidestätoista kouluviikonlopusta nyt tuli vähiten uutta oppia, ehkä vähiten tuli tehtyä töitä, mutta nyt viikonlopun anti olikin enempi sosiaalistumisessa. Tai siis että meillä oli porukalla mukavaa.

Eilen illalla lähdimme melkein suoraan studioista illanviettoon, jossa toinen opeista oli meille kattanut pöydät, paistanut paljon makkaroita, tehnyt salaattia ja avannut pari tömppöä viiniä. Toinen opeista oli viimeiseen asti kanssamme studioissa.

Pikkujoulumme ohjelmana ei ollut muuta kuin syödä, mahdollisesti saunoa, nauttia viiniä, viskiä, muita virvokkeita (OPM ~ oma pullo mukaan -meiningillä mentiin) ja höpötellä yhdessä. Ei tarvittu muuta ohjelmaa. Ja minä tarkkailin (taas kerran) ryhmädynamiikkaa, rooleja, dialogeja.

Tiedättehän, että jos ortopedit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta leikataan, jos bussikuskit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta ajetaan, jos keittiömestarit kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta kokataan ja voitte olla varmoja, että jos valokuvauksen opiskelijat kokoontuvat yhteen illanviettoon, niin koko ilta pohditaan, miten näytöissä on mennyt ja miten tulevista selvitään. Ja paljon muuta siinä ohessa.

Hyvä tunnelma meillä lopultakin oli.

Studiokuvauksissa tuli kyllä hoksattua, että minun ja uuden kamerani välinen yhteistyö ei vielä ole mitenkäään saumatonta, mutta kyllä minä taas yritin. Yritin kovasti.

Ja opin studiokuvauksesta paljon, mm. miten savukonetta käytetään ja miten paljon on tehtävä valaistuksen kanssa töitä, jotta iso moottoripyörä ja sen kiillot saadaan näyttämään hyvälle.

vkl-2

Omat kuvaukseni eivät oikein onnistuneet. Onhan taas uuden kameran kanssa paljon opettelemista, tutustumista, tavoille oppimista. Mutta ei auta muuta kuin kuvata. Olenhan sanonut itselle ja opiskelijoille, että vain kirjoittamalla oppii, ja kyllä se pätee varmasti siihenkin, että vain kuvaamalla oppii… Siispä harjoitukset jatkuvat.

vkl-3

Koulua ja pikkujoulua

Aamuneljältä aura-auton äänet herättivät, ehkä vielä hiven jetlagiakin on vuorokausirytmissä. Mutta Tornion yöksi poikkeuksellisen hyvin nukuin. Mikä on erinomaisen hyvä juttu, koska edessä oli pitkä ja puuhakas koulupäivä, ja illalla pikkujoulu.

Koskapa ammattikuvaajien yksi usein toistuva toimeksianto on ryhmä-, joukkue-, luokka-, suku- yms. kuvien ottaminen oli meillä tänään korkea aika harjoitella sitä. Otimme luokkakuvan. Emmekä ihan normia ottaneetkaan!!

Loppupäivä menikin sitten kolmella rastilla: kuvasimme lasia, kiiltäviä esineitä (toin perintöhopeita kuvattavaksi) ja moottoripyörää. Kiiltävien pintoja kuvaamista, valaisua ja sommittelua harjoittelimme.

Nyt on kuvauspäivä ohi. Lähden piakkoin meidän asuntolan alakertaan jossa on takkahuone, jossa aloittelemme pikkujouluja. Taitavat olla minulle tämän kauden ainoat. Huomiseen.

Markin kanssa iltakävelyllä


Olin eilen iltakävelyllä Markin kanssa. Minulla on siis uusi suhde.

Edellinen jäi vain puolentoista vuoden pituiseksi, joskin se oli hyvin intensiivinen. Olimme päivittäin tekemisissä, koimme ja opimme yhdessä paljon. Mutta Iso D:n kanssa tuli välirikko Japanin matkalla. Minä olisin voinut jatkaa ainakin siihen asti, että saisin tutkinnon läpi. Olin ajatellut, että sitten, ehkä vasta vuosien päästä, olisimme kasvaneet erilleen, mutta D. oli eri mieltä, ja lopetti kesken kaiken hyvässä nousujohteessa olleen yhteistyömme. Juuri kun olimme päässeet Tokioon, ja olisi ollut kaikkea hienoa yhdessä koettavaa, tämä mokoma mustamaalaa kaiken mihin katson!

Toivuttuani pahimmasta järkytyksestä, etsin jo uutta seuraa, ja varsinaisen ´toyboyn´ sainkin käsiini. Kiss on hänen kutsumanimensä, mikä jo viittaa leikkimielisyyteen, keveyteen ja minulle ehkä turhankin nuoreen olemukseen.

Kotiin palattuani totesin, että matkaromanssi Kiss´n kanssa ei toimi marraskuisessa koti-Suomessa, eikä varsinkaan ole hyväksi opiskeluilleni. Ne tökkäävät tuollaisen kevytkenkäisen, cropatun olemuksen ja vaatimattoman keskustelutaidon kanssa. Harkitsin jopa jotain irtosuhdetta, varattuun turvautumista, kaverilta lainaamista, mutta sellainen ei tuntunut mielekkäältä.

Annoin Markin astua elämääni. Kyllähän Mark on varsin tanakka ja kovin raskastekoinen, mutta sisimmältään erinomaisen edistyksellinen. Ja pitää jopa koskettamisesta. Pieni hipaisu selkään, ja kaikki toimii. Katse on tarkka, ja muuntautumiskyky mitä mahtavin. Lyhyen tutustumisen perusteella en osaa vielä kovin paljon Markista kertoa, mutta kyllä meidän ensimmäinen yhteinen ilta eilen oli aika lupaava.

Tunsinhan minä aikanaan jo Markin vanhemman veljen, Mark II oli minulla viisi vuotta bestiksenä kuvausreissuilla. Ja samaa veljessarjaahan Iso D:kin (6 D) on. Enkä siitäkään ehkä ihan kokonaan aio luopua, kunhan se nyt palautuu eromme aiheuttaman parantolareissun jälkeen kotiin, mietin, onko meillä vielä yhteistä elämää, – vai laitanko sen ihan kokonaan kiertoon. Kiss saa joka tapauksessa lähteä. Ehkä joku lukijoista tarvitsisi mukavan seuralaisen? – Palaan asiaan ensi viikolla…

Mark ei ole missään mielessä vaatimaton, ei edes elämäntavaltaan ja vaati kyllä taloudellista vakautta, jotta suhde edes alkoi. Mutta runsaat veronpalautukset, seuralaispalvelussa (Verkkokauppa.com 😉 ) ollut houkutteleva ilmoitus ja Markin apu toimeentulon hankinnassa (vähennykset) sekä koulutuksen jatkamisessa antoivat minulle tarpeeksi selityksiä, joiden perusteella suhteeseen rohkenin ryhtyä.

Mitäkö mieltä Pehtoori on? Hän jos joku tietää, että näin on hyvä. Hänkin kärsii paljon vähemmän kun minulla on uusi kumppani kuvausretkillä. Hänellekin on iloa siitä, että minusta on mielekästä kulkea, että innostun, että on mahdollisuus onnistua.

~~~~~~~~~~~~~~

Mark (Canon 5D Mark IV) on – tietysti – mukana täällä Torniossakin. Ja huomenna joutuu jo melkoiseen koetukseen: on Suuri Studiokuvaus -päivä.

Lumo – Oulussa on taas valoa

lumo-4

´Valoa Oulu´, joka tänä vuonna on saanut nimekseen Lumo, on täällä taas. Tai tapahtuma alkoi jo viime viikonloppuna, ja jatkuu vielä sunnuntaihin asti. Mie pääsin tänään sitä iltasella kuvailemaan. Monta tuntia kiertelin kaupungilla, harkitsin vielä Pikkaralaan lähtöä, siellä olis ollut lossi valaistuna komeasti, mutta jo niin palelin, että kotiuduin… Monia kohteita jäi näkemättä, kuvaamatta. Aina ei voi saada kaikkea. Mutta iloa ja valoa tuosta festivaalista olen saanut monena vuonna, niin nytkin.

lumo-8

Marraskuun pimeys luo hyvän taustan valaistuille silloille, henkilähahmoille, valaistulle voimalaitokselle. Tämä festari kuuluu nimenomaan marraskuuhun.

lumo-2

Sitä minä vain jäin miettimään, miksi siitä piti tehdä Lumo-festivaali. Miksei se voinut olla edelleen `Valoa Oulu` tai vaikka Oulun Lumo. Oulu – Lumo… mihin se Oulu nimestä hävisi. Kyllä näin hienon häppeningin voisi komeasti nimetä kaupungin mukaan.

lumo-5

Joka tapauksessa sain monia kuvia sarjaani ”Oulun sillat”.

Kävin toki kuvaamassa paljon muutakin kuin tuota valaistua Pikisaaren siltaa  Madetojan puistossa on Alexander Reichsteinin toteuttama näyttely ”They were here”. Rautalanka-hahmot on uv-maalattu ja ne ”kertovat entisestä maailmasta”. Pidin kovasti siitä, siellä oli hahmoissa myös naisia, ja ennen kaikkea lapsia. Usein kun hístoriaa ”kuvitetaan” jätetään lapset pois. Nyt heitä siellä oli …

lumo-12

lumo-13 lumo-11

EHdottomasti kannattaa käydä viikonlopun aikana katselemassa.

Hajahuomioita japanilaisten arjesta vol. 2

Pimeä, tihkusateinen, kylmä, kertakaikkisen ankea ilma tänään. Juuri hyvä päivä opiskelulle ja kuvien parissa oleiluun. Ja iltapäivällä pari tuntia pojanpojan kanssa keittiön laatikoiden järjestelyssä ja sen sellaisessa. Apsu-reppana se joutuu melkein joka käynnillään ainakin alimmat laatikot järjestelemään ihan uudelleen.

Ja minä olen taas järjestellyt myös Japani-kuvia. Aloitetaanpa hautausmaakuvista, tai siis palataan niihin. Kun Kioton hotellin läheisellä hautausmaalla kävimme, en vielä oikein tiennyt tästä hautaustavasta, mutta oppaat sitten kertoivat: nuo pitkät suikaleet (puusta tai graniitista) kertovat vainajan nimen. Buddhalaisen tavan mukaan vainaja tuhkataan siten, että luista voidaan vielä ottaa palaset: molemmista käsistä, jaloista ja kallosta, ja ne pannaan hautaan ´mukaan´. Palaset ovat pienissä lokeroissa hautapaasissa. 

arkea-2-10

Ehdottomasti suurin osa japanilaisista haudataan buddhalaisin menoin, kun taas syntymän juhlaa vietetään shintolaisen uskonnollisuuden mukaisesti ja yhä useammat japanilaiset avioituvat kristillisiltä näyttävissä häissä.

Minulle jäi vahvasti tunne, että Japanissa on tavallista enemmän huvipuistoja. Näin niitä monia kaikkien bussi- ja junamatkojemme varrella.

arkea-2-7

Liekö maanjäristykset syynä siihen, että sähköjohdot ja muuntajat, ja mitä lieneekään, ovat tällaisia samanlaisia sotkuja kuin Meksikossakin.

arkea-2-3arkea-2-5arkea-2-6

Sehän on tullutkin jo kerrottua, että taksareilla on valkoiset sormikkaat ja koppalakit, siistit puvat ja valkoiset paidat, mutta että pitsiset istuinpäälliset! No ei kaikilla, ei edes useimmilla, mutta kyllä tuollaisia näin monissa autoissa.

arkea-2-4

Kyllä, kyllä japanilaiset kuvaavat paljon, ja koulupuvut ovat käytössä. Lukioislaistytöillä useimmiten tällaiset, – joka tapauksessa aina hameet, ja pojilla mustat puvut.

arkea-2

Sitäkään en ollut osannut ajatella, että naiset käyttävät kimonoja myös ihan arjessa.

arkea-2-13

[huom. ks. kengät. Viimeistään tässä vaiheessa klikkaa kuvat isommiksi.]

Näimme vaikka kuinka paljon kimonoihin pukeutuneita nuoria ja varsinkin iäkkäämpiä naisia. Erityisesti temppelialueilla, mutta myös muualla.

arkea-2-2

Yhtään oikeaa geishaa, emmekä keikoa (Kioton geishat) emme nähneet, mutta Kioton geishakadulla näimme parinkin ´maikon´ ~geishaharjoittelija vilahtavan oviaukoista toiseen.

Pokemonien metsästäjiä emme juuri nähneet.

arkea-2-15

Täysin uusi tuttavuus olivat lukolliset sateenvarjotelineet, joita hotellien ja museoiden edessä oli. Erityisesti lukot tuntuivat kummalliselle, sillä koko ajan kaikkialla Japanissa tuntui, että siellä on erinomaisen turvallista. Edes metrossa ei ollut sellaista käsilaukusta puristamisrefleksiä kuin vaikka Stadissa on. Ja Japani todella ON vähäisen rikollisuuden maa.

arkea-2-14

Varmennuksia oli myös onnikkakuskeilla. Ainakin meidän bussien kuskit laittelivat tällaiset parkissa. Vaikka kuinka tasaista olisi ollut…

arkea-2-11

Eipä ollut minun tilausajokuskiurallani tuollaisia, vaikka esim. Syötteen parkkipaikalla joskus olisivat saattaneet hyvinkin tarpeelliset olla.

arkea-2-16

Ainakin ruokapostaus reissusta vielä tulossa, ja ensi viikolla kuvasivustolle tulossa hurjan paljon lisää kuvia, erityisesti reissun alusta, jolloin minulla oli vielä kunnon kamera. 😉

Siihen asti voitte katsella vaikka meidän muiden reissujen kuvia…

Hajahuomioita Japanin arkielämästä (vol. I)

Viikonpäivät ja kello alkavat löytää oikeat sijansa. Arkiset rutiinit asettavat elämän taas tavalliseen muotoonsa, ihmetysten määrä on pudonnut tavanomaiselle tasolle.

Muutamia kohtaamisia jo tänään, ja niissä tietysti tullut kerrattua Japanin kokemuksia, kerrottua asioita, joita sieltä jäi mieleen, jotka hämmästyttivät tai vahvistivat ennakkokäsityksiä. Niinkuin nyt sekin, että Japanissa on ihan mahdottoman siistiä. Me näimme yhteensä kolme roskaa kaduilla tai metroissa. Kolme. Tässä niistä yksi. Piti kuvata se, erikoisuuksiahan sitä aina kuvataan.

[Tässäkin postauksessa kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.]

arkea-9

Graffiteja ei ollut missään, ja yhtäkään sellaista julkistakaan vessaa, johon ei olisi halunnut mennä, ei tullut vastaan. Jopa huoltoasemilla vessat olivat siistejä, ei papereita lattialla ja niissä oli aina käsienpesualtaalla saippuaa. Kaltaiseni vessassa ramppaaja arvostaa sellaista hyvin paljon. Mutta merkillisimpiä olivat robottivessat! Lämmitettävät istuimet, suihkut, musiikki!!, automaattinen huuhtelu. Ja naisten vessojen kopperoiden nurkassa pikkulapsille ”turvaistuin”.

arkea-11 arkea-13

arkea-12

Autot kiilsivät. Aina, ihan sama satoiko vai ei. Linja-autoissa renkaiden pultitkin kiilsivät.

arkea

Vaikka japanilainen design, muoti ja taide ovat aika pelkistettyjä, on kaikenmoinen ”layout”, liikkeiden mainokset ja julkisivut hyvin kylläisiä, täysiä, räiskyviä, räikeitä.

arkea-3

Vanhaa oli jäljellä hyvin vähän. Tai ainakaan meidän kohteissa ei paljon toisen maailmansotaa edeltävää rakennuskantaa näkynyt. (Alla Tokion vanha rautatieaseman alan katto.)

arkea-6

Muumit elävät ja voivat hyvin. Esim. Keion tavaratalojen jouluikkunoissa oli muumitalo. Ja kun olimme perjantai-iltana Hamamatsussa onsenissa (kylpylässä) paikalliset naiset kyselivät, mistä olemme, ja oppaamme kertoi meidän olevan Suomesta, jolloin paikalliset totesivat heti: Moomin!

arkea-2

Vesijohtovesi oli turvallista juotavaa, mutta pahanmakuista. Se teki ihosta mahtavan pehmeän, mutta hiuksista melkoista höttöä.

arkea-7

Ilmansaasteita ei tuntunut edes olevan, Tokiossakin oli helpompi hengittää kuin vaikka Helsingissä.

arkea-10

Japanin kuvien perkaaminen jatkuu huomennakin, joten Arkea vol. II seuraa…

Happy End – illaksi kotiin

Nagoya – Bangkok – Helsinki – Oulu. Yli puolitoista vuorokautta matkoilla lentokentille, lentokentillä, lentoon lähdössä, lennossa. Sunnuntaiaamuna Japanin aikaan yhdeksältä lähdimme Nagoyan hotellista, ja puolen yön jälkeen lento Nagoya – Bangkok Thai Airwaysillä alkoi. Yö meni miten kuten torkkuessa.

Koneessa oli kovasti henkilökuntaa, ja huomasimme että japanilainen eleganttius ja kohtelias vähäeleisyys oli vaihtunut thaimaalaiseen hymyilyyn ja astetta (vain astetta!) nuhjuisempaan olemukseen. Alkuun saimme pullamössö-kanasämpylät ja lasin vettä, – minä ainakaan en muuta kaivannutkaan. Ennen laskeutumista aamiainen, jossa normaalia lentokonepipertelyä pienissä kipoissa.

Niinhän siinä sitten kävi, että vaikka jo viime vuosituhannella (syksyllä 1999) olimme Pehtoorin kanssa Hua-Hinin matkan jälkeen todenneet, ettei taideta enää Thaimaahan lähteä, niin siellä sitä vaan tänään aamuyöstä neljältä oltiin. Se Bangkokin lentokentän osa, jonne menimme, oli autio, uusi ja siisti. Ja itseasiassa eri jossa me viime vuosituhannen puolella olemme olleet. Suvarnabhumi-kenttä on uusi.

bangkok

Vietin matkanjohtajamme kanssa pitkähkön tovin Transfer Counter -deskillä, jossa selvitettiin koko ryhmämme ´boarding passien´ kohtaloa, matkalaukkutageja, minun ja Pehtoorin jatkolentoa Helsingistä kohti Oulua ja kotia. Edellisellä rastilla Nagoyassa Oulu tuntui ensin olleen hävinnyt koko maailmankartalta ja sitten ongelman aiheuttikin se, että meidän alkuperäisessä jatkolennossa oli IHAN ERI PÄIVÄ kuin mitä tulisimme olemaan Suomessa. No tietysti! Olimmehan kaikkinensa vuorokauden myöhässä! Mutta siis: Bangkokin aamuyössä thaimaalainen nuorimies teki kovasti töitä hoidellen meidän koko ryhmän asioita yhteensä ja meidän kahden asioita erikseen. Minä kun oli keksinyt senkin, että yritetään päästä business-luokkaan.

kotimatkalla

Ajatus siitä, että iso osa puolentoista vuorokauden paluumatkasta saataisiin olla busineksessa houkutti kovastikin. Houkutti semminkin kun Pehtoorilla alkoi olla minun viikolla potemani flunssa hyvinkin nuhaisessa ja tuhnuisessa vaiheessa ja minun hammaskipuni torstaina loppuneiden antibioottikuurien jälkeen alkoi eskaloitua jatkuvaksi säryksi, joka riepoi olemista ja heikensi vähäisiäkään nukkumisen mahdollisuuksia.

kotimatkalla-5

Erinäisten yritysten ja puheluiden jälkeen ryhmälle saatiin boarding passit, mutta meille ei jatkolentoa (”teidän on Suomessa jäätävä odottamaan, mihin Finnair teidät saa mahtumaan” ~ mikä kuulosti siltä, että ei ole mitenkään varmaa, että pääsisimme iltalennolla Ouluun). Mutta toinen tieto oli parempi: Business Classiin päästään! Wuhuu!

Mitähän moinen upgreidaaminen sitten maksaa? – Rahalla ei ruvettu sellaista etuoikeutta ostamaan (olisi maksanut yli 1000 euroa/henk.), mutta minulla on rutkasti Finnair-plussapisteitä (jotka on kerätty viiden vuoden aikana, sen jälkeen kun edellisen kerran potti tyhjennettiin).  Pisteitä oli riittävästi (2 x 50 000 pistettä), jotta niitä riitti meille molemmille.

Mitenkö niin paljon pisteitä, vaikkei mitenkään tuhottoman paljon ole edes lennelty? No matkoista tietysti tulee aina plussapisteitä, mutta myös kaikista Stockalla tehdyistä ostoksista tulee piste kautta käytetty euro. Kaikki matkat, kameratarpeet, kengät, yms. jotka olemme ostaneet netistä tai kaupoista maksaen Visalla, ovat tuottaneet pisteitä. Plus, että minulla on pankista sellainen Visa-kortti, että pelkästään sen olemassaolo tuo joka kuukausi pisteitä. Niinpä niitä on vuosien varrella kertynyt käytettäväksi asti. Minähän yritin käyttää niitä jo tämän reissun alkumatkaan (Helsinki – Nagoya), mutta silloin ei ollut vapaita paikkoja. Onneksi ei ollut, sillä nyt oli pisteitä vielä käytössä ja bisnesluokkaan pääsy oli nyt enemmän kuin hieno juttu.

Reissun huono-onnisuus tuntui kääntyneen 180-astetta.

Bangkokissa olimme yhteensä viitisen tuntia, lämmintä oli, kenttä komea, eikä kaoottinen, mutta japanilainen puhtaus ja eleganssi puuttui. Lopultakin ihan sama. Puolikymmeneltä me pääsimme koneeseen, ja Pehtoorin kanssa bisnesluokkaan. Uudenuutukainen A350 on komea kone, enemmän tilaa kuin aiemmissa kaukomatkakoneissa, mutta kyllähän me tällä kertaa saimme melkein omat yksiöt.

Ja niin hassuhan minä olen, että melkein hävetti, varsinkin meidän matkaseurueen edessä, kun eriseuraan menimme. Vähän sellaiseen seuraan, johon ei oikein tunnettu kuuluvamme. Koneessa oli viitisenkymmentä business-paikkaa, ja jos jonkinlaista kulkijaa joukkoon mahtui. Keskimääräistä enemmän oli naisilla Vuittonia ja ruskettuneita kasvoja, miehillä golfpaitoja ja liituraitaa, ja mm. yksi bodattu kroppa, jota tsekki nuorimies selfiekuvaili lennonkin aikana!!, powerpointtien valmistumista näin naapurilokerossa, ihan taviksia aasialaisia ja suomalaisia, sekalaista seurakuntaa ja me kaksi lopultakin erinomaisen kiitollista että olimme tänään tuossa mukana.

kotimatkalla-3

Mutta kaikkinensa oli ihan nautinnollinen lentomatka, ja eiliset tupinani Finnairista unohdin. Ja vaikka meillä vähän sellainen olo onkin, että me tulemme vastaisuudessa reissaamaan pääasiassa Euroopan rajojen sisällä, autolla ja ilman erityisempää matkanjohtoa, mikä tarkoittaa myös sitä, että liki kahden vuorokauden mannertenvälisiä lentoja ei enää taida olla näköpiirissä, niin plussapisteitä kerätään edelleen vaikka ihan vaan varuilta.

Uudessa koneessa olivat ihan ekstramahtavia (myös economy-puolella) kaikki lentokamerat ja kosketusnäytölliset reittikartat, joita oli jos jonkunlaisia.

kotimatkalla-4

Kun vuorokauden myöhässä laskeuduimme Oulunsalon lentokentälle, satoi rutkasti vettä, mutta siitä viis. Apsu vanhempineen oli vastassa. Oli niin jo ollutkin pientä ikävä.

Kahtena edellisenä yönä ei ole paljon tullut nukutuksi. Nyt ei jetlag, eikä reissun jälkeiset ylikierrokset vaivaa, hieman heikossa hapessa ja suunnilleen verenpaineeton, mutta kotona.

Bonuspäivä, jota ei toivottu

Nousevan auringon maassa sunnuntaiaamu kaunis ja poutainen. Ensimmäisenä ajatuksena ”lähdetään kotiin ja ihana, että nähdään tytärtä kotimatkalla”. Reippaasti lähdimme aamiaiselle, jotta ollaan valmiina yhdeksältä lähtemään kentälle. Hissinovella vastaan tulleet salolaiset kyselivät, että jokos te tiedätte, että lento on peruttu. – Juksaatte, älkääpä höpöttäkö! Eivät höpöttäneet. Finnairin lento Nagoya – Helsinki (klo 11.55) peruttu!

Silti (!?) me lähdimme bussilla kohti lentokenttää. Liikennettä vähän, ja matka sujuu. Ollaan ajoissa. Ajoissa mihin? Lentokenttä onneksi mitä siistein, iso, paljon erilaisia palveluita, mm. kylpylä, hieno ´deck´, josta näki kentälle ja merelle, hyvä ilma olla siellä, monia, monia erilaisia kauppuja, tilaa istuskella ja kulkea. Koska emme saaneet vielä lippuja emmekä voineet mennä ”transit halliin” ja päästä ehkä loungeen, kuljeskelimme ja ostin Pehtoorille hienon (italialaisen 😉 ) repun joululahjaksi, – tosin käyttöön heti.

Kävimme kahvilassa tuhlaamassa Olympian matkatoimistolta saadut 1000 jenin (kympin) kupongit. Minäkin söin taas baakkelsia, hyvää olikin.

bangkok-3

Ja sitten iltapäivällä Pehtoori löysi ”liukuhihna-sushibaarin”. Lunch break! Sushiriisi ei täällä ole sellaista tiiviiksi pakattua kuten Suomessa usein tapaa olla. Ja merilevä on jotenkin raikkaampaa…

bangkok-4

Oli aikaa ja valikoimaa etsiä ensi kesän Kalaaseihin laadukasta sakea.

Saimme kuulla että Finnair ei ole selittänyt lennon perumisen syytä, paitsi että ´tekninen vika´. Ja saimme kuulla, että lennämme yöllä 00.30 Bangkokiin, josta lähdemme aamuyöllä Finnairin koneella Helsinkiin. Ouluun pääsystä ei ole vielä mitään tietoa.

bangkok-5

Ihan hurjan reipasta on meidän matkaporukka, tässäkin tilanteessa. Ja oli vain yritettävä olla coolina. Mitäpä muuta! Hitosti  vain harmittaa, että ei sitten päästäkään näkemään tyärtä kuten aie oli. Ja totta puhuen muutama muukin asia vaikeutuu ja harmittaa ihan hitosti.

Illaksi pääsimme lentokenttähotelliin yhden hengen kopperohuoneisiin, ja oli aika huilia, aie yrittää nukkua. Hah! Minähän en mitään päivällä osaa nukkua, kirjoittelen blokia, laittelen kuvia, tupisen nettiyhteyden heikkoutta, chattailen lasten kanssa, yritän päästä Finskin sivuille ja yrittää käyttää pisteitä (vrt. lento Sanghaista 5 vuotta sitten) ja upgreidata Bangkok – Helsinki –välin, mutta nope… Finnair ja Olympia eivät nyt oikein pelitä.

bangkok-7

Tämä matka jää kyllä mieleen, … Ainakin vuorokauden pidennys reissuun, ja se vuorokausi oleillaan lentokentillä ja lennoilla.

bangkok-6

Noh, tulettepahan saamaan raporttia myös Thai Airwaysista ja Finnairin uudesta A350 koneesta. Bangkokin kenttä tiedetäänkin kaoottiseksi, tai ainakin vajaa parikymmentä vuotta sitten se oli sellainen.

Mutta kuulumisiin, joskus, jossain vaiheessa….

Nagoya – paljon ennennäkemätöntä

On jo myöhäinen ilta. Paljon takana. Huomenna paljon edessä. Kilometrit, tunnit kotiin. Niitä ajatellen totean vain lyhyesti…

Aamulla ajelimme kylpyläkaupungista läpi kymmenien, satojen kasvihuoneiden, kohtuullisen sateisesssa säässä bussilla Nagoyaan, joka on Kioton ja Tokion välissä. Ihan pikkukaupunki (2,5 milj. asukasta, ja joka kuulostaa jotenkin Japanin Kemiltä … ?).  Eli neljäs majapaikka tälle reissulle oli tiedossa.

Kunhan kaupunkiin pääsimme, teimme kaupunkikiertoajelun, jonka aikana tutustuimme mm. Toyotan teollisuusmuseoon,  shogun Tokugawan taidemuseoon sekä ennen kaikkea museon takana olevaan hienon hienoon puutarhaan. PALJON kuvia tulossa. Ja lounaan jälkeen vielä Nagoya Castleen, joka on uudelleenrakennettu 2000-luvulla (II ms:ssa pommitettiin olemattomiin). Eikä vähäisin riemun aihe ollut linnanpihalla ollut krysanteeminäyttely, jonka paikalliset ”kukkayhdistykset” olivat järjestäneet.

nagoya-3

Toyotan museossa oli paljon mielenkiintoista, eikä vähäisin ollut viulua soittava robotti, mutta kuinka ollakaan robotin soitannon alkua odotellessa ”tutustuin” tähän ensi viikolla vuoden täyttävään pienokaiseen, jonka äiti kiitti minua monia kertoja että juuri hänen lapsensa halusin kuvata. Tottta kai halusin. Ja mietin, että enää pari päivää, niin näen Apsun. 😉

nagoya-4

Toyota on edelleen perheyritys. Pojanpojanpojanpoika jatkaa esi-isiensä firman johdossa. Erinomaisen hyvin tehty museo jossa viihdyimme hyvinkin melkein parituntisen (kuva tulossa vielä lisää!!), tarjosi eräässäkin automuseossa aiemmin käyneelle paljon uutta.

nagoya-5

 nagoya-2

Kertomatta vielä kaikkea tästä päivästä voisin koota tähän satunnaisia huomioita kuluneelta viikolta. Erityisesti metroseikkailuilla tuli tehtyä huomioita japanilaisista.

Ensinnäkin vaatteet ovat mustia, harmaita ja valkoisia. Naiset käyttävät paljon enemmän hameita kuin Suomessa, eikä tuulipukuja näy. Meteliä ei ole, ja jos japanilaiset keskustelevat, se tehdään hiljaa, eikä missään julkisilla paikoilla metelöidä, semminkään kun täällä ei juuri amerikkalaisia tai espanjalaisia näy eikä kuulu. Ja sitten se metroissa että kahviloissa kaikissa auloissa japanilaiset ovat ihan eksperttejä torkahtamaan hetkeksi. Toinen ”ajanviete” on – tietysti – kännyköiden kanssa pelaaminen. Mutta puhelimiin ei puhuta, ei kailoteta oman elämän kaikkia yksityiskohtia kaikella kansalle. Itseasiassa metroissa ja lähijunissa kuulutetaan, että puhelimessa puhuminen ei ole suotavaa. Ja asiaan liittyen on luonnollisesti kieltotauluja.

Kieltotauluja täällä kyllä riittää! Ja univormuja! ´Kaikilla´ on jonkinlainen työpuku, univormu. Ja univormu-pukuisia on paljon. Yhteiskunnan (ent. sotilasvaltion?) hierarkisuus näkyy monessa … Hissien ovella on joku kumartamassa, tavarataloissa ja kaduilla on virkamiehiä/naisia ´katsomassa päältä´, valmiina auttamaan,…

Kaikissa niissä hotelleissa, joissa olemme majoittuneet, on aulassa ollut joulukuusi, niin täälläkin. Kysyin ”meidän” Annikalta (apuopas), miten ja ketkä täällä joulua viettäväT? – Joululla ei täällä ole juuri mitään kristillisiä sävyjä, vaan se on kuulemma jotensakin samankaltainen juhla kuin meillä uusivuosi. Aattoiltaa vietetään yleensä ystävien kanssa, usein runsaan saken kera, ja lähdetään kaduille juhlimaan.

Me juhlittiin äsken meidän matkaporukan kanssa…. Nyt on hyvä käydä yöpuulle. Japanin matka alkaa olla viimeistä yötä ja kotimatkaa vaille valmis.

Vielä kotona palaan kuva- ja kokemussaaliiseen runsain mitoin, joten pysykäähän linjoilla…. Sayonara!

Tokio jäi kun lähdettiin kylpemään….

Koskapa meillä oli aikaa puolikahteen asti ennen kuin jouduimme jättämään Tokion, päätimme Pehtoorin kanssa lähteä seikkailemaan metroon ja suunnata kohti Odaian saarta.

hamanako-5 hamanako-4 hamanako-3 hamanako-2 hamanako”Kotiasemallamme”, Shinjukun asemalla on vilskettä ja vilinää, vaihtoehtoja ja linjoja vaikka kuinka, enkä tiedä, kuinka paljon on mahdollisuuksia eksyä, mutta me hanskasimme tänään jo aika hyvin, ja Shimbashin asemalta löysimme aika helposti Monorailin lähtöasemalle. Lähdimme siis juna-ajelulle: juna kulki teiden yläpuolella, pilvenpiirtäjien välissä, Tokion sataman yli kohti Odaian futuristista maisemaa. Saarella on tiedekeskus, huvipuisto, outlet-ostareita, Disneyn studiot ja valtavia korkeita asuin- ja toimistopilvenpiirtäjiä.  Aurinkoisessa säässä näkyi kauas erinomaisesti, ja palatessa (40 minuuttia suuntaansa) pääsin etupenkkiin, joten huolimatta siitä, että välissä oli ikkunalasi, otin suunnilleen sata kuvaa ja kuulkaa, videonpätkänkin. Se ei ole julkaisukelpoinen, ei ole vielä tuo videointi oikein säällisissä rajoissa.

Palasimme omalta pikku retkeltämme ajoissa hotelliin, josta oli lähtö kohti kylpyläkokemuksia.

hamanako-6

Alla kuva Tokion rautatieaseman keskeltä. Juuri näinä hetkinä olen erinomaisen iloinen, että olemme valmismatkalla. Ei tarvitse  itse etsiä, erehtyä, eksyä vaan ollaan ajoissa ja oikeassa junassa matkalla sinne mihin on tarkoituskin.

hamanako-7

Alkuperäisessä matkaohjelmassa oli, että matkaamme Tokiosta luotijunalla Gamagoriin, mutta ohjelmaan oli tullutkin muutos ja olemme nyt Hamamatsussa. Joka tapauksessa Japanin etelärannikon läheisyydessä (ks. bannerin kartta). ja olemme majoittuneet perinteiseen japanilaiseen ryokan-hotelliin.

Alueella on kuumia lähteitä (onsen) sekä niiden yhteyteen rakennettuja majataloja (ry­okan) ja terveyskylpylöitä, jotka saavat mineraalipitoisen kuuman vetensä suoraan maan uumenista. 1800 metristä tuli vesi siihen onseniin jossa illansuussa koko matkaseurueella kävimme. Kävimme jopa japanilaisessa saunassa (= furo) ja mikä merkillisintä siellä oli telkkari. Naisten saunassa katselimme sumo-painia telkkarista. Vähän oli absurdi tunne.

Kunhan seitsemän jälkeen pääsimme hotelliin ja majoituimme ryokan-hotelliin, jossa huoneissa on tatamit ja sänkyinä futonit oli aika yhteiselle japanilaiselle illalliselle.

hamanako-8

Siinä oli PALJON erilaisia makuja. Enpä ennen ole kylpytakki päällä liki ventovieraiden ihmisten kanssa illallisella ollutkaan. Tänään oltiin. Yukatanit ylle ja syömään.

Nyt futonille ja huomiseen!

Vapaapäivä Tokiossa

Aamulla nukuttiin niin myöhään, ettei ikinä. Ja ollaan kuitenkin Tokiossa! Ja vapaapäivä. Vähän meinasi herätessa harmittaa,…

Mutta kylläpäs aamu ja päivä näyttivät paremmilta kahdeksan tunnin yöunien ja kuvien ottamista odottavan pikkukameran kanssa! Yöunet olivat hillittömäksi yltyneen flunssan ja puolenyön jälkeen (blogia kirjoittaessani) koetun mini-maanjäristyksen jälkeen, kuitenkin useampia tunteja kuin moneen edelliseen yöhön oli tullut nautituksi. Ja sitäpaitsi nyt olin maanjäristyksen aikana enempi hereillä kuin edellisessä, isommassa, järistyksessä, joka koettiin Italiassa keväällä 2012.

Ex-työkaverin, joka asuu perheineen Hokkaidolla, vinkkien perusteella ymmärsimme aamupäivällä heti ensimmäiseksi mennä hotellia vastapäätä olevan kaupungintalon, pilvenpiirtäjä sekin, kuten täällä Shinjukussa monet muutkin talot, katolle. Sieltä näkymät yli aurinkoisen Tokion avautuivat aika selkeinä, eikä hissiin ollut jonoa, eikä pääsymaksua.

tokio

Klikkaa isommaksi, ja näe mm. ruska. 

Kaupungintalon kattotasanteelta jatkoimmme lähipiiriin, ja löysimme Keio-tavaratalon: shoppa, shoppa, shoppa. Äidille ja Apsulle tuliaiset hankittu, lapsille ja Miniälle sitten myöhemmin iltapäivällä. Ja mikä merkillisintä: minä – en-niin-linnunluinen-enkä-hoikka-olematon kuten japanilaiset – löysin itselleni housut ihan tuhannen vahingossa. Ja mökille jälkiruokalusikat.

Ja kalaaseihin kutsukorttimatskut, ja muutakin paperitavaraa. Ja kyllä me jaksoimme ihmetellä sitä väkimäärää, joka muutaman kympin ostoksia laski, pakkasi ja tilitti. Kahdeksan tuotteen hinnat kirjoitettiin ensin paperille, sitten laskettiin taskulaskimella yhteen, näytettiin minulle summa, otettiin raha vastaan pienelle tarjottimelle, otettiin toinen laskin, jolla annetusta rahasta vähennettiin ostoston summa, ja sitten vietiin koko setti ”Pääkassanhoitajalle”, joka tekin laskelmat uudelleen, totesi oikeiksi, ja sillä aikaa myyjä yhdessä kollegansa kanssa pakkasivat ostokseni kauniisiin kääreisiin ja lopulta toivat laskun. Hymyilivät ja sitten puolin ja toisin kumarreltiin, – alan oppia oikealle kumarruksen syvyydelle. 😉

Keion ”Herkusta” on paljon kuvia, niihinkin palaan ajan kanssa. Olin pöyristynyt. Oikeasti!

tokio-5

Aikamme lähihuudeilla kierreltyämme lähdimme hotellille: flunssainen tarvitsi lääkettä ja lepoa tovin. Varikkokäynnin jälkeen kolmelta lähdimme taas metron ihmeelliseen maanalaiseen maailmaan.

tokio-7

Shinjukun asemalla on sata exitiä, tuntui, että miljoonia ihmisiä, paljon melua, vähän lippuautomaatteja, paljon kävelyä (varmasti olemme tänään kävelleet toistakymmentä kilometriä, kuten melkein joka päivä täällä…). Tänään emme ole olleet eksyksissä, emmekä väärillä reiteillä, mutta paljon metrossa ja sen käytävillä kuitenkin.

Löysimme ensin Uenoon: Hard Rock Cafet on aina reissuissa haettu. Niin tänäänkin. Moneskohan? Aika lähellä kahtakuymmentä aletaan olla. Ja kun oli minun antibioottien loppumispäivä, otimme sen kunniaksi Margaritat, vaikka ihmeeksemme tarjolla oli – kuten marraskuun kolmas torstai kuuluikin – myös Beaujolais Nouveauta.

tokio-2

Sen jätimme väliin, ja lähdimme metrolla kohti ”Ginzan valoja”. Ne ovat Tokion Times Square, ja hienot olivatkin. Sonyn valkoinen rakennus hallitsee näkymää.

tokio-8 tokio-9

Kuvia tuolta on PALJON lisää, pikkukamera pelittää, …. 😉

Kävimmme espressolla, kävelimme taas, kuvailin taas. Ja illan tullen oli pakko lähteä hiipumaan kohti hotellia. Ja sitten hankkiutua syömään.

Halusimme syödä viimesen päällle japanilaisittain. Kobe-härkää jo harkitsimme, mutta sitähän on ollut kotonakin, joten otimme ennakkoluuluttomasti illallismenun, jossa oli monia japanilaisen keittiön klassikkoja tuunattu gourmetiksi.

tokio-3 tokio-4

Ja näissäkin se esteettisyys, joka täällä näkyy kaikkialla, oli erinomaisen viehättävää.

Hienossa ruokapaikassa oli myös surullinen osansa: meitä oli yhteensä noin 20 asiakasta, ja siellä oli kolme ”pariskuntaa”, jotka saattoivat äkikseltään näyttää siltä että isät tai papat!! olivat lähteneet tyttäriensä kanssa ulos syömään… Tuli oikeasti vähän nihkeä olo noiden kanssa lähipöydässä istuessa.

Nyt – taas – pahoittelen uuvahdusta, flunssa tahtoo viedä näönkin 😉 , ja lupaan jatkaa Tokio-kokemuksista… jollen tällä viikolla, niin ensi viikolla kotikoneelta sitten.

Ja lohdutuksen sana teille lukijoille, kuvien odottajille, croppikennoinen pikkukamera ´tuottaa´ sentään aika kelvollista jälkeä.

tokio-6

 

Tokioon, – ei todellakaan Strömsöhön!

Tämä huippumatkamme ei ole missään vaiheessa ollut onnellisten tähtien alla. Ja tänään huono-onnisuus on ollut huipussaan, – tai no ei sentään, mutta todellakaan ei ole mennyt kuten toiveissa oli.

En ryhdy tilittämään kaikkea sitä, mikä on sumentanut kauan odotetun matkan iloa, mutta toteanpahan vain, että minulla on flunssa, jo matkalle lähtiessä oli kaksi antibioottia alkamassa, sää ei ole ollut likikään mitä on toivottu, Oulusta on vähän pelonsekaisin tuntein odoteltu viestejä, huonosti ja hyvin siellä on mennyt, ja sitten: kamerani hajosi tänään! Hajosi! Tuosta vaan. Näihin kaikkiin liittyy paljon muutakin, mutta kaikkinensa on ollut vaiherikas päivä.

~¨~¨~¨

Joka tapauksessa tänään oli aika vaihtaa kaupunkia.

tokioon-7

Arigato ja sayonara Kioto. Kiitos ja näkemiin Kioto, matka jatkui Tokioon. Hikari-junalla (toiseksi nopein luotijuna, 280 km/h) matkattiin noin 500 kilometrin matka vajaassa kolmessa tunnissa. Aurinko paistoi, ja junan ikkunasta saattoi seurata Honshun-saaren (Japanin suurin, keskimmäinen saari) kaunista ruskaa takana siintävillä vuorilla ja ”maaseudun” elämää. Tosiasiassa koko väli oli asuttua. Toiveissa oli nähdä myös Fuji! Minä seisoin junan ”asemasillalla”, kuten joskus ko. paikkaa nimettiin, ja odotin. Mutta pilvet peittivät kauniin vuoren.

tokioon-4

Junassa oli jännä katsella tarjoilukärryjen viejää ja konduktööriä. Aina vaunun ovesta tullessaan ja mennessään kääntyivät kohti vaunua ja kumarsivat. Ja heillä tietysti hienot, puhtaat, tyylikkäät univormut.

Matkalla oli aikaa täydentää eilistä postausta. Käyhän kurkkaamassa siellä on uusiakin kuvia. Ajalta, jolloin kamera vielä toimi.

Tokioon pääsyä niin odotin. Pääsimme, tietysti, ja ensi töiksi kävimme kuninkaallisessa puutarhassa, todella ihania (söpöjä totesimme ykskantaan) sembramäntyjä kuvailin, paljonkin, siltaa, ja maisemaa. Kauniisti Tokio toivotti tervetulleeksi.

Jatkoimme matkaa, ja oli lounaan aika. Satuimme yhtä aikaa järvenpääläisten kanssa tempura-paikkaan, jossa olisi ollut tarjolla valastakin. Jotenkin emme edes uskoneet moista, emmekä sitten sitä tilanneet, mutta kasvistempura ja uppopaistettu ”bowl fish” (???) olivat mitä mainioimpia. Tässä vaiheessa kameran kuvat jo tällaisia….

tokioon-9

Tiukkaa teki, mutta ehdimme lounaalta ajoissa takaisin bussille ja kohti Kansallismuseota. On häpeäkseni todettava, että allekirjoittanut, historian ammattilainen, ei tässä vaiheessa, semminkin kun kamera oli jo toimintakelvoton ja kuvaaja vähintäänkin itku kurkussa, jaksanut innostua.

Hotellilla olimme vähän ennen kuutta. Ja millainen onkaan tämä Tokion residenssimme!!! Aivan hulppea makuusija pariksi yöksi. Kyllä täällä kelpaa… (Keio Plaza Tokio)

Eikä ollut kahta phetta, etteikö me Pehtoorin kanssa lähdetty aika pian majoittumisen jälkeen kohti Akahabaran aluetta, joka on täynnä elektroniikkaliikkeitä. Oppaamme antoi hyvät speksit, joilla seikkailimmme lokaalijunan ja metron maailmassa (kännykuvia tulossa,…)  ja löysimme kuin löysimmekin valokuvaajien pyhiinvaellukohteeseen, jossa esittelin suunnilleen kielitaidottomalle henkilökunnalle kamerani, ja tuomio  kuului: ”Kamera on rikki! Korjaus kestää ainakin kolme viikkoa.” Ei, en itkenyt.

Käytin B-kortin: ostan uuden kameran. Olin jo hiljaa mielessäni perustellut, miksi ihan hyvin voin ostaa uudenkarhean (ihan sairaan kalliin) Canon 5D Mark IV:n.  Aika pian selvisi, että sen käyttis on japaniksi, paikoin englanniksi, takuu ei päde kuin Japanissa, tax freestä ja Visa-kamppanjasta huolimatta, japanilaisilla latureilla etc. varustettu runko maksoi saman verran kuin Suomessa. Joten oli luovuttava (järjettömästä, tosin hyvin kiehtovasta) ajatuksesta ostaa ko. kamera. MUTTA: tosiasia on, että en voi olla Japanissa ilman kameraa loppuviikkoa. En millään.

Nyt on sitten sellainen halpis Canon EOS latautumassa. Pidättelen kyyneleitä, ja yritän vakuuttaa itselleni, että tämä ei voi olla näin iso asia… tosin tuli mieleen, miten ensi viikolla teen kouluun etätehtävät, miten otan ammattitutkintonäyttöön aiotut kuvat?

Meillä siis vierähti ilta matkalla Tokion toiselle laidalle ja takaisin; opimmme paljon Tokion metrosta ja lokaalijunasta. Uskoimme, että Tokion metrossa on päivittäin 3,5 miljoonaa käyttäjää!!! Oulun paikallisliikenteessä on VUOSITTAIN alle 10 miljoonaa. Volyymi on aika mieletön, mutta siellä me vaan seikkailimme.

Eikä sitten elämäni ensimmäinen (ja toinen niistä koskaan?) ilta Tokiossa meni surkean pikkukameran ostossa ja metrossa ja junissa ajellen.

Meillä ruokamatkailijoilla, gastrofriikeillä, oli Pehtoorin kanssa sellainen ”illallinen”, etten edes kehtaa kertoa.

Nyt käyn Muumi-nenäliinojen, Finrexinin, antibioottien, jo hieman tasoittuneen mieleni kanssa levolle. Huomenna lelukameran kanssa kohti Tokion kaikkea kiehtovaa…

(edelleen muistutan: tsekkaa eilinen postaus. Ja huomenna yritän liittää tähän känny- etc. pelastettuja kuvia. )

 



Onnikkaliikennettä ja kävelyllä Narassa

Matkaohjelmassa tämä oli merkitty vapaapäiväksi, mutta onneksi oli myös mahdollisuus lähteä matkanjohtajan kanssa junalla retkelle Kioton lähellä sijaitsevaan vanhaan keisarilliseen pääkaupunkiin Naraan. Mehän käytimme tietysti mahdollisuuden hyväksi.

Puolikymmeneltä lähdimme kohti dösäpysäkkiä, ja meitähän tietysti kiinnosti, miten Japanissa onnikassa toimitaan, miten paikallisliikenne pelittää? Noh, bussiin mennään keskiovesta, ja poistutaan etuovesta, jolloin vasta maksetaan.

nara-ja-kioto-2

Taksa on 230 jeniä (reilut pari euroa). Kuljettajilla on koppalakki, valkoiset paidat ja valkoiset hansikkaat! (klikkaa kuva isoksi niin näet.) Niin on kyllä taksinkuljettajilla ja jopa katutöiden ”kympilläkin”.


nara-ja-kioto-3

Bussilla ajeltiin Kioton suuren suurelle rautatieasemalle, johon tutustuimme sitten illansuussa palatessa. Odottelimme paikallisjunaa, jolla matkasimme Naraan. Reilu tunti tiistain aamujunassa kului katsellen maisemia, loputtomia esikaupunkeja ja höpötellen.

nara-ja-kioto-4

Kun saavuimme Naraan, oli siellä miellyttävä pikkukaupungin tunnelma, hyvä hengittää, tilaa liikkua.

nara-ja-kioto-6

Hiljalleen mentiin kohti päivän pääkohdetta.

nara-ja-kioto-9 nara-ja-kioto-8 nara-ja-kioto-7

Päivän pääkohde oli Todai-ji eli Suuren Buddhan temppeli, jonka rakentaminen alkoi keisari Shomun hallintokaudella vuonna 745.

nara-ja-kioto-12

Mahdottoman suuren (15 m korkean, 500 tonnia painavan) umpipronssisen buddha-patsaan ympärille on rakennettu vielä valtavampi temppeli, jota pidetään Kerimäen kirkkoakin suurempana eli maailman suurimpana vanhana puurakennuksena.

nara-ja-kioto-14

Juttuhan nyt on niin, että minusta on upeaa käydä katsomassa näitä itäisten uskontojen temppeleitä ja pyhäkköjä, mutta lopultakin enemmän kiehtoo yleensä kaikki niiden ympärillä oleva. Esimerkiksi se, että marraskuisin Japanissa vietetään schichi-go-san -festivaalia (seitsemän-viisi-kolme), jolloin 5-vuotiaat pojat ja 3- ja 7-vuotiaat tytöt puetaan upeasti ja viedään temppelille kiittämään saadusta suojeluksesta.

nara-ja-kioto-15

Todai-jin ympärille levittäytyvä Naran puisto vapaana käyskentelevine kauriineen (eipä ihan vähän tulleet mieleen Saariselän tollot porot!) ja mahtavine tammineen on yksi Naran tunnusmerkeistä, ja niistäkin on runsaastikin kuvia. Ihan hurjan hienoja olivat Kasuga-pyhäkköön johtavan tien varrella olleet hienot, sammalpeitteiset kiviset lyhdyt. [alla kuvia]

Mutta nyt on niin, että matkakirjeenvaihtajanne käy yöpuulle, – huomenna on varhainen herätys. Huomenna on aika suunnata kohti Tokiota. Matkalla on aikaa kirjoitella tähän täydennystä ja liitellä kuvia, joten päätän matkaraporttini tältä päivältä tähän; käykäähän huomennna katsomassa jatkoa….

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Täydennys eiliseen….

Buddhan temppelin jälkeen oli aika lounaalle. Karerais, currya, siis. Pienessä, perheravintolan yläkerran `ravintolassa´ nautimme hyvän sapuskan. Ja toistamiseen tällä reissulla minäkin join lasillisen olutta. Asahi maistui ihan ihmeen hyvälle. Viinejä ei olla tällä reissulla vielä maisteltukaan. Ehkä sitten Tokiossa.

Naran kauriit olivat todella kesyjä.

tokioon-5

Niitä oli satoja (kuviakin tulee myöhemmin lisää), 1300 on kuulemma raja ja jos määrä nousee suuremmaksi, ylimääräiset viedään vuorille. Kauriita enemmän minua kiinnostivat lyhdyt, joita koko metsätaipaleella oli paljon. Kauniisti sammaloituneisiin kivilyhtyihin sytytetään kynttilät kerran vuodessa (15.8), ja talven tulijuhlan aikaan puistoissa on kuulemma erityisen hienoa. Mutta pidinpä metsäisistä taipaleista muutenkin, ja hääkuvauksia siellä voisi kyllä tehdä. 😉

nara-ja-kioto-17

Mieluusti olisin tietysti poikennut metsään kävelemään ja kuvailemaan, mutta eihän se tällaisilla ryhmämatkoilla olikin sovi.

Palasimme paikallisjunalla takaisin Kiotoon, ja kiertelimme vielä porukalla mielettömän komean rautatieaseman, kompleksin. Kokonainen kaupunki se on! Ja hienot valot.

Me jäimme sinne Pehtoorin kanssa syömään. Tempura-ravintola valittiin kymmenien ja kymmenien joukosta. Ja hyvää oli, pikku kipollinen sakeakin maistui. Ja kun olimme lähdössä bussille näimme superkuusta (päivän myöhässä) häivähdyksiä, vielä radetzky-marssin tahtiin liikkuvien vesisuihkujen takaa.

tokioon

Aika kylmästi jo tuuli, eikä enää jaksettu mihinkään lähteä.

Osattiinpa bussilla hotellille. 🙂



Päivä Kiotossa

Kioton aamuun herättiin vain herätyskellon avustuksella. Univaje oli ollut niin vahva, että jetlag ei häirinnyt yöunta, vaan olimme nukkuneet jotensakin erinomaisesti.

Hotellimme (Kyoto Royal Hotel) länsimaalais-aasialainen aamiainen kelpasi; kaipaamiani ´dumplings´ oli tarjolla, ja ihmeesti nuudelikin aamiaiseksi  maistuu. Kahvin kanssa oli sitten ”vaihdettava manteretta”, onneksi oli kahvia ja croissant. Tuntui lomalle.

Yhdeksältä alkoi tutustuminen Kioton nähtävyyksiin, jotka ovat nyt päivän vankan kokemuksemme perusteella buddhalaisia temppeleitä, shintolaisia pyhäkköjä ja toinen toistaan kauniimpia puutarhoja. Ensin ajoimme bussilla kohti Nijon linnaa. Opas kertoi ja muistutti mieliin Shogunin, James Clavellin romaanin, joka tuli 70-luvulla luettua ja taitaa vieläkin olla meillä hyllyssä. Japanin historian menneisiin vuosisatoihin upposimme linnan käytävillä ja ”vastaanottohuoneissa”.

Vuonna 1603 shogun Tokugawa Ieyasun kotilinnaksi rakennetun linnan seetripuusta tehdyt lattiat ´natisivat´ tai minusta kuulosti paremminkin siltä kuten keväin, syksyin kun kuuluu kaukaa, vaimeana joutsenten  lento muuttomatkallaan…. Lattian kitinä ei ole mikään ”vahinko” tai linnan vanhuudesta johtuva, vaan se on tarkoituksella tehty sellaiseksi: hallitsija kuuli jos salamurhaaja lähestyivät.

Puulinna (, jossa ei saanut sisällä kuvata) oli aika vaikuttava, mutta kyllähän se oli puutarha, joka sai kameran laulamaan ja meidät miettimään, että minkäslainen ruska se mökillä tänä vuonna olikaan…

Kioto-10

Kioto-11

Laittelen kotona paljon lisää kuvia, mutta jo nyt kaikki kuvat kannattaa kaksoisklikata isommiksi.

Seuraavaksi pääsimme seuraamaan kimonoesitystä Nishijinin tekstiilikeskuksessa.

Kioto-14

Vielä ennen lounasta näimme vuonna 798 rakennetun Kiyomizu-buddhalaistemppeliin. Päästiin vähän (hyvin vähän 😉 ) patikointi-tunnelmiin, sillä tenppeli on rakennettu vuoren kupeeseen. Vahinko vain, että tässä vaiheessa taas satoi, – koko päivän on ripsinyt ja sadellut, välillä tauonnut ja taas jatkunut. Ei mitään maatakaatavaa, mutta onhan se vähän häirinnyt, ja vienyt maisemasta (ja kuvista) valoa. Miltähän ruska olisi näyttänyt sinistä taivasta vasten? – Eikös Japaniin tulla yleensä keväällä kirsikankukkien aikaan? Ei täällä ole hassumpaa näin marraskuussakaan, eikä ainakaan ole ihan niin hirveästi ruuhkaa turistikohteissa.

Kioto-12

Iltapäivä oli jo pitkällä, joten oli lounaan aika. Bussilla ajeltiin valtavan Nishiki hallin läheisyyteen, jossa pääsimme valmiiksi tilatulle ramen-nuudeli-lounaalle. Hyväähän sellainen soijasoppa sateisen päivän lounaana oli.

Kävimme lounaan jälkeen Nishiki-hallissa, -arkadessa tai mikä lieneekään uudelleen: päätimme ostaa tällaiset ikäänkuin jälkkäriksi.

Kioto-22

Luulimme saavamme jotain vaahtokarkkeja! 🙂 Neljä tuollaista pientä mausteineen maksoi 200 jeniä (= pari euroa) ja eihän ne mitään vaahtiksia olleet. Mochi on täällä tyypillinen uudenvuodenherkku, joka tehdään maissista ja ties mistä, se on venyvää, eikä meidän nyt tarvitse toista kertaa tuollaisia etsiä. 😉

Hallissa oli kaikenlaista, …

Kioto-20

tuoretta wasabia

Kioto-18

ostereita, ja muita mereneläviä, jos jonkinlaisia.

Ja näitä! Matsutake!

Kioto-19

Muutama sieni 20 000 jeniä (200 €)!! Meidän syksyn saalis matsutakeja olisi ollut todella arvokas.

Iltapäivän lopulla sightseeing-kierros päättyi vielä yhden temppelin luo: Kinkaku-ji, Kultaisen paviljongin temppeli, joka rakennettiin alun perin yksityishuvilaksi, mutta muutettiin sittemmin zenbuddhalaiseksi temppeliksi on yksi kuvatuimpia kohteita Japanissa. Enkä ihmettele.

Olisin voinut viettää siellä tienoilla kokonaisen päivän kuvaillen. Ihan mielettömiä näkymiä, suurenmoisen seesteisiä maisemia, tasapainoisia puutarha-arkkitehtoonisia (sanotaankohan niin? 🙂 ) kokonaisuuksia. Ja sitten se paviljonki!

kioto-23

Kyllähän Pehtoorikin tietysti siellä olisi viihtynyt. Erityisesti minivaahterat punaisine liki pitsimäisine lehtineen olivat perheen puutarhurin mieleen.

kioto-24

Hetken aurinkokin vilahti näkyvissä.

Teekuppikujan läpi palasimme bussille, ja siinä matkalla tuli jo hankittua ensi kesän kalaaseihin tee! Kuten tapana on, kesän ”Suuret Kalaasit” meillä järjestetään aina edellisen vuoden ulkomaanmatkamme teeman mukaisisesti. Ei epäilystäkään, etteikö ensi kesänä Rantapellossa vietetä japanilaisia kalaaseja. 😀

Hotellissa huilailimme muutaman tunnin, latailin kuvat ja muokkailin nämä muutamat kunnes oli aika lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme vanhaan kaupunkiin (Gion), risteilimme ristiin rastiin, ihmettelimme ja lopulta löysimme sushi-paikan, jossa oli (vain) paikallisia.

Eihän me oikein tiedetty miten ja mitä tilata,… Se oli sellainen ”baaritiskimäinen” sushi-paikka, jossa sushimestarit tiskin takana tekivät sitä mukaa kun asiakkaat tilasivat.

kioto-26

Meidän sushit teki näin mukavan näköinen mies.

kioto-27Hämmästykseksemme  ravintolassa sai tupakoida, mitä monet myös tekivät. Ilmastointi oli kuitenkin kunnossa, joten ei meidän ruokahetkemme  juuri häiriintynyt. Hotellille palattiin Pontochon huvialueen kautta. Oli hämmästystä, kummastusta sielläkin.

Meillä olisi nyt (klo 23.20) periaatteessa mahdollista nähdä superkuu seitsemän tuntia ennen kuin se Suomessa näkyy. Paino sanalla periaatteessa. Täällä on edelleen pilvessä, ja taitaa sadellakin. Se siis siitä kuusta. On tässä nähty kaikkea muuta ihan yllin kyllin, ja huomenna matka jatkuu…


Helsinki – Nagoya – Kioto

Kohteessa ollaan. Tullessamme Kioton sunnuntai-iltapäivässä paistoi aurinko, oli +18 C, trumpetin soitto kuului vaimeana hotellihuoneen ikkunasta, oli pienen lepohetken aika. Olimme hotellilla kahden maissa, joka oli meidän aikaa aamuviis … seitsemän tunnin aikaero siis. Mutta palatkaamme alkuun…

~~~~~~~~~~~~~~~~

kioto-4

Eilen illalla uutukainen Finnairin Airbus A330 lähti puolisen tuntia myöhässä, ja matkalla vielä vartti ylimääräistä vitkuttelua, joten laskeuduimme Nagoyaan vasta 10.30 (piti olla 9.40) paikallista aikaa. Lento nyt meni niinkuin valtameren yli lennot tuppaavat menemään; nukkumaan ei kunnolla pysty, hereilläkään ei jaksaisi olla. Laskeutuminen oli jännä (ja kamera tietysti lentolaukussa ylhäällä hyllyssä); Nagoyan kenttä on keinotekoisella saarella, mantereen edustalla, joten kun laskeuduimme lentokoneen ikkunasta näkyi vieressä isoja laivoja. Tuntui hassulle. Sekin. Ja se että tuli uusi maa listaan; taitaa olla nyt viideskymmenes maa, jossa olen ollut vähintään yhden yön.

Laukut tulivat ja varsin tarkat tullimuodollisuudet sujuivat aika joutuisasti kuitenkin. 20-hengen Olympia-matkaseurueella lähdettiin oppaiden johdolla kohti Nagoyaa ja sen ohi, kohti Kiotoa (ks. kartta bannerissa)

kioto

Ensivaikutelma Japanista: siisti, vuoristoinen, vauras (vrt. Kiina), ja merkillisen hiljainen. Autokanta on ainakin kaupungeissa aika sähköistetty, joten täällä tuntuu kuin pikkukaupungissa liikuttaisiin, vaikka miljoonakaupungin kaduilla on melkoisesti liikennettä.

kioto-2

Palaan vielä autoihin, mutta kävelemisestä on sanottava, että jos minä viikon täällä selviän pahemmin törmäämättä, niin hyvä on; pienten japanilaisten ajellessa pyörillä ja kävellessä jalkakäytävillä väärällä puolella olen koko ajan törmäyskurssilla. Vai onko se sittenkin niin, että minun kuuluisi tajuta, että täällä on vasemman puoleinen liikenne.

kioto-3

Ja täällä on kuin onkin kaunis ruska. Pimeä tuli jo viideltä, joten en paljon punaisia ja keltaisia puita vielä ehtinyt kuvailla. Kävimme pienten unosten jälkeen pari tuntia kävelemässä ja katsomassa, josko bussin ikkunasta näkemäni hautalehto löytyisi. Ja löytyihän se! On kyllä ehkä Meksikon pantheonin jälkeen ”erilaisin” vainajien leposija.

kioto-6 kioto-5

Kyllä meille molemmille tuli mieleen suksivarasto.  – En tiedä japanilaisesta hautauskulttuurista oikeastaan mitään, mutta koetan ottaa selvää, ja palata asiaan. Samantyylisiä oli Kiinassa buddhalaistemppeleiden lähellä.

Jatkoimme matkaa, ja oli tietysti käytävä lähikaupassa. Kyllä oli komeat vihannestiskit ja ainakin kymmentä erilaista sientä pakattuna. Matsutakea tietysti etsimme; emme löytäneet. Olisi ollut kivat tietää, mitä meidän syksyinen saaliimme täällä maksaisi. Kaikkinensa kaupassa oli vaikea tunnistaa monia ruoka-aineita, mutta tämän päälle minä ymmärsin!

kioto-7

Jos Suomessakin saisi tuollaisen valmiin sushin tekoon oivallisen lajitelman, ja vielä kympillä, niin varmasti tekisin itsekin  useammin kuin kerran, pari vuodessa sushia.

Kaiken kaikkiaan ruoan hinta näytti aika eurooppalaisella tasolla olevan, ei sentään Suomen hinnoissa. Ja vaikea on verrata kun raaka-aineet ja puolivalmisteet ovat kovin erilaisia. Luulenpa, että palaan tähänkin vielä viikon kuluessa.

Nyt lähdemme yhteiselle tervetuloillalliselle. Vaikka on väsy, on myös nälkä. Huomenna täysi päivä Kiotoa: temppeleitä, pyhäkköjä, ruokaa, puistoja, …

Kohti nousevan auringon maata

Matkalla ollaan.

Oikeastaan nytkin vielä mietin, miten me emme ole ennen Japaniin lähteneet. Valtamerien yli on sentään muutaman (Etelä-Afrikka, Kiina (2 x), Meksiko, New York (2 x) kerran ennenkin lennetty, mutta Japaniin ei ole lähdetty. Ei, vaikka voisin väittää, että työyhteisö melkein ´painosti´ tai ainakin yhteisten vuosien aikana hyvin vahvasti suositteli sinne lähtöä. Meillä kun Oulun yliopiston historian oppiaineessa on vahva Japanin historian tutkimuksen painotus, ja moni työkavereista on asunut vuosia Japanissa, osaa japania, opettaa ja tutkii maan historiaa ja kulttuuria. Voitte arvata, että olen vuosikymmenien aikana lukenut ja kuullut yhtä sun toista Japanista.

No mutta nyt siis jo olemme lähellä. Olemme täpötäydellä Helsinki-Vantaalla, josta kone kohti Nagoyaa lähtee vartin yli viisi. Pahimmillaan olemme yösydännä perillä, joten aikaero tuntuu varmasti.

Matkamme on Olympian matkatoimiston ryhmämatka, ja meitä on vastassa opas (meille viiden vuoden takaisen Kiinan matkalta tuttu A.), jonka opastuksella jatkamme matkaa bussilla kohti Kiotoa (ks. kartta).

Kuvalinkkinä Oulun ja Kioton välillä olkoot toistamiseen tämä ”bonsaipuu”. ´Mata ashita´  kai kuuluu sanoa tässä vaiheessa.

bonsai-puu

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia,  – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

japaniin_-5

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

japaniin_-6

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan.  Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.

 

Matkakuume nousee

Täpinöissäänhän sitä olen. Tietysti.

Onhan siitä jo yli vuosi kun on käyty ulkomailla. Ja se on meille pitkä aika se. Ligurian matkan jälkeen ainoa rajan ylitys on ollut kerran kuussa Haaparannalle, Ruotsiin. Nyt kun olisi ”jatkuvasti lomaa”, tai ainakin pois työelämän sitovista aikatauluista, olisi periaatteessa ollut mahdollisuus reissata tiuhempaankin, edes yhtä paljon kuin duunarina, mutta eipä ole tullut – monestakaan syystä – lähdettyä.

No, kesällä sitten viimein varasin reissun: matka oli varattu alkavaksi 2.11. ja se oli TEMA-matkojen pitkähkö kiertomatka Japaniin, mutta sehän suureksi pettymykseksemme peruttiin. Löysimme sitten uuden, lyhyemmän, halvemman, ohjelmaltaan vaatimattomamman ja se varattiin. Ja nyt lauantaina, ylihuomenna, on lähtö. Oulu – Helsinki – Nagoya. Ja sitten viikko Japanissa, pysykäähän matkassa mukana.

japaniin

Oppaita on luettu, vinkkejä saatu, rahaa vaihdettu, kamppeita valittu ja pesty, naantalilaisia mukaan houkuteltu,  kamera putsattu, vanhustenhuoltoa tehty ja ensi viikoksi järjestelty, kampaajalla käyty, blogin sivupalkkiin ”sää-stickeri” laitettu (aika vilpoiselle näyttää… ).

Säätiedotuksen perusteella edellinen takkiostokseni olisi sopivampi kuin uusi takki/bleiseri, jonka eilen reissua varten eilen ihan vahingossa tulin ostaneeksi.

japaniin_-4

Oikeastaan lomaviikkomme alkoi jo tänään illansuussa, mutta palaanpa siihen huomenissa.

Maailma radallaan

_mg_1469Maailma palaa, maailma on kaunis.

Epätodellinen aamu.

Onko tänään yksi niistä päivämääristä ja vuosiluvuista, joita tulevaisuudessa opetetaan historian tunneilla (sikäli kun Suomen kouluissa enää tulevaisuudessa historiaa entisenkään vertaa opetetaan)? Onko kyse maailmanhistorian murroskohdasta? Vai onko tämä sittenkin seuraus murroksesta? 11.9. muutti maailmaa, mutta muuttaako 9.11. Tai taitaa olla niin, että se on jo muuttunut, koska tällaista pääsi tapahtumaan.

Olisi kannattanut kuudelta herättyä lähteä ulos. Nähdä, että maailma on edelleen huikean kaunis.

taivas-2

Mutta vain portailta, portinpielestä, kävin kuvailemassa, kun taivas oli tulessa! Kylmäsi kuitenkin niin paljon, että palasin näytön ääreen muokkaamaan kuvat asiakkaalle, samalla surffaamaan televisiokanavien ja lehtien sivustoilla. Miettien maailmanhistoriaa,  – ja maailman kauneutta.

Vasta iltapäivällä sitten hyytävään pakkastuuleen lenkille, josta oli hyvä palata leivinuunin lämpöön, jonne Apsukin taas tuli iloksemme. Pieni maailmani radallaan.

[Ai niin, ihan ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.]


Kadonneen reseptin metsästys

Viime viikolla kävimme tyttären kanssa whatsapp-keskustelun:

Tyär: Onko sulla jossain se kesäkurpitsa & vuohenjuusto-piirakkahässäkän ohje?
Minä: Hmmm…. Milloin semmosta on ollu?
Tyär: Joskus vuosia sitte
Se oli mun mielestä jonku sun opiskelijan ohje… ehkä?
Semmonen uunipellillinen.
M: Kunhan tämä soppashow on ohi, niin katselen. 
T: Juu, ei kiirusta :). Jos huomennaki tai lauantaina satut löytää nii riittää!

Kun minä sain silloin torstaina sopat tehtyä (alla niidenkin ohjeita), aloin muistella, mistä piirakasta oli kyse. Ja kyllä, – joltakin opiskelijalta olin ohjeen saanut. Sähköpostin ja tiedostokansioiden penkominen ei tuottanut tulosta, joten laitoin viestin FB:ssa parille ex-opiskelijalleni, nimenomaan sellaisille, joiden kanssa oli joskus ollut ruoanlaitosta puhetta ja joiden tiesin ainakin joskus näitä blogijuttujani lukeneen. Parilta tuli pian vastaus, että eivät tiedä, mistä piiraasta on kyse. Ja kolmas vastasi eilen sähköpostitse.

Tämä ohje ei valitettavasti ole minulta. Piti kyllä miettiä tovi, joskus kun käy niin, että unohtaa hyvänkin reseptin pitkäksi aikaa. Meillä on muutamien – –  vuosikurssin tyttöjen kanssa whatsup-ryhmä, ja – – otin vapauden kysyä reseptiä heiltä ja kas, V. se muistikin heti, että kyseessä on E:n resepti. – – No, tiedät jo varmasti kenestä puhun.

Ja todellakin tiesin, kenestä on kyse. E. on se entinen opiskelijani, joka on tehnyt taittotyöt ja graafista suunnittelua useisiin julkaisemiini kirjoihin, ml. väitöskirja ja nyt viimeksi ”Pieni pala Lapin historiaa”. Laitoinpa sitten heti eilen aamulla E:lle viestin:

 – – olen tässä metsästänyt yhtä reseptiä, jonka muistin saaneeni joltakin ”omalta” opiskelijaltani.  – – V. muisti että se on sinun ohjeesi. Kyse on kesäkurpitsavuohenjuustopiirakasta. Pellillinen piirakkaa. Muistatkos? Taisit antaa ohjeen silloin kun tehtiin LappItaliaa? Olisiko se vielä tallessa? Ja voisitkos sen postitella? Ruokaterveisin… R.

Ja E:n vastaus: ”En muista muuta ohjetta kuin sen jonka julkaisit Lappitaliassa.”

Siis ohje on omassa keittokirjassani! Jonka olen kyllä antanut tyttärellekin. Mutta eipä meillä kummallakaan tullut pieneen mieleenkään etsiä sitä sieltä. Sivulla 77 se on. Ja E:n ohje se on. 😀

 

Olihan sitä sitten tänään tehtävä. Laitoin vähän enemmän jauhoja kuin tuossa ohjeessa, ja rucolan olin unohtanut ostaa kaupasta, joten laitoin päälle romainea ja jääsalaattia, menettelivät nekin. Kaksistaan syötiin koko piirakka. Oheen tein marinoituja kirsikkatomaatteja, jotka kyllä sopivat ihan erinomaisen hyvin tuon kanssa.

Tämä on selkeästi ranskalaisen (Alsacen) keittiön sukulainen;  vähän kuin tarte flambee. Sitäkin pitäisi kyllä pitkästä aikaa tehdä. Ohjetta ei tarvitse kaukaa hakea. KLIKS.

Blogissa taitaa olla jo parinkin kirjan verran ohjeita, ja niiden äärelle pääset sivupalkin Ruoka ja viini -kategoriaa klikkaamalla tai sitten täsmä hakuna ETSI-lokeroon ko. ruoan nimen tai yhden tai useamman reseptissä olevan ainekset kirjoittamalla.

Ja tässä alla on pari soppaohjetta. Nyt kun on kunnon pakkasiakin ja komeita aurinkoisia ulkoilupäiviä, niin höyryävät keitot ovat mitä parasta lounasruokaa. Kannattaa tehdä isot kattilalliset ja pakastaa. Tulee nopsasti vaikka kuukauden keitot.

Peruna-purjokeitto (neljälle)

5 perunaa
1 iso purjo
2 salottisipulia
1 rkl voita
8 dl vettä
2 rkl kasvisfondia
1 rasia Creme Bonjour -ruohosipulai
suolaa, muskottia

  • Kuori perunat ja sipulit. Halkaise purjo pitkittäin ja huuhtele se. Paloittele kaikki kasvikset. Kuumenna perunoita ja sipulia voissa viitisen minuuttia.
    Lisää vesi, fondia ja mustapippuria ja keitä noin 20 minuuttia, kunnes perunat ovat pehmeitä.
  • Soseuta keitto sauvasekoittimella ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää juusto ja sekoita, kunnes se sulaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tämä on siis se perussoppa. Tein tätä kolminkertaisen annoksen, joten yhden ja kahden hengen pakasteannoksia tuli paljon. Äidille pakkaseen iltapäiväruoaksi ja meillekin muutama rasia jemmaan – satunnaisesti tarvittavia pikalounaita varten.

Idea on se, että keitto on pohja. Mutta olennnaista on, mitä tähän haluaa lisätä, kuinka ruokaisan siitä tehdä. Aurinkokuivattu tomaattisilppu on hyvää, ja silloin mukaan muutama Tabasco-tippa. Tai pannulla rapsakaksi paistettuja amerikan pekoni -hippusia. Tai tomaattiin säilöttyä tonnikalaa… Tai perinteisesti ruokalusikallinen smetanaa lautaselle.

Toinen aika kevyt soppa on sekin varsin perinteinen, minusta tuota edellistä parempi eli hernesosekeitto. Tämä on arkinen versio ranskalaisesta klassikosita creme ninonista, jota tein vieraille viime tammikuussa (ohje siihen täällä):

Hernesosekeitto eli arkinen Créme ninon

2 salottisipulia
1 valkosipulinkynsi
2 pientä perunaa
1 rkl voita
8 dl kanalientä
500 g pakasteherneitä
suolaa ja valkopippuria
1 dl kermaa

Kuori ja hienonna salottisipulit, valkosipuli ja perunat. Kuullota ainekset kattilassa tilkassa voita. Lisää joukkoon liemi ja anna hautua noin 20 minuuttia miedosti poreillen.

Lisää joukkoon herneet, suolaa ja hieman valkopippuria. Anna hautua muutama minuutti ja soseuta keitto tasaiseksi tehosekoittimessa ja lisää lopuksi kerma.

Tästä tykkään ruisleivän tai hyvän maalaisleivän kanssa. Ja leivän päällä on ehdottomasti oltava tuorekurkkusiivuja. 😉 Ja tätäkin nyt on paljon pakkasessa, samoin kuin minestronea ja bataattikeittoa. Soppakeittiö on vähäksi aikaa palannut annoskokkailuihin. 😉

Paluu arkeen

Jos jakoaikana, jota nyt siis elämme, paistaa aurinko, tulee hyvä vuosi. Jakoaika, vanha ajanlaskussa tärkeä vuoden taitekohta, on marraskuun alussa, kekrin ja pyhäinpäivän jälkeen. Nyt kun on jakoaika, on monta päivää paistanut kauniisti, ollut aika kipakka pakkanenkin. Aamuisin – 10 C tienoilla. Paljon mukavampaa tämä on kuin räntäsateinen, lumiloskainen maisema. Viikonloppuna tuli juhlien vietosta huolimatta käytyä pitkät lenkit.

Tänään en ole ulkona kuvaillut, mutta studiokuvia sekä kotona että keikalla on tullut otettua muutama sata. Olohuoneemme on viikon verran ollut tämän näköinen…

studio

 .. mitä Pehtoori ei erityisen ilolla ole katsellut. 😉 Alessi-korin kuvaukset ovat siis jatkuneet. Treenailen sillä seuraavan näytön simultaani-tehtävää varten. Ja joulukorttikuviakin jo kokeilin.

studio-2

Opiskeluhommien lisäksi olen päässyt tänään pitkästä aikaa kuvauskeikalle. Siis oikein tienestihommiin kameran kanssa. Eihän noita palkkiollisia kuvausreissuja taida vielä olla kuin kymmenkunta, mutta kuitenkin. 😉 Eikä nuo iltapäivällä ottamani kuvat nyt oikein minua tyydytä, mutta ei sentään ihan totaalista floppiakaan. Ja sellainen oli mukava hoksata, että olin ihan erilailla varmempi kuin aiemmin, keväällä, samaa henkilöä kuvatessani.

Paistinkääntäjien voutikunnan kokouksessa meni illansuu. Mahtava juttu on se, kun pääsen taas suunnittelemaan ja järjestämään juhlia: ensi vuonna Suomi 100 v. -juhlien hengessä järjestetään ruokajuhla/illallinen 1920-luku-teemalla. Jee. Ja perjantainen miniesitelmäni sai hyvää palautetta; onneksi on joku ”yleisö”, jolle vielä voin satunnaisesti luennoida. Luennoimista ja opiskelijoita kyllä edelleenkin työelämästä kaipailen.

Opiskelijoista puheenollen. … Olenpa tässä ollut kirjeenvaihdossa ja kontaktissa viikonlopun aikana muutamankin kanssa. Ei, ei mitään historiantutkimukseen tai -opettamiseen liittyvää, vaan reseptin metsästyksestä on kyse. Kerron huomenna, ja laittelen niitä lupaamiani soppaohjeita esille.

Juhla vailla vertaa

Eilisen jälkeen — olemme monta kertaa palanneet jutuissa eiliseen. Pikkuperhe sai tänään, käydessään syömässä, kuulla paljon eilisestä. Muistelimme makuja ja hyvää tunnelmaa. Botrytis Ouluensis, Oulun toiseksi vanhin (?) viinikerho täytti 25 vuotta. Ja sen kunniaksi oli eilen suuret, pienen porukan hyvät juhlat. Niitä olemme muistelleet, niistä kertoneet.

bo-25-v-2

Olimme Lasaretin saunakabinetissa. Paikassa, josta kovin moni ei tiedä, mutta josta kannattaisi tietää. Olen päässyt sinne pari kertaa aiemminkin (rotissöörien voutineuvoston kokous, sisäelinkurssi sekä yhdet viininmaistiaiset), joten tiesin, mitä tilaa meidän viinikerholle olin juhlapaikaksi suosittelemassa. Historian havinaa (ks. eilinen postaus) ja mitä viehättävin tila oli tiedossa. Lisäksi kokemusta Lasaretin/Virta-ravintolan keittiön ammattitaidosta oli olemassa. Ja kyllä yksi ratkaiseva tekijä oli kokemukseni tatti-créme-brûleèsta. Eikä se nytkään pettänyt. Me kaikki pidimme siitä ihan hurjan paljon. Se on sanoinkuvaamattoman hyvää.

bo-25-v-4

Entäs hanhenrinta ja lakritsikastike? Yrittäkääpä edes kuvitella: umpimurea tumma linnunliha ja pikkuisen makea, paksu, tumma, mausteinen kastike sen oheen ja sitten  vielä raikastava, kuitenkin täyteläinen juuripersiljapuree vielä lautasella. Eivätkä vähäisin tekijä nautinnossa olleet Margauxin viinit.

bo-25-v-5

Tuo Lasaretin kabinetti, jossa olimme, on paitsi erittäin upea tila (tiiliseinät – Päivi Mikolan suunnittelemat Kolmio-kiikkutuolit etc.), on myös siitä mukava näin viinikerhon synttäreitä ajatellen, että se ei ole anniskelutila, joten sinne saa viedä omat viinit. Ja meillähän oli kellarissa (= jemmassa) kolme vuosituhannen alun viiniä Margaux´sta. Niille olimme toivoneet saavamme hanhea, ja mehän saimme. Viineihin ei tule ravintolan katekerrointa, ja saimme juuri ne omat viinit, jotka halusimme. Ja Margaux ja hanhi olivat hyvä pari.

bo-25-v-6

Keitolle, bruleelle ja nieriälle sekä jälkkärille viinit valitsin minä (pieniä paineita), eikä onneksi mennyt pieleen.

bo-25-v-3

Melkoisen kallis Rheingaun-alueen riesling (Kloster Eberbach) oli ihan huikeaa jo tuoksultaan: monia, monia hienoja sävyjä ja vahvaa makua… ja toinen onnistunut valinta oli Banyuls. Samankaltaisesta on vähän kokemusta jo aiemminkin, ja kun Alkon sivuilla ja viinikirjallisuudessa ko. viinityypin sanottiin sopivan hyvin nimenomaan suklaajälkkäreiden kanssa, niin rohkeninpa sen ostaa. Ja se oli hyvä.

Pistähän mieleen, vaikka joulupöydän jälkkäreille viiniä miettiessäsi. Tai juustojen kaveriksi. Se ei ollut liian siirappista, ei liian alkoholista, vaan oikein hyvää. Suklaamarkiisille kelpo kumppani. – Mikä on suklaamarkiisi? Etsin tuolle ´markiisille´ tietoa Gastronomian sanakirjasta ja Raholan syötävistä sanoista ja vaikka mistä, mutta missään ei selitetä, mistä tuo markiisi täyteläisen suklaajälkkärin nimeen tulee. Joka tapauksessa se on suklaasta, keltuaisista, kermasta tehtyä tuhtia massaa, ´kakkua´, joka on hyvää! Varsinkin lakkakastikkeen ja vaniljamuffinsien sekä Banyulsin kanssa. 😀

Se, että tuo tila on erillinen, eikä anniskelualuetta, tarkoitti myös sitä, että meillä oli oma tarjoilija ja oma kokki. Jotka hoitivat hommansa erinomaisesti. Siitäkin tuli osaltaan hyvä tunnelma iltaan.

Kestää varmasti kauan, että tällaisen menun ja viinilistan ääreen taas pääsee. En muista vastaavaa ihan vähään aikaan olleen. Ehkä Olo ylsi samaan, vähän eri sarjassa kylläkin.

Ja viinikerhon elämä jatkuu – näiden viiniystävien kanssa on hyvä kulkea kohti puolivuosisataisjuhlia. 😉

MENU

Jokirapukeittoa ja fenkolia
Tatti-créme brûlèe
Hiillostettua nieriää, kukkakaalia ja wasabia
Hauhalan hanhenrintaa, lakritsikastiketta ja juuripersiljaa
Suklaamarkiisi, vaniljamuffinsi ja lakkakastiketta
Kahvia ja teetä

VINS

Laurent-Perrier Millesime (Champagne)
Kloster Eberbach Hochheimer Domdechaney Risling Grosses Gewächs 2012 (Rheingau)
Terras Gauda O Rosal 2015 (Galicia)
Marquis D’Alesme 2006 (Margaux)
Bane-Cantenac 2001 (Margaux)
Desmirail 2005(Margaux)
Chapoutier Banyuls Rimage 2013

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

2

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Touhuamista

Se, että nukkuu myöhäseen (varttia vaille kahdeksaan) on hyvä asia, mutta se merkitsee myös, että mitään ei ehdi tehdä. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että kuudelta on hyvä nousta. Ja aloittaa saman tien se, mitä tehtävä on. Jollei näin tee, on koko päivän vähän myöhässä.

Arvannettekin, että juuri niin on tänään käynyt. Mutta tähän asti olen touhunnut ja kulkenut. ”Lepohetki” oli kun kävin  lenkillä kameran kanssa. Yhtään kouluun tarvittavia otoksia ei kortille tarttunut, mutta onpas tässä vielä toista viikkoa aikaa.

oulu

Taivas oli kauniin värinen. Ilma tyven.

oulu-2

No lepoahan, yhden sortin meditaatiota, minulle on ruoanlaittokin: nyt on 4 + 3 litraa = 14 pakettia soppaa jäähtymässä ja valmiina siirtymään pakkaseen. Miksei tule useammin keittoja tehdyksi? Kunhan saan tehdyksi toisen samanlaisen setin, laittelen tänne ohjeita.

oulu-3

Sitten olen puuhastellut yhden naisen juhlatoimikuntana, – onneksi Pehtoori oli kantoapuna. Lauantaina on viinikerho Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlat, joten erinaisiä valmisteluja on ollut. Tällä kertaa emme vietä synttäreitä meidän La Festassa, mutta silti viinien hommaamista etc. on ollut ohjelmassa. Ja sehän sopii.

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

puu

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

puu-2

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.

Talven tulo

talvi-tulee

Sieltä se tulee. Talvi siis. Kalenteri kertoo sen tulosta enemmän kuin näkymä ulkona. Siksi kuvailin meidän Talvea kotistudiossa tänään. Ulkona on pimeää, – räntä- ja tihkusateen vaihdellessa päivän ja illan eri aikoina.

Lenkistä ei puhettakaan. Ei mitään mielenkiintoa lähteä ulos, ja kun vielä saatiin Apsu hoitolaiseksi iltapäivällä, niin oli paljon parempaa tekemistä kuin marraskuisen maiseman katselu.

Kauniita maisemia kyllä ilta katseltiin Pehtoorin kanssa. Käytiin Tietomaassa, jossa oli Pohjoisen Luontokuvaajien (POLKU) järjestämä vuoden Luontokuva-tapahtuma. Siellä esiteltiin tuomarikommentein tämän vuoden palkitut luontokuvat. Lisäksi paikalla oli Markus Varesvuo, jonka kuviin kävimme nuorenparin kanssa tutustumassa Siidassa olleessa näyttelyssä toissa pääsiäisenä, ja sen jälkeen olen Facessa seuraillut, ihaillut ja tykkäillyt Varesvuon ja Canonin jälkeä. Tänään saatiin kuulla, miten ja missä hän on kuviaan ottanut. Ihan järjettömän hienoa otoksia. Ja sitten Oulun seudun kuviaan esitteli Petri Puurunen, jonka komeita maisemakuvia on Oulu tutuksi -ryhmässä FB:ssä tullut katseltua. Ja hän järjestää yökuvauskursseja koulukaverini (Thomaksen) kanssa.

Satunnaisina hetkinä tuntui, etten enää halua kuvata, koska koskaan en saa kelvollisia otoksia aikaiseksi, mutta toisaalta ammattilaisten kuvien katselu sai taas innostumaan, ”minäkin haluan ottaa noin hienoja”. Siis kuvaus jatkuu. Ja täällä blogissakin se näkyy taas kahdellakin tavalla.

talvi-tulee-2Talven kuva jo kertoo että olen hiljalleen siirtymässä siihen tosiasiaan, että joulu lähenee, ja kyllä, kyllä minä tänne aion taas joulukalenterin avata. Olen vähän ajatellut, että sillä voisi tänä vuonna olla jopa teema, mutta katsotaanpas sitä sitten kuukauden päästä.

Sitä ennen: marraskuun alkupuolen kuvahaasteena on ”talven tulo”  (1 – 3 kuvaa). Eikä tarvitse olla välttämättä mitään sää/luontokuvia. Voihan talventulo näkyä niin monin tavoin. Sinun tulkintasi? Kuvahaastesivu on sitä varten.