Milloin tämä alkoi?

Milloin minun elämästäni tuli tällaista? Milloin tämä alkoi?

Missä vaiheessa kävi niin, että alkoi yhä enemmän arvostaa levollisia yöunia. Missä vaiheessa ne kävivät yhä harvinaisemmiksi?

Jossain vaiheessa sitä alkoi keksiä selityksiä, tekosyitä, miksi ei osallistunut kaikkiin mahdollisiin illanistujaisiin, miksi ei lähtenyt kaikkiin pyydettyihin opiskelijabileisiin ja miksi ei innostunut vapaaehtoishommista tai uusien harrastusten kokeilusta. Jo aika pitkään on mennyt niin, ettei tule edes keksittyä mitään juttuja tai tekosyitä osallistumattomuudelle, vaan kylmänrauhallisesti vain toteaa, että ´taidanpa jättää väliin´, ´ei vanha enää jaksa´.

Olen aina tykännyt kengistä, joilla on hyvä kävellä, jotka ovat tukevat ja joilla ei tarvitse liuskastella. Mutta mistä lähtien nämä seikat ovat alkaneet olla ainoat kriteerit kenkien valinnassa. Ehkä samaan aikaan kun ei enää ollut mitenkään tavatonta lähteä goretex-kamppeissa kaupungille hoitamaan asioita. Ilman huulipunaa ja sopivaa huivia en sentään lähde vieläkään.

Kovin pitkään ei ole jatkunut sellaista, että arvostan autossa sitä, että siihen mahtuu yhtä aikaa takapenkille lasten kiinteä turvaistuin ja silti takakonttiin äidin pyörätuoli. On aikaa siitä, kun punainen väri ja nopea kiihtyvyys nollasta sataan olivat minulle kovin mieluisia, jolleivät mieluisimpia juttuja autoista puhuttaessa. Aika paljon on siitä aikaa.

Mistä lähtien kalenterissa on alkanut olla enemmän erilaisia terveydenhoitoon liittyviä juttuja (lääkäri, labra, fysikaalinen hoito etc.) kuin kulttuuritapahtumia (teatteri, esitelmätilaisuudet, näyttelyt, konsertit, etc.)? Ilmoitus kortisonipiikille pääsystä ilahduttaa enemmän kuin lippujen saaminen jonkun kaupungissa vierailevan artistin konserttiin.

”Kyllä tästä minulle riittää loppuelämäksi!” – oikeastiko kuulin tuolla tavoin joku viikko sitten sanovani? Pitkäänhän olen jo käyttänyt termiä ”entisessä elämässäni”.

ennen-2

 Milloin tässä on näin käynyt?

Duunari-opiskelijan kotiinpaluu

Kotiin palattua mietin tovin, miten on niin paljon postia, laskuja, kasteltavia kukkia, purettavia laukkuja… Olenhan ollut vain viikonlopun Torniossa, kouluviikonloppu takana. Mutta niinhän se olikin, että matkaan lähdinkin jo viikko sitten. Mökkiviikko oli alla, ja sitten lähiopetusjaksolle Tornioon. Ihan duunarimeiningiksihän se siellä meni.

2016-10-30

Tein kollaasin kolmesta kuvasta (kuvat Elisa Vääräniemi)jotka kuvausparini otti. Paljon reippaampi raksaminäni oli studiossa kuin todellisuudessa 30 vuotta sitten. Kuten eilen jo kerroin, minulla ei ollut mitään rekvisiittaa/kamppeita kuvauksia varten, joten kehittelimme yhdessä tällaisen lookin. Haalari ja vallan erinomainen remppaduunarin tukkapanta löytyivät koulun hyvin vaatimattomasta ”puvustosta” ja sitten kävin ruokiksella Ica Maxista ostamassa, paitsi aamiais- ja evästarpeet, myös vasaran ja työhanskat. Ei ollut ollenkaan vaikeaa olla mallina. Rooli tuntui hyvin omalta. Paitsi raksavuonna myös kolmena Hailuodon kaivauskesänä pukeuduin haalariin, joten minulle mitä ominaisin kampe. 😀

Ja niin taisi minun mallinikin tuntea itsensä luontevaksi asussaan. Ainakin minusta hän soveltui siihen mitä parhaiten. Ottamani kuvasarja on täällä. Olisin halunnut taustaksi kesäisen järvenselän ja koivunoksia etualalle, tuo ”betoniseinä” tausta ei oikein sovi herkän E:n taustaksi. Pieni sumuisuuskin, tai ”kesäillan utuisuus”, olisi ehkä ollut hyväksi, jos sellaisen olisin osannut valaista ja tehdä.

Eilen ja tänään tuli kyllä paljon uutta tietoa ihon muokkauksesta kuviin, joten oikein odotan, että huomenissa on aikaa kokeilla saatua oppia. Juuri nyt (taas) tuntuu hyvälle, että huomenna ei ole mentävä kampukselle, eikä opettamaan, vaan voin jatkaa yksikseen opiskelujani kotosalla.

Tänään kotiin tultua oli  – kuten jo tavaksi on tullut – ruoka valmiina. Myös flunssainen pikkuperhe oli ruokapöydän ääressä kun minäkin kotiin ehdin.  Pehtoori oli taas leiponut!

cupcake

Cupcake-kuorrute kevennetty versio, ei siis voita ja tomusokeria ja keltuaisia, vaan mascarponea ja tomusokeria. Hyvää oli, oikein hyvää.



Torniossa studiossa

Torniossa kaikki hyvin. Ei sada, ei myrskyä, ei ole mieletön pakkanen. No ei olisi paljon haitannut, vaikka olisikin, sillä koko päivän olemme olleet sisällä. Ei mitään miljöö- tai repparitehtäviä Tornio-Haaparanta -alueella. Oli studiopäivä. Aamulla arvottiin kuvausparit ja arvottiin koulusta ”studiot”, jonka kanssa ja jossa ”rooli”kuvaukset oli tehtävä. Kouluun piti/sai tuoda rekvisiittaa/rooliasuja, joiden kanssa halusi tulla kuvatuksi, mutta kun tieto tästä tuli, olimme mökillä, joten minulla kokin kamppeet, historiantutkijan vermeet, tms., joita olisin voinut harkita rekvisiitaksi, olivat kaikki kotona. Siispä minulle oli keksittävä koulun pukuvarastosta jotain sopivaa ylle. Näette sitten huomenna.

Minulle sattui erinomainen kuvaaja, joka sitten oli vuorostaan mallinani. Hyvä malli olikin. Ja hänellä oli vintagepuku tai siis 70-luvun Marimekko-puku ja hattu asuna. Yritin kuvailla. Vaikka meillä homma yhdessä sujui, oli hauskaakin, niin kyllä studioissa työskentely syö naista ihan erilailla kuin ulkona tepastelu ja kuvaaminen. Ja henkilökuvaaminen minulle on kovin vaikeaa vieläkin. Jollei lasketa Aapelia. 🙂

Olisi tuolla toisessa opiskelija-asuntolassa meidän kurssilaisilla bileetkin (= yhdessä alkoholin nauttimista opiskelijasolussa), mutta eipä ole jaksettu meidän neljän hengen majoituksesta mihinkään lähteä. Kameratarvikkeista ja näytöistä keskusteltua. Kuvia katsottu. Tällaista on valokuvauksenopiskelijoiden lauantai-illan huuma. Ainakin tällä kertaa. 😉

Tosin voi olla, että rauhallinen ilta ei oikein tästä jatku, sillä naapurikämpästä, jossa asustaa vakkari-Lappia-opiston opiskelijoita (nuoria) kuulostavat aloittalevan reippaanlaista  lauantaiehtoota. Hohhoijaa…

Studiokuvausoppiin

Olisinhan minä voinut vielä jäädä. Jäädä mökille. Aapelillakaan ei olisi ollut mitään sitä vastaan. Eikä muiden kuin minun olisi ollut ”pakko” vielä lähteä, mutta kun tuntuivat olevan enemmän, vähemmän flunssanalkuisia päätti myös pikkuperhe ja Pehtoorikin lähteä kohti kotia. Kotimatkalla tekivät mutkan Tornioon, jossa lupasin Ofeliassa tarjota hampurilaislounaan ja samalla näkisivät kouluni.

Ofelian täyslihahampurilaiset ja bataattiranskalaiset kelpasivat perheelle, ja minä pikkuisen harmissani jouduin jättämään heidät vielä ravintolaan, Pehtoori jatkoi sitten kotimatkan lopun nuorten kyydillä.

Ja minä olen viettänyt päivän pitkään iltaan asti studiokuva-palautteiden äärellä. Kesän ja syksyn lähiopetusjaksoilla opena ollut JH on taas vaihtunut AL:iin. Kovin ovat nämä meidän opettajat palautteen annossaan, vahvuuksissaan ja sanomisissaan erilaisia. Täydentävät toisiaan. Eivätkä ole kovin ristiriitaisiakaan. 😉 Minun Aapeli-sarja sai aika mukavat kommentit, ei ollut mitään pahasti pielessä. Jee.

1-2

Nyt opiskelijakämpässä katsellaan ”Vain elämää” ja mietitään huomista studiokuvauspäivää. On tiedossa tekemistä ja oppimista yllin kyllin.

Saariselällä luontohavaintoja ja historiasta sananen

1-11

Kettu Kaunispään etelärinteellä. Piisami Hangasojassa saunavesienottopaikalla. Lapintiainen (ei kuvassa) pihapiirissä. Poroja vähän siellä ja täällä. Paljon niitä. Merikotka Saariselän kappelin yllä.

Luontohavaintoja siis aika paljonkin. Kamerassa juuri tänään yleislinssi (24 – 105 mm), joten kaukaa kuvattuna otokset – niistä, joista edes kuvat onnistuin ottamaan – ovat surkeita, mutta ovatpahan ”todisteita” siitä, että olemme liikkuneet silmät auki. Eilen kettu meni mökkipihan poikkikin, mutta ei edes tällaista kuvaa siitä.

1-13 1-12

(merikotka-havainto varmistettu, – kiitos EH)

Olemme siis olleet liikkeellä. Lenkillä asfalttireitillä, nousimme Kaunispäälle pikkuteitä, tultiin alas talvikävelyreittiä. Tänään mummi oli Aapelille mieluisin rattaiden pukkaaja. No, sehän sopi. Ja kyllä lämmin tuli! Ei lunta, vähän pakkasta.

Käytiin kylillä myös muutamassa liikkeessä, ja sielläpä näin sen minkä tiesin tapahtuneen. Keväällä, monien värikkäiden ja työteliäiden vaiheiden jälkeen, julkistettiin ”Pieni pala Lapin historiaa”, johon käytin paljon aikaa ja rahaakin (josta enin osa on kyllä tullut takaisin), ja palaute projektista oli lopulta aika hyvä. Saariselän Sanomissa, jotka tänään otin Kuukkelin eteisestä mukaani, Vesa Luhta kirjoittaa kirja-arvostelussaan mm. näin:

  — Lopulta [Skantsin] työ paisui käsistä, kirjoitusliuskojen määrä läheni viittäsataa. Tässä vaiheessa Oulun yliopiston historiantutkija Reija Satokangas astui kuvaan. Hän karsi kovalla kädellä rönsyjä, ja teki tekstistä kompaktin paketin, oikoluki ja hioi lopuista teksteistä kirjan Skantsin luvalla ja hänen tyylinsä säilyttäen. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.

Olen iloinen, että arvostelija (joka oli läsnä julkkareissa ja on LS:n hyvä tuttu) kertoi käsityksensä kirjan synnystä. Noin minä sen koin. Ja kun kirjan pieni painos oli jo juhannukseen mennessä myyty loppuun, oli LS saanut ison kustantajan toisen painoksen taakse. Annoin tekijänoikeudet osaltani, mutta, mutta… Olen tässä miettinyt, että mitä se tarkoittakaan? Se, että antaa tekijänoikeudet?

Minun mielestäni ei sitä, että huolella suunnittelemani, kuvaamani, tekemäni layout revitään rikki ja tehdään ihan eri näköinen . Ihan erityisesti koskee kirjan kantta, joka oli ”mun”. Tein sen huolella, tyylikkääksi, rauhalliseksi, myyväksikin (linkkien takaa löydät kirjan uuden ja vanhan kannen). En tiedä, mitä kaikkea tekstille on toisessa painoksessa tehty, mutta tekijänoikeudet antaessani toivoin, että kirjassa olisi maininta, että toisen painoksen toimitustyön on tehnyt joku muu kuin minä. Nyt sitä mainintaa ei ole, sikäli kuin kaupan hyllyssä selaamastani kappaleesta näin. Kieltäydyin ostamasta kirjaa. 😉 Jos olisin vielä duunissa, yliopistossa tutkijana ja opettajana, olisin varmasti enempikin kiusaantunut tällaisesta. Nyt en taida jaksaa tätä enempää ryhtyä asiasta reklamoimaan.

Joka tapauksessa Hipputeos on kustantanut toisen painoksen kirjasta, mikä ensimmäistä painosta vaille jääneille kerrottakoon. Ja kirjan ensimmäistä painosta on ainakin yliopistojen kirjastoissa lainattavaksikin.

Historiaa tärkeämpää on tänään ollut nykypäivä, tämä päivä. Kaikki nämä rakkaat, jotka täällä Myötätuulen pirtissä ovat tänään olleet, ruokapöydässä istuneet, takkatulen ääressä iltaa viettäneet. Hyvä päivä tänään.

Lapin luonto ja lähiruoka

1-6

Mistähän minä kertoisin?

Pitkistä yöunista, levollisesta aamiaisesta, jolloin Apsu oli ainoa, jolle ei puuro kelvannut. Jukurtti, juusto ja maito kyllä maistuivat. Mietimme, mihin lähdemme, mitä teemme?  – En ollut ainoa, jolla oli perjantaiolo. Ehkä siksikin, että oli päätetty, että tänään on parhaan ruoan päivä. Tänään on juhlaillallinen. Mutta sitä ennen oli aie ja toive liikkua, ulkoilla ja saunoa kunnolla.

Ehkä kannattaisi kertoa siitä, että täällä ei ole satanut lunta, kuten kai suunnilleen kaikkialla muualla maassa on. Aika kylmä (- 2 C) lenkillä sittenkin oli; täällä kuitenkin jo lähtöoletuksena on pukeutua kunnolla, joten emme paleltuneet. Luttojokivartta kävelimme, vuorotellen rattaita pukkaillen, kohti Palo-ojan siltaa. Olisi ollut mahdollisuus lähteä kapuamaan kohti Kaunispään huippua, mutta päätimme palata samaa reittiä takaisin. Ihan vain senkin takia, että reitin varrella oli lumensäilöntäpaikka, josta juuri isolla kaivurilla lastattiin kuorkkureiden lavalle lunta (ensilumen latua tehdään vauhdilla, – enemmän, vähemmän keinotekoisesti) ja tuommoinen touhuhan on parasta, mitä Aapeli voi patikkareitin varrella nähdä.

1-3

Solisevat purot, kauniit metsäkankaat ja muurahaisyhdyskunnat ovat ihan samantekeviä, kun on mahdollisuus nähdä keltaisten, isoäänisten, massiivisten koneiden liike ja voima.

1-9

Reilun kahden tunnin patikan jälkeen pikaisesti Kuukkelissa hakemassa loputkin tykötarpeet illan juhlaruokaa varten, ja sitten paluu mökille. Takkamakkarat myöhäiseksi lounaaksi, ja muut jäivät levolle, päikkäreille, mutta mie lähdIn Kutturantien varteen hakemaan jäkälää ja Jäämerentien varteen ottamaan kuvia. Sitten rantasaunaan. Puroon uskaltautui vain Juniori.

1-2-2

No kun kerran juhlapäivä oli, niin oli aika aloittaa ajoissa sapuskan teko: käristystä ja puikulamuusia, ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloja. Lähiruokaa, juhlaruokaa, mökkiruokaa. Viininä oli Sodankylän Alkosta ostettu ”joulu-Amarone” Ei millään muotoa huono, eihän amaronet ole. Mutta. Mutta tuolla rahalla saa kyllä parempiakin viinejä, parempiakin amaroneja (ainakin Haaparannasta). Mutta yhtä kaikki. Söimme hyvin. Apsu tykkäsi muusista ja käristyksestä, yhdessäolosta ruoan jälkeen mökin lattialla. Juhlapäivä.

Leppoisaa lomailua

2

Vähän erilainen patikka tänään. Emmaljunga-ystävällinen reitti oli löydettävä. Kyllä meinasi minua naurattaa tämän jonon kannoilla kulkiessani. Arvaattekos, mikä Lapin tunturien kupeissa, kurujen kyljissä Apsua eniten hämmästytti? – Orava? Isosti soliseva tunturipuro? Muutamat satunnaiset lumihiutaleet? Isot korkealle nousevat kelot? Mikä hämmästytti? Mikä sai pojanpojan katseen nauliintumaan näin?

2-3

ISO metsätraktori, joka nähtiin Kaunispään rinteessä! Sitä olisi voitu katsoa vaikka kuinka kauan.

Porukalla oltiin ulkoilemassa parisen tuntia, ja kun oli Apsun sapuskan ja päikkäreiden aika, palasimme mökille, ja me Pehtoorin kanssa ryhdyimme laittelemaan pihalle ja puihin valoja. Uusia tuikkusarjoja ja kolme isoa lamppua olin saanut systeriltä syyskuisen autotalli/varastosiivousurakan jälkeen. Hänellä kun noita valoja oli isämme peruina varastossa eräskin laatikollinen. Isällä oli tapana valaista mökkitienoonsa niin, että varmaan erottui lentokoneisiin asti. Nyt hyvin pieni osa tuosta valomerestä on meidän mökkipihassa.

Iltapäivällä sain viimeistellyksi tehtävät kouluun: ”Henkilökuva studiossa vol. 2” pitää palauttaa huomiseen iltaan mennessä, joten ihan hyvissä ajoin olen. Viiden kuvan sarja Apsusta Rantapellon kotistudiossa näyttää lopulta tältä. Viikonloppuna on taas lähiopetusjakso, jolloin sitten tulee kommentointi, analyysi, arvostelu. Osaanpa itsekin nähdä heikkoudet, mutta nyt mennään tällä sarjalla.

Ja mökkiolo jatkui lomatunnelmissa rantasaunoen, porukalla ruokaa tehden, vähän ”kokkikouluakin” nuorille pidin. Rauhallista peli-iltaa ei Aapelin läsnäolo oikein salli, mutta mitä väliä sillä on. Juniorin kanssa olemme kovasti toivoneet kirkkaita iltoja ja öitä; nyt olisi aurinkomyrskyjä, revontuliakin, mutta eipä mitään näy, kun taivas on paksun harmaan pilvikerroksen peittämä. Mutta eipä sekään haittaa, – syyslomailu jatkuu!

Tässä vielä kuva Piinasta Kummituskämpän edessä. Piina on pikkuperheen nuorin koira. Maisa ei enää jaksa Lappiin tulla, ja Unski ei ulkoile, vaan nukkuu Tuulentuvassa … Unskin vaellusvuodet ovat jo ohi.

2-4


Matka syyslomaselle

Neljä aikuista, yksi pieni poika, kaksi koiraaa ja kaksi auton peräkontillista vaatteita, ruokaa ja tavaraa. Lähtö aamukahdeksalta. Juniorilla on koulusta syysloma, joten lähdimme möksälle. Pikkuperhe ei olekaan vuoteen päässyt mökkeilemään, joten innokkaita olivat pohjoiseen ajelemaan seuraksemme. Hieman mietitytti, miten Apsu jaksaa pitkän automatkan. Hyvin jaksoi.

Hyvään saumaan lähdettiin; liikennettä ei ollut nimeksikään. Ei satanut mitään, ja vielä kesärajoitukset voimassa. Vaikka pysähdyttiin Napapiirin Pajakylässä kahvilla, Apsu vaipanvaihdolla ja puurolla, koirat pikkulenkillä ja sitten vielä Sodankylässä kaupassa, ei koko matkaan mennyt kuin minuutilleen kuusi tuntia.

Loppumatkasta oli tosi paljon poroja tiellä; Sodankylän jälkeen kymmeniä. Liekö tietä suolattu, vai mikä toi parttiot ja pienet tokatkin tien keskiviivan tuntumaan ja reunoille nuolemaan asfalttia, kävellä töpöttölemään liikenteen, tosin hyvin vähäisen, keskelle. Eivät ne harmaan ruskeasta maisemasta kovin helposti erotu. Maisema ei nyt ehkä kaikkein kiehtovin tai kuvallisin ollut, mutta turvallisesti kuitenkin perille päästiin.

Iltapäivällä paitsi asettauduimme ”mökeiksi”, myös söimme, kävimme kävelyllä Hangasojantiellä ristiin rastiin ja vietimme takkailtaa. Katselimme kun pojanpoika välillä piti ihan omaa showtaan, kunnes lopulta simahti isänsä syliin katselemaan Puuha Peteä.

apsu

 

Hillamisu, carnitas ja paljon hyvää elämää tänä viikonloppuna

Juhlaviikonloppu on lopuillaan. Tyär palasi äsken Helsinkiin, ja monen päivän hyvin syöminen ja niin mukava yhdessäolo on nyt ohi.

Muutama viikonlopun herkkujen resepti tähän. Ensinnäkin

Hillamisu

1 pkt Savoiardi-tiramisukeksejä
1 dl mango- tai appelsiinituoremehua
500 g hilloja (lakkoja, suomuuraimia – ihan millä nimellä vaan)
3 dl Lapin jängän -kastiketta
4 rkl Cointreau tai Grand Marnier -likööriä
100 g tummaa suklaata
3 dl vispikermaa, vaniljasokeria pari teelusikallista
200 g Mascarpone-juustoa tai Philadelphia-juustoa
kaakaojauhetta tai suklaalastuja

hillamisu-2

Vatkaa täytettä varten kerma vaahdoksi, lisää vaniljasokeri ja tuorejuusto mukaan.

Lado laakean tarjoiluastian pohjalle keksejä ja kostuta ne mehun ja liköörin sekoituksella. Seuraavaksi kaada keksien päälle myös Lapin jängän -kastiketta, jota on myynnissä ainakin pohjoisen turistikaupoissa ja eteläisemmän Suomen herkkukaupoissa (esim. Stocka), sitten kerros  hilloja ja lopuksi kerma-tuorejuustovaahto. Tähän päälle sulatettua suklaata. Sitten taas keksejä, mehua, kastiketta, hilloja. Päällimmäiseksi tulee juustomassa. Anna maustua yön yli jääkaapissa. Viimeistele kaakaojauheella tai suklaalastuilla ennen tarjolle asettamista.

Pitkään aikaan en ole tuota tehnyt, – edellinen kerta taitaa olla Juniorin lakkiaisiin. Se on ihan oma kehitelmäni, ja olen sillä kerran voittanut ruokahaasteäänestyksessä ykkössijan. No eilen tytär sen teki. Ja sitä riitti vielä tällekin päivälle jälkkäriksi. Sehän vain paranee kun saa vähän makuuntua jääkaapissa. Tämä jos joku on LappItalia-henkistä sapuskaa.

1-19

Sitten uusi ruoka oli carnitas, jota tuli kerran Meksikossa syötyä, mutta koskaan aiemmin en ole itse tehnyt. Nyt – jälleen – Vapun keittokirjasta (I) sattui silmiin ohje, jota päätin kokeilla. Tein tupla-annoksen, joten sitä jäi vähän huomisellekin. Carnitas on meksikolainen ”nyhtöpossu”. Siis nyhtöpossua paljon ennen kuin se aloitti kotikeittiöiden valloituksen Suomessa. Tämä oli tavattoman hyvää, sen ohessa oli matsutake-risottoa, guacamolea, mozzarella-tomaattisalaattia, salaattia, leipää ja sen sellaista. Niitä kaikkia, samoin kuin eilisen viininmaistelun viinejä riitti vielä tällekin päivälle, joskin tein vielä broileri-smetana-tomaattipataa ja vähän muita tykötarpeita. Olemme syöneet yllin kyllin, mutta myös liikkuneet ja nukkuneetkin oikein hyvin.

Carnitas – nyhtöpossu ennen nyhtöpossua

1 kg possun kassleria
2 limeä
2 appelsiinia
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 tl juustokuminaa eli jeeraa
1 tl kuivattua oreganoa
1 tl paprikajauhetta
1 tl chilijauhetta
½ tl kanelia
1 tl korianterin siemeniä murskattuna
2 laakerinlehteä
rouhittua mustapippuria
1,5 tl suolaa
noin 5-7 dl vettä

Leikkaa liha noin 2-3 cm:n kokoisiksi paloiksi. Silppua sipulit pieneksi ja sekoita lihojen joukkoon. Pese appelsiinit ja limet hyvin ja raasta niiden värillinen kuoriosa sekä purista mehut lihan joukkoon. Lisää sekaan kaikki mausteet ja pyörittele lihojen joukkoon. Anna marinoitua huoneenlämmössä parisen tuntia.

Pane lihat kattilaan tai hellankestävään uunipataan ja mittaa päälle vettä sen verran että lihat juuri peittyvät. Kiehauta ja anna porista kannen alla miedolla lämmöllä 2-3 tuntia välillä sekoittaen ja tarkistaen, ettei neste lopu. Kun nestettä on jäljellä 1-2 dl kaada lihat liemineen uunivuokaan (tai jätä nykyiseen vuokaan). Revi haarukalla lihaa suikaleiksi. Laita uunivuoka uuniin 200-asteeseen vielä noin 20-35 minuutiksi, kunnes neste on haihtunut lihasta kokonaan. Sekoittele välillä.

Carnitas syödään Meksikossa tortillojen kanssa, niin kuin siellä melkein kaikki, mutta kyllä tämä ihan ”lihakastikkeen” tai padan vastine suomalaisessa ruokapöydässä on. Helppoa ja halpaa, ei kylläkään mitään fastfoodia.


Perheen kesken viinejä maistellen

Viininmaistiaiset, – sellaista ohjelmaa nuoret pyysivät tälle päivälle. On ollut jo pitkään puhetta, että haluaisivat oppia tuntemaan viinejä, erottamaan rypäleitä toisistaan. Juniorihan nyt tietää samppanjoista paljon enemmän kuin me, ja viinejä ovat molemmat jo varmasti puolenkymmentä vuotta ruoan kanssa nauttineet, ja juhlissa kavereiden kanssakin nauttivat mielummin viiniä kuin väkeviä. Olut tai siiderikin on ymmärtääkseni väistymässä viinin tieltä.

Ja minähän sitten järjestin maistiaiset. Kolme valkoviiniä ja kolme punaista. Ja ne kaikki tehty yhdestä rypäleestä. Sellaisia ”lajityypillisiä” viinejä koetin valita, vähän kuin kouluesimerkkejä. Chardonnay, riesling ja sauvignon blanc valkoisista. Nehän ne tavallisimmat, ja periaatteessa aika helposti erotettavissa. Punaisissa tempranillo, cabernet sauvignon ja shiraz (syrah).

Täällä on viinit. Ja niinpä vain molemmat tunnistivat valkoisten rypäleet, punaisia eivät niinkään. Ja punaisten maistelua häiritsi se, että cabernet sauvignon oli korkkivikainen. Mutta tulipahan sellainenkin opittua, ja tunnistettua. Molemmat + miniä sanoivat jo tuoksusta, että ”tämä haisee kellarille”, ”ihan kuin hometalolle haisis”.

1-17

Pisteytimmekin viinit, ja valkoviinieistä alsacelainen riesling voitti. Punaisista parhaaksi arvioitiin vuoden 2007 tempranillo, joka oli minun viininmaistelu-urallani käänteentekevä viini; sen maistettuani uskoin, että punaviineissä on mahdollisuus! Nytkin – yli 20 vuoden jälkeen – pidin siitä. Syrah/shiraz on meillä jo pitkään ollut sellainen luottoviini.

Maisteltuamme pienet tilkkaset kaikkia oli aika ryhtyä nauttimaan illallista, ja kyllä oli hyvää. Paljon hyviä makuja, uusia juttuja, vanhoja tuttuja makuja. Carnitas Meksikosta ja hillamisu tyttären tekemänä kotikeittiön ideoimana (laitan lisää kuvia ja uudistetun ohjeen tässä joku päivä). Kotona paras. Sellainen olo tuli.

1-19

Mitenkö Aapeli tällaisessa maistelun ja syömisen meiningissä pärjäsi? – Erinomaisesti! Äitinsä syli oli tietysti tärkein, mutta kyllä kävi meidän kaikkien kanssa istuskelemassa sylissä, katsomassa iPadiltä ”Kaupungin sankareita”, istumassa mummille mallina, juttelemassa itsekseen lattialla, – no problem.

1-20

PS. jo viime vuoden puolella tyär pyysi listaa ”luottoviineistä”, joita voisi tarjota, viedä lahjaksi, suositella kavereille, tilata ravintolassa, ja minähän hänelle sellaisen laadin. On kuulemma sekä työ- että kaveriporukka olleet tyytyväisiä tyttären viemisiin, valintoihin, tarjoamisiin. Ja se lista on täällä.


Juhlaperjantai

1-15

Parasta tänään on ollut aamulenkki tyttären kanssa. Tai noh, aamupäivä. Heräsin viideltä, ja käytin monta tuntia viimeistelläkseni kuvakavalkadia, jonka olin luvannut koota tämänpäiväisen seminaarin jälkeisen kahvihetken aikana screenillä pyöriväksi. Vähän oli jäänyt viime tinkaan kokoaminen, mutta kovalevyjeni kätköistä kolmensadan kuvan setin kuitenkin sain aikaiseksi. Mitä kuvia ja mihin?

Tänään oli ”oman” professorini ja pitkäaikaisen esimiehen juhlaseminaari ja historian (laitoksen/oppiaineen) 50-vuotisjuhlapäivä.

1-13

Seminaari oli iltapäivällä. Ja se oli hyvä, erinomainen. Muistot myllersivät mielessä, – paljon olin unohtanut, mutta paljon hyvääkin muistan. Paluu 70- ja 80-luvulle. … Historia yliopistollisena oppiaineena alkoi Oulussa 1966, ja minä aloitin opintoni 12 vuotta myöhemmin. Ja jo 1980 sain ensimmäisen ”kiinnityksen” historian laitokselle, nimikkeellä tutkimusapulainen. Niinpä minunkin historiaani on historian laitoksen historia.

Kahvitilaisuuden aikana monien vanhojen tuttujen ja ex-työkavereiden, ”omien” opiskelijoiden ja jatkotutkijoiden tapaamista, halauksia, muistelua, juttelua. Hyvillä mielin. Ei ollut vaikea solahtaa joukkoon.

Iltajuhla – vapaamuotoinen, omakustanteinen – oli Sokeri-Jussissa. Ilmoitin sinne lähtiessäni, että saatanpa lähteä oppiaineen porukan kanssa jatkoille, joten ehkä tulen myöhään. Tulin yhdeksältä kotiin! Mikä ehkä kertoo siitä, että illanvietto ei ihan vastannut odotuksia. Oli ainakin kovin erilainen ilta kuin 40-vuotisjuhlat tai keväällä opiskelijoiden ainejärjestön 50-vuotisjuhlat.
1-14
Martin kohtasin bussipysäkillä.


Elämää kaikki nämä päivät

Niinhän se tuppaa olemaan, että kaikki on yhtä aikaa. Samalle viikonlopulle on kaks tai kuus tapahtumaa, samalle viikolle koko työvuoden tärkeimmät jutut. Elämässä ne kiireiset, kiireisimmät vuodet – elämän korkea keskipäivä –  kuten tapani noita vuosia on nimittää, on täynnä kaikkea: työtä, lapsia, velkaa, onnea, ”uran” tekemistä, sosiaalisia kontakteja, innostusta, mutta onneksi silloin on myös aika paljon voimia, eikä kroonista unentarvetta edes tunnista. Ruuhkavuosiksikin tuota elämänvaihetta taidetaan sanoa.

lyhtykukka-3

No mutta nyt, nyt paljon pienemmässä mittakaavassa, on taas tulossa viikonloppu, viikko, jolloin on tiedossa paljon enemmän kuin ehdin tehdä, sulattaa, kuunnella, tuntea, puhua, käydä, nähdä, kuvata.

Onhan nyt syyslomaviikonloppu. Ja alunperin oli ajatus lähteä huomenna tai viimeistään lauantaina mökille … mutta ei voi, ei ehdi. Kun ei haluta, koska Oulussakin on niin paljon. Ja on tyär. Tuli tänään. Töiden jälkeen lensi kotikotiin. Siksikin ollaan täällä.

Juhlaviikonloppua varten olen hankkinut kukkia, eilisten (Pehtoorin tuomien) ruusujen lisäksi meillä on lyhtykukkia. Ne on kauniita. Niistä tosin tulee ikävä; olen saanut niitä ensimmäisen ja ainoan kerran  ystävältä, jota ei enää ole.

lyhtykukka

Nyt kun en enempää kirjoita (en ehdi ;)), voin linkittää eilisen postauksen kommentteihin! Käykäähän ihmeessä lukemassa, siellä on Reijon ihana tarina. Ja Annelinkin mukava kommentti.

Noissa molemmissa kommenteissa isossa osassa on Pielpajärven erämaakierkko. Siitä olen minäkin joskus kirjoittanut, ja siitä on kuvia täällä: Patikkaretki Pielpajärven erämaakirkolle

Elämä on.


40 vuotta sitten

Muistatko missä olit 40 vuotta sitten juuri tänä päivänä, siis lokakuun 19. päivänä? Uljaksen päivänä vuonna 1976.

Minä muistan, missä olin. Pehtoorikin muistaa, missä oli tuolloin. Me oltiin ekoilla treffeillä. Ollaan seurusteltu 40 vuotta.

Jo edeltävä kesä kuljettiin samoissa porukoissa, kaksistaankin tavattiin. Ja oltiin oltu luokkakavereita jo kaksi vuotta. Keskikoulussa (Tuiran Yhteiskoulussa, josta sitten pian tuli Yläaste ja Lukio) oltiin oltu rinnakkaisluokilla, mutta ei oikeastaan toisiamme silloin tunnettu. Mutta sitten kun lukio syksyllä 1974 alkoi, mentiin molemmat reaalilinjalle. Silloin lukioon vain ”mentiin”, ei tarvinnut pyrkiä. Oppikouluun oli kyllä pitänyt pyrkiä viisi vuotta aiemmin.

Noh, me olimme siis pari vuotta, lukion kutosen ja seiskan luokkakavereita. Syksyllä kun koulu sitten alkoi, emme enää olleet samalla luokalla, koska minä jätin saamani ehdot suorittamatta, ja ihan suosiolla jäin luokalleni. Mikä oli kyllä vallan viisasta, sillä kevään välitodistuksessa oli viis viitosta! Eikä mistä tahansa aineista, vaan matikasta (josta siis ne ehdotkin tuli), ruotsista, saksasta, fysiikasta ja kemiasta. Ei oikein hyvällä perustalla abiturienttivuoteen lähdöt olleet noissa, joten oli ihan viisasta tuplata. Tässä vaiheessa peruskoulu-uudistus ylsi lukioon, ja jäin siis seiskalta suoraan lukion toiselle. 😉 Joten luokkakaveruutemme päättyi siihen.

Välitunneilla ja koulun jälkeen, sekä viikonloppuisin edelleen tavattiin enemmän ja vähemmän satunnaisesti, kunnes sitten ryhdyttiin oikein ”virallisesti” seurustelemaan.

40-v-sitten_

Kuva on otettu yhden kaverimme vanhempien mökillä, aika lailla nelisenkymmentä vuotta sitten. Retsku ja Satski me silloin oltiin. Huoh.

Tänään kun konttailtiin Aapelin kanssa olohuoneemme lattialla pohdittiin, että ehkemme tuolloin vielä ajatelleet loppuelämäämme yhdessä viettävän. Nyt on kyllä ajateltu, että niin tehdään.

_mg_9296-edit

 


Studiolamppujen alle

Alkaa olla todella tarvetta D-vitamiinille. Päivälläkin on oltava sisällä valot. Kynttilät ja muutamat ”kausi”valot ovat jo valaisemassa lokakuisia päiviä ja iltoja. Leivinuunissa on joka päivä tuli. Autossa talvirenkaat, ja lenkillä oltava jo aika paljon päällä, pipokin. Koulussa miljöö- ja maisemakuvauksesta ollaan siirtymässä studio- ja henkilökuviin. Virittelin tänään studiolamput ja taustakankaat ja tuloksena ”tutkielma Alessin hedelmäkorista ja C-vitaminiista”. Tässä kuvahaasteessa yksi lisäpointti on ”minimalismi”; eli minimalistinen kuvaus yhdestä kohteesta, ja tee kuvasta ”taiteellinen”. Auttaisiko taiteellisen vaikutelman syntymiseen, jos annan kuvalle nimen. ”Ilopilleri”.

ilopilleri-2

Huomenna tulee Aapeli taas malliksi. On otettava ensimmäinen sarja matkalla kohti studiokuvausnäyttöä, joka on tammikuussa. Nyt kun poika jo kävelee ja on muutoinkin kaikin puolin vilkkaampi kuin vielä yksvuotiskuvia ottaessani, niin voi olla tiedossa pienesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

ilopilleri-3

Sikäli tällaiset hedelmäasetelmat ovat helpompia.

ilopilleri

Tämä viimeinen on viimestellyin, ja ainakin se kannattanee klikata isommaksi.

70-luvun vihreä

oulu-2

[klikkailehan isommaksi – katutaide näkyy paremmin]

Tänään aamulla jäin Caritaksen käynnin jälkeen kaupunkiin lenkille, ja kävin katselemassa Sepänkadun varrella olevaa katutaidetta. YLEOulun ja Technopoliksen pihassa on maalaus, jossa on melkein kaikki Oulun keskustan tärkeät maamerkit (jotka täällä Temmatun kuvissakin ovat usein näkyneet) kuvattuna. Ja koko keskusta näyttää olevan vajoamassa viemäriin? Vai tulkitsenkohan väärin?

oulu-3

Pihalla on sitten myös jänniä pyörätelineitä, sinisen, purppuran ja keltaisen lisäksi siellä on myös vihreä auto. Pyöräilykaupungin imagoon sopivat aika hyvin. Tosin vain muutamalle pyörälle paikka yhdessä telineessä.

oulu-4

Joka tapauksessa sellaista arjen estetiikkaa, mukavaa erilaista kaupunkinäkymää, josta pidän.  Olkoonkin, että värit paikoin muistuttavat Linnanmaan kampuksen vanhan puolen seitskytluvun vihreitä, oransseja ja keltaisia seiniä, jotka eivät ole minua erityisemmin viehättäneet. Eivät vaikka itselläni murrosikäisenä 70-luvulla oli, kun ehdottomasti halusin, vihreät seinät omassa huoneessani. Ja kaikkein hienointa huoneessani oli lokerikko, joka on edelleen tuotannossa.

233420307alt3Olin nähnyt sellaisen Helsingissä kun kävimme äidin kanssa Kulttuuritalolla konsertissa katsomassa ja kuuntelemassa Tapani Kansaa (jonka kotitalo oli Tavastilan mummulani naapurissa): ´Delilah´ oli niin ”mahetsu” biisi, mutta me kävimmekin katsomassa operetin ”My Fair Ladyn”, jossa oli myös Lasse Mårteson sekä Seija Simola? Ja vuosi oli? – ehkä 1971 tai 1972. Operettikin oli kyllä hieno kokemus, hauska. Mie taisin kyllä pitää Mårtensonista vielä enemmän kuin Tapani Kansasta.

No tuolla samaisella reissulla siis pyysin, että saisin tuollaisen lokerikon, mutta ei äiti ostanut. Kotiin palattua hoksautti kyllä iskää, että tämä seuraavalla Helsingin reissullaan sen ostaisi ja niinpä sain Uten.Silo-lokerikon joululahjaksi. Design-lokeroni oli täynnä kaikkia pieniä teinille tuikitärkeitä tilpehöörejä, ja ah, se oli ihanan kirkkaanvihreä!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Oululaista kaupunkinäkymää, ja erityisesti nykyisen Valkean tienoilta, menneiltä vuosikymmeniltä on komeasti esillä eilen julkaistussa Kalevan kuvagalleriassa.


Laidunkauden lopettajaiset

laidunkauden-lopettajaiset-2

Koko päivä ruoan äärellä, ennen ja jälkeen, tehden ja nauttien, laittaen ja poiskorjaten.

Ennen kuin Pehtoori pakkaa hiiligrillin talvipakettiin, oli aika nauttia grillattua meritaimenta. Sen ympärille oli sitten minun tehtäväni tehdä lisukkeet: viimeiset lehtikaalit kävin leikkelemässä yrttipenkeistäni, sipulivarsia paahdoin uunissa bataattien kera, lisäksi tein rustiikkia oman maan tillillä maustettua tsatsikia. Alkuun oli nautittu mökin lähimetsästä poimituista sienistä tehtyä suolasienisalaattia graavilohen ja puikuloiden kera. Ja jälkiruoaksi oli kahvia ja omenapinocchio (alias -brita).

laidunkauden-lopettajaiset-4

Ei ole oikein onnistuneen näköinen tuo kakkupalanen, mutta kyllä se oli hyvää, sanoivat kaikki. Minäkin sitten lopulta, vaikka tosiasia on se, että vähän lasehtinut oli tuo pohja. Pelkkä täyte olisi hyvää jälkkäriä, ja sellaisen vielä tässä lähiaikoina varmasti teenkin. Eli pelkästään sokerissa paistettuja omenalohkoja vaniljarahka-kermavaahdon kera oli täyte, ja sellaista voisin tehdä. Se kuluisi varmasti kaikki kerralla, eikä olisi niin paljon sokeria/kaloreita. Tein tuon kakun Valion ohjetta noudatellen, ehkäpä senkin joskus uudelleen kokeilen, vähemmän pohjia paistaen.

laidunkauden-lopettajaiset-3

Lokakuun puolivälin sunnuntaipäivällisessä oli kyllä paljon isompaakin erikoisuutta kuin tuo omenakakku. Olipa nimittäin äitini meillä syömässä. Kuinka kauan on edellisestä kerrasta? Muutamia vuosia! Pehtoori haki ja Juniori vei harvinaisen ”vieraan”. Aapeli kyllä vierasti isomummua, mutta ei sisartani, jota hän onkin tavannut useammin.

Viikonloppu on kulunut monin tavoin herkutellen, mutta huomenna olisi taas opiskelijan ryhdistäydyttävä ja suunnattava katse kohti opintoja, jatkettava kuvaamista, lukemista, kuvankäsittely-tutoriaalien katselua, suunnattava kohti studiojaksoja.

Kuvahaastesivukin on taas herännyt aika hyvin henkiin, siellä on hienoja kuvia aiheesta ”syksyinen kaupunki”. Nyt lienee aika asettaa uusi haaste, ja ajattelin, josko kuvaisimme seuraavan parin viikon aikana aihetta ”Viiva”; 1 – 3 kuvaa viivasta. Ja nimenomaan yksikkö, ei viivat, vaan viiva.


Viininmaistelua jo kauan

In vino veritas.

Botrytis Ouluensis, meidän viinikerho, on lähellä varttivuosisatafestivaalejaan. Kuukauden päästä on Suuri Juhla. Ja sitä tänään suunniteltiin, ja samalla maisteltiin muutama ihan erinomaisen hyvä bretagnelainen viini. Loiren laaksossa seikkailimme.

Illan isäntäpari vietti siellä kesällä muutaman viikon, joten me muutkin pääsimme osalliseksi alueen viinintuotannon helmistä. Toki meillä Pehtoorin kanssa  oli kokemusta alueen viineistä; kesällä 2001 oltiin ystäväperheen kanssa viikko Pornicissa, Loiren laaksossa. Ja jo silloin todettiin, että ei ole alueen viinintuotanto ihan meidän makumaailman ytimessä…

Ja äsken tuossa kotimatkalla bussissa Pehtoorin kanssa vielä pohdittiin, että onhan se Ranska lopultakin kovin vaikea viinimaa. Ei vielä olla sinuiksi tultu. Huippuhetkiä todellakin on koettu, mutta kun ei vaan opi …

Kuvassa on Chateau Petrus. Maailman kalleimmaksi mainittu punaviini. Eilen kuvailin (/lavastin) tuota… Vuosikerta on 1992. Nautimme sen vuonna 2004 syksyllä.

Sekin on yksi niistä hienoista kokemuksista, joita noiden ihmisten ja viinien kanssa on koettu.

chateau-petrus_-2

Huomenna on uudet haasteet, joten nyt lopettelen kujan iltakuvaan ….

lamppu-4

Niin muistinko kertoa siitä kuinka Apsu oli tänään taas ilonamme… Joka tapauksessa oli, ja sen minä muistan kauemmin kuin satunnaiset ranskalaiset viinit. …


Crianzaa ja muuta hyvää

Kyllähän se niin on, että edelleenkin viikonloput ovat paremmin syömisen aikoja. Siten erottuu arki ja juhla. Tosin … eilenkin syötiin melkein paremmin kuin tänään, mutta tänään ruoan kanssa oli viiniä, mikä teki – alkuun hieman arveluttavasta – salaattiruoasta oikein makoisan.

Ja tänäänhän se selvisi: ei tule meille Mikko Leppilampi syömään. En nimittäin aio kutsua. Miksikö? Sattuipa nimittäin niin, että otin Vapun (Pimiä) keittokirjasta ohjeen ”Itämainen nuudelisalaatti” työstettäväksi, koskapa minusta se oli lähtökohtaisesti oikein hyvänkuuloinen, erilainen sapuska.

Alla resepti sellaisena kuin sen varioin; oli pakko varioida mm. siksi, että ei ollut tarpeeksi limeä ja siksi, että Pehtoori ei pidä kovin tulisesta.

Itämainen nuudelisalaatti

200 g kuivattuja ohuita riisinuudeleita
1 tuore punainen chili
3 porkkanaa
1 punasipuli
1 ruukku tuoretta korianteria
1 ruukku tuoretta minttua
400 g naudan paistijauhelihaa
öljyä

Kastike:
1 limetin mehu + 1 sitruunan mehu
3 rkl muscovadosokeria
2 rkl soijaa
3 rkl kalakastiketta (kannattaisi laittaa vain 1 – 2 rkl)
1 valkosipulinkynsi murskattuna

Keitä nuudelit kypsiksi pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta kylmässä vedessä. Paista jauheliha tilkassa seesamiöljyä, suolaa ja pippuroi kevyesti. Siivuta porkkanat pitkittäin kuorimaveitsellä ja leikkaa sipulit puolikuun muotoisiksi siivuiksi niin, että puolitat sipulin ja leikkaat puolikkaat ohuenohuiksi. Pilko chili pieneksi ja silppua yrtit. Sekoita salaatin ainekset käsin laakealla vadilla. Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja valuta salaatille.

nuudelisalaattiNiin että, mitenkö tämä Mikko Leppilampeen liittyy? No kun Vappu P. kertoo kirjassaan, että kun hän teki ja tarjosi tätä Mikko Leppilammelle, tämä oli todennut, että ”Just täydellistä”. Siinäpä se. Minun mielestäni ihan muunlainen safka on ”just täydellistä”, eli meillä ei makumaailma natsaa yhteen. Mutta hyvä on, en ole pahoillani. Ja niinpä mekin Pehtoorin kanssa lopulta totesimme, että sittenkin hyvä, erilainen oli tämä salaatti, jolla varmasti on paikkansa buffeepöydässä.

Ja onneksi olimme nauttineet päivällä lounaaksi lautaselliset eiliseltä jäänyttä fenkolikeittoa. Sekin on samaisesta Vapun reseptit -kirjasta. Ja se ON hyvää, myös lämmitettynä

fenkolikeittoLaitoin lautasen pohjalle silputtua prosciuttoa, olisi kannattanut käyttää uunin kautta, jolloin olisi saanut kinkkusilpusta rapean kuorutteen keiton pinnalle, noh, ensi kerralla sitten.

Fenkolikeitto Vapun tapaan …

2 salottisipulia
2 tuoretta fenkolia
1 rkl voita
1 ½ dl valkoviiniä
½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä)
2 ½ dl ruokakermaa
suolaa ja mustapippuri
Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi.
Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.

Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.

Minulla sattui olemaan pakasteessa itsetehtyä kanalientä, mikä tietysti merkitisi pientä upgreidaamista kuutiotasolta, mutta se, missä olisin voinut tehdä huolellisemmin, oli, että olisi kannattanut todella keittää fenkoli umpikypsäksi. Olisi tullut vielä samettisempaa, vaikka ei pieni ´al dente´ keitossa niin haitannutkaan.

Viineistäkin lupasin mainita. Nyt – kuten usein syksyllä – on espanjalaisten viinien aika. Jo viime viikonlopulta on mainittava Raiz de Guzman, joka on Ribera del Dueron viinialueelta. En etiketin perusteella, enkä hinnan perusteella, tulisi sitä koskaan ostaneeksi, mutta siis miksi? Joka tapauksessa se on ollut jo kahdesti meillä, ja se on kyllä erinomainen pataruokien ja pihvien viini. Huolimatta siitä, että se on ´vain´ crianza.

Riojan ja muutamien muiden Espanjan viinituotantoalueiden luokituksissa käytetään ikäluokitusta ´crianza´, ´reserva´ ja ´gran reserva´. Muistanpa viiniharrastukseni alkuvaiheessa oppineeni, että crianza on ”vauvaikäinen”, reserva ”päiväkoti/leikki-ikäinen” ja gran reserva ”ala-astelainen”. Juuri tuolloin nuo ”ikämääritykset” olivat hyvin omakohtaisia, lasten vaihtaessa crianzasta reservan kautta gran reservaan …

CRIANZA on vuoden tammitynnyrissä ja vuosi pullossa kypsytettyä viiniä
RESERVA on kypsynyt vuoden tammitynnyrissä ja kaksi vuotta pullossa
GRAN RESERVA on kypsynyt kaksi vuotta tammitynnyrissä ja kolme vuotta pullossa

Mutta siis. Raiz on hyvää. Eikä tämäniltainen, tänään testattu, toinen Ribera del Dueron crianzakaan ollut huonoa. Vähän edellistä halvempi, vähän rustiikimpi Torre de Golban pärjäsi voimakkaan nuudelisalaatin keralla oikein hyvin.

nuudelisalaatti-2Väittävät, että Rioja on palaamassa suureen suosioon ja mm. Ribera del Dueron hetkellinen nousu hiipumassa… liekö noin? Joka tapauksessa kannattaa testailla noita Ribera del Dueron (Kastilia-León) viinejäkin. Suomeen tuotavista Aalto on ihan ylivertainen, mutta niin on sen hintakin. Viinikerhon ja VMP:n kanssa niitä on kuitenkin muutama testattu, ja kyllä, kyllä on vaikea sanoa parempia Suomesta hankittuja viinejä…


Tämän kerran vielä …

Olen ollut monta tuntia ulkona tänään, aamupäivällä lenkillä Nallikariin, ja nyt illalla ensin autolla Möljälle ja sitten kaupunkiin. Kameran muistikortilla yli 300 kuvaa. Aurinkoa, kuuta, sumua, liikenteen valoja, ruskaa, revontulien häivähdyksiä, ja ”Oulun sillat” -kuvasarjaani monta lisäkuvaa. Juuri palasin … Juniori vielä houkuttelee yötä vasten kuvailemaan: on aurinkomyrsky ja revontulet tulossa… En taida enää jaksaa.

oulu-sillat-2

Mutta nyt tänään vain vähän kuva-asiaa, (ainakin) vielä kerran blologiuudistuksesta, ja huomenna on tulossa hyviä ruokaohjeita (mm. tämänpäiväinen fenkolikeitto) ja viineistäkin mainintoja. 🙂

oulu-sillat

Blogin lukijakyselyyn on tullut liki kiitettävästi vastauksia (43), mistä kiittelen. Alla tulokset ”uusi vs. vanha” -kysymyksistä. Luvut ovat prosenttilukuja.

blogin-ulkoasun-vaihto

Vanhan teeman vankkumattomia kannattajia oli selvä vähemmistö ja suunnilleen puolet klikkasivat kohtaan ”puolensa ja puolensa”. Kolme neljästä klikkailee kuvia isommiksi, ja kyselyyn vastanneiden joukossa oli vain muutamia, jotka eivät koskaan niin tee. Se, mikä minua ehkä hämmästytti eniten ja samalla on hyvä peruste jatkaa tämän uudistuksen loppuunsaattamista, on se, että 33 % vastanneista lukee blogia VAIN tabletilla ja 7 % vain kännykällä, ja aika monet tietokoneen käyttäjistäkin lukevat myös tabletilla ja/tai kännyllä. Mikä selvästi merkitsee sitä, että repsonsiivinen, eli kaikille laitteille mukautuva, blogipohja oli korkea aika ottaa käyttöön. Kuten olette jo huomanneetkin, olen mm. palautteen perusteella jo muokkaillut tätä uutta blogiteemaa. Ja vielä on tarkoitus tehdä jotain, – kunhan osaisin.

Blogin taustan valkoisuudesta ovat muutamat lukijat, hyvät harmaat eminenssit (mukaanlukien Pehtoori) 😉 , yhtä mieltä, että se ei ole hyvä (ks. eilisen tekstin kommentit). Että valkoinen on aggressiivinen ja käy silmille. Ja jotenkin arvelen, että tämä on yksi syy sille, miksi lukijakyselyssä on vastauksia, että entinen oli kaikin tavoin parempi. Kyselyn laittamisen jälkeenhän olen jo muokkaillut uutta layoutia aika lailla, mm. kaikkien, myös itseni toivoma bannerikuvan olen nyt (tosin aika kököllä tavalla!) saanut tähän lisätyksi. Lisäksi olen säädellyt mm. kirjasimien ja reunojen väriä, – pois mustasta tumman siniharmaaksi.

Sellainen, mitä vielä haluaisin tehdä, mutta en ole löytänyt css-koodista oikeaa html-pätkää, jota muokata, on, että saisin oikean reunan kapeammaksi (siellä on liikaa valkoista taustaa) ja että saisin tekstipalstan vähän leveämmäksi, jolloin sivutila täyttyisi tekstillä, jolloin taas päästäisiin ylenmääräisestä valkoisesta. Mutta voi olla tämä ei ole mahdollista, jos halutaan, että teksti skaalautuu mobiililaitteisiin… mutta katsellaan.

Ja sitten on kyllä ihan pakko kertoa ja oikein kuvan kanssa muistuttaa, että kyllä siinä vanhassa teemassa oli myös valkoinen tausta. 😀

vanha-leiskaJos näytön resoluutio on kovin iso (1920 x 1200) niin reunatkin näkyvät valkoisina, jopa aggressiivisina. Mutta siihen saattaa auttaa jos skrollaat näkymää isommaksi, sillä siten teksti suurenee ja valkoinen vähenee. Näkymän suurentamiseen ja pienentämiseen – myös kaikilla muilla kuin tällä blogini sivulla – on hyvä, helppo keino, kun pidät Ctrl-nappulaa alhaalla ja samalla rullailet hiirtä: näytön kuva zoomautuu. Ja lupaan että huomenna tässä on vaaleanharmaa tausta. Ainakin väliaikaisesti … 🙂

Pysykäähän linjoilla, huomiseen.

~~~~~~~~~~

PS. Reijo kyseli, miten tuo bannerikuva on otettu. Ensinnäkin valotusaika on pitkä (5 s), ISO alhainen (100), aukko pieni (f22, jo f16 tekee ´tähtilamput´) ja polttoväli 33 mm, manuaalitarkennuksella. Noin korkea valotusaika tekisi kuvasta liian vaalean, joten valotuksen korjaus -3. Ja sitten otin kuvan päällekkäisvalotuksella: kaksi otosta samaan ”ruutuun”. Ensin liikennevaloista tulevat autot ~ kirkkaat valot kuvaan ja sitten päälle toinen kuva, jolloin selän takaa, sillan alta, tuli toiseen suuntaan mahdollisimman paljon autoja, joista taas näkyi perävalot. Kamera tietysti jalustalla, ja liikkumattomattomana. Sitten vielä lightroomissa perussäätöjä, rajausta ja dehazella selkeyttämistä.


Harmaantumista

Tällaisina päivinä, jolloin unohdan enemmän kuin muistan niin asioita kuin ihmisiäkin, on hyvä olla omissa maailmoissaan. Olen ollut merkillisesti omissa maailmoissani siitäkin huolimatta, että oli parikin lääkärissä käyntiä ja kampaajalla meni monta tuntia.

Ihan linjassa unohtelun kanssa olen nyt harmaa. Aiemmin hiuksissani oli jotain kultaan vivahtavaa, jota värianalyysin mukaan kaltaisellani ”kesällä” ei saisi ollakaan, vaan pitäisi olla kylmiä sävyjä. Ei, en mitään siniharmaata halua, vaan olen edelleen blondi, jonka hiukset nyt siis siftaavat hopeaan, eivät enää kultaan. Yritin jopa ottaa selfien, mutta olkoon! Ei mitään selfieitä tänne. 🙂 Saapa nähdä jääkö tämä pysyväksi? Eli taas yritys säästää luontoa, päänahkaa, aikaa, rahaa … Olen tämän projektin kerran ennenkin koettanut saada aikaiseksi, mutta palasin omasta, varsin tummasta, väristäni takaisin vaaleaksi puolen vuoden siedätysyrityksen jälkeen.

Tuo värianalyysi-juttu oli joskus 1990-luvulla kai vähän muotiakin, tai ehkä ne silloin tulivat Suomeen? Joka tapauksessa sillon sain Pehtoorilta joulu/synttärilahjaksi lahjakortin sellaiseen. Minulla on vieläkin se ´analyysi´ tallessa (alla), ja tällainen pieni kangastilkkunippukin, jossa onne minulle passelit perusvärit ja neutraalit pukeutumisvärit.

1-8

scan0001

Minut ja ”tyylini” tuntevat, hoksaavat, että ihan olen tuon lapun mukaan kaikki nämä vuoden pukeutunut ja meikkini valinnut! 😀  No nyt vasta tuo hiuksia koskeva osuus on sitten toteutettu. Vai onko sittenkin niin, että luontojaan nuo värit ovat värit ovat olleet parhaiten sopivat. Minulle kyllä väreillä on väliä. Ja niiden sopivuudella keskenään: rosa ja valkoinen t-paitoina ja paitapuseroina tummansinisten, harmaiden ja mustien housujen, takkien ja villapuseroiden kanssa ovat juuri ne, joita minulla on kautta maailmansivu ollut paljon. Hopeaa kengissä, rilleissä, koruissa ja laukuissa en ole koskaan suosinut. Jo ajatus tuntuu mahdottomalta. Kultaiset ballerinat minulla on ollutkin, ja lähes kaikki korut ovat joko kultaa, helmiä tai muovia. 😉

scan0002

Väreistä puheenollen… Kävin eilen iltasella kuvailemassa. Kuvailemassa syyspimeää Oulua. Nyt on kyllä ollut mukavaa, kun ei ole juuri satanut. Eilen oli tosin aika kylmä kun noilla Oulun muutamilla ”poikkisilloilla” pari tuntia kiertelin.

[klikkaa isommaksi]

suurkaupunki-oulu-2

Yllä on kuva Joutsensillalta kohti ratapihaa, mutta tuo bannerissa oleva kuva onkin vähän vaikeampi tunnistaa. Ja kuinka moni tietää, mikä on tuon sillan, jolla seisoin ja otin kuvia Tuiraan päin, nimi? – Se on siis se silta, joka on Alppilan nurkalla, Välivainion K-kaupan vieressä, Paulaharjuntiellä. En minäkään tiennyt ennen eilistä kunnes kotiin tultua kartasta etsin sillalle nimen: Mittamiehen Risteyssilta. Pitkiä valotusaikoja ja päällekkäiskuvausta kokeilin, että sain näyttämään siltä, että Oulussa muka olisi vilkastakin liikennettä iltakahdeksalta. 😉


Mieluisaa lukemista

Olinpa unohtaa koko blogin ja livahtaa taas kirjan pariin hyvissä ajoin…

Syrjästäkatsojan tarinat, Enni Mustosen tähän mennessä neliosainen romaanisarja (Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016)), on viehättänyt minua hyvin paljon. Olen vähän saanut pidätellä, etten hotki kirjoja kerralla. Sarjaan on tulossa ensi keväänä vielä viideskin osa.

ida-erikson

Enni Mustonen alias Kirsti Manninen on kirjoittanut kymmeniä romaaneja, lastenkirjoja, ollut käsikirjoittajana monissa tv-sarjoissa (mm. Hovimäki ja Kotikatu) sekä väitellyt kirjallisuustieteestä ja opiskellut ja tutkinut myös Suomen historiaa, erityisesti kulttuurihistoriaa, mikä näkyy myös kirjoissa. Mutta vain hyvänä asiana. Teksti ei ole akateemista, ei puuduttavaa, vaan elämänmakuista, soljuvaa kerrontaa, silti ajankuva ja miljööt ovat tarkkoja ja aitoja.

Kirjasarjassa eletään ”minun vuosikymmeniäni”, juuri niitä, joita olen eniten tutkinut, joista olen eniten julkaissut: 1800-luvun loppupuolelta 1920-luvulle. Juuri sitä aikaa, jolloin Suomen historiassa tapahtui paljon, jolloin elettiin Suomen taiteen kultakautta, jolloin fennomania voimistui: kirjoissa ja Idan elämässä Topelius, Sibelius, Edelfelt, Eino Leino kuljettavat juonta siten, että on vaikea laskea kirjaa yöpöydälle.

Mustosen näkökulma orvoksi jääneen Ida Erikssonin (piikatytöstä täysihoitolaemännäksi) silmin kertoo suomalaisesta arjesta maaseudulla ja kaupungissa, kertoo arjesta vähäväkisten ja toisaalta suurten taiteilijoiden kautta. Kirja on paitsi Idan ”elämäkerta”, kehityskertomus, siinä myös kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja vastakkainasetteluista.  Ehkä kirjat eivät ole ”suuria historiallisia romaaneja”, mutta minusta mitä mainiointa historian popularisointia, jossa fiktiollakin on iso osansa. Onnistuneesti, todentuntuisesti on fiktio ja fakta kiedottu yhteen.

Ja näihin liittyy sellainen ainakin minulle uusi ja ennen kokematon juttu, että kirjailijalla on Facebookissa sivu jossa hän tuo esiiin niitä arkisto- ja muita lähteitä, joita romaaneja kirjoittaessaan on käyttänyt. FB-sivulla on kirjan henkilöiden elämästä anekdootteja ja paljon kuvia arkistojen kätköistä ja lehdistä, paljon mielenkiintoista lisätietoa kirjoihin liittyen. Ja tietysti lukijat keskustelevat ja kommentoivat Facessa.

Ja nyt Ruokarouvan pariin…


Vasta nyt

Todellakin vasta nyt. Vasta näinä päivinä olen osannut oikein olla, ja olla kotona. Olla siten, että ajattelen ajasta niin, että ikäänkuin kävelen sitä eteenpäin, tai en edes välttämättä eteenpäin, vaan, että vain hiljalleen liikun johonkin seuraavaan hetkeen. Tuntuu, että olen aina(?) elänyt vähän kuin pomppien kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, vaeltanut yksien pitkospuiden avulla eteenpäin, ja sitten taas on pitänyt onnistua pääsemään seuraavan kohteen kohdalle ja selvittää se. On ollut sellainen sisäinen tunne, että ei voi olla, ei elää, jollei koko ajan mene. Ei tapahdu mitään, jos asiat eivät hoidu, jos en tee oikein, olen velvollinen, minun pitää, kuuluu tehdä näin, … Vähän kuin ”Afrikan tähti” -lautapelissä liikkuminen. Sellaiset ”säännöt” on ollut minun pelissäni, omassa elämässäni. Ihan vaan omassa päässäni.

kulkeminen

Nyt vain olen, mikään ei aja kohti seuraavaa ”palluraa”. Tuntuu, ettei minun tarvi, ei vaadita. Teen, mitä haluan. Tai no ei tietenkään ihan noin, mutta kyllä te ymmärrätte.

Tänään olen nukkunut päiväunet! Olen leiponut pullaa! Maanantaina! Lintsannut lenkin. En ole valmistellut mitään. Toisaalta on kyllä suorittanutkin, mutta suorituksen maku puuttuu. Olen vain tehnyt. Miten se mainoksessa sanotaankaan: ”Koska mä voin!”

pullaa_

Pullanleivonnasta on sanottava muutama sananen, annettava muutama vinkki. Tein taikinan mantelimaitoon (Alpro). Ei huono vaihtoehto ollenkaan. Pannaria olen tehnyt jo useinkin siitä, ja mausta on tykätty, mutta sopii näköjään pullaankin. Varsinkin jo tekee mantelipullia. Kolmannes taikinasta muokkaantui tuollaisiksi mantelihäkkyröiksi. Hyviä ne oli, – ja enhän koskaan olekaan väittänyt, että osaisin leipoa jotain kaunista. Paitsi leipää. Teen joskus oikein kauniita leipiä. 🙂

Lopputaikinakin tuli jalostettua jääkaapintyhjennyksen nimiin. Mantelimaito ja joululta jäänyt mantelilastupussi olivat nekin siinä roolissa, ja sitten kaapissa kuukauden ollut Creme Bonjour Lakritsi-tuorejuusto ei ole saanut minua keksimään oikein mitään muuta käyttötarkoitusta kuin, että olen muutamia teelusikallisia suoraan purkista maistellut ja hyväksi todennut. Tänään teinkin lakupullia! Ja sitten se viimeinen kolmannes oli sitruunalakupullia! Lemon Curd -purkin pohjat laittelin pullien päälle ennen paistamista (nuo keltaiset, kiiltävät on niitä).

pullaa_-2

Nyt taidan kulkeutua hakemaan vielä yhden pullan, lasin maitoa ja uppoutua nojatuoliin ja Albert Edelfeltin fiktiiviseen maailmaan (Enni Mustosen romaani). ”Koska mä voin!”

Päivällinen ja muuta touhuamista

sunnuntain-paivallinen-6

”Täältä minä tulen, – tulen isin ja äidin kanssa mummin luo syömään…. ”

Ja sehän se on ollut mummin ykkösjuttu tälle päivälle. Keittiössä olen hyvin viihtynyt.

Minä muistan hyvin kun olin lasten kanssa kaupassa. Toinen heistä oli ehkä noin parivuotias, toinen siihen puoltoista vuotta enemmän. Joka tapauksessa elettiin aikaa, jolloin olin vielä ”kotiäiti” ~ kotihoidontuen turvin kotona ja samalla työstin Keminmaan historiaa. Suunnilleen kerran kuussa roudasin lapset Jääliin, lasten mummulaan, anoppini hoiviin, jotta pääsin käymään päiväseltään Keminmaassa arkistoissa. Ne olivat kullanarvoisia päiviä, sekä lapsille että minulle. Ja niinä päivinä sekä lapset että minä opimme, että isovanhemmilla on eri säännöt ja eri oikeudet kuin vanhemmilla. Olin tuolloin hankkinut kaksosten rattaat meidän ”mutikaisille”, sillä vain puolentoista vuoden ikäero merkitsi sitä, että lapset oli ihan hyvä istuttaa samoihin rattaisiin, mikäli mieli jossain käydä. Ja mehän kävimme, ainakin kaupassa, ja muuten vain kävelyllä liki jokaikinen päivä.

Ja sitten seurauksena toistuvista mummulareissuista lapsetkin oppivat, että mummulassa on eri säännöt kuin äidin kanssa. Eipä ollut yksi eikä ainoa kerta, kun mutikaiset ollessamme kaupassa istuivat noissa kaksosten rattaissaan (joissa oli jonkinlaiset jousetkin) ja lällällittivät yhteen ääneen: ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia!” ja samaan aikaan pomppivat rattaissa ylös alas. Monilahjakkaita lapsia!  😉 – mutta eipä minua paljon kassajonossa naurattanut.

Tuli tämä vaan tänään mieleen, kun olin ostanut Apsulle pillimehua. Ruoan jälkeen sellainen eka kertaa ikinä aukaistiin. Onhan siinä sokeria, lisäaineitakin? … mutta niin vain mummi sellaista Apsulle tarjosi. Ja mitä mieltä oli poika?

pillimehu pillimehu-2 pillimehu-3 pillimehu-4

Vähän sellainen ”ei-voi-olla-mitään-näin-hyvää” – tuntuma tuosta jäi.

Onneksi oli vanhemmillekin tarjolla kaikenmoista hyvää. Kuten on ollut puhetta: syksy on pataruokien aikaa. Tänään padassa oli viljapossun filettä ja ties mitä. Oikeasti en pysty luettelemaan kaikkia niitä aineita, joita jääkaapista ja yrttipenkeistäni tuohon laittelin. Mutta se OLI hyvää!

sunnuntain-paivallinen-5

Ja tänäänkin tuli taas todistetuksi, että sillä on merkitystä, miltä ruoka näyttää….

sunnuntain-paivallinen-4

Jälkkäriksi oli jotain niinkin tavallista kuin mustikkarahkaa, mutta ehkä esillepano teki tuikitavallisesta herkusta astetta parempaa..

sunnuntain-paivallinen

Muutoin päivä mennyt – ihan, melkein, ainakin vähän – väsyksiin asti, kun olen jatkanut kirppikselle keräämistä – vaatehuoneiden tyhjennysprojektia. Nyt alkaa olla väljää, ja auton perä valmiina huomiseen rantautumiseen Paljekirppikselle… Vapauttavaa tämä on.

Uusia juttuja

Kun olimme kaksistaan syöneet, aika hyvin syöneet, istuimme Festassa, merkillinen raukeus, kummallinen helpotuskin, oli läsnä. Olinhan aiemmin hoidellut ei-niin-iloisia-asioita, palannut muistoissa kesään -67 ja matkaan (Izuzun takapenkillä) Pohjois-Norjaan, kuunnellut kaikenlaisia tulkintoja menneestä… Ja oikeasti touhunnutkin melkoisesti. Maanantaista lähtien kun on taas kirpparipöytä varattuna: nyt on vuorossa autotallin ja vaatehuoneiden nurkkien tyhjääminen. Ja toiveissa kerätä Apsun matkakassaan rahaa. 😉 Kirppisrahat kun menevät Aapelin mahdollisen lomareissun rahoittamiseen.

Mutta siis, ruoan jälkeen totesin, että kunpa jaksaisin vielä lähteä iltakävelylle merenrantaan, kuvaamaan odotettavissa olevaa auringonlaskua, mihin Pehtoori totesi, että otetaan pyörät ja poljetaan Nallikariin. ”Jalusta ja kamera mukaan, saat kuvata ja sitten mennään ´yhille´.” Olihan ihan mahdottoman hyvä ehdotus ja niin tehtiin.

nallikarissa-16

Nyt on sitten tässä ensimmäistä kertaa kuvaupotus tuolta äskeiseltä pyörälenkiltä.

Voit katsella kuvat tässä blogialustalla tai sitten klikkaa (mitä kyllä suosittelen) oikeasta ylänurkasta (kaksi nuolta) kuvat erilliseen, isompaan näkymään. Ja voit antaa kuville myös tähtiä. Jos tuntuu siltä, että joku kuva (nyt tai vastaisuudessa) on mielestäsi tähtiä ansaitseva, niin anna sille tähtiä (1-5). Minulle kaikki kuvien arviointi on tärkeää, joten klikkaile jos joku kuva mielestäsi sen ansaitsee…

kuvien-aukaisu

Kuvat.fi -sivustolla aukeaa (oikeassa yläreunassa kolme viivaa, ja kliks) näkymä, josta näkyy kuvan ”metatiedot”, jotka nykyisin itseäni kovasti kiinnostavat, niistä kun oppii aika paljon. Sieltä näet myös, milloin ja mihin aikaan kuvia on otettu.

kuvan-tiedot

Miksikö tästä uuden bloginalustan tuomasta mahdollisuudesta olen niin täpinöissäni? Siksi, että voin nyt ladata paljon entistä enemmän, halvemmalla, yhdellä kertaa, paremmalla kuvanlaadulla, monipuolisemmalla kommentointimahdollisuudella kuvia. Ja tämä kaikki riemu korostunee reissuissa. Luulenpa, että seuraavalla ulkomaan reissulla tekin, hyvät blogiystävät, tästä tulette nauttimaan.

Ja voinpa nyt sitten julkistaa (vaikka olihan tämä jo yhdestä kommentista 😉 aiemmin luettavissa), että seuraava matka edellisen peruuntuneen tilalle on varattu ja tänään maksettukin. Eli kuukauden päästä lähdemme kuin lähdemmekin Japaniin! Lähtö on 12.11. Tämä on suppeampi reissu kuin edellinen aiottu, tällekin on houkuteltu naantalilaisia mukaan, reissu on hieman liian myöhään ehkä, mutta minä niin odotan. Ja nyt on siis mahdollista, että reissuraporteissa on enemmän kuin pari, kolme kuvaa per päivä. 😉

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin….


Melankolinen mandoliinimies, – tai vain perjantai

On aika heijastimille, D-vitamiinille, pihalyhdyille, duffelille, kynttilöille keittiössä, pataruoalle, hanskoille muutenkin kuin pyöräillessä, takkailloille, pateettisille runoille.

Pitkille jutuille isän haudalla. Syksyyn kuuluu pitkät kävelyt hautausmaalla. (Piti kuvista tehdä sellainen upotusjuttu, mutta siirtynee huomiseen. … )

hautausmaalla-5 hautausmaalla

Kuinka kaunis tuo ylläoleva ”lesken” hautamuistomerkki.

hautausmaalla-3 hautausmaalla-4

Erityisesti tämä kosketti. [viimeistään nyt klikkaa isommaksi.]

1-2

Vaikka on syksy, oli meillä melkein kesäruokaa tänään. Okei, lehtipihviä, herkkuani, mutta siihen oheen paitsi ”kiiltäviä porkkanoita”sekä home-made maustevoita, sipulia, mutta myös (Vappendaalin) tomaatti-mozzarella-salaattia. Ja sehän oli ihan mahdottoman hyvää. Sitä teen parin viikon päästä kun tyär tulee kotikotiin.

Tässä ohje melkein suoraan kopioituna Vapun resepteistä. Mie puolitin muuten, mutta laitoin aika reilusti sokeria.

Mozzarellaa ja marinoituja kirsikkatomaatteja
4 annosta

2 palloa hyvää buffalomozzarellaa
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 pieni valkosipulinkynsi
ruukku tuoretta basilikaa
hyppysellinen sokeria
useampi hyppysellinen suolaa
mustapippuria
n ½ dl hyvää oliiviöljyä
n. 4 rkl balsamiviinietikkaa

Huuhtele tomaatit ja puolita ne. Silppua valkosipuli ja basilika pieneksi, sekoita silput tomaattien joukkoon. Lisää suola, sokeria ja pippuri. Muista, että tomaatti vaatii suolaa, jotta sen maku pääsee oikeuksiinsa. Lisää öljy ja etikka. Anna tekeytyä hetken, mielellään puoli tuntia.

Revi mozzarellapallo ronskisti käsin kahtia. Aseta lautaselle ja lisää viereen marinoituja tomaaatteja. Valuta tomaattien marinadia myös juuston päälle ja tarjoile.

tomaattia_

Ja  huom: kunnon puhveli-mozzarellaa, ei mitään pirkka-kumipallo-halpis-versiota tähän. Ambrosiosi tms. pitää olla, jos kerran haluat hyvää. Raaka-aine edellä tämäkin ohje.

Nyt on lopetettava: Nyt odottaa ”Vain elämää” ja Hector! Minä olen kipuillut murrosikäni ”Herra Mirandosin” etc. parissa (minulla on vieläkin LP:t tallessa). Ehkä Mandoliinimies on sittenkin juuri tämän päivän biisi. Joten nyt vain toivottelen hyvää perjantaita…



Tuhraantunut torstai

Ei välttämättä ole ollut mikään isojen onnistumisten päivä tänään. Paljon pieniä kämmejä ja ajan tuhraantumista ihan ilimanaikuseen. Aamupäivällä äidin luona meni parituntinen ja hommat muutoin ihan hyvin, mutta että sähläsin pankkiyhteyden kanssa ihan käsittämättömän kauan. Ja merkonomiäitini (vaikkei paljon mitään enää näekään) ei pidä siitä, että hänen ”reskontransa” ei ole siististi ja huolella hoidettu.

Noh, Caritaksesta päätin pitkästä aikaa mennä luovuttamaan verta. Hienoa, – siellä ei ollut paljon ketään, ei jonotusta, uusitut isot tilat, eikä ”ennakkotarkastuksessa” ilmennyt mitään syytä, miksen voisi luovuttaa. Ja sitten taas! Eihän minulta löydy sellaista suonta, mistä luovutus onnistuisi. Kuinkahan mones turha reissu Veripalveluun? Niin monta monitusta kertaa olen käynyt kyynärtaipeeni kipeiksi pisteltävänä, että voi olla, ettei se viidenkymmenes luovutuskerta, joka on enää kahden luovutuksen päässä, koskaan tule täyteen. Niin ajattelin kun sieltä päivällä lähdin. Nyt olen jo taas eri mieltä; josko siis ensi viikolla uusi yritys.

Yrttipenkkieni satoa olen tänään(kin) pakastellut, ja siitä yhteydessä yhden keraamisen kulhon onnistuin pudottamaan. Mutta yrtteihin liittyvä onnistuminenkin. Broilerfileiden oheen tein vuohenjuustosalaatin (paistoin kiekot pikaisesti pannulla) ja sen päälle laittelin rosmariinia silppuna ja pienen lorauksen hunajaa. Yksinkertaista ja helppoa.

1

Ruoasta puheenollen, tein huomiselle kauppalappua, viikonlopun kotikokkailuja varten, – pitkästä aikaa kotona koko viikonloppu – ja viinisieppaatilannetta arvioin. Luulenpa, etten ole muistanut tätä italialaista, Montepulcianon viiniä täällä suositella. Toin sitä viime syksynä parikin kertaa Haaparannasta, nyt sitä saa Alkostakin. Joten jos haluat viikonlopun takkailtaan juustojen oheen tai varsinkin hyvän lihapadan kanssa nautittavaksi makoisan viinin, niin hae tämä huomenna.

Ja vielä blogiuudistusasiaa. Nyt on sitten bannerikuvakin tässä blogiteemassa, – tosin laatu noin suurena otsikkokuvana kärsii aika lailla, mutta josko löytäisin toisen ratkaisun. Kirjasinkoko ja -laji on edellistä hillitympi, palstan molemmat reunat tasattu, jyrkkä musta-valkoisuus lievennetty, valikko siististi yläreunassa, Insta-logo ja -linkitys toimii… Vielä kun palstojen leveyksiä onnistuisin säätelemään… Merkillisen kauan olen tuohon saanut menemään aikaan. Jos lasken, että digitoimistot pyysivät 60 € + alv. tunnilta, niin olen hurjasti säästänyt tänään. Tosin digitoimistossa ei varmaan olisi mennyt noihin hommiin montaa tuntia. Ai niin, uudenlainen kuvaupotus onnistuu!! Sen näette vasta huomenna.

Tämä uudistustouhu on tuonut hyviäkin seuraamuksia: keskustelu on ollut vilkasta, ja lukijakyselynkin myötä taas muistan, että teitä tosiaan ”silläkin puolella” on. 😉

Kommentointi edelleen tervetullutta!



Lukijakysely ja aamukuvia

Heti tähän alkuun lukijakysely (liittyen blogiuudistukseen).

Klikkailethan vastaukset ja voit lisäksi vielä kommentoida joko kyselyyn tai tavallisesti kommentteihin (jotka kyllä ovat minusta paljon fiksummat kuin aiemmin).


Tänään en ole paljon uudistuksen parissa ehtinyt olla. Lähdin varhain vielä pimeään aamuun. Pakkasta oli yöllä ollut muutama aste, ja kyllä vielä ennen seitsemääkin oli miinuksella. Mutta aurinko nousi! Aamun valo ja vedenpintojen tyyneys oli huikea.

Oulujoki höyrysi (ei kylläkään niin paljoa kuin olin toivonut), mutta sitten sainkin kuvatuksi jotain ihan muuta. Aamurusko ja sen vastarusko olivat ihan pastellisävyissä, karkkivärejä olivat, mutta jos lokakuussa näkyy jotain värejä, niin sitten saavat olla vaikka minkä sävyisiä. Taisin onnistua eka kertaa ikinä kuvaamaan maapallon varjon, vaikken todellakaan yrittänyt.

syksyinen-kaupunki-19

Kun nyt – ainakin vielä – on mahdollisuus, niin kuvat kannattaa ehdottomasti klikata isommiksi. Niistä saa muuten aika hienon läppärin taustakuvan; luvallani saatte ”pölliä”.

Vaikka olen sosiaalisessa mediassa monellakin foorumilla enemmän tai vähemmän aktiivinen, en yleensä ihan samoja kuvia joka paikkaan laita, mutta näitä olen nyt jaellut sekä Instaan, oman FB-bannerin päivitin näillä, Oulu tutuksi -ryhmään lähetin ja vielä meidän luokkakokoussivustolle ja perheelle whatappiin.

syksyinen-kaupunki-18

Nämä kuvathan otin siitä kohtaa, jossa otin yhden vuoden Kuukauden kuvasarjan: Puutteenperän 11 kuukautta” (2010). Noista kuvista näyttää osa hävinneen, mutta se mikä minua noita kuvia katsellessa ilahduttaa, on se, että olen minä ainakin noista ajoista kehittynyt kuvaajana. 🙂 Seuraava vuosi ”Merikosken yläkanavan 12 kuukautta” osoitti jo vähän kehittynyttä kuvaamista, mutta, mutta…

Aamulenkin ja kuvien jälkeen päivä kuluikin huushollatessa ja siivotessa. Kunnes sitten illansuussa saatiin Aapeli hoitolaiseksi. Sellainen vapaapäivän tuntu on tänään ollut. Hyvä päivä tänään.



Uudistuksen tuulet …

Miltä näyttää?

Blogin ulkoasu on kaivannut uudistusta ja toiminnallisuuden parantamista jo kauan. Mobiililaitteisiin sopiva = responsiivinen versio olisi toiveissa saada aikaiseksi. Ja www-sivustoni perkaaminen ja laittaminen wordpress-alustalle, layoutin uusiminen ja kaiken kaikkiaan iso remontti tähän minun jokapäiväiseen harrastukseeni, elämäntapaani on nyt alullaan.

Ja joku roti pitäisi saada myös sivustoni koolle. Se on jo melkoinen (= 20 Gt), ja sitä myöten myös sen hostaamiseen menee melkoisesti rahaa; web-hotellin kuukausimaksu ei enää ole ihan pieni, eikä huomaamaton menoerä. Kuvien julkaisua on joko vähennettävä, ehkä vanhoja ryhdyttävä poistamaan (mitä todellakaan en halua) tai luovuttava kaikkien kuvien isommaksi klikkaamisen mahdollisuudesta. Tai opeteltava keino, miten kuvat.fi -sivuston kuvat voisi upottaa tähän blogiin… ja vaikka ja mitä muuta. Paljon sellaistakin, mihin minun taitoni eivät riitä.

Olenkin pyytänyt tarjouksia muutamasta digitoimistosta tai freelancer-verkkosivukehittäjiltä tavoitteena sivuston ulkoasun uudistaminen ja eri osien yhdenmukaistaminen. Nyt on sitten tullut tarjouksia. Ja kyllähän se niin on, että olisi luovuttava kaikista matkahaaveista, jos meinaisi koko urakan jollekin antaa tehtäväksi. Täytyy luopua uudistuksen laajuudesta, reivata tarjouspyyntöä vähäisemmäksi ja tyytyä pienempään muutokseen ja tehdä itse!

Tässä on nyt yksi pieni askel siihen suuntaan. Sellainen koevedos. Mielipiteitä? – Toimiiko entiseen tapaan? Aukeaako sujuvasti tabletilla ja luurilla? Onnistuuko kommentointi. Entäs sivupalkissa Etsi-toiminto, näkyykö Instagram? Aukeavatko kuvat isommiksi klikkaamalla?

Kertokaapa jos joku ei toimi, jos layout ei miellytä… Tai jos vaikuttaa hyvälle.

syksyinen-kaupunki-15

Aurinkoinen, oranssi-keltainen Oulu

syksyinen-kaupunki-8

Minulla jäi vähän päälle perjantainen näyttötutkinnon simultaanitehtävä: ”Syksyinen kaupunki”. Kun Oulussa ei todellakaan ole ollut ”VATTI-keli”, eikä gamuteistakaan tarvinnut välittää, niin monta tuntia kiertelin Canonin kanssa Oulun puistoja ja rantoja… Päämäärätöntä kulkemista, päämäärätöntä kuvaamista. Ihan vaan omaksi ilokseni kuljin Ainolassa, Toivoniemessä, Hupisaarilla. Parisataa kuvaa tuli ihan vahingossa.

(kannattaa klikata isommiksi)

syksyinen-kaupunki-10

Olen tänään laittanut myös eilisen juryn lausunnoista pääkohdat kuviini. Niistä voi ottaa opiksi muutkin kuin minä… 🙂 Niistä näkyy, mikä on mennyt pieleen ja missä olen onnistunut.

KLIKS

syksyinen-kaupunki-13

Tuossa yläkuvassa näkyy suistoalueen yli kulkeva ns. kauneuspato. Siellä aina jotkut hurjapäät käyvät kävelemässä, ja kyllä se tänäänkin oli houkuttelevan näköinen, mutta enpäs edes alkupäähän mennyt, vaikka siitä olisi varmasti saanut hulppeita kuvia. Siinä on (ainakin) kerran sattunut kohtalokas onnettomuus, kun 60-luvun lopussa (silloin ikäiseni) poika, jonka veli oli myöhemmin koulukaverini, oli padolla kun voimalaitoksen padot aukaistiin ja 10-vuotias poika jäi seisomaan padolle. Palokunta tuli paikalle ja kaksi miestä lähtivät pienellä veneellä pelastamaan poikaa, mutta joutuivatkin itse kovan virran viemiksi ja hukkuivat. Poika pelastui.

syksyinen-kaupunki-9

Haastesivullakin on nyt kansio ”Syksyinen kaupunki”. Laitelkaahan kaikki kuvailijat sinne omia otoksianne.

syksyinen-kaupunki-11

Kuva-asioiden lisäksi vielä muutenkin ”purkanut” viikonlopun reissua, enää univaje paikkaamatta, enkä oikein taida ajoissa tänäänkään ehtiä nukkumaan: pikkuisen on jäänyt viime tinkaan valmistelu huomista haastattelua varten. Radio-ohjelmaan (suomalaisten aikakäsityksistä, tulevaisuuden uskosta etc.) olen luvannut aamulla olla tietäväinen. Omaan väitöskirjaani olen tutustunut pitkästä aikaa, ja kyllä se paikoin ihan hyvää analyysiä ja tutkimusta on. 😀 Onneksi haastattelu ei tule suorana ulos. Mutta nyt on jatkettava omien luentojen etsimistä ja opiskelua. Kaikkea sitä. 😉

Näyttöviikonlopun lopulla

Mietin, että millainenhan fiilis olisi, jos asiat olisivat menneet toisin, jos olisin saanut toisenlaisen palautteen? Sellaisen kuin odotin.

Olen palannut Torniosta, poikkeuksellisen myöhään, vaikka lähdin ”kesken kaiken” (Apsu oli erinomainen syy jättää viimeinen palautetunti kokematta). Keli aurinkoinen, haapojen liki tuliset, keltaiset pilkahdukset maisemassa, vaakaan paistava lokakuun ilta-aurinko, vilkas vastaantuleva liikenne, sujuva, onneksi vielä kesärajoituksilla kulkeva etelään suuntautuva liikenne (Iin hirvikolari lopultakin vain pieni hidaste) ja hyvä mieli… Ilolla ajelin.

Kun täällä Tuulestatemmatussakin on käyty kiitettävän vilkasta keskustelua näyttötutkinnoista yleensä ja VAT-koulutuksesta erityisesti, niin jouduttepa/saattepa vielä tuntoja kuluneesta viikonlopusta, minun mokistani/onnistumisistani. Tuntoja siitä, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä arvioijana ollut joutuu/pääsee arvioitavaksi, arvosteltavaksi.

Saimme eilen illalla, ennen puolta yötä sähköpostitse henkilökohtaisesti tiedon siitä, miten oma näyttötutkinto oli mennyt. Saimme vain ”arvosanat”, tänään sitten niille perustelut ja palautteet. (Ja olenhan jo monta kertaa aiemmin kertonut, että minusta tämmöinen on erinomaisen hyvä tapa edistää oppimista.)

Arvosteluasteikosta sen verran, että siinä on seuraavat ”tasot”  (oma muotoiluni asiasta):

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Me kaikki kymmenen mukana ollutta selvisimme ilman hylättyjä. Suurin osa meistä sai useimmista sarjoistaan kommentin ”uusittava”. Vain yksi sarja ennakkotehtävistä ja yksi sarja perjantaina kuvatuista simultaaneista ylsivät mainintaan ”Hyväksytty”. Minä en todellakaan ole kumpikaan noista. Joten ei vieläkään kovin korkea ole tällä kerralla läpäisykerroin.

Tänään sitten aamulla kohtasimme ”juryn”, johon kuuluu kolme henkilöä: yksi opetusalan edustaja (Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnasta opettaja), yksi edustaja työntekijöistä (freelance kuvaaja) ja työnantajan edustaja (yrittäjä, joka tässä kokoonpanossa on myös näyttötutkintomestari, joka on oltava raadissa). Jury kertoi aluksi arvosteluperusteista, myös siitä, miksi ”hylkäysprosentti” on niin korkea, minkä jälkeen meille toden teolla selvisi, että näyttötutkinto tässä vaiheessa opintoja on ”vain” välivaihe, tärkeä sellainen. Että tämä on ”osatentti”, kuten kaltaiseni 80-luvulla opiskellut asian miettii. Tämä oli myös preli, tämä oli myös ”valmistava”, seuraaviin tutkintoihin valmentava, välivaihe, ja mitä kaikkea. Aloin, ja aloimme, tajuta, että tämä ei todellakaan ole LOPPUtentti. Tämä on yksi vaihe.

Kyllähän tänään meidän sarjoja arvioitaessa opin enemmän kuin aikoihin. Kirjoitin monta sivua muistiinpanoja.

1

Ja ehkä sittenkin, lopultakin, eniten omaksi ihmetyksekseni, minä pärjäsin ihan hurjan hyvin.  Ei yhtään täyttä hylsyä, eikä suinkaan kaikkia ole uusittava. Olen ihan tavattoman yllättynyt varsinkin siitä, että repparini ”Kauppahallin kalakaupan aamu” oli toinen niistä (2/10) reppareista, joka ”pääsi läpi” ~ vaatii vain pieniä kuvankäsittelyllisiä korjauksia. Jihuu! (Kiitos, kalakauppa (MP) kauppahallissa!!!) Reppari on ollut minulle vaikein… ja nyt se on melkein tehty,

Näin ne ylipäätään menivät:

6 Reppari: täydennettävä
7 miljöö: täydennettävä
8 henkilö: uusittava
9 maisema: täydennettävä
10 miljöö: uusittava

Eli vastoin omia (ja muiden?) odotuksia pärjäsin todella hyvin. Aapeli leikkipuistossa (tiesinkin) ja eilinen (huoh!) simultaani vaativat uusinnan, mutta muut vain täydentämistä, korjaamista etc. Wuhuu!

4

Jopa porokuva maisemasarjassa sai kiitosta.
Oikeastaan aika paljon kiitosta.

Laittelen huomenna kuvat.fi -sivulleni tarkempia
kommentteja hyväksytyistä ja hylätyistä kuvista…
KLIKS

Nyt on sellainen ”tehty työ, paras työ” -fiilis.
Ja että työ jatkuu…