Milloin tämä alkoi?

Milloin minun elämästäni tuli tällaista? Milloin tämä alkoi?

Missä vaiheessa kävi niin, että alkoi yhä enemmän arvostaa levollisia yöunia. Missä vaiheessa ne kävivät yhä harvinaisemmiksi?

Jossain vaiheessa sitä alkoi keksiä selityksiä, tekosyitä, miksi ei osallistunut kaikkiin mahdollisiin illanistujaisiin, miksi ei lähtenyt kaikkiin pyydettyihin opiskelijabileisiin ja miksi ei innostunut vapaaehtoishommista tai uusien harrastusten kokeilusta. Jo aika pitkään on mennyt niin, ettei tule edes keksittyä mitään juttuja tai tekosyitä osallistumattomuudelle, vaan kylmänrauhallisesti vain toteaa, että ´taidanpa jättää väliin´, ´ei vanha enää jaksa´.

Olen aina tykännyt kengistä, joilla on hyvä kävellä, jotka ovat tukevat ja joilla ei tarvitse liuskastella. Mutta mistä lähtien nämä seikat ovat alkaneet olla ainoat kriteerit kenkien valinnassa. Ehkä samaan aikaan kun ei enää ollut mitenkään tavatonta lähteä goretex-kamppeissa kaupungille hoitamaan asioita. Ilman huulipunaa ja sopivaa huivia en sentään lähde vieläkään.

Kovin pitkään ei ole jatkunut sellaista, että arvostan autossa sitä, että siihen mahtuu yhtä aikaa takapenkille lasten kiinteä turvaistuin ja silti takakonttiin äidin pyörätuoli. On aikaa siitä, kun punainen väri ja nopea kiihtyvyys nollasta sataan olivat minulle kovin mieluisia, jolleivät mieluisimpia juttuja autoista puhuttaessa. Aika paljon on siitä aikaa.

Mistä lähtien kalenterissa on alkanut olla enemmän erilaisia terveydenhoitoon liittyviä juttuja (lääkäri, labra, fysikaalinen hoito etc.) kuin kulttuuritapahtumia (teatteri, esitelmätilaisuudet, näyttelyt, konsertit, etc.)? Ilmoitus kortisonipiikille pääsystä ilahduttaa enemmän kuin lippujen saaminen jonkun kaupungissa vierailevan artistin konserttiin.

”Kyllä tästä minulle riittää loppuelämäksi!” – oikeastiko kuulin tuolla tavoin joku viikko sitten sanovani? Pitkäänhän olen jo käyttänyt termiä ”entisessä elämässäni”.

ennen-2

 Milloin tässä on näin käynyt?

Duunari-opiskelijan kotiinpaluu

Kotiin palattua mietin tovin, miten on niin paljon postia, laskuja, kasteltavia kukkia, purettavia laukkuja… Olenhan ollut vain viikonlopun Torniossa, kouluviikonloppu takana. Mutta niinhän se olikin, että matkaan lähdinkin jo viikko sitten. Mökkiviikko oli alla, ja sitten lähiopetusjaksolle Tornioon. Ihan duunarimeiningiksihän se siellä meni.

2016-10-30

Tein kollaasin kolmesta kuvasta (kuvat Elisa Vääräniemi)jotka kuvausparini otti. Paljon reippaampi raksaminäni oli studiossa kuin todellisuudessa 30 vuotta sitten. Kuten eilen jo kerroin, minulla ei ollut mitään rekvisiittaa/kamppeita kuvauksia varten, joten kehittelimme yhdessä tällaisen lookin. Haalari ja vallan erinomainen remppaduunarin tukkapanta löytyivät koulun hyvin vaatimattomasta ”puvustosta” ja sitten kävin ruokiksella Ica Maxista ostamassa, paitsi aamiais- ja evästarpeet, myös vasaran ja työhanskat. Ei ollut ollenkaan vaikeaa olla mallina. Rooli tuntui hyvin omalta. Paitsi raksavuonna myös kolmena Hailuodon kaivauskesänä pukeuduin haalariin, joten minulle mitä ominaisin kampe. 😀

Ja niin taisi minun mallinikin tuntea itsensä luontevaksi asussaan. Ainakin minusta hän soveltui siihen mitä parhaiten. Ottamani kuvasarja on täällä. Olisin halunnut taustaksi kesäisen järvenselän ja koivunoksia etualalle, tuo ”betoniseinä” tausta ei oikein sovi herkän E:n taustaksi. Pieni sumuisuuskin, tai ”kesäillan utuisuus”, olisi ehkä ollut hyväksi, jos sellaisen olisin osannut valaista ja tehdä.

Eilen ja tänään tuli kyllä paljon uutta tietoa ihon muokkauksesta kuviin, joten oikein odotan, että huomenissa on aikaa kokeilla saatua oppia. Juuri nyt (taas) tuntuu hyvälle, että huomenna ei ole mentävä kampukselle, eikä opettamaan, vaan voin jatkaa yksikseen opiskelujani kotosalla.

Tänään kotiin tultua oli  – kuten jo tavaksi on tullut – ruoka valmiina. Myös flunssainen pikkuperhe oli ruokapöydän ääressä kun minäkin kotiin ehdin.  Pehtoori oli taas leiponut!

cupcake

Cupcake-kuorrute kevennetty versio, ei siis voita ja tomusokeria ja keltuaisia, vaan mascarponea ja tomusokeria. Hyvää oli, oikein hyvää.



Torniossa studiossa

Torniossa kaikki hyvin. Ei sada, ei myrskyä, ei ole mieletön pakkanen. No ei olisi paljon haitannut, vaikka olisikin, sillä koko päivän olemme olleet sisällä. Ei mitään miljöö- tai repparitehtäviä Tornio-Haaparanta -alueella. Oli studiopäivä. Aamulla arvottiin kuvausparit ja arvottiin koulusta ”studiot”, jonka kanssa ja jossa ”rooli”kuvaukset oli tehtävä. Kouluun piti/sai tuoda rekvisiittaa/rooliasuja, joiden kanssa halusi tulla kuvatuksi, mutta kun tieto tästä tuli, olimme mökillä, joten minulla kokin kamppeet, historiantutkijan vermeet, tms., joita olisin voinut harkita rekvisiitaksi, olivat kaikki kotona. Siispä minulle oli keksittävä koulun pukuvarastosta jotain sopivaa ylle. Näette sitten huomenna.

Minulle sattui erinomainen kuvaaja, joka sitten oli vuorostaan mallinani. Hyvä malli olikin. Ja hänellä oli vintagepuku tai siis 70-luvun Marimekko-puku ja hattu asuna. Yritin kuvailla. Vaikka meillä homma yhdessä sujui, oli hauskaakin, niin kyllä studioissa työskentely syö naista ihan erilailla kuin ulkona tepastelu ja kuvaaminen. Ja henkilökuvaaminen minulle on kovin vaikeaa vieläkin. Jollei lasketa Aapelia. 🙂

Olisi tuolla toisessa opiskelija-asuntolassa meidän kurssilaisilla bileetkin (= yhdessä alkoholin nauttimista opiskelijasolussa), mutta eipä ole jaksettu meidän neljän hengen majoituksesta mihinkään lähteä. Kameratarvikkeista ja näytöistä keskusteltua. Kuvia katsottu. Tällaista on valokuvauksenopiskelijoiden lauantai-illan huuma. Ainakin tällä kertaa. 😉

Tosin voi olla, että rauhallinen ilta ei oikein tästä jatku, sillä naapurikämpästä, jossa asustaa vakkari-Lappia-opiston opiskelijoita (nuoria) kuulostavat aloittalevan reippaanlaista  lauantaiehtoota. Hohhoijaa…

Studiokuvausoppiin

Olisinhan minä voinut vielä jäädä. Jäädä mökille. Aapelillakaan ei olisi ollut mitään sitä vastaan. Eikä muiden kuin minun olisi ollut ”pakko” vielä lähteä, mutta kun tuntuivat olevan enemmän, vähemmän flunssanalkuisia päätti myös pikkuperhe ja Pehtoorikin lähteä kohti kotia. Kotimatkalla tekivät mutkan Tornioon, jossa lupasin Ofeliassa tarjota hampurilaislounaan ja samalla näkisivät kouluni.

Ofelian täyslihahampurilaiset ja bataattiranskalaiset kelpasivat perheelle, ja minä pikkuisen harmissani jouduin jättämään heidät vielä ravintolaan, Pehtoori jatkoi sitten kotimatkan lopun nuorten kyydillä.

Ja minä olen viettänyt päivän pitkään iltaan asti studiokuva-palautteiden äärellä. Kesän ja syksyn lähiopetusjaksoilla opena ollut JH on taas vaihtunut AL:iin. Kovin ovat nämä meidän opettajat palautteen annossaan, vahvuuksissaan ja sanomisissaan erilaisia. Täydentävät toisiaan. Eivätkä ole kovin ristiriitaisiakaan. 😉 Minun Aapeli-sarja sai aika mukavat kommentit, ei ollut mitään pahasti pielessä. Jee.

1-2

Nyt opiskelijakämpässä katsellaan ”Vain elämää” ja mietitään huomista studiokuvauspäivää. On tiedossa tekemistä ja oppimista yllin kyllin.

Saariselällä luontohavaintoja ja historiasta sananen

1-11

Kettu Kaunispään etelärinteellä. Piisami Hangasojassa saunavesienottopaikalla. Lapintiainen (ei kuvassa) pihapiirissä. Poroja vähän siellä ja täällä. Paljon niitä. Merikotka Saariselän kappelin yllä.

Luontohavaintoja siis aika paljonkin. Kamerassa juuri tänään yleislinssi (24 – 105 mm), joten kaukaa kuvattuna otokset – niistä, joista edes kuvat onnistuin ottamaan – ovat surkeita, mutta ovatpahan ”todisteita” siitä, että olemme liikkuneet silmät auki. Eilen kettu meni mökkipihan poikkikin, mutta ei edes tällaista kuvaa siitä.

1-13 1-12

(merikotka-havainto varmistettu, – kiitos EH)

Olemme siis olleet liikkeellä. Lenkillä asfalttireitillä, nousimme Kaunispäälle pikkuteitä, tultiin alas talvikävelyreittiä. Tänään mummi oli Aapelille mieluisin rattaiden pukkaaja. No, sehän sopi. Ja kyllä lämmin tuli! Ei lunta, vähän pakkasta.

Käytiin kylillä myös muutamassa liikkeessä, ja sielläpä näin sen minkä tiesin tapahtuneen. Keväällä, monien värikkäiden ja työteliäiden vaiheiden jälkeen, julkistettiin ”Pieni pala Lapin historiaa”, johon käytin paljon aikaa ja rahaakin (josta enin osa on kyllä tullut takaisin), ja palaute projektista oli lopulta aika hyvä. Saariselän Sanomissa, jotka tänään otin Kuukkelin eteisestä mukaani, Vesa Luhta kirjoittaa kirja-arvostelussaan mm. näin:

  — Lopulta [Skantsin] työ paisui käsistä, kirjoitusliuskojen määrä läheni viittäsataa. Tässä vaiheessa Oulun yliopiston historiantutkija Reija Satokangas astui kuvaan. Hän karsi kovalla kädellä rönsyjä, ja teki tekstistä kompaktin paketin, oikoluki ja hioi lopuista teksteistä kirjan Skantsin luvalla ja hänen tyylinsä säilyttäen. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.

Olen iloinen, että arvostelija (joka oli läsnä julkkareissa ja on LS:n hyvä tuttu) kertoi käsityksensä kirjan synnystä. Noin minä sen koin. Ja kun kirjan pieni painos oli jo juhannukseen mennessä myyty loppuun, oli LS saanut ison kustantajan toisen painoksen taakse. Annoin tekijänoikeudet osaltani, mutta, mutta… Olen tässä miettinyt, että mitä se tarkoittakaan? Se, että antaa tekijänoikeudet?

Minun mielestäni ei sitä, että huolella suunnittelemani, kuvaamani, tekemäni layout revitään rikki ja tehdään ihan eri näköinen . Ihan erityisesti koskee kirjan kantta, joka oli ”mun”. Tein sen huolella, tyylikkääksi, rauhalliseksi, myyväksikin (linkkien takaa löydät kirjan uuden ja vanhan kannen). En tiedä, mitä kaikkea tekstille on toisessa painoksessa tehty, mutta tekijänoikeudet antaessani toivoin, että kirjassa olisi maininta, että toisen painoksen toimitustyön on tehnyt joku muu kuin minä. Nyt sitä mainintaa ei ole, sikäli kuin kaupan hyllyssä selaamastani kappaleesta näin. Kieltäydyin ostamasta kirjaa. 😉 Jos olisin vielä duunissa, yliopistossa tutkijana ja opettajana, olisin varmasti enempikin kiusaantunut tällaisesta. Nyt en taida jaksaa tätä enempää ryhtyä asiasta reklamoimaan.

Joka tapauksessa Hipputeos on kustantanut toisen painoksen kirjasta, mikä ensimmäistä painosta vaille jääneille kerrottakoon. Ja kirjan ensimmäistä painosta on ainakin yliopistojen kirjastoissa lainattavaksikin.

Historiaa tärkeämpää on tänään ollut nykypäivä, tämä päivä. Kaikki nämä rakkaat, jotka täällä Myötätuulen pirtissä ovat tänään olleet, ruokapöydässä istuneet, takkatulen ääressä iltaa viettäneet. Hyvä päivä tänään.

Lapin luonto ja lähiruoka

1-6

Mistähän minä kertoisin?

Pitkistä yöunista, levollisesta aamiaisesta, jolloin Apsu oli ainoa, jolle ei puuro kelvannut. Jukurtti, juusto ja maito kyllä maistuivat. Mietimme, mihin lähdemme, mitä teemme?  – En ollut ainoa, jolla oli perjantaiolo. Ehkä siksikin, että oli päätetty, että tänään on parhaan ruoan päivä. Tänään on juhlaillallinen. Mutta sitä ennen oli aie ja toive liikkua, ulkoilla ja saunoa kunnolla.

Ehkä kannattaisi kertoa siitä, että täällä ei ole satanut lunta, kuten kai suunnilleen kaikkialla muualla maassa on. Aika kylmä (- 2 C) lenkillä sittenkin oli; täällä kuitenkin jo lähtöoletuksena on pukeutua kunnolla, joten emme paleltuneet. Luttojokivartta kävelimme, vuorotellen rattaita pukkaillen, kohti Palo-ojan siltaa. Olisi ollut mahdollisuus lähteä kapuamaan kohti Kaunispään huippua, mutta päätimme palata samaa reittiä takaisin. Ihan vain senkin takia, että reitin varrella oli lumensäilöntäpaikka, josta juuri isolla kaivurilla lastattiin kuorkkureiden lavalle lunta (ensilumen latua tehdään vauhdilla, – enemmän, vähemmän keinotekoisesti) ja tuommoinen touhuhan on parasta, mitä Aapeli voi patikkareitin varrella nähdä.

1-3

Solisevat purot, kauniit metsäkankaat ja muurahaisyhdyskunnat ovat ihan samantekeviä, kun on mahdollisuus nähdä keltaisten, isoäänisten, massiivisten koneiden liike ja voima.

1-9

Reilun kahden tunnin patikan jälkeen pikaisesti Kuukkelissa hakemassa loputkin tykötarpeet illan juhlaruokaa varten, ja sitten paluu mökille. Takkamakkarat myöhäiseksi lounaaksi, ja muut jäivät levolle, päikkäreille, mutta mie lähdIn Kutturantien varteen hakemaan jäkälää ja Jäämerentien varteen ottamaan kuvia. Sitten rantasaunaan. Puroon uskaltautui vain Juniori.

1-2-2

No kun kerran juhlapäivä oli, niin oli aika aloittaa ajoissa sapuskan teko: käristystä ja puikulamuusia, ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloja. Lähiruokaa, juhlaruokaa, mökkiruokaa. Viininä oli Sodankylän Alkosta ostettu ”joulu-Amarone” Ei millään muotoa huono, eihän amaronet ole. Mutta. Mutta tuolla rahalla saa kyllä parempiakin viinejä, parempiakin amaroneja (ainakin Haaparannasta). Mutta yhtä kaikki. Söimme hyvin. Apsu tykkäsi muusista ja käristyksestä, yhdessäolosta ruoan jälkeen mökin lattialla. Juhlapäivä.

Leppoisaa lomailua

2

Vähän erilainen patikka tänään. Emmaljunga-ystävällinen reitti oli löydettävä. Kyllä meinasi minua naurattaa tämän jonon kannoilla kulkiessani. Arvaattekos, mikä Lapin tunturien kupeissa, kurujen kyljissä Apsua eniten hämmästytti? – Orava? Isosti soliseva tunturipuro? Muutamat satunnaiset lumihiutaleet? Isot korkealle nousevat kelot? Mikä hämmästytti? Mikä sai pojanpojan katseen nauliintumaan näin?

2-3

ISO metsätraktori, joka nähtiin Kaunispään rinteessä! Sitä olisi voitu katsoa vaikka kuinka kauan.

Porukalla oltiin ulkoilemassa parisen tuntia, ja kun oli Apsun sapuskan ja päikkäreiden aika, palasimme mökille, ja me Pehtoorin kanssa ryhdyimme laittelemaan pihalle ja puihin valoja. Uusia tuikkusarjoja ja kolme isoa lamppua olin saanut systeriltä syyskuisen autotalli/varastosiivousurakan jälkeen. Hänellä kun noita valoja oli isämme peruina varastossa eräskin laatikollinen. Isällä oli tapana valaista mökkitienoonsa niin, että varmaan erottui lentokoneisiin asti. Nyt hyvin pieni osa tuosta valomerestä on meidän mökkipihassa.

Iltapäivällä sain viimeistellyksi tehtävät kouluun: ”Henkilökuva studiossa vol. 2” pitää palauttaa huomiseen iltaan mennessä, joten ihan hyvissä ajoin olen. Viiden kuvan sarja Apsusta Rantapellon kotistudiossa näyttää lopulta tältä. Viikonloppuna on taas lähiopetusjakso, jolloin sitten tulee kommentointi, analyysi, arvostelu. Osaanpa itsekin nähdä heikkoudet, mutta nyt mennään tällä sarjalla.

Ja mökkiolo jatkui lomatunnelmissa rantasaunoen, porukalla ruokaa tehden, vähän ”kokkikouluakin” nuorille pidin. Rauhallista peli-iltaa ei Aapelin läsnäolo oikein salli, mutta mitä väliä sillä on. Juniorin kanssa olemme kovasti toivoneet kirkkaita iltoja ja öitä; nyt olisi aurinkomyrskyjä, revontuliakin, mutta eipä mitään näy, kun taivas on paksun harmaan pilvikerroksen peittämä. Mutta eipä sekään haittaa, – syyslomailu jatkuu!

Tässä vielä kuva Piinasta Kummituskämpän edessä. Piina on pikkuperheen nuorin koira. Maisa ei enää jaksa Lappiin tulla, ja Unski ei ulkoile, vaan nukkuu Tuulentuvassa … Unskin vaellusvuodet ovat jo ohi.

2-4