syyskuu 2016

Helsingin lämpimästä aamupäivästä Ouluun. Vain pari päivää pois, ja kotiintullessa tuntuu, että asioita on ruuhkautunut. Silti, tai siksi, oli kiva tulla kotiin.

Taas kerran tuli todetuksi, että Helsingissä on kiva käydä, mutta en siellä haluaisi asua. Rantapellossa on hyvä asua.

Leppoisa lauantai Helsingissä. Nukuimme pitkään ( = klo 8), nautimme pitkän kaavan mukaisen aamiaisen, ja kun ilmoitin olevani lähdössä shoppaamaan kaupungille, tyär ja mies ilmoittivat lähtevänsä mukaan. Hyvä, hyvä.

Löysin huivin, toisenkin, tyttärelle synttärilahjaksi Soda Stream, T-paidan, mökille lautasliinoja ja Apsulle farkut. Ja sitten löydettiin Pehtoorin kans meille uudet hakusessa olleet yöpöytien lamput (me vanhat tarvitsemme entistä enemmän valoa): eikä maksaneet kuin 578 euroa kappale! Ei, ei me niitä ostettu. Luulenpa, että ensi viikonloppuna piipahdan Ruotsin puolella ostamassa pari edullista pöytälamppua.

Puolelta päivin seurasimme Peli poikki -mielenosoitusta. Olipa vaikuttava, vahva mielenilmaus. Mannerheimintie oli todella täynnä mielennosoittajia.

Kävelimme vielä, aika paljon, ja Vetehisenkujalla kävimme tovin huilaamassa. Ja sitten oli ilo lähteä syömään.

Tänään valinta oli siis minun: suunnilleen 30 vuoden jälkeen menimme Lyoniin. Oopperaa vastapäätä, Mannerheimintiellä oleva ranskalaisen keittiön, paistinkääntäjien kilpiravintola, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Tämähän oli myös tyttären synttäri-illallinen ja se oli kyllä niin vaikuttava että se vaatii ihan oman postauksensa. Siis palaan alkuviikosta asiaan.

Joka tapauksessa erinomaisen Lyonin jälkeen lähdimme seitsemäksi Oopperaan. Ja sirkukseen. Siis Oopperassa oli tänään ohjelmistossa Circ (kannattaa klikata). Oopperan ja sirkuksen huikea yhdistelmä. Ja baletin.

Hyvin vähän oopperakokemusta ja -tietoa omaavana (kolme vai neljä Savonlinna-kokemusta vuosia vuosia sitten) oli hienoa käydä ensimmäistä kertaa Ooppera-talossa ja tällaisessa oopperan ja sirkuksen yhdistävässä esityksessä. Se oli glamouria. Se oli ihan suurenmoinen. Olkooon kliseistä mutta se oli henkeäsalpaava. Ehkä eniten pidin balettijaksoista ja oopperakuorosta. Pehtoori ja tyär myös pitivät hyvin paljon.

Pitivät myös väliajalle tilaamastani ylläritarjoilusta.

Palauduimme Vetehisenkuljalle lämpimässä illassa. Ratikalla, enää ei jaksettu kävellä. Tänäänkin ollut hieno päivä.

Nyt on pakattu.

Huomenna alkaa Torniossa ensimmäinen näyttötutkinto. Mutta minä en ole menossa. Ilmoittauduin kakkosryhmään, joten vasta viikon päästä on tuo jännä viikonloppu minulla edessä.

Nyt edessä on viikonloppu tyttären luona ja kanssa. Ihan mahottoman mukavaa on se. Tällä kertaa Pehtoorikin lähtee mukaan. Juniori kävikin jo viime viikolla pikavisiitillä siskonsa luona, kun menivät yhdessä Red Hot Chili Peppersin konserttiin. Me ei mennä rockia kuuntelemaan, mutta mennään oopperaan. Eka kertaa Savonlinnan ulkopuolella. Eka kertaa Helsingin oopperataloon.

Tyär onkin nähty viimeksi kesäkuun lopulla kun hän oli kesälomaansa kotikotona aloittelemassa. Nyt on jo taas syvälle työhönsä uponnut, – pikkuisen olen huolissani kellonympäri työpäivistä. Mutta minkäs teet. Muuta kuin menet viikonlopuksi luokseen, ja pidät pois Alma Median talosta ja kotikoneensa äärestä. Edes pieni breikki.

Kunnolla päästään kuulumiset vaihtamaan, olemaan kimpassa. Tämmöisinä päivinä sitä muistaa olla iloinen, ettei esikoinen jäänyt Meksikoon. Vaikka onpa tuo kyllä puhunut, että olisi vielä mukava käydä vuosi jossain ulkomailla töissä: ”… ennen kuin ihan vanhenee”, maanantaina 27 vuotta täyttävä lapsi totesi yks päivä.

Ainakin nyt vielä asustelee Isolla Kirkolla, ja sinne on meidän helppo ja mielusta mennä muutenkin. Nyt kun otettiin vielä lentoliput ajoissa ja  vähän ohi ruuhka-aikojen, pystyttiin lunastamaan edestakainen reissu Finnair plussapisteillä.

Blogissa siis luvassa virtuaalinen Helsinki city break; oopperaa, ehkä valokuvataiteen museo, pari ravintola-arviointia, paljon kävelyä, kauppahalleja ja Akateeminen Kirjakauppa, ja ties mitä. Pysykäähän linjoilla.

Nimipäiväonnitteluja on tänään tullut tosi paljon. Se on mukavaa, tietysti. Vähän hämmentävääkin.

Paljon ketään en ole tavannut tänään, koneella olen ollut ja kameran kanssa ulkona liikkumassa; ne on oikeastaan ainoat aktiviteetit tänään. Onnitteluja on siis tullut monina whatappeina, yksi tekstari, yksi välitetty tekstari ja yksi puhelu, sähköpostejakin. Ja sitten sellainen, että Facessa on ollut onnitteluja. Olen jo jokunen vuosi sitten piilottanut FB:ssa syntymäpäiväni, joten niitä onnitteluja ei siellä juuri tule, mutta nimppariahan ei paljon piilotella.

Meillä on kyllä aina nimipäiviä edes vähän vietetty; yleensä tavallista parempana ruokana, kirjapaketteina. Kotikotona meillä oli usein simppeliä kermakakkua jälkkäriksi, jos oli jonkun nimpparit. Meillähän ne kaikki alkoivat ärrällä, ja äidin ja systerin nimppari on samana päivänä. Eikä meillä kenelläkään ihan yleisimpiä nimiä ole.

Nimipäiväthän ovat oikeastaan syntymäpäiviä tärkeämpiä juhlia, jos ajatellaan maailmanhistoriallisesti, tai varsinkin jos ajatellaan eurosentrisesti. Onhan pyhimyskalenteri sidoksissa nimipäiviin ja sitä kautta moniin vuotuisjuhliin. Olipa autonomisessa Suomessa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kansakoululaisilla vapaapäivä aina kun oli jonkun tsaariperheenjäsenen nimipäivä.

Vähän lähti lapasesta ruoanlaitto tänään. En oikein tiedä, kuinkas siinä niin kävikään. Joka tapauksessa monta tuntia köksäilin. Aamupäivällä ehdin sentään käydä kaupungilla pitkähköllä lenkillä, kuvailla aurinkoisen kaupungin rantoja ja puistoja.

Minusta oli muka tavattoman lämmin, melkein kesä, huolimatta siitä, että hanskoja kaipasin.

Kotiin kaupan kautta palattuani aloitin kokkailun, eipä paljon mitään uutta, syksyistä stifadoa, raitajuureksia, matsutake-risottoa, viimeisiä lehtikaalilehtiä koti”pellosta” (ensi vuonna laitan kyllä enemmänkin. On ollut tosi hyvää…), lämmintä salaattia, sienipikkelsiä etc. ja jälkkäriksi puolukkapiirakkaa ja uuniomenoita asianmukaisine tykötarpeineen.

 Minun mielestäni parasta oli kuitenkin seura. Nuoripari, Apsu ja systeri sekä tietysti Pehtoori viihtyivät pöydän ääressä, kylläisiksi kuulemma tulivat.

Paljon muuta en olekaan saanut aikaiseksi, minkä tiedän ensi yönä taas herättävän… Sen että olisi tekemistä, olisi tehtävä.  Että ihminen voi kehittää ”tekemisen velvoitteita” vaikkei sellaisia nyt juuri pitäisi olla.

Huomenna ryhdistäydyn.

Aamulla lähdettyäni liikkeelle, äsken kotiin palattuani värit samanlaisia. Oranssia on maassa, puissa ja taivaalla. Syksyn värejä.

Olenhan sanonut, että pidän syksystä, erityisesti vuodenajasta nimeltä syyskesä, – pidän siitä melkein yhtä paljon kuin vuodenajasta nimeltä kevätkesä. Olen vasta viime vuosina, ehkä vasta tämän ”vapaaherrattaren”, valokuvauksen opiskelijan elämäni aikana, oikein havahtunut näihin kahdeksaan vuodenaikaan, jotka ainakin näillä Oulun leveysasteilla ovat mitä selvimmät. Ne näkyvät, ne tuntuvat. Ne ovat ovat ihania, ja niistä kahdeksasta juuri kevätkesä ja syyskesä ovat minulle (ja Canonilleni) mieluisimmat.

Ja jotenkin syksyä on siinä ystävyydessä, joka meillä eksnaapureiden kanssa on. Heidän luotaan juuri palasimme. Pitkästä aikaa heillä kävimme, – olimmekin jo olleet huolissaan, kun pitkään aikaan heistä ei mitään ollut kuulunut. Mutta nyt oli kutsu tulla syömään.

”Minä mitään osaa tehdä, tämmöista vaan, tämmöistä syksyn ruokaa. Ja eihän me mitään viiniä osata valita, mutta tämmöistä vaan. Tämmöistä syksyviiniä.”

Niin, vaikka ruoka olisi ollut ”vain tämmöistä” ja vaikka viini olisi ollut ”tämmöistä vaan”, olisi ollut mieluisaa nähdä näitä ihmisiä, olisi ollut ihana istua valmiiseen ruokapöytään. Ja sitäpaitsi: hirvenlihakääryleet tykötarpeineen, lappapuuro kastikkeineen ja erinomaisen makoisa uusseelantilainen Pinot Noir eivät olleet ”tämmöistä vaan”. Oli ihana syödä syksyistä hyvää perusruokaa, hyvien rakkaiden ihmisten kanssa. Oli mukava vaihdella kuulumiset, iloiset ja tummemmat kuulumiset, jutella, höpöttää, muistella menneitä. Oli ilo nähdä, että melkein kasikymppiset voivat olla niin vireitä, paljon liikkuvia, reippaita, myönteisiä. Syksyhän heidän elämässään jo on, mutta ei se haittaa.

Oli ilo. Haluaisin olla yhtä reipas sitten kun olen heidän iässään, kun olen omassa syksyssäni.

Yöllä satoi. Aika kovastikin. Heräsin siihen. Tai fyysisen ylirasituksen jälkeisiin pieniin kramppeihin. Ei ole nörtillä lihaskunto ruumilliseen raskaaseen työhön tottunutta. Aamulla tuntui, ettei ruoto suorene ollenkaan.  Niinpä aamuverryttelyksi kuvailua.

Sisareni pitää parin viikon päästä Kesäyliopistossa kurssin ”Skräpätään – valokuvasta muistoksi”  ja tarvitsi kurssimateriaalia varten havainnekuvia. Niitä sitten aamusella ennen ulkotyöläisen hommiani otin. Opinpahan vähän miten kaikki ne kauniit kortit, vihkot, koristeet, joita systeri on vuosien varrella eräänkin tehnyt, syntyvät. Vaatii sinniä ja silmää. Ei ole minusta siihen, – joskin nyt kun ”livenä” näin, niin saattaisinpa jotain onnistua tekemäänkin. Kurssilla on vielä tilaa, huomenna viimeinen ilmoittautumispäivä… KLIKS.

Loppupäivä menikin sitten duunaillen kaikenmoista. Tekeminen sopi nyt oikein hyvin minun olemiseeni. Ja mikä aarre löytyikään: lapsuuden kaitafilmit VHS-kasetteina! Äiti on kuulemma jo vuosikymmen sitten siirrättänyt  8-millisen filmit kaseteille, ja minä olen tämmöisestä jutusta jäänyt paitsi! Olen ollut aikeissa tässä syksyn kuluessa ne vanhat alkuperäiset kelat, jotka minulla on vaatehuoneen perällä, ”digitalisoituttaa”, ja vähän kauhulla olen miettinyt, mitä homma tulee maksamaan, mutta meidän lapsuuden rainat onkin jo VHS:llä. Ja niistä saa verraten edullisesti DVD:t tai tiedot ulkoiselle kovalevylle. Wuhuu! Ehkä tulette vielä näkemään jotain pätkiä! 😀

Iltapäivän lopulla kotiin palatessani, meni autosta eturengas. Puolen vuoden sisällä toinen kerta meidän ruokakunnassa kun näin käy, ja näitä ennen ei varmaan pariin vuosikymmeneen.. Mutta Pehtoori vaihtoi vararenkaan ja kävi rengasliikkeessä hommaamassa uuden ennen kuin ehdin kunnolla hoksata. Siispä pääsin vielä huristelemaan Caritakseen; ja äitikin kertoi, että kyllä niitä VHS-kasetteja on hänelläkin tallessa ainakin kaksi sarjaa. No mutta hyvä!  Aina jotain uutta, vanhaa.

Ei kuulkaa vaivaa hiiriranne, ei tennis(/tietokone)kyynärpää, ei olkanivelrikko. Ei ole kasvot näytön ääressä istumisen jälkeen kalvakat, ei ole tullut liikunnasta lintsattua.

Kyllä olen ihan oikeita töitä tänään tehnyt. Ja sellaisestahan tulee hyvä olo, käsillä tekemisen meininki, ja siistiä jälkeä.

Niinhän siinä nimittäin aamusella kävi, että lähdin taas pieneen reissuun…

Pakkasin auton, ja hurautin pohjoiseen. En kovin kauas. Ensimmäinen pysähdys oli Iin rautakaupassa,  – kylläpä sain siellä hyvää palvelua. Toinen oli tässä. Ruska on jo Helsinginkosken rannoilla, – Iissä. Kaunis, kuulas aamu oli.

Eikä maisemat päivän mittaan yhtään vaatimattomammiksi käyneet. Ihan huippu syysaamu ja syyspäivä on ollut.

Tämä oli sovittu jo kesällä; siis että tulen systerin tykö vähän erilaiselle vierailulle. … Itse tyrkyttäydyin, ja kyllä kannatti. Oikeiden töiden tekeminen kannattaa aina.

Täällä maaseudun rauhassa, joutsenten lentäessä yli, pitäen melkoista meteliä, naapureiden minuakin tervehtien, ohiajaessaan, joen vastarannalle nähdessä mietin, että olisikohan minusta eläjäksi maaseutuyhteisöön. Olen miettinyt sitä usein ennenkin: mm. Keminmaan ”vuosinani”, mm. kulkiessani täällä Iissä viikottain,… Lapin mökilläkin sitä olen miettinyt.

Ja kyllähän se niin on, että ei olisi minusta maalaiseksi, tai ehkä olisi maalaiseksi, mutta ei pieneen yhteisöön, ei niin, että kaikki tietävät kaikki. Ja kaikkien asiat, positiot, menneet ja tulevat. Ei ole minusta sellaiseen.

On  huikeaa istua laiturilla illalla, kuunnella kun kurjet kokoavat joukkoaan, katsella kun ne lähtevät. Nähdä, kuinka joki tyyntyy, ja antaa yön tulla. On hienoa, kun on hiljaista, ja että on tieto, että naapurit ovat lähellä ja tarvittaessa avuksi, mutta silti…

Ei ole minusta maalaiseksi.

Mutta hyvä tänne on päiväksi, pariksi tulla. Milloin mistäkin syystä. Nyt duunari on väsynyt, terveesti väsynyt. Hyvin syötetty ja aamusella innokkaana jatkamaan… 😉

Mahtavan kirkkaana kuulaana päivänä oli mahdottoman mukava lähteä syysmarkkinoille heti aamupäivällä. Syksyn kova tuulikin oli vain raikas, kaunis, koska paistoi aurinko! Ilo tuli itsellekin siitä kun vein äidille Kukkolankosken varrassiikaa, jota eilen toin Tornion reissulta. Caritaksen palvelutalon kyökki kun ei kovin kulinaarisia nautintoja tarjoa, joten Torniojokivarresta lippoamalla pyydetty  ja vartaassa paistettu syyssiika oli äidille nostalginen herkku ja iso ilon aihe.

Me hankimme markkinoilta uuniomenoiksi passeleita omppuja, ei ollut antonovkaa, mutta valkeaa kuulasta kuitenkin. Sitten kanttarelleja ja muita pieniä herkkuja. Rinkelipussikin tietysti.

Ja sitten kaikkia pieniä sooseja ja marinoituja valkosipuleita.

Markkinat olivat pentuna iso juttu. Useimmiten käytiin siellä iskän kanssa. Sen kanssa ei käyty koskaan missään urheilukisoissa tai futismatseissa, eikä leffassa, käytiin markkinoilla ja messuilla. Markkinoilla sain joka syksy sellaisen foliopaperilla päällystetyn, kalastajalangalla sidotun ja sahanpurua täynnä olleen pallon, joka oli kuminauhan päässä – muistatteko sellaisia? Markkinapallo! Se oli kuminauhan päässä, ja pari viikkoa se kesti repun pohjalla kuljettamista ja välitunneilla ja kotimatkalla pompottelua ja sitten hajosi. Sitten saattoi toivoa josko vappuna saisi uuden.

Simultaaniharjoitus. Se on ollut päivän teema. Se on kuljettanut autolla ja jalan Haaparantaan, takaisin Tornioon. Koululle, ja taas ulos kuvailemaan. Aamupäivän tihkussa otetut kuvat tuli iltapäivällä otetuksi uudelleen. Ei ihan kaikkia. Minä valitsin näkökulmaksi rajakaupungin omanlaisensa miljöön kirjoitettuna/symboleina.

Mukava löytö oli Haaparannan rantatiellä olleet suojatiemerkit. Niitä on ainakin seitsemän eri versiota.

Ja onhan täällä rajan pinnassa paljon teennäistä ja oikeaa yhteistyötä ja historiaa, väylän varren ihmisten kanssakäymistä joen molemmin puolin. Ja se näkyy patsaina, kaksikielisyytenä, kaikenlaisena omanlaisena ”alakulttuurina”, meänkielenä, ylirajaisina tapoina.

[kannattaa klikata isommaksi]

Jollei päivän kuvasaalis ole tehtävää vastaava, niin iso anti oli, että tuli tutustuttua Haaparannan ja Tornion miljöisiin. Nyt tietää jotain paikallisista, mahdollisista, hyvistä kuvauspaikoista. Ja niitähän on yllättävän paljon.

Koulua käyty tämä päivä, – kuvien tulostamiseen ja portfolion rakentamiseen saatu oppia ja neuvoja. Ja näyttöä kohti alkaa moni jo olla valmiina, – minä en lukeudu siihen joukkoon. Mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että opetuksessa ei ole mitään vikaa. Kuuden tunnin koulupäivän jälkeen alkaa olla aikalailla puutunut olo.

Synttäriarvontaan osallistujia on kuusi. Vasemmassa reunassa on oikeat vastaukset, ja taulukossa osallistujat arvauksineen. Pisteitä sai seuraavasti: lähimmäs arvannut 3, seuraava 2 ja kolmas 1 pisteen. Ja tämä koskee kaikkia kolmea kysymystä. Periaatteessa maksimipistemäärä oli siis yhdeksän.

Kolmen kärki oli siis kolmen blogini mukana pitkään kulkeneiden Tiinan, Annelin ja Sadun voittokulkua. Onneksi olkoon, Tiina, lähetätkö minulle postiosoitteesi, niin postittelen palkinnon sinulle.

Kaikista vain Anneli arvasi kommenttien määrän (reilusti) yläkanttiin. Todellisuudessa niitä on liki 9000, joista melkein puolet on minun vastauskommentteja. Joten periaatteessa lukijoiden kommentteja kaikkina näinä vuosina on vain yksi per päivä. Ja se on kyllä ihan tavattoman vähän, kun vertaa moniin muihin blogeihin. Mutta ei se haittaa. Onhan täällä ollut aina vuorollaan muutamia aktiivikommentoijia. Näin jatkukoon.

Olipa mukava päivä tänään. Rauhallinen aamupäivä, vähän liikkumista ja huushollin järjestelyä. Iltapäivällä kahden hengen ”post-karonkka” eli lounas keväällä väitelleen tohtoriohjattavan kanssa. Käytiin vielä väitös ja karonkka läpi, vähemmän asia-, enemmän fiilispohjalta, vaihdeltiin kuulumiset ja päivitettiin statukset. Se että tapaaminen ylipäätään oli, kertonee, että oppilaasta on tullut kaverikin. Kylläkin jo aika päiviä sitten. 😉

Äsken sitten kävimme Pehtoorin kanssa leffassa pitkästä aikaa. Kävimme katsomassa Florencen. Vaikka siinä oli melkein farssin aineksia, joku voisi puhua jopa romanttisesta komediasta, vaikka siinä oli surullisiakin juonteita, oli se tavattoman mukava elokuva. Sellainen hyvänmielen raina. Ja Meryl Streep takasi, että ainakin yksi näyttelijäsuorituksista oli erinomainen, ja Hugh Grant onnistui, hieman vastoin ennakko-odotuksia, tekemään varsin sympaattisen roolisuorituksen, ja Simon Helberg oli kertakaikkisen mainio omassa pianistin osassaan.

Iltapalana ajattelin lähteä nauttimaan pari palaa nahkiaisia, ehdottomasti sinappi-majoneesin (puolet ja puolet) kanssa.

Mikäs on bloginlukijoiden suhtautuminen nahkiaisiin? ”Ei koskaan enää”, ”Pakko joka syksy muutama saada”, ”Mitä ne on?”, ”Näyttävät herkullisille/ällöttäville!”, ”Vain Kemijoelta pyydetyt, juuri paistettuina kelpaavat” …

Kokemuksia? – kertokaapas.

~~~~~~~~~~~~

Synttäriarvontaan on tullut tosi vähän arvauksia, pari kommenttilaatikkoon, kaksi suoraan sähköpostiini. Ja arvonta on jo huomenna: käykäähän nyt arvaamassa, pieni, mukava keittokirja on palkintona lähimmäs arvanneelle palkintona.

Sen verran voin jo sanoa, että jo arvanneet ovat OSIN aika lähelläkin oikeaa vastausta.  😀

Tänään illansuussa olin kuvauskeikalla ravintola Istanbulissa. Onpa muuten kohtuullisen haastava kuvauspaikka: tunnelmallisuus tarkoittaa valokuvaajalle pimeää! Mutta toki opin taas paljon, mm. sen että on minulla niin paljon vielä tekemistä, että edes välttäväksi kuvaajaksi oppisin. Mukavaa oli se, että kuvattavani oli mitä parhain malli, helppo ohjattava, ja sitten myös muutamat asiakkaat suhtautuivat opiskelijan kuvaussessioon oikein myötämielisesti.

Nyt on vielä vähän duunattava kuvia, että saan ajoissa palautettua etätehtävät.

Aurinkoisen syksyn päivät ovat ihania. Tänään on ollut sellainen.

Lenkin korvikkeena pihan siistimistä, kesäkukkien ”eheyttämistä” ja toisaalta myös kompostointia. Kaikkien elo ei enää vakuuttanut vahvuudesta kestää syksyn tuloa. Kärräillessä, lakastessa, putsatessa ja puuhaillessa seurailin, kuinka kurjet jo muuttivat etelään. Monenkymmenen kurjen parvi muodostui auraksi, kahdeksi, välillä kolmeksikin, kunnes taas löysivät yhteisen rytmin ja lähtivät kohti etelää. Lähtivät vaikka vielä on lämmin, Lapin viikon jälkeen melkein kesältä tuntui kotipihalla. Kurkien lähtö oli hienon näköistä, miten ne osaa, mistä ne tietää?

Yrttipenkeistä sadonkorjuuta. Tänä vuonna kyllä on yrteissäni makua, basilikalla melkein liiankin kanssa, mutta varsinkin rosmariini ja tilli ovat mahtavan makuisia. Yrttiviljelyksen uudistaminen keväällä on siis kirjaimellisesti tuottanut hyvän sadon. Ei vain runsaan, vaan myös todella makoisan.

Osan jo pakastin (silpuksi ja jääpalakuutiokoteloissa vesitilkan kanssa pakkaseen). Rapukestit voisi järjestää pelkästään sen vuoksi että on niin komeita kruunutillejä, mutta ehken sittenkään. Milloinhan meillä on viimeksi ollut rapukestit?

Mutta ei tänään rapukestejä: oli ystävien yhteiset satavuotisjuhlat (50 + 50) Saarelassa. Kakkua ja kuohuvaa -teemalla mukavat juhlat. Meidän kalaasiporukan yksi pariskuntahan se jo pääsi puolenvuosisadan vaiheeseen. Olihan se mukava tavata muitakin ystäviä, viihtyä sankareiden kauniilla pihalla, upealla terassilla.

Kotiin palattua jatkoin kuvaprojekteja ja huomisen sapuskan tekoa; nyt on jotain uutta ja maistuvaa tulossa. Reseptiikkaa ehkäpä jo huomenissa. Nyt vetäydyn Paimentytön seuraan. Trilogian ensimmäinen osa alkaa olla lopussa, olen kyllä tykännyt.