Syksyinen kaupunki

Melkoisessa myräkässä ajelin yhdeksäksi Tornioon. Me kymmenen näyttöön tullutta luovutimme portfoliomme, ja sen jälkeen saimme simultaanitehtävän.

dsc_0899

Olin helpottunut. Helpottuntu siitä, ettei se ollut reppari, eikä välttämättä vaadi mallien etsimistä, ei välttämättä kontaktikuvausta. Ja syksyistä kaupunkiahan minä olen kuvannut paljon.

Olin omasta mielestäni kovinkin fiksu ja ajelin puoli tuntia, tunteroisen Tornio – Haaparanta väliä etsien ”valitsemaani ynpäristöä”. Etsin miljöötä, josta voisin ottaa kuvia kuvitteellista toimeksiantoa varten. Päädyn siihen, että miljööni on Haaparannan Gamla Stad. Kuvailen tuulessa ja tuiskussa, puhun jopa ruotsia kukkakaupan tädin kanssa hänen liikkeensä edustalla kun häärin kalustoni pitkän tovin.

Jatkoin Stats Hotellin eteen, yhden ihan nappiotoksen (niin luulin kuvatessani) sain Packstugsgatanilla (liitän vaikka huomenissa tähän)…. Vajaan kolmen tunnin jälkeen päätän, että on tauon paikka … Menen Haaparannan Leilani-ravintolaan (jossa on viinikerhon kanssa käyty about 15 vuotta sitten). Tulee surullinen olo, kun muistan P:n, ystävän joka menehtyi syöpään keväällä.

Lounaan jälkeen Haaparannassa paistaa aurinko! Keltainen sadetakkini näyttää auringossa anorakilta, joten hyvin sopii sini-keltaiseen ruotsalaiseen maisemaan. 😉

Kuvailen vielä tovin, ja sitten lähden koululle purkamaan saalista, ajatuksena, että tarkastan, mitä on vielä täydennettävä. Lataan koneelle 150 kuvaa. Sillisalaattia on. Vanha kaupunki -miljöö ei erotu omaksi kokonaisuudekseen, sitä paitsi iso osa kuvista on EPÄTERÄVIÄ. Tässä vaiheessa! Voi hyvä tavaton.

No mutta on vasta varhainen iltapäivä, ja vaikka aurinko ei enää paistakkaan, on kuitenkin pouta. Siispä uusi kierros. Nyt päätän keskittyä Haaparannan vanhimman talon (1870-luvulta värjärimestari/maalikauppiaan) ja sen pihapiirin kuvaamiseen. Tehtävänannossahan lukee ”valitsemasi ympäristö, kuvaa miljöö”. Siis keskityn siihen. Alkaa sataa, valo, se valokuvaajalle tärkein juttu, alkaa hiipua. Kuvaan. Miten käy kuvien terävoitymisen tai kohinan kanssa? Ja kuuden jälkeen palaan taas koululle. Puran kuvat. Enkä ole tyytyväinen.

Yhdeksältä lähden muutaman muun viimeisen kanssa pois luokasta.

Nyt täällä opiskelijaboksissa. Mietin, vienkö nuo viisi valitsemaani, vai lähdenkö yökuvaamaan vai heräisinkö aamulla aikaisin, onhan aamupuolikymmeneen asti mahdollisuus palauttaa. ….

Mutta kun ennakko-oletus onnistumiselle ei ole kovin korkea, niin ehkä en. Niin tai näin, minua ei ole jännittänyt, eikä tympässyt. Päinvastoin, oli mukava tepastella pitkin katuja ja kuvailla.

1

No mutta. Olisiko tässä aihe myös lokakuun kahdelle ensimmäiselle viikolle kuvahaasteeseen: kuvaa syksyinen kaupunki. Ei tarvitse rajata yhteen miljööseen. Kuvaa 3 – 5 kuvaa syksyisestä kaupungista tai kylästä, joka tapauksessa rakennetusta ympäristöstä. Teen kuvahaastesivulle kansion kunhan kotiudun.

PS. eiliseen postaukseen korjaus: viime viikonloppuna oli hyväksytty neljä simultaania, eli hyväksyttyjä sarjoja 45:stä oli yhteensä viisi. Hyväksymisprosentti on siis paljon korkeampi kuin eilen kerroin. Yli 10 prosenttiin pääsivät viime viikonloppuna.

Ennen ensimmäistä näyttötutkintoa

Huomenna se sitten on: elämäni ensimmäinen näyttötutkinto. Pitkään aikaan en ole ollut opiskelusuorituksesta arvioitavana. Taitaa olla väitöstilaisuus se edellinen. Noh, nyt ei ole ihan samasta kyse. Ja tässä on olennaista se ero, että minulla ei ole kauheasti menetettävää. Tai siis, että kun realistisesti aattelen, niin tiedän, että ennakkotehtävieni taso ei kovin hyvää läpäisyn kannalta lupaa.

Näyttöön oli neljä ennakkotehtävää: Maisema, Henkilö miljöössä, Miljöö ja Reportaasi. Niitä olen muokannut ja kuvannut elo-syyskuun. Reppareita olen tehnyt ainakin viisi. Maisemasarjoja on ollut tekeillä ainakin kolme, – vai neljä, vaiviisi? Miljöö- ja Henkilö miljöössä -sarjoja on kai ollut vakavasti otettavia vain kaksi.

Opettajien palautteiden ja kommenttien jälkeen, omien tuntojeni mukaan, uusintakuvausten ja kaikenmoisen säätämisten jälkeen portfoliossa ovat nyt nämä:

sieppaa

Ja kuvat sellaisena kuin ne huomenna jurylle luovutan ovat täällä: Näyttötutkinnon sarjat

Sarjojen lisäksi ennakkotehtävänä on ollut tehdä itsearviointi omasta kehityksestä ja tämänhetkisestä tasosta.

Opettajilta saatujen kommenttien jälkeen on tuntuma, että tuo sarja yliopiston kirjastosta on paras, jopa siinä rajoilla, että menee edes korjattuna läpi. Henkilö miljöössä ei missään tapauksessa yllä – noh, ei oikein mihinkään. Ja repparista opet, joista vain toinen on sen edes suunnilleenkaan valmiina nähnyt, sanoi, että ”kulkee aika mukavasti”, mutta – yllätys, yllätys – visuaalisuus on vähän ohut. Siis toivon, että edes yhdestä sarjasta saisin ”ei-hylsyn”. Niin ja huomenna on sitten tehtävä se viides sarja: on simultaanitehtävän päivä.

Pistäkäähän blogin lukijat pitkäveto pystyyn, ja arvailkaa, miten minun ja kuvieni käy.

portfolio

Jo aiemminhan kerroin, miten tutkinnot rakentuvat, ja nyt viikonloppuna on edessä ensimmäinen neljästä.

Puolet meidän porukasta oli jo viime viikonloppuna Torniossa ja mitenkäs siellä kävikään? Siellä oli yhdeksän opiskelijaa, joilla oli siis 4 + 1 tehtävää arvioitavana = yhteensä 45 sarjaa, joista (kuulemani mukaan) vain YKSI oli mennyt suoraan läpi. Yli puolet noista oli ”korjattava” ja melkein puolet uusittava kokonaan. Ja siellä oli ihan huippuja sarjoja!! Siis tiukkaa on. Mutta oppimisen mielellä olen vielä menossa ottamaan palautteen vastaan.

Minä luulin kauan aikaa, että vattilaisen tärkein lisävaruste on jalusta, tai ehkä sittenkin salama, tai jopa studiovalot. Pitkään ajattelin, että kamerareppu olisi ehkä ”the thing”, harkitsin myös uuden objektiivin ostamista. Mutta nyt, juuri ennen ensimmäiseen (kuinkahan monia (kymmeniä) niitä minulla vielä onkaan edessä) näyttöön valmistautuessa, ymmärsin vihdoin investoida johonkin oleelliseen. Partiokaupassa oli sopivasti tarjouksessakin.

sadetakki

On aika luopua kertakäyttösadetakeista ja minigrippipusseista (kameran suojana). On nimittäin niin, että aina kun meillä on VAT-viikonloppu, Torniossa sataa. Tai on mieletön pakkanen. Huomiseksikin on luvannut sadetta.

Viime viikonlopun näyttötutkinnossa olleet keskustelivat Facessa edeltävänä torstaina  – – – (lyhennettynäkin kertoo porukastamme jotain.. 😉 )

TK: Onko tieteellistä selitystä sille, miksi taas lauantaina on sadetta, kun on VAT12 viikonloppu?

JS: Noh… VAT on hiukan huolimaton muunnos ruotsin sanasta våt=märkä ja 12 tässä yhteydessä tarkoittaa johdonmukaisesti kahtatoista peräkkäistä koulusadeviikonloppua.

JF: Minä oon aina luullut, että VAT on lyhenne vatten-sanasta.

Yllätysmenu Lyonissa

Palatakseni vielä viikonloppuun…

Pidennetyihin Helsinki-viikonloppuihin kuuluu meillä hyvin syöminen, uusien ravintolakokemusten hakeminen.  Ravintola Lyon ei ole uusi ravintola Helsingin gourmet-kartalla. Päinvastoin se viettää tänä vuonna viisikymppisiään, mitä ei monesta ravintolasta Suomessa eikä Helsingissä voi sanoa. Melko pienen ravintolan sisustus on jäänyt (vai tarkoituksellisesti jätetty) menneen maailman henkeen, mikä merkillisesti sopii ranskalaistyylisen keittiön tyyliin.

Meillä oli vajaa kolme tuntia aikaa, koska ravintola aukesi neljältä ja CircOoppera alkoi seitsemältä, mutta meille luvattiin, että ehdimme hyvin syödä viiden ruokalajin yllätys/syntymäpäivä-menun. Siispä valitsimme sen. Viisikymppiä viiden ruokalajin gourmet-menusta ei ole mitenkään tavaton, maksaahan vähänkään paremmissa ravintoloissa yksi pääruoka 27 – 32 euroa, Lapin ja Helsingin ravintoloissa usein enemmänkin.

Ravintolan henkilökuntakin tuntui olevan jotenkin 80-luvulta, eikä edellisen illan intohimoisesta, innokkaasta ja iloisesta palvelusta ja tarjoilusta ollut tietoakaan, mutta, mutta … Lyonin eleetön, kylläkin hyvin asiantunteva tarjoilu toimi ja sekin sopi paikan henkeen. Eikä ollut silti mitenkään niuhottavaa.

Amuse-bouchet, amuset, keittiön terveiset ovat usein paljon muuta kuin lämmintä leipää ja valkosipulivoita, ja niin totisesti oli Lyonissakin. Niitä tuli kolme. Ensimmäinen oli tilkka viiliä!ja sen kanssa katkarapusipsi. Ei ihan meille selvinnyt miksi viiliä! Toinen oli jo sitten ihan huippu.

ravintola-lyon-2

Alla rapeaksi paistettua broilerin nahkaa, päällä pikkelöity kurkunlehti ja välissä osterivaahto ja sen keskellä mätiä.

ravintola-lyon

Tämä kolmas amunen näyttää mitäänsanomattomalta, mutta oli pieni molekyylikeittiön taidonnäyte.

Ensimmäinen varsinainen ruoka oli kaunis kuin koru.

ravintola-lyon-3

Alla ankanmaksaa, sen päällä punajuuriliemikiille, jossa punajuurikiekkoja pystyssä. Punajuurisiivujen takana oli suolattuja hasselpähkinöitä. Annos oli hyvä, todella hyvänmakuinen.

ravintola-lyon-4

Kalaruoka oli merianturaa, pieni pala laardia (vas. alhaalla, valkoinen neliö), ja sen päällä munankeltuainen, joka oli ehkä paras keltuainen ikinä. Se tehdään siten, että ensin pakastetaan raaka keltuainen ja sitten sulatetaan ja kypsennetään paistamalla öljyssä.

Tämän jälkeen tuli sorbetti, – luonnollisesti. 🙂 Ja pääruokana oli pieni naudanfilepihvi, ja prässättyä porsaanniskaa, madeira?kiilteen kanssa.

ravintola-lyon-5

Ennen varsinaista jälkkäri tuli ”pre-jälkkäri” – pieni hyvä, kaunis vanukas suola-kinuskikastikkeella ja pähkinöillä. Nam. Tämä oli parempi kuin varsinainen jälkiruoka, …

ravintola-lyon-6

joka itseasiassa oli menun heikoin lenkki, ainoa vähemmän innostava, ei-niin-maistuva.

ravintola-lyon-7

Erinomaisen jäätelön tykötarpeina tarjottiin koverrettuja ja (koviksi) kuorineen fritattuja perunoita. Oli ideana käyttää puolikasta, koverrettua perunaa lusikkana. Jätin puolet perunasta syömättä ja ihanan jäätelön nautin hitaasti lusikalla.

Viisi pientä annosta, ja niiden lisäksi viisi pientä amusta veivät nälän ja hyvin ehdimme oopperaan. Lyonin viinivalinnat olivat suhteettoman kalliita, eikä me ihan varauksettoman myönteisesti niihin suhtauduttu. Juran viinejä saa harvoin, eikä se nytkään sherrymäisyydessään oikein istunut kalan oheen.

Vaikka hyvin ranskalaishenkisessä paikassa oltiin sattui sellainen pieni ”tyylistä poikkeaminen”, että minun punajuuriannoksen kulhoon oli jäänyt hintalappu, eikä mikään Villerroy & Boch tai Sevres-leimalla varustettu lappu, vaan – yllätys, yllätys – IKEAn kulhohan se. Kun asiasta hymyillen miestarjoilijalle huomautin, hänkin hymyili. Ainoan kerran koko illallisen aikana.

Mutta siis. Suosittelen.

 

Tavaroista iloa?

gunilla-nyman-4

Onko materialla merkitystä? Voiko esineistä ja niiden omistamisesta saada oikeasti iloa ja tyydytystä?

Viikonloppuna tyttären kanssa sivuttiin tätä aika laajaa aihetta montakin kertaa. Olisin mielelläni ostanut pari kaitaliinaa hänen pieneen, aika karuun keittiöönsä. Eipä Esikoinen halunnut. Meidän yöpöydänlamppujen vaihtoinnokkuuden (ks. lauantain postaus) hän kyllä ymmärsi, koska me tarvitsemme uudet lamput, mutta ei sitä, että haluaisin takkahuoneeseen uuden maton; ei ymmärtänyt, koska ”siellähän on ihan hyvä matto”.

gunilla-nyman-2

Hän ei missään tapauksessa ymmärrä minun intoani ostaa suunnilleen kolmen vuoden välein uusi (kallis) käsilaukku. Kyselin, mitä hän tekisi jos voittaisi 100 000 euroa tuomastani Onnen sanat -arvasta (ne on ”perinnetuliainen” Lapin mökiltä). Hommaisitko isomman asunnon? -kyselin. Ei tarvi kaksiotaan kummempaa, vaan mielummin lähtisi reissuun.

Esikoinen ei ole koskaan paljon materiasta eikä vaatteista yms. sellaisesta perustanut. Meksikon reilusti yli vuoden reissulleen lähti matka- ja vetolaukun kanssa, eikä yhtään enempää ollut kotiin tullessaankaan. Pyyhkeet, petivaatteet, muutamat astiat etc. mitä Monterreyssa osti, lahjoitti lähtiessään kämppikselleen. Ei lapsi mikään viherpiipertäjä, kierrätyksen mestari ole. Silloin harvoin kun ostaa jotain, ostaa kaupoista, eikä kiertele kirppareita, mutta ei kyllä ole mikään shoppailija tai sisustaja. Hän ei halua mitään turhaa.

Siinä emme ole samanlaisia. Minä pidän tavaroista, myös ”ei-niin-tarpeellisista” tavaroista. En halua niitä paljoa, en missään tapauksessa halua krääsäisiä tasoja ja pientä tilpehööriä pitkin huushollia, kaapit ja varastot eivät tursuile tavaraa, mutta pieni arjen estetiikka on mieleeni. Niinkuin nyt vaikka uusi käsilaukku tai kaitaliinat keittiön pöydälle ja niihin sävytetty kukkapurkki tai kynttilä.

Minulle ovat tärkeitä pehtoorilta saamani rannekoru, äidiltä saatu maljakko, punainen valurautainen pata, iso, oma nojatuoli mökillä… ja kirjat tietysti. Oikeat paperiset kirjat, joissa on tunnetta. Joita voi kuljettaa käsilaukussa, joita on yöpöydällä aina useitakin, joita ostan, myyn, vaihdan, saan ja ostan lahjaksi. Jotkut niistä ovat melkein kuin ystäviä, niihin voi palata uudelleen, keitto- ja matkakirjat ovat osa muistia, elämää ja kokemuksia. Materialla on merkitystä arjessani, mihin tyär totesi, ”et sinä niitä hautaan saa”. No en. Mutta minusta on mukava ja mieluisaa kun ne ovat minulla, elämässäni, eläessäni. 😉

gunilla-nyman

Niinkuin nyt tuo maljakkokin, jota tänään kuvailin viikkohaastetta varten. Sain sen muutama vuosi sitten äidiltäni. Se on ollut minun elämässäni aina. Se on Gunilla Nymanin Nuutajärvelle tekemä ”Helminauha”-maljakko. Vapaasti puhallettu, ja aikanaan (tuotannossa 1940- ja 1950-luvuilla) ilmakuplat lasin sisälle oli uusi tekniikka. Maljakko painaa paljon, enkä koskaan pidä siinä kukkia. Se on niin kaunis ilmankin.

Olkoon nämä kuvat minun kontribuutioni syyskuun kuvahaasteeseenkin. Sehän on ollut ”Luova tauko”. Käykäähän katselemassa ja kommentoimassakin, millaisia kuvia sinne on laitettu.

Kuvahaastesivulle

Mitäs kuvahaasteelle tehdään ensi kuussa? Onko ehdotuksia, onko vielä innokkuutta jatkaa sitä? Kuukausihaasteena vai palataanko viikkohaasteeseen?

 

 

Kotiin

3-3

Helsingin lämpimästä aamupäivästä Ouluun. Vain pari päivää pois, ja kotiintullessa tuntuu, että asioita on ruuhkautunut. Silti, tai siksi, oli kiva tulla kotiin.

Taas kerran tuli todetuksi, että Helsingissä on kiva käydä, mutta en siellä haluaisi asua. Rantapellossa on hyvä asua.

 

 

 

 

 

 

 

 

Täytyy kävellä näin… Helsinkiä ristiin rastiin

1-23

Sunnuntain aamulenkki – tyär jäi kotiin tekemään töitä, – läksimme kaksistaan. Tuntui kuin olisi oltu ulkomailla.

1-24

Käveltiin Hagiksesta Katajanokalle, Vanhaan satamaan, jossa oli Kädentaitomessut. Onhan ne joka vuosi Oulussakin. Usein siellä käynytkin. Nyt miljöö hienompi, eikä käytävillä paljon ketään, tai siis ei mitään ruuhkaa. Mikä oli luonnollisesti mukavaa. Ja ensimmäisen joululahjankin tulin ostaneeksi.

Jatkoimme kävellen kohti keskustaa, käytiin katsomassa uusi ”Meriallas”, torin ja Esplanadin kautta käveltiin cafe Esplanadiin cappuccinoille. Sellaista city-elämää… Stockan Herkkuun oli sunnuntaiaamupäivän rauhassa hyvä mennä, vähän kotiin viemisiä hankittiin.

Iltapäivällä oli aika tämän reissun museo-osuudelle. Ruoholahteen Kaapelitehtaalle mentiin katsomaan Alec Soht´n valokuvanäyttely; herätti ajatuksia. Luulenpa ettei kaikki kuvansa olisi menneet Torniossa VAT-tutkinnossa läpi. Mutta on valokuvaTAIDETTA ja sitten on valokuvauksen ammattitutkinnon suorittamiseen tähtäävien kuvia.

dsc_0891

Valokuvien jälkeen yläkertaan Hotelli- ja ravintolamuseoon. Ja siellä tyär toteaa: ”Tämä ei oo ensimmäinen museo, jossa oon teidän kans ja jossa on teidän nuoruuden kamoja ja juttuja. Museossa.” Ja kyllähän siellä monenlaisia nostalgisia juttuja oli… 😉 Viini”harrastuksen” ensimetreillä tämän kuvan tuotteita on tullut testailtua.

1-22

Illansuussa oli aika syödä: Faro oli siinä lähellä, ja auki, mikä ei sunnuntaisin edes Helsingissä ole tavallista. Siis sinne.

1-16-kopio

Ruoka oli perushyvää bistroruokaa, ravintola mukavasti kanavan rannalla. Minua hieman häiritsi kun vähän joka paikka oli sellaista, että olisi vaatinut hiukan luutuamista. Ei varsinaisesti likaista, mutta olisi ollut hyvä vähän siivota. No mutta nälkä lähti.

1-17-kopio

Jatkettiin kävelyä, palattiin keskustaan.

1-18-kopio

Mentiin ”Ruttopuiston” kautta. Miksikö? Koskapa siellä on Pokemon ”lureja”. Esikoinen ei ole ainoa – aikuinenkaan – joka niiden äärelle hakeutuu. 😉

1-20

Kohdalle sattui vielä Casa Italia, toviksi istahdimme mahdottoman mukavan italialaisen tunnelman keskelle, lasilliset primitivoa nautimme ennenkuin hyppäsimme ratikkaan. Ja minun oli kyllä erinomaisen vaikeaa olla ostamatta tuolta Casasta pastaa, pistaasitahnaa, salamia…. En ostanut.

1-25

Vetehisenkujalla kävin vielä iltasella kuvailemassa. City-iltakuvia olen kuvannut ihan liian vähän. Tässä kuva tyttären ”pihapiiristä”.

Shoppailemasta Lyonin kautta oopperaan

Leppoisa lauantai Helsingissä. Nukuimme pitkään ( = klo 8), nautimme pitkän kaavan mukaisen aamiaisen, ja kun ilmoitin olevani lähdössä shoppaamaan kaupungille, tyär ja mies ilmoittivat lähtevänsä mukaan. Hyvä, hyvä.

Löysin huivin, toisenkin, tyttärelle synttärilahjaksi Soda Stream, T-paidan, mökille lautasliinoja ja Apsulle farkut. Ja sitten löydettiin Pehtoorin kans meille uudet hakusessa olleet yöpöytien lamput (me vanhat tarvitsemme entistä enemmän valoa): eikä maksaneet kuin 578 euroa kappale! Ei, ei me niitä ostettu. Luulenpa, että ensi viikonloppuna piipahdan Ruotsin puolella ostamassa pari edullista pöytälamppua.

Puolelta päivin seurasimme Peli poikki -mielenosoitusta. Olipa vaikuttava, vahva mielenilmaus. Mannerheimintie oli todella täynnä mielennosoittajia.

1-9

Kävelimme vielä, aika paljon, ja Vetehisenkujalla kävimme tovin huilaamassa. Ja sitten oli ilo lähteä syömään.

Tänään valinta oli siis minun: suunnilleen 30 vuoden jälkeen menimme Lyoniin. Oopperaa vastapäätä, Mannerheimintiellä oleva ranskalaisen keittiön, paistinkääntäjien kilpiravintola, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Tämähän oli myös tyttären synttäri-illallinen ja se oli kyllä niin vaikuttava että se vaatii ihan oman postauksensa. Siis palaan alkuviikosta asiaan.

Joka tapauksessa erinomaisen Lyonin jälkeen lähdimme seitsemäksi Oopperaan. Ja sirkukseen. Siis Oopperassa oli tänään ohjelmistossa Circ (kannattaa klikata). Oopperan ja sirkuksen huikea yhdistelmä. Ja baletin.

Hyvin vähän oopperakokemusta ja -tietoa omaavana (kolme vai neljä Savonlinna-kokemusta vuosia vuosia sitten) oli hienoa käydä ensimmäistä kertaa Ooppera-talossa ja tällaisessa oopperan ja sirkuksen yhdistävässä esityksessä. Se oli glamouria. Se oli ihan suurenmoinen. Olkooon kliseistä mutta se oli henkeäsalpaava. Ehkä eniten pidin balettijaksoista ja oopperakuorosta. Pehtoori ja tyär myös pitivät hyvin paljon.

1-11

Pitivät myös väliajalle tilaamastani ylläritarjoilusta.

Palauduimme Vetehisenkuljalle lämpimässä illassa. Ratikalla, enää ei jaksettu kävellä. Tänäänkin ollut hieno päivä.

1-12