Matsutake-risotto ja muita sieniherkkuja

Laidunkauden lopettajaiset… ainakin täällä Hangasojan varressa. On palattava etelään, luovuttava kokopäiväisestä ulkonaolosta, metsäretkistä, tuntureiden huiputuksista. Tänään siis viimeiset sienten poiminnat, ja edellisten päivien sato säilöttävä. Vielä yksi sienikastike kokkailtava ruoaksi. 🙂

Kangas- ja haaparouskuista perinteisesti suolasieniä tuli yhteensä peräti kaksi litran purkkia. Niistä saa monen monta sienisalaattia, joulupöytäänkin varmasti. Ja sitten tein purkillisen pikkelsiä. On vuosikausia (-kymmeniä?) siitä kun olen tällaista aiemmin tehnyt, ja vähän mutu-meiningillä tuo purkillinen nyt sitten täyttyi. Kerron sitten joskus, ensi syksynä reseptin, jos onnistui. 😉

Huikean, yli neljän kilon matsutake- eli tuoksuvalmuska saaliin kuivasin. Sienikuivuri on jo monta vuotta ollut täällä möksällä, onneksi. Vaikka vähän noita valmuskoita jo söimmekin, tuli kahdeksan (0,8 l) pakasterasiaa kuivattuja … Wuhuu. Vähänkö hienoa!

Kaksi, aika hyvän tuloksen tuonutta, tuoksuvalmuska-kokeilua on nyt takana: ensinnäkin pieni herkku alkupalaksi, tämähän on ihan selvä lapas (= lappi-tapas)! Se valmistuu viipaloimalla sieni noin ½-1 sentin siivuiksi ja marinoimalla vartin verran öljyn ja soijakastikkeen seoksessa (puolet ja puolet). Sitten paisto kuumalla pannulla voinokareessa. Johan oli mukavan makuinen, ihan uuden makuinen aterian alku. Hyviä olivat tuorekurkun kera (kuvan lime ei maistunut… 😉 )

Ja sitten toinen ruokaisampi tapa tarjota matsutakea. Risotto. Matsutake-risotto. Soveltelin tattirisotosta, jätin sipulit pois, koska matsutake maistukoon!

Matsutake risotto (neljälle)

3 rkl (oliivi)öljyä + 3rkl voita
1 – 2 dl matsutakea kuutioina
3 dl risotto-riisiä
8 – 12 dl nestettä (kanalientä (Puljonki (kanaliemi) tai fondista) ja tilkka vettä ja/tai viiniä)
suolaa
voita
parmesania

Kuullota sienet öljyn ja voin sekoituksessa. Poimi sienet pois, ja lisää öljy-voiseokseen riisi. Kuullota se. Lisää vähitellen nestettä, desi kerrallaan, jotta se ehtii imeytyä riisiin. Lisää suola. Kypsennyksen loppuvaiheessa lisää sienet joukkoon.

Riisin tulee olla al´dente, mihin kuluu noin 20 – 30 minuuttia. Lisää lopuksi muutama ruokalusikallinen voita ja tarjolle laittaessa on hyvä nostaa pöytään hyvää parmesan-raastetta tai lastuja.

Mietimme kovin, millaista viiniä matsutaken kanssa sopisi nauttia; kyselimme neuvoa Saariselän Alkosta, jossa sieniviinisuosituksia ei kovin montaa ollut, mutta uskoimme sitä yhtä ja ostimme pullollisen Chiantia ja sitten kaksistaan pohdimme, josko parfyymiselle, mausteiselle sienelle olisi ”samanlainen” valkkari hyväksi, ja ostimme kaupassa olleen ainoan Gewurztraminerin (Adobe). Niitä sitten rinnakkain testasimme…

Jos risotto on pääruoka tai yksi erillinen väliruoka pitkässä menussa, kuten Italiassa usein on, ei tuo mausteinen valkoviini ole ollenkaan huono vaihtoehto, varsinkaan jos olisi ollut joku Alsacen hyvä tai pitkään lempparinani ollut Mezzacorona, mutta jos risotto on ”lisukeruoka” kuten meillä oli (viikonlopun poronfileiden rippeet) niin kyllä chianti on ehdottomasti parempi vaihtoehto. Entäs mitenhän tuohon sopisi sake? Hmm – pitänee kokeilla joskus.

Eikö muuta kuin tattirallia ja sienien ryöppäystä tänään? – Toki. Olin aamupäivän – taas – kuvailemassa. Kaunispään rinteillä sumu oli kuvauksellinen. Ihan satumetsässä, paljakassa kuljin kameran kanssa. Viikon päästä on kouluviikonloppu, johon maisemakuvat näyttöä varten olisi oltava valmiina.

 

Tunturissa sienien ja kuvien metsästyksessä

Siellähän vois olla vaikka kuinka kauan.

Sanoi Pehtoori, kun palasi metsästä. Ja niin, – olen niin samaa mieltä. Erittäin.

Olimme tänään tunturissa, eri aikaan, yhtä aikaa, erikseen ja koko päivän.

Mie lähdin jo kahdeksan jälkeen, kohti Kaunispään huippua, tiedättehän, näyttökuvia. Maisemasarja vaatii täydennystä. Ja siellä melkein koko kalustoni kanssa tepastelin Kaunispäätä ylös ja alas. Myötä- ja vastamäkeen, eiku -valoon. Makasin rähmälläni rinteessä, koetin varvastella näkötornissa…

Maisemia kuvailin. Ja elokuun lopun aamussa valo oli kaunis. Ja ymmärsin olla kiitollinen mahdollisuudesta olla turvallani rinteessä tiistaiaamuna kello 9.15. Juuri silloin. 😀

Siellähän se aamupäivä vierähti.

Puolelta päivin lähdimme kaksistaan sieneen. Ja wuhuu: satuinpa mahtavalle apajalle. Aika pian oli kori täynnä matsutakea.

WhatsApp Image 2016-08-30 at 13.29.40

Melkein neljä kiloa oli tuota herkkua!

Pehtoori jaksoi vielä lähteä pyörällä metsästämään lisää sieniä kohti Pieravaaraa, mie jäin lähipiiriin kameran kanssa. Samalla kuivuria täyttelin.Toissaöinen pakkanen teki riekonmarjojen lehdistä punaisia, vaivaiskoivuista keltaisia, … värejä on nyt paljon, maaruska kaunis. Koko aurinkoisen (+ 16 C iltapäivällä) päivän jälkeen aika istahtaa yhdessä ruokapöytään. Tässä raaka-aineet kalkkunarullien  (fileille pestoa ja viipele proscituttoa, rullaus, päälle suolaa ja pippuria, paisto voin-oliiviöljyn seoksessa) lisukkeille. Nyt päivän ulkoilun ja liikkumisen jälkeen voipunut olo. Hyvä olo.

MTB, ja matkahaaveiden romahdus

Aamupuuron ääressä, auringon paistaessa, yöpakkasen jo hälvettyä, mittarin näyttäessä monta lämpöastetta mietimme, että mitäs tänään.

MTB-9

Yhdeksän jälkeen starttasimme mökin pihasta kohti Kulmakurua. Siellä on käyty edellisen kerran nuorina ja hyväkuntoisina, – suksilla. Sinne on mökiltä reilusti toistakymmentä kilometriä suuntaansa, joten varasimme reppuun vähän eväitä ja lähdimme polkemaan. Pitkästä aikaa maastopyöräilyä.

Täällä on viikonloppuna ollut kansainväliset, kolmipäiväiset MTB-skabat  ja maastopyöräilijöitä onkin vilahdellut maisemassa ja kylillä koko viikonlopun, ja nyt mekin sitten liityimme maastopyöräilijöiden joukkoon.

Nelostien ylitettyämme lähdimme kohti Vihaisen Seppäsen maata, mutta ennen kuin olimme lähelläkään sitä, oli edessä suo. Ajeltiin, talutettiin. Ja alkoi olla oikeasti lämmin. Yhä ylemmäs noustiin… Saariselän tunturijono alkoi hahmottua oikealla.

MTB-3

Ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Pienesti muistin, että on maanantai, että lukukauden alku, ja jatkoin polkemista, syvään hengitttämistä, hyvillä mielin jatkoin.

MTB-4

Pääosin moottorikelkkareitin pohjaa etenenimme, ja reilun puolen tunnin päästä ymmärsimme, että Kulmakurulle ei pyörillä mentäisi. Mutta ihan uusissa maisemissa oli mukava kulkea, tunturipuroja (Piispanoja, Kaunispäänoja, joka laskee Tolosjokeen), joissa on paljon vettä, solina kuulostaa hyvälle.

MTB-6

Melkein parituntisen poljimme ennen kuin Saariselän kohdalla palasimme Jäämerentielle.

ssmtb-2016-kulmakuru

Meidän reitti ei ihan ollut tuossa kartassa olevan mukainen. 😀 Ikäänkuin sisäkehällä olimme.

MTB-5

Ruskaa ei vielä kovin paljoa ole, mutta kaunista on silti.

Ja liikkuminen, aika haastavakin, teki hyvää. Mutta ehkäpä huomenna tyydymme taas vain patikoimaan.

MTB-7

Reilun kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen mökillä sellaisia kodinhoidollisia, vai pitäisikö sanoa, ”mökinhoidollisia” toimia: pesty pyykkiä, nuohooja kävi, siivoiltiin, hoideltiin viikonlopun sienisaalin säilöntää ja matsutakea kokkailin. Nyt on parikin makoisaa kokeilua takana. Palaan asiaan.

Sitten tuli puhelu, jossa ikäviä uutisia. Ei, ei mitään elämää suurempaa, mutta kyllä harmittaa, ihan hitosti harmittaa.

Minähän olen kertonut, että olemme varanneet matkan. Että pitkästä aikaa olemme vihdoin lähdössä ulkomaille. Kauan haaveena ollut matkakohteen sopiva matkanjärjestäjä valittu, ajankohta soviteltu koulun ja muiden velvotteiden väliin ja matka varattu. On jo ryhdytty perehtymään kohteeseen, jo odottaminen on ollut mukavaa, on houkuteltu naantalilaisia ystäviäkin mukaan, ja tehty varaus aikoja sitten. Japanin 12 päivän kiertomatkan (Tema-matkat) piti alkaa 2.11.

Ja nyt soittivat, että ei ole tarpeeksi osallistujia, joten matkaa EI järjestetä! Auts. Kun on niin odotettu. Niinpä tässä on monta tuntia surffailtu ja etsitty uutta matkaa, mutta eihän mihinkään enää ole tilaa, ei lentoja, ei paikkoja. Ei Madeiralle, ei Japaniin, ei Islantiin,  ei mihinkään, mihin haluttaisiin. … Harmittaa kyllä tosi paljon.

Mutta mökkielämä jatkuu.

Metsäläiset

Siihen ei mene kuin varttitunti, että olen jotensakin eksyksissä.

Aamupäivällä lähdimme metsän kautta kohti Rönkönlampea, sienikorit mukana, pienten kangasrouskujen ja herkkutattien kiilto silmissä. Rönkönlammelle olen kulkenut kesällä kävellen, syksyllä pyörällä, kevättalvella hiihtäen ja olen kulkenut sinne usein, vuosikymmenien aikana todella usein. Yhtä matkaa metsäreitille lähdimme, jossain vaiheessa vähän erkanimme; niinhän se on tehtävä, että koko maaston mahdollinen sienisato saadaan kartoitettua.

Ja jossain vaiheessa vain rupesin miettimään, että missähän mie olen. Lohduttauduin sillä, että tiesin olevani ”latupohjan” = valaistun ladun (Saariselkä – Kiilopää) ja nelostien välissä, joten ihan umpihukassa en ollut. Kangassieniä löytyi, muutama männynherkkutattikin, pari herkkutattia. Jossain välissä soittelimme Pehtoorin kanssa, (Pehtoori kun oli jo siellä Rönkönlammella, eikä minulla sen hetkisessä sijainnissani hajuakaan, missä päin se on), jotta joko palailtais mökille lounasmakkaroille, ja niin päätettiin. Ja kuin ihmeen kaupalla minä olin ensin perillä.

Matsutake Tatti Sienimetsä_-2

Lounastauon jälkeen, sään suosiessa, kun ei satanut, mutta ei todellakaan ollut turhan lämmin (+ 8 C) päätimme lähteä autolla Kutturantien varteen, ja jatkaa sienestystä siellä. Ja taas: varttitunnin jälkeen hoksaan olevani ”jossain”. Mutta nelostien äänet kuuluivat, ainakin aina välillä, joten reippaasti tepastelin pitkin jänkhää.

Ja olipa kyllä kaunis metsä. Aluskasvillisuutta hyvin vähän, lähinnä ”kokolattiamattomaista” pehmeää jäkälää, ei mitään ”vitikkua”, oli hyvä hengittää, liikkua, olla. Metsässä kävely on vaan niin mukavaa. Ja näillä leveysasteilla metsässä on myös rinteitä, ylä- ja alamäkiä, mikä sekin oululaista tietysti viehättää.

Ja juuri kun whatsappailen aamulla lähteneiden mökkivieraiden kanssa, huomaan jalkojeni juuressa matsutake-apajan! Nämä meidän viikonloppuvieraathan ovat sieniasiantuntijoita, ja juuri he opettivat meidät löytämään ja tunnistamaan matsutakeja, ja mehän otimme opista vaarin; löysimme yhteensä pitkästi yli puoli kiloa tätä merkillistä sientä. Kun sen tuoksun on kerran kokenut, sitä ei unohda, eikä sitä voi mihinkään muuhun sotkea.

Matsutake Tatti Sienimetsä_

Mitähän tuolla sienisadolla tekisin? Onko kokemuksia, hyviä matsutake-reseptejä jaossa? Miten sen säilön? Kaksistaan kun emme koko tuota tuoksuvaa, varsin arvokasta valmuskarivistöä aio käyttää. Maksavat tuosta Japanissa 200 – 1000 euroa kilolta, mutta eipä tässä nyt oikein myyntimatkalle viitsisi lähteä. Ajateltiin täällä Hangasojan varressa vielä tovi viivähtää, siitäkin huolimatta, että ystävät aamiaisen jälkeen kohti Oulua lähtivät. Mieluusti olisimme kyllä heidät seuranamme pitäneet.

Onneksi lupailee mukavaa keliä tulevalle viikolle: sienimetsät ja patikkapolut odottavat!

 

 

Juhlapäivä sateisessa Lapissa

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Emme antaneet lannistaa. Levollisen, pitkähkön aamiaisen jälkeen lähdimme ulos. Vedenpitävää ylle, ja tihkuun. Tänään ei huipulle, kurujen pohjia kävelimme, samalla vähän tatteja metsästimme. Hyvä on luonnossa kulkea. Vaikka sataa.

Lapaslounas täydennettynä – taas – vieraiden tekemällä sienilisukkeella. Kyllä kelpasi.

Tatteja-4

Ja kun kerran jo viime lauantain olimme oppineet, että hyvä (kasvis)lounas on syytä nauttia samppanjan kera, oli sitä tänäänkin tarjolla. Noh, ehkä isompi syy oli hääpäivämme. Kolmaskymmenes kolmas.

Tatteja-2-2

Iltapäivällä satoi jo rankasti, oli syksy. Takkatulen ääressä, kuvia katsellen, päikkäreiden ja saunan myötä oli hyvinkin lauantaiolo. Hyvä olo.

Valmistelin meille sitten ”juhlaillallisen”, sellaisen, joka täällä niin usein, niin monille on tarjottu. Lapakset syötiin siis jo lounaalla, pääruokana oli – mitäpä muuta kuin poronfilettä, muhennettua korvasientä, porkkana- ja lanttunoppaa hunajalla glaseerattuna, paistettua sipulia ja palsternakkaa, ja (uutena) voissa paistettuja, marinoituja avomaankurkkuja. Ja jälkkäriksi leipäjuustopaistosta ja hilloja. Mielettömän yksinkertaista. Mutta siinäpä se.

Ja loppuilta pelaillen. Sybarit-peli oli minusta eilen oikein mukava peli (voitin), mutta tänään en ollutkaan niin varma (hädin tuskin pääsin pluspisteille). Eikä Compatilibilitykään (uusi versio linkin takana) meiltä Pehtoorin kanssa oikein sujunut. Mutta so what? Erinomaisen mukavaa on tällainen leppoisa olo täällä…

 

 

Uusia juttuja

Pohjoiseen-5

Kuinkahan mones kymmenes kerta oli kun tänään huiputettiin Iisakkipää! Sinnehän me useimmiten ystävät ensimmäiselle patikalle täällä viedään. Niin tehtiin tänäänkin. Aurinkoa ja kumpupilviä, kuinka se oli iloinen asia. Ja olihan meille ihan erilainen Iisakkipään kierros kuin koskaan ennen: jos mukana on kasvitieteen proffa ja eläintieteen proffa (emerita/emeritus) niin tuttuakin tutumpi patikkapolku saa ihan uuden tarkastelunäkökulman. Onhan opittu ihan hurjasti tänään. Ja nautittu patikoinnista, ystävyydestä, ruoasta, leppoisasta olosta, viinistä. Viinistä luonnollisesti, onhan meitä illan pöydän ääressä istunut neljä kymmenestä viinikerhomme jäsenestä.

Pohjoiseen-3-2

Ja sieniä! Niitähän on poimittu kuin ohimennen, matsutakea syötiin väliruokana. Ja tekivätpä vieraat ”ohimennen” tattipiirakan (herkkutatteja meidän mökkitontilta), joka kyllä peled-siian kanssa maistui oikein hyvälle. Erinomaiselle.

Pohjoiseen-6

Niin, ja mainitsinhan, että meillä oli ihan huippukeli tänään. Olipa mukava päivä.

Paluu pohjoiseen

Hiphei! Täällä sitä taas ollaan! Lappi kutsui, niin kuin on viimeisen vuoden aikana aika usein tehnyt. Periaatteessa yksi viikko kuukaudesta on mökkimaisemissa vietetty. Nyt oli hyvä välämä tänne tulla. Ruskaretken aika. Sieniretken aika. Kuvausretken aika. Pitkien yöunien aika. Ystävien aika. Kaksinolon aika.

Viime kerran kokemus myöhään lähtemisen vaikutuksesta matkan teon nihkeyteen oli yksi syy sille, että olimme päättäneet lähteä ajoissa. Aamuviiden jälkeen olinkin jo hereillä, ja seitsemän jälkeen oltiin tienpäällä. Hyvä oli ajella, ei enää pohjoisen teillä asuntoautoja, eikä muuta kesälomaliikennettä. Kemin jälkeen pitkiä pätkiä sai ajella ihan tyhjillä teillä.

Pieni odottamaton stoppi tuli Käyrämön jälkeen, ennen Tiaista. Olipa malmirekan peräkärry mennyt linkkuun, ja osa siitä ojanpenkalla. Siispä tie poikki. Eipä meillä onneksi hoppu, eikä tuossa mennyt kuin reilu vartti, korkeintaan puoli tuntia.

Pohjoiseen

Se mikä näkyy tässä kuvassakin, ja mitä matkalla ihmettelimme, oli nuo aurauskepit. Ne oli jo paikallaan. Nytkö jo? Rovaniemeltä mökille asti. Joko on talvi niin lähellä, että aurauskepit on laitettu paikalleen. No on täällä jo aika viileää (+12 C) ja syksyistä.

Hassusti tuntui mökille tultua, että tämä oli ´paluu´, eikä käymään tuleminen. Olemme palanneet tuntureiden kupeeseen, pohjoisen rauhaan.

Olimme sopivasti myöhäisen lounaan aikaan perillä, ei muuta kuin notskiin tulet, ja tulojärjestelyt. Ja sitten metsään pieni retki. Onhan siellä sieniä, paljon. Kangassieniä ja punikkitatteja ainakin. Eikä ihme, sieniähän nousee sateella. Koko iltapäivän on tihuuttanut, ei pahasti, mutta kuitenkin. Silti ruskan värit jo näkyvät. Koivut ovat keltaisia, maaruskaakin vähäsen.

Pehtoori lämmitti rantasaunan, mie vähän tein ruokaa, tai noh, sulattelin sitä porolasagnea ja sen sellaista.

Pöytä on katettu neljälle.

Pohjoiseen-2

Saamme tänne ystäviä, ensikertalaisia meidän möksällä, eivätkä paljon ole Lapissakaan käyneet.

Kapitulikirjeenvaihtaja on hommansa tehnyt, kapitulikirjeenvaihtaja voi mennä…

Niinhän se tämäkin päivä meni vielä kapitulin merkeissä.

Kuvia ja kirjeitä. Vastauksia ja kysymyksiä. Koneella siis periaatteessa koko päivä, ja iltakin. Eihän se näin pitänyt mennä, mutta toisaalta hyvä niin. Sainpas hommat pois; huomenna ihan eri jutut edessä.

Voutikunnan sivulla on kuvia. Ja sainpas minä eilen ”vaihtarina” yhden kuvan, jossa itsekin olen kuvassa, kuvia minustahan ei paljon pilheistä yleensä ole. Tässä ollaan Oulassa, Grand Dinerillä (kiitos Seppo L.). Vaihteeksi sinisessä puvussa, kolmas sininen silkkipuku? No joo, mutta tämä ei ole ennen ollut kapitulissa, on karonkkapukuni 12 vuoden takaa! Piti ”omaan” kapituliin teetättää uusi, mutta jäipä se.

Huomenna on Haglöfs ja Meindl ykkösvetimiä. Yes!

Oulun kapituli 2016 (108)

 

 

Pienimuotoista sadonkorjuukokkausta

Niin kuin viikonloppuna jo ei olisi herkuteltu! Olen tässä vähän sadonkorjuuherkkuja tehnyt, leiponutkin. Kun pikkuperhe ei viikonloppuna saanut meillä ruokaa, kutsuin heidät tänään syömään. Juniori on jo aika leipääntynyt kesäduuniinsa, ja päivittäiseen edestakaisin ”pomppimiseen” (= 50 – 80 pakettia päivässä asiakkaille), mikä on kyllä vienyt isolta nuorelta mieheltä yli viisi kiloa. Perheessä Aapeli on ainoa, jolle on tullut painoa lisää, kun satunnaisia ilta- ja viikonlopputuureja tekevä äitinsäkin on jo hoikempi kuin ennen raskauden alkua, eli on jo tosi kaponen. Mutta onneksi heille herkut kelpaa. Siispä porolasagnea humahti hyvää vauhtia, jopa niin, että oli hoksautettava, että ajattelin osan valtavasta vuoasta (1½ kg käristyslihaa ja 2 pkt lasagnelevyjä) pakastaa mökkireissua varten.

Omenakakku-2

Taas kerran tuunasin porolasagne-ohjettani. Laitoin paketillisen (Lidlissä myytäviä) aurinkokuivattuja tomaatteja sekä pari isoa, silputtua oman sadon lehtikaalin oksaa tomaattikastikkeeseen muhimaan. Kannatti. Tuli hyvää. Ja jälkkäriksi manteli-omenakakkua, johon kotiomenapuusta omput. Ohje siihen on täällä.

raparperihilloke

Ja sitten ennätyksellisen pienestä raparperisadosta (siirto avopihalta renkaisiin ehkä syynä, eikä kyllä haittaa) tein ”Rotissöörin raparperihilloketta”. Tällä kertaa käytin hillosokeria, joten tuli parempaa, tai ainakin rakenteeltaan kauniimpaan kuin edellisellä kerralla. Tämä sopii hyvin liha- ja makkararuokien ja ihan erityisesti juustojen kanssa.

raparperihilloke-2

Nyt mietin, jaksaisinko lähteä vielä kuvailemaan, iltamaisemia olisi tavoitteena saada muistikortille. Tiedä häntä, viitsinkö? Jos aloittaisi jonkun uuden kirjan, viime yö meni aika pitkään kun luin loppuun Outi Pakkasen kirjan ”Helle”. Siinä yksi päähenkilöistä on kaimani, ja tuntui tosi kummalliselle lukea omaa nimeään. Moiseen en ole aiemmin tainnut yhdessäkään kirjassa törmätä. Kirja oli ”Anna Laine”-dekkari, mikä merkitsi myös hyviä ruokaohjeita. Palannen asiaan niiden tiimoilta.

Nyt on sitteku 

”Nyt on sitteku” – niin olen kirjoittanut kerran ennenkin. On kysymys siitä, että nyt on isot projektit hoideltu, nyt minulla ei ole enää ”mitään tekemistä”. Kyse on siitä, että kun vuosi sitten jäin pois duunista, tulevaksi vuodeksi oli  juttuja, joiden tiesin vievän aikaa, joiden tekeminen kuului minulle, joihin olin sitoutunut ja jotka ”oli pakko” tehdä.

Urakka- ja tapahtumahommia oli monia, aika isoja hommia, sellaisia, jotka olivat odottaneet, että olisi aikaa tehdä ne pois kuleksimasta, saada omatunto rauhoitetuksi: Laanilan historia (Pieni pala Lapin historiaa -projekti), väitöskirjan ohjaustyö ja kustoksen tehtävät, pari henkilökohtaista asioiden kuntoonsaattamisjuttua, Oulun voutikunnan paistinkääntäjien historiikki -projekti, luokkakokouksen puuhaaminen, kapitulin tiedotushommat ja osallistuminen järjestämiseen. Ja sitten tietysti vielä opiskelu Torniossa. Viimeinen jatkuukin, enkä sen loppumista ole mitenkään odottanutkaan.

Nyt minulla ei ole kesken mitään projektia, joka vaatisi aktiivista tekemistä (paitsi tietysti tuo koulu), johon olisin velvollinen osallistumaan, joka täyttäisi päiviäni. Nyt on sitteku.

Ei luonnollisesti tarkoita, etteikö minulla olisi edelleen to-do-listaa/listoja. Luulenpa, että minulla tulee olemaan niitä aina. Kalenterissa on edelleenkin menemisiä, tekemisiä. Ei niitä ole paljon, ja ne vain soljuvat, tulevat ja tapahtuvat aikanaan, niitä varten minun ei tarvitse TEHDÄ mitään, ei olla vastuussa, ei olla aloitteellinen.

Ainakin nyt tämä tuntuu hyvälle.

Heräsin juuri päikkäreiltä. 😉

Nallikari 19.8.2016

 

Valkean kaupungin Kalaasit vol. 3

Voipunut, mutta edelleen hyvillä mielin. Kapituli on ohi. – Kyllä, kyllä se onnistui.

Oulussa oli 348 paistinkääntäjää aveceineen viettämässä ruoan ja juoman juhlaa, nauttimassa samanhenkisten seurasta, oppimassa uutta, maistelemassa, kokemassa, juhlimassa.

He olivat ensin aloittelemassa juhla- ja viinijuhlatiedon äärellä, sitten Nallikarin aurinkoisessa illassa barbeque/beach-partyissä, eilen leppoisilla lounailla ja viikonlopun huipentamalla Suurella Illallisella.

Meidän voutikunnan oma (eilen tehtävästään luopunut) vouti sanoi perjantaina tervetuliaispuheessaan myyneensä sielunsa pirulle, jotta ilta olisi aurinkoinen, sateeton ja kaunis. Hyvän hinnan sai piru, mutta hyvän vastineen saivat paistinkääntäjätkin. Ja kuin bonuksena kaiken lisäksi oli vielä täyden kuun ilta! Valkea kaupunki ja Pohjolan Riviera näyttivät parhaintaan! Oli vaan niin hieno ilta.

1-5

Ravintola Nallikari oli satsannut paljon, jotta suuri Diner Amical -ilta onnistuisi. Paljon oli suunniteltu, tarkistettu, maistettu, kokeiltu, tehty, neuvoteltu ja kun perjantaina seitsemän bussillista juhlijoita saapui Nallikariin ja sen aallonmurtajalle, kaikki oli valmiina.

1-3

Kun väki hiljalleen valui kohti Nalskun ”Majakkaa”, saatiin kuunnella swingiä, ja katsella tanssijoita…

1-2

Kun olimme nauttineet alkukuohuvat (Freixenet Gato Negro -piccoloista mustilla pilleillä — Sehän on meillä mökillä ollut jo vuosia notskipaikalla liki perinnetapa) oli aika siirtyä kohti ravintolaa ja sen edessä olevia grillejä!

Diner Amical-10

Barbeque-, beach-party alkakoon!

Diner Amical-13

[Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.]

Nallikari Amical

Olen tietysti hieman jäävi sanomaan, kotikenttäetu ja järjestävän osapuolen epäobjektiivinen näkökulma sotkevat puolueetonta kommentointia, mutta sen takia tai ehkä sittenkin siitä huolimatta, ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista. Herkkutatti-suppilovahverosienisalaatti kruunasi kaiken muun. Makkarastahan minä olen aina pitänyt. Enkä minä osaa mistään valittaa, kaikesta olen iloinen, tyytyväinen, että näin hyvää Nallikari tarjosi. Yli 300 hengen, ruoka-alan ammattilaisen ja intohimoisen harrastajan ruokkiminen hyvin ja makumuistoja tarjoten ei ole ihan pikku juttu.

Hyvä seura tekee tällaisista illoista vielä astetta nautinnollisempia, ja olipa meillä Pehtoorin kanssa ilo ja onni saada paikka ”kummipoikani” [ex-työkaveri] ja avecinsa pöydästä. Ruoasta ja reissuista riitti juttua. Ilta soljui. Niin hyvin viihdyimme pöydässä, ettei paljon terassilla käyty, ja siellä olisi sentään ollut bändikin. … Mie vähän kiertelin pöydästä toiseen, ainahan se on mukava tutustua uusiin ihmisiin… kummasti karjalaisten pöydissä viihdyin. 😉

Kun yhdentoista tienoissa olimme jo lähdössä kotiin, sattui biitsillä parhaimmilleen olevan tulishow alkamassa. Olinpa luvannut sen kuvatakin, ja olipas se pikkuisen haastavaa, varsinkin sillä linssillä joka sattui olemaan mukana, ja vielä kuvailla pimeässä ilman jalustaa! –  mutta jokunen otos kuitenkin.

1-10

1-12

Eilinen lounas onkin eilisessä postauksessa, mutta entäs sitten Grand Diner? – Se oli Grand. Mutta on minulla toki valittamistakin. Ehdottomasti. Ja se on se, että Oula-ravintolan siinä siivessä, jossa me istuimme, oli illan päälle liikaa valoa, ja kyllä siellä akustiikkakin teki sen, että välillä, puheensorinan ollessa aika huikea, oli vaikea kuulla pöytäseurueen juttuja. Mutta siinäpä ne valituksen aiheet sitten olivatkin. Ja ehkäpä niihin löytyykin syy kommentoijasta ja tämän iästä. 😉 Tässäkin kohtaa taitaa olla hyvä syy katsoa ensin peiliin: jos on jo siinä iässä, että illan päälle turhan kirkas valo ei ole hyväksi, eikä kuuntelu reippaassa sorinassa ole ongelmatonta, niin eikös se sitten olekin ihan itsestä kiinni… 😉

Oulussa ei ole monta paikkaa, jossa voi järjestää illallisen, Suuren Illallisen, gastronomisesti korkeatasoisena yli 300 hengelle. Lapland Hotel Oulassa voi. Sen uskon eilisen jälkeen.

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-4

Makumatka Jäämereltä Lapin kautta Ouluun oli huikea. Yksikään ruokalaji ei ainakaan meidän pöydässä, meidän pöytäseurueen kommenttien mukaan, ollut epäonnistunut. Päinvastoin. Makujen harmoniaa, ensiluokkaisia raaka-aineita, ilman turhia kikkailuja, kauniita annoksia, ja iso asia oli, että keitto oli kuumaa, kala lämmintä, liha mureaa ja maukasta, ja lämmintä. Hovimestari oli näkyvä kapellimestari, jonka ohjauksessa tarjoilija(opiskelija)t toivat ruoat ja juomat nopeasti, lämpiminä, yhtäaikaisesti,… sellainen on myös kaunista katsottavaa.

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-24

Meillä oli mukava pöytäkunta, uusia ihmisiä, mikä on aina ilo, ja vanhoja tuttuja, mm. minun paistinkääntäjäkummini. Eikä ilta käynyt pitkäksi, ruokalaji toisensa jälkeen maistui. Kuningasrapukeittoa olisin voinut syödä vielä vaikka jälkiruoaksi. Se oli ihan mielettömän intensiivistä maultaan, kuin myös jälkkäri. Se oli nyt vielä parempaa kuin silloin kun kävimme keväällä koemaistamassa menun.

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-9

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-18

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-23

Kun illallinen oli nautittu, olimme Pehtoorin kanssa valmiita lähtemään kotiin, kylläisinä, hyvin viihtyneinä, minä taas kerran ääni käheänä [kuka oikein puhuu äänelläni??? 🙂 ], mutta tulivat molemmat kummilapseni hakemaan minut pöytäänsä: on aika tarjota samppanja. Olivat ymmärtäneet kun aika päiviä sitten ilmoitin, että käätyjen saamisen jälkeen suosittelijalle on fiksua tarjota samppanjalasillinen. FIksuja olivat tarjosivat, ja Pehtoorikin pysyi siinä samalla samppanjassa. Ja eihän meillä sitä vastaan mitään ole. 😀

Grand Diner Oulu Valkean kaupungin Kalaasit-5

Samanhenkisten kanssa on hyvä olla, ammattilaisten ja harrastajien kanssa hyvän ruoan ja juoman, juhlan ja juttelun parissa, koko ilta. Ennakkoluulottomasti, ruokaa kunnioittaen.

Kävipä sitten niin, että olimme liki kahteen asti! Kahteen! Me jotka yleensä liu´umme ennen puoltayötä kotiin. Kotikapitulissa on hyvä juhlia kunnolla. Oli hienoa. Once in a lifetime!

Valkean kaupungin kalaasit vol. 2

Eilisen huikean seminaari- ja Diner Amical -kapitulipäivän jälkeen oli aamulla hyvä herätä, lähteä hyvillä mielin uuteen päivään. Turnauskestävyyttäkin vielä rutkasti jäljellä.

Kampaajalle. Ja kuinka iloinen olinkaan kotikaupunki-kapitulista; sehän tarkoitti omalle kampaajalle menoa. Nyt tukka hyvin, toisin kuin jossain muualla.

Ja sitten lounas. Me teimme voutineuvostossa jo yli vuosi sitten rohkean päätöksen, että Oulun kapitulissa tarjotaan kaikissa kuudessa lounaspaikassa (Istanbul, Virta, Puistola, Hugo, Vänmanni ja Hella) kasvislounas. Ikinä ennen ei ole paistinkääntäjien (paino sanalla ´paistin´) vuosittaisessa juhlassa tarjottu kasvismenua.

Kasvismenu mahdollisti, ja melkein vaati, että lounas voitiin tarjota samppanjan kera. Kasvisruoan jälkeen jäi budjetin rajoissa rahaa satsata juomaan. Sitä paitsi monille tarjolla olleille lounaspääruoille olisi ollut tosi vaikea löytää sopivaa viiniä. Samppanja sopii kaikkien kanssa. Ja paistinkääntäjille. Me olimme Pehtoorin kanssa Hellassa ja ainakin meidän pöytäseurue, joka kyllä vaikutti ehkä paistinkääntäjiksikin tavallista innokkaimmilta samppanjanystäviltä 😉 , pitivät ratkaisua erinomaisena.

Sieppaa

1-15

1-16

1-17

Erityisesti tuo pääruoka (tattaririsottoa, punajuurisorbettia, hernehummusta ja linssejä) oli makumuistoihin jäävä. Siinä kylmä ja lämmin, samettinen ja rapsakka (punajuuriviipaleet, porkkanat) ja liki pähkinäinen hummus täydensivät toisiaan. Annos oli aika rustiikki, mutta juuri siksi hieno sadonkorjuuajan ruoka. Samettinen nauriskeitto ja hieman makea emmervehnäleipä olivat lempeä aloitus lounaalle. Jälkiruokana tuikitavallinen porkkanakakku joka oli upgradattu tuorejuustojäätelöllä ja lemon curd -kastikkeella ja porkkanakastikkeella. Oikein kelpo kokonaisuus oli.

Nyt olemme jo lähdössä muutaman tunnin huilaamisen jälkeen takaisin kaupunkiin: mennään katsomaan installoinnista tulevia. Oulun voutikunnassa arvonkorotuksen tai uusien käätyjen saajia on 17 ja heidän joukossaan kaksi minun ”kummilastani”. Järjestön jäseneksi pääsemiseksi täytyy olla kaksi suosittelijaa, ja nyt installoitavissa tosiaan on kaksi, joita minä olen ollut ehdottamassa jäseniksi. Ja on mukava muutenkin mennä katsomaan, kun naiset pitkissä puvuissa ja miehet smokeissa tulevat kaupungintalolta installointiseremoniasta. Kuvattavaksikin. Kapitulissa on aina virallinen kuvaaja, ja sen järjestäminen oli tällä kertaa tietysti meitsin homma; oli helppoa, kun on parikymmentä koulukaveria, joiden joukosta kysyä, kenelle sopisi.

Kaupungintalolta sitten kohti Lapland-hotellia, ja sen ravintola Oulaa, jossa meitä odottaa ”makumatka Jäämereltä Lapin kautta Ouluun” eli seitsemän ruokalajin illallinen. Paljon tuttuja, paljon glamouria, juhlaa…

Kapitulikirjeenvaihtaja kuittaa tänään tähän.

Diner Amical, – ystävien illallinen

Nyt on hyvä mieli.

Paras työ, tehty työ.

Paistinkääntäjien Kapituli on jo hyvässä vauhdissa.

Seminaari [minun osuuteni tapahtumajärjestelyistä] on ohi. Ja se meni hyvin. Luentoni sai kiitosta, oikeastaan aika paljon kiitosta. Ja olen kovin iloinen siitä että a) pysyin aikataulussa (liki minuutilleen) ja b) paikalla oli paljon väkeä, Pakkalan sali paljon enemmän kuin puolillaan (about 130-140 kuulijaa, muitakin kuin paistinkääntäjiä, oululaisia ”muuten vaan”), jihuu. Eikä kukaan nukahtanut. Pitkin iltaa kävivät kiittelemässä, tilaamassa puhumaan. 😉 Jihuu. Ja parasta oli ehkä se, että minustahan on kiva luennoida. Pitkästä aikaa sain sitä tehdä.

Bussiopastukset kaupunki-Nallikari ovat ohi; menivät hyvin.

1-22

Siihenhän sitten loppuivatkin minun vastuullani olleet järjestelyt.

1-17

1-18

1-19

Paljon olisi kerrottavaa, paljon kuvia, paljon fiiliksiä, mutta nyt – juuri, ihan äskettäin – kotiin palattua, ei jaksa kirjoitella, on levättävä, että huomenna taas jaksaa juhlia… mutta huomenna, viimeistään sunnuntaina kerron ruuista, jutuista… kaikesta.

Vierasvara

Onko teillä kotona vierasvaraa? Pullaa pakkasessa, piirakkpohjia valmiina, samppanjaa kylmässä, keksejä ja suklaata jemmassa siltä varalta, että tulee yllätysvieraita tai että itse yhtäkkiä päätätte kutsua ystäviä käymään?

Minulla oli. Oli ennen, ei ole enää. Ennen oli aina muutama suolaisen ja/tai makean piirakan palanen, jäänyt jostain kesteistä, pakkasessa. Pieniä lihapullia, erikoisjätskiä, usein pullaakin. Tuulihattuja siltä varalta että äkkiä voi täyttää niistä kivoja suolaisia tai makeita tarjottavia. Limpparia ja kuohuvaa valmiina kylmässä.

1-15

Jossain vaiheessa lopetin vierasvarat. Jossain vaiheessa liu´uin siihen, että olemme vieraanvaraisia, mutta että meillä ei ole pakkasessa ja kaappien perukoilla jotain enemmin tai myöhemmin vanhentuvaa vierasvaraa. Tai sitten niin, että niitä piirakoita ja pullia tulee syötyä itse, vaikkei ne kyllä saisi kuulua arkiseen ruokavalioon ainakaan minulla.

Ja eihän nykyään käy yllätysvieraita. Ainakaan meillä. Ei meillä ole tainnut käydä juuri koskaan. Mutta minulla on kyllä, ainakin ollut, tapana silloin tällöin esittää ex tempore -kutsuja. Mutta nekin yleensä siten, että meillä on ollut jotkut juhlat (kalaasit tai viinikerhon ilta, lakkiaiset tms.), joista on jäänyt safkaa, ja sitten olen kutsunut kavereita rääppiäisiin. Ja eksnaapurit olivat kyllä melkein säännönmukaisesti juhlien jälkeisenä päivänä meillä syömässä.

1-14

Tänään sitten, vaikka totisesti ruokajuhlaan ollaan valmistautumassa ja olisi ollut aika hieno ravintolakuvauskeikkakin, josta olin jo kieltäytynyt, keksinkin, että nyt on aika lunastaa lupaukseni tarjota lasillinen samppanjaa yhdelle henkilölle. Lupasi puolisonsa kanssa tulla. Ja minä en luvannutkaan muuta kuin samppanjaa ja mansikoita. MUTTA, kyllähän sitten tuli mieleen, että voi jukra, kun olisi jotain vierasvaraa, vaikka niitä tuulihattuja pakkasessa. Ei ollut.

1-13

Niinpä sitten, kun palasin kulmien ja ripsien värjäyksestä iltapäivällä, oli pyörähdettävä Lidlin kautta. Cocktail-paloja tai ehkä paremminkin ”pientä iltapalaa” sitten pikaisesti väsäsin. Mieluusti olisin vieraanvaraisuuttani tarjonnut jotain oikeasti omatekemää, muutakin kuin pieniä palasia… Varsinkin kun olivat ensikertalaisia meillä. .. Oli sentään Limoncelloa jälkkäriksi.

Mutta silti, en taida sittenkään enää palata vierasvarojen jemmaamiseen kaappeihin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niin ja huomenna sitten tämä! Ja paljon muuta.

Avajaisseminaari_Vuotuisjuhlat 19_8_2016_mainos

Aikataulussa

Kaikki alkaa järjestävän osapuolen osalta olla niin valmiina kuin tässä vaiheessa voi, nyt suurin muuttuva tekijä on sää. Varsinkin perjantaiksi Nallikariin tarvittaisiin aurinkoa ja lämmintä. Onneksi ainakin nyt jo vähän lämpenikin.

Kapituli

Ja minäkin olen saanut oman luentoni suunnilleen kuosiin, käynyt tänään kaikki ”tapahtumapaikat”, vienyt matskuja, vielä jotain neuvonutkin, vastaillut moniin kummallisiin ja varsin ymmärrettäviin puheluihin ja sähköposteihin…

Ehtinyt tsekata oman garderobini, ja vähän liikkuakin. Aapelin kanssa leikkiä, tyttären kanssa päivitellä kuulumiset. Silti tuntunut, että on ollut vähän hoppupäivä.

Rössypottuseura, Jankkiyhdistys ja muuta oululaista ruokakulttuuria

Kapituli

Olen eilen ja tänään valmistellut, saanutkin valmiiksi miniesitelmän ensi viikonlopun Paistinkääntäjien Kapituliin.  Busseissa oppaat kertovat oululaisista nähtävyyksistä, ja nimenomaan sen kautta, miten ne liittyvät ruokaan, juomaan ja/tai juhliin. Tulipa noita sightseeing-kierroksen tekstejä kootessa ja kirjoittaessa itsellekin – paljonkin – uusia asioita, mm. se, miten Merikosken sillat liittyvät kahden  oululaisen ruokayhdistyksen toimintaan.

Ensinnäkin 20-vuotias Rössypottuseura. Se on Oulusta poismuuttaneiden Helsingissä perustama seura, ja siihen kuuluu useampiakin paistinkääntäjiä, muutamia kansanedustajia ja kunniajäsenenä Martti Ahtisaari.  – Mitenkö Rössypottuseuraan pääsee jäseneksi? Jäsenyyskriteerinä on ensinnäkin se, että ”on häätyny kuulla typpitehtaan räjjäytys Oulusa vuonna 1963”. Ja lisäksi säännöissä lukee näin:

Liittymisehoksi lujetaan valamius Tuiran Siltojen ylitykseen ”vaikeissa oloissa”. Se tarkottaa sitä, että asianomanen tarkenee ”ajjaa kylymällä ilimalla vanahalla Volovolla tai pulukalla Tuiran Siltain yli.

Kun Rössypottuseura kerran perustettiin täältä pois muuttaneille oululaisille, niin pari vuotta myöhemmin perustettu Jankkiyhdistys taas perustettiin niille oululaisille, joiden ei ole tarvinnut muuttaa täältä mihinkään.

Jankkiyhdistyksen toiminnassa on merkittävää ”Talavituluvan muistopäivä”. Talavituluvan muistopäivä on 2.12., ja sen taustalla on vuoden 1878 ennätyksellinen joulukuun tulva, joka petti Oulun rannat, nykyisen torialueen ja Rantakadun, vei Merikosken silloistakin kappaleita. Talavituluva vaati yhden ihmishengenkin, ja se menetys liittyy pekoniin, joka taas on jankin teossa olennaista. Merimies Johan Mällinen onnistui kuljettamaan veneellä vaimon ja neljä pientä lasta Sonnisaaresta mantereelle tulvan edestä pakoon, mutta toisella matkalla Mällisen vene kaatui, –  ja sika sekä Mällinen hukkuivat! Talavituluva on siis dramaattisuudessaan jankkiyhdistykselle luonteva muistopäivän syy.

Monet oululaisetkaan eivät (enää) tiedä, mitä jankki on, saatikka että tietäisivät, miten se tehdään, mutta löysinpäs Jankkiyhdistyksen jäsenen Jukka Ukkolan kirjaaman reseptin

Virallinen jankki resepti

Tämä on Jukka Ukkolan kirjasta
”ookkä nä” – Oulun murteen sanakirja
(WSOY 2000)

 Ainekset

  • Leivänkannikoita suunnillee jonkivverran.
  • Sian savukylykiä enämpi tai vähempi.
  • Vettä kannikoitten lijotukseen.
  • Suolaa jos on, tai vaikkei oiskaa.
  • Pekonia jokunen siivu ja sipulia jotakuinki sevverran ku tarvitaan, jos jankki tullee eineeksi.
  • Rössyvä ei missää tappauksesa.
  • Kylymää voita rahtunen tai vähä yli, silimäksi.

Jankkiin käytetään kuivuneita leipäkiivuja tai kovvaa leipää. Leipä ei saa olla palanutta eikä kovim palijo hommeesa, eikä se saa kävellä itekseen.

Ois hyvä olla usseita leipä­laatuja mukana eikä pelekästään hapanleipää.

Leipä pannaan pilikkummiin eli kastrulliin kylymään vetteen. Jos leipä on kovvaa, annetaan sen lijota vähä aikaa ennenku kuukataan.

Sekkaan lisätään savukylyki joko semmosennaan tai pannusa äkkiä ruunattuna.

Lisätään suola. Lisätään vielä vähä enämpi suolaa. Varotaan visusti, ettei jankkia tehesä käytetä pehemyttä tee-kirjainta, koska pehemy tee-kirjain pillaa jankin maun.

Ku leipä on osittain hajonnu ja vesi melekeen kiehunu leipiin, on jankki valamista. Tarijotaan esim. ruokana. Muuta ruokaa ei ihimine tartte.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Että olenkos ikinä itse tehnyt? – Enpä ole, enkä taida ihan heti tehdäkään. Vähän sovellettuna tuota olen kyllä syönyt. Pehtoorin isä, elikkäs appeni, tätä on kuulemma ruukannut köksäillä.

 

Ammattikoululaisen mietteitä näyttöjen alla

Nyt on avauduttava opinnoistani…

Ensimmäinen tutkintotilaisuus, ”miljöönäyttö”, on edessä syyskuun lopussa. Sitten seuraavaksi studiossa työskentely joulu- tai tammikuussa, digitaalinen työnkulku helmikuussa ja suunnittelu ja kaupalliset taidot huhtikuussa.

VAT-koulutus, lähiopetusviikonloput Torniossa ja etätyöskentely ja palaute netin kautta, on siis näihin tutkintoihin valmentava koulutus. Itse miellän sen niin, että VAT-koulutus on kuin lukio, josta saa päästötodistuksen, ja näytöt ovat kuin ylioppilastutkinto, jonka eri osat läpäistyään saa tutkintotodistuksen. Ja sen myötä virallisen todistuksen ammattipätevyydestä. Kouluhan on ammattikoulu, eikä siis todellakaan joku vähän tavallista pidempi kurssi, kuten monet taitavat luulla.

Viime viikonloppu oli yhden sortin ”preliminääri” ensi kuussa olevia tutkintoja varten. Miljöössä työskentely -tutkinnon osa sisältää viisi tehtävää ja varsinaisen tutkintotilaisuuden. Kaikki osat on saatava läpi.

Ja miljöö-osioon kuuluu kuvareportaasi (8 kuvaa), miljöökuva (5 kuvaa), henkilömuotokuva (5 kuvaa) samasta henkilöstä miljöössä ja maisemakuva eli saman miljöön käsittely eri valo-olosuhteissa (5 kuvaa). Kuvasarja tulee olla samasta maisemasta – näkymä saa vaihtua. Ja sitten on vielä yksi tehtävä, joka tehdään ”simulaationa” eli tutkintotilaisuudessa saadaan kuvaustehtävä, ”toimeksianto”, johon kuvat on otettava, käsiteltävä ja esitettävä vuorokaudessa.

Ja olennaista on se, että ”kuvata sarja” ei tarkoita vain esimerkiksi viittä hyvää, visuaalista ja teknisesti moitteetonta kuvaa Aapelista, vaan ne on oltava vielä sarjassa, jonka oikeanlaisessa rakentamisessa on tietyt sääntönsä. Voisin esimerkiksi koota viiden hienon kuvan nipun Saariselältä, mutta se ei vielä tarkoita, että se olisi sarja.

Kukkolassa-22

Kun me lauantaina aamulla Kukkolassa aloitimme palautetilaisuuden, opet kertasivat, mikä on kyllä ollut aiemminkin esillä: kahdenkymmenen hengen porukasta yksi tai kaksi suoriutuu kerralla koko näyttörumbasta. Miljöössä työskentely -näyttö ja erityisesti siinä maisema-osio on tuottanut eniten vaikeuksia. Näyttöjen täydentäminen ja uusiminen on mahdollista ja sitä saa tehdä vaikka kuinka kauan, mutta silti yleensä vain noin puolet VAT-koulutuksessa olleista tekevät tutkinnon loppuun asti. Ja opettajat kertoivat, että meidän porukkamme taso ja motivaatiot näyttävät olevan hyvin samankaltaista kuin edellisilläkin kerroilla.

Ja tutkinnonhan ottavat vastaan ”sensorit”, joita on kolme ja jotka eivät siis ole meidän opet, vaan ulkopuolisia alan edustajia eri sektoreilta. Vrt. ylioppilastutkintolautakunta.

Minä en hetkeäkään epäile, ettenkö saisi koulutusosion tehdyksi; olen ahkera, aina (paitsi se luokkakokousilta) paikalla, harjoittelen, olen kuvannut ihan valtavan määrän kuluneen vuoden aikana, lukenut eräänkin kuvankäsittelyoppaan, tehnyt kaikki harjoitukset, monet tuplana.

Koulutuksen läpikäyminen siis hoituu hyvin ja ilolla, mutta olen tässä matkan varrella, aika varhain jo, ymmärtänyt, että minulle tutkinnon suorittaminen ei tule olemaan mikään itsestäänselvyys, eikä ainakaan pitkiin aikoihin mahdollista. Tutkintovaatimuksissa lukee näin: ”Valokuvaajan ammattitutkinnon perusteet on laadittu valokuvaajille, joilla on alan peruskoulutus ja useamman vuoden työkokemus.”

Itsellä on sellainen tuntuma, että alan olla kuvaamiseni kanssa siinä vaiheessa, jossa monet opiskelukaverit olivat viime syksynä kun me aloitimme. Toki olen kehittynyt, paljonkin, mutta olen vielä kaukana mistään tutkintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Peruskoulutus alkaa olla puolen vuoden päästä kasassa, mutta ”useamman vuoden työkokemus” tai sitä vastaava kuvaamisen määrä ei ole lähelläkään.

Niinpä viikonloppuna oli todella mielenkiintoista kuulla, miten ne neljä (+2 vara) sarjaani arvioidaan. Itsearviointini, omat ajatukset onnistumisista ja epäonnistumisista eivät kaikilta osin osuneet oikeaan, mutta tiivistäen kahden open puolen tunnin aikana antama kommentointi, palaute ja parannusehdotukset menivät kiteytetysti näin:

”Hieno miljöösarja”,
”maisemissa kuvankäsittely saatava kuriin”,
”henkilökuvissa rajausongelmia mutta myös hienoja onnistumisia” ja
”reppari on tehtävä kyllä uudelleen…”

Siis molemmat miljöösarjani ovat kuulemma pienin korjauksin sellaisia, joista pitää vain valita kumman kanssa voin ihan hyvin mennä yrittämään näyttöön! Jee. Täysin uuden repparin tekemisen olin jo kyllä itsekin päättänyt ennen kuin opet edes aloittivat sen kritisoimista. Se todettiin dokumentaariseksi, sellaisena hyvin rakennetuksi, mutta visuaalisuus puuttuu. Tiesin.

Vielä viime viikolla hillittömässä kiireessä sarjoja tehdessäni ja lähettäessäni mietin tutkintoihin menemistä. Siis mietin, että menenkö edes kokeilemaan, koska vielä olen kovin kaukana läpäisymahdollisuuksista. Mutta viikonloppuna rohkaistuin ja päätin, että tietysti menen. Oppimista ne näytötkin tuovat tullessaan. Palaute tuo aina jotain uutta tietoa siitä, mitä ja miten pitää parantaa.

Juuri tämähän oli minun oman opetukseni, pedagogisen ajatteluni ydin: on kerrottava, miten suoritus on mennyt, mikä oli hyvää, mikä vaatii parantamista ja miten päästään parempaan tulokseen. Siksihän en moneen vuoteen enää pitänyt kurssieni jälkeen tenttejä, vaan erilaisia käytännön harkkoja ja esseitä, ja kurssin läpäisy edellytti – paitsi kelpo suoritusta – myös palautetilaisuuteen osallistumista.

Näillä mennään. Kunhan tämä kapituliviikko saadaan kunnialla pois edestä, olen taas ihan täysipäiväinen opiskelija. Ja se tuntuu ihan mahdottoman hyvälle.

Kukkolassa-23

[PS. Tiesittehän, että näyttöihin ei auringonlaskukuvia sitten laiteta. 🙂 ]

 

Kukkolasta palattua

Kukkolassa-24

Joskus elämässä käy tuuri, sellainen mieletön säkä, – – minulle on käynyt sellainen, kun pääsin VAT12-porukkaan, oppimaan ja olemaan mukana.

iikonloppu tämän porukan kanssa Kukkolassa – kuvaamassa, saamassa rakentavaa (ehkä minä jotain opin vielä!) palautetta omista otoksista, taas kerran oppimassa ja laskemassa Kukkolankoskea (eikä pelottanut yhtään, paitsi ennen kuin lähdettiin).

Istumassa kodassa, kun open paistamat varrassiiat kypsyvät. Kyllähän kulinaristi nautti ihan hurjasti. Olen syönyt varrassiikaa jo pentuna, mutta liekö koskaan ennen open laittamaa ruokaa?

Tänään aamulla varhain …

Sumuisen suven sunnuntaiaamuna Tornionjoen väylän varressa lippoajien jakamilla aamiaisleivillä, …  Että mie arvostin kun minut kutsuttiin mukaan..

Ihan kuin olisin käynyt kauempanakin, ihan kuin olisin oppinut enemmän kuin pitkään aikaan.

Enkä minä siis sittenkään luovuta

_ ____ __  ____ ___ _

Joskus sitten taas ei käy tuuri; niin kuin nyt näiden kuvien ja blogitekstien kanssa. Nythän kävi taas niin kuin yleensä kerran vuodessa käy; webbihotellista vuokraamani tila tuli juuri nyt täyteen. Merkitsee sitä, että monet kuvat, jotka olin ajatellut tämänpäiväisen postauksen rungoksi liittää, eivät lataudu. Ilman kuvia teksti ei elä.

Joutunette odottamaan huomiseen, ylihuomiseen, että kuvien ja laajemman tekstin lataus taas onnistuu.

Mutta sen voin sanoa, että olipa huikea viikonloppu.

Kukkolankoskella (ja -koskessa!!) vol. 2

1-14

1-15

Yö Pohjolan Pirtissä sujui hyvässä unessa aamukuuteen asti, ja kun kerran ei satanut, lähdin kävellen aamulenkillekin kosken rannalle. Se on vaikuttava.

Ruotsin puolen Kukkolaforsenin taustalla, yläpuolella vain jo, valitettavasti, näkyi ne pilvet, joita tiesimme päiväksi odottaa. Ja jotka sitten tulivatkin.

Aamu aloitettiin yhteisellä aamukahvilla, viikonlopun ohjelman rakentamisella, kuvaustehtävien annolla ja sitten alkoi palauterumba: jokaiselle on varattu puoli tuntia, jonka aikana molemmat opet antavat palautteen tehdyistä sarjoista. Minun hukini on vasta huomenna.

Välillä kuuntelin muiden saamaa palautetta, ja sitten lähdin taas koskelle, nyt jo tekemään annettuja harjoituksia. Ja pian alkoi sataa, alkoi sataa hyvin paljon. Kun kuitenkin aika hyvin olin varustautunut jatkoin lounaaseen asti.

Palautteenantoa ja kuvaamista iltapäivän ohjelmassa: ja kun lähdin vaihteeksi ulos kuvaamaan hoksasin, että kamera on seonnut! Mikään ei toimi, tai toimii päin honkia!! Kosteusvaurio?? Kuvausviikonloppu ja minulla ei ole toimivaa kameraa…

Mutta olipa meillä muutakin tekemistä kuin kuvaaminen! Koskenlaskua tietenkin! Eipä ole sellaista ennen tullut koetuksikaan. Kyllä siinä Kukkolankosken yläjuoksulla suhteellisen rankassa vesisateessa seistessä, kipparien kertoessa, miten pelastaudutaan jos putoamme, miten edetään jos sittenkään ei päästä Tokkenin sivuitse turvaan, miten vedetään pudonnut kaveri takaisin kumiveneeseen, … jne.  Mietin, että olenko sittenkään lähdössä … kaikki eivät olleet, miksi minä haluan mukaan! – Lähdin kuitenkin, ja onneksi lähdin. Olipa huikea kokemus, eikä ne pärskeet olleet ihan vaatimattomia! Meloa sai oikeasti. 2 x 1,5 km mentiin, 13 metriä on kosken pudotus, virtaus 1000 – 1500 kuutiota sekunnissa, … en tiedä luvuista, mutta huikeaa oli. Yhtäkkiä näet kosken kuohut edessäsi, pärskeet lentää ylitsesi, melot ja on ihan mahtavaa, että on toisia valokuvauskavereita vieressä melomassa, ilman kameroita.

Ennen saunaa ehdittiin vielä käydä katsomassa ja kuvaamassa, ne joilla kamera toimi, siianjako. Olen ollut sitä joskus pentuna seuraamassa: siinä jaetaan saalis talojen kesken. 16 Kukkolan kylän talolla on lippousoikeus ja saalis jaetaan manttaalin mukaan lauantai-iltaisin kuudelta. Kuvia on, tulee jossain vaiheessa. Ihan aavistuksen seremonian seuraamista ja kuvaamista (joka tietysti oli meidän yksi repparin aihe) haittasi jotensakin litimäräksi kasteleva sade. Ai niin, tässä vaiheessa kamerani oli onneksi kuivunut ja pääsin muiden mukana kuvaamaan.

Sitten saunaan, kuinka se tuntuikaan hyvälle. Nyt lähdemme katsomaan kun ope paistaa meille varrassiikaa… Ja syömään myös. On nälkä.

VAT on ollut jo tähän asti huippukokemus ja tämä viikonloppu on siinä ihan huippulisä. Huomiseen…

 

Lähiopetusviikonloppu Kukkolassa

On 13. lähiopetusviikonloppu Torniossa – ja Kukkolassa. Tämän jälkeen neljä varsinaista opetusviikonloppua, sitten on vähintään neljä näyttöviikonloppua eli tutkinnot. Minulla varmaan tuplasti; olen vakuuttunut, että kerralla ei mene yksikään läpi.

Tämä on ihan erilainen kouluviikonloppu kuin yksikään edellisistä, sillä tänä viikonloppuna olemme huomisen ja sunnuntain Kukkolassa, Pohjolan Pirtissä. Asumme, syömme ja pidämme workshoppeja tai paremminkin on kyse palautteen annosta, pari päivää eristyksissä ulkomaailmasta. Tai siis nyt jo olemme täällä. Päivä oltiin Torniossa Lappiassa kuten tavallista, mutta sieltä ajeltiin tänne Kukkolankoskelle.

Ensi yönä on ennätyksellinen perseidien meteoriparvi, ja meidän porukan yökuvaukseen erikoistuneet (nämä ammattilaiset TK, SS ja HA ja muutamia muita) lähtivät kuvausretkelle Aavasakselle. Tähdenlentojen yö menee minulta toivottavasti unten mailla, soisin saavani Nukku-Matin seurakseni, sillä univelkaa on viikolta turhan paljon.

Tyydyin käymään iltalenkillä kala-aittojen luona, olipa hienoa, eikä enää satanut (ks. oik. palkissa videoklippi).

Illansuussa satoi heti paljon, oli ihan syksy, + 11 C, mutta ei se estänyt, etteikö olisi toista tuntia kuvattu. Ja tehtävänanto meni näin:

Kuvaa intuitiivinen, juuri tämän hetken tunnelmakuva eurooppalaisesta rajakaupungista nimeltään Tornio-Haaparanta (5 kuvaa).

1-7

1-8

1-9

Päällekkäinkuvausharjoitukseni sai kiitosta, panoraama oli turha, tai ei ainakaan kuulunut sarjaan….

Ja huomenna suuri palautepäivä… ja paljon muuta.

Hajanaisia fiiliksiä

Oh-hoh! Meinasi unohtua koko blogi!

1-9

Tuonnepa kiiruhdimme illalla… Olihan taas BO:n meeting. Eikä harmittanut, että kiirehdimme. Oli mukava ilta. Ja se oli ”ansaittu”.  Semminkin kun oli Pehtoorin merkkipäivä tänään. Ensi vuonna pyöreitä vuosia, liekö juhlimme silloinkaan isommasti?

1-7

Illan paras viini.

Nyt kun kapitulin, 340 hengen suuren juhlan, järjestely on loppusuoralla, on ollut käsittämätöntä huomata, kuinka ihmiset voivat (sori vaan) a) olla p:ntärkeitä b) olla tietämättömiä, mitä kaikkea näin ison joukon ”liikuttaminen” ja ravitseminen niin ruoalla, viihtyvyydellä, letkeällä olemisella, leppoisalla yhdessäololla, viihteellä ja tiedolla, saatikka erinomaisella ruoalla ja sen tarjoilulla  voi merkitä ja c) ajatella vain omaa napaansa.

No, mutta. Tänäänkin on tehty paljon, että kaikkien kummallisetkin toiveet olisi otettu huomioon.

Tänään, jo tänään, minun valokuvauksen opintojeni meneillään oleva kriisi saavutti ehkä syvimmän pohjakosketuksen. On vaikea kuvitella, että tämän syvemmälle uppoan, mutta eihän sitä tiedä …

1-10

Neitoperho. Sellaisenkin näimme tänään.

1-6

Liikunta on jäänyt tänään tähän: valokuva taksin ikkunasta kohti kotia. Oulu-halli ilta-auringossa joskus yhdeksän jälkeen …

Kirjallisia juttuja ja kirja-asioita

Kukkia

[Kannattaa klikata isommaksi!]

Sade ei ole pieksänyt ihan kaikkia kukkia liiskoiksi. Ei vaikka tänään on välillä satanut jotakuinkin rutkasti, jos kohta välillä oli oikeinkin suvista.

Enin osa päivää sujui kirjallisissa hommissa ja iltapäivällä oli sitten testilounas ravintola Hellassa. Sen voin kertoa, että hyvää oli, muutamilta osin erinomaisen maistuvaa, ja vähintäänkin kylläinen olen vieläkin.

Kävin Valkeassa. Kun oli pakko. Kun ei Oulussa ei enää paljon muualla mitään erikoiskauppoja ole. Tai noh.

Etsin itselleni jotain mukavaa syyskesän neuletta (no hyvä on, ehkä tummansinistä villatakkia). Useimmat vaatteeni Oulussa olen ostanut Pukumiehestä, Stockalta ja Partioaitasta. Tänään en ostanut mitään. Minulle tuli ”markettiolo”. Lähdin pois Sokokselta.

Kävin kirjakaupassa, Suomalaisessa, sekin Valkeassa. Siellä oli enemmän värityskirjoja, lasten ja aikuisten, kuin historiakirjoja. Siellä oli enemmän laihdutus-, jumppa-, elämäntapa-, juttagustafbergetc., maaretkallioetc., -kirjoja kuin keittokirjoja. Siellä oli enemmän koriste-esineitä kuin äänikirjoja. Siellä ei ollut kuin muutama matkakirja, mutta siellä oli monta hyllyllistä skräppäystarvikkeita. Siellä oli paljon pokkareita, mikä on hyvä asia.

Naurettavaa valittaa moisesta? – Tiedän. Ja tiedän senkin, että kaupoissa myydään sitä, mitä ihmiset ostavat. Mutta minä olisin mieluusti ostanut matkakirjan, keittokirjan, ehkä jopa hurahtanut johonkin historiantutkimukseenkin tai ainakin popularisoituun historiaan. Mutta ei siellä ollut. Ostin pokkareita, monta.

Olisin mielelläni kävellyt kirjahyllyjen välissä ja miettinyt asioita, kirjoja, matkannut jo ajatuksissani uusiin maailmoihin pelkkiä kirjojen nimiä lukiessani. Ostin kortin, kaksikin. Ja muistelin aikaa, jolloin kirjakaupassa saattoi tutun myyjän kanssa vaihtaa mielipiteitä jostakin kirjasta, saada suosituksia uusista keittokirjoista ja käydä ostamassa Parkerin kynän ja kauniin ruutuvihon.

Minä kun edelleen tykkään tehdä muistiinpanoja, to-do-listoja, kirjoittaa paperille hetken mielijohteesta jotain. Tiedättekö miksi? Jotta muistaisin kirjoittaa illalla tänne blogiin. Sellainen vanhanaikainen olen. Pidän kirjoista ja muistiinpanoista.

Ja ruusuista tuossa työhuoneeni ikkunan edessä.

Kukkia-2

Niksinurkka vol. II

Tuulestatemmatun niksinurkka kakkosen aika. Huhtikuussa kirjoittelin kaikkia pikkuniksejä arkisiin askareihin, tuli hyvää palautetta, joten jatketaanpas.

1) Täytekakkuja teen harvoin, ja vielä harvemmin ne kuorrutan kermavaahdolla, mutta silloin kun niin teen, niin nämä kaksi juttua parantavat lopputulosta. Levitä kakun pinnalle ENNEN kermistä pari ruokalusikallista aprikoosimarmeladia tai Lemon Curdia. Levitä veitsellä tasaisesti koko pinnalle. Se estää kerman imeytymisen kakkuun ja kermakerroksesta tulee pysyvämpi ja siistimpi. Ja sitten vispatessa (käytän aina Vispikermaa kermavaahtoon, on vaan paremman makuista) lisää joukkoon 1 – 2 creme fraichea. Tekee kermavaahdosta tymäkämpää, eli pysyy kuosissa ja on napakkaa pursottaa.

2) Keittiöön liittyy toinenkin vinkki. Jos sattuu jäämään sitruunan (tai vaikka limen) puolikas käyttämättä tai jos esimerkiksi limoncellon valmistuksessa käyttämäsi sitruunat, joista olet tarvinnut vain kuoret, eivät päädy mehuksi tms., niin laita puolikas sitruuna tiskikoneen lusikkakoriin. Raikastaa koneen kummasti. Meillä riittää nyt seuraavaksi viikoksi näitä raikastajia, kun tein sunnuntaina uuden  limoncello-satsin tekeytymään; ei siksi, että vieraat olisivat juoneet kaiken pois, vaan koska päätin tehdä ”repparin” nimellä Limoncellon valmistus, siis kuvallinen ”resepti” siihen. Kirjallisena sen olenkin täällä julkaissut jo paljon aiemmin.

Niksinurkka

3) Kolmas vinkki on meillä joka päivä käytössä, ja aika uusi käytäntö. Meillä kun on (pahana?) tapana pestä rillit vähintään kerran päivässä, ja varsinkin minulla nykyisin useamminkin, sillä kuvatessa kameran etsimeen tuijottaminen sotkee lasit aika nopsasti. Aiemmin putsailtiin siten, että suihkutettiin suoraan linsseihin ikkunanpesuainetta ja sitten rievulla kiillotus. Aika monet sangat on tällä keinoin tullut hangattua sameiksi.

Nyt on uusi systeemi: suihkepulloon vettä, jossa on Fairya sopivasti (1 rkl?) ja se on keittiön tiskikaapissa ja vieressä on viinilasienkiillotusliina (Riedel tai joku vastaava). Ensin laseihin pari suihkausta pesuainetta, sitten hanan alle, pesu ja virutus ja sitten liinalla kuivaksi. Kiiltää, kiiltää.

Niksinurkka-2

4) Hammaskisko on nykyään aika monella. Minun tuttavapiirissäni ainakin puolella tusinalla. Täällä olen joskus avautunut sen käytöstä, ja sen käyttöön liittyvän vinkin olen tainnut antaa ennenkin, mutta tässäpä tämä vielä. Kiskohan pitää laittaa kosteaan kääreeseen ja sitten rasiaan päiväksi; vuosikausia käärin sen kostutettuun talouspaperin tai pahimmassa tapauksessa vessanpaperin palaan, ja sitten se oli illalla ihan nöyhtässä koko kapistus. Mutta! tähän on parempi keino: kahvinsuodattimet. Eivät nuhjaannu, ja voi käyttää pari, kolme kertaa samaa. Ja nyt olen vielä löytänyt sellaisia pieniä, aivan kuin tehty kiskon jemmaksi. Pieni ilo, jokapäiväinen ilo.

Niksinurkka-7

5) Lopuksi vielä tietotekniikka- tai paremminkin tekstin- ja kuvankäsittelyyn liittyvä aika yleisesti tiedossa oleva juttu, mutta jos joku ei tiedä niin tässä: ihan sama, mikä toiminto on tullut koneen ääressä tehdyksi ja se pitäisi perua. Klikkaa yhtä aikaa ctrl ja Z. Jos vaikka olet onnistunut deletoimaa kokonaisen sivullisen tekstiä, ctrl ja Z palauttaa sen. Ja kuvankäsittelyssä esim. Lightroomilla toimii samoin. Ja klikkaamaalla viisi kertaa peräkkäin ctrl ja Z, poistuu viisi viimeistä toimintoa.

Niksinurkka-3

Sisähommissa

Avaan työhuoneen ulko-oven, annan elokuun aamun vielä hieman viileän ilman tulvia huoneeseen, haen vielä villasukat jalkaan ja villatakin ylle. Istahdan koneelle, ja tuntuu oikein hyvälle kirjoittaa. Parin tunnin jälkeen käyn keittämässä Cupsolo-cappucinon, haen salmiakki-suffeleita ja vaihdan kuvankäsittelyyn.

Sekin sujuu niin kauan kunnes ryhdyn tarkistamaan gamut-varoituksia!! Miksi minä olen valinnut aiheekseni sitruunat ja kirkkaansinisiin (hoksasin kyllä sanoa että ei keltasia, eikä limeä Apsulle ylle, mutta enpäs tiennyt että sähkönsininenkin on herkkä) vaatteisiin pukeutuneen pojanpojan, joka vielä touhuaa lehtivihreän ympäröimässä puistossa. Gamut-varoitin kirkuu!  Kirjaimellisesti menee hillittömäksi säätämiseksi.

Puolelta päivin olkapää on täysin lukossa ja kipeä. On aika lähteä sauvakävelemään. On jo hyvinkin lämmin. Tuntuu, että voisin kävellä vaikka kuinka kauan.

Iltapäivällä hommat jatkui, välillä vain syötiin, liekö viimeinen kerta pihalla tälle kesälle?

Henkilö miljöössä (Aapeli leikkipuistossa) -sarja ehdolle näyttöön lähti arvioitavaksi. Olipa taas vaikea päättää, tehdä valintaa. Olisiko kommentteja?

Viimeinen sarja jäänee viimeiseen tappiin, ja olen jotansakin satavarma, että teen syyskuussa vielä uuden repparin. Ei oikein tämä nyt simahda.

Olen tässä tänään vasemmalla kädellä kerännyt myös Tuulestatemmatun niksinurkka kakkoseen aineksia, mutta jätänpä senkin huomiseksi tai ylihuomiseksi.

Tähän kuitenkin lupaamani karibialaisen

Katkarapu-hedelmäsalaatin ohje

Yritän mitoittaa neljälle…

Pussillinen  (200 g?) hyviä, isoja pakastekatkarapuja

kypsä mango
kypsä avokavo
½ cantaloupe-meloni
pieni palanen vesimelonia
pätkä purjo tai ruohosipulia
1 punainen chili
1 valkosipulin kynsi
2 rkl öljyä
1 limen mehu
1-2 tl (chili)hunajaa
(pari teelusikallista Tailor Jerry -rommia) 
suolaa, mustapippuria
silputtua korianteria

Sulata ja valuta katkaravut.
Tee marinointiliemi: puhdista chili kalvoista ja siemenistä ja murskaa valkosipuli sekä purista limen mehu. Sekoita ne ja öljy sekä pippuri ja suola keskenään. Laita katkaravut liemeen ja jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Pilko avokado ja pirskottele sen pinnalle limemehua (puristettujen kuorista lähtee vielä sen verran kuin tarvitaan). Pilko mango ja melonit, sekä purjo. Sekoita ne keskenään ja laita jääkaappiin.

Ennen tarjolle tuomista, sekoita hedelmätsalsa, katkat ja myös marinadiliemi keskenään. Lisää tässä vaiheessa myös silputtua korianteria, mutta varo, ettei se peitä kaikkea muuta maullaan. Jätä muutama rapu pinnalle koristeeksi. Jos mahdollista tarjoa vesimelonin koverretusta kuoresta (ks. yllä ja täältä). Sopii alkuruoaksi tai lisäkkeeksi.

 

 

Kalaasien jälkeen kuvauspäivä

Ystävät sanoivat, että oli kesän kohokohta, tai ainakin yksi tärkeimmistä. Siis Kalaasit meillä. Onhan ne meillekin yksi kesän kohokohta. Ollut jo kauan.

Eilen ne taas oli. Ja kyllä me jo puolen päivän jälkeen Pehtoorin kanssa olimme vähän huolissamme, että mitä olemme unohtaneet, onko joku asia jäänyt tekemättä, ruoka valmistamatta, piha tai Festa jotenkin järjestämättä? Sellaisia pohdimme, kun kaikki alkoi olla valmiina jo monta tuntia etuajassa… Sellainen huolettaa.

Mutta ilmeisesti ei, koskapa ilta pitkälle yli puolenyön sujui mallikkaasti, ruokaa oli riittävästi, pääosin ihan hyvää, kurkkukeitto tosin hieman liian valkosipulista [ainakin minun mielestäni], pinacolada-kakussa liian vähän rommia ja kookosta [minun mielestäni], jokirapukastike kuhan kera oli oivallista [useimpien mielestä], samppanja ja Kyrö Distelleryn lonkero ja Haaparannan Amarone erinomaista [kaikkien mielestä].

Kalaasit-10

Jutuista ei ollut puutetta, eikä aputyövoimasta [käytäntö toimii aina vaan paremmin, aina vaan tyytyväisempiä me kaikki olemme siihen]. Jokainen pariskunta vuorollaan, – sopivasti kuuden ruokalajin menu, kuusi pariskuntaa, – ovat apuna yhden ruokalajin esillepanossa, viimeistelyssä, tarjoilussa ja sen jälkeen astioiden bloggaamisessa (ks. eilisestä postauksesta menu. Siellä suluissa nimikirjaimet esim. M &  I tarkoittaa kenen huki on olla serviisissä). Toimii. Edelleenkin meille jää Pehtoorin kanssa puuhaa tiskikoneiden täytössä/tyhjentämisessä, juomien kaatamisessa etc. mutta menee siinä ohessa. Muutkin tekevät. Siinä se sujuu. Mekin ehdimme seurustella, emmekä vain serveerata. Suosittelen soveltamista omiin juhliinne.

Kalaasit-11

Eilen oli huippu kelikin. Alkuillasta pikkuperhekin piipahti; Aapeli reppana oli vähän ihmeissään mummilaan tulleesta hälystä ja väenpaljoudesta, mutta minusta oli mukava kun kävivät. Juniorin lisäksi toinenkin toisen polven grupposanlorenzolainen ilahdutti käymällä kalaaseissa, edes kakulla ja hakemassa vanhempansa kotiin.

Viimeisenkin taksin takavalojen käännyttyä kujan päästä kohti kaupunkia (noin yhdeltä), ajattelimme tovin, että jätämme silleen: ”siivotaan aamulla”, mutta sen verran ylikierroksia oli, että katsoimme parhaaksi hoidella hommat loppuun. Hyvä niin.

Aamukahdeksalta loppui uni, jätin lenkin väliin, ja eikun näyttökuvien pariin. Monta tuntia kuvailin, reportaasi (8 kuvaa) nimellä ”Limoncellon valmistus” oli aiheena.

Saapa nähdä, tuleeko siitä palautuskelpoista, mutta sitten iltapäivällä toisen tehtävän kimppuun: Miniän kanssa oli sovittu, että kuvailen Aapelia ”Henkilö miljöössä” -sarjaan. Aie oli mennä huomenna puistoon, mutta varhaistimmekin sitä. Juniorin tarhan (Taskilan päiväkoti) vieressä on meille kovin tuttu leikkipuisto, ja sinne teimme treffit. Olipas hyvä valo kuvata, ja Aapelihan on paras. Ihana, aurinkoinen, ja  suhtautuu kovin luontevasti siihen, että mummi häärää kameran kanssa … Reilu tunti puistossa ja yli 200 kuvaa. Kyllä niistä viiden kuvan sarja vielä tänä iltana valmistuu. 🙂

Aapeli puistossa-4

Aapeli puistossa-7

Aapeli puistossa-2

Aapeli puistossa-10

Aapeli puistossa-11

Kuvaussession jälkeen nuoret olivat sitten rääppiäisissä … Ei paljon ollut jäänyt, mutta jotain kuitenkin, vähän jatketta tein.

Nyt on elokuun jutuista 1/3 ”suoritettu”. Eilisen jälkeen tulevia odotelessa hyvä mieli.

Kalaasien edellä

Lasit on putsattu, liinat silitetty, servietit taiteltu…

Tämä kaikki on niin paljon mukavampaa ja sujuvampaa, kun ei ole duunia hidastamassa juhlien järjestämistä. … Tosin edelleen ensi viikon dead-linet kapitulin ja koulun osalta nakuttavat takaraivossa, mutta tänään sain jo kaksi kuvasarjaa lähtemäänkin (varakuvineenkin, ei saisi olla kuin viis/sarja… käyhän katsomassa jos kiinnostaa,… ). Enää kaksi sarjaa puuttuu.

Isoin osa päivästä kuitenkin puuhattu huomisten juhlien parissa. Piti olla juhlissa  karibialainen teema. Ei ole. On teema Kokkola – Karibia ja kaikkea siltä väliltä. Ei edes crosskitcheniä vaan kaikkea sieltä täältä. Ja aika vähänkin ruokalajeja? – Vrt. esim näihin kalaaseihin niin, kyllä.

Kalaasit-3

Ja taas hoksasin, että ruoan laittaminen neljälle tai vaikka kahdeksalle on ihan eri asia kuin neljälletoista. Joudut tekemään saman safkan kaksi tai kolme kertaa, koska kotikeittiössä uunin kapasiteetti ei vedä kerralla kovin paljoa. Ja ennenkin olen huomannut, että maku muuttuu, kun tekee pienen tai ison annoksen jotain; vaikkei nyt vielä mistään laitoskeittiökokkaamisesta olekaan puhe.

Kalaasit

Kattaussessakaan ei mitään karibialaista, tuli ihan turhan tyylikäs… mutta ehkä se korvaa ruoan ronskiuden. Ei ole mitään pipertelyhommia tällä kertaa.

Joka tapauksessa nämä ovat yhdeksännettoista (talvikalaasitkin oli kerran) kalaasit. Kuudesta avioparista kaikki eivät ole olleet alusta asti mukana, mutta suurin osa on. On tavattoman mukavaa, että ystävämme ovat ystävystyneet myös keskenään, siis että tapaavat kalaasien välissä toisisaan, reissaavatkin. Me ei Pehtoorin kanssa olla enää ainoa side heidän välillään.

Sensorina ja suhaamassa

Oulun yliopiston kirjasto - Pegasus

[Klikkaa isommaksi.]

Sillä aikaa kun minä olen päivän kierreillyt turuilla ja toreilla, kameran kanssa ja ilman, on Pehtoori hoidellut hommia pihapiirissä. Minunkin osuuteni pesuhommista.

Kaiken – ei niin mukavien  hommien – ohessa tänään yksi palkitseva tuokiokin. Olin testaamassa ensimmäistä lounasta, sen menua Kapitulia varten. Lounaspaikkoja on kuusi (Puistola, Hella, Hugo, Teatteriravintola Vänmanni, Lasaretin Virta ja Istanbul). Voutineuvoston kanssa käymme testaamassa pareina kaikki; minun osalleni tulivat Puistola ja Hella. Tänään Puistola ja ensi viikolla Hella. Ja Grand Diner ~suuri illallinen me on koko porukalla testattukin viineineen jo kerran. Enhän minä vielä saa kertoa, mitä on tarjolla ja miltä ennakkomaistelun perusteella vaikutti, mutta ei tämä testaajan rooli kuitenkaan mikään kurja jobi ole.

Toinen oli kun Apsu oli mummin ja papan hoidossa ja ilona illansuussa. Eihän nekään tuokiot mitään tekemätttömyyshetkiä ole. 😉

Nyt on vuoro paneutua kalaasipöydän kattamiseen!

3

 

Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Pientä poukkoilua, suurta epävarmuutta

Kaiken muun pienen touhun, jossain syvällä pieni paniikkikin jo nostaa päätään, keskellä ryhdyin – vihdoin – tekemään edes pientä kotisivujeni retusointia. Ainakin päivittämään sieltä kohdan ”työ” pois päiväjärjestyksestä. Tai ainakin muokkaamaan sen kohdan erilaiseksi. Mutta vaikka minulla on uusin Adoben ohjelmisto edelleen käytössä (kiitos Lappian ammattiopiston), niin en osaa enää uutta Dreamvieweria käyttää sen vertaa, että päivitys sujuisi, ainakaan, että se sujuisi sutjakasti. Ei ole enää työnantajaa joka a) maksaa ja b) myös velvoittaa pitämään erinäisiä ”atk-taitoja” yllä.

7-2

Missähän edes voisi saada Dreamviewer-koulutusta, myös Indesignin opettelu (uudelleen) kiinnostaisi kovasti. Talven tullen kun olisi arvattavastikin aikaa tuollaisille. Ensiapukurssin ensi talvena käyn. Joskus muinaisuudessa olen EA ykkösen ja kakkosen suorittanutkin, nekin työnantajan kustantamana, mutta kyllä pitäisi päivittää. Mitään muita kansalaisopisto/Oulu-opisto etc. -kursseja en ole edes katsellut. Koulussa riittää minulle kurssia vielä ensi talveksi yllin kyllin.

Koulupuuhaakin on riittänyt tälle päivälle moniaita tunteja. Palautin kaksi maisema-sarjaa, joista toinen olisi jo tarkoitus muokata ja kelpuuttaa ehdolle näyttöön. Vielä olisi monta tehtävä. Monta sarjaa siis. Eikä aikaa ole kuin viikko. Monet kurssikavereista ovat laittaneet ehdolle jo aiempia etätehtävinä olleita – hienoja ja ammattitaitoisia – sarjoja, mutta kun meitsillä on edelleen hommat aika lailla opettelussa ja olo on enimmäkseen erinomaisen epävarma, edelleen porukan poloisimmaksi kuvaajaksi itseni tunteva, niin pitää yrittää kehitellä uusia sarjoja.

7-3

Siinä välissä on kalaasit. Meidät kuudennettoista(?) kalaasit, joiden menu on vielä ihan tuhannen hajanainen. Teemana on jotain Kokkolasta Jamaikalle. Ikinä ei ole ollut näin levällään tämä homma…

Käytiin Pehtoorin kanssa sentään roudaamassa auton perällinen ruokaa ja juomaa tänään. Kahden tunnin täsmäisku Stockan Alkoon ja Sokoksen (tähän on tultu!) Herkkuun. Jotain ruokaa ystäville siis on luvassa. Sen suhteen en ole epävarma, varmasti saavat syödäkseen, ja vielä hyvin. Teemasta viis.

7-4

Ai niin, nuo kuvien jutut? – Ne on tuossa Meri-Toppilassa ”Aallon siilon” kupeessa olevia installaatioita, jonkin sortin ulkoilmataidenäyttely, johon lenkillä törmäsin.