Muistanette että olimme syksyllä paistinkääntäjien voutineuvoston ja muutamien keittiöalan ammattilaisten kanssa Ylivieskan pikkuVELISSÄ testaamassa, josko sille voisi paistinkääntäjien kilpeä suositella. Lokakuisen illallisen jälkeen olimme vakuuttuneita, että voi. Talven aikana prosessi on edennyt Helsingistä Pariisiin (rotissöörien ”päämaja” on siellä, aika luonnollista) ja takaisin, ja ravintolalle myönnettiin kilpi.
Keskeisiä vaatimuksia, jotka kilpipaikan on täytettävä ovat ”kansallisen keittiön vaaliminen, gastronomian kehittäminen, alueellisten ja kulinaaristen perinteiden säilyttäminen sekä kehittäminen”. Kilpi on merkki sekä ruoan että palvelun korkeasta tasosta, ja laadun tasaisuudesta sesongista ja tilauksesta toiseen. (Muitakin arviointikriteerejä vielä on.)
Enin osa suomalaisista kilpipaikoista on Helsingissä ja Tampereella. Aina joskus myös ”maakuntiin” on kilpiä myönnetty, mikä ei ole ihan tavallista, ja nyt siis Ylivieskaan. Kilvenluovutuksen yhteyteen kuuluu – naturalmente – illallinen, eikä reilun tunnin junamatka sen nauttimiseksi ollut turha, eikä edes tylsä kun oli paistinkääntäjäseuraa vaunullinen.
[kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla]
Ennen varsinaisen menun alkua saimme pienessä rasiassa amusen (amuse-bouche), joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin ´kobe-härkää tartar´.
Ensimmäinen ruokalaji karitsan kateenkorva oli kaikkinensa hyvää, ja ihan erityisesti arvostin sitä, että pöytään oli katettu myös liemilusikka, mikä on aika harvinaista nykyisin, mutta tässä jos jossakin se oli hyvä olla: liemi oli erinomaisen hyvää.
Menussa seuraavana oli ”Kalajoki”, jossa yksi osa oli ahventa ´escabes´. Kyselinpä, mitä se oikein tarkoittaa, ja se on ”öljyn ja etikan kanssa marinoitua”. Raholan ruokasanastossa lukee näin:
escabèche, joka useimmiten merkitsee paistettuja, runsaan raa’an sipulin ja viinietikan sekoituksessa marinoituja ja kylmänä tarjottavia pikku kaloja. Eräät alan sanakirjat ilmoittavat, että kyseessä on tuonniminen kalalaji, mutta näin ei ole, sillä ruoka voidaan tehdä mistä tahansa pienehköstä kalasta, sardellista (ks. anjovis) makrilliin.
Pääruoka ”Himanka” tarjosi ”uuden ruokalajin” = possunleukaa. Possunposkethan on jo ´vanha´ juttu. Timjamikastikkeesta pidin tavattoman paljon. Kaikkinensa tämäkin annos sisälsi monta ”nostoa”, siinä oli useita komponentteja, joten makusinfoniassa oli paljon nyansseja, paljon maisteltavaa.
Juustojen kanssa tarjottu kirsikkahyytelö/marmeladi oli sellaista, että pisti miettimään, josko koettaisi joskus itsekin jotain vastaavaa saada tehdyksi.
Ja jälkiruoan herukkasorbetti, kuten koko annos, olivat minun mieleeni; ei ällömakeaa, raikas lopetus hienolle dinnerille.
Tuo vaaleanpunainen ”rinkula” oli herukkabavarois. Mikäs ”bavarois” sitten on? Gastronominen sanakirja kertoo, että
bavarois on kermavanukas, baijerinvanukas, baijerilainen. Alkuaan fromage bavarois ~baijerilainen juusto tai jälkiruokavaahto, – – kylmä jälkiruokavanukas, jossa keltuaista, sokeria ja maitoa (ja kermavaahtoa).
Myös viinit oli huolella valittu, ja viimeinen, jälkiruokaviini Beerenauslese Zweigelt sai esittelyssä ihan erityisiä mainesanoja, ja se on kuulemma usein palkittu kansainvälisesti, mutta minulle ei mitään suuria intohimoja. Sen sijaan Clouet-samppanjatalon lippulaiva oli voimakkaassa ”leipämäisyydessään”, kypsyydessään, mieleeni.
Kaikki annoskuvat ja muutakin täällä.
Hienot on kattaukset, mutta noissa piireissä ei annoskoko taida olla SE juttu. On vaikea kuvitella, että metsuri päivän työrupeaman jälkeen olisi millänsäkään tuon annoksen syötyään.
Jarin, kannattaa olla varovainen kun kommentoi ruokajuttuja Reijalle. En minäkään tohdi kertoa, että voin aivan hyvin korvata illlallisen notkumalla jääkaapin oven raossa, haukkaamalla suoraan paketista kylmää lenkkimakkaraa ja hörppäämällä päälle olutta tölkin suusta.
Jarin, kyllä ”näissäkin piireissä” annoskoolla on merkitystä. Kun on monta ruokalajia, niin ei olisi hyväkään jos kukkaraisia mättöannoksia olisivat.
Ei eilinen viiden ruokalajin illallinen varmaankaan metsurin päivän energiantarvetta olisi tyydyttänyt, mutta eipä se sellaiseksi ollut tarkoitettukaan.
Mutta olenpa melko varma, ettei kenenkään tarvinnut makkarakopin kautta kotiin mennä; sopivasti ja hyvin syöneinä Ylivieskasta kotiuduimme.
Katri H., miten niin pitää olla varovainen? 😉 Höpsis, jokainen syököön miten parhaaksi näkee.
Nuudelisopalla mekin juuri äsken tämän päivän sapuska kuitattiin. Vähän sitä kyllä tuunasin.
KatriH: llahan tuntuu olevan mitä Suomalaiskansallisin ote gastronomian nautintoihin.
Siis koko ateria koostui alkupaloista? Sopii minulle, alkupalat, viiniä ja jälkkäri. Nams. Mutta hienoa, että niinkin kaukainen ei-metro-ravintola pääsi listoille.
Irma, ei pelkkiä alkupaloja. Possun file, leuka ja verimakkara ja niiden oheen tykötarpeet oli ihan ”oikea” pääruoka, jossa lihaa riitti.
Mutta minäkin pidän menuista joissa on paljon alkupaloja, sopivasti viiniä ja pieni jälkkäri. 🙂
mahdottoman hieno kokonaisuus ja vatsa oli tyytyväisenä, ei jäänyt nälkä
Juuri noin kuin Anna todistaa. 😉