Poislähdössä

Ihan liikaa sisällä, ihan liikaa autolla suhailua eestaas …

Maaliskuu_2016-2

Merkillisesti perjantai-olo.

Mutta ehdinpä olla tunturissakin, ja pihalla.

Maaliskuu_2016

Että onko vielä lunta? – On sitä!

Maaliskuu_2016-3

Alkaa tulla 10 vuorokautta täällä täyteen, – mahdoton uskoa. Ja vaikka ulkoisesti hyvin pieneltä näyttää tekeminen, niin se ei ole ihan kaikki, kaikki ei näy. Kaksin olemme levollisesti ajan saaneet kulumaan. Eikä ole ollut ”vapaa-ajan ongelmia”.

Lintulaudalla-7

Edellisellä reissulla saimme aikaiseksi lintujen ruokinnan, monen vuoden tauon jälkeen. Lintulauta näkyy pirtin pöydän äärestä; tintit ja orava käyvät vuorollaan siinä aamiaisella, ihan yhtä aikaa meidän kanssa.

Lintulaudalla-2-2

Meitsi ”luontokuvaaja” on istunut aamiaispöydässä tele kamerassa ja kuvaillut ikkunasta luonnon ihmeitä. 🙂 Haastavaa on!

Logistisia juttuja

Olenpa taas tänäänkin miettinyt, että eihän tällaista pitkää rupeamaa edes vapaaherratterana voisi mökillä olla, jollei olisi toimivaa netti/puhelinyhteyttä. Eikä se ole todellakaan ollut mikään taattu asia kuin vasta muutamia vuosia. Näin huolimatta siitä, että tämä meidän Myötätuuli ei ole missään kaukana kairassa, ei tiettömien taipaleiden takana, ei edes tuntureiden tuolla puolen. Onpahan vähän katveessa tukiasemista, kurun pohjalla. Silti ollaan ihan Jäämerentien/nelostien kupeessa. Näin ollen ovat tietoliikenneyhteydet olleet kovin epävakaat.

Miten olisi tänäänkin kirjakauppaa ja kolmen sukupolven kontakteja, huolehtimisia, voitu kumpikaan hoidella, jollei sähköposti pelittäisi, jollei kännyköillä kulkisi tieto. Itse asiassa neljän sukupolven kommunikointeja. Onhan jo ihan hurja ikävä Aapelia, mutta onneksi päivittäin tulee videoklippejä huikeaa vauhtia kehittyvän pojan tekemisistä, sanomisista, yrityksistä ja ilmeistä.

Ite paistan

[Tämä kuva kymppiviikolta]

Miten olisin voinut paistinkääntäjäasioita/kirjeitä Oulu – Helsinki – Pariisi välillä hoidella ilman nettiyhteyttä? Entäs etätehtävien palauttaminen määräajassa Tornioon (Rovaniemelle itse asiassa), jos Hajakaista ei mahdollistaisi nopeaa, toimivaa yhteyttä koulun ”Etätehtävät”-sivulle.

Farssin merkkejä on ollut pakettilogistiikassa. Eilen sovin, että Pieni pala Lapin historiaa -kirjan kirjoittaja lähettää Oulusta laatikollisen kirjoja minulle, koska olen saanut niitä kaupatuksi myyntiin yhteen jos toiseenkin pisteeseen täällä Saariselän alueella. No kirjapaketti pantiin ihan oikealla osoitteella tulemaan tänne, ja aamulla minulla on kännyssä viesti, että kirjapaketti on – Ivalossa. Ei Saariselällä, vaan reilut 30 km pohjoisempana Ivalossa.

Soitanpa Ivaloon, ja kyllä paketti onkin siellä, kyselen, että onnistuisiko sen saaminen – aika nopeasti – Saariselälle. Onnistuuhan se, mutta ei tämän päivän, eikä ehkä huomisenkaan aikana. Koska? – Koska paketti pitää ensin toimittaa Sodankylään, siis ohi Saariselän, reilut 100 km etelään, ja sieltä sitten otetaan taas uudelleen vauhtia, ja sitten yritetään jos paketti jäisikin Saariselälle, eikä hurahtaisi toistamiseen ohi kohti pohjoista. Huoh! Pehtoori kävi sitten aamupäivällä mutkin Ivalossa, mie lupasin siivoilla sillä aikaa. Hommat tuli hoidelluksi.

Kirjapaketin reissusta tuli mieleen se vanha juttu, kun Torniossa oli vielä Lapin Kullan -tehdas, josta toimitettiin rekkalasteittain olutta pitkin Suomea, ja myös Turkuun, josta sitä laivattiin Ruotsiin myytäväksi. Ja Tukholmassa oli rekka odottamassa, jotta keppanaa voitaisiin kuljetella kohti pohjoista, niinkuin nyt vaikka Haaparannalle. Siihen kahden kilometrin päähän Lapin Kullan -tehtailta.

 

Kuvista ja puhelimista

AhfCzC9x3l1-5d6p6UK2mjDmYN5shyIukuaWbsE14Xso

Kännykkäkuva mökkipihasta.

Ehkä joku on miettinytkin mihin minun henk.koht. Photo a Day -haasteeni on jäänyt. Tarkoitushan oli ottaa joka päivä haasteen kuva kännykällä, ja niiden kautta esitellä uuden kännykän (Sony 5Z Xperia) kameran toimintaa ja toimivuutta. Niinhän se oli tarkoitus. Ja viime viikon tiistaihin asti haastekuvia otinkin. Mutta. Tulinpa pudottaneeksi upouuden luurini Tuiran TK:n pihalle, ja kyllä, kyllä näytön lasi oli tuhannen palasina.

Vein rikkoontuneen puhelimen saman tien kauppaan, josta sen ostin, … ja myyjä sanoi ne pari ratkaisevaa lausetta, jotka ehkä kannattaa ottaa huomioon jos aikoo tuon muutoin, kolmen viikon kokemuksen jälkeen, hyvältä tuntuneen puhelimen ostaa. Myyjä sanoi: ”Tämä lähtee nyt huoltoon, ja sieltä sitten soittavat korjauksen kustannusarvion, että haluatko korjauksen tehdä….” Tuohan tarkoittaa, että korjaus on sietämättömän kallis. Eivät ole vielä soittaneet. Ja hän sanoi myös, että ”Näissä Soneissahan on tuo näyttö lasia, …. ” Mikä tarkoittaa sitä, että se särkyy helposti.

Siis jos olet samanlainen räppäkäpälä (kuten mieheni minua ystävällisesti aika ajoin tituleeraa) kuin minä, niin harkitse kahdesti, kannattaako Sonya ostaa. Muutoin olin siihen kyllä hyvin tyytyväinen, ja katsotaanhan kun se joskus sieltä huollosta palautuu, miten sen onnistun käsissäni pitämään.

Niisstä kuvahaasteissa oli yhtenä päivänä aiheena ”Gift”. Silloin otin puhelimella kuvan kirjasta, jonka ostin itselleni lahjaksi. Millähän lahjan ostamista perustelin? 😉 – En muista, mutta hyvä oppikirja tuo on. Olen täällä möksällä sitä ehtinyt lueskella, siinä olevia harjoituksia jo vähän tehdä.

DSC_0273

Nyt on kyllä isona ahdistuksena kun pitäisi saada etätehtävät kouluun palautetuksi. Luulen, että minulla on mittavimmat selitykset ikinä, sille, miksi tällä kertaa kuvat eivät ole lähelläkään sitä, mitä niiden toivoin olevan.

Mutta kuten olen jo aiemmin sanonut: en selittele. Ei se auta. Lupaan itselleni  – taas – yrittää ensi kerraksi enemmän.

Oululainen ruokakulttuuri?

Kauppahalli-MV_p

Mitä on oululainen ruokakulttuuri?

– Jos sinulta, oululainen, ”entine tai nykyine, avojalakane tai tullista tullu”, kysytään, mikä on sinun mielestäsi oululainen ruoka ylitse muiden, niin mitä vastaat? Tai onko Oulussa joku leivonnainen/leipä, jonka miellät nimenomaan paikalliseksi? Tai liittyykö oululaiseen ruokaperinteeseen tai -kulttuuriin jotain omintakeista, jota et muualla Suomessa ole tavannut?

Tai sinä Oulussa koskaan asumaton, ehkä paikkakunnalla usein tai vain kerran käynyt tai Oululta koko elämäsi välttynyt, mitä sinä tiedät oululaisista herkuista, ruuista, puolen Suomen pääkaupungin ruokakulttuurista?

Auttakaapa hyvät blogiystävät! (Toki olette tässä parin päivän aikana aika paljon auttaneetkin: kirjatilauksia on tulllut ihan mukavasti, kiitos niistä!)

Oululainen ruokakulttuuri on tänään ollut minun pohdintani alla, koska teen pientä opasta paistinkääntäjien ensi kesän kapitulivieraille. Ouluun tulee satoja ruoka-alan ammattilaisia ja harrastajia, ja ajattelin, että voisin tiedottajana kertoa vähän myös paikallisesta ruokaperinteestä. Ja siitä, millaiseksi se mielletään.

Suomessahan on pilvin pimein paikkakuntia, joilla on joku perinneruoka tai joku muuten tunnettu safka, joka koko maassa tunnetaan ja tiedetään yleisesti (musta makkara Tampereella, Lemin särä, kampanisut Posiolla (ja monella muulla pohjoisen paikkakunnalla etc.) ja sitten on sellaisia ehkä vähän vähemmän tunnettuja paikallisherkkuja kuten Iin nahkiaiset tai Turun laukkamakkara etc..

Kertokaapa kommenteissa (tai vaikka yksityisesti spostilla reija at satokangas.fi) a) oululaisista ruuista tai b) oman/vanhempienne/mökki tms. paikkakuntanne perinneruuasta tai herkusta, joka on leimallinen juuri tälle yhdelle paikkakunnalle/maakunnalle.

Kaikkien kommentoineiden kesken arvon yhden palkinnon: kalenterin (Oulu kuvissa) tai uutukaisen ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjan. Voittaja saa valita kumman haluaa. Ihan vaan yksi sana, mielummin tietysti hieman laveampikin selitys, on riittävä. Vastaa joko a)- tai b) -kohtaan, tai itse asiassa molempi parempi. 😀 Eikä haittaa vaikka joku muu olisi jo saman maininnut aiemmin. Päinvastoin. Kaikki vastaukset hyväksytään.

Ensi sunnuntaina kun palailen kouluviikonlopulta suoritamme kaikkien vastanneiden kesken arvonnan, joten melkein viikko aikaa vastailla. Mutta hetikin saa mieleen tulleet jutut tuohon alle (tai sähköpostiin) kirjata.

Niitä odotellessa, etukäteen kiitellen… 😉

Halli-ja-toriaamu-7

 

Pääsiäisenä pohjoisessa

Hangasojalla on kaikissa mökeissä asukkaita, laduilla on paljon hiihtäjiä, Laanihovin edessä monotanssien aikaan ruuhkaa, kaupassa oli oikein jonotettava, Savottakahvilassa pöydät täynnä hiihtolenkiltä piipahtelijoita. On sesonki.

On lämmintä (+5 C), aurinkoa, lunta, sininen taivas. Ensimmäinen pääsiäispäivä.

Olimme iltapäivällä kirjan myyntikierroksella, ja sitten tepastelemassa ristiin rastiin kunnes päädyttiin Kievariin brunssille. Kirjakaronkka ”Sateenkaarenpääntiellä”. Kievarin brunssi ei taaskaan pettänyt: alkupalapöydässä oli mm. heinäsorsaa confit!! Ja se oli ihan hiton hyvää. Harvinaista herkkua. Pääruokana ahvenfileitä parsarisoton päällä. Sopiva annos. Ihana annos.

Av612bNF0-5tfuiRVCe62tbyi1UhQ_nyaZLW0iF_Ntyv

Mökille palauduttua lähdin vielä Hangasojantielle kävelemään, kuvailemaan. Josko YLEn sääkuvissa tältäkin mökkireissulta julkaistaisiin kuva. Neljältä edelliseltä on julkaistu. 😉

Ja ”Vuotuisjuhlien historiallisia juuria” ajatellen kuvailin mökkipihassa, olkoon tämä ”pääsiäsikorttini”, hyvän pääsiäisen toivotusteille kaikille!

  * * *

Kuvahaaste tulevalle viikolle? – Eipä taida kouluporukalla olla haastetta, mutta minäpä otan tuolta omasta ”aihevarastostani”  tähän Tuulestatemmatun haasteeseen yhden aiheen: erilainen. Tulevalla viikolla kuvataan erilaista, erilainen.

Pieni pala Lapin historiaa

— tänään on se päivä. Kirjan julkistus.

”Kultaa, poroja ja partisaaneja Laanilassa  – Pieni pala Lapin historiaa” on valmis ja julkistettu.  Nähtiinhän se jo heti Kultamuseolle mennessä, että porukkaa on tilaisuuteen tullut PALJON!

Pieni pala Lapin historiaa-4

Kultamuseon auditorio oli täynnä. Tosin on todettava, että auditorio ei ole kovin iso, mutta kuitenkin yhteensä 40 henkeä oli paikalla. Sepä ilahdutti.

Kirjan kirjoittajan kanssa pidimme lyhyet puheenvuorot, ja kyllä, kyllä harrastaja-historioitsija pärjäsi oikein hyvin.

Julkistuksen taustalle laitoin omia ottamiani kuvia … täällä ne kaikki ovat: http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Lappi/ Koettakaapa hullaantua Lappiin. Kommentointikin toivottavaa.

Kultamuseolla kiinnostusta oli, ja tarjottujen kahvien ohessa kirjakauppa kävi aika hyvin.

Pieni pala Lapin historiaa

Ja mikä oli erinomaisen hauskaa: julkistuksessa oli kaksi ”mun” opiskelijaa läsnä! Täällä raukoilla rajoilla ent. historianopiskelijoita. Olipa mukava sekin. Ja sitten se, että läheisiä ennen ´face-to-face´ tapaamattomia Hangasojan mökkiläisiä tavattiin. Historia yhdistää! Olenhan sanonut!!!

Pienestä painoksesta huolimatta kirjoja kuitenkin jäi vielä myyntiinkin, joten… nyt sinulla on mahdollisuus tilata 250-sivuista kirjaa vaatimattomaan 20 euron hintaan. Takakannen esittelytekstissä lukee näin:

Saariselän tuntureiden kupeessa, Laanilassa ja sen lähiympäristössä, on liikkunut ja asunut peuranpyytäjiä, kultakuumeeseen hurahtaneita, valtiomiehiä ja tutkimusmatkailijoita. Taka-Lapin yli ovat kulkeneet vaino- ja sota-ajat, jotka ovat tuoneet kairoille partisaaneja ja vankileirejä.

Elanto on saatu milloin metsästämällä, milloin poronhoidolla, 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien esimerkiksi kaivamalla kultaa tai teitä tekemällä – tai vuorottelemalla noiden kaikkien välillä.

Pieni pala Lapin historiaa on koottu hakemalla tietoja arkistoista, tallentamalla kymmenien ihmisten muistitietoa ja tutkimalla maastoon jääneitä jälkiä menneestä. Lähes sata kuvaa kertovat nekin menneiden aikojen elämänmenosta pohjoisimmassa Suomessa.

Kannesta olen oikeasti ylpeä, kuvat (partisaanihyökkäyksen kohteeksi joutunutta onnikkaa (oik.) lukuunottamatta) olen itse ottanut, muokannut, asemoinut kuvat. Kultahippu on Länsituulen väre, omani, josta olen kertonut täällä.

Kansi

Postituskulut ovat viisi euroa/kirja. Tilaa kymmenen! Saat 180 eurolla koko paketin ilman postituskuluja! Joululahjat hankittu?  Minulla on kirjoja täällä möksälläkin mukana, joten heti tiistaina lähtee Saariselän postista, jos pistät sähköpostia osoitteeseen reija at satokangas.fi  Kappalehinta on 20 euroa.

*      *     *

Ja kuinka minua ilahduttikaan kun Pehtoori Kultamuseolta lähtiessämme ilmoitti, että hän on varannut meille kirjan julkistuskaronkkaa varten (on mies jo oppinut, että kirjojen julkistamista on juhlittava ;)) paikan läheisestä intiimistä ravintolasta.

Pieni pala Lapin historiaa-5

Mutta kuten näette: kiinnihän se oli.

Pieni pala Lapin historiaa-2

Vetäydyimme Hangasojan varren Myötätuuleen nauttimaan kaksistaan kuohuvaa ja hyvää LappItalialaista-ruokaa.  Nyt on hyvä. Ainakin hetken levollinen olo. Ei tarvitse tehdä mitään. Tämä oli tässä. Hetken.

Pitkäperjantain brunssi ja päivällinen

Eipä ole kilvoittelua tässä meidän tämän kertaisessa retriitissä. Ei kieltäytymistä herkuista, ei viinistä, eikä ruumiin kurittamista, saatikka kovaa liikuntaa.

Eilen illalla unille meno viivästyi kuutamon kuvaamisen ja tunturipöllön/huuhkajan (?) huhuilun kuuntelun vuoksi, joten onnistuinpa nukkumaan pitkästi yli kuuteen (kesäaikaan siirtyminen on enemmän kuin tervetullutta).

Puuro, joka mökkiaamiaisilla on normi, jäi tänään väliin, sillä tuntui hyvälle tehdä vähän kuin juhlabrunssi. Miksikö? No vaikka siksi, että kuopuskin on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Eihän poika perheineen nyt täällä ole, mutta me kaksin juhlistimme Juniorin synttäriä.

Yöllä pakastui kovasti, nurkissa paukkui pakkanen jo illalla, kuuntelin sitä yölläkin ja niinpä aamulla mittari oli jämähtänyt -20-C-asteeseen. Aurinko paistoi lupaavasti. Tulisi ihan erilainen pitkäperjantai kuin yleensä?

No eihän sitä aurinkoa riittänyt kuin alkuiltapäivään. Kävimme kirkolla katselemassa Vaskoolihiihdon hulinaa. Olihan sitä taas.

AvKSQBNL7cOkDefDHIekOyKypGdWU4Xpjh6jzv3YPl2K

Agz0gkoGPmQ_4bQLIg1x2GJDZqj3gGJKNpOBNfg59Rwb

Tänä vuonna osallistujat saivat hiihtonsa hiihtää poikkeuksellisen hyvässä kelissä. Eikä ole kyse mistään pienestä piirikunnallisesta kisasta, vaan osattajia oli nytkin noin 700. Minä uhosin, että ensi vuonna sitten minäkin: Pehtoori lupasi tulla kannustamaan. 🙂

Hyvinsyöminen jatkui illansuussa. Sikäli paastoajan ruokavalio, että pääasiassa kalaa ja kasviksia, muutama Jamon Serrano -viipale rikkoi hiljaisen viikon ruokavalion. Ja viini. Olihan kyllä poikkeuksellisen hyvä – ei-alsacelainen – riesling. Uuden-Seelannin Marlboroughista on tuo viini, jossa on raikkautta, omenaa, kirpeyttä, luonnetta niinkin paljon, että se pärjäsi parsan ja hollandaisen rinnalla oikein hyvin.

Ja sitten jos sinulta vielä puuttuu idea pääsiäispöydän jälkkäristä, tai jos haluat sitä täydentää, etkä muualla ole tähän ideaan törmännyt, niin tässä se on: näistä käytetään yleisesti nimitystä töhnämunat, mutta minä en moisesta nimityksestä pidä. Ehkä tupla-suklaa-munat olis parempi?

Näitähän voi varioida vaikka ja miten: Valion sivuilla on oivalliselta vaikuttava ohe, sitä minäkin ensin ajattelin tekeväni, mutta mökkiversio syntyi vielä simppelimmin: täytteeseen mangorahkaa ja tummasuklaa (tai wienernougat)-murusia. Lisäksi mintunlehtiä vähän silputtuna sekaan ja koristeeksi.

Mitenkö saada Kinder-munista kansi ehjänä irti? – Ei onnistunut ensimmäisellä yrittämällä minullakaan, mutta hyvä keino on käyttää sahalaitaista veistä, jonka kuumentaa juoksevan kuuman vesihanan alalla, ja sitten varovasti voi sahata munan päältä niin ison palasen, että ylläri-mylpyrä tulee ulos rikkomatta suklaamunaa. Sitten vain täyttämään herkku. 😀

 Kohti pääsiäisen ruokajuhlaa. 😉

Hiljaista Hangasojalla

Hangasoja

Vähän turta olo, monellakin lailla, eikä kummoisia kerrottavia.

Kun puolenpäivän jälkeen alkoi paistaa, oli vaikea uskoa, kuinka tiheästi aamupäivän oli satanut. Edellisen täällä olon (toissaviikko = kymppiviikko) jälkeen täällon ollut melkoinen myrsky, koska hanget olivat täynnä oksia, neulasia, kaikenmoista roskaa, mutta yöllä ja aamupäivällä satanut lumi peitti ne, ja olemme saaneet ihailla valkoisia, pehmoisia, kimmeltäviä hankia.

Tänä vuonna meidän piinaviikolla ei paasto ole ollut mitenkään totta, joten söimme hyvin, kun Pehtoori uudella Muurikan sähkösavustumella laittoi meille siikoja. Tein  tykötarpeita (tsatsikia nyt tietysti) ja niin meidän pääsiäisen ruokajuhla alkoi vähän etuajassa.

Hangasoja-2

Kylillä ja esimerkiksi Kievarissa olisi kaikenmoista tapahtumaa ja taiteilijaa, mutta eipä ne ole ennenkään meitä juuri houkuttaneet. Yksi tapahtuma kuitenkin vaikuttaisi olevan ylitse muiden: sinne mekin mennään. 😀

Katsohan.

Ei ole itsestäänselvyyksiä

auringonlasku

Tänään ikimuistoinen matka kohti Hangasojaa. Tai matka, josta en paljon muista. Siten ikimuistoinen.

Muistan ajaneeni alkumatkan, loppumatkan istuin läppäri sylissä, auringonpaistetta ihaillen etsin runoja tai aforismeja, etsin viisaita sanoja siitä, kuinka ei tulisi pitää mitään itsestäänselvyytenä.

Toivoin, että joku olisi kirjoittanut kauniisti, koskettavasti, ajatellen, siitä, kuinka me arjessamme unohdamme, että ei ole itsestäänselvyyksiä.

Että joku olisi kirjoittanut siitä, että ei pitäisi unohtaa, että ystävät eivät ole itsestäänselvyyksiä, että heidän kanssaan vietetyt hetket kantavat meitä, että ystävyys on jotain ainutkertaista, kerrallista.

Toivoin löytäväni, että joku olisi kirjoittanut siitä, kuinka meidän olisi ymmärrettävä, että terveys, oma ja läheisten, ei ole itsestäänselvyys. Se, että ei ole kipuja, ei pelkoa sairauden etenemisestä, eikä ole pelkoa siitä, ettei tästä selviäkään, ei ole itsestäänselvyys. Hyvä olo, fyysinen hyvä olo, kivuttomat yöt ja päivät, eivät ole itsestäänselviä.

Yhtäkään runoa, jossa olisi kerrottu siitä, kuinka terveenä  oleminen on lahja, – en löytänyt, en ainakaan mieluistani runoa. En oikein tiedä, keneltä tai mistä se lahja on, mutta tunnen, että siitä olisi ymmärrettävä kiittää, ymmärrettävä, että sekään ei ole itsestäänselvyys. Ja toivon muistavani senkin, että kipukin saattaa olla merkki paranemisesta. Että muistaisin, vaikka nyt sattuukin.

Olisin kaivannut sanoja työn tekemisen tärkeydestä ja siitä, että näinä päivinä työpaikka ei ole annettu juttu, se ei ole sellainen asia, joka noin vain tulee eteen, on ja pysyy. Että sen saa kunhan kouluttautuu, etsii ja kaikkensa tekee. Ei ole itsestäänselvyys, että työ on mieluinen ja että on työpaikka, johon loman jälkeenkin voi palata. Meille vanhoille sen ajatteleminen itsestäänselvyytenä voi olla enemmänkin tapana, nuoret ovat oppineet, ettei se ole. Ettei se ole itsestäänselvyys.

Itsestäänselvyys ei ole se, että pääsee ajelemaan läpi Peräpohjolan ja puolen Lapin huikeassa kevätauringossa. Että on läheisiä ihmisiä, lähellä ihminen, joiden ja jonka kanssa jakaa tuntojaan. Että on kuitenkin aika turvallinen olo. Että yhteinen hiljaisuus on hyvää myötäelämistä puolin ja toisin. Nekään eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Että on mökki, johon vetäytyä retriitin ja pääsiäisen viettoon. Että on paikka, jossa ”kaukana on kavala maailma”, – sekään ei ole itsestäänselvyys.

Runoa näistä asioita etsin.

Enhän minä sellaista löytänyt.

Automobiileista iloa päivään

Tänään on masentava päivä. Moni asia on mennyt huonosti, pieleen, surullisesti, rikki, koskien. Isoissa ja pienissä ympyröissä, lähellä ja kaukana. Liian paljon yhdelle päivälle. En tilittele enempää, vaan palaan eiliseen. Eiliseltä paremmalta päivältä on kuviakin.

Viikkohaasteen kuultuani ”otin kamerani ja kävin” eli lähdin käymään Automuseolla. Satunnaisesti siellä on tullut – lähinnä joidenkin historia-projektien – vuoksi käytyä, mutta kyllä siellä kannattaa käydä ihan siviilissäkin. Ja kunhan Aapeli vähän vielä kasvaa, lähdetään kimpassa katselemaan vanhoja hienoja autoja.

Siellä on vähän vaikea kuvata, kun autot ovat kovin lähekkäin ja köyden takana. ja katonrajassa olevat ikkunat – paitsi antavat mukavasti valoa – ovat myös häiritseviä valkoisia läikkiä. Ja rompetta on jos jonkinlaista pitkin nurkkia.

Automuseolla-6

Ja tässäkin kuvassa näkyy kuvaaja.

Automuseolla-5

Ranskalainen Pösö on jotenkin romanttinen.

Automuseolla

Automuseolla-4

Vuoden -30 Letukka on päässyt ennenkin kuviini: vappunahan näitä vanhoja automobiilija näkee Oulussa liikkeellä paljonkin.

Automuseolla-2

Vee kasi Foordi on yksi museossa olevista komein.

Automuseolla

Virtaviivaisiksi näitä ei voi kehua, mutta yksityiskohdatkin ovat hienoja.

Automuseolla-3

Rekisteri viittaisi siihen, että auto on yhdestoista Oulussa rekisteröity. Tämä on kuitenkin merkitty Oulun rekisteröintikirjaan kuudenneksi: Kuvernööri halusi autolleen kaksinumeroiden rekisterin.* Huhtikuussa 1920 rekisteröidyssä Hudson merkkisessä autossa oli 45 hevosvoimaa ja sen kuljettajana toimi, ei suinkaan kuvernööri itse, vaan poliisi Anselmi Kivimäki.

Kiehtovia menopelejä ovat nuo.

*(Lähde: Reijo Valta, Sata oululaista numerolaattaa. Oulun kaupungissa rekisteröidyt autot 1914 – 1922)

Vuosijuhlien jälkeen

Lauantaisista juhlista raportoiminen jäi eilen ruokapostauksen vuoksi syrjään, joten palaanpa niihin nyt.

Oulun yliopistossa aloitettiin (yleisen) historian opetus syksyllä 1966, ja jo samaisena syksynä ensimmäinen vuosikurssi perusti ainejärjestön ja sille annettiin nimeksi Tiima. Minun aloittaessani (1978) opinnot Tiimalla oli  takana riipivä ja vuosikymmeniksi jälkiä jättänyt (valta)taistelu. Oulussa se ykkösjuttu ei ollut niinkään taistolaisuus, vaan sosialismi ja marxismi, ne olivat hyvin vahvoja vielä 1980-luvullakin. Ainejärjestötoiminta ainakin humanistisessa tiedekunnassa oli vahvasti poliittista pitkälle 1990-lukuakin.

Minuakin pyydettiin joskus mukaan Tiiman hallitukseen, – en koskaan mennyt. Tilintarkastajana olin joskus 2000-luvun vaihteessa muutamana vuonna, siinä kaikki. Paitsi, että olen ollut aktiivinen bileisiin osallistuja! Jopa ensimmäisten Tiiman bakkanaalien järjestäjänä olin enemmän kuin moni muu opiskelukaverini. Ja sitten opettajana olemme parin kollegan kanssa uskollisesti, ja merkillistä kyllä opiskelijoiden iloksi, lähes aina osallistuneet kuusijuhlaan (jonka järjestää 3. vsk) ja keväällä bakkanaaleihin (1. vsk:n homma). Ja juuri nämä kaksi kollegaa (yleisen historian amanuenssi, ja aate- ja oppihistorian amanuenssi, ja minä Suomen ja Skandinavian historian amanuenssi, sittemmin lehtoriuduimme ja vielä yliopistonlehtoriuduimme) olivat lauantainakin juhlissa. Eikä meidän lisäksi ollut sitten kuin yksi muu opettaja.

Tiiman ja oppiaineen (= laitoksen) juhlatoimikunnat eivät oikein olleet kohdanneet tällä kertaa, mikä merkitsi sitä, että lauantaina oli humanisteilla kaksikin väitöstilaisuutta, joten moni henkilökunnasta oli sitten kutsuttuna karonkkaan ja opiskelijoiden juhlat jäivät toissisijaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli yhteiset hienot juhlat, joissa oli melkein koko henkilökunta. Ja arvatkaapas, kuka oli koordinaattorina silloin? Aina pitäisi olla ite tekemässä. 🙂

Mutta vaikka henkilökuntaa ei nyt puolivuosisataisilla juhlilla juuri mainittavaksi asti ollutkaan, ei se tehnyt niistä yhtään vähemmän akateemisia; tummat puvut ja pitkät helmat tekivät humanistiopiskelijoista komeita ja kauniita. Vanhojakin opiskelijavuosikertoja oli mukana, ja kaiken kaikkiaan meitä oli 120 juhlijaa. Olivat kutsut tehneet siten, että Tiiman hallituksen kunkin vuoden puheenjohtaja oli saanut tehtäväkseen kutsua niin paljon tuttujaan kuin onnistui tietoja löytämään.

Pääjuhla vastaanottoineen oli Peuhun kartanossa Oulunsalossa, merenrannalla. Komeassa 120 vuotta vanhassa isossa hirsirakennuksessa tarjoiltiin kolmen ruokalajin kelpo (vallan tuhti) illallinen juomineen kuudenkympin illalliskorttia vastaan.

Välillä laulettiin; juomalauluja, Finlandiakin (ei vaan minun aikanani olisi moista vuosijuhlissa laulettu) ja sitten vahvan kepulaisen historianopiskelijapoppoon toiveesta laulettiin maakuntalaulu (Maa ponteva Pohjolan äärillä…) ja mitä merkillistä sen jälkeen kuulenkaan vessakeskustelussa? Moni ei tiennyt koko laulua, ei ollut edes kuullut. O mores, o tempora! Tai siis minusta sellainen kuulosti ihan ihmeelliseltä. Sitten eri puolilla Suomea olevat opiskelijaneitokaiset rupesivat itse kukin muistelemaan, mikä heidän kotiseutunsa maakuntalaulu on, ja aika harva tiesi, saatikka, että olisi osannut sanat. Kyllä meidän piti varmaan kansakoulun eka luokalla jo oma laulu osata. Mikä Tuulestatemmatun lukijakunnan osaamiseen tulee, kun kyseessä on maakuntalaulut?

Mutta sen, mitä historian opiskelijat (ja opettajat) osasivat, oli puhuminen. Hyviä, sopivan miettaisia, hauskoja, ajateltuja, argumentoituja ja avarakatseisia puheita. Minuakin oli jo etukäteen pyydetty puhumaan, olin osannut kieltäytyä, enkä vapaaseenkaan sanaan yllytyksestä huolimatta ryhtynyt. Pidin puheeni jo viime kevään bakkanaaleissa.

Toisin kuin pönötyspäivällisillä, lauantaina oli aina ruokien välissä kunnon tauko, mikä oli tosi mukava, jotta ehti käydä naapuripöydissä juttelemassa. Olin kovin otettu, kun minut oli ykköspöytään plaseerattu, mutta olinpa vielä iloisempi kun moni tuli juttelemaan kertomaan kuulumisiaan ja aikaansaannoksiaan, halaamaan ja  sanomaan, että ikäväkin on ollut, ihmettelemään minun opiskelemaan lähtemistäni 😉 . Tanssimaan en ehtinyt, kun monen kanssa juteltiin, kartanon yhteen nurkkaan oli perustettu ”studio”, jossa otettiin yksi jos toinen ryhmäkuva, johon haluttiin myös ent. ope mukaan. Puoliyhdentoista aikaan lähti ensimmäinen bussikyyti takaisin kaupunkiin, ja jatkoille, jotka olivat Teekkaritalolla Pikisaaressa.

Jatkoille en lähtenyt, en sentään. Sunnuntaiaamuna yhdeksältä olisi ollut sillis Kaijonharjun pub Kuutiossa, mutta sinnekään en aamusella tepastellut, vaikka pikkuisen olin sellaista lupaillutkin. Joku raja juhlinnassa se sentään ”virkaheitolla” lehtorillakin on. 🙂

Lauantaina olin ilman digijärkkäriä – onneksi, enkä kyllä henkilökuvia niin vaan julkaisikaan, mutta minulla on satoja kuvia (ei ehkä minun nykyisiä kuvakriteerejä täyttäviä :)) menneiltä vuosikymmiltä, ja monista vuosijuhlista ja muista kekkereistä. Tämä ensimmäinen on niin epäselvä, että sen rohkenen julkistaa läsnäolleilta lupaa kysymättä: kuva on 40-vuotisjuhlista, ja muutamat kuvassa olijoista olivat nyt lauantainakin paikalla.

HL 40

Ja alla oleva kuva on syyskesältä 2005, jolloin olimme henkilökunnan kanssa Oulu-hallissa julkistamassa Oulun vuosisadat -kirjaa (Oulu 1605 – 2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlia on siis ollut.

* * *

Mutta tänään on ollut jo sellaista hieman ”työviritteistä” puuhaa: lauantaina on myös kirjan julkkarit, ja sitä varten pientä puheeenvuoroa olen valmistellut. Ja ottanut etätehtäviä varten kuvia. Ja haasteita varten: tämän viikon haasteena on kuvata kulkuneuvo. Ja kuvassa oli olisi oltava vähän ”taiteellisuutta”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mutta ei ainakaan tuotekuvaa. Minä kävin jo Automuseolla sata kuvaa ottamassa… 😉

Pääsiäisruokia

Eilen viiskymppiset (opiskelijoiden ainejärjestö Tiima täytti 50 v., – palaan aiheeseen vielä) ja tänään viisikymppiset. Tänään juhlittiin Miniän (ja vielä tai siis jo Juniorin) 25-vuotissynttäreitä eli yhteensä viiskymppiset nuorilla. Olin luvannut tehdä juhlapäivällisen, ja kun sisarenikin oli luvannut tulla syömään, innostuin värkkäämään oikein pitkän kaavan safkan.Palmusunnuntaina jo nautimme pääsiäisruoista, kun emme kerran yhdessä pääse niitä ensi viikonloppuna syömään.

Menu oli tämmöinen, joka ei ihan toteutunut: jätin mango-suklaamunat tekemättä, kun päivänsankari toi leipomaansa kolmen suklaan juustokakkua… 😉

Porkkana-juustokeitto ja savulammaslastuja
Saaristolaisleipää

*  * *
Lammasta kahdella tavalla
Uunibataattia
Tsatsikia
Feta-salaattia

*  * *
Lemon posset
Mango-suklaamunat
Hedelmä-suklaa-Pavlova

Porkkana-juustokeiton perusidean löysin Valion sivulta, mutta vähän muokkailin.

1 l vettä
1 kasvisfondi
8  /700 g) porkkanaa
1 (250 g) purjo
1 (100 g) sipuli
2 – 4 valkosipulinkynttä
1 pussi (150 g) Koskenlaskija (voimakas)-murua
½ tl mustapippuria myllystä
½ tl suolaa
½ tl muskottia

Kuumenna vesi kiehuvaksi, ja lisää fondi sekä paloitellut kasvikset. Keitä kannen alla hiljalleen kypsäksi. Lisää juustomuru ja soseuta sauvasekoittimella. Kuumenna sekoittaen ja mausta.On trendikästä tarjoilla keitto niin, että että ”sattumat” on valmiina lautasella, johon kuuma sosekeitto sitten kaadetaan.

Noh, minäkin olin kovin trendikäs tänään.

Lautaselle vähän kevätsipulisilppua, savulammassuikaleita ja sitruunapala (vaihtoehtoisesti sitruunan mehun voi lisätä suoraan keittoon, ei paljoa, pari ruokalusikallista riittää raikastamaan keiton maun.)

Alkuperäisohjeessa on mukana yksi punainen chilipalko, sellaisenkin version aion varmasti tehdä, mutta hyvää oli ilman sitäkin. Tämän kanssa saaristoleipää ja voita, sekä suolakiteitä. Ja lisää savulammaslastuja.Pääruoan lammas oli sekä ulko- että sisäfileitä (uusseelantilaisia). Ulkofileet maustoin aamusella, sisäfileet vain suolasin ja pippuroin suoraan pannulla.

Sulata ulkofileet maltillisesti, kuivaat fileet, ripottele pinnalle hienoa merisuolaa ja pippuria myllystä sekä minttua. Hiero ne oliiviöljyn kanssa fileiden pintaan. Laita fileet jääkaappiin. Ota hyvissä ajoin ennen paistamista huoneenlämpöön, paista voi-oliiviöljyseoksessa fileisiin pinta. Kääri sitten folioon ja laita 150-asteiseen uuniin noin vartiksi (paistimittariin 58 astetta, jolloin liha jää vähän punaiseksi.)Feta-salaatin lisäksi tarjolla oli bataattiviipaleita (uunissa noin 25 min., pinnalla suolaa, kastanjahunajaa ja oliiviöljyä) sekä tsatsikia, jossa siinäkin pari ruokalusikallista sitruunaa.Kun nyt on tämä sitruuna(kuvaus)vaihe menossa, oli meillä yksi jälkkäreistä lemon posset. Taas kerran, mutta se nyt vaan on helppoa ja hyvää.

Olipa täyttä tavaraa, ja ah niin hyvää, mutta ei liian makeaa tämä J:n tekemä kakku.

Ja se oli paljon kauniimman näköinen kuin minun pavlova-läsäykseni. Mutta ei siinäkään maussa mitään vikaa. Marenkipohjan ja hedelmien välissä on kermavaahtoa, johon lisäsin puoli rasiallista uutta Valio suklaa-tuorejuustoa. Vaikutti oikein käyttökelpoiselta tuotteelta. Ja nuo mansikat. Olivat liki mandariinin kokoisia, maksoivat liki 50 senttiä kappale, mutta olivat ne paitsi kovin näyttäviä, myös ihan mukava raikastava lisä jälkkäripöydän antimiin.

Istuimme ruokapöydässä pitkän tovin, ei minullakaan kiire pois, ei tekemään töitä, eikä mitään muutakaan. Ettonet olisin voinut ottaa, mutta jätän väliin, josko tulisi sitten yö paremmin nukutuksi.Kohta kymmenkuinen Aapeli ”askarteli” lautasliinoista ihan omia virpomavitsoja. 🙂

Pääsiäisviinejä

Talven aikana olen (kai?) jakanut tavallista vähemmän viinivinkkejä, mikä ei suinkaan johdu siitä, että säännöllisen ansiotulon loputtua olisi säästösyistä viikonlopun viininjuontia vähennetty. Valitettavasti ei. Viinikuluissa on kyllä hieman säästetty, mutta se ei ole seurasta laadusta tinkimisessä, ”kyykkyviinejä” tulee edelleen ostettua aika harvoin.

Talven viinit on tullut pääsääntöisesti hankituksi Haaparannan Systembolagetista, jossa hyvän passito-viinin saa seitsemällä eurolla ja esimerkiksi Tommasin Amaronen noin 25 % halvemmalla kuin Alkosta. Niinpä olen kerran kuussa kouluviikonloppuisin käynyt meidän yhdeksän pullon viinikassin kanssa ”säästämässä”. Mutta hiihtolomaviikolla ja tänä viikonloppuna sekä pääsiäisenä ollaan taas Suomesta saatavien viinien varassa, joten nyt tässä muutamia kokemuksia jaettavaksi.

Aloitetaanpa kuohuvalla. Tämä on sama viini, jota suosittelin jo 2013 jouluviineissä. Mikä parasta, se on nyt ”halpuutettu” (ennen about 18 euroa, nyt alle 15 €) ja uusi pullo on todella tyylikäs ja juhlaan sopiva. Nyt hinta-laatusuhde on kohdillaan. Astoria Prosecco, per favor.

Valkoviinit ovat meillä talvisin aika harvoin esillä, mutta muutama ”vanha” tuttavuus sopisivat alkupaloille. Jos eturuuassa on keitettyjä kananmunia – kuten pääsiäisenä usein on – ei paljon kannata valkoviinejä tarjoilla. Silloin sopisi ehkä olut. Minähän en tiedä oluista yhtään mitään, mutta olin tässä jokunen aika sitten seurueessa, jossa yksi sun toinen niistä jotain tietävä kehui tämmöistä. Minäkin tykkäsin pullosta. 🙂 Ei maistaessakaan tullut inhon väristyksiä.(Hartwall Classic Brown Ale)

Mutta siis mielummin minulle valkkaria. Paluu viininmaistelutaipaleen alkujuurille: Anselmi San Vincenzo on puolikuiva, ja sellaisena uskoisin sen sopivan mausteisten äyriäis-yms ruokien kanssa, ahvenelle ja kuhallekin. Varmemmaksi vakuudeksi yksi alsacelainen. Wolfberger on niitä taloja, joihin voi luottaa. Vrt. Torres, Beringer, Tommasi, Banfi, Doff, Zenato etc. Ihan sama minkä viinin noiden valikoimasta koriisi poimit, olet tehnyt ainakin kelpo, jollet erinomaista valintaa. Tämä on sekoiteviini (Riesling, Muscat ja Pinot Gris) ja taipuu yhtälailla salaateille kuin kalaruuillekin. Eikä ole hinnalla pilattu.

Pääsiäispöydässä on usein lammasta tai karitsaa. Ja se tarkoittaa minulle usein syrah/shiraz-viiniä. Tämä on ollut meillä jo monta kertaa, ei ole kaikkein halvimpia (15 €), mutta on kyllä sen väärti. Se on jo vähän kypsynytkin. Hyvä se on: mehevä ja hilloinen. Paljon marjoja, ehkä jotain syksyistä. Käy porollekin. Brown Brothers Shiraz

459497

Jos haluat kokeilla jotain vähän harvinaisempaa rypälettä, osta Kanonkopin Pinotage: eteläafrikan lämpö tuntuu maussa. Eilen nautimme naudan lehtipihvien kanssa, ja kyllä se maistui. Pieni pala brietä jälkkäriksi sopi sekin tämän kylkeen oikein hyvin.

Ja vielä yksi takuuvarma suositus. Ehkä olen jo monta kertaa ennenkin tästä kirjoittanut. Ehkä tämä on vähän kosiskeleva viini, mutta kyllä argentiinalainen malbec aina vaan on sellainen hyvä, helppo, varma, edullinen… ja enkelithän kuuluvat pääsiäiseenkin, eikö? 🙂 Montes Malbec – eikä ole hinnalla pilattu.

Sitten on vinkattava yksi edullinen samppanja-juttu. Viini-lehden tilaajille tuli toissapäivänä sähköpostiin mainos, että Champagen La Chouete de Champillonia saa kahdenkympin hintaan, edellytyksenä on, että tilaa laatikollisen. Eikä mennyt puolta tuntia tiedon tulemisesta, kun Juniori ja kaverinsa sekä minä oltiin kolmestaan tilattu six-pack. 😀 Jos sinulla on lakkiaiset tai tasavuosijuhlat järjestettävänä niin pistä harkintaan. Me olemme kerran tämän Puistolassa maistaneet (ja maksaneet kympin lasillisesta) ja hyväksi totesimme. Linkin takaa pääset tutustumaan ja tilaamaan. KLIKS

Muistatteko, joskus on täällä pidetty virtuaalimaistiaisia? Miten olisi jos pääsiäispäivänä (tai jo aiemmin) nauttisimme ”yhdessä” tuota Brown Brothersin shirazia ja tänne Temmattuun sitten kommetteja? Olisi mukava. Malja keväälle: nyt lähden Tiiman (historian opiskelijoiden ainejärjestö) 50-vuotisjuhlille!

Ruoka-ajatuksia

Eilen

  … oli paistinkääntäjien ”veljesateria” Teatteriravintola Vänmannissa. Se on nykyisin ensisijaisesti lounasravintola, mutta myös illallis- ja tilausravintola. Olen kerran ollut siellä karonkassa, – aika erikoisessa karonkassa tosin, muutamassa kokouksessa, ja eilen illallisella. Ruoka ja seura oli mitä mainiointa. Ja näkymät.

Illallinen teatteriravintola-3

Miljöökö se aiheutti, että ihan tavoilleni poiketen otin tällaisenkin kuvan?

[kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi]

Illallinen teatteriravintola-2

Alkuruoan kuva olikin jo eilisessä postauksessani – se oli kaunein annos, mutta maultaan vaatimattomin. Pääruokana oli karitsaa kahdella tavalla. Varmistin vielä: ”Se, mihin veitsi ja haarukka ei pysty, saa syödä käsin”. Siis ei ole moukka, vaikka ottaa kyljyksen luusta kiinni ja kaluaa herkullisimmat palaset käsin ja suoraan suuhun”.

Illallinen teatteriravintola-4

Ja taas kerran kaipasin lisää kastiketta. Kastike tekee ruoan! No, mutta hyvää oli.

Illallinen teatteriravintola-5

Minä kattausfriikki olen aina ollut sitä mieltä, että astioilla on vaikutusta ruoan maistuvuuteen, sen ylöspanoon etc. Eilinen jälkkäri oli ”tahmeaa kakkua” [keskustelimme tuosta ´tahmeaa´sanavalinnasta ja ehdotin, jotta eikö mehevä olisi ollut parempi, mikä sai pöytäseurueessa osakseen yleistä hyväksyvää muminaa… ] ja maitosuklaata. Muruset annoksessa olivat hunajakennosta riivittyjä, ja ihan ehdoton edellytys annoksen tasapainoiseksi lopputuntumaksi. Taas kerran tuli todettua, että rapeaa, pehmeää, purtavaa, suussa sulavaa, kylmää, lämmintä, … erilaisia tekstuureja yhdessä annoksessa ovat hyväksi. Maistuvat eritysen hyvin.

Piti jo tänään julkaisemani viinisuosituksia, mutta hieman on kuvaukset kesken, joten jää huomiseksi tai sunnuntaiksi…

Tässä ennakkomainontaa siitä, mitä tuleman pitää …

Kevään tuntu-2

Mansikoita ja vaahtokarkkeja, ja erinomaista skumppaa! TGIF!
Voi se vapaaherrattelassakin olla perjantaina helpottunut olo. On tässä ollut kaikenlaista…

Tänään on kyllä ollut aika lussakka päivä, aurinkoinen, tosin tuulinen maaliskuinen perjantai, jolloin tulin tavoitteena olleen 12 000 askelta teputelleeni jo ennen ruokaa. Melkoisesti muutakin tehneeni, mutta toisaalta ihmetelleeni, kuinka vähän nykyisin saa aikaiseksi….

Teatteriravintolan jälkeen

Eihän se aina mene kuin Strömsössä.

Nyt meni paremmin.

Oli tarkoitus olla ajoissa kotona. Ei oltu.

”Käväisemme” syömässä Teatteriravintolassa. Käväistiin, mutta kun illan lopuksi aloimme kuunnella vuosisadan rakkaustarinaa, ei ollut kotiin lähtimiselle sijaa.

keitto

 

Teatteriravintola on oululaisilta ihan turhaan katveessa. Onhan sieltä kaupungin komeimmat näköalat.

1-9

Niitäkin tänään ehdimme ihailla.

Palaan huomenna asiaan, ehkä huomenna on Strömsö-päivä.

 

Keväisiä värejä ja makuja

Lime_

Tämä mitä ilmeisimmin lyhyeksi jäävä keväinen lämpöaalto sai tänään vihertämään. Tai etsimään ja ostamaan vihreää, – sisustelemaankin oikein. Minähän en juuri sisustele. Silloin kun rakennetaan jotain tai tehdään remppa, silloin olen – mielellänikin – valitsemassa materiaaleja ja kalusteita, mutta kun ne on kerran hankittu, niin niitä ei joka vuodenaika, sesonki, muoti- ja trendioikkujen mukaan vaihdella. Kukkia, kynttilöitä, liinoja, pyyhkeitä ja erilaisia kattaustilpehöörejä vaihtelen vuodenaikojen mukaan, siinä kaikki.

Lime_-4

Lime on meidän La Festan ”tehosteväri” ollut aina keväisin. Ja sellaista tänäänkin esille laittelin.

Lime_-2

Pikku-narsissejakin ostin, kun kävimme Pehtoorin kanssa aamupäivällä Bauhausissa ostamassa mökille vietäväksi savustuspöntön, vanha kun alkaa olla puhki käytetty. Ja sitten minulle ”valokuvaustarvikkeita” = jousipuristin ja led-lamppu. 🙂 Keskiviikkona aamupäivällä ei ole Bauhausissa juuri ketään. Minusta on edelleen merkillistä olla arkena ”vapaalla”, – huitelemassa ostoksilla.

Lime_-3

Kuvattavaksi ostin myös sitruunoita. Ajattelin tämänkertaisen etätehtävän kouluun tehdä joko sitruunoista tai italialaisista viineistä. Saadaan – vihdoin – valita vapaasti tuote/studiokuvauskohteemme. Minulla tietysti ruokaa. Tai viiniä.

Ruoka- ja viinivinkkejä tänne Temmattuunkin lupailin, ja tässä postauksessa tulee ´peruna-tomaattivuoka Provencalen´ -ohje ja yksi espanjalainen punaviini-vinkki, mutta ennen niitä vinkkaan parin vuoden takaiseen ”Pieneen pääsiäisruokakirjaseen”, jonka tein. Joko olet siitä kaikki kokeillut? Tai oliko joku pääruoka tai jälkkäri niin hyvä, että voisit tehdä tänä vuonnakin?

Ja ennakkomainontaa: kävimme tänään myös Alkossa, ja ostinpa muutaman viinin, joita voisin suositella pääsiäispöytään, teen tässä lähipäivinä niistä postauksen. Kuvineen, luonnollisesti. 😉

Viime viikon mökkireissulla löytyi uusi, ainakin meille uusi punaviini, joka ansaitsee tulla mainituksi jo nyt. Finca Contancia, espanjalainen 12 euron punaviini (Saariselän Alkossa oli vuosikerta 2012), jossa on monen monta hyvää rypälettä sekoitettu marjaisaksi, lempeäksi, lämpimäksi, muttei raskaaksi punaviiniksi. Me nautimme sitä poron kanssa, mutta varmasti on soppeli pääsiäislampaankin seuraan. Tai vaikka ihan perjantai-illan nojatuoli-takkatuli-hyvä kirja -sessioonkin.

Contancia

Ja sitten se simppeli peruna-tomaattivuoka Provencale, joka toi mieleen Italian ja kesän. Tämä riittää yksin pääruoaksi, mutta kylkeen sopii vaikka makkara tai muu grilliherkku… Ohje on Safkaa-kirjasta.

Peruna-tomaattivuoka Provencale

3 isoa perunaa
3 isoa kiinteää tomaattia
3 valkosipulinkynttä
2 timjaminoksaa
½ dl oliiviöljyä
12 aitoa Välimeren anjovisfileetä (sardellia, ei Abban anjovista!!)
suolaa
mustapippuria

  1. Kuori ja leikkaa perunat noin 3 mm paksuiksi viipaleiksi. Viipaloi tomaatit. Hienonna valkosipulinkynnet ja timjamit.

 

  1. Voitele uunivuoka ruokalusikallisella oliiviöljyllä ja ripottele kolmannes valkosipulista vuoan pohjalle. Lisää päälle kerros perunoita, tomaatteja ja muutama anjovisfilee. Mausta suolalla, pippurilla, timjamilla ja lorauta väliin hiukan oliiviöljyä.

 

  1. Toista kunnes ainekset loppuvat. Lado päällimmäiseen kerrokseen vuorotellen tomaatteja ja perunoita. Viimeistele pinta anjovisfileillä ja oliiviöljyllä.

 

  1. Paista vuokaa 200 asteisessa uunissa 40-45 minuuttia.

 

Minulla ei ollut tuoretta timjamia (mikä on aika harvinaista, sillä se on lempiyrttini), mutta kyllä kuivattukin kelpasi, – joten kuten. Ja sitten kirjassa luki, että ohje oli ”neljälle”. Me söimme melkein kaiken kaksistaan. Riittävyys riippuuu tietysti siitä, mitä on ohessa. Mutta aina ei kannata uskoa kaikkea mitä on painettu. 😉

Tomaatti-perunavuoka

Hyvää ruokaa, ja kauniita aurinkoisia päiviä! Nautitaanpa niistä!

Musiikin kautta

Katselen sua sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me …

 Sannin biisi soi ajellessa kohti Linnanmaata, ja tuli sitten taas mieleen, kun sieltä sitten parin tunnin jälkeen lähdin. Ei olla yliopisto ja minä enää ´me´. Mutta oli kyllä ´kiva pitkästä aikaa jutella´ kollegoiden kanssa.

Niinpä sitten, kun kaupungilla olin ”heijastuksia” kameran kanssa etsimässä ja nappikuulokkeista alkoi soida Juha Tapion ´Eläköön´, sekin tuntui sopivan näihin viipyileviin fiiliksiin.

Sateen jälkeen hiekkatiellä pilvilauttoja
Siksi laulan: Eläköön
Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan

Tämän talven kotimaisesta musiikista eniten on koskettanut Apulannan ´Valot pimeyksien reunoilla´. Sen voisin kuunnella joka aamu, tai ilta. Tai molempina.

Mahdottoman lämmin (+4 C) päivä on ollut, vesi lirissyt räystäiltä, rapakot laajentuneet, hanget mustuneet ja madaltuneet, rapa roiskunut. Kaikki tuo on hyvä.

Klikkaile kuvat isommiksi. Kannattaa.

Heijastuksia

Niinpä olinkin päivän mittaan useammankin kerran ulkona tepastelemassa.
Rannoilla kierrellen, taivaankantta kuvaillen.

Heijastuksia-2

Hyräillen, hymyillen. Kevät. Kevät. Kevät.

Heijastuksia-3

Ja aurinkoa on luvattu koko viikoksi.

Heijastuksia-4

Huomiseen.

 

 

Maanantainakin harrastellen

DSC_0250

Aurinko paistoi, tintit lauloivat, hanget kimmelsivät. Aurinkolasit esiin ja kävellen kohti kaupunkia. Ilman kiirettä. Maanantaiaamuna. Matkalla kuvaillen – edelleen kännykällä. 😀

DSC_0260

Pikisaaren-Raatinsaaren sillankupeessa oli vedessä heijasteitakin, kameran HDR-asetusta oli kokeiltava.

DSC_0256

Oli todella juhlaa olla ulkona. Kuinka hiljaisia tiet ja rannat olivatkaan.

Kampaajalla kului sitten päivä lounasaikaan asti, olisi tehnyt mieli jonnekin aasialaiselle lounaalle, mutta jätin väliin, sillä oli tiedossa vähän parempi päivällinen.

Näiden lamppujen alla  kului tänään illansuu.

1-3

Olihan kohtuullinen päivällinen tänään. Minulla kuvauskeikka, ja todellakaan ei kännykällä niitä kuvia tullut otetuksi. 150 kuvaa, joista noita lamppuja lukuunottamatta ei ole lupa julkaista. Oli nimittäin paistinkääntäjien ensi kesän kapitulin ”Grand Dinnerin” koemaistelu. Eikä menuakaan saa kertoa. Jos kohta Oulun voutikunnan pressen (ja nykyisin yhä useammin myös kuvaajan) tehtävät vievät aikaa ja vaativat tekemistä, niin tämän illan kaltainen illallinen on harrastuksen parissa tehdystä työstä kohtuullinen korvaus.

1-2

Paikka on Oula-ravintola, jossa olisi huomenna Oulun viininystävien Dionysia-juhla, jonne sinnekin on kutsu, mutta jätämmepä se väliin kun on vielä kaksi muuta illallisjuttua tälle viikolle. Miksi aina kaikki sattuvat samalle viikolle?

Uusinta uutta – puhelimen kameran mahdollisuudet!

Viime viikon elämässäni on ollut merkillisen isona asiana uuden puhelimen (Sony Xperia z5) haltuunotto, ja  erityisesti sen kameran käytön opetteleminen. Mökillä(kin) oli tarkoituksena opetella kameran käyttömahdollisuuksia, sekä saada kaikki puhelimen sekä kameran ja tietskarin väliset yhteydet ja mahdollisuudet toimimaan. Huhuu, paljon olen oppinut, haaste on ollut hyväksi, mutta tulokset eivät erikoista leuhkimista tarvisi.

No mutta, koetanpa kuvien kautta kertoa puhelimesta ja sen vahvuuksista ja heikkouksista.

Itselleni asettamasta maaliskuun kuvahaasteesta olen Neutrals-kuvan jo julkaissut, mutta seuraavat Hello!, Making, Everyday, Collection, Clouds, Abstract ja´This is funny´ ovat vielä jemmassa. Nyt siis aika niille!

Aatu x 5-12

Ensiksi tuo ´Hello!´  – mökin ovenpielessä on kolkutin, vastaisiko se haasteeseen? Ihan peruskuva siitä. No joo….

Hello

Heti ensimmäisenä on sanottava, että kannattaa ottaa huomioon, että puhelimen kamerassa on 23 pikseliä, mutta ennakkoasetus on 8 megapikseliä. Minkä minä poloinen opin vasta puolivälissä viikkoa. Mietin, että kuvat ovat merkillisen sumeita ja haaleita, .. esim. kuva Aapelista tässä, kuten tuo kolkutinkin, mutta kunhan tulee valinneeksi asetuksista oikein kuvien laatu paranee olennaisesti.

Seuraavana päivänä haasteena oli ”Making”. Olisiko tässä sitä riittämiin?

Making

Muokkaamaton kuva kertokoon siitä, että puhelimen kamera käynnistyy tarpeeksi nopeasti, ”tilanne haltuun” on mahdollista. (Papan kanssa katsellaan Antti Tuiskun ”Sata salamaa” -klippiä, joka Aapelin mielestä on todella jotain ihan huippua.)

Entäs Everyday? Joka päivä mökillä oltiin tekemisessä lumen kanssa. Sitä oli paljon. Everyday-haasteeseen ajattelin vastata kahdella kuvalla, jotta puhelimen ja digijärkkärin ero näkyisi edes vähän. Arvaa kumpi puhelimen, kumpi ”oikean” kameran kuva? Huomaako eron? Kannattaako raahata isoa kameraa mukana jos on hyvä luuri taskussa?

Kelo 2

Kelo 1-2

Seuraavan päivän haaste oli ”Collection”. Puhelimen kamerassa on kasapäin valittavana ennakkoasetuksia ja kuvankäsittelyssä erilaisia ”moodeja”. Ennakoiden voit valita valita AR-efektin, pyyhköisypanoraaman, ”time shiftin”,  ”Sticker creatorin” etc. Pikkuisen on minulle vielä hakusessa mihin kaikkeen noita monia mahdollisuuksia käytänkään… 🙂

Tämä on tehty valitsemalla kohdasta ”Luova tehoste” ”Väriluonnos”: Onhan siinä kokoelma pääsiäismunia, onhan?

Collection

”Clouds”-haastetta varten kokeilin puhelimen kameran ”pyyhkäisy-panoraamaa”.  Helppoa kuin heinänteko, eikä tuloskaan ihan tolkuttoman huono? Viimeistään tässä vaiheessa klikkaa kuvat isommiksi.

Clouds

Entäs sitten ”Abstract”. Minä tykkään mahdollisuudesta tehdä mosaiikkikuvia. Tässä on Hangasojan rannalta kuvattu hankea ja puita. Pikselit kohtuullisen kokoisia… Tätä puhelimen kameran ominaisuutta tulen vielä käyttämään, ja paljon.

Abstrakti

Sitten on vielä sellainen ”lelutoiminto”, muiden muassa. Minulla on pieni hattivatti-figuuri (me valokuvauksen opiskelijat olemme ”vattialaisia” ~ hattivatteja), joten sitä käyttäen otin kuvan puhelimen kameran AR-effect-asetuksella tällaisen satukuvan. Nuo piirretyt hahmot ”lisääntyvät” itsestään kuvaaan, ja niitä voi liikutella mielin määrin. Kummallista. 😉  Ehkä opettelen käyttämään kunnolla, erilaisia hahmoja on vaikka ja kuinka paljon. Joka tapauksessa tämä vastatkoon päivän haasteeseen ”This is funny”.

This is funny

Muutoin tuosta luurista on sanottava, että se on varsin hyväksi osoittautunut, mutta onhan se vähän turhan pieni. Ehkä sittenkään ei olisi kannattanut valita tuota Compactia, vaan se vähän isompi versio. Mutta muutoin ei valittamista.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tulevalle viikolle on henk.koht. haasteena jatkaa tuota kuvajuttua, mutta myös saada joka päivälle 12 000 askelta Loopin mittariin: lauantaina on juhlapuku(ilta?)juhlat, joten mökkiviikon herkuttelut olisi saatava pois näkyviltä. 🙂

Mitä ei kyllä tämänpäiväinenkään sapuska edesauttanut. Peruna-tomaattivuoka Provencale oli ihan mahdottoman hyvää, sen ohje ja viinisuosituksia on tulossa tulevalla viikolla! Pysykäähän herkuttelijat linjoilla. 😉

Tämän viikon kuvahaasteena on heijastukset. Nimenomaan luonnossa näkyvät heijastukset. Voipi olla vähän vaikea tähän aikaan vuodesta löytää vesiä, lätäköitä, joissa olisi hyviä heijastuksia, mutta yritämme!

Takaisin omaan kotiin

Juniorin hiihtolomaviikko lopuillaan, meilläkin jo velvotteita palata takaisin Ouluun, joten viikon vaatimattomimman aamiaisen jälkeen pakkasimme autot ja lähdimme ”alas”. Vaikkei kyllä taaskaan olisi haluttanut. Keli hyvä, sumua tosin, mutta eipähän paistanut päin, – ja liikennettä paljon (mikä ei ehkä kuvasta välity :)).

DSC_0231

Rollossa – tai jo ennen, siis Napapiirillä, Joulupukin pajakylässä – käytiin perinteisesti Sirmakossa lohileivillä. Ja siellä sekä matkalla minä edelleen opiskelen kännykkääni. Olenkohan jotenkin surkea, kun tässä menee näin tavattoman paljon aikaa, vai onko luurissa niin paljon toimintoja, että se vie aikaa.

DSC_0224

Ja sitten sellainenkin juttu, ettei ollut ajomatkalle mitään obligatorista, oli aikaa tuusattavaksi kännyn kanssa. Sehän se minua hämmästyttää vieläkin, se ettei ole opinnäytetöitä, käsikirjoituksia, luentojen harkkoja, toimitustöitä, ei työsähköposteja hoideltavana. Kunhan istuin kyydissä, leikin puhelimella ja kudoin. Vallan merkillistä.

Ja kotiin tultua, taas tuntui hyvältä olla kotona. Taas kerran olen miettinyt noita paikkamuistoja, muistopaikkoja, paikkoja, jotka muistaa, joista on muistoja. Miksi joku paikka on enempi ´oma´kuin joku toinen? Siis mentaalisestikin oma. Mistä se tulee se tunne, että ”tänne minä kuulun”. Minulle tulee se tunne Hangasojalla, – ja Roomassa. Ja tietysti täällä Rantapellossa. Jos mökkimaisemista on vaikea lähteä pois, se ei (ainakaan enää) merkitse vain sitä, että loma loppuu, vaan on lähdettävä jostain tärkeästä paikasta pois.

Äitini, Karjalan evakko, on aina sanonut, ettei hän kuulu mihinkään. On sanonut, ettei voi sanoa missään, että ”tänne minä kuulun”. Evakkoreissut, sotalapsuus Tanskassa, useita, useita väliaikaisia asuinpaikkoja, ja sitten lopulta Ouluun, jossa ei mitään kiinnikohtaa omaan lapsuuteen, nuoruuteen, sukuun, mihinkään.

Mutta tässä minulla nyt ei ole vain kyse kotipaikkatunteesta, vaan huoneista, tilasta, miljööstä, atmosfääristä, ilmanalasta, kaikesta.

Ja tunnetiloja tulee tiettyihin paikkoihin ihan hassusti. Mietin tänään kun tulimme Kemijoen sillalle, siihen jossa näkyy Karihaaran voimalaitos: se silta, Kemijoen yhtymäkohta mereen, kuinka se onkaan ollut minun elämäni, työni, yksi keskuspaikka. Muistan 1980-luvun lopulta asti pitkälle tätä vuosituhatta, että AINA yli mennessä siinä kohtaa tuli mieleen tekemätön työ. Joko Keminmaan historian kirjoitusprojekti tai väitöskirja ja sen jälkeen vielä monta artikkelia ja esitelmää. Paikoilla on muistonsa.

Me olemme asuneet tässä talossa 29 vuotta, ja minä olen asunut tässä kilometrin säteellä enemmän kuin puolivuosisataa!

Ehkä siksikin oli sittenkin hyvä palata kotiin, ehkä siksi yhden lempparitelkkariohjelmani Pop ´n Rollin lopuksi (36 minuutin kohdalta) Laura Voutilaisen ja Jaakko Saariluoman sanoittama?/esittämä Päivänsäde ja menninkäinen sai kyyneleet silmiin.

Mökkiviikon lopulla

Kuluneen viikon aikana olen oppinut paljon uutta vauvan, tai noh, pienen pojan, elämästä. Uusista Muksu-sapuskoista, housuvaipoista, leluista, sosiaalisen median vaikutuksesta ja tuesta pienten lasten äitien elämään, pojanpojan hymystä, ruokahalusta ja nukkumarytmistä. Olen oppinut omasta pojastani paljon. Kuluneen viikon aikana on eletty Aapelin kanssa niin kimpassa, että enää ei ole mitään hätää kun vanhempansa lähtivät kauppaan tai saunaan keskenään ja jättivät pienen meidän hoteisiimme. Onhan meillä ollut mukavaa kun nämä kolme ovat täällä olleet.

DSC_0175

Aapelista huolimatta mökkipäivät koostuvat samoista elementeistä kuin ennenkin: pitkistä aamiaisista, ulkoilusta, saunanlämmityksestä, pihahommista (pojat siirrelleet vielä tänäänkin lunta katoilta ja terasseitla). Eilen vietettiin Juniorin synttäreitä, koskapa sitten kun ne oikeasti parin viikon päästä on, emme ole saman ruokapöydän ääressä. Sankari oli tuonut tarjolle – taas kerran – Ranskasta tilaamansa samppanjan, ja ilmoitti jo etukäteen minulle, että kyseessä on tietynlainen jalo juoma, jolle olisi tehtävä passeli alkuruoka. Haaste siis? – Totta kai. Ja aika totaalisestihan ne lohi-alkupalaleivät epäonnistuivat. Ulkonäöllisesti. Kyllä ne syötiin ihan hyvillä mielin. Mutta minusta jo tuo asetelma oli jännä: Juniori tuo kalliin samppanjan ja ”tilaa” alkupalan sille. 😀

Pääruokana poron sisäfilettä tykötarpeineen, – sitä nyt sentään olen tehnyt niiiiiiin usein, ettei ollut mitään huolta töpöksemisestä. Fenkolia ja perunoita, salaattiakin, ja sitten Atrian valmista punaviinikastiketta. Litran tölkeissä myytävä soosi on kyllä hyvää. ”Hyvinvarustetuista marketeista”. Piti vielä paistamani köyhiä ritareita, mutta eipä jaksettu. Minä en jaksanut. 😉 Mutta tänään sitten oli oikea jälkkäri.

Tänään oli muutoin kaapintyhjennyssafkoja, mutta jälkkäriksi tämmöinen karpalo-kinos. Tai profiililtaan Kaunispään-tunturi. Tuo on oikeastaan pappilan hätävara koottuna lautaselle eikä kulhoon. Hyväähän se oli, vaikka päällä oli ”vain” vähäkalorista Alprota, eikä kermavaahtoa.

Mökkielämää

Liikkumisen ja hyvin syömisen lisäksi jonkin verran kuvia, enimmäkseen uudella kännykällä. Ja olen minä muistanut päivähaasteeseen kuvailla, mutta laittelen kotona niitä sitten kerralla enemmän. Moniaita tunteja on mennyt luurilla leikkiessä.

DSC_0195

Tunturissa kameran kanssa

Ensimmäinen aurinkopäivä tänään. Monta tuntia ulkoiltiin. Saariselän maisemat hellivät mieltä, kamera lauloi. Kiilopää varjossa sen edessä oikealla kuru näkyi paremmin kuin juuri koskaan.

Kaunispää, Saariselkä, Inari_

Lännelläkin aurinkolaikkuja.

Kaunispää, Saariselkä, Inari_-3

Kaunispäällä oli muitakin kuvaajia kuin minä. Että oikeasti meinasi huvittaa tämä japanilainen pariskunta: mies sääteli kameraa, juoksi takaisin, pomppi ja nuori neito sääteli puhelintaan, selfietikku oli tarpeen, välillä jopa peili ja kampa esiin. Tunturissa!

Kaunispää, Saariselkä, Inari_-2-2

Kaunispää, Saariselkä, Inari_-5

Tässä oli minun mielestäni harrastuneisuutta niin paljon, että pistin haastesivulle. Siellä on toinenkin kuvani tältä päivältä.

Kaunispää, Saariselkä, Inari_-2

Ja sitten oli saksalainen (ainakin saksaa puhuivat) miesseurue. Kännykamerat oli heillä.

Harrastus-2

Harrastus-3

Sokostille (?) asti näkyi.

Kaunispää, Saariselkä, Inari_-4

Mäkeen teki mieli, mutta eipä siihen nyt ollut mahdollisuutta.

Harrastus-6

Kaikenmoista muutakin on ehditty, ja sitten tein juhlapäivällisen pojan tulevia synttäreitä ennakoiden. Palaan huomenna asiaan.

Mökkinimiä, lumikuvia, ravintolapäivällinen

Luppola, Väärti,  Nimiloppu, Takavasen, Vonkka, Kaamospirtti, (alla kollaasissa vielä lisää) . .. ja sitten meidän Myötätuuli ja Tuulentupa. Mökkitiellä näkee monenmoisia nimiä, joita mökeille on annettu. Aika mukavia ja kekseliäitä ovat minun mielestäni. Täällä on tapana antaa mökille nimi, ja meilläkin on – kuten hyvin tiedätte – Myötätuuli ja Tuulentupa. Miksi ne on juuri nuo nimet, – olen sen aika päiviä sitten kertonut täällä.

Ulkomaillahan annetaan taloille, huviloille nimet, meidän ystäviemme kanssa ja itsekseen vuokratut talot Euroopassa ovat olleet nimettyjä (Villa Agnes, Villa Paola, Il´Palazzaccio, Villa Franco), ja me olemme monta kertaa naureskelleet, että muutamme talomme/kotimme nimeksi Château Kangas, eikö olisi aika hieno näin viiniharrastajien huushollin nimeksi?

Onhan Suomessa talonnimi ollut aina 1800-luvulle asti sukunimeä tärkeämpi identifioinnin lähde. Sukunimistöhän paljolti pohjautuu talon- ja paikannimiin, mutta mökkinimillä on ihan oma kulttuurinsa.

Kävin nollakelin lumisateessa yksikseni kävelemässä, kuvailemassa noita kylttejä (ja näin poliisioperaation! Täällä, keskellä-ei-mitään, tapahtui! Palaan asiaan, jos selviää mistä oli kyse.) Edelleen lumen hillitön määrä jaksaa hämmästyttää; ja Pehtoorilla teetättää katoilla (ja alhaallakin) hommia.

lunta

lunta-2

Mutta vielä muutama kuva mökkitien varrelta. En muista (enkä löydä), olenko kertonut (olen tainnut), että tässä Hangasojan varrella oli vanhemmillani mökki jo 60-luvulla. Siellä ei perheestämme paljon muut kuin minä, kansakoululainen tuttuvaperheen kanssa, ehtinyt käydä. No mutta, se mökki on tässä lähellä, puron toisella puolella, – joten minulla on puolivuosisatainen ihan oma historiani tässä maisemassa.

Minä muuten tiedän, mistä Eero Aarnio on saanut ideansa yhteen tiettyyn lamppuun…

lunta-3

aARNIO

Tänään oli sitten lomaviikon juhlaillallisen aika. Juhlaillallinen jossain muualla kuin minun kattamanani ja kokkaamani mökin pöydän ääressä. Lähdettiin kylille syömään. Aapelille elämänsä toinen ”oikea” ravintolakokemus. Edellinen oli lounas Laanilan Kievarissa syyslomalla ja nyt sitten oikein päivällisaikaan, vieläpä rotissööriravintolaan. Kaltio valikoitui meidän ruokapaikaksi: ja Aapeli sai ikkunapaikan! Valon lapsi viihtyi katsellen pihalle, ravintolaan, tarjoilijan touhuja, syöden omia eväitään, jutellen, jokellellen, kiljahdellen ihastuksesta,  – kaksituntinen sujui mallikkaammin kuin monelta aikuiselta.

Lähiluonnossa

Maaliskuinen Hangasoja

Kertokoot muutama kuva enemmän kuin monta sataa sanaa. Satunnaisia otoksia päivän varrelta.

Pilvinen päivä on ollut. Rauhallinen päivä. Sellainen ylösrakennuksen tuntu…

Kaikki olemme koonneet voimia, levänneet, olleet ulkona, kuunnelleet, mitä sitten seuraavaksi …

Syöty hyvin. Ja ette tiedä, kuinka monta kertaa Apsu sanoi ´nam´ (kerrankin) kun mummi teki ruokaa. 😉

Ja hyvähän meidän täällä on olla, kun on kaksin kappalein tiukkoja vahtikoiria ovenpielessä. Unski ja Vinkku ovat kuin Batman ja Robin tai Bat ja Ryyd tai Skylly & Mulder, tai… ?  No Unski ehkä ei nauti Lapissa olosta.

Maaliskuinen Hangasoja-2

”Sisaruksensa” Piina sen sijaan nautti ulkoilusta yllin kyllin, kuten me muutkin.

Maaliskuinen Hangasoja-6

Kauppareissulla lapussa luki ”linnunsiemeniä” (tai talipalloja), mutta unohdinpa silti. Onneksi lähimökillä oli kuukkelille syötävää, joten pääsin hyvin lähelle kuvailemaan.

Maaliskuinen Hangasoja-5

Ja Kaunispäälle noustessa. Harmaasävyinen maisema avautuukin sinisävyisenä kameran linssin läpi…

Maaliskuinen Hangasoja-3

 

Maaliskuiselle Hangasojalle

Maaliskuinen Hangasoja

Aamulla ”matkakuumetta” kuin pidemmällekin reissulle oltaisiin oltu lähdössä. Viiden jälkeen molemmat jo kuulostelimme, joko voisi nousta. Pakkasimme loput kamat, ja seitsemän jälkeen olimme jo tien päällä. Kovin oli hiljaista. Ei sellaista riemua kuin joskus hiihtolomalle päästessä. Mutta hyvälle tuntui lähteä. Hyvältä tänne tulla.

Maaliskuinen Hangasoja-2

Lunta on enemmän kuin moneen vuoteen. Onneksi Pehtoori oli jokunen viikko sitten täällä muutaman päivän, lumitöissä, joten nyt asettautuminen kävi helposti. Ja sen kun mökkeidyimme, ja oli ruokakassit saatu purettua, Aapelin syöttötuoli koottua ja takkaan tuli laitettua, pikku perhe kaarsi pihaan. Aapelin toinen Lapin mökkireissu alkoi. Koiruleista ei ole mukana kuin kaksi kolmesta. Tunturikoira Unski on ihan yhtä järkyttynyt kuin aiemminkin talvisin, mutta Piina nauttii…

Maaliskuinen Hangasoja-3

Etelään ja pohjoiseen

Kaikenmoisesta on juteltu. Paljon työelämän vaatimuksista, paljon Suomen ja Suomen nuorten ihmisten taloudesta, itse kunkin omasta elämästä, tulevasta, haaveista, peloistakin. Sairauksista, vanhuudesta. Esikoinen (26 v. )  – käytyään eilen molemmat mummulat – totesi, että kyllähän se hämmästyttää, kuinka itse huomaa päivä päivältä muistuttavansa (koskien nimenomaan työelämää) enemmän vanhempiaan. … Mitäpä tuohon osaisi sanoa? – Ei mitään, ja sitten kuitenkin paljonkin. Löysimme asiaan nyansseja. 😉

Tänäänkin – tietysti – päivään on kuulunut erinomaisesti syömistä ja Aapelin kanssa jutustelua. Siinä me kaikki viisi aikuista kuuntelimme, kun Apsulla oli asiaa. Yllin kyllin.

Kolmas keskeinen puheenaihe oli mökkiloma – onhan Juniorilla menossa hiihtoloma. Hiihtää poika ei aio, mutta ajatuksena on, että noissa alakuvan maisemissa ollaan jo huomenna illalla. Tyär ei ole :(, Pehtoori kävi juuri viemässä lapsen Norskin kyydille kohti etelää, Stadiin palaa Esikoinen. Ei ole digitalistilla hiihtolomaa…

_MG_5027

Eka hiihtolomaviikko suunnilleen ikinä, kun minulla ei ole hiihtolomaa, mutta onpahan lomaa, eikä edes Laanilan historia odota mökillä toimittajaansa!

Mökkimaailman uutisiin on kerrottava suruviesti: Ivalon Kenkä-Asun historia on tullut pääpisteeseensä. Täällä blogissa olen kirjoittanut uniikista putiikista parikin kertaa, mutta nyt kauppiaspariskunta on siirtynyt tuonilmaisiin… Lapin Kansassa oli heistä juttu kuvan kera viikolla.

Päivän kännykuvan teemana on – tavattoman vaikea – neutraali. Perheen innottamana kuvasin sitten vettä. Sehän on neutraalia, vai onko enää nykypäivässä? Mutta enivei: tässäkin minun mielestäni näkee kännykameran tarkan piirtokyvyn.

Neutraali

Hiihtolomasta ja kuvauksesta puheenollen: olkoon ensi viikon haastekuvan aiheena ´harrastus´. Ja kuvattuna nimenomaan niin, että kuvassa on mukana harrastaja. Siis henkilökuva harrastuksesta.

Onnen rippusia

Kuinka helppoo onkaan olla onnellinen, laulaa Olavi Uusivirta.

Kuinka helppoo se onkaan tällaisena päivänä, kun tyär on tullut Helsingistä kotikotiin käymään, Juniori perheineen syömään, kun Pehtoori ja tyär ovat keränneet pöydän täyteen ruokaa: Yuki-sushista valmista alkuun, pääruoaksi puikuloita, mätiä, graavilohta, savukalaa, smetanaa, ja jälkkäriksi juustoja, ananasta ja muita hedelmiä.

88330c8d-5923-4bc4-9fac-42efd5a48de3

Tänään PhotoADayn aiheena neliö. Minun tulkintani siitä on ruutu. Ja neliö. Olipa syntisen hyvää juustoa.

#photoaday #square

Vaikea kuvitella minulle mieluisampaa päivällistä, jonka äärellä istuimme ja ”touhusimme” monta monituista tuntia. Aapelin viedessä välillä kaiken huomion toisiltamme ja ruoalta. Hän vaan on niin onnellinen lapsi.

Tässä eiliseltä kauppareissulta pieni videoklippi, laita äänet, kuulet kuinka pieni nauraa – koiralelulle.

 

 

 

 

Kirjahyllyistä

image

Tässä kirjahyllyä kuvattuna uudella kännyllä ja olkoon tämä se eilinen ”Art”-kuva. Onhan kirjallisuuskin taidemuoto, eikö?

Tosin tässä kirjahyllyn pätkässä oikeastaan vain keittokirjoja ja matkakirjoja, ja muutama runokirja. Viereisellä seinällä on vielä historiaa, sen mitä jätin alkuviikon ”puhdistuksessa” ja vastakkainen seinä on sitten kaunokirjallisuutta. Jota on myös yksi isohko vitriinikaapillinen telkkarihuoneessa.

Meillä kirjahyllyt siis todellakin ovat kirja- eivät koriste-esine tai tilpehööritelineitä. Kun menen uuteen kyläpaikkaan, jonkun kotiin, on minulla (paha?) tapa ensin vaivihkaa, sitten ihan suoraan, tutkiskella, mitä ihmisillä on hyllyssään, kertooko se jotain uutta?

Tiedän kyllä ihmisiä jotka eivät halua kirjoilla peittää seiniään, eivät niitä keräämään pölyä, ihmisiä jotka eivät lue kirjoja, jotka eivät niitä tarvitse. Minä tarvitsen, minusta ne ovat kauniita, ne antavat turvaa, ja tuovat muistoja.

Harvoja kirjoja olen lukenut kahteen, tai kolmeen kertaan, mutta ehkä tulevina vuosina tulen etsimään hyllyistämme uusintakierrokselle pääseviä kaunokirjallisia lukukokemuksia. Anni Swaneista voisi aloittaa. 😉

Meillä kyllä kaikki ovat lukeneet. Olen ihan tolkuttoman ylpeä, että tyär oli ala-asteella (kutosella?) koulunsa ensimmäinen joka suoritti kirjallisuusdiplomin (luki ja tentti parikymmentä kirjaa) ja veljensä pari vuotta myöhemmin ensimmäinen poika joka teki saman. Ja molemmat lukevat edelleen. Oikeita kirjoja.

Itsekään en osaa lukea iPadiltä, ei tunnu oikealle.

Mutta onko niin että netti on korvaamassa kirjat? Onko iltalukemisena yhä useammin tällaiset  Tuulestatemmatun kaltaiset lyhyet höpinät? Ovatko kirjat ja netti vastakkaisia? Minulle eivät. Onko muille?

Tämän päiväinen ”The Weather” – photoaday -kuva on otettu ikkunasta – sattuneesta syystä. Kuvaa olen rajannut ja muokannut Sonyn omalla kuvankäsittelyohjelmalla ja laittanut siihen vielä Mystic-filtterin. Liekö tuo nyt niin mystic, mutta sellainenkin mahdollisuus on.

image

 

Uusi puhelin ja sen kamera

Uusi luuri, kapula, känny, puhelin. Ensimmäistä kertaa ikinä joku muu kuin Nokia. Se on Sony, valkoinen Sony Z5 Xperia Compact.

Uusi luuri

Kaksi ratkaisevaa tekijää, miksi halusin juuri tuon: se on Android ja siinä on hyvä kamera. Nokian Windowsistakin tykkäsin, mutta kun siihen ei saanut mitään sellaisia appseja, joita juuri tarvisin. Ja kamerani wi-fi -ominaisuudet ovat olleet ihan käyttämättöminä kun ne eivät ole ollut yhteensopivat puhelimen kanssa. Tai siis puhelin ei ole ollut android.

Ja monissa testeissä Sonyn puhelin on rankattu kameraltaan parhaaksi. Siispä se.

Vähän pieneltä tuntuu, kun kerran otin tuon compact version, mutta varmaan siihen tottuu pian.

Aion opetella käyttämään tuota kameraa, kun se nyt kerran on olemassa. Jotta myös teen sen, olen päättänyt asettaa itselleni haasteen. Tietysti. Yhden sortin ruksilappu/suoritusmerkintä -järjestelmä on oltava kannustamassa. On oikeasti mielekkäämpää harjoitella kun on ”tehtävä”. Siispä: vohkin veljeni esikoisen Insta-sivulta sellaisen kuukausihaasteen, joka on tarkoitettu Instagram-kuvaajille (olenhan minäkin tosi satunnaisesti sellainen), mutta laitan kuvan tänne Tuulestatemmattuun, enkä Instaan. Maaliskuussa on siis joka päivä (ainakin) yksi kuva otettuna kännykällä.

Photoaday

Aloitin sen jo. Vähän takautuvasti. Maaliskuun eka päivänä” vihreä”. Vaihdoin viherkasveihin mullat. Ja eilen. Hyvä, hyvää oli lasagne. Tämän päivän kuva on ”taide”. Sen lisään huomenna.

Ja jo näistä huomaa, että aion käyttää ”kaikkia mausteita”, mitä puhelimen kamerasta lähtee. Filtterit ja kehykset, ihon pehmennykset ja videot tulevat testatuksi.

_20160302_211042

DSC_0019

Nyt tällä tasolla. 🙂

Merikosken äärellä

Merikoski kalatie Paulaharju_

Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.

Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.

    Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942) 

Merikoski kalatie Paulaharju_-2

Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.

Merikoski kalatie Paulaharju_-3

Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.

Merikoski kalatie Paulaharju_-4

Merikoski kalatie Paulaharju_-6

Merikoski kalatie Paulaharju_-5

Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein  lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.

”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.

Merikoski kalatie Paulaharju_-7

Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.

Merikoski kalatie Paulaharju_-8

Merikoski kalatie Paulaharju_-9

 Paulaharju jatkaa:

Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.

Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.

– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.

Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.