Nyt on minun osaltani yksi palanen maailmanhistoriaa tai ehkä paremminkin pieni pala Lapin historiaa siinä vaiheessa valmis – tai ”taputeltu” kuten uudehko muotisana kuuluisi – että minä en tee sille enää muuta kuin markkinoin.
Olen kuurnannut 250-sivuisen opuksen vedokset, korjannut paljon ja olen ihan varma, että siellä olisi ihan ”teknistäkin” korjaamista vielä, mutta minä en enää halua, enkä ehdi. Ei pysty. Kirja lähtee tämän jälkeen pikaisesti taittajalta painoon, ja tarkoitus on, että kirja on kolmen viikon päästä valmis, julkkarit Kultamuseolla 26.3. klo 14, mikä kutsuna ilmoitettakoon. Se on sitte siinä.
Nykytekniikalla nämä kirjojen painatusprojektit ovat niin paljon kätevämpiä, ja myös halvempia kuin silloin kun minä niitä opettelin työkseni tekemään. Sattuipa noviisille yksi mieletön kommelluskin, jonka osa teistä ehkä muistaakin, mutta ne jotka eivät muista tai eivät silloin, kun tästä kirjoitin, vielä Tuulestatemmattuja tosia tarinoitani lukeneet, niin käykääpäs lukemassa. KLIKS
Laanilan historiassa on juttua tuosta mökistä. Tai tarkemmin ottaen sen asukista. Kulta-Jaskastakin olen kertonut aiemmin: hän asui 30 vuotta tuossa. Uudessa kirjassa hänestä kerrotaan paljon lisää. Palaan tähän vielä, nyt olen vain helpottunut. Lehdistötiedotteen voisin ehkä vielä huomenna tehdä, ja sitten palkitsen itseni.
Lähden ulos aurinkoon kuvailemaan! Varjoja ja valoa. Olemaan ulkona kauan. Ja ostamaan itselleni palkinnon. Tai ehkä kaksikin. Because I am worth it!
Minä haluan kehittyä museoksi, se on suurenmoinen rakennus sisäänkäynteineen ja lukemattomine huoneineen, joissa aina riittää järjestämistä ja luetteloimista.
Pentti Saarikoski, ”Onnen aika”
Näin luki yhdessä niistä monista kymmenistä onnittelukorteista, joita väitöspäivänäni sain. Juuri tämä kortti, jonka antoivat kaksi keskikoulukaveriani (A. ja S.), oli tänään yksi niistä, joka kolahti ihan erityisesti, kun jatkoin kirjahyllyjen, mappien ja koteloiden perkaamista, järjestämistä ja läpikäyntiä.
En ole ihan varma, onko tämä menneisyyteni läpikäyminen välttämättä, juuri nyt, oikein hyväksi, mutta kun kerran olen alkanut tähän, niin sitten mennään katkeraan loppuun asti.
Ei vaiskaan, ei tämä – ainakaan vielä – ole ollut kovin katkeraa. Kyyneleitä olen silmäkulmistani pyyhkinyt, olen itselleni ollut vihainen, ja monta kertaa hämmästynyt, ”että tuollaistakin”.
Mutta juuri tuo Saarikosken runon pätkä sopii tähän meneillä olevaan puuhaan. Minä todella haluan luetteloida ja järjestää menneisyyttäni, tai siitä jääneitä jälkiä; kortteja, kirjeitä, kuvia. Ja niitä on tallella vieläkin (monien edeltävien seulontakertojen jälkeenkin) paljon. Ja joka kerta näitä aarteitani katson eri näkökulmasta, eri tunnoin, oma elämäntilanne uusia tulokulmia tuoden.
Siksi on tärkeää miettiä – taas kerran – mitä säilytän, mitä hävitän. Olenhan jo kertonut tästä ”sukurasitteesta” säilytellä kaikkea vanhaa. Toisaalta olen aika napakka siivoilemaan nurkista kaikkea ylimääräistä.
Olisipa mukava tietää, miten muilla? Onko sinulla tallessa kaikki vanhat valokuvat, saamasi joulukortit, rakkauskirjeet, elokuvalippujen kannat, menut, päiväkirjat? Aiotko joskus ”tehdä” niillä jotain?
Minulla on iso mapillinen menuita, joita olen meillä tarjonnut. Niitä lappusista en luovu. Enkä luovu lasten tekemistä korteista (joissa äiti melkein aina on auton ratissa tai laittamassa ruokaa?). Yhdestäkään valokuvasta en luovu.
Oletkos sinä luopunut? Haluaisitko luopua?
~~~~~~~~~~~~~~
Nyt kun meillä on taas aurinko, on meillä varjojakin. Ensi viikolla kuvataan varjoja/varjoa. Ja saatesanoissa lukee ”tee siitä iso”. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Aktiivisuusmittari ranteessa näyttää 140 %. Hieman kummeksun, että noinko olen ollut toimelias tänään, vaikka tuntuu, etten ole oikein mitään ehtinyt.
Hyvä on, kävelimme iltapäivällä kaupunkiin, Cantinaan, pizzalle. Tuleehan siitä liikkumista ja askelia. Ja pizzasta hyvä ja kylläinen olo. Hyvästä pizzasta hyvä olo. Ja kävelemisestä, ja leppoisasta lauantaista, helmikuun hiipumisesta.
Muutoin päivään on kuulunut jo eilen aloitettu kirjahyllyjen ja rompevaatehuoneen perkaus. Palaan vielä asiaan tässä viikolla,.. ollaan Miniän kanssa lähdössä kirppishommiin, joten siksikin asia ajankohtainen.
Mutta ruoka- tai oikeastaan herkkuasiaa vielä tänään tähän. Tein aamupäivällä appelsiini-sitruunakakun, jota äsken siivut Mövenpickin-vaniljajätskin kanssa nautimme.
Tämäkin ohje on Sikke Sumarilta. Ja huom. tässä on ainesta pääsiäisen jälkkäriksi. Olennaista on, että tarjolla on myös jätskiä tai tuhtia kermavaahtoa. Eikä ole pahitteeksi että on sellainen sitruunafriikki kuin mie. Ja jo eilen ollut macadamia-öljy on taas tarpeen, joten ”synergia-etua” on tässä kakussa. Helppoa kuin heinänteko, joskin pieni kummallisuus tässä on: appelsiini ja sitruuna keitetään!
Appelsiini-sitruunakakku
1 iso sitruuna 1 iso appelsiini 1 ½ dl macadamiaöljyä 4 munaa 2 ½ dl sokeria 175 g mantelijauhetta 2 tl leivinjauhetta
Päällystä 24 cm kakkuvuoka leivinpaperilla ja kuumenna uusi 180 asteeseen. [Tein kahteen pienempää irtopohjavuokaan, toinen meni pakkaseen, ja kulkeutunee mökille jossain vaiheessa.] Pese sitrukset hyvin harjalla, laita ne kattilaan, peitä vedellä ja keitä kuorineen kaikkineen puolisen tuntia. Ota pois vedestä, anna jäähtyä. Halkaise hedelmät, ja poista siemenet ja keskeltä kalvot. Jauha pamiksilla pyreeksi.
Vatkaa sokeri, munat ja öljy vaahdoksi. Lisää vaahtoon mantelijauho, jossa on leivinjauhe sekoitettuna ja lisää sitten mukaan sitruspyre. Kaada taikina vuokaan ja paista 50 – 60 minuuttia.
Tällaisina helmikuun perjantaina, kun siihen aikaan, kun ennen tulin töistä, olemme Pehtoorin kanssa syöneet erinomaisen päivällisen ja nauttineet pullollisen punaviiniä, olen iloinen, että sittenkin tunnen ansainneeni perjantain. Ja sen hyvän päivällisen.
Jo eilen etsin ohjeita, joilla tämän päivän safka olisi tarkoitus toteuttaa. Ja Sikke Sumarin kirja ”Ruokaa rakkaudella” oli nyt se opus, joka tarjosi ohjeet tähän päivälliseen.
Mausteista karitsan ulkofileetä (vai filettä?) ja fetaperunoita.
Olennaista ovat mausteet. Eivätkö aina?
Karitsan ulkofileet
600 g karitsan ulkofilettä suolaa ja pippuria
Mausteseos 1 tl kuminansiemeniä 1 tl fenkolinsiemeniä 1 tl korianterinsiemeniä ½ tl chilihiutaleita (laitoin vähän vähemmän peperinchinoa) timjamia 4 rkl hunajaa
Paistamiseen voita ja oliiviöljyä
Murskaa siemenet morttelissa ja lisää hunaja. Mausta fileet suolalla ja pippurilla Paista fileet hunaja-mausteseoksen, voin ja oliiviöljyn kansa ruskeiksi ja kypsiksi (mittari + 58 C). Jos haluat ihan umpikypsiä, niin sitten vielä toviksi (~5 min. 150 C) uuniin.
Kääri fileet folioon, anna levätä tovi (5 – 7 min.) ja leikkaa tarjolle.
Tee oheen feta-perunoita (ohje 4:lle hengelle)
200 g feta-juustoa ½ kg perunoita macadamiaöljyä oliiviöljyä suolaa ja pippura
Leikkaa perunat tikuiksi ja huuhtele ne kylmässä vedessä. Tärkeää on kuivata perunatikut huolella: tarkoitus on että ne paistuvat, eivätkä kiehu.
Paista perunat reilussa macadamiapähkinä-oliiviöly-seoksessa. Mausta perunat suolalla ja pippurilla. Varaa aikaa paistamiseen. Kun perunat ovat ruskistuneet, kaada ylimääräinen rasva pois ja murustele juusto joukkoon. Ripottele pinnalle timjamia.
Meillä oli tämän kanssa vähän ”väärä” viini (olisi ollut shirazin/syrahin paikka): mutta ei kalifornialainen cabernet sauvignon Bogle missään tapauksessa ollut huono. Se olisi varmasti naudanlihan tai juustojen tai takkatulen ääressä vielä parempi kuin karitsan kumppanina. Kaikkinensa oikein paljon pidin sen mausta.
Muutoin sellainen ristiriitainen rajalla olemisen tunnelma…
Tänään sitten sellainen aamu, että me molemmat Pehtoorin kanssa lähdimme hakemaan äitejämme, ja molemmat lähdimme tahoillamme heitä käyttämään OYSissa. Siinäpä ne aamupäivät kuluivat. On tässä viime aikoina juteltu, että onkohan oikeasti niin, että omissa vanhemmissaan näkee itsensä vanhenevan, itsensä vanhana?
Vanhemmista puheenollen: serkkuni lähetti isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä minulle, ja heti nipun päällimmäisenä oli kirje, jonka isäni oli lähettänyt vanhemmilleen. Kirjoittaessaan kirjeen isäni oli sen ikäinen kuin meidän Juniori on nyt ja minä olin sen ikäinen kuin meidän pojanpoika on nyt. Tuntuu hassulta lukea kirjettä, jossa isäni kirjoittaa isälleen minusta vauvana.
Aapeli on nyt yhdeksän kuukauden, ja äitinsä, miniä, lähetti kuvan juuri kun olin kaupungissa päivän ensimmäisessä kokouksessa, ja minä mokoma satuin aukaisemaan kännykän: oli paha pysytellä coolina tätä kuvaa katsellessa!
Aapeli on!
Illansuussa oli vielä tälle päivälle toinen kokous, joka oli toinen paistinkääntäjien kokous tälle viikolle. Kyllä nämä miljööt ja eväät aina Linnanmaan neukkarit ja viinerit voittaa.
Ennen kokoukseen menoa ehdin käväistä Valveella, jossa on valokuvanäyttely ”Maaseudun tulevaisuus”.
Maaseudun Tulevaisuus -lehti juhlii satavuotista historiaansa valokuvanäyttelyllä, joka piirtää komean kuvan Suomen maaseudusta.
Pohjoisen maaseutua ja arjen historiaa tutkineena ja opettaneena, valokuvausta intohimoisesti harrastavana ja nyt jo opiskelevana tuo näyttely kyllä kolahti. Uskon että monelle muullekin ikäpolveni ihmiselle siinä on paljon tuttua, ajatuksia herättävää, oivaltavaa, muistikuvia avaavaa.
Se on hieno näyttely, johon on vapaa pääsy. 13.3. asti. Menehän.
Tuiran terveyskeskuksessa kävin tänään verikokeissa ja EKG:n ottamassa. En muista, milloin olen TK:ssa viimeksi käynyt. Työterveyden piirissä, kun olen nämä asiat viimeiset vuosikymmenet hoidellut. Ja yksityiselläkin. Pihalle mennessä kyllä tulvahti muistoja, .. kuinka monta kymmentä (?) kertaa lasten ollessa pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä siellä tulikaan käytyä. Juniorilla oli yhtenä talvena kuusi korvatulehdusta ja sitten molemmilla erinäisiä muita lääkäriä vaativia juttuja sattui.
Julkisesta keskustelusta on tullut sellainen ennakkoasenne, että terveyskeskusten palvelut ovat huonoja, ruuhkaisia, etc. Mutta tämän yhden kokemuksen perusteella olen jo luopunut tuollaisesta asenteesta. Ensinnäkin ajanvaraus toimi aivan erinomaisen hyvin netin kautta, – muistanpa niitä kolmen vartin lankapuhelimessa roikkumisia, kun yritti varata kipeälle lapselle lääkäriaikaa. Toiseksi tänään kaikki toimi ajallaan. Minulla oli aika kahtakymmentä vaille, pääsin verikokeeseen 19 minuuttia vaille. Ja sieltä suoraan ilman jonotusta EKG:n ottamiseen, – muistinpa nekin kerrat kun kuumeisen lapsen kanssa saattoi joutua odottamaan parikin tuntia, ja sitten jonottamaan ehkä vielä labraan vaikka nielunäytettä varten, ja sitten taas takaisin lääkärille.
Sairaus- ja terveysasioita on tässä lähiaikoina, lähipiirissä ollut niin paljon, että muistaa taas olla iloinen omasta ja ihan lähimpien terveydestä. Ainakin melko hyvästä terveydestä 🙂 . Pitäisi kyllä muistaa useamminkin, silloinkin kun ei ole mitään huolta lähelläkään.
TK:sta Matinpäivä lounaalle ja seminaarin pitoon Puistolaan. Kyllä on niin mukava, että doctorandin kanssa asiat ovat jo loppusuoralla. Jo karonkastakin oli puhetta.
Illansuussa lähdin päivän toiselle kuvauslenkille. Aamulla oli ikävä tuhnusää, joten eipä juuri kuvien taso riemastuttanut, mutta iltasella muutama panoraamakokeilu ihan kelvollisia. Aika hitaastihan tuollaisten 8 – 12 kuvan yhdistämiset tapahtuu, mutta helposti.
Huomenna on Talvi-Matti. Matin päivä jakaa talven, siitä siirrytään kevättalveen. Tänä vuonna on karkauspäiväkin. Aina viime vuosituhannen lopulle, siis vuoteen 1998 asti, Suomessa Matin päivä ja muut helmikuun lopun nimipäivät siirtyivät karkausvuosina yhdellä eteenpäin. Aina vuoteen 2000 asti karkauspäivä oli Matin päivän yhteydessä, eikä kuun lopussa.
Ja ainakin karkausvuosina Matin päivänä järjestettiin iltamia ja tansseja. Oulussa ilmestyneessä Kaiku-lehdessä ilmoitettiin 7.2.1880, että ”Suomalaiset iltahuwit (neljännet)” olisivat nimenomaan karkauspäivänä 24. päivänä ”sosieteettihuoneessa”. Se oli nykyisen kaupungintalon (entisen Seurahuoneen) paikalla ollut puurakennus, joka sekin paloi Oulun palossa 1882.
Hesarissa ilmoitettiin vuonna 1908, että helmikuun viimeisenä oli iltakonsertteja ja iltamia, ja ”Laskiaishypyt”.
Miksi se on karkauspäivä? Ei, se ei johdu siitä, että miehet juoksevat karkuun, kun naisilla on ”oikeus” kosia. Suomalainen karkauspäivä-nimitys on aika poikkeava muista kielistä, ja sen taustalla on vanha ajanlaskun mittausväline eli sauva tai levy, jossa oli reikä jokaista viikon tai kuukauden päivää kohti. Kustaa Vilkuna kirjoittaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan:
Joka päivä reikään pistettyä tikkua siirrettiin vuorokauden vaihtuessa askel eteenpäin paitsi karkauspäivänä, jolloin se otettiin ylos, mutta painettiin jälleen samaan reikään takaisin; se siis vain hypähti paikallaan, ”karkasi” ja putosi jaloilleen. – – Nykysuomessa ”karkaus” tarkoittaa pakenemista, mutta vanha kirjakieli ja viron kieli osoittavat, että sen vanhin merkitys on ´hyppy´, ´hypähdys´, mitä viron ´karg´nimenomaan tarkoittaa.
Englannin kielessä karkauspäivän nimi on muodostunut samalla tavalla: ´leapyear´ ~ ´hyppyvuosi´.
Tämän hyppyvuoden helmikuu on todellakin jo voiton puolella.
Laanilan historian kannen tein. Ihan itse suunnittelin, etsin kuvat, yhden otinkin, laadin tekstit – ja yllättävää kyllä – olen aika tyytyväinen.
Vastaväittäjänkin olen saanut doctorandilleni hommattua, byrokratiaa hoidellut, toukokuussa sitten väitöstilaisuus. Minulle se on sitten viimeinen jobi yliopistossa. Mukava saada päättää homma näin.
Äidin luona ehdin käydä ennen kuin menin illansuuksi kokoukseen: paistinkääntäjien ensi elokuun kapituliin on tulossa about 350 henkeä, ja kaksipäiväiset juhlat vaativat vielä paljon kokoustamista ja tekemistä – minultakin.
~~~~~~~~~~~~
Viikkohaaste kouluporukan kanssa jatkuukin, ei ole taukoa, päinvastoin, haasteet kovenee. Tällä viikolla kuviin pitäisi saada hyvä ”bokeh”.
Tässä viime kesältä minun ottamani kuva, jossa on mielestäni kaunis bokeh palloineen kaikkineen.
Kaikista aamun studiokuvauksen epäonnistumisistani huolimatta viikonlopusta jäi – taas – sellainen olo, että kyllä olen paljon oppinut. Ja että tulen oppimaan. Ja jossain taustalla sellainen mielihyvän tunne, että nyt on kovasti aikaa ryhtyä harjoittelemaan kaikkea. Ja kyllä minä jaksan olla iloinen siitä, että nuorten porukkaan tällainen senioriopiskelija otetaan mukaan.
Surkeassa kelissä hurauttelin illansuussa kotiin, jossa Pehtoori oli taas kokkaillut. Jossa Aapeli vanhempineen oli odottamassa. Kyllä opiskelijan kelpasi palautua kotiin.
Lohirullia, mätikastiketta ja jälkkäriksi mustikkakukkoa (huom. pursotetut kermavaahdot!). Kertoi mies löytäneensä netistä hyviä ohjeita.
Siinäpä istuskeltiin pitkä tovi ruokapöydässä, Aapelikin nykyään jo istuu. Ihan ite. Onhan jo melkein 9 kk. Ja suunniteltiin vähän hiihtolomaa. Tai siis Junioriollahan se varsinaisesti on, ja me muut lomailemme siinä ohessa. Jos kaikki menee kuten toivomme, … Vanhushuolto aiheuttaa nyt huolta ja surua … Sellaistahan se elämä on. Tässä iässä sellainen kuuluu elämään, minkä toteaminen ääneen ei hetkeäkään helpota tilannetta.
Elämää helpottaa, ilahduttaa, ihastuttaa pojanpoika, joka oli äitiäänkin iloisempi eilisestä IKEA-pyrähdyksestäni. Eihän näitä vaatehuonelaatikoita ehkä oltu ajateltu Aapelin ”leikkikehäksi”, mutta olihan poika innoisssaan kun siellä sai olla, ”seinien” läpi katsella, sukkia irti kiskoa, nauraa kun vanhemmat ja isovanhemmat ympärillä iloisina naureskelivat pienelle.
Mistäkö tiedän? Tulin juuri ulkoa. Ajattelette, että olen ollut opiskelijariennoissa, riekkumassa kylillä nuorempien kanssa. Niin olenkin.Vihdoinkin.
Tämä kuudes lähiopiskeluviikonloppu on ollut hyvin erilainen edellisiin verrattuna, monestakin syystä.
Ehkä isoin muutos on ollut se, että ensimmäistä kertaa olen osannut kerralla liikkua oikeisiin paikkoihin, risteyksiiin, studioihin, ajella oikeita reittejä, tiennyt mistä käydä hakemassa hedelmiä, mihin jättää auto parkkiin. En ole ollut hukassa.
Ja ensimmäistä kertaa olen nukkunut niin hyvin, että on tuntunut koko päivän, että olen virkeä, että jaksan – yllättävänkin raskaita – studiokuvausharjoituksia. Noh, ne ei menneet minun osaltani ihan putkeen tänään, mutta en ole huolissani. Opin paljon muita avustamalla, katsomalla.
Enkä sitten ruokiksella lähtenytkään kenenkään völjyyn, en edes itsekseni syömään, vaan riensin äkkiä Ikeaan: Miniä oli tilannut laatikoita, ja minä olin luvannut yrittää löytää. Kuka muu on kulkenut Ikean läpi ja ostanut kaikenmoista (14 artikkelia, joista puolet muovipusseja) 32 minuutisssa?
Niinpä … kun safka jäi väliin, ja muutenkin, ajattelin, että lähdenpä nyt illlalla kerrankin monien muiden mukana kylille syömään. Ofelia on Tornion keskustan ”vähän parempi ravintola” jonka hampurilaisia ja bataattiranskalaisia olin jo kuullut kehuttavan…
Olivat hyviä, ja oli mukava olla seurassa. Olen ollut opiskelijoiden kanssa viettämässä iltaa. Kävellyt lumipyryssä takaisin opiskelijaboxiin ja ollut tyytyväinen tästäkin matkasta, siis tästä opiskeluelämästä. Rikkautta on tämä.
Täällä taas Torniossa ollaan. Kuudes lähiopetusviikonloppu on nyt. Kuvat on ”Kaunolasta”, jossa meitä tällä kertaa asustelee vain kolme. Opiskelijakämpäksi oikein kelpo tämä on.
Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, on päivässä tapahtunut paljon. Paljon hyvää.
Aamuviideltä uni loppui, olihan sitä jo melkein viisi tuntia takana. Sähköpostiliikennettä emerita-asioissa, paistinkääntäjäasioissa, lääkäriasioissa, ja vielä ehdin tehdä käsikirjoitukselle kaikenmoista. Mutta kansi jäi vielä ensi viikon alkuun. Noh, kuvat ja suunnitelma sitä varten on olemassa. Maanantaina sitten.
Ajelin Haukiputaalle, jossa kirjan taittajaksi lupautunut E. asuu. Hänen kanssaan olen tehnyt ainakin viisi kirjaprojektia. Ainakin. E. on opiskelijani, jolla on oma firma, tekee työt nopeasti ja osaa. Siispä sinne jätin mapin ja tikullisen kuvia ja tekstiä. Nyt se on tehty. Voisinpa sanoa, että parhaani tein, enempää ei voida vaatia. En voi sanoa niin. On sanottava, että aika paljon tein, ja enempää en enää halua.
Haukiputaalta kohti pohjoista: seuraava etappi Iissä. Sain systeriltä joululahjaksi lahjakortin iiläiseen ”Voi hyvin” -studioon. Kyllä kuumakivihieronta oli paikallaan. Juuri tänään. Koneen ääreen moneksi päiväksi käpertynyt kroppa relaksoitui todella.
Ja sitten kun autolle mennessä katselin puhelimesta viestejä: VIHDOIN oli tullut toinen lausunto liittyen tohtorikoulutettavan(i) väitöskirjaan. Olen lukenut monia, ehkä jopa kymmeniä esitarkastuslausuntoja, ja enpä moista ole ennen nähnyt. Oivaltava, pitkähkö, perusteellinen, hauska, älykäs, kiittävä, kritikoiva, asiantunteva, analyyttinen. Liki artikkeli oli se. Ja painatuslupaa suositteleva. Yesh! Pari puhelua, ja matka jatkui.
Torniossa ehdin häthätää käväistä syömässä, hakea asuntolan avaimen, viedä kamat ja sitten koululle.
Palautteesta oli kyse myös tällä opiskelijalla. Studiokuvaharkkani eivät olleetkaan niin huonoja. Hassua. Itsearvioinnissa ennen koulutuksen alkua pidin surkeimpana osa-alueenani studiokuvausta (jota en ole ennen tehnyt) ja olen ajatellut, että luonto/miljöökuvauksessa jotain osaan, mutta nyt sitten yhtäkkiä osaankin – edes joten kuten – ottaa kuvasarjoja saksista ja kelloista. 😀
Luulen, että olen tehnyt ennätykseni koneen ääressä istumisessa tänään. Päivällä olin kolme varttia pois: imuroin vähän, otin muutaman valokuvan, tein salaatin ja roudasin muutakin ruokaa koneen ääreen. Muutoin olen istunut tässä aamupuoliseitsemästä tähän asti. Vessassa olen käynyt, postilaatikolla en.
Minulla on tapanani paljonkin tupista itsekseni, mutta että oikein puhuisin. Tänään olen puhunut ja paljon. Itseasiassa komennellut ihan itsekseni: ”Kääri hihat!”, ”Istu alas ja kirjoita!”, ”Näinhän tämä helmikuu kuluu, älä valita!”.
Jotain sellaista mielenhallinta-settiäkin olen koettanut harjoittaa: ”Älä hermostu”, ”Keep it calm”. Ja se kyllä tehoaa, ihan selkeästi. Jäsentää tekemistä, kun joku pomottaa. Vaikka sitten vain itseään ohjeistaen. Ja kun ääneen höpöttää niin ei ehdi ahistua siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi.
Silloin aina puhun ääneen kun etsin jotain mitä olen hukannut, sujauttanut talteen. Kertaan ääneen kaikkea mitä on tapahtunut ennen kuin avaimet hävisivät, ennen kuin kameran linssisuojus katosi, ennen kuin joku kirja on kulkeutunut ihan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Ja silloinkin ääneen puhuminen auttaa.
Nyt on ollut erityisen otollinen ja pakollinen tilanne puhella itsensä kanssa ja miettiä sanomisia, kun nyt en voi pistää mitään Pehtoorin syyksi. Pehtoori kun pakeni pohjoiseen jo maanantaiaamuna: siellä on ihan mielettömästi lunta, joten pihan ja kattojen lumitöissä on kulunut pari päivää ihan sujuvasti.
Kouluun piti tänään palauttaa toinen ”studio-harkka”: kellokuvia vielä muutaman otin. Niitäkin ottaessa itsekseni höpötin, että ehkä syksyllä 1978 ostaessani poikakaverilleni taskukellon yo-lahjaksi, en osannut arvata, että jokunen vuosikymmen myöhemmin otan siitä läksykuvia VAT-koulutukseen.
Niin ja olen minä sellaistakin itselleni komentanut, että ”Kun otat tuotekuvia, pidä huoli, ettei sinitarrat näy kuvissa!”
Sellaisina öinä, jolloin annat pielessä olevien asioiden, joille et voi mitään, salakavalasti jäytää oloasi, pitäisi ymmärtää nousta ylös ja ryhtyä tekemään jotain. Vaikka niitä tekemättömiä juttuja, joita vatvot valveen rajamailla, kunnes taas havahdut hereille.
Niinä öinä, jolloin olet satavarma, että on täysikuu, joka sekin on osasyy hereillä oloon, olet kertakaikkisen hämmästynyt kun aamuvarhain luovutettuasi ja postilaatikolle mennessäsi hoksaatkin, että taivaalla onkin vain puolikas.
Öinä, jolloin kiroat laiskuutesi, ettet sittenkin käynyt edes illalla, edes pienellä lenkillä, vaikka vain puoli tuntia Koskelantietä eestaas, et voi syyttää kuin itseäsi, sillä happi edesauttaa hyviä unia, ja karkottaa levottomia oloja.
Suden hetkinä, aamuyön nihkeinä tunteina, sinun on mahdoton uskoa, että seuraavana päivänä olet oikein hyvillä mielin monesta asiasta, eikä oikeastaan edes väsyä ole.
Ryhmätyöt. Mitäs mieltä olette ryhmätöistä? Olen sitä sukupolvea, jota joukko-oppi laskento-/matikantunneilla ei vielä koskenut, eikä meillä koulu/opiskeluaikana paljon ryhmätöitäkään tehty. Työelämässä jouduin/pääsin erilaisissa koulutustilaisuuksissa kokemaan kun (kasvatustieteilijöiden toimesta) yritettiin tehdä ryhmätöitä, luoda tiimihenkeä, koheesiota, yhteisöllisyyttä. Okei, hyviä juttuja, mutta teennäisyys, väkisin yrittäminen, kun ei vaan onnistu. Ei minulta, eikä kyllä monilta muiltakaan. Viime kädessä olen yksilösuorittaja, joskin tiedänhän minä, että kimpassa juttuja on aika ajoin tehtävä, joskus tulee parempaakin jälkeä siten.
Ja nyt minulla on menossa kolme ”kimppaa” – sen tarkemmin erittelemättä. Ja niissä kaikissa pitäisi tehdä yhteistyötä, olla ajallaan, pitää kiinni sovitusta, tehdä osansa… Mutta ku. Ja kuinka ollakkaan, kaikki ne kolme osapuolta, joilta toivoisin/odotin/oli sovittua odottaa oman osansa hoitamista ja ne, jotka eivät ole osaansa tehneet, ovat miehiä. Ei, en sukupuolita tätä, mutta nyt vaan sattuu olemaan niin, että kolmessa projektissa, jossa olen mukana ja jossa dead-linet paukkuvat, on miehiä mukana, eikä myöhästyminen ole minun syyni.
Vapaaherrattaren elämäni ja duunista poisjääminen (vuosi irtisanoutumisesta ja sen tunnelmasta) ei siis sittenkään ole tuonut tältäkään osin helpotusta: edelleen haluaisin pitää kiinni sovituista aikatauluista. Haluaisin pitää kiinni omalta osaltani ja pitää kiinni ”ryhmätöiden” muiden osapuolten osalta. Ehkä juuri vatulointi, myöhästely, piittaamattomuus, toisten huomiotta jättäminen on se syy, miksi ole koskaan oppinut olemaan hyvä ryhmätöissä. Olen huono sietämään myöhästymistä, sekä omalta että muiden osalta. Huono sietämään sitä, etten olisi tehnyt osuuttani, huono sietämään muiden lerppuilua.
No mutta, ei tämän isompia ongelmia, ja jotain erinomaisen hyvääkin tänään.
Sain käsiini Geologisen tutkimuskeskuksen arkistosta sadan kuvan kokoelman, jonka kuviin on julkaisuoikeus. Kuvissa on paljon hienoja maisemia ja tapahtumia meidän mökin tienoilta. Pääosin yli 100 vuotta vanhoja otoksia, aika ainutlaatuisia sellaisia. Näitähän tulee sitten tietysti Laanilan historia -kirjaan. [Ja tämähän oli sitten ensimmäinen myyntipuhe kirjan myymiseksi myös teille blogini lukijat… 😉 . Siitä lähdetään, että lankalauantaina se julkaistaan.]
Laanilan tullia vastapäätä (Kakslauttasen ja meidän mökin välillä) oli sotavuosina Nobel-Standartin huoltoasema, jonne tietysti kokoontui nuoria. Kuvassa taustalla häkäpönttöauto. Sellaisen pönttöä isänikin murkkuikäisenä oli täyttelemässä. Vähän eri suunnalla Suomea tosin.
Ja alla olevassa kuvassa on kultayhtiö Prospektorin päärakennus ja pihapiirissä paljon muita rakennuksia, — kuva on ihan 1900-luvun alusta. Samalla paikalla oli myöhemmin Laanilan kievari, Metsäntutkimuslaitos ja nyt siinä on taas Laanilan Kievari. Nyt ravintolana, joka täällä Tuulestatemmatussakin on vilahdellut useastikin.
Näissä maisemissa, tosin vain virtuaalisesti, jatkan iltaa…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ai niin, viikkohaaste? Sinistä, sinistä, kuvataan tällä viikolla. 🙂
Valentinuksen päivänä en ole paljon ehtinyt ystäviä muistaa, eihän se kyllä ole ollut tapanikaan. En ole käynyt lenkillä, en kuvannut, häthätää tein ruoan meille ja Aapelin vanhemmille. Vasikanpaistia ja uutta ´ris au vin´ ei mitään samppanjarisottoja tms., ei edes risottoa, vaan todellakin riisiä (alkoholittomalla) viinillä, kera porkkanoiden, purjon ja pecorinon. Hyvää oli. Vasikanpaisti maistui juuri niin hienostuneelle kuin toivoinkin. Punaviini (Las Moras Malbec) oli ihan liian tuhtia sen seuraan, mutta minä tarvitsin punaviiniä. Minä todella tarvitsin punaviiniä.
Perhe huomautti tänäänkin että kiroilen paljon. No niin olen tainnut kiroilla, mutta kyllä kielenkäyttöni taas siistiytyy, ahistuu hälvenee… Minä uskon niin.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Historian havinaa, uusintana kylläkin, hyvät blogiystävät.
Useat Valentinukseen liittyvät romanttiset kertomukset ovat ilmeisesti syntyneet keskiajalla. Valentinuksen legenda oli keskiajalla samanlaista kevyttä viihdettä kuin nykyinen ystävänpäivän juhlinta.
(Heikki Oja, ”Suomen kansan pyhimyskalenteri”).
Valentinus oli roomalainen pyhimys, joka kärsi marttyyrikuoleman (todennäköisesti) vuonna 269. Miksikö? Hän kun meni kastamaan ja vihkimään salaa kristityttyjä. On väitetty, että Rooman armeijan sotilailta olisi avioituminen kielletty juuri sen takia, että perheen perustaminen olisi luonut paineita palkkojen korottamiselle. Rakkaus oli kuitenkin näitä kieltoja voimakkaampi ja jotkut rohkeneviat uhmata kieltoa, ja juuri heitä tämän piispa Valentinuksen kerrotaan vihkineen. Eipä ihme että Valentinuksesta on tullut rakastavaisten suojeluspyhimys.
Valentinus ei ole ollut pyhimyskalenterissa kovin korkealla sijalla, mutta keskiajalla Ranskassa ja Englannissa hänestä tuli kuitenkin erinomaisen suosittu. Siellä Valentinuksen päivän vietolla on pitkä historia kansantapoineen ja uskomuksineen. Keskiajan lopulla tiedetään vietetyn juhlia ja lemmenarpajaisia ruhtinashoveissa ja myöhemmin myös rahvaan parissa. Englannissa kuningas Henrik VIII julisti helmikuun 14. päivän kuninkaan kirjeellä viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Englannista Valentinuksen päivän vietto levisi Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä suklaasydämineen ja -kortteineen Eurooppaan, ja virallisesti (vasta 1987) Suomeenkin.
Kuva on yksi viimeaikojen haastekuvista (Candy) … Sattuupa sopimaan päivän teemaan.
Koulumme viikkohaastekierros on käyty kertaalleen: kaikki 20 ovat antaneet aiheen, ja nyt on ymmärtääkseni tauko. Mutta ei pidetä taukoa Tuulestatemmatun haastekuvissa. Minulla olisi aiheita vaikka kuinka paljon, ja ensi viikolla ehdin varmasti itsekin syventyä aiheen kuvaamiseen ja kommentointiin, mutta nyt ajattelin kerätä aiheita teiltä hyvät blogissa kävivät. Ihan sama osallistutko itse kuvaamiseen tai et, ehdota aihetta, mitä kuvattaisiin. Saa tulla monia ja paljon aiheita; teen niistä pankin, jota hyödynnän. Ehkä tämän myötä tulisi uusia kuvaajia, meidän puolen tusinan lisäksi, lähettelemään kuvia haastesivulle.
Fiskarsin saksia EI saa ehdottaa. Minä olen nyt kuvannut niitä tämän vuoden kiintiön! (klikkaamalla nämäkin suurenevat)
Lähdin aika varhain Tuiraan ja kaupungille kuvailemaan. Liike-kuvaa metsästämään, enkä edes muistanut, että Oulussa on menossa maailmanluokan leffan filmaukset ja satuinpa Lyskan nurkalle vahingossa, ja ajattelin, että tässä se nyt on: elämäni tilaisuus kuvata liikettä. Toimintaleffan takaa-ajokuvaukset menossa ja minä olen kamerani kanssa paikalla. No niin: turha luulo, että olisi päässyt lähellekään kameran kanssa. Höpö, höpö.
Lenkin jälkeen aamusaunaan ja sitten vihoviimeinen? Laanilan historia -palaveri. Minulla olisi asiasta paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä.
Ja puolenpäivän jälkeen saimme Aapelin tänne päiväksi. Juniori ja Miniä lähtivät päiväleffaan, matto-ostoksille ja syömään ulos, joten me saimme hampaita tekevän, vanhempiaan kaipaavan Aapelin syliteltäväksi. Sanoittakin ymmärsimme vanhempien ikävän, eikä pojan tarvinnut edes itkeä, että ikävä näkyi. Oli meillä riemulliset hetketkin. On vaan niin ihana istua vauva (onko yhdeksän kuukauden ikäinen enää vauva?) sylissä ja kuunnella musiikkia ja katsoa takkatulta. Siitä Aapelikin tykkää.
Aapelista voi ottaa vain liike-kuvia. Ei pysy paikallaan sen vertaa, että saisin tarkkoja kuvia…
Tänään oli viininmaistiaiset. Juuri palasimme. Emme kuitenkaan olleet Kemissä, emmekä Lumilinnassa, jossa sielläkin on viinikellari, kuten kuvista näkyy.
[klikkaa isommaksi]
Näitä Lumilinna kuvia jäi silloin pari viikkoa sitten aika paljon laittelematta, ja kun se kerran oli niin hieno, niin tähän vielä jäätaidetta sieltä.
Keskiaikaisessa linnassa oli myös hautaholvi, tai ainakin sen ovi, mikä minua hautausmaafriikkiä ilahdutti kovasti.
Ovi ravintolaan oli näin hieno,
Ja kattaus jääpöydillä miljööseen sopiva.
Takaovestakin olisi voinut kulkea…
Mutta siis tänään: viininmaistiaisissa Karjasillalla oli viinejä, jotka oli ostettu suoraan tiloilta, Ranskasta. Pullojen hintahaarukka 8 – 87 euroa. Onneksi sokkomaistiaisissa ymmärsimme Chateau Kirwanin päälle… Se oli kyllä aika taivaallista.
Ja toinen kierros. Jälkiruokaviinejä joiden kanssa juustoja ja toinen toistaan ihanampia jälkkärikakkuja. Mutakakkua, suklaavaahtokakkua ja niitä ennen juustoja. Ui-jui.
Eikä tänään ollut kotonakaan huonoja makuja: iltapäivällä laittelin meille ruoaksi kotitekoisia, handmade pinaattilättyjä. On ihan turha luulla että olisivat olleet jotain tylsää arkiruokaa; ehei, olivat melkein yhtä hyviä kuin blinit. Lisukkeista parasta oli pecorino-juusto ja hieman löysäksi keitetyt kananmunat. Kurkkuhakkelus, katkaravut, tonnikala ja uusi raejuusto ruohosipulilla olivat myös ihan jees.
Lupaan kirjoittaa tähän alle reseptin huomenna. Ihan itseänikin varten, olivat nimittäin niin hyviä, että haluan tehdä toistekin. Vegesafkaa, ja pinaattihan on ihan rautaa.(tai
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Pinaattilätyt ”Safkaa”-kirjan ohjeen mukaan (pikkuisen oikoen)
Laita pinaatti siivilään ja kaada päälle kiehuvan kuumaa vettä, huuhtele pinaatti vielä kylmän veden alla ja purista vesi tarkasti pois. Tee lettutaikina, lisää mausteet, ja sitten sekaan silputtu pinaatti. Taikina kannattaa vielä hurauttaa pamixilla tasaiseksi ja jättää puoleksi tunniksi turpoamaan. Lisää voisula ennen paistoa.
Ja tosiaan päälle pecorino (tai parmesan lastuja).
Saksia. Ylläolevaa kuvaa en kelpuuta etätehtäväkuviini. Keskiviikkoon mennessä pitäisi olla viisi kelvollista kuvaa Fiskarsin saksista. Minulla on kaksi, kelvollista siis. Kaikkiaan on ainakin kaksisataa kuvaa. Jotka siis eivät ole kelvollisia. Ja olen jo kyllästynyt saksiin.
Pehtoori sanoi viime viikolla, että jos olisin lukiossa opiskellut yhtä paljon ja yhtä ahkerasti kuin nyt valokuvausta, emme olisi ehtineet alkaa seurustella. Mutta en opiskellut, kun en ollut sentään luokan huonoin, – en ollut, vaikka jäinkin luokalleni lukion toisella. Nyt olen opiskelupoppoomme kehnoin, ja vaatii ihan hitosti hommia, että kehtaan palauttaa ylipäätään yhtään mitään harjoitustöitä.
Leikkaa ja liimaa – vääjäämättä käsikirjoitus alkaa olla runnottu kasaan. Siihenkään en ole tyytyväinen, kaukana siitä, mutta on vain päästävä siitä eroon. Ja olen suunnitellut kirjan kantta, nimen (liian pitkän) keksin viime viikolla. Sen voin paljastaa, että yksi kannen kuvista on kaunis porokuva, jonka syksyllä Hangasojalla otin. Silloin vielä luulin, että osaan ottaa aika hyviä kuvia.
Jos olisin sittenkin lähtenyt opiskelemaan kokiksi, olisikohan minulla nyt sellainen olo, etten osaa laittaa ruokaa? Ehkä. Mutta kun en lähtenyt, niin olen oikein tyytyväinen tämänpäiväiseen kokkailuuni: tein pitkästä aikaa Sopranos-lihapullia. Vähän mukaillen alkuperäistä ohjetta.
Kävellessäni hakemaan kaupasta jauhelihaa, mietin miten ihmeessä ennen olen tullut toimeen ilman Ice-Bugeja. Ja jos vielä valitan, niin kyllä minä en pidä siitäkään, että helmikuussa on kolme astetta lämmintä. Toissapäivänä tulleessa Viini-lehdessä oli tehty artikkeli Rooman parhaista viinibaareista, yksi tuttu palasi Wienistä pidennetyltä viikonlopulta ja sanoi ”kyllä varmasti pitäisit Wienistä, se on varmasti sun kaupunki”, veljeni vaimoineen päivittelevät someen kuvia Thaimaan auringosta, yksi valokuvaaja-harrastajatuttu on kuvaamassa Teneriffalla,… minäkin haluan.
Kyllä minä tiedän, että huomenna on jo parempi päivä. Ja ensi viikkolla varsinkin on. Kyllä minä niin uskon.
Loppuillan taidan kuvailla kelloa. Siitäkin pitää tehdä viisi tuote/mainoskuvaa ensi keskiviikoksi. Kellot on kivempia kuin sakset.
Ruokaa, kuvia, historiaa – siitähän ne minun päiväni tänä vuonna ovat pääosin koostuneet ja niin tänäänkin.
Olin vaihteeksi ravintolakuvauskeikalla. Ja ensimmäistä kertaa tilattuna henkilökuvaukseen. Raisiossa järjestettiin tammikuun lopussa Suomen Nuorten kokkien -kilpailu, jonka finaalissa oli 11 nuorta kokkia alueellisen karsinnan perusteella. Oulua edusti Atte Lassila, joka työskentelee ravintola Hugossa. Hän voitti kisan ”selvällä erolla” ja hän pääsee edustamaan Suomea Nuorten kokkien maailmanmestaruuskilpailuihin Manchesteriin Iso-Britanniaan (9/2016).
Kilpailutehtävänä oli valmistaa neljän hengen menu hänelle osoitetusta ruokakorista, joka ei ollut kilpailijoilla etukäteen tiedossa. Alkuruokana kilpailijoiden tuli valmistaa ahven kahdella tavalla, pääruoan pääraaka-aineena oli ankka. Jälkiruokana oli suomalaisittain eksoottinen ananas, jota tuli hyödyntää kolmeen eri komponenttiin. Kokonainen ahven oli kilpailijoille haasteellinen, sillä heidän tuli fileoida kala itse. Jälkiruoan kokonainen ananas antoi myös haastetta luovuudelle.
Kolmen aan (ahventa, ankkaa ja ananasta) kokkaamista on ihan sattumoisin tullut tänä vuonna Tuulestatemmatun keittiössäkin harjoiteltua: ei mestaruus- saatikka ”nuori kokki” -tasolla, mutta kuitenkin. Mutta siis voittajasta tarvittiin kuvia sekä kotimaisiin että kv-julkaisuihin, ja minähän (joka en ole yhtäkään kurssia, etäopetusjaksoa tms. henkilökuvauksesta käynyt) lähdin sitten kuvaamaan Attea ja hänen mentoriaan. Taas hyvää kokemusta minulle, ja sitten, olipa tosi ilo tavata tämä mukava 20-vuotias chef-lupaus. Ja kuulla, miten ja kuinka paljon hän oli treenannut. Maajoukkueleirilläkin oli ollut: kovatasoista on suomalainen gastronomia ja keittäminen.
Mentori, jota tietysti myös kuvasin, tarjosi sitten nuorelle kokille ja vähän kokeneelle kuvaajalle lounaan ammattiopiston opetusravintola Oparissa (Isokatu 1) jossa on nyt menossa teemaviikot:
viikko 6. Perinteisiä ravintola-annoksia liekitettynä päivittäin viikko 7. Klassista vatitarjoilua ja jälkiruokia herkkuvaunusta viikko 8. Juhla-ja tilausruokia noutopöydästä
Pöytiin tarjoiltuna liekitettyä poronfilettä madeirakastikkeella, joka maksoi kolmanneksen siitä mitä olisi fine-dining-ravintolassa maksanut. Jälkkäriksi olisi ollut tähtianiksella maustettua creme brûleeta (1,20 €). Luulenpa, että käymme tässä piakkoin Pehtoorinkin kanssa tuolla.
Historian havinaa on ollut tohtorikoulutettavan väittelyn edistämiseksi ja oman projektin rutistuksen kanssa.
Historiasta puheenollen en voi olla mainostamatta kevään Studia Generalia -luentosarjaa, jonka kollegat ovat koonneet. Kaupunginkirjaston Pakkala-saliin kannattaa varmasti hankkiutua esitelmiä kuuntelemaan. Mie ainakin aattelin mennä.
Suomalaisuus murroksessa: nykyhetki ja historia dialogissa
Studia Generalia
Kuinka kauan kestää Euroopan hullu vuosi? Talouskriisi, pakolaisten ja siirtolaisten joukot ja poliittiset jännitteet ravisuttavat eurooppalaisuutta, kansallisia identiteettejä ja turvallisuudentunnetta sekä luovat uhkakuvia.
Vuonna 2016 Oulun yliopiston historiatieteet juhlii 50-vuotista työtään tarttumalla tähän yhteiskunnallisesti polttavaan ilmiöön. Luennoilla käsitellään sitä, miten suomalaisuus on muovautunut vuorovaikutuksessa eurooppalaiseen kehitykseen ja globaaleihin trendeihin. Miten murrokset pakottavat hakemaan uusia vastauksia ja määrittelemään identiteettiämme ja paikkaamme uudelleen? Miten suomalaiset ovat käsitelleet kansakuntaa kohdanneita kipukohtia? Miten historian tunteminen auttaa ymmärtämään niin suomalaisuuden murroksia kuin kansallisia prosesseja myös muualla maailmassa?
Kaupunginkirjaston Pakkala-salissa
Keskiviikko 2.3. klo 18:00–19:30 Tutkija Adél Furu: Unkari-tietoisuutta ja luopumista ei-suomalais-ugrilaisesta alkuperätietoisuudesta
Torstai 10.3. klo 18:00–19:30 Professori Kari Alenius: 100 000 pakolaista Suomeen! Suomi ja syksyn 1915 pakolaiskriisi
Tiistai 22.3. klo 18:00–19:30 Dosentti Seija Jalagin: Emigrantit, heimoveljet, ryssät… Pakolaistulva idästä ja Suomen pakolaispolitiikka 1917–1922
Torstai 31.3. klo 18:00–19:30 Professori Tiina Kinnunen: Suomalaisuus liikkeessä. Kansallisuuden ja kansallisen kulttuurin jatkuva uudelleenmäärittely
Tiistai 5.4. klo 18:00–19:30 Dosentti Marianne Junila: Armottomat – Väkivaltaisen konfliktin jäljet koulutyttöjen asenteissa vuonna 1918
Torstai 14.4. klo 16:15–17:45 Dosentti Kimmo Laine: Elokuvien suomalaisuus
Torstai 21.4. klo 18:00–19:30 Dosentti Matti Salo: Back to the 50s? Suomalainen yliopistokeskustelu 1950-luvulla ja 2010-luvulla
Torstai 28.4. klo 18:00–19:30 Professori Veli-Pekka Lehtola: Saamelaisuus yli rajojen
Keskiviikko 11.5. klo 18:00–19:30 Professori Paula Rossi: Ruotsi Oulun kehityksessä
Torstai 19.5. klo 18:00–19:30 Kirjailija, kuvataiteilija Rosa Liksom: otsikko ilm. myöhemmin
Tänään en ole avannut radiota, en edes kun tein ruokaa, vaikka yleensä se aina silloin on auki. Aamulla kauppaan ja Caritakseen ajellessa laitoin autoradion kiinni. Olen ollut Novan kuuntelija kauan. Kesällä 2012, kun Jalle Niemelä siirtyi Novalta Nostalgialle, kuuntelin sitä, mutta kyllästyin ja palasin takaisin Novalle. Radion kuuntelemattomuus on pieni, yksityinen, täysin merkityksetön protestini Novan YT-neuvotteluissa tehdylle päätökselle antaa Ile Jokiselle potkut.
Ile on humaani, humanistikin, ajatteleva ja ajatuksiaan ymmärtääkseni rehellisesti ja reippaasti, rienaamatta kuitenkaan, sanova toimittaja, jonka kouhkaamista (sopivaa sellaista) tykkäsin kuunnella. Nyt siellä huseeraa epälukuinen määrä tunnettuja ja tuntemattomia suomalaisia radiotoimittajia, joista en piittaa. Kyllä minä ymmärrän, että yyteet ovat joskus välttämättömiä, mutta niissäkin pitäisi ottaa huomioon, että vanhassa voi sittenkin olla vara parempi. Kaikkea ei tarvi uusia.
Vuoden 2012 jälkeen Suomen yliopistoissa on käyty liki kolmetkymmenet yt-neuvottelut, ja kun isollakin kirkolla, Helsingin yliopistossa, pistettiin kuun alussa reilut 500 ulos, on henkilöstö Suomen yliopistoissa vähentynyt reilusti yli 4000:lla. Löysät on otettu pois; Itä-Suomen yliopistossa jo kahdeksan kertaa, Tampereellakin kai neljä kertaa. Merkillistä silppuamista. Fantastinen yliopistouudistus, jota on vielä viimeisen vuoden aikana pahimmoilleen jatkettu ja syvennetty, ei lupaa hyvää suomalaiselle koulutukselle yleensäkään.
Yksi pieni, mutta läheltä liippaava ilmiö tästä koulutuksen murentamisesta ilmeni kun Juniorilla kevätlukukaudella on kemian kurssi, jota ei pidetä. Kemian ope on pitkällä sairaslomalla, sijaista ei palkata ja tunteja ei pidetä. AMKissa koneinsinööripojat opiskelevat ihan itsekseen kotosalla kemian niin, että pääsevät jakson läpi. Miksi minusta tuntuu, ettei oppiminen ole ihan sen veroista, jos asiasta järjestettäisiin opetusta ihan perinteisesti koulussa.
Tytär on nyt ollut tasan vuoden Kauppalehdessä duunissa. Kun Alma Media meni vielä viime vuoden lopulla ostamaan Talentumin, on sitten tyärkin kokenyt jo kolmet YT:t. Talossa edelleen on, ja nimikekin on kai muuttumassa, mutta yhtäkaikki ei mikään ”eläkevirka”-ajatus siellä kai kellään ole.
Ja minun pitäisi ryhtyä pikku hiljaa tekemään kouluun ”Liiketoimintasuunnitelmaa”. Että sellaista.
Nyt on paineita: blogiin on laskurin mukaan* tulossa tänään 700 000 näyttökertaa täyteen, mikä merkinnee, että täällä käy lukijoita. Päivittäin monta sataa. Siis odotuksia sille, että tekstiä olisi taas, ilmeisesti on.
*Tämä laskuri laskee vain blogikäynnit, ja on ollut toiminassa helmikuusta 2009 lähtien, siis vasta 1½ vuotta blogin perustamisen jälkeen… )
Mutta tänään on niitä päiviä, että pää on ihan tyhjä – tai siis se on täynnä lähdeviitteiden kuurnaamista ja oikolukua, ja sitten yhden läksykuvan työstämistä. Yhden kuvan, monta tuntia!
~~~~~~~~~~~~~~~~
No on minulla onneksi jemmassa yksi resepti vuosikymmenten takaa. Olin Esikoisen kanssa Helsingissä keväällä 1990, jolloin hän oli reilun puolivuotias ja ystävättärelläni oli silloin muutaman kuukauden ikäinen poikavauva. Asuin heillä pari yötä, ja ystävä – armoitettu ruoanlaittaja, mutta nuoruusvuosien anoreksia oli jättänyt jälkensä häneen – heti synnytyksen jälkeen aloitti ankaran diettaamisen tai siis jatkoi hyvin vähäkalorisen ruokavalion noudattamista. Ja sillä reissulla sain monta hyvää ”painonvartijan” reseptiä, ja tämä on yksi niistä. Että jos laskiaispullat ovat nyt pannassa, niin tämmöisellä voisi korvata? Löysin ohjeen jonkun vihkon välistä viime viikolla ja tein pitkästä aikaa.
Päälle 200 g omenaa kuutioina, kanelia, Canderelia. Sekoita ensin rahka, munat ja sokerit. Sitten loput aineet. Taikina vuokaan ja omena (tai mustikat) päälle. Uuniin 200 asteeseen noin 30 minuutiksi.
Tämä on siis yhden sortin pannari, ja toisin kuin tavallisia, tätä ei kannata syödä heti lämpimänä, sillä makeutusaine maistuu hieman kitkerälle. Mutta jääkaappikylmänä tämä on ihan hyvä välipala kahvin kanssa. Nyt kun on kaikenmoisia mausterahkoja niin niitä kannattaa kokeilla tähän. Laitoin uuniomena-rahkaa (vai Skyriä?), ja se kyllä sopi.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Ja kuvahaasteen tietysti voin julkaista. Tällä viikolla aiheena on liike. Ja olisi kuvattava kuvapari, jossa toisessa kuvassa liike on pysäytetty ja toisessa liike näkyy. Vähän haastetta siis. Meillä oli koulussa tämä kerran jo syksyllä, ja silloin kuvailin niitä junia, muistatteko? Täällä silloiset harkkarini. Nyt aion ottaa kohteeksi jonkin vähän hitaammin liikkuvan. 🙂
Äskeisestä kotona nautitusta blinipäivällisestä olisi runsaati kuvia, mutta niissäpä ei ole mitään olennaista uutta viime vuotiseen… Edelleen poromousse todettiin parhaaksi lisukkeeksi. Blineistä, niiden lisukkeista ja viineistä, ja niiden historiastakin juttua täällä. KLIKS ja toinenkin postaus aiheesta.
Uutta ja uusia kuvia on eiliseltä ravintola Nallikarin brunssilta, eiliseen siis jatko-osa. Nallikarin brunssista on tarkat tiedot ravintolan kotisivulla, mutta yksi olennainen listasta puuttuu: jääkellarin lohi! Ja se oli kyllä minun ehdoton suosikkini. Tosin yhtä hyvää oli myös sen kanssa valitsemani saaristolaisleipä ja muikut. Ja pidin kyllä siitä, että tarjolla oli croissanteja ja niiden kanssa hillahilloa, eikä mitään boysenmarjatuontijuttua. Olisi ollut rieskaa ja pikkuisia cocktail-piirakoitakin, mutta enpä niillä lähtenyt vatsaani täyttämään, kun oli muutakin hyvää valittavaksi asti.
Juustoja oli vähintäänkin riittävästi, lihaleikkeleistä mie en paljon piittaa, jos pöydässä on kalaa ja juustoja.
Kuulostelin koko brunssin ajan, josko neljän hengen seurueen miespuoliset – joiden kyllä tiedän aamiaisilla arvostavan pekonia ja munia – olisivat niitä kaivanneet, mutta ei mainintaa sanallakaan. Ehkäpä pöydän anti oli riittävä ilman niitäkin.
Onhan siitä ollut ennenkin puhetta, että maksaruoat ovat minun suosikkejani, usein tilaan ravintolassa lämpimänä ruokana maksapihvejä, mikä on tietysti aina riski: ne voivat olla pilalle paistettuja tai jos hyvin käy ne ovat ihanan pehmeitä, makoisia. Noh, eilen ei ollut mitään maksapihvejä, vaan oli poronvasanmaksaa, jota osaan itsekin tehdä kohtuullista, mutta kyllä eilinen oli – ihan vaatimattomuuttani voin todeta – vähintään yhtä hyvää.:)
En ole ihan varma, oliko oheen laitettu remoulade-kastike tarkoitettu juuri maksalle, mutta minä ainakin pidin niiden kumppanuudesta. 😉
Pöydässä oli vielä ”päivän keitto” joka eilen oli katkarapukeitto, minä olisin kaivannut lisää chiliä, mutta voihan se olla, että buffassa ei voi kovin tulisia soppia serviiserata.
Pääruokakin oli. Tästäkinhän on ollut puhetta: minä syön mieluummin vaikka kaksi eturuokaa tai noutopöydästä itseni kylläiseksi, … mie en niin perusta noista lämipimistä … Eilen oli listalla ”Maustepaahdettua perunaa” ja sitten – kuten listassa lukee – ”Vaihtelevasti makkaraa/kanaa/ribsejä/lihapyöryköitä”) – meille sattui kohdalle kanaa. Oikeastaan ihan turha minulle. Mutta se ”talon kokkeli”!! Sieniä, munakokkelia ja juustoa. Ei kovin kuvauksellinen (tuossa takana), mutta olihan se hyvää. Oli. Eikä perunoissakaan mitään vikaa, jos olisi enää jaksanut syödä.
Ja jälkkäri? Meidän perheessä Pehtoori on se jälkkärifriikki. Vohveleita tykötarpeineen.
Olihan meillä vielä paluumatka kotiin käveltävänä, joten miksenpä minäkin olisi annokseni koonnut. 🙂
Brunssiin kuuluu kuohuva. Vaikka vain lasillinen. Muttaku. Mutta kun me olimme eilen ystävien kanssa, ja oli jo ihan selkeästi iltapäivä, joka siinä nautiskellessa vaihtui illansuuksi, oli väistämätöntä, että kuohuva ja toinenkin … kuului asiaan. Ja hieman kyllä vaikutti että (kerrankin) oli kuohuva hinnoiteltu ”sisäänheittohintaan” (= pullollinen Freixenettiä 20 euroa).
Näillä eväillä helmikuun ahdistus on helpottunut olennaisesti.
Rauhallinen lauantaiaamu, jolloin flunssa ei enää juurikaan riesana, eikä asioita toimitettavana.
Päivän täytti Nallikarin ravintolan brunssi: toinen ”virallinen” ravintolakuvauskeikkani oli tänään. Pääsin taas ravintolan keittiöön ja saliin kuvaamaan oikein luvan kanssa. Kovasti mieluista harjoittelua tämmöinen on minulle.
Kävin ensin puolen päivän molemmin puolin kuvaamassa yksikseni ja sitten ajelin kotiin viemään jalustan ja kameralaukun kotiin, ja hain Pehtoorin kaveriksi ja kävelimme Nalskuun. Myös ystävät Koskitieltä (= VMP) tulivat seuraksi, ja tällä toisella reissulla sitten nautimme tarjolla olleen brunssin.
Brunssi on Nallikarissa uusi juttu, nyt vasta kolmatta kertaa. Ensi viikonlopusta lähtien (silloin siellä ulkona talvimaailma lumilinnoineen, pulkkamäkineen ja luistinratoineen) myös sunnuntaisin, mikä on minusta vielä parempi brunssipäivä kuin lauantai.
Eikä Oulussa todellakaan ole sunnuntaibrunsseja juuri ollut. Hesassa niitä tuntuu olevan joka kaupunginosassa, ja jos ja vaikka minkälaisella teemalla, mutta Oulussa vain Puistola ja kai Bisketti ovat pitäneet yllä jonkinlaista brunssikulttuuria.
Minusta brunssit ovat ihania, melkein yhtä hienoja kuin piknikit. Joskus parempiakin. Tänään ainakin sopi oikein hyvin meille.
Nalskusta on tullut kyllä aika suosittu ulkoilukohde, – muillekin kuin minulle, joka siellä tunnun ramppaavan harva se päivä tai ainakin harva se viikko.
Ja nyt kun siellä on vielä brunsseja tarjolla, niin varmasti entistä useammin… 🙂
Kuvasatoa on liki 200 otosta, joten perkailen niitä huomenissa ja kerron samalla, mitä kannattaa maistaa, ja minkä voi skipata ja jättää tilaa erinomaisen hyville vohveleille lisukkeineen.
Runebergin päivä: jääkaapissa on kaksikin Runebergin torttua. Kaupasta ostettuja, jäänevät minulta syömättä. Joskus olen tehnyt itsekin, samalla muistellut menneitä ja sitä, miten voi saada ”sytöt” Runebergin tortuista.
Runeberg, joka muuten pääsi eläkkeelle jo 35-vuotiaana, on päässyt myös oululaisen Sara Wacklinin kirjaan ”Satanen muistelmaa Pohjanmaalta”, – Wacklin kuvaili pikkupoika-Runebergiä näin: ”Hänen kasvonsa olivat terveen punakat ja niitä ympäröi kihara tukka, joka oli ruskea kuin kahvi, johon oli lirautettu kermatilkka”
Oululaiset tietävät Jumprun ja Kaarlenholvin, – nekin liittyvät Runebergiin: talo, jossa nuo ravitsemusliikkeet nyt toimivat, olivat Johan Ludvigin (jota kylläkin kutsuttiin Janneksi) sedän omistuksessa 1800-luvun alkupuolella, ja Janne asui setänsä talossa kouluvuosinaan 1812 – 1814. Maksoipa setä Jannen opinnot Oulun triviaalikoulussa, mutta sedän yhtäkkisen menehtymisen jälkeen Janne joutui palaamaan Pietarsaareen. Ja sitten ei mennyt kuin muutama vuosisata niin samoissa tiloissa minä vietin polttareita, lakkiaisten jatkoja – ja yksiä jos toisiakin kestejä ja iltoja. 😀 ”Runoilee ku ruunegreen”.
Tänään piipahdin aamuvarhaisella kauppareissulla myös kuvailemassa, pikaisesti, runsaasti pukeutuneena… Olisi ehkä kannattanut käydä Kauppurienkadulla kuvaamassa ko. rakennus, mutta olinpa taas omilla rakkailla rannoillani, – Nallikarissa piipahdin. Tällä kertaa kuvat musta-valkoisina. Kommentteja?
Facebookista on tullut osa jokapäiväistä arkeani; se saattaa olla auki montakin tuntia päivässä. Mihin yksi iso syy on se, että koulun ”kirjeenvaihto”, myös opetus, hoituu osin sitä kautta. Minullahan on ollut FB-tili jo kauan, ja olen sinne säännöllisen epäsäännöllisesti jotain seinälleni kirjoitellutkin, kuvia laittanut. Kommentoinut harvakseltaan muiden juttua, tykännytkin joskus jostakin. 🙂
Viimeisen vuoden aikana olen laittanut aika usein kuvia ”Oulu tutuksi” -ryhmään, ja sitä olen seurannut sillä siellä on hienoja kuvia, erityisesti hienoja vanhoja kuvia Oulusta. Nyt sitten tämän vuoden olen ollut mukana serkkuni perustamassa kuvaporukassa (kerron siitä joku päivä erikseen), mikä sekin on lisännyt FB:ssä roikkumista. Ja sitten meidän luokkakokousjärjestelyjä ja porukan kokoamista tehdään sitä kautta, joten sekin on yksi syy FB:n avaamiseen monta kertaa päivässä.
Olen ollut huomaavinani, ja kuullut muidenkin valittavan, että facesta on tullut sellainen linkkikeskus: kaikki vain linkittävät omalle seinälleen juttuja lehdistä ja jostain kuvapankeista, lähettelevät meemejä tai jotain valmis-aforismi-julisteita. No joo, menetteleehän se, mutta varsinkin, jollei edes mitään saatesanoja noilla linkityksillä ole, niin minusta ovat vähän turhia. FB-kaveruus on kuitenkin henkilökohtainen, joten miksi linkityksiä ilman henkilökohtaista kosketuspintaa asiaan. Kertoohan tietysti jotain sekin, mitä linkittää ja millaisiin kyselyiin ja meemeihin reagoi, mutta, mutta… Tai noh, ihan sama.
Noin pitkä johdatus siihen, että aion tänään tämän postaukseni tehdä juuri tuollaisista FaBossa kiertävistä linkityksistä. J aion kyllä ottaa kantaa päivän politiikkaan, jota en täällä yleensä tee.
Ensinnäkin: Paavo Väyrynen aikoo perustaa puolueen.
Ei hyvää päivää! Miksi? – Siihen sen luulisi Paavon poliittisen uran lopullisesti lopahtavan. Paavo on aiemminkin saanut minut katselemaan kristallipalloon ja hämmästelemään.. (muistattehan tämän: Paikallishistoria ja Väyrynen (ja minä) )
Toinen Suomen sisäpolitiikkaan liittyvä juttu, loistava sellainen on tämä:
Minäkin kannatan valintaa vuoden parhaaksi uutiskuvaksi.
Ja sitten juttu viime viikolta. Kuvaan liittyy sekin.
Miljoona euroa potusta mustalla taustalla! Tuulestatemmatun haastekuvissa on tällä viikolla aiheena ruoka. Pitäisiköhän muuttaa suunnitelmaa (aion sunnuntaina kuvata blinipäivälliseltä haasteeseen kuvan) ja ryhtyäkin harjoittelemaan perunoiden kuvaamista. Haastesivulla on mainio vastaus haasteeseen, sen nimi on ”Reijan painajainen”. Käykäähän katsomassa sekin. Linkki siihen on tässä: KLIKS
Ja sitten viimeisenä, muttei vähäisempänä linkki videoklippiin, jonka Antti eilisen postaukseni jälkeen kommenttilaatikkoon laittoi. Se on piristänyt äijäflunssapäivääni; hillitön se on! KLIKS!
Sillä oli myös vaikutuksensa: Pehtoori palasi autonhuolto-, kuntis-, vanhempiensa huoltoreissuilta ja kaupasta hyvin myötätuntoisena ojentaen kassillisen tuomisia ja todeten ”voi sua raasua!”.
Enkä ole edes mikään raasu. Oikein mukava ja touhukas äijäflunssapäivä on ollut tänään. Olen mm. ottanut about 200 kuvaa Fiskarsin saksista. 😀 😀 Ja sitten tein erinomaisen hyvää flunssaruokaa: broileriwokkia jossa oli paljon valkosipulia ja inkivääriä, ja vähän chiliäkin, niin johan tässä tautia taltutellaan.
Äijäflunssa! Äijäflunssapäivän aion viettää huomenna. Tulen olemaan tavattoman nuhainen, kipeä, väsynyt, valitan, olen voipunut, jaksamaton. Katselen videoita, kuuntelen peiton alla lempimusiikkiani. Luen jos jaksan. Juon viinimarjamehua, luulen, että illalla tarvitsen mukillisen glögiä tai rommikaakaon. Pyydän Pehtoorin hakemaan lisää Panadolia, nenäliinoja ja keittämään vettä Finnrexiä varten. Kaipaan huomiota, enkä liikahda edes postilaatikolle. En vastaa puheluihin, saapa nähdä pystynkö edes päivittämään blogiani. Syön vain hedelmiä ja katkarapuja. Ehkä jonkin pienen juustopalasen ja kaikkea muuta hyvää, mitä jääkaapista löydän.
Äsken jo varoittaessani Pehtooria huomisesta, hän kylmän rauhallisesti ilmoitti, että aamuyhdeksältä hänellä on auton huoltoon vienti ja puolen päivän jälkeen vanhempiensa luo meno: on ollut viimeisen puolentoista viikkoa tavallista tiiviimpiä nämä vanhustenhuoltojutut. Joten minun olisi kuulemma ajoitettava äijäflunssailuni tarkasti, että saavuttaisin toivomani huomion.
On nimittäin niin, että minähän olen surkea potemaan flunssia: a) olen useimmiten sairastanut niitä joko joulu- tai hiihtolomaviikolla (esim. viime keväänä ja edellisenä syksynä syyslomalla). b) jos sairastun loma-ajan ulkopuolella, en ole osannut olla pois töistä. Kun kerran kuume ei nouse, olen Buranan/Panadolin ja viinimarjamehun voimin duunissa käynyt. Ja silti ensimmäisenä motkottamassa muille flunssaisina töihin tuleville, jotta ei niin saa tehdä. Muttaku…
Ei meillä mitään sijaisia palkattu tekemään hommia. Ne oli joka tapauksessa odottamassa. Ja sitten varsinkaan seminaareja en halunnut siirtää: tiesin, että opiskelija oli tehnyt viikkoja, jopa vuoden töitä, että kandityö tai gradu olisi esityskunnossa, ja sitten ope ilmoitttaisi olevansa nuhassa, joten siirretäänkö parilla viikolla?
Omaa surkeutta moinen töihin kulkeutuminen kipeänikin tietysti oli. Toki monet kollegat sairastivat flunssan montakin kertaa lukukaudessa ja pysyivät kotona sairastamassa, mutta minä en osannut. Totta puhuen, usein kyllä ajattelin, että miltähän se tuntuisi: olla kotona ja potea. Tänään ei vielä ollut siihen oikein mahdollisuutta, vaikka näkökyky on heikentynyt nuhan vuoksi, pää on raskas ja kipeä, ääni todella matala ja käheä, mutta koska kirjaprojekti (huom. jo kirja, ei enää pelkkä käsikirjoitus) on kriittisessä vaiheessa, että pysytään aikataulussa, oli tänään pidettävä neljän tunnin ”seminaari” ja heti sen perään oli paistinkääntäjien kokoukset: voutineuvosto ja sitten perään vuosikokous, ei minulla oikein ollut (muka?!) rääpyä olla poiskaan.
Mutta huomenna. Huomenna olen niin flunssainen, niin flunssainen!
Kohdistettu mainonta. Mitä teillä näkyy Facebookin sivupalkissa tai sääkarttojen yläpuolella bannerissa? Tai kun avaat videoklipin, niin millainen mainonta ruudullesi puskee?
Minulla on perinteisesti näkynyt matkamainoksia, Interhomea (kirjoitinhan itsekin melkein matkailumainoksen siitä joku vuosi sitten), kenkiä, kameroita yms. ja Valion mainontaa. No, nuo tuotteethan, tai jotain niihin liittyvää, kieltämättä ovat juuri niitä, joita netistä etsiskelen. Satunnaisesti.
Nyt on tullut ihan uusi juttu, ja hieman peloissani ihmettelen, että mistä ihmeestä intterveppi voi tietää?? – Minulle on nimittäin alkanut tulla vaippamainoksia, Nosh-vauvanvaatteita – ja Fiskarsin mainoksia. Hyvä on, olen ostanut yhden vaippapaketin, syöttötuolin ja vähän vauvanvaatteitakin, mutta että jatkuvasti noita mainoksia, ja nykyään melkein pelkästään niitä. Ja sitten nuo Fiskarsit ovat nyt uusi juttu. Ja sille on syynsä siinä, että yksi etätehtävistä kouluun on kuvata Fiskarsin sakset. Olen etsinyt kuvia netistä.
Mutta kaikkinensa joskus nämä netin ”salaiset kansiot” pelottavat.
Tänään kontaktit ulkomaailmaan ovat olleetkin vain internetin välittämiä: lenkinkin jätin väliin, sillä öinen kurkkukipu ja päivällä alkanut hillitön niiskutus ovat varma merkki, että iskihän se flunssa sitten minuunkin.
Kuva perjantaiaamulta Iijoen rannalta. Kannattaa ehdottomasti klikata isommiksi.
Helmikuun nimi tulee jäähelmistä. Niitähän usein helmikuussa puiden oksilla on nähtävissä. Ne syntyvät kun sydäntalvella lämpötila laskee niin paljon, että lumi sulaa vesipisaroiksi oksille, ja kun sitten taas pakkanen palaa, usein nopeastikin lauhan jälkeen, muodostuu vedestä kauniita pisaroita helmeilemään puihin. Mutta miksi nämä ovat olleet niin tärkeitä, että niiden perusteella vuoden toinen kuukausi on saanut niistä nimensä?
Kalevalan ja suomen kielen tutkijan Vilho Rikkosen tutkimusten mukaan helmikuun(kin) nimeäminen liittyy vuodentulon, säätilojen ja enteiden tarkkailuun: nehän liittyivät hyvin tiiviisti yhteen, ja vanha kansa oli vakuuttunut, että talven ensimmäisistä suojasäistä oli 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Jäähelmiä oli siis tärkeä tarkkailla, jotta tiedettiin tulevan satokauden kulku.
[klikkaile kuvat isommiksi]
´Februaryn´ takana on roomalainen Februa-juhla (700-luvulta eaa.), jossa siirryttiin uuteen vuoteen peseytymällä rituaalisesti. Vanha pestiin pois. Uusi vuosihan alkoi maaliskuusta kuten aiemmin täälläkin on ollut puhetta. Roomalaisilla on myös Februus-niminen jumala, mutta sovitusjuhla Februalla on kuitenkin ollut tärkeämpi merkitys kuukauden nimeämisessä.
Tänään ei ollut jäähelmiä, mutta ihan tavattoman kaunis aamu oli. Ja linnut lauloivat Pikisaaressa! Pakkasta oli juuri sopivasti. Onkin hyvä tietää, että jos helmikuussa ei ole pakkasia, niin homma kostautuu maaliskuussa. Kovat pakkaset tulevat vasta maaliskuussa, jos ovat helmikuuussa jääneet väliin: ”Kevät on kova, jos helmikuussa leutoja ilmoja”.
Pakkastahan tuota on luvassa koko viikoksi, eipä haittaa. Onpahan helpompi pysyä kirjoitushommien ääressä kun ei kovin paista.
