Kuukausi: helmikuu 2016

Minä haluan kehittyä museoksi,
se on suurenmoinen rakennus
sisäänkäynteineen ja lukemattomine huoneineen,
joissa aina riittää järjestämistä ja
luetteloimista.

Pentti Saarikoski, ”Onnen aika” 

Näin luki yhdessä niistä monista kymmenistä onnittelukorteista, joita väitöspäivänäni sain. Juuri tämä kortti, jonka antoivat kaksi keskikoulukaveriani (A. ja S.), oli tänään yksi niistä, joka kolahti ihan erityisesti, kun jatkoin kirjahyllyjen, mappien ja koteloiden perkaamista, järjestämistä ja läpikäyntiä.

En ole ihan varma, onko tämä menneisyyteni läpikäyminen välttämättä, juuri nyt, oikein hyväksi, mutta kun kerran olen alkanut tähän, niin sitten mennään katkeraan loppuun asti.

Ei vaiskaan, ei tämä – ainakaan vielä – ole ollut kovin katkeraa. Kyyneleitä olen silmäkulmistani pyyhkinyt, olen itselleni ollut vihainen, ja monta kertaa hämmästynyt, ”että tuollaistakin”.

Mutta juuri tuo Saarikosken runon pätkä sopii tähän meneillä olevaan puuhaan. Minä todella haluan luetteloida ja järjestää menneisyyttäni, tai siitä jääneitä jälkiä; kortteja, kirjeitä, kuvia. Ja niitä on tallella vieläkin (monien edeltävien seulontakertojen jälkeenkin) paljon. Ja joka kerta näitä aarteitani katson eri näkökulmasta, eri tunnoin, oma elämäntilanne uusia tulokulmia tuoden.

Siksi on tärkeää miettiä – taas kerran – mitä säilytän, mitä hävitän. Olenhan jo kertonut tästä ”sukurasitteesta” säilytellä kaikkea vanhaa. Toisaalta olen aika napakka siivoilemaan nurkista kaikkea ylimääräistä.

Olisipa mukava tietää, miten muilla? Onko sinulla tallessa kaikki vanhat valokuvat, saamasi joulukortit, rakkauskirjeet, elokuvalippujen kannat, menut, päiväkirjat? Aiotko joskus ”tehdä” niillä jotain?

Minulla on iso mapillinen menuita, joita olen meillä tarjonnut. Niitä lappusista en luovu. Enkä luovu lasten tekemistä korteista (joissa äiti melkein aina on auton ratissa tai laittamassa ruokaa?).  Yhdestäkään valokuvasta en luovu.

Oletkos sinä luopunut? Haluaisitko luopua?

~~~~~~~~~~~~~~

Nyt kun meillä on taas aurinko, on meillä varjojakin. Ensi viikolla kuvataan varjoja/varjoa. Ja saatesanoissa lukee ”tee siitä iso”. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

[Pikisaari-kuva kannattaa klikata isommaksi.]

Tuiran terveyskeskuksessa kävin tänään verikokeissa ja EKG:n ottamassa. En muista, milloin olen TK:ssa viimeksi käynyt. Työterveyden piirissä, kun olen nämä asiat viimeiset vuosikymmenet hoidellut. Ja yksityiselläkin. Pihalle mennessä kyllä tulvahti muistoja, .. kuinka monta kymmentä (?) kertaa lasten ollessa pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä siellä tulikaan käytyä. Juniorilla oli yhtenä talvena kuusi korvatulehdusta ja sitten molemmilla erinäisiä muita lääkäriä vaativia juttuja sattui.

Julkisesta keskustelusta on tullut sellainen ennakkoasenne, että terveyskeskusten palvelut ovat huonoja, ruuhkaisia, etc. Mutta tämän yhden kokemuksen perusteella olen jo luopunut tuollaisesta asenteesta. Ensinnäkin ajanvaraus toimi aivan erinomaisen hyvin netin kautta, – muistanpa niitä kolmen vartin lankapuhelimessa roikkumisia, kun yritti varata kipeälle lapselle lääkäriaikaa. Toiseksi tänään kaikki toimi ajallaan. Minulla oli aika kahtakymmentä vaille, pääsin verikokeeseen 19 minuuttia vaille. Ja sieltä suoraan ilman jonotusta EKG:n ottamiseen, – muistinpa nekin kerrat kun kuumeisen lapsen kanssa saattoi joutua odottamaan parikin tuntia, ja sitten jonottamaan ehkä vielä labraan vaikka nielunäytettä varten, ja sitten taas takaisin lääkärille.

Sairaus- ja terveysasioita on tässä lähiaikoina, lähipiirissä ollut niin paljon, että muistaa taas olla iloinen omasta ja ihan lähimpien terveydestä. Ainakin melko hyvästä terveydestä 🙂 .  Pitäisi kyllä muistaa useamminkin, silloinkin kun ei ole mitään huolta lähelläkään.

TK:sta Matinpäivä lounaalle ja seminaarin pitoon Puistolaan. Kyllä on niin mukava, että doctorandin kanssa asiat ovat jo loppusuoralla. Jo karonkastakin oli puhetta.

Illansuussa lähdin päivän toiselle kuvauslenkille. Aamulla oli ikävä tuhnusää, joten eipä juuri kuvien taso riemastuttanut, mutta iltasella muutama panoraamakokeilu ihan kelvollisia. Aika hitaastihan tuollaisten 8 – 12 kuvan yhdistämiset tapahtuu, mutta helposti.

Paljon ehtii, jos herää neljältä.

Laanilan historian kannen tein. Ihan itse suunnittelin, etsin kuvat, yhden otinkin, laadin tekstit – ja yllättävää kyllä – olen aika tyytyväinen.

Vastaväittäjänkin olen saanut doctorandilleni hommattua, byrokratiaa hoidellut, toukokuussa sitten väitöstilaisuus. Minulle se on sitten viimeinen jobi yliopistossa. Mukava saada päättää homma näin.

Äidin luona  ehdin käydä ennen kuin menin illansuuksi kokoukseen: paistinkääntäjien ensi elokuun kapituliin on tulossa about 350 henkeä, ja kaksipäiväiset juhlat vaativat vielä paljon kokoustamista ja tekemistä – minultakin.

~~~~~~~~~~~~

Viikkohaaste kouluporukan kanssa jatkuukin, ei ole taukoa, päinvastoin, haasteet kovenee.
Tällä viikolla kuviin pitäisi saada hyvä ”bokeh”.

Tässä viime kesältä minun ottamani kuva,
jossa on mielestäni kaunis bokeh palloineen kaikkineen.

Nyt ei enää syty.

Luulen, että olen tehnyt ennätykseni koneen ääressä istumisessa tänään. Päivällä olin kolme varttia pois: imuroin vähän, otin muutaman valokuvan, tein salaatin ja roudasin muutakin ruokaa koneen ääreen. Muutoin olen istunut tässä aamupuoliseitsemästä tähän asti. Vessassa olen käynyt, postilaatikolla en.

Nyt ei enää blogia päivitellä.

Olen varma, että ymmärrätte.

Huomiseen, ystävät!

Mistä yksinpuhuminen kertoo? Tekeekö kaikki sitä?

Minulla on tapanani paljonkin tupista itsekseni, mutta että oikein puhuisin. Tänään olen puhunut ja paljon. Itseasiassa komennellut ihan itsekseni: ”Kääri hihat!”, ”Istu alas ja kirjoita!”, ”Näinhän tämä helmikuu kuluu, älä valita!”.

Jotain sellaista mielenhallinta-settiäkin olen koettanut harjoittaa: ”Älä hermostu”, ”Keep it calm”. Ja se kyllä tehoaa, ihan selkeästi. Jäsentää tekemistä, kun joku pomottaa. Vaikka sitten vain itseään ohjeistaen. Ja kun ääneen höpöttää niin ei ehdi ahistua siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi.

Silloin aina puhun ääneen kun etsin jotain mitä olen hukannut, sujauttanut talteen. Kertaan ääneen kaikkea mitä on tapahtunut ennen kuin avaimet hävisivät, ennen kuin kameran linssisuojus katosi, ennen kuin joku kirja on kulkeutunut ihan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Ja silloinkin ääneen puhuminen auttaa.

Nyt on ollut erityisen otollinen ja pakollinen tilanne puhella itsensä kanssa ja miettiä sanomisia, kun nyt en voi pistää mitään Pehtoorin syyksi. Pehtoori kun pakeni pohjoiseen jo maanantaiaamuna: siellä on ihan mielettömästi lunta, joten pihan ja kattojen lumitöissä on kulunut pari päivää ihan sujuvasti.

Kouluun piti tänään palauttaa toinen ”studio-harkka”: kellokuvia vielä muutaman otin. Niitäkin ottaessa itsekseni höpötin, että ehkä syksyllä 1978 ostaessani poikakaverilleni taskukellon yo-lahjaksi, en osannut arvata, että jokunen vuosikymmen myöhemmin otan siitä läksykuvia VAT-koulutukseen.

Niin ja olen minä sellaistakin itselleni komentanut, että ”Kun otat tuotekuvia, pidä huoli, ettei sinitarrat näy kuvissa!”

Sellaisina öinä, jolloin annat pielessä olevien asioiden, joille et voi mitään, salakavalasti jäytää oloasi, pitäisi ymmärtää nousta ylös ja ryhtyä tekemään jotain. Vaikka niitä tekemättömiä juttuja, joita vatvot valveen rajamailla, kunnes taas havahdut hereille.

Niinä öinä, jolloin olet satavarma, että on täysikuu, joka sekin on osasyy hereillä oloon, olet kertakaikkisen hämmästynyt kun aamuvarhain luovutettuasi ja postilaatikolle mennessäsi hoksaatkin, että taivaalla onkin vain puolikas.

Öinä, jolloin kiroat laiskuutesi, ettet sittenkin käynyt edes illalla, edes pienellä lenkillä, vaikka vain puoli tuntia Koskelantietä eestaas, et voi syyttää kuin itseäsi, sillä happi edesauttaa hyviä unia, ja karkottaa levottomia oloja.

Suden hetkinä, aamuyön nihkeinä tunteina, sinun on mahdoton uskoa, että seuraavana päivänä olet oikein hyvillä mielin monesta asiasta, eikä oikeastaan edes väsyä ole.

Saksia. Ylläolevaa kuvaa en kelpuuta etätehtäväkuviini. Keskiviikkoon mennessä pitäisi olla viisi kelvollista kuvaa Fiskarsin saksista. Minulla on kaksi, kelvollista siis. Kaikkiaan on ainakin kaksisataa kuvaa. Jotka siis eivät ole kelvollisia. Ja olen jo kyllästynyt saksiin.

Pehtoori sanoi viime viikolla, että jos olisin lukiossa opiskellut yhtä paljon ja yhtä ahkerasti kuin nyt valokuvausta, emme olisi ehtineet alkaa seurustella. Mutta en opiskellut, kun en ollut sentään luokan huonoin, – en ollut, vaikka jäinkin luokalleni lukion toisella. Nyt olen opiskelupoppoomme kehnoin, ja vaatii ihan hitosti hommia, että kehtaan palauttaa ylipäätään yhtään mitään harjoitustöitä.

Leikkaa ja liimaa – vääjäämättä käsikirjoitus alkaa olla runnottu kasaan. Siihenkään en ole tyytyväinen, kaukana siitä, mutta on vain päästävä siitä eroon. Ja olen suunnitellut kirjan kantta, nimen (liian pitkän) keksin viime viikolla. Sen voin paljastaa, että yksi kannen kuvista on kaunis porokuva, jonka syksyllä Hangasojalla otin. Silloin vielä luulin, että osaan ottaa aika hyviä kuvia.

Jos olisin sittenkin lähtenyt opiskelemaan kokiksi, olisikohan minulla nyt sellainen olo, etten osaa laittaa ruokaa? Ehkä. Mutta kun en lähtenyt, niin olen oikein tyytyväinen tämänpäiväiseen kokkailuuni: tein pitkästä aikaa Sopranos-lihapullia. Vähän mukaillen alkuperäistä ohjetta.

Kävellessäni hakemaan kaupasta jauhelihaa, mietin miten ihmeessä ennen olen tullut toimeen ilman Ice-Bugeja. Ja jos vielä valitan, niin kyllä minä en pidä siitäkään, että helmikuussa on kolme astetta lämmintä. Toissapäivänä tulleessa Viini-lehdessä oli tehty artikkeli Rooman parhaista viinibaareista, yksi tuttu palasi Wienistä pidennetyltä viikonlopulta ja sanoi ”kyllä varmasti pitäisit Wienistä, se on varmasti sun kaupunki”, veljeni vaimoineen päivittelevät someen kuvia Thaimaan auringosta, yksi valokuvaaja-harrastajatuttu on kuvaamassa Teneriffalla,… minäkin haluan.

Kyllä minä tiedän, että huomenna on jo parempi päivä. Ja ensi viikkolla varsinkin on. Kyllä minä niin uskon.

Loppuillan taidan kuvailla kelloa. Siitäkin pitää tehdä viisi tuote/mainoskuvaa ensi keskiviikoksi. Kellot on kivempia kuin sakset.

Tänään en ole avannut radiota, en edes kun tein ruokaa, vaikka yleensä se aina silloin on auki. Aamulla kauppaan ja Caritakseen ajellessa laitoin autoradion kiinni. Olen ollut Novan kuuntelija kauan. Kesällä 2012, kun Jalle Niemelä siirtyi Novalta Nostalgialle, kuuntelin sitä, mutta kyllästyin ja palasin takaisin Novalle. Radion kuuntelemattomuus on pieni, yksityinen, täysin merkityksetön protestini Novan YT-neuvotteluissa tehdylle päätökselle antaa Ile Jokiselle potkut.

Ile on humaani, humanistikin, ajatteleva ja ajatuksiaan ymmärtääkseni rehellisesti ja reippaasti, rienaamatta kuitenkaan, sanova toimittaja, jonka kouhkaamista (sopivaa sellaista) tykkäsin kuunnella. Nyt siellä huseeraa epälukuinen määrä tunnettuja ja tuntemattomia suomalaisia radiotoimittajia, joista en piittaa. Kyllä minä ymmärrän, että yyteet ovat joskus välttämättömiä, mutta niissäkin pitäisi ottaa huomioon, että vanhassa voi sittenkin olla vara parempi. Kaikkea ei tarvi uusia.

Vuoden 2012 jälkeen Suomen yliopistoissa on käyty liki kolmetkymmenet yt-neuvottelut, ja kun isollakin kirkolla, Helsingin yliopistossa, pistettiin kuun alussa reilut 500 ulos, on henkilöstö Suomen yliopistoissa vähentynyt reilusti yli 4000:lla. Löysät on otettu pois; Itä-Suomen yliopistossa jo kahdeksan kertaa, Tampereellakin kai neljä kertaa. Merkillistä silppuamista. Fantastinen yliopistouudistus, jota on vielä viimeisen vuoden aikana pahimmoilleen jatkettu ja syvennetty, ei lupaa hyvää suomalaiselle koulutukselle yleensäkään.

Yksi pieni, mutta läheltä liippaava ilmiö tästä koulutuksen murentamisesta ilmeni kun Juniorilla kevätlukukaudella on kemian kurssi, jota ei pidetä. Kemian ope on pitkällä sairaslomalla, sijaista ei palkata ja tunteja ei pidetä. AMKissa koneinsinööripojat opiskelevat ihan itsekseen kotosalla kemian niin, että pääsevät jakson läpi. Miksi minusta tuntuu, ettei oppiminen ole ihan sen veroista, jos asiasta järjestettäisiin opetusta ihan perinteisesti koulussa.

Tytär on nyt ollut tasan vuoden Kauppalehdessä duunissa. Kun Alma Media meni vielä viime vuoden lopulla ostamaan Talentumin, on sitten tyärkin kokenyt jo kolmet YT:t. Talossa edelleen on, ja nimikekin on kai muuttumassa, mutta yhtäkaikki ei mikään ”eläkevirka”-ajatus siellä kai kellään ole.

Ja minun pitäisi ryhtyä pikku hiljaa tekemään kouluun ”Liiketoimintasuunnitelmaa”. Että sellaista.

Kohdistettu mainonta. Mitä teillä näkyy Facebookin sivupalkissa tai sääkarttojen yläpuolella bannerissa? Tai kun avaat videoklipin, niin millainen mainonta ruudullesi puskee?

Minulla on perinteisesti näkynyt matkamainoksia, Interhomea (kirjoitinhan itsekin melkein matkailumainoksen siitä joku vuosi sitten), kenkiä, kameroita yms. ja Valion mainontaa. No, nuo tuotteethan, tai jotain niihin liittyvää, kieltämättä ovat juuri niitä, joita netistä etsiskelen. Satunnaisesti.

Nyt on tullut ihan uusi juttu, ja hieman peloissani ihmettelen, että mistä ihmeestä intterveppi voi tietää?? – Minulle on nimittäin alkanut tulla vaippamainoksia, Nosh-vauvanvaatteita – ja Fiskarsin mainoksia. Hyvä on, olen ostanut yhden vaippapaketin, syöttötuolin ja vähän vauvanvaatteitakin, mutta että jatkuvasti noita mainoksia, ja nykyään melkein pelkästään niitä. Ja sitten nuo Fiskarsit ovat nyt uusi juttu. Ja sille on syynsä siinä, että yksi etätehtävistä kouluun on kuvata Fiskarsin sakset. Olen etsinyt kuvia netistä.

Mutta kaikkinensa joskus nämä netin ”salaiset kansiot” pelottavat.

Tänään kontaktit ulkomaailmaan ovat olleetkin vain internetin välittämiä: lenkinkin jätin väliin, sillä öinen kurkkukipu ja päivällä alkanut  hillitön niiskutus ovat varma merkki, että iskihän se flunssa sitten minuunkin.

Kuva perjantaiaamulta Iijoen rannalta. Kannattaa ehdottomasti klikata isommiksi.