Vähän on paljon!

Päivän patikka valikoitui siten, että Emmaljungat kulkisivat mukana. Siis ei huiputuksia, ei rakkaa. Siispä Prospektorin kierros. Keskipäivällä paistoi aurinkokin.

Jäässä on vedet. Ilma raikas, kuulas, hyvä kävellä ja hengittää.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Prospektorin lenkillä_

Prospektorin lenkillä_-2

Parituntisen jälkeen muut palasivat mökille, minä lähdin kuvailemaan Pyhän Paavalin Kappelia. Saariselän pikkuisen kirkon olen valinnut yhden kuvaustehtäväni kohteeksi. Huomenna pitäisi vielä iltakuvat käydä ottamassa. Kunhan saan kotona kuvat valmiiksi, laittelen tännekin.

Tunturissa tykkäsin tänään kuvailla naavoja. Jäisiä, huurteisia naavoja. Kauniita olivat vastavalossa.

Prospektorin lenkillä_-3

Prospektorin lenkillä_-4

Ja sitten, ensinnäkin mökkireissun pakollinen porokuva. Tällä kertaa albino.

Prospektorin lenkillä_-5

Ja toinen ”albino” on tämä nuorenparin pikkukoiria Unski.

Prospektorin lenkillä_-6

Tämä ”Nahka” ei ole tykännyt patikoinnista koskaan, eikä tänäänkään erityisellä riemulla mukana kulkenut. Kulki kuitenkin. Ja tällä kertaa Unski on ainoa koiruus, joka nuorilla on mukana: Maisa ja Piina jäivät kotiin. Oulussa talonvahtina ovat nuorten ystävän kanssa. Mistä Juniori ja Miniä ovat olleet kovin iloisia; ovat lomalla kahdesta saksanpaimenkoirasta.

Ei patikkapoluilla, eikä Saariselän keskustassa juuri ketään. Muutama aasialainen turisti oli aution lomakeskuksen ytimessä, tulivat kadulla vastaan ja kysyivät epätietoisena: ”Where is Saariselkä main city?”  – Main city??? Noh, ei ollut vaikea heitä neuvoa … 😉

Ulkoilun jälkeenkin loma jatkui leppoisasti. Ei mitään ihmeellistä. Ja silti kaikki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lukijakysely on vielä auki; jollet vielä ole vastannut, niin entäs jos klikkailisit nyt? http://www.satokangas.fi/blogi/2015/10/26559/ Laittelen ensi viikolla jotain ”analyysiä” kyselyn vastauksista.

Lokakuisessa Lapissa

Pakkasaamu. Rauhallinen aamu, jolloin kaurapuurokin ehti hautua gourmetruoaksi.

Tyttären kone Helsingistä Ivaloon laskeutui puolelta päivin, ja nuoret lähtivät vastaan. Mie pääsin Aapelin kanssa aamupäiväkävelylle. Menimmä tunturiin, siten kuin mökin pihasta vaunujen kanssa on mahdollista.

Mökkielämää-14

On minullakin ollut elämässä vaihe, jolloin en olisi olla vähemmän kiinnostunut vaunujen pukkaamisesta, mutta kuinka se tänään(kin) tuntui mukavalle. Siellä metsäautoteitä kävellessä oli vaikea kuvitella mitään muuta mukavampaa.

Suoraan Helsingistä … suoraan mökille tuli Esikoinen. Takkamakkaraa, savupororieskaa, mustikkapullakahveja lounaaksi, ja sitten oli taas Aapelin päikkäreiden aika. Lähdimme porukalla tunturiin, ihan uutta haastetta nousuihin kun pukkaa Emmaljungia edellä. 😉 Pilveen oli mennyt, pakkasrajoilla ollaan, ja kovin kauniilta näytti lumeton lokakuinen Lapin maisema.

Klikkaa kuvat isommiksi.

Lammen jää-8

Noista huurteisista koivuista tuli ihan väistämättä mieleen Pirkko Liinamaan hiukset.

Mökkielämää-9-2

Läheltä katsoen talvi on jo lähellä.

Mökkielämää-2-2

Neljäksi oli varattu kaksi rataa Saariselän uudesta keilahallista, joten sinne suoraan pikkupatikalta! Siinä se on avattuna: Kuukkelin takana, Petronellan naapurissa. Perhekeilaus, mikä tarkoitti, että myös Aapeli oli mukana. Eikä mitään ongelmaa, poika seurasi hohtokeilausvaloja ja tuntui nauttivan happiningistä. Olipa taas kerran mukava keilata, tänään en ehkä ollut ihan pro 😉 , mutta mukavaa oli.

Paluu mökille. Tiedättekö, miltä tuntuu, kun teet ruokaa mökkikeittiössä, nuoripari on saunassa, tyär kuuntelee musiikkia veljensä vauvan kanssa, mies laittelee takkatulta, ulkona on pimenevä ilta, pöydillä on kynttilöitä ja uunista leviää valkosipulisen porolasagnen tuoksu, samalla kun avaat punaviiniä, jonka tyär on työmatkaltaan Tallinnaan ostanut ja tuliaiseksi tänne tuonut. Liki imelän idylliseltä kuulostaa? – Ihan sama, mutta hyvältä tuntui. 😉 Että nuo pennut tänne meidän kanssa tulevat…

Emmaljunga-patikka ;)

Tänään se on tehty. Ensimmäinen lastenvaunupatikka. No, ehkä vain kävely, mutta kiertelimmepä Saariselän raitilla ristiin rastiin. Asfalttipatikointia siis.

Mökkielämää-10

Saariselkä beach.

Sielläkään ei ruuhkaa.

Mökkielämää-2

Lampi jäässä.

Mökkielämää-3

Matkalla löytyi vielä lähde, joka pulppusi.

Lähtiessä satoi, mutta emme antaneet sen lannistaa. Ja alkuiltapäivällä mökin pihaan palatessa jo paistoi, – eihän se aurinko täällä enää kovin korkealla käy.

Mökkielämää-6

Valon ja värien kauneus.

Mökkielämää-4

Notskille tietysti.

Mökkielämää-5

Mökkielämää-7

Aapelilla uni jatkui …

Mökkielämää

Kokenut patikoijahan poika jo on; tasan vuosi sitten äitinsä mukana Mallorcan patikkapoluilla päivät pitkät.

Rantasaunan jälkeen hirvipataa: nuorilla oli paistipala mukana, ja minulla oli Erjan vinkkaama resepti. Voinpa suositella. Tein liedellä, ja sienet jätin pois, Miniälle kun eivät maistu. Mutta hyvää tuli. Ja viiniksi avasimme ystävien pääsiäisenä tuoman Montepulcianon punaviinin.Hieman epäilin, että voisi olla vielä kypsyttämistä vaativa, kuten montepulcianolaiset usein ovat, vaativat monta, monta vuotta pehmentyäkseen, mutta tämäpä oli jo valmis. Pehmeä, täyteläinen, voimallinen silti. Ja sopi mitä mainioimmin hirven seuraan.

Mökkielämää-11

Nyt me vain olemme. Raukeina kuunnellaan Yölintua, katsellaan telkkaria, kuunnellaan Aapelin juttuja, suunnitellaan huomista patikkaa, ehkä vielä pelaamme jotain, luetaan. Levollista on.

Mökin takkatulen ääreen

Sateiseen aamuun heräsimme. Kun kahdeksalta pääsimme tien päälle, oli kurjahko keli, Kemiin asti kovasti liikennettä, rekkoja. Sitten hiljeni. Pohjoisempana tuntui kuin oltaisiin ydinsodan jälkeisessä maisemassa ajeltu: sumua, selkenemätöntä, ei liikennettä, pienissä kylissäkään ei ketään raitilla, radion kuuluvuus rajallista.

Napapiirillä halusin käydä Joulupukin Pajakylässä; etsin monen monista matkamuisto-joulu-putiikeista Aapelille tonttulakkia, mutta eipä sellaista koko kompleksista löytynyt. Enemmänkin sellaisia työpaikkojen karaoke-bile-hile-pikkujouluihin sopivia aikuisten punaisia, bling-bling-pipoja. Alkava joulufiiilis kyllä tyssäsi niihin.

Sodankylässä kaupassa, ja sitten kaikkinensa matka meni nopeasti, onneksi vielä kesärajoitukset, eikä sitä räntää, jota aamulla oli satanut.

Kertaakaan koko matkalla ei tullut tarvetta ottaa kameraa esille. Ei edes mitään ylivertaista ankeutta kuvattavaksi. Ihan vain tavallista harmaata. Mielelläni suosittelen Lappiin matkaamista, mutta ehkä juuri tämä lokakuun loppu on se aika, jolloin tänne ei ainakaan eka kerralla kannata hakeutua. Meille tietysti syynä ”syysloma”, – nyt kun minulla ei enää sellaista ole, niin perheessä jollakin muulla on. Kun iltapäivällä ”rantauduimme” mökille, se tapahtui poikkeuksellisen helposti; täällä oli jo pikkuperhe. Juniori, Miniä ja Aapeli olivat tulleet jo eilen. Syyslomalla oleva insinööriopiskelija täällä, siksi mekin. Ja sitten vielä tyärkin tänne viikonloppuna saadaan. Mitä sitä meitsi paljon enempää vois toivoa. 🙂

Aapeli on eka kertaa mökillä. Nuorempana kuin aikoinaan isänsä tai tätinsä, joiden eka mökkireissut olivat vasta 8 – 9 kuukauden iässä. Ja pikkuisesta huolimatta nuoripari laittoi tänään ruoan; pääsimme lohipastalle, salaatille ja pullalle. Kyllä kelpasi.

Eipä sitten oikeasti ulos houkuttanut lähteä, muutama lyhty pihaan ja sitten takkatulen ääreen. Siinäpä me Aapelin kanssa tykkäsimme olla.

Takkatulella_-4

Takkatulella_-3

Takkatulella_

Ex libris – minullakin on

Exlibris RS

Koilliskairan luontokeskuksessa oli exlibris-näyttely elokuussa 2012. Aiheena oli ”Lappi suomalaisissa exlibriksissä”, mikä tietysti kiinnosti minua, meitä molempiakin. Tutustuimme näyttelyyn, ja tietysti kuvasinkin joitakin.

exlibris-9Tänään  – taas – Kekkos-tutkimusta lueskellessa muistin tuon näyttelyn ja nimenomaan muistin, että siellä oli myös UKK:n ex libris. Pitipä siis hakea kuvistani…

Vastavirtaan Kemijokea?

Kuten näyttelyn teksteissä luki: ”Kun Lapin ystävä hankkii itselleen exlibriksen ja haluaa siihen kuvattavaksi jotain juuri Lapista, niin samalla hän sisällyttää siihen siis harrastuksensa lisäksi tärkeän osan persoonallisuuttaan”. Tämähän tietysti pätee muidenkin aiheiden kohdalla.

Kekkosella varmasti oli useampiakin exlibriksiä, mutta mielenkiintoista on, että juuri vuonna 1961 Erkki Tanttu teki hänelle tällaisen.

Koilliskairan näyttelyn oli koonnut Erkki I. Tuominen, jonka oma Lappi-aiheinen exlibris alla ja joka on Exlibrisyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa, että ”parhaimmillaan exlibris on pienikokoinen taideteos, johon kuvataiteen keinoin on muotoiltu kertomus omistajastaan”.

Minun mielestäni oma exlibrikseni on juuri sellainen. Sen on tehnyt oululainen Mirjam Kinos, jonka 100-vuotismuistojuhlaa on vietetty tänä vuonna ja jonka töistä oli näyttely Oulussa kesäkuussa, mutta jonka onnistuin missaamaan. Kinoksella oli yli 10 000 exlibriksen kokoelma ja hän itse teki yli 300. Yksi niistä on minun. Omani sain vuonna 1988; äitini antoi minulle sen valmistujaislahjaksi, sitten kun oli hoksannut että valmistuin 😉 . Se, että exlibris valmistui vasta viisi vuotta valmistumiseni jälkeen, johtui myös sekä minusta että taiteilijasta.

Juttu meni nimittäin niin, että minun piti soittaa Kinokselle ja kertoa hänelle, mitä harrastan, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, ja minkä tyylisen exlibriksen haluaisin. Minulla kesti kauan ennen kuin sain päätetyksi, mitä sanoisin, mitä halusin ja sitten vielä ennen kuin rohkaistuin soittamaan. Hän oli kuitenkin oikein mukava, juttelimme pitkään, ja ei olisi kyllä kannattanut aristella soittamista. Mutta sitten taas Kinoksella meni aika kauan ennen kuin ehti tuon tehdä.

Mutta se on minusta hyvin onnistunut: siinä on niitä elementtejä, joista hänelle kerroin. Siinä on vankkuri (vankkuriteltassa asuen olimme Pehtoorin kanssa tehneet neljä pitkää Euroopan reissua), siinä on historiaa, siinä on vieraita kaupunkeja, uusia kohteita, matkalla oloa, siinä on Pehtoori, se on sininen, siinä on kirjoja, ja vaikka mennään eteenpäin, katsotaan taaksepäin (se historia!), vankkuri ei kulje tasaisella, vaan ylös ja taas alas… Myötä- ja vastamäkiä on.

Liimaan exlibrikseni aina uusiin kirjoihini, se kertoo, että kirja on minun (mikä on ollut oikein hyvä siksikin kun yliopistolla lainailin opiskelijoille kirjojani varsin hövelisti), että se on ”yksi kirjoistani”, – ex libris. Nyt kun viimeksi keväällä pistin kymmeniä kirjoja jakoon ja kiertoon, jätin exlibrikset paikalleen, joskus olen niitä repinyt poiskin,  – en tiedä miksi.

Minun exlibriksessäni ei ole Lappia, eikä Italiaa, eikä kameraa, vaikka ne kaikki kuuluivat elämääni jo tuolloin, –  vai onko sittenkin? Onhan se noissa kirjoissa, jotka vankkurin takalautaan laitetussa kotelossa keikkuvat mukana. Exlibriksessäni ei ole lapsia? –  Onhan nekin kun me kerran ollaan kaksin tuolla kyydissä. 🙂

 

exlibris-7 exlibris-6

exlibris-4    exlibris-5

Hajamietteitä kaamoksen kynnyksellä

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Onkin tässä aie piakkoin ”käydä korpehen”.

2

Mikä se tässä suomalaisessa melankoliassa, mielenmaisemassa, kansanluonteessa, vuosisataisessa mentaliteetissa, oikein on? Tuo, mistä Leino jo sata vuotta sitten kirjoitti? Tiesittekö muuten, että Leinon ensimmäinen vaimo oli liki kaimani ja että tästä erottuaan Leino lähti Roomaan. Oli siellä aika kauan.

Minäkin haluaisin lähteä Roomaan, tai jonnekin muualle, joulutoreille, vaikka Keski-Eurooppaan, ehkä Salzburgiin. Mutta ei me tänä(kään) vuonna mennä joulutoreille, kun minulla on sitä koulua (olen tässä monta tuntia lueskellut noita opuksia, oi, miten mielenkiintoista, uusia asioita) ja kun me lähdemme vaihteeksi muuttopuuhiin Helsinkiin, mennään Helsinkiin toreille ;), ainakin yhden torin läheisyyteen [kerron kyllä sitten]. Mutta sitä ennen siis käymme pohjoisen mökillä. Pimeästä Oulusta vielä pimeämpään Lappiin.

Minua ei tämä edessä oleva pimeä ahdista, ei ainakaan ennen ole ahdistanut. Päinvastoin marraskuu ja tammikuu ovat olleet oikein hyviä työntekokuukausia, aikaansaapia. Laskeutuva pimeys on kummasti rauhoittanut. Ei masentanut. Eikä ahdistanut. Rauhoittanut on se.

Paitsi kaksi vuotta sitten kun tyär juuri tähän aikaan lähti Meksikoon, ”ainakin joksikin aikaa sinne menen, ainakin asumaan sinne” – silloin ahisti. Paljon. Vaikka aikuinenhan tuo lapsi jo silloinkin oli. En tiedä, olisiko auttanut, jos ei olisi ollut pimeä talvi tulossa. En tiedä, mutta se on nyt ohi.

Tiedättekös, tuossa taas noita kuvatiedostojani selatessa, hoksasin, että muutama hassu viikko, niin on jo joulukalenterin aika. Sellaisenkin aion taas tänne Temmattuun tehdä.

Tänään jo hautausmaalla yhden kuvan sitä varten otinkin. Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo 11 vuotta isän kuolemasta. Ja tänään, juuri tänään on 39 vuotta siitä, kun oltiin Pehtoorin kanssa eka kertaa treffeillä. Virallisesti treffeillä, vaikka oltiin kyllä jo koko edeltävä kesä ”hengailtu” kimpassa. Hassua, että siitäkin on niin kauan, vaikka ollaan näin nuoria vielä.

2-2

Mitenkö juhlistamme tätä vuosipäivää? Päivällä kontattiin molemmat olohuoneen lattialla kun Aapeli oli käymässä, sitten söimme oikein hyvää broiler-pataa (kiitos ohjeesta Satu! Sen verran säädin, että tarjosin nuudeleiden kanssa, ja sitten kun ei ollut jääkaapissa ranskankermaa, eikä smetanaa, niin tein turkkilaisesta jukurtista ja valkosipulista sekoituksen, joka sopikin, mitä mainioimmin mausteisen sosiin oheen.)

PS. erityisesti oululaiset, erityisesti yhtä nuoret kun me Pehtoorin kanssa, käykäähän katselemassa Kalevan kuvagalleria! Kylläpä tulee opiskeluajat mieleen. 😉

 

Pikkuserkukset kastajaisissa

Olivian kastajaiset_-5

Tänään on ollut kastejuhlapäivä.

Olimme Muhoksella kun meidän kummityttömme kuopuksen kastajaisia vietettiin.

Pehtoorin sisarentyttären perheeseen syntyi elokuun lopussa kaksivuotiaalle isoveljelle sisar, ja meidän Juniori ja Miniä olivat tänään kummeina, joten minä sain sylitellä Tahvoa. (Aapeli taitaa olla pojalle parempi ”bloginimikin”, sillä me häntä nykyisin aika usein kutsumme ”oikeassakin elämässä”).

Muuten meillä Aapelin kanssa meni ihan hyvin, mutta virret ja yhteen ääneen luetut rukoukset eivät olleet meidän viisikuisen pikkuisen mieleen. Ehkä hieman tottumattomuuttakin … 😉 No, ääntä riitti juhlassa muutenkin.

Minä en edes kuvannut juhlassa, koska sain olla Aapelin kanssa, mutta Pehtoori hanskasi homman.

Olivian kastajaiset_-3

Nuoripari lupasi, että saan laittaa tämän kuvan: siitä vähän näkyy, mitä mieltä Aapeli on kun äitinsä sylittelee pikkuserkkua! Ja kuvanoton jälkeen kyllä teki selväksi, että moinen ei oikein käy. 😉

Näitä serkkuuksia ja pikkuserkkuuksia katsellessa mietin, että minä en taida tuntea yhtäkään pikkuserkkuani. Kun molempien vanhempieni suvut ovat Etelä-Suomessa ei juuri koskaan ole tullut tavatuksi edes serkkuja. Lapsuudessa ja varhaisina nuoruusvuosina kerran vuodessa käytiin sukuloimassa, milloin Tavastilassa ja Kotkassa, milloin Helsingissä, milloin Turussa ja Perniössä, joskus harvoin muualla, Imatralla ja Tukholmassa vain muutaman kerran.

No tänään nämä kaksi pikkuserkusta tapasivat,- mukavat kastajaiset olivat.