Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakkua Halloween_-2

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Kaarnikkakakkua Halloween_

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.

Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.

Halloweenin lyhyt historia

Halloween_Pumpkin_-7

Pyhäinpäivän yhteydessä vietettävä Halloween on rantautunut Suomeen kunnolla vasta 1990-luvun puolivälin tienoilla. Jos ja kun Pyhäinpäivän viettoon liittyy monenlaisia esikristillisiä, kristillisiä ja kelttiläisiä (ja Suomessa tietysti) suomalaisen kekrin tapoja ja uskomuksia, niin näihin nivoutuvat myös kovin karnevalistiseksi ja kaupalliseksi käyneen Halloweenin historialliset juuret.

Selkeimmin Halloween on jäljitettävissä irlantilaisten (kelttiläisten) sadonkorjuujuhla Samhainiin, joka jakoi vuoden kesä- ja talvipuoliskoihin ja joka aloitti samalla uuden vuoden. Lokakuun lopussa vietettävänä Samhain-yönä tuonpuoleisen olennot tulivat tämänpuoleiseen ja samana yönä – kuten monina muinakin juhla-aattoöinä – liikkeelle lähtivät myös tämänpuoleiset, naamioituneet nuorukaisjoukot, jotka kulkivat talosta taloon pientä lahjaa tai kestitystä pyytäen.

Kun sitten kristinusko levittäytyi myös  kelttien keskuuteen, juhlaan sekoittui kristillisiä aineksia ja se sai uudeksi nimekseen All Hallow’s Day eli kaikkien pyhien päivä. Tällöin juhlaa edeltävää iltaa alettiin kutsua nimellä All Hallow’s Eve eli kaikkien pyhien aatto. Aikojen kuluessa All Hallow’s Eve lyhentyi ensin muotoon Hallow’een ja sittemmin nykyään tutuksi halloweeniksi.

Halloween_Pumpkin_-8

Halloween nykyisessä muodossaan syntyi varsinaisesti silloin, kun irlantilaissiirtolaiset veivät Samhain-juhlansa mukanaan muuttaessaan sankoin joukoin Atlantin yli Amerikkaan 1800-luvulla. Siellä syysjuhla sai urbaanin karnevaaliluonteensa, ja sellaisena se sitten ”palautui” takaisin Eurooppaan – ja saapui 1990-luvulla Suomeenkin.

Halloweeniin olennaisesti kuuluvalla ”karkki tai kepponen” -perinteellä on juurensa nuorten aattoöiden kylillä kulkemisessa ja erilaisten kepposten teossa. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa ihmiset alkoivat kyllästyä  – siihen saakka juhlintaan kuuluneeseen – kolttosten tekoon. Niinpä tuli tavaksi antaa lapsille ja nuorille ennakkoon pieni palkkio siitä hyvästä, etteivät nämä siirtäisi ulkohuussia paikoiltaan tai nostaisi kärryjä vajan katolle. Tästä oli sitten lyhyt matka ovelta ovelle kulkevien lasten ”lahjomiseen” karkeilla ”keppostelemattomiksi”.

Suomeenkin Halloween (jolle on esitetty suomalaisiksi nimiksi mm. haamuaatto, kurpitsajuhla ja kummitusjuhla) on siis tullut – halusimmepa tai emme. Jopa vuosi toisensa jälkeen Halloweenin vietosta  narissut allekirjoittanutkin on tänään seminaarista tullessaan askarrellut kurpitsalyhdyn.

Halloween_Kurpitsa_kontrasti

Kurpitsalyhtyä oven- tai portinpielessä pidetään yleensä (ainakin USAssa) merkkinä siitä, että halloweenin karkki tai kepponen -kiertäjät otetaan talossa suotuisasti vastaan. Minulla on lyhdylle kyllä parempi ja ihan oma – ei niin historiallinen – peruste: piti saada kuvatuksi kontrastikuva VAT-koulutuksen viikkotehtävään. 😀

(PS. Eilisessä postauksessani on kurpitsoille on muutakin tehtävää kuin koristeena olo: niistä saa erinomaista ruokaa!)

Halloween_Pumpkin_-5

Jack O’Lantern -lyhty kaiverrettiin alunperin nauriista, mutta siirtolaisten löydettyä Amerikasta uuden, suuremman ja helpommin kaiverrettavan vihanneksen – kurpitsan, joutui pieni ja sitkeä nauris luopumaan paikastaan halloweenin valona. (Alla lainaus SKS:n sivulta.)

Halloween-kuvastosta tuttu kurpitsalyhty sekä sen vanhempi, nauriista veistetty irlantilaisserkku ovat saaneet nimensä Jack-nimiseltä veijarilta, joka oli ovelampi kuin olisi ollut hänelle itselleen hyväksi.

Tarinan mukaan kaikki meni Jackilla aluksi paremmin kuin hyvin. Hänen onnistui puijata paholainen niin pahaan pulaan, että tämän oli luvattava, ettei milloinkaan suostuisi huolimaan Jackia helvettiin. Tästä riemastuneena Jack uppoutui kaikin rinnoin maallisiin iloihin jatkaen mukavaa veijarielämäänsä siihen saakka, että koitti aika astella taivaan portille. Siellä Jack sai kuitenkin huomata, ettei hänen suunnitelmansa ollutkaan aivan niin vedenpitävä kuin hän oli kuvitellut. Vaikka paholainen olikin kieltänyt häneltä helvetin, ei hänen elämällään ollut myöskään taivaaseen asiaa. Niinpä Jack joutui jälleen kääntymään paholaisen puoleen.

Tämä ei kuitenkaan suostunut pyörtämään Jackille antamaansa lupausta, vaan jälleen kerran Jack jäi värjöttelemään porttien ulkopuolelle, kylmään ja harmaaseen välitilaan, joka ei kuulunut sen enempää tämän- kuin tuonpuoleiseenkaan. Paholainen kuitenkin sääli Jackia hänen ahdingossaan, olisiko tuntenut jonkinlaista yhteenkuuluvuuttakin tuon ovelan veijarin kanssa, ja heitti hänelle helvetistään yhden hehkuvan hiilen, jonka Jack asetti ontoksi kaivertamaansa nauriiseen. Niine hyvineen Jack katosi maailmoiden väliseen hämärään, jossa hänen kohtalokseen jäi harhailla ikuisesti vain helvetin tulta hehkuva naurislyhty seuranaan.

 

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa.  Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota  nykyisin jo saa Oulustakin.

Kurpitsa_-2

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Kurpitsa_-3

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? –  Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Kurpitsa_-4

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Kontrasti-10

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Tuulestatemmatun vakilukijat

Toissaviikolla tekemääni lukijakyselyyn vastasi yli 60 Tuulestatemmatussa kävijää. Kiitos kaunis kaikille vastaajille, – tämäkin ”vuorovaikutus” on erittäin tervetullutta, vähän saan tuntumaa teistä lukijoista.

Kontrasti-5

Nyt voisin tehdä vähän sitä mitä tyttäremme tekee työkseen, – tosin hänen tarkastelemansa volyymit ovat hieman suurempia, analyysit vähän syvällisempiä, mittauskeinot aika lailla toiset, mutta kuitenkin … digitaalisen viestinnän (markkinoinnin) äärellä olemme molemmat. 🙂

Ihan selvästi kyselyyni vastasivat uskolliset, vakilukijat, mistä kertoo se, että 34/64 vastanneista ilmoitti lukevansa juttuja päivittäin ja 19/64 viikottain, muutama piipahtelijakin klikkaili vastauksensa. Toinen esimerkki siitä, että Tuulestatemmatuille jutuille ollaan oltu pitkämielisiä ja siitä että lukijoille Tuulestatemmattu on päivittäinen tapa yhtä lailla kuin minullekin, on se, että 4/5 tai jopa 5/6 kyselyyn vastanneista ilmoitti: ”Olen lukenut juttuja jo monta vuotta.” Tällainen antaa voimia jatkaa valitsemallani tiellä. 😉

Suurin osa lukijoista on Pohjois-Suomesta, mutta aika paljon teitä on sieltä eteläisemmästkin Suomesta.

Lukijoiden kotipaikat

Ikärakenteessa näkyy selvästi, että opiskelijat ovat elämästäni jääneet pois. Alle 30-vuotiaiden osuus kun on vallan pieneksi kutistunut. Miehiä kyselyyn vastanneista ja siis lukijoistakin? on kymmenisen prosenttia.

Lukijoiden ikärakenne

Minua hieman hämmästytti se, että vähän enemmän kuin kolmannes lukijoista tuntee minut, tai onko niin, että juuri ne, jotka tuntevat vastasivat kyselyyn? Siksikö väitteeseen ”Tunnen bloggaajan” vastasi myönteisesti 25 henkilöä, – ketkähän? 🙂

Ja kun yritin udella, mikä kiinnostaa eniten, tein kysymykset typerästi, tai siis siten, etten laittanut, että ”klikkaa vain yksi vastaus”, sillä selvästikin monia oli kiinnostanut ”eniten” moni asia. Se että ”päivittäiset höpinät” sai noin paljon kannatusta, hämmästyttää. Toisaalta suhteutettuna siihen, että vastanneet  kävivät täällä joka päivä, eikä täällä kovinkaan usein ole matkajuttuja ja ruoka ja viini -kategoria painottuu enimmäkseen viikonloppuun, on oikeastaan ihan loogista, että arkinen elämänmeno kiinnostaa.

Kiinnostavuus

Erityisen iloinen olin siitä, että muutamat olivat ”muu”-kohdassa täsmentäneet vastauksiaan, ja kertoneet jotain itsestäänkin, sanoneet mielenkiintonsa kohteista ja perusteista jotain ja/tai kiitoksensa kirjanneet.  Näistä tuli hyvä mieli.

Lukijakysely

Puolet vastanneista olivat tehneet yhden tai useamman ostopäätöksensä blogintekstin vaikutuksesta, joten kyllä tälläkin blogilla olisi vaikuttavuutta. Onhan noita kyselyjä mainosten ottamiseksi blogiin, ruoka- ja matkasivuilleni tullut, pieniä taloudellisia tarjouksia esitetty, mutta niistä olen kieltäynyt. Tässä blogissa ei mainosteta, ei ainakaan rahasta. Ihan vaan omia kokemuksiani jakelen.

Kontrasti-6

Kun kerran 85 % vastanneista aikoi pitää Tuulestatemmatun klikkauksiensa piirissä, voisin kertoa, että kuukauden, parin sisällä on tulossa ainakin (perinteiset) jouluviinisuositukset, jouluruokaohjeita ja joulukalenteri, sekä ainakin yksi Helsingin matka ja Ateneumissa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyyn tutustuminen, ehkä yksi mökkireissu, pari lähiopetusjaksoa Torniossa, valokuvahaasteita [ehkä jo huomenna], selitys sille, miksi en sittenkään perustanut Ouluun herkkukauppaa, vinkkejä mitä Haaparannasta kannattaa ostaa siellä käydessä, muutamia kirja-arvosteluja, kekri-halloween-vuotuisjuhlan historiaa… Ja kaikkea sellaista kuin ennenkin. Olkaatte kaikki lämpimästi tervetulleita edelleen näihin maisemiin…

Kontrasti-7

Nämä oranssi-siniset kuvat otin tänään kävellessäni kaupunkiin hammaslääkäriin (nyt on uusi kisko, ja nyt, nyt vihdoin pitäisi olla kaikki kunnossa. Vuoden tauko hammaslääkärissäkäynneillä? Voisiko sellainen olla mahdollista? Kuinka toivonkaan!).

Näissä kuvissa olisi VAT-koulutuksen viikkohaasteeseen ehkä vastaus. Tässä viikolla haasteena ´kontrasti´. Toki muukin kuin värikontrasti on mahdollinen kuvattava.

Luontokuvausjuttuja

Polku = Pohjoisen luontokuvaajat järjestivät tänään Tietomaassa Vuoden Luontokuva – tapahtuman, – ehdinpäs sinne. Hienoja kuvia, upeita kuvatarinoita. Hyvä siirtymä Lapin luonnosta, sen kuvaamisesta takaisin kaupunkilaiselämään, yritykseen sopeutua taas tähän pimeyteen. Kun tulee pohjoisesta, jossa tähän aikaan vuodesta päivänvalon aika ja määrä on paljon vähäisempi kuin Oulun leveysasteella, luulisi tulevansa valoon kun tulee tänne, katuvalojen ja kaupungin valoon, etelään. Mutta ei se niin olekaan. Valosaaste, kirkkaat katulamput, rakennusten valot, liikenteen valokeilat tekevät ympäristöstä mustan. Hangasojalla on – hieman paradoksaalisesti – valoisampaa kuin kaupungissa.

Ja todella valoisaa oli kun ajeltiin kotiin (tai siis Pehtoori ajoi koko matkan, minulla vielä Kekkos-tutkimusta lukuläksynä); aurinko paistoi suunnilleen koko matkan ihan ”päin” ja sen lisäksi vielä mustaa jäätä ainakin Rovaniemelle asti, joten kovin haasteelliset olivat ajokelit. Parempi, etten minä ajellut. Kaunista oli: Porttipahta, Kitinen ja Kemijoki ihan tyvenenä. Vaakasuuntaan paistava lokakuun lopun aurinko teki vesistöjen rannoista kauniita, sävykkäitä. Mutta eipä me pysähdelty.

Lähdettiin aika myöhään. Entisessä elämässäni (olen huomaamatta ottanut moisen käsitteen sanavarastooni!) me lähdimme mökiltä usein siten, että kello soi maanantaiaamuna viiden jälkeen, ja Myötätuuleen sähkösauna oli ajastettu lämpiäväksi aamun varhaisiksi tunneiksi, ja saunan, pikaisen aamiaisen ja mökin sulkemisen jälkeen suoriuduimme tienpäälle seitsemäksi, mikä taas mahdollisti sen, että ehdin suoraan yliopistolle seminaarin pitoon  iltapäiväksi.

Tänään lähtö hyvin erilainen, vaikka toki aamusaunassa käytiinkin. Siivoiltiin ja pakkailtiin; otinpa vielä kuvat Tuulentuvan pirtin tuolien uusista päällisistä. Kankaan ostin jo puolenkymmentä vuotta sitten Helsingistä, ihan muuhun tarkoitukseen, on unohtunut, ja nyt joku viikko sitten vein sen luotto-ompelijalleni. Osaa tehdä ja suunnitella iltapukuja, mutta myös tällaiset vähän arkisemmatkin ompelukset sujuvat. Siis Cilja Q, Kalevan talossa Oulun keskustassa). Kangas oli molemmin käyttökelpoinen, joten istuintyynyt ovat kaksipuoleiset. Samasta kankaasta riitti myös toisen mökin kaitaliinoiksi…

Mökillä

Mökillä-2

Mökillä-3

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Bannerikuva piti uusia kun oli tänään ollut tuo Ylen kuuden uutisten sääkuvana tuo: perjantain pikkupatikalla sen otin (ja jo silloin tänne blogiinkin laitoin). Ja nyt on sitten peruttava se syyskuussa näiden sääkuvien julkaisemiseen kirjoittamani juttu, siis se,  että hyväksyisivät vain kännykuvia. Tuo on kyllä ihan järkkärillä otettu ja vielä Lightroomilla säädelty.

Mökillä-5

 

 

Lomasen lopulla

Hangasojan aamu ei oikeastaan valjennut; tihkusateisena ja reilummin sateisena on päivä kulunut.

Oikeastaan tuntuu, ettei paljon mitään ole tänään tehty, ja silti kaikenmoista.

Aloiteltiin ”hotelliaamiaisella”. Ihan kylläkin mökin pirtinpöydän ääressä. Ehkä enemmänkin oli brunssimeininki:  puuroa, tuoremehua, hedelmiä, mysliä, Alpro-jukurttia, graavilohta, juustoja, poroleikkelettä, hilloja, keitettyjä kananmunia, appelsiinimarmeladia, karjalanpiirakoita, lämpimiä croissanteja, kahvia, pikkupullia, kaarnikkakakun jämiä, riisikakkuja, ruisleipää, savupororieskaa ja kurkkua. Kaikille jotain mieluista ja samalla tuli nautituksi lounas, joka sitten voitiin jättää väliin.

Aapeli, tänään 5 kk, vanhempineen lähti kohti kotia. Siinä heippaillessa tuli mieleen, että on se onni ja ilo, että asuvat Oulussa. Ettei seuraava näkeminen ole jossain seuraavan loman päässä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Tyär jatkoi palapelin kokoamista, Pehtoori ristareita ja minä kudoin tyttären ”tuubin” valmiiksi. Viime viikon kaupunkireissulla ostelin ”Velvet Loop” -lankoja ja täällä tein sekä Miniälle että tyttärelle ”tuubihuivit”/kaulurit. Tulevat nopeasti ja ovat tosiaan samettisia. Yhdestä kerästä yksi tuubi; 15 silmukkaa puikolle, koko ajan oikeaa ja kun kerä loppuu niin päätellään ja sitten ommellaan päät kiinni. Omani on vielä tekeillä…

Velvet Loop tuubit

Tuvan ikkunasta näkyi että meidän kotiporoparttio oli ”ruohonleikkuupuuhissa” eli puoli tusinaa poroa kulki mökin reunamilla mutustulemassa heiniä. Ajattelin, että josko onnistuisin kotiporoista saamaan yhtä kauniin kuvan kuin edellisellä mökkireissulla, ja kameran kanssa lähdin pihalle. Ja ovella vastassa tämä!

Klikkaamalla kuva suurenee.

Kotiporo-2

Se olisi oikeasti tullut sisälle jos olisi päästetty!

Sateen jatkuessa, kun olimme jo luopuneet ajatuksesta viedä tytär Iisakkipään patikalle, lähdimme piipahtamaan mökkinaapurissa, Vonkkaan mentiin kahvittelemaan, kuulumisia vaihtamaan. Mukava oli tovi viivähtää Hangasojan ”melkein vakiasukkaan” mökillä.

Sen jälkeen, jotain liikuntaa saadaksemma lähdettiin Esikoisen kanssa keilaamaan; meille se maistuu ja kun nyt kerran täällä sellainen mahdollisuus on! Ja sitten tänään yritin kovasti käyttää ”Anna-lapsen-voittaa” -korttia selittääkseni kertakaikkisen surkean suoritukseni, mutta selitys ei oikein mennyt läpi, vaan tyär lakonisesti vain ilmoitti olevansa parempi.

Monikaan Saariselän ravintoloista tai ruokapaikoista ei nyt ole auki, mutta Tunturihotellin Pirtti sentään. Sinne siis syömään pizzaa, salaattia ja siikaa. Kelpo ruoka oli. Sen jälkeen Pehtoori lähti viemään lapsen Ivalon kentälle, paluu Helsinkiin edessä, ja minä jäin – vaihteeksi – kuvailemaan Saariselän kappelia. Nyt iltakuvia. Läksyjä, läksyjä… 🙂

Samalla kuva Saariselän autiolta raitilta lokakuun sunnuntai-iltana.

Saariselkä lokakuussa

Vähän on paljon!

Päivän patikka valikoitui siten, että Emmaljungat kulkisivat mukana. Siis ei huiputuksia, ei rakkaa. Siispä Prospektorin kierros. Keskipäivällä paistoi aurinkokin.

Jäässä on vedet. Ilma raikas, kuulas, hyvä kävellä ja hengittää.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Prospektorin lenkillä_

Prospektorin lenkillä_-2

Parituntisen jälkeen muut palasivat mökille, minä lähdin kuvailemaan Pyhän Paavalin Kappelia. Saariselän pikkuisen kirkon olen valinnut yhden kuvaustehtäväni kohteeksi. Huomenna pitäisi vielä iltakuvat käydä ottamassa. Kunhan saan kotona kuvat valmiiksi, laittelen tännekin.

Tunturissa tykkäsin tänään kuvailla naavoja. Jäisiä, huurteisia naavoja. Kauniita olivat vastavalossa.

Prospektorin lenkillä_-3

Prospektorin lenkillä_-4

Ja sitten, ensinnäkin mökkireissun pakollinen porokuva. Tällä kertaa albino.

Prospektorin lenkillä_-5

Ja toinen ”albino” on tämä nuorenparin pikkukoiria Unski.

Prospektorin lenkillä_-6

Tämä ”Nahka” ei ole tykännyt patikoinnista koskaan, eikä tänäänkään erityisellä riemulla mukana kulkenut. Kulki kuitenkin. Ja tällä kertaa Unski on ainoa koiruus, joka nuorilla on mukana: Maisa ja Piina jäivät kotiin. Oulussa talonvahtina ovat nuorten ystävän kanssa. Mistä Juniori ja Miniä ovat olleet kovin iloisia; ovat lomalla kahdesta saksanpaimenkoirasta.

Ei patikkapoluilla, eikä Saariselän keskustassa juuri ketään. Muutama aasialainen turisti oli aution lomakeskuksen ytimessä, tulivat kadulla vastaan ja kysyivät epätietoisena: ”Where is Saariselkä main city?”  – Main city??? Noh, ei ollut vaikea heitä neuvoa … 😉

Ulkoilun jälkeenkin loma jatkui leppoisasti. Ei mitään ihmeellistä. Ja silti kaikki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lukijakysely on vielä auki; jollet vielä ole vastannut, niin entäs jos klikkailisit nyt? http://www.satokangas.fi/blogi/2015/10/26559/ Laittelen ensi viikolla jotain ”analyysiä” kyselyn vastauksista.

Lokakuisessa Lapissa

Pakkasaamu. Rauhallinen aamu, jolloin kaurapuurokin ehti hautua gourmetruoaksi.

Tyttären kone Helsingistä Ivaloon laskeutui puolelta päivin, ja nuoret lähtivät vastaan. Mie pääsin Aapelin kanssa aamupäiväkävelylle. Menimmä tunturiin, siten kuin mökin pihasta vaunujen kanssa on mahdollista.

Mökkielämää-14

On minullakin ollut elämässä vaihe, jolloin en olisi olla vähemmän kiinnostunut vaunujen pukkaamisesta, mutta kuinka se tänään(kin) tuntui mukavalle. Siellä metsäautoteitä kävellessä oli vaikea kuvitella mitään muuta mukavampaa.

Suoraan Helsingistä … suoraan mökille tuli Esikoinen. Takkamakkaraa, savupororieskaa, mustikkapullakahveja lounaaksi, ja sitten oli taas Aapelin päikkäreiden aika. Lähdimme porukalla tunturiin, ihan uutta haastetta nousuihin kun pukkaa Emmaljungia edellä. 😉 Pilveen oli mennyt, pakkasrajoilla ollaan, ja kovin kauniilta näytti lumeton lokakuinen Lapin maisema.

Klikkaa kuvat isommiksi.

Lammen jää-8

Noista huurteisista koivuista tuli ihan väistämättä mieleen Pirkko Liinamaan hiukset.

Mökkielämää-9-2

Läheltä katsoen talvi on jo lähellä.

Mökkielämää-2-2

Neljäksi oli varattu kaksi rataa Saariselän uudesta keilahallista, joten sinne suoraan pikkupatikalta! Siinä se on avattuna: Kuukkelin takana, Petronellan naapurissa. Perhekeilaus, mikä tarkoitti, että myös Aapeli oli mukana. Eikä mitään ongelmaa, poika seurasi hohtokeilausvaloja ja tuntui nauttivan happiningistä. Olipa taas kerran mukava keilata, tänään en ehkä ollut ihan pro 😉 , mutta mukavaa oli.

Paluu mökille. Tiedättekö, miltä tuntuu, kun teet ruokaa mökkikeittiössä, nuoripari on saunassa, tyär kuuntelee musiikkia veljensä vauvan kanssa, mies laittelee takkatulta, ulkona on pimenevä ilta, pöydillä on kynttilöitä ja uunista leviää valkosipulisen porolasagnen tuoksu, samalla kun avaat punaviiniä, jonka tyär on työmatkaltaan Tallinnaan ostanut ja tuliaiseksi tänne tuonut. Liki imelän idylliseltä kuulostaa? – Ihan sama, mutta hyvältä tuntui. 😉 Että nuo pennut tänne meidän kanssa tulevat…

Emmaljunga-patikka ;)

Tänään se on tehty. Ensimmäinen lastenvaunupatikka. No, ehkä vain kävely, mutta kiertelimmepä Saariselän raitilla ristiin rastiin. Asfalttipatikointia siis.

Mökkielämää-10

Saariselkä beach.

Sielläkään ei ruuhkaa.

Mökkielämää-2

Lampi jäässä.

Mökkielämää-3

Matkalla löytyi vielä lähde, joka pulppusi.

Lähtiessä satoi, mutta emme antaneet sen lannistaa. Ja alkuiltapäivällä mökin pihaan palatessa jo paistoi, – eihän se aurinko täällä enää kovin korkealla käy.

Mökkielämää-6

Valon ja värien kauneus.

Mökkielämää-4

Notskille tietysti.

Mökkielämää-5

Mökkielämää-7

Aapelilla uni jatkui …

Mökkielämää

Kokenut patikoijahan poika jo on; tasan vuosi sitten äitinsä mukana Mallorcan patikkapoluilla päivät pitkät.

Rantasaunan jälkeen hirvipataa: nuorilla oli paistipala mukana, ja minulla oli Erjan vinkkaama resepti. Voinpa suositella. Tein liedellä, ja sienet jätin pois, Miniälle kun eivät maistu. Mutta hyvää tuli. Ja viiniksi avasimme ystävien pääsiäisenä tuoman Montepulcianon punaviinin.Hieman epäilin, että voisi olla vielä kypsyttämistä vaativa, kuten montepulcianolaiset usein ovat, vaativat monta, monta vuotta pehmentyäkseen, mutta tämäpä oli jo valmis. Pehmeä, täyteläinen, voimallinen silti. Ja sopi mitä mainioimmin hirven seuraan.

Mökkielämää-11

Nyt me vain olemme. Raukeina kuunnellaan Yölintua, katsellaan telkkaria, kuunnellaan Aapelin juttuja, suunnitellaan huomista patikkaa, ehkä vielä pelaamme jotain, luetaan. Levollista on.

Mökin takkatulen ääreen

Sateiseen aamuun heräsimme. Kun kahdeksalta pääsimme tien päälle, oli kurjahko keli, Kemiin asti kovasti liikennettä, rekkoja. Sitten hiljeni. Pohjoisempana tuntui kuin oltaisiin ydinsodan jälkeisessä maisemassa ajeltu: sumua, selkenemätöntä, ei liikennettä, pienissä kylissäkään ei ketään raitilla, radion kuuluvuus rajallista.

Napapiirillä halusin käydä Joulupukin Pajakylässä; etsin monen monista matkamuisto-joulu-putiikeista Aapelille tonttulakkia, mutta eipä sellaista koko kompleksista löytynyt. Enemmänkin sellaisia työpaikkojen karaoke-bile-hile-pikkujouluihin sopivia aikuisten punaisia, bling-bling-pipoja. Alkava joulufiiilis kyllä tyssäsi niihin.

Sodankylässä kaupassa, ja sitten kaikkinensa matka meni nopeasti, onneksi vielä kesärajoitukset, eikä sitä räntää, jota aamulla oli satanut.

Kertaakaan koko matkalla ei tullut tarvetta ottaa kameraa esille. Ei edes mitään ylivertaista ankeutta kuvattavaksi. Ihan vain tavallista harmaata. Mielelläni suosittelen Lappiin matkaamista, mutta ehkä juuri tämä lokakuun loppu on se aika, jolloin tänne ei ainakaan eka kerralla kannata hakeutua. Meille tietysti syynä ”syysloma”, – nyt kun minulla ei enää sellaista ole, niin perheessä jollakin muulla on. Kun iltapäivällä ”rantauduimme” mökille, se tapahtui poikkeuksellisen helposti; täällä oli jo pikkuperhe. Juniori, Miniä ja Aapeli olivat tulleet jo eilen. Syyslomalla oleva insinööriopiskelija täällä, siksi mekin. Ja sitten vielä tyärkin tänne viikonloppuna saadaan. Mitä sitä meitsi paljon enempää vois toivoa. 🙂

Aapeli on eka kertaa mökillä. Nuorempana kuin aikoinaan isänsä tai tätinsä, joiden eka mökkireissut olivat vasta 8 – 9 kuukauden iässä. Ja pikkuisesta huolimatta nuoripari laittoi tänään ruoan; pääsimme lohipastalle, salaatille ja pullalle. Kyllä kelpasi.

Eipä sitten oikeasti ulos houkuttanut lähteä, muutama lyhty pihaan ja sitten takkatulen ääreen. Siinäpä me Aapelin kanssa tykkäsimme olla.

Takkatulella_-4

Takkatulella_-3

Takkatulella_

Ex libris – minullakin on

Exlibris RS

Koilliskairan luontokeskuksessa oli exlibris-näyttely elokuussa 2012. Aiheena oli ”Lappi suomalaisissa exlibriksissä”, mikä tietysti kiinnosti minua, meitä molempiakin. Tutustuimme näyttelyyn, ja tietysti kuvasinkin joitakin.

exlibris-9Tänään  – taas – Kekkos-tutkimusta lueskellessa muistin tuon näyttelyn ja nimenomaan muistin, että siellä oli myös UKK:n ex libris. Pitipä siis hakea kuvistani…

Vastavirtaan Kemijokea?

Kuten näyttelyn teksteissä luki: ”Kun Lapin ystävä hankkii itselleen exlibriksen ja haluaa siihen kuvattavaksi jotain juuri Lapista, niin samalla hän sisällyttää siihen siis harrastuksensa lisäksi tärkeän osan persoonallisuuttaan”. Tämähän tietysti pätee muidenkin aiheiden kohdalla.

Kekkosella varmasti oli useampiakin exlibriksiä, mutta mielenkiintoista on, että juuri vuonna 1961 Erkki Tanttu teki hänelle tällaisen.

Koilliskairan näyttelyn oli koonnut Erkki I. Tuominen, jonka oma Lappi-aiheinen exlibris alla ja joka on Exlibrisyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa, että ”parhaimmillaan exlibris on pienikokoinen taideteos, johon kuvataiteen keinoin on muotoiltu kertomus omistajastaan”.

Minun mielestäni oma exlibrikseni on juuri sellainen. Sen on tehnyt oululainen Mirjam Kinos, jonka 100-vuotismuistojuhlaa on vietetty tänä vuonna ja jonka töistä oli näyttely Oulussa kesäkuussa, mutta jonka onnistuin missaamaan. Kinoksella oli yli 10 000 exlibriksen kokoelma ja hän itse teki yli 300. Yksi niistä on minun. Omani sain vuonna 1988; äitini antoi minulle sen valmistujaislahjaksi, sitten kun oli hoksannut että valmistuin 😉 . Se, että exlibris valmistui vasta viisi vuotta valmistumiseni jälkeen, johtui myös sekä minusta että taiteilijasta.

Juttu meni nimittäin niin, että minun piti soittaa Kinokselle ja kertoa hänelle, mitä harrastan, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, ja minkä tyylisen exlibriksen haluaisin. Minulla kesti kauan ennen kuin sain päätetyksi, mitä sanoisin, mitä halusin ja sitten vielä ennen kuin rohkaistuin soittamaan. Hän oli kuitenkin oikein mukava, juttelimme pitkään, ja ei olisi kyllä kannattanut aristella soittamista. Mutta sitten taas Kinoksella meni aika kauan ennen kuin ehti tuon tehdä.

Mutta se on minusta hyvin onnistunut: siinä on niitä elementtejä, joista hänelle kerroin. Siinä on vankkuri (vankkuriteltassa asuen olimme Pehtoorin kanssa tehneet neljä pitkää Euroopan reissua), siinä on historiaa, siinä on vieraita kaupunkeja, uusia kohteita, matkalla oloa, siinä on Pehtoori, se on sininen, siinä on kirjoja, ja vaikka mennään eteenpäin, katsotaan taaksepäin (se historia!), vankkuri ei kulje tasaisella, vaan ylös ja taas alas… Myötä- ja vastamäkiä on.

Liimaan exlibrikseni aina uusiin kirjoihini, se kertoo, että kirja on minun (mikä on ollut oikein hyvä siksikin kun yliopistolla lainailin opiskelijoille kirjojani varsin hövelisti), että se on ”yksi kirjoistani”, – ex libris. Nyt kun viimeksi keväällä pistin kymmeniä kirjoja jakoon ja kiertoon, jätin exlibrikset paikalleen, joskus olen niitä repinyt poiskin,  – en tiedä miksi.

Minun exlibriksessäni ei ole Lappia, eikä Italiaa, eikä kameraa, vaikka ne kaikki kuuluivat elämääni jo tuolloin, –  vai onko sittenkin? Onhan se noissa kirjoissa, jotka vankkurin takalautaan laitetussa kotelossa keikkuvat mukana. Exlibriksessäni ei ole lapsia? –  Onhan nekin kun me kerran ollaan kaksin tuolla kyydissä. 🙂

 

exlibris-7 exlibris-6

exlibris-4    exlibris-5

Hajamietteitä kaamoksen kynnyksellä

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Onkin tässä aie piakkoin ”käydä korpehen”.

2

Mikä se tässä suomalaisessa melankoliassa, mielenmaisemassa, kansanluonteessa, vuosisataisessa mentaliteetissa, oikein on? Tuo, mistä Leino jo sata vuotta sitten kirjoitti? Tiesittekö muuten, että Leinon ensimmäinen vaimo oli liki kaimani ja että tästä erottuaan Leino lähti Roomaan. Oli siellä aika kauan.

Minäkin haluaisin lähteä Roomaan, tai jonnekin muualle, joulutoreille, vaikka Keski-Eurooppaan, ehkä Salzburgiin. Mutta ei me tänä(kään) vuonna mennä joulutoreille, kun minulla on sitä koulua (olen tässä monta tuntia lueskellut noita opuksia, oi, miten mielenkiintoista, uusia asioita) ja kun me lähdemme vaihteeksi muuttopuuhiin Helsinkiin, mennään Helsinkiin toreille ;), ainakin yhden torin läheisyyteen [kerron kyllä sitten]. Mutta sitä ennen siis käymme pohjoisen mökillä. Pimeästä Oulusta vielä pimeämpään Lappiin.

Minua ei tämä edessä oleva pimeä ahdista, ei ainakaan ennen ole ahdistanut. Päinvastoin marraskuu ja tammikuu ovat olleet oikein hyviä työntekokuukausia, aikaansaapia. Laskeutuva pimeys on kummasti rauhoittanut. Ei masentanut. Eikä ahdistanut. Rauhoittanut on se.

Paitsi kaksi vuotta sitten kun tyär juuri tähän aikaan lähti Meksikoon, ”ainakin joksikin aikaa sinne menen, ainakin asumaan sinne” – silloin ahisti. Paljon. Vaikka aikuinenhan tuo lapsi jo silloinkin oli. En tiedä, olisiko auttanut, jos ei olisi ollut pimeä talvi tulossa. En tiedä, mutta se on nyt ohi.

Tiedättekös, tuossa taas noita kuvatiedostojani selatessa, hoksasin, että muutama hassu viikko, niin on jo joulukalenterin aika. Sellaisenkin aion taas tänne Temmattuun tehdä.

Tänään jo hautausmaalla yhden kuvan sitä varten otinkin. Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo 11 vuotta isän kuolemasta. Ja tänään, juuri tänään on 39 vuotta siitä, kun oltiin Pehtoorin kanssa eka kertaa treffeillä. Virallisesti treffeillä, vaikka oltiin kyllä jo koko edeltävä kesä ”hengailtu” kimpassa. Hassua, että siitäkin on niin kauan, vaikka ollaan näin nuoria vielä.

2-2

Mitenkö juhlistamme tätä vuosipäivää? Päivällä kontattiin molemmat olohuoneen lattialla kun Aapeli oli käymässä, sitten söimme oikein hyvää broiler-pataa (kiitos ohjeesta Satu! Sen verran säädin, että tarjosin nuudeleiden kanssa, ja sitten kun ei ollut jääkaapissa ranskankermaa, eikä smetanaa, niin tein turkkilaisesta jukurtista ja valkosipulista sekoituksen, joka sopikin, mitä mainioimmin mausteisen sosiin oheen.)

PS. erityisesti oululaiset, erityisesti yhtä nuoret kun me Pehtoorin kanssa, käykäähän katselemassa Kalevan kuvagalleria! Kylläpä tulee opiskeluajat mieleen. 😉

 

Pikkuserkukset kastajaisissa

Olivian kastajaiset_-5

Tänään on ollut kastejuhlapäivä.

Olimme Muhoksella kun meidän kummityttömme kuopuksen kastajaisia vietettiin.

Pehtoorin sisarentyttären perheeseen syntyi elokuun lopussa kaksivuotiaalle isoveljelle sisar, ja meidän Juniori ja Miniä olivat tänään kummeina, joten minä sain sylitellä Tahvoa. (Aapeli taitaa olla pojalle parempi ”bloginimikin”, sillä me häntä nykyisin aika usein kutsumme ”oikeassakin elämässä”).

Muuten meillä Aapelin kanssa meni ihan hyvin, mutta virret ja yhteen ääneen luetut rukoukset eivät olleet meidän viisikuisen pikkuisen mieleen. Ehkä hieman tottumattomuuttakin … 😉 No, ääntä riitti juhlassa muutenkin.

Minä en edes kuvannut juhlassa, koska sain olla Aapelin kanssa, mutta Pehtoori hanskasi homman.

Olivian kastajaiset_-3

Nuoripari lupasi, että saan laittaa tämän kuvan: siitä vähän näkyy, mitä mieltä Aapeli on kun äitinsä sylittelee pikkuserkkua! Ja kuvanoton jälkeen kyllä teki selväksi, että moinen ei oikein käy. 😉

Näitä serkkuuksia ja pikkuserkkuuksia katsellessa mietin, että minä en taida tuntea yhtäkään pikkuserkkuani. Kun molempien vanhempieni suvut ovat Etelä-Suomessa ei juuri koskaan ole tullut tavatuksi edes serkkuja. Lapsuudessa ja varhaisina nuoruusvuosina kerran vuodessa käytiin sukuloimassa, milloin Tavastilassa ja Kotkassa, milloin Helsingissä, milloin Turussa ja Perniössä, joskus harvoin muualla, Imatralla ja Tukholmassa vain muutaman kerran.

No tänään nämä kaksi pikkuserkusta tapasivat,- mukavat kastajaiset olivat.

Lukijakysely 2015 – ja vastaus haasteeseen

Ensiksi vastaukseni haasteeseen, jonka tässä viikolla sain. ”Kotihengetär”? No minusta ei hengetärtä saa tekemälläkään, mutta kyllähän osa kysymyksistä minua hyvin läheltä liippaa… Siispä rohkeasti vastaamaan.

Mitä reseptiä et uskaltaisi kokeilla: 
Jotain suffleeta tai siis kohokasta, joka pitäisi tarjota illallisilla. Tai jotain hienoa kakkua, jossa kakku on ”myös päältä kaunis”. (esim. hääkakku)

Onnistuu-aina-reseptisi:
Vaikkapa poro-lasagne ja italialainen suklaakakku. Ne olen tehnyt niin monta kertaa, että eivät petä. Ja molemmat ovat erinomaisia. Viikon paras syömäni ateria oli tänään kaksistaan nautittu kala-kampasimpukkapäivällinen. Kampasimpukat

Taloustyö, josta oikeasti tykkään: 
No ruuanlaitto! Vaan onko se taloustyö? Entäs pöydän kattaminen? Siitä tykkään kovasti. 😉

1-9

Taloustyö, mitä vältän viimeiseen asti:
Ikkunoiden pesu. Mutta olen selvinnyt siitä
a) avioitumalla miehen kanssa, joka tekee sitä usein pyytämättä, liki mielellään,
b) koska tytär teki sitä työkseen lukiovuosina, ja sain aika helposti ja edullisesti palkatuksi hänet (lapsityövoima rulettaa!) pesemään ikkunoita
c) jos plan  a) tai b) ei onnistu, niin olen voinut ulkoistaa homman; meillä on tarvittaessa maailman paras siivooja käytettävissä.

Hyvät tapani:
Koetan  järjestellä asiat tapahtumaan ajoissa, ajallaan, siten että kaikki sujuisi, hoituisi, tulisi tehdyksi. Sellainen suorittajahan minä. Se ei kyllä ole pelkästään hyvä tapa. 😉

Huonot tapani: Kun alan järjestelemään jotain suurta (esim. kalaasit) niin silloin ei ole mitään määrää ajalla, työn määrällä, kustannuksilla, joka hommaan kuluu. Aina teen liikaa, liian paljon, liian kauan, liian paljon rahaa käyttäen, liian sotkuisesti, liian … kaikkea. Muttaku. Muttaku minä innostun.

Kekkerit pelastava niksini: Samppanjaa ja vaahtokarkkeja! Kun tarjotaan hyvää, ollaan juhlatuulella ja kuunnellaan kaikkia, otetaan kaikki huomioon, niin mikään ei voi mennä pieleen. Tai voi, mutta ainakin on yritetty tehdä hyvät pilheet.

Kampasimpukat-6

Ärsyttävä etikettivirhe:
Toisten jättäminen huomiotta, välittämättömyys, välinpitämättömyys. Jos ei ota toisia huomioon, niin myöhästyy, ei muista kiittää, on suuna päänä äänessä, nonsaleeraa tehdyn työn, ei arvosta muita ja siten kaikki menee mönkään. Ehkä se on enemmänkin kuin vain etikettivirhe.

Mottoni:
Yritän parhaani, enempää ei voida vaatia.    

Kampasimpukat-5

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~  

No niin, nyt minä olen vastannut. Ajattelin, että olisiko nyt teidän, hyvät blogiystävät, vuoro vastailla. 

Kampasimpukat-2

Pitkään aikaan en ole tehnyt lukijakyselyä. Nyt kun blogissa kävijöiden lukumäärä on tässä alkusyksystä ollut hivenen laskussa,

[Klikkaamalla taulukko suurenee]

Blogitilasto 10_2015

on minun tutkiskeltava, mistä moinen johtuu? 🙂 Tai no sanotaanko niin, että minua kuitenkin vähän kiinnostaa, millaisia kävijöitä Tuulestatemmatussa on. Viimeksi näin laajan kyselyn olen tehnyt viisi vuotta sitten. Joten korkea aika uusia se. Klikkailethan vastauksesi…     

 

 

Kiitokset!

Kampasimpukat-3

Tingitään mistä tingitään, muttei hyvin syömisestä

Vapaaherrattaren (joksi välillä mielelläni itseäni nykyään tituleeraan, heh! 😉 ) perjantai on ollut mieluinen: pitkien unien jälkeen herääminen lähempänä työtätekevän kansan työhön rientämistä kuin aamuyön ylikierrosten ylösnousuun pakottamaa sudenhetkeä. Puolikahdeksan on ideaali heräämisen hetki, harvoin siihen ylletään, mutta tänään kuitenkin.

Aamu aurinkoinen, joten ei mitään syytä välttää aamulenkkiä. Silti tein sen, – jätin väliin. Eikä edes kovin huono omatunto, … hiljalleen opin.

Kaupungilla luuhailin pari tuntia, kaikkea tarpeellista hankin, ja sitten tuli ihan mahdottoman hyvä mieli, kun löysin jotain lahjaksi, yllätyslahjaksi, äidille vietävää. Toivottavasti kelpaavat, sopivat.

Ja ostin ruokaa. Paljon ruokaa. Sallin sen, sillä nyt on alkamassa syyslomaviikko, mikä entisessä elämässäni tarkoitti aina hyvin syömistä, joko kotona tai maailmalla, ja ei ole mitään syytä, miksi moisesta tavasta luovuttaisiin. Viikolla 43 syödään hyvin; mökkieloa nuorten kanssa on tiedossa, joten siksikin einettä vähän runsaammin hankin, ja tänään jo kaksin aloitimme ”lomasyömisen”.

Viime viikolla huhuilin täällä blogissa pataruokien perään ja systeri vinkkasi tämmöisen: lohi-katkarapu-pata. Sitä siis tänään. Pikkuisen piti taas päästä päsmäröimään ohjeen kanssa. Muuten noudattelin aika tarkasti, mutta saadakseni ruokaan vähän potkua, ytyä, lisäsin lopuksi shirachaa.

Lähtökohta oli tämä:

AiATwETa2GTgSx3wCP4LoPiMUpPM28YVBPudKQd2HrBG

Valmistusaineet

2  dlkuivaa valkoviiniä
1  rkllimetti- tai sitruunamehua
2kaffirlimetinlehteä
500  gkirjolohifileetä
ripaussuolaa
pala (150 g)purjoa
1   (75 g)suolakurkku
1  prk  (200 g)Viola® kylmäsavulohi tuorejuustoa
1  tlsokeria
mustapippuria myllystä
1  pussi  (180 – 200 g)katkarapuja (pakaste)
1  dltuoretta tilliä

1-6Valmistusohje

Mittaa kattilaan valkoviini, sitrusmehu ja kaffirlimetinlehdet. Keitä hiljaa poreillen 10 min.
Paloittele sillä aikaa ruodoton ja nahaton lohifilee reiluhkoiksi paloiksi. Ripottele palojen päälle hieman suolaa.
Viipaloi puhdistettu purjo. Leikkaa suolakurkku suikaleiksi.
Lisää tuorejuusto, purjo, suolakurkku, sokeri ja mustapippuri kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi.
Lisää kalapalat. Kuumenna hiljaa poreillen kannen alla 3 – 5 min, kunnes ne ovat kypsyneet.
Lisää katkaravut ja hienonnettu tilli. Kuumenna – älä enää keitä.

Ja se, missä muutin ohjetta, oli tuo chilisoosin lisääminen ja se, että käytin ”oikeaa” lohta ja vaihdoin kylmäsavulohijuuston rapujuustoksi. Tätä voi varmasti varioida jokainen makunsa mukaan. Varmasti Ruohosipuli – Creme Bonjour on tässä myös mitä oivallisin vaihtoehto.

Lohi-katkarapupata-3

Ja viini tämän kanssa? Löytyipä Alkon hyllystä Greco di Trufo. Ei ole usein ollut Suomessa tätä myynnissä, mutta olipa ilo, että nyt oli. Sattuipa olemaan oikein hyvä kumppani tälle ruoalle.

Lohi-katkarapupata-4

Se on perjantai.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, Ligurian patikkaviikon kuvasivusto on vihdoin valmis. Nauti hetki auringosta ja maisemista, Italiasta ja ruoasta. Monta sataa kuvaa, joukossa muutama oikeastikin hyvä:

Kuvien ja menneen maailmoissa vieläkin

Heti alkuun tiedoksi, että Ligurian matkakuvasivuista on nyt valmiina 6/8. Huomenna vielä vähän hiomista ja kaksi viimeistä ja se on sitten siinä. LIGURIAN MATKASIVUILLE, KLIKS

Muutoin päivä lenkkeillessä, lukiessa, pientä siivousta tehden, Linnanmaalla käyden. Pientä elämää, suuria suunnitellen. Pehtoori on reissun jälkeen hoidellut puutarhan talvikuntoon, minunkin vähäiset osuuteni pihahommista tehnyt, ja polttopuut talven varalle on liiterissä, autoissa talvirenkaat, puutarhakalusteet pakattu varastoon ja vaikken minä ole töissäkään, niin moisiin touhuihin en ole ehtinyt mukaan. Ehkä sitten ensi syksynä. 😉

1-3

Noita viime sunnuntain Hailuoto-kuvia vielä perkailin, … jo siellä lauttarannassa mietittiin, että mistä johtuu, mistä oli seurausta, että rantaviivalla oli paljon valkoisia sulkia ja höyheniäkin. Kauempana merellä oli aika paljon joutsenia, joten lähteekö niiltä näin syksyllä sulkia?

1-5

 

 

 

 

Enimmäkseen hyvä päivä tänään

Jos kesä olikin säiltään aika surkea, niin syksy on sitten ollut sitäkin kauniimpi. Tänäänkin ihan huippupäivä. Ulkoilu jäi kuitenkin aika vähiin, sillä

… aamupäivällä lueskelin tohtoriopiskelijan väikkärikässäriä, – sen verran minulla vielä yliopistohommia, että palautetta ja ohjausta aina välillä olen lupautunut antamaan. Kekkosesta on nyt useampi sata sivua juttua luettavana.

… iltapäiväksi menin SPR:lle verenluovutukseen, – olenhan kovan koulun kautta oppinut, että ennen matkaa ei kannata mennä ja että silloin kun minun hammasrempoissani on tauko, niin silloin on hyvä aika mennä. Ja nyt kun muutenkin on aikaa, ajattelin, että tänään on hyvä päivä sille, sillä edellisestä on hyvinkin se vaaditut kolme kuukautta kulunut.

Eikä se taaskaan minulla mennyt niin kuin Strömsössä: useimmiten ei mene. Milloin syynä on ollut niin pitkät jonot, että ennen kuin olen päässyt luovuttamaan, on pitänyt lähteä, koska auton parkkiaika on ollut loppumassa [tänään ajoinkin uuteen uljaaseen Kivisydämeen, ettei ollut sitäkään vaaraa], milloin minulta on ”suonet paenneet” siten, että neulaa ei saada paikalleen vaikka on pistelty molemmat kyynärtaipeet niin, että ovat olleet mustelmilla monta päivää (pojallekin oli käynyt viimeksi noin), milloin hammasrempat sittenkin ovat olleet liian lähellä, milloin toimiston väellä onkin ollut joku kampanja jossain maakunnassa ja toimisto on ollut kiinni, milloin pumppaus tai virtaus on ollut niin heikkoa, että 12 minuutissa ei puolta litraa ole lirunut. Ja kerran kun töissä oli verenluovutuspäivä, houkuttelin mukaani yhden (mies)kollegan, ensikertalaisen, yritin vakuuttaa hänet asian tärkeydestä ja siitä, kuinka siitä tulee itsellekin hyvä mieli, ja tämä onneton pyörtyi luovutuksessa, ja oli huonovointinen pitkän aikaa. Eikä sitten – varsin ymmärrettävistä syistä – ryhtynyt vakiluovuttajaksi.

Mutta aina minä yritän. Niin tänäänkin. Ja pääsin jo hemoglobiinin mittaukseen ja esitietojen tarkastukseen. Lanketissa olikin uusi kohta: Oletko ollut viimeisen puolen vuoden aikana Pohjoismaiden ulkopuolella? – Ruksitin, että olen. Ja sitten veripalvelun ihminen kyselee, että missäs olet käynyt? – No ihan vaan Italiassa oltiin viikko patikoimassa. – Jaa, ja missähän päin Italiaa? Kun kerroin, minulle näytettiin kartta, jossa suunnilleen kaikki itäisen Välimeren alueen maat oli merkitty punaisella: Länsi-Niilin virus! Nevö hööd. Mutta kuukauden karanteeni on noilla alueilla reissaamisen jälkeen. Eipä siis onnistunut tänäänkään.

Mutta heijastimen sieltä sain. Verenluovutuksen yhteydessähän saa aina jonkun pienen lahjan; kynän, muistivihon, superpallon, pullonsulkijan, – tai vaikka heijastimen. Siitäpä tulikin mieleeni, että pistäkääpä ihmiset heijastimia takkeihin ja reppuihin! Itselle ja lapsille, puolisolle ja vanhemmille. Ja pyöriin valot! Olipas tuossa äsken kotiin ajellessa taas paljon pimeitä liikkuja. Ei ole turvallista se, ei.

No mutta. Kun en kerran päässyt verenluovutukseen, minulla oli tunteroinen luppoaikaa ennen kuin systerin tapaisin: leffaan, höpöttelemään ja syömään oli sovittu menevämme. Mentiin ja olipa mukava. Leffa, ruoka ja seura olivat mitä mainioimpia kaikki.

Luppotunnin käytin kierrellen keskustassa. Kaunista oli.

Aitat

Kävin minusta aina niin kauniita ranta-aittoja kuvailemassa, ja sitten otin vähän erilaisenkin kuvan. Aitoista heijastui veteen kauniisti…

Aitat-2

ja tätä ottaessa yhtäkkiä rupesi hymyilyttämään,… muistin, kuinka yksi tuttu, hänkin innokas valokuvauksen harrastaja, joka on jonkun aikaa tätä blogiani seurannut, lähetti minulle onnittelut VAT-koulutukseen pääsystä ja totesi, että

Tästä edespäin tuo blogisivustosi sitten täyttyykin pelkistä ns. taidekuvista. Ensimmäiseksi kuvista katoaa värit ja pian kukaan (muu) ei tiedä mitä kuvat esittävät. 😀

Näinkö pian tässä näin kävi? 😀

Jotta kuvani vielä esittäisivät jotain, otin kuvia myös Oulun uudesta Kivisydämestä. Hieno se on. Ja ilolla aion sitä käyttää, kun se kerran nyt on tehty!

Kivisydän-2

Kivisydän

Kivisydän-5

Kivisydän-8

Kivisydän-7

 

Matkapäiväkirjaa työstäen

Koskapa iso osa päivän koneellaistumiskiintiöstä (ja enemmänkin) on mennyt Ligurian matkapäiväkirjan editoinnissa ja kuvasivuston työstämisessä, niin blogille ei nyt enää jää aikaa, eikä voimia… siispä, hyvät blogivieraat, lähtekää Ligurian matkan alkutaipaleelle ja klikkautukaa LIGURIA – vaellusviikko Italiassa 2015 sivustolle. Alkumatka on jo kuvitettu, ja uutta juttuakin siellä on.

CORNIGLIA

Loppuviikko tulee varmastikin aika nopeasti, nyt kun pohjat on tehty ja kuvat muokattu. Kunhan vain teen ”taiton” tässä joku päivä.

Blogiteksteistäni olen koonnut [hieman epätyydyttävän] pdf:n:
http://www.satokangas.fi/Matka/Liguria/Liguria%20-%20vaellusviikko%202015.pdf

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sen verran on kyllä sanottava valokuvausasioista vielä, että tänään sitten – vihdoin – kalibroin tämän tietokoneeni näytön; ei ihme, että omat kuvani näyttävät painettuina ja toisilla koneilla ja tableteilla aika usein liian tummilta. Kyllä oli näyttöasetukset sen verran retuperällä. Mutta nyt maailma on kirkastunut! Toivottavasti.

Sumussa kävellen

Aamusta iltaan kävellen ja kuvaillen.

Toki sekä aamulla ja illalla sekä kuvailu että kävely olivat osa muuta toimintaa. Ja siinä välissä kaikenmoista muuta.

Kryptistä? No joo, mutta siis: aamulla oli ihan mieletön sumu, ja sehän on kuvauksellista se. Ja ajattelin että se olisi just hyvä kun meillä on vattilaisten (valokuvauksen ammattitutkintoon valmistavassa koulutuksessa olevien) viikkohaasteessa aiheena musta-valkokuva. Viime viikolla oli syksy, kuten ehkä viime viikon postauksistanikin on pääteltävissä.

Tänään siin kameran ja jalustan kanssa ajoissa liikkeelle.

Tässä ihan ensimmäiseksi kuitenkin yksi värikuva alkuun:

Aamusumussa-6

Klikkaahan kuva isommaksi, niin näet, että kuva on kuin onkin värikuva. Enkä ole photarilla värejä haalistellut, vaan Pikisaaren silta oli sumussa noin harmaa. Todellinen ”Sumujen silta”.

Ja sitten kuvasin mv-kuvia. Viikkohaasteeseen laitetaan vain yksi kuva. Jollen parempaan tässä viikon kuluessa pysty, niin laittanen tämän:

Aamusumussa-7

Tässä sama vielä vähän muokattuna.

Aamusumussa-7 kopio

Koskelantien varrelta myös muutamia otoksia, mutta ei ne oikein ole sellaisia kuin haluaisin. Mutta silti, hyvä kun on tämmöinenkin haaste: muistuttaa, että kannattaisi kuvailla mv-otoksia useammankin. Harjoitella pitää. Tätäkin.

Aamusumussa-3

Aamusumussa-5

Illaksi sumu hälveni, ja me kävelimme kylään. Eihän sitä nykyisin paljon kyläillä, arkena varsinkaan, mutta tänään kävelimme pienimuotoisiin tupareihin. Asuntoon jossa olemme olleet ennenkin tupareissa. 😉

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Hailuodossa

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Hailuodossa-4

Hailuodossa-5

Hailuodossa-3

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa-12

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Hailuodossa-6

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Hailuodossa-7

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Hailuodossa-2

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Hailuodossa-8

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Hailuodossa-11

Syksyllä syödään pataruokia

Kädentaito-messut, aika hyvä ilma, vapaa lauantai [milloin viimeksi on oltu lauantai kotona?], ei pakollisia menoja, – ja mitä minä teen? – Olen päivän kotona. Koko päivän sisällä. Lueskelin, opiskelin, Liguria-kuvia työstin, valikoin, tein kotitöitä ja sitten ruokaa vähän isommasti.

Ja se tuntui oikein hyvälle.

Keskiviikkona palatessa Rokuan retkeltä, kävimme Muhoksella Viskaalissa ostoksilla ja reilu kilon kimpale paistia odotti työstämistä viikonlopun päivällisruoaksi. Ja välittömästi, väistämättä ensimmäisenä tuli mieleen stifado – kreikkalainen liha-sipulipata. Se oli joskus pari vuosikymmentä sitten meillä ihan vakiosafkaa syksyisin ja talvisin, – tein silloin ja tänään ison annosksen kerralla ja pistin loput annospakkauksissa pakkaseen. Ohje on tuossa ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon”, mutta tänään vähän modistin omaa ohjettani; puolitin öljyn määrän ja osan vedestä korvasin punaviinillä. Lihaliemikin käy varmasti oikein hyvin. Alla siis päivitetty ohje.

Stifado

 

Stifado – kreikkalainen liha-sipuli-pata 

1 kg naudanpaistia
1/2 kkp öljyä
suolaa, pippuria, rosmariinia [yrttipenkissäni vielä ihan hyvinvoivaa vaikka kuinka paljon!]
1 sipuli silputtuna
1 prk tomaattimursketta
1 prk tomaattipuretta
1 laakerinlehti
1 kg pieniä sipuleita
Ainakin neljä valkosipulin kynttä
pari rkl öljyä
persiljaa

Stifado - suu

(Pienempiä olisivat saaneet sipulit olla.)

Leikkaa liha paloiksi, poista kalvot. Ruskista liha öljyssä sipulisilpun kanssa.
Lisää suola, pippuri, rosmariini, tomaattimurske ja -pure, laakerinlehti ja vettä ja/tai lihalientä tai viiniä.
Pane (leivin)uuniin (n. 2½ tuntia).
Kuori pikkusipulit, kuumenna öljy ja lisää sipulit, valkosipuli ja vähän suolaa.
Anna muhia, kunnes sipulit ovat melkein pehmeitä.
Kaada sipulit pataan lihojen sekaan. Anna hautua vielä puolisen tuntia.
Pinnalle persiljaa.

Tänään tarjosin ohra+riisirisoton ja turkkilaisesta jogurtista tehdyn tsatsiki-tyyppisen tahnan ja horiatiki-salaatin sekä maalaisleivän kesä. Lopultakin hyvin helppoa, rustiikkia, ja ihan erinomaisen hyvää pataruokaa, jotka mielestäni kuuluvat nimenomaan syksyyn.

 

Viininä oli eteläafrikkalainen shiraz-sangiovese Fairviewin tilalta, jossa olemme itse asiassa käyneetkin.

 

Viini sopi lihapadalle, ja ajattelen, että se varmasti sopii mennen tullen myös hirvipaistille, jänikselle, porolle,… kaikkinensa vaatii kuitenkin liharuokaa tai juustoja seurakseen.

465677

Jälkkäriksi oli samaisesta, jo liki retrohenkisestä, opuksestani omenapiirakka. Kookosomenapiirakan ohjetta tuunasin siten, että lillutin omenapalaset tilkassa Uuniomenalikööriä, jollaista meillä jostain merkillisestä syystä on kaapissa pullollinen ja joka ei näy siellä kuluvan. Sitä lorauttelin myös piirakan kanssa tarjoamaani kermavaahtoon, pelitti se. 😉

Stifado - suu-3

Leivinuunissa valmistunut stifado oli niin mieluisa [myös syömässä olleen nuorenparin mielestä] kokemus pitkästä aikaa, että päätin tehdä lisää pataruokia, juuri siten, että loput voi pakastaa arjen tarpeisiin. Onko sinulla joku bravuuri? Mikä pataruoka teillä tehdään kerta toisensa jälkeen? – Kerro. Testaan sen ja postailen sitten oman kokemukseni siitä.

Porosipsejä ja paljon muuta hyvää

Huikean kaunis lokaperjantai, jolloin tein pitkän lenkin, aurinko ja tyven vei aina vain eteenpäin.

IllanPikkuvelissä-6suussa junalle: Ylivieskaan lähdettin. Taas. Ravintola pikkuVELIn kutsu oli kuulunut. Matkakokoushan se oli. Kokous ei käynyt rasitteeksi … ja parasta oli tietysti, että pääsimme illastamaan.

Eikä pikkuVELI pettänyt nytkään.

Nyt junassa paluumatkalla. Laittelen huomenissa kuvia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässäpä niitä nyt (la klo 10) olisi:

Neljän ruokalajin (+ ihana kaviaariamunen) illallinen huipentui jälkiruokaan, jossa oli toistakymmentä komponenttia. Suklaakakkua, valkosuklaamoussea, Mimmin jogurttia ja metsämarjaa. … ja tuon kakkupalasen alla vielä lakritsigrumblea! Ihan taivaallisen hyvää.

Pikkuvelissä-6

Keitto paahdetuista luomupunajuurista tarjoittiin kuten nykyisin usein näkee tehtävän:
yrtit ja tässä tapauksessa vuohenjuusto tuodaan ensin lautasella, ja höyryävä keitto kaadetaan sitten päälle.

Pikkuvelissä

Ja kuten tulin eilen ääneen todenneeksi (hyvin asiantuntemattomin sanakääntein): ei ollut mikään lällärisoppa.

Pikkuvelissä-2

Oli syksyistä, täyteläistä keittoa, jossa oli sopivasti särmää.

Pääruokana oli ilokseni kuhaa.

Pikkuvelissä-3

Ja lisukkaista on erikseen mainittava piilossa oleva sipuli. On sipuleita ja on Sipuleita confit. 🙂

Ja pääruoan jälkeen puolukkasorbee ja puolukkamysliä, joka oli ihan tavattoman hyvää.

Pikkuvelissä-4

Postauksen otsikossa on ”porosipsejä”. Paistinkääntäjät kun ovat reissussa niin yömyssyjen kanssa junan ravintolavaunussa ei nautita suolapähkinöitä tai Pringlesejä vaan porosipsejä.

Pikkuvelissä-7

Tällainen pussi löytyi yhden seurueemme jäsenen repusta. Erinomaisia olivat. Laplands hotelleissa näihin pääset tutustumaan; suosittelenpa niitäkin.

Ja pikkuVELIä Ylivieskassa.

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Cucina Italiana_-2

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Cucina Italiana_-3

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Cucina Italiana_-4

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Cucina Italiana_-10

Cucina Italiana_-5

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Cucina Italiana_-6

Cucina Italiana_-7

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

Cucina Italiana_-16

Cucina Italiana_-17

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Cucina Italiana_-18

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Cucina Italiana_-19

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Cucina Italiana_-20

Cucina Italiana_-21

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Cucina Italiana_-25

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Cucina Italiana_-27

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Cucina Italiana_-33

Cucina Italiana_-32

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Cucina Italiana_-35

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

 
Cucina Italiana_-38

Cucina Italiana_-39

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Cucina Italiana_-41

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Cucina Italiana_-42

Cucina Italiana_-44

Cucina Italiana_-45

Cucina Italiana_-43

Yläkuvassa terveiden pöytä. 

Cucina Italiana_-54

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

Cucina Italiana_-60

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Retkipäivä Rokualle

Rokua-22

Tämänhän halusin nähdä. Syvyydenkaivo! Se kuulostaa jotenkin jännittävältä. Näin viitan ja kartassa merkinnän heinäkuisella kesäkuvaretkelläni, kun pienin tovin Rokualla viivähdin, vähän opastuskeskus Supan ympäristössä pyörin. Ajattelin silloin, että tulemmepa Pehtoorin kanssa syksyllä Rokualle sieneen ja samalla käydään tuo jännän kuuloinen paikka katsomassa. Ja onko ehditty? Tuliko sieneen lähdettyä? – No eipä ole saatu aikaiseksi, en muistanut, merkillisen touhukasta on syyskuukin ollut.

Täksi päiväksi sitten oli sovittu, että tehdään päivän patikkareissu Rokualle ja mennään katsomaan, mikä on syvyydenkaivo. Se on suppa.

Rokua-17

Rokua-18

Menimme ja palasimme vähän monimutkaisemmin kuin viitan osoittama kolme kilometriä suuntaansa. Itse asiassa päivän kokonaispituudeksi Pehtoorin aktiivimittari näytti 14 kilometriä. Ja kannattiko ensin ajaa Oulusta Rokualle (about 80 km? – siis tunti), ja sitten kävellä eräskin mäki ylös ja alas jotta näkisi moisen supan. Tässä se nyt on!

Rokua-20

Suo kuin suo.

Ja suunnilleen koko Rokualla ainoa paikka, johon ei paistanut aurinko! Mutta tässäkin päti vanha hyvä viisaus: ”Älä vain varro perille pääsyä, nauti matkalla olosta!” Ja kyllä me nautimmekin.

Rokuan maastot havaitsimme mitä mainioimmiksi patikointiin: polut kurkivat järvien rantamia, läpi kauniiden harmaiden jäkäläkankaiden, suorien, ylväiden mäntyjen katveessa. Aurinko paistoi koko viisituntisen retkemme ajan, oli ihan tyven, eikä muita vaeltajia häiriöksi asti (näimmekö neljä ihmistä poluilla, vai kuusi? – vrt. Cinque Terren ruuhkaiset patikkareitit). Polut olivat tasaisia, ei juurakoita, ei rakkaa, ei irtokiviä tai -soraa vaan pehmeitä, männynneulasten peittämiä polkuja tai kauniita metsäautoteitä.

Klikkaa ihmeessä kuvat isommiksi.

Rokua-23

Rokua-24

Rokua-25

Rokua-26

Rokua-28

Rokua-31

Rokua-46

Rokua-27

Rokua-29

Aamukymmenen jälkeen polulle lähtiessämme oli vielä pakkasta, eikä iltapäivän auringossakaan noussut yli +5 C, mutta oli vaikea uskoa, että on lokakuu. Ja minulle vielä vaikeampaa, että on keskiviikko: vastaanotto- ja koulutusneuvoston kokouspäivä!

Rokua-45

Kun tulimme Saarisen laavulle, oli sopivasti lounasaika ja meillä makkarat ja tulentekovehkeet mukana.

Rokua-36

Rokua-35

Aikamme tulisteltuamme, vaellus jatkui.

Rokua-43

Rokua-33

Rokua-34

Järvien välistä reitti jatkui, jatkui aina vain kauniimpana.

Puolikolmelta istahdimme tyytyväisinä autoon, ja palailimme kotiin. Muhoksella pysähdyimme Viskaalin-tilalla ja puodissa, täksi päiväksi ja viikonlopuksi lihapaketit.

Nyt on raukea olo. Posket punaiset. Mutta ehkäpä minäkin suuntaan vielä tänä iltana kuvaamaan revontulia kuten Juniori on jo pari iltayötä tehnyt. Ja kuten useimmat ”vattilaisetkin” (= VAT12 – valokuvauskoulutusporukka) taitavat tehdä.

Rokua-44

Rokualle mennään toistekin.

Syksyn kauneus ja kiireettömyys

Hautausmaalla syksy

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja syksy näkyy kauniimpana.)

Tiistai ennen: kuudelta ylös, töihin, sähköpostit, aamukahvi Humuksessa, palaveri, opetuksen valmistelua, eväät (viiliä ja leipää tai salaattia), taas sähköpostit, luento, opiskelijoiden piipahduksia, surffailua, kokousmateriaaleihin perehtymistä, palaveriin mennessä havahtuminen ”ulkona on ihan mahdottoman hieno ilma”, palaveri, väsy, kotiin, ruoka, surffailua, lehdet, blogi, jotain pientä kotityötä, surffailua, lukemista, nukkumaan…

Hautausmaalla syksy-2

Tiistai tänään? – Kuudelta ylös, aamukahvi, sähköpostit, suihku, Facebook, hautausmaalle, pankkiin, erinomainen  lounas Puistolassa vieraan miehen kanssa, toiseen pankkiin, Turkansaareen, sähköpostit, välipala (liian paljon), kuvien purkua (sekä hautausmaalla että Turkansaaressa etätehtäviin materiaalia (223 kuvaa 😉 ), yritys ryhtyä työstämään Ligurian matkan nettisivuja, ja havainto, että päivitetty Dreaweaver (nettisivujen tekoon käyttämäni editori) on jotain ihan muuta kuin entinen, jota olen käyttänyt 10 vuotta.

Päivittäminen versiosta kaksi versioon kymmenen (CC) tai jotain, tarkoittaakin, etten osaa yhtään käyttää ohjelmaa. Näin ollen: pari muuttujaa nettisivujen työstämisessä. Alan opetella uutta versiota nyt! Ligurian ruokapostaus tänne blogiin on kyllä ihan pientä vaille valmis, josko siis huomenna se.

Pitäisi kyllä ryhtyä valmistelemaan sunnuntain ”keikkaakin”. Viime sunnuntain Kalevassakin kun näkyi olevan maininta, että puhumaan olen taas lupautunut. Samoilla ”festareilla” pääministerin kanssa esiinnytään; Sipilä tosin lauantaina ja minä sunnuntaina. Ja eilen kävi toimittaja tekemässä pitkän haastattelun Rantapohjaan, jotta kyllä tässä on uskottava, että moiseen olen lupautunut. Hailuodon Siikamarkkinoiden ohjelma on täällä.

Hautausmaalla syksy-3

Jos pitäisi valita, niin mikä näistä tämän päivän kuvista olisi mielestäsi eniten ”syksy”?

Hautausmaalla syksy-5

Hautausmaalla syksy-6

Hautausmaalla syksy-7

Tämä viimeinen on vekkuli; yöpakkanen oli saanut enkelin kiharat nousemaan ”sängelle”.

Koulutarvikkeita

Tuntuu, että olen koko päivän roikkunut Facebookissa. Mitä minulla ei todellakaan tavallisesti ole tapana tehdä. Mutta… kun se on nyt se kanava, jonka kautta meidän VAT12 -porukka kommunikoi ja jonka kautta saamme myös oppimateriaalia ja neuvoja, miten tämä etäopiskelu saadaan käyntiin ja toimimaan. Uusia FB-kavereita on nyt ”luokallinen”. Ja tiedättekös, mikä on ihan riemullista? – Minäkin saan tehdä HOPSin. Minä, joka olen niitä opiskelijoiden kanssa toistakymmentä vuotta väsännyt, saan nyt tehdä ihan oman. 🙂

Monilla muilla ”vattilaisilla! tuntuu olevan joko kameran, pöytäkoneen/läppärin, ohjelmistojen hankintaa tai päivitystä, minähän kameran jo vaihdoinkin (muistanette kameraostokseni kesäkuussa) ja ohjelmistotkin ehdin yliopistolaisena päivittää, mutta pientä tarviketta minä päätin vielä hankkia. Caritaksen ja kaupan lisäksi ajelin myös Giganttiin ja Yliopiston kirjastoon. hurahuhhahhei kun on vielä lupa tutkijalainoihin, – säästin kymppejä, jollen satasia, kun en ryhtynyt ostelemaan noita perusopuksia, joita on nyt ryhdyttävä opiskelemaan.

vat-13

Ostinpa wacomin piirtopöydänkin – se kun on kuulemma ihan verraton Photarin käytössä eikä rasita olkapäätä kuten hiirityöskentely, mutta enpä nyt parin tunnin harjoittelun jälkeen vielä ihan sinut tuon kanssa ole. Mutta treenataan…

Uuden kovalevyn ostin koulun etätehtäviä ja niiden aihioita etc. varten ja sitten vihdoin näytön kalibrointia varten tuollaisen Spiderin. Se oli pitänyt hankkia jo ennen Vuorotellen kirjan tekoa. Ja ennen kaikkien kuvakirjojen, canvas-taulujen, korttien etc. tilaamista. Minun kuvani kun tahtovat olla painettuina aina liian tummia, ja luulenpa että juuri näytön asetukset ovat vähän pielessä. Yhden kerran (ennen Selkosilla-kirjan (kuva)toimitustyötä) näytön kalibroin, mutta korkea aika ryhtyä tekemään se säännöllisesti.

vat-12

Se, mitä haluaisin vielä hankkia, ja varmasti tässä syksyn päälle hankinkin, on kotistudio-setti. Studiokuvaharjoituksia varten saisi käydä siellä koululla tekemässä iltaisin hommia, mutta on täältä Oulusta vähän turhan pitkä matka ajella sitä varten Tornioon, joten Elmerin entiseen huoneeseen, nyk. vierashuoneeseen, aion pikkuruisen kotistudion rakennella.

vat-10

vat-14

Opiskelijaviikonlopun lopulla

Eipä ole pitkään aikaan elämässä käynyt näin, että olisi ollut näin hulppea innostuksen, uuden, merkillinen vapauden, ”oman”, oppimisen ja helpotuksen [en siis ole tehnyt tyhmiä ratkaisuja] tunne liki fyysisenä kokemuksena.

Olen palannut ensimmäiseltä (niitä on vielä liki 20, keskim. yksi per kuukausi) lähiopiskelujaksolta Torniosta. Olen viettänyt erinomaisen intensiivisen viikonlopun 19 muun opiskelijan ja kahden opettajan kanssa, ja jo nyt 20 opetustunnin jälkeen olen liki valaistunut. Ja toisaalta, huomannut – monien muiden erinomaisia kuvia katsellessa – että minulla on paljon kirittävää, että pysyn mukana. Mutta kuitenkin, jotenkin, olen ”omieni” joukossa.  Ihan hiton hyvä tunne.

vat-8

Ihan kuin pelastusrengas olisi heitetty. Vaikkei nyt mitään ”pelastuksen tarvetta” ole ollutkaan. Mutta nyt olen varma, että tekemistä ja mielekästä oppimista on kaltaisteni joukossa tiedossa seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi. Se on hyvin helpottava ja hyvä tunne! 🙂

Eilen ja tänään aamulla ennen kouluun menoa, Ruotsin aikaan seitsemän aikoihin, olin Haaparannan puolella Torniojokivarressa, kovin erilaisia aamuja olivat nuo kaksi. Uusia aamulenkin maisemia.

vat-2

vat-4

Joutsenet? Miksi ne lentää pohjoiseen? Vapaasti.
Niinhän minäkin olen tekemässä?

Ja aivan kuin olisin tiennyt mikä on seuraava etätehtävän (toisen niistä) aihe  – –

vat-9

Alatornion kirkko joen toisella puolen, rannassa lampaita.

Jacob Rijf (joka muuten töpeksi Kemin (maa)seurakunnan kirkkoprojektinsa kanssa) on sen 1700-luvun jälkipuoliskolla suunnitelllut, ja merkillistä on, että siellä alttari on ristikirkon sakaran ”sisäkulmassa”, eikä kirkon apsiksessa eli takaseinässä. Tavallistahan on, että kirkko rakennetaan itä-länsi suunnassa siten, että jumalanpalvelus toimitetaan kasvot kohti itää. Tässäkin ehkä niin, mutta alttari on keskellä kirkkoa. Ehkä seuraavalla lähiopetusjaksolla käyn sisällä katsomassa.

Mutta siis seuraavan etätehtävän aihe on kirkko. Voitte olla varmoja, että palaan asiaan. 😉

Kotiin tulossakin oli uuden tuntua. Sunnuntaihan on perinteisesti Tahvon (ja hyvä on – myös vanhempiensa) vierailupäivä meillä: yleensä aina sunnuntaina laitan safkaa reilummasti ja paremmasti ja Juniori perheineen tulee syömään. Olin pikkuisen ollut huolissani, että kuinkas nyt käy, kun en moista ehdi. Mutta Pehtooripa olikin kutsunut nuoret ja Tahvon, tehnyt safkan (erinomaisia hirvenlihakääryleitä!) ja pääsin suoraan ruokapöytään kun kotiuduin. Ja Miniä oli vielä leiponut korvapuusteja. Juhlaahan tämmöinen on!

vat-7

Meitä on moneksi

WP_20151003_08_38_37_Pro

Sun kaduillas koulutie …

Noinko on vielä, että innostukseni piti hereillä, – heräilin monta kertaa, nukuin aika vähän, liian vähän. Näinhän minulle tahtoo käydä kun on jotain uutta, mieltä liikauttavaa on meneillään. Mutta so what. Kun kerran jo kuuden jälkeen olin hereillä, ehdin käydä aamulenkillä Tornionjokivarressa. [Kamera toki mukana, mutta ohessa vain yksi kännykameran kuva; edelleen puuttuu se piuha, mutta huomenna kotona laittelen…].

Ehdin hyvin olla lenkillä, sillä ei ollut aamiaisellekaan menoa; sattuipa nimittäin niin, että tämän Vandrarhemin aamiainen la-su aukeaa vasta klo 8.00 – siis tietysti Ruotsin aikaa, mikä merkitsi, että yhdeksältä alkanut aamiaistarjoilu oli auttamattomasti minulle liian myöhään, sillä silloin jo oli oltava luokassa. No eipä tämä nyt maailmoja kaatava juttu ole.

Tänään jatkettiin meidän opiskelijjoiden esittelyjä. Tehtävänanto meni näin: ”Valmistele max. 20 min kestävä esitys, jossa sanoin ja kuvin kerrot itsestäsi, suhteestasi valokuvaukseen ja valokuvaan. Voit myös esitellä käyttämääsi kuvauskalustoa.” Eilen ja tänään on kuultu ja nähty 20 hyvin erilaista ”tarinaa”. Oikeasti on vaikea uskoa, kuinka erilaisia ”menneitä” ja miten erilaisia tulevien haaveita porukallamme voi olla.

Joukossamme on alan ammattilaisia, kaltaisiani harrastukseen pahemman kerran hurahtaneita, yhden osa-alueen erityisosaajia (revontulet tai yökuvaus) ja monitaitureita, vastikään (pari, kolme vuotta) kuvaamiseen kiintyneitä, vuosikymmeniä kuvanneita, toiminimen jo perustaneita, näyttelyitä pitäneitä. Toimittajia, insinöörejä, artesaaneja, media-assistentteja, valokuvaamisella jo nyt itsensä elättäviä, näyttelysihteereitä, opettajia, myynti- ja markkinointi-ihmisiä. Eläinten, lasten, katukuvaajia, moottoripyörien, luonnon, mallien, hevosten, tanssijoiden, lintujen, lasten, muodin, öiden, revontulien, kaiken mahdollisen kuvaajia, katukuvaajia, luontokuvaajia, henkilökuvaajia, tuotekuvaajia. Tavattoman mielenkiintoista.  Ja illan lopuksi molemmat opet vielä kertoivat valokuvaajan urastaan.

Kuinka hienoa onkaan olla vastaanottavalla puolella. Istua ”pulpetissa”, kuunnella, oppia, hoksata.

 

 

Ensimmäinen koulupäivä

Eka koulupäivä!

Valokuvaajan ammattitutkintoon valmistava koulutus alkoi tänään ensimmäisellä lähiopetusjaksolla.

Hyvillä mielin aamupäivällä pakkasin repun, viikonloppukassin, kameran mukaan – tietysti. Hyvänen aika, valokuvaajaopintoihinhan tässä ollaan lähdössä. Jo ennen puolta päivää, myrskyn jo alkaessa näyttää tulemistaan, lähdin ajelemaan kohti Torniota.

Tai siis ensin Haaparantaan. Olin niin myöhässä ammattiopiston asuntolan tarjoaman varauksen kanssa, että se oli jo täynnä, ja niinpä päädyin tänne ulkomaille majailemaan: Haaparannan Vandrarhem vaikuttaa ainakin näin alkuun oikein hyvältä ja opiskelijabudjettiin sopivalta viikonlopun majapaikalta. Semminkin kun täällä ei todellakaan ehdi kuin käydä nukkumassa – ja blogin päivittämässä. 😉

AgBGEPQUYHxZGciPa5BhTgKTV1ROFtBNW5zKDw0uz_Lx

(Pahoittelen kuvien  laatua: valokuvausopiskelijalla on väärä piuha mukana, joten kamerasta ei nyt kuvia siirrellä, kännykameran varassa menee tämä viikonloppu… 🙂 )  Nuo punaiset verhot ehkä näkyvät unissakin, mutta ihan sama. 😉

Mutta siis: meitä on koulutukseen valittu 20, hakijoita oli ollut 47. Sukupuolijakauma on aika fifty-sixty, ikäjakauma sellainen, että sittenkin taidan olla vanhin, mutta että noin 35 v. on keski-ikä, luulisin. Kuvaus- ja työelämätausta ja -kokemus on hyvin, hyvin heterogeenisen oloinen. Mikä varmasti takaa, että tulee opittua ihan valtavasti. Ja kyllä kaikkinensa kuulosti siltä, ettei ihan helppoa tule olemaan, että joutuu omalle epämukavuusalueelleen, että on tehtävä töitä, että saa paljon uutta tietoa ja taitoa, että tutustuu uusiin mukaviin ihmisiin ja että ainakaan minun innostukseni ei ole vähäisin. Opettajat ovat vähintäänkin asiansaosaavia, ja tuskin tulee olemaan vaikeaa olla opiskelija. Että olen täpinöissäni. 😉

Aom4SjMxu1W6KLuzspEFbXDroC7O1CtE9j21jw5qfp0a

Mediatalo I (yritänpä ottaa selvää, mihin tarkoitukseen se alunperin on tehty. Ihan hulppeat tilat. Ja tänään jo päästiin käymään studiossa!)

Tänään koulutus kesti iltakahdeksaan, huomenna aamuyhdeksältä jatketaan iltaseitsemään, ja sunnuntaina vielä puolikas päivä, yhdeksästä kahteen ja näin nämä kerran kuussa toistuvat lähiopetusjaksot tulevat menemään, seuraavat puolitoista vuotta. Ui-jui.