Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakkua Halloween_-2

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Kaarnikkakakkua Halloween_

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.

Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.

Halloweenin lyhyt historia

Pyhäinpäivän yhteydessä vietettävä Halloween on rantautunut Suomeen kunnolla vasta 1990-luvun puolivälin tienoilla. Jos ja kun Pyhäinpäivän viettoon liittyy monenlaisia esikristillisiä, kristillisiä ja kelttiläisiä (ja Suomessa tietysti) suomalaisen kekrin tapoja ja uskomuksia, niin näihin nivoutuvat myös kovin karnevalistiseksi ja kaupalliseksi käyneen Halloweenin historialliset juuret.

Selkeimmin Halloween on jäljitettävissä irlantilaisten (kelttiläisten) sadonkorjuujuhla Samhainiin, joka jakoi vuoden kesä- ja talvipuoliskoihin ja joka aloitti samalla uuden vuoden. Lokakuun lopussa vietettävänä Samhain-yönä tuonpuoleisen olennot tulivat tämänpuoleiseen ja samana yönä – kuten monina muinakin juhla-aattoöinä – liikkeelle lähtivät myös tämänpuoleiset, naamioituneet nuorukaisjoukot, jotka kulkivat talosta taloon pientä lahjaa tai kestitystä pyytäen.

Kun sitten kristinusko levittäytyi myös  kelttien keskuuteen, juhlaan sekoittui kristillisiä aineksia ja se sai uudeksi nimekseen All Hallow’s Day eli kaikkien pyhien päivä. Tällöin juhlaa edeltävää iltaa alettiin kutsua nimellä All Hallow’s Eve eli kaikkien pyhien aatto. Aikojen kuluessa All Hallow’s Eve lyhentyi ensin muotoon Hallow’een ja sittemmin nykyään tutuksi halloweeniksi.

Halloween nykyisessä muodossaan syntyi varsinaisesti silloin, kun irlantilaissiirtolaiset veivät Samhain-juhlansa mukanaan muuttaessaan sankoin joukoin Atlantin yli Amerikkaan 1800-luvulla. Siellä syysjuhla sai urbaanin karnevaaliluonteensa, ja sellaisena se sitten ”palautui” takaisin Eurooppaan – ja saapui 1990-luvulla Suomeenkin.

Halloweeniin olennaisesti kuuluvalla ”karkki tai kepponen” -perinteellä on juurensa nuorten aattoöiden kylillä kulkemisessa ja erilaisten kepposten teossa. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa ihmiset alkoivat kyllästyä  – siihen saakka juhlintaan kuuluneeseen – kolttosten tekoon. Niinpä tuli tavaksi antaa lapsille ja nuorille ennakkoon pieni palkkio siitä hyvästä, etteivät nämä siirtäisi ulkohuussia paikoiltaan tai nostaisi kärryjä vajan katolle. Tästä oli sitten lyhyt matka ovelta ovelle kulkevien lasten ”lahjomiseen” karkeilla ”keppostelemattomiksi”.

Suomeenkin Halloween (jolle on esitetty suomalaisiksi nimiksi mm. haamuaatto, kurpitsajuhla ja kummitusjuhla) on siis tullut – halusimmepa tai emme. Jopa vuosi toisensa jälkeen Halloweenin vietosta  narissut allekirjoittanutkin on tänään seminaarista tullessaan askarrellut kurpitsalyhdyn.

Kurpitsalyhtyä oven- tai portinpielessä pidetään yleensä (ainakin USAssa) merkkinä siitä, että halloweenin karkki tai kepponen -kiertäjät otetaan talossa suotuisasti vastaan.

(PS. Eilisessä postauksessani on kurpitsoille on muutakin tehtävää kuin koristeena olo: niistä saa erinomaista ruokaa!)

Halloween_Pumpkin_-5

Jack O’Lantern -lyhty kaiverrettiin alunperin nauriista, mutta siirtolaisten löydettyä Amerikasta uuden, suuremman ja helpommin kaiverrettavan vihanneksen – kurpitsan, joutui pieni ja sitkeä nauris luopumaan paikastaan halloweenin valona. (Alla lainaus SKS:n sivulta.)

Halloween-kuvastosta tuttu kurpitsalyhty sekä sen vanhempi, nauriista veistetty irlantilaisserkku ovat saaneet nimensä Jack-nimiseltä veijarilta, joka oli ovelampi kuin olisi ollut hänelle itselleen hyväksi.

Tarinan mukaan kaikki meni Jackilla aluksi paremmin kuin hyvin. Hänen onnistui puijata paholainen niin pahaan pulaan, että tämän oli luvattava, ettei milloinkaan suostuisi huolimaan Jackia helvettiin. Tästä riemastuneena Jack uppoutui kaikin rinnoin maallisiin iloihin jatkaen mukavaa veijarielämäänsä siihen saakka, että koitti aika astella taivaan portille. Siellä Jack sai kuitenkin huomata, ettei hänen suunnitelmansa ollutkaan aivan niin vedenpitävä kuin hän oli kuvitellut. Vaikka paholainen olikin kieltänyt häneltä helvetin, ei hänen elämällään ollut myöskään taivaaseen asiaa. Niinpä Jack joutui jälleen kääntymään paholaisen puoleen.

Tämä ei kuitenkaan suostunut pyörtämään Jackille antamaansa lupausta, vaan jälleen kerran Jack jäi värjöttelemään porttien ulkopuolelle, kylmään ja harmaaseen välitilaan, joka ei kuulunut sen enempää tämän- kuin tuonpuoleiseenkaan. Paholainen kuitenkin sääli Jackia hänen ahdingossaan, olisiko tuntenut jonkinlaista yhteenkuuluvuuttakin tuon ovelan veijarin kanssa, ja heitti hänelle helvetistään yhden hehkuvan hiilen, jonka Jack asetti ontoksi kaivertamaansa nauriiseen. Niine hyvineen Jack katosi maailmoiden väliseen hämärään, jossa hänen kohtalokseen jäi harhailla ikuisesti vain helvetin tulta hehkuva naurislyhty seuranaan.

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa.  Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota  nykyisin jo saa Oulustakin.

Kurpitsa_-2

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Kurpitsa_-3

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? –  Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Kurpitsa_-4

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Kontrasti-10

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Tuulestatemmatun vakilukijat

Toissaviikolla tekemääni lukijakyselyyn vastasi yli 60 Tuulestatemmatussa kävijää. Kiitos kaunis kaikille vastaajille, – tämäkin ”vuorovaikutus” on erittäin tervetullutta, vähän saan tuntumaa teistä lukijoista.

Kontrasti-5

Nyt voisin tehdä vähän sitä mitä tyttäremme tekee työkseen, – tosin hänen tarkastelemansa volyymit ovat hieman suurempia, analyysit vähän syvällisempiä, mittauskeinot aika lailla toiset, mutta kuitenkin … digitaalisen viestinnän (markkinoinnin) äärellä olemme molemmat. 🙂

Ihan selvästi kyselyyni vastasivat uskolliset, vakilukijat, mistä kertoo se, että 34/64 vastanneista ilmoitti lukevansa juttuja päivittäin ja 19/64 viikottain, muutama piipahtelijakin klikkaili vastauksensa. Toinen esimerkki siitä, että Tuulestatemmatuille jutuille ollaan oltu pitkämielisiä ja siitä että lukijoille Tuulestatemmattu on päivittäinen tapa yhtä lailla kuin minullekin, on se, että 4/5 tai jopa 5/6 kyselyyn vastanneista ilmoitti: ”Olen lukenut juttuja jo monta vuotta.” Tällainen antaa voimia jatkaa valitsemallani tiellä. 😉

Suurin osa lukijoista on Pohjois-Suomesta, mutta aika paljon teitä on sieltä eteläisemmästkin Suomesta.

Lukijoiden kotipaikat

Ikärakenteessa näkyy selvästi, että opiskelijat ovat elämästäni jääneet pois. Alle 30-vuotiaiden osuus kun on vallan pieneksi kutistunut. Miehiä kyselyyn vastanneista ja siis lukijoistakin? on kymmenisen prosenttia.

Lukijoiden ikärakenne

Minua hieman hämmästytti se, että vähän enemmän kuin kolmannes lukijoista tuntee minut, tai onko niin, että juuri ne, jotka tuntevat vastasivat kyselyyn? Siksikö väitteeseen ”Tunnen bloggaajan” vastasi myönteisesti 25 henkilöä, – ketkähän? 🙂

Ja kun yritin udella, mikä kiinnostaa eniten, tein kysymykset typerästi, tai siis siten, etten laittanut, että ”klikkaa vain yksi vastaus”, sillä selvästikin monia oli kiinnostanut ”eniten” moni asia. Se että ”päivittäiset höpinät” sai noin paljon kannatusta, hämmästyttää. Toisaalta suhteutettuna siihen, että vastanneet  kävivät täällä joka päivä, eikä täällä kovinkaan usein ole matkajuttuja ja ruoka ja viini -kategoria painottuu enimmäkseen viikonloppuun, on oikeastaan ihan loogista, että arkinen elämänmeno kiinnostaa.

Kiinnostavuus

Erityisen iloinen olin siitä, että muutamat olivat ”muu”-kohdassa täsmentäneet vastauksiaan, ja kertoneet jotain itsestäänkin, sanoneet mielenkiintonsa kohteista ja perusteista jotain ja/tai kiitoksensa kirjanneet.  Näistä tuli hyvä mieli.

Lukijakysely

Puolet vastanneista olivat tehneet yhden tai useamman ostopäätöksensä blogintekstin vaikutuksesta, joten kyllä tälläkin blogilla olisi vaikuttavuutta. Onhan noita kyselyjä mainosten ottamiseksi blogiin, ruoka- ja matkasivuilleni tullut, pieniä taloudellisia tarjouksia esitetty, mutta niistä olen kieltäynyt. Tässä blogissa ei mainosteta, ei ainakaan rahasta. Ihan vaan omia kokemuksiani jakelen.

Kontrasti-6

Kun kerran 85 % vastanneista aikoi pitää Tuulestatemmatun klikkauksiensa piirissä, voisin kertoa, että kuukauden, parin sisällä on tulossa ainakin (perinteiset) jouluviinisuositukset, jouluruokaohjeita ja joulukalenteri, sekä ainakin yksi Helsingin matka ja Ateneumissa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyyn tutustuminen, ehkä yksi mökkireissu, pari lähiopetusjaksoa Torniossa, valokuvahaasteita [ehkä jo huomenna], selitys sille, miksi en sittenkään perustanut Ouluun herkkukauppaa, vinkkejä mitä Haaparannasta kannattaa ostaa siellä käydessä, muutamia kirja-arvosteluja, kekri-halloween-vuotuisjuhlan historiaa… Ja kaikkea sellaista kuin ennenkin. Olkaatte kaikki lämpimästi tervetulleita edelleen näihin maisemiin…

Kontrasti-7

Nämä oranssi-siniset kuvat otin tänään kävellessäni kaupunkiin hammaslääkäriin (nyt on uusi kisko, ja nyt, nyt vihdoin pitäisi olla kaikki kunnossa. Vuoden tauko hammaslääkärissäkäynneillä? Voisiko sellainen olla mahdollista? Kuinka toivonkaan!).

Näissä kuvissa olisi VAT-koulutuksen viikkohaasteeseen ehkä vastaus. Tässä viikolla haasteena ´kontrasti´. Toki muukin kuin värikontrasti on mahdollinen kuvattava.

Luontokuvausjuttuja

Polku = Pohjoisen luontokuvaajat järjestivät tänään Tietomaassa Vuoden Luontokuva – tapahtuman, – ehdinpäs sinne. Hienoja kuvia, upeita kuvatarinoita. Hyvä siirtymä Lapin luonnosta, sen kuvaamisesta takaisin kaupunkilaiselämään, yritykseen sopeutua taas tähän pimeyteen. Kun tulee pohjoisesta, jossa tähän aikaan vuodesta päivänvalon aika ja määrä on paljon vähäisempi kuin Oulun leveysasteella, luulisi tulevansa valoon kun tulee tänne, katuvalojen ja kaupungin valoon, etelään. Mutta ei se niin olekaan. Valosaaste, kirkkaat katulamput, rakennusten valot, liikenteen valokeilat tekevät ympäristöstä mustan. Hangasojalla on – hieman paradoksaalisesti – valoisampaa kuin kaupungissa.

Ja todella valoisaa oli kun ajeltiin kotiin (tai siis Pehtoori ajoi koko matkan, minulla vielä Kekkos-tutkimusta lukuläksynä); aurinko paistoi suunnilleen koko matkan ihan ”päin” ja sen lisäksi vielä mustaa jäätä ainakin Rovaniemelle asti, joten kovin haasteelliset olivat ajokelit. Parempi, etten minä ajellut. Kaunista oli: Porttipahta, Kitinen ja Kemijoki ihan tyvenenä. Vaakasuuntaan paistava lokakuun lopun aurinko teki vesistöjen rannoista kauniita, sävykkäitä. Mutta eipä me pysähdelty.

Lähdettiin aika myöhään. Entisessä elämässäni (olen huomaamatta ottanut moisen käsitteen sanavarastooni!) me lähdimme mökiltä usein siten, että kello soi maanantaiaamuna viiden jälkeen, ja Myötätuuleen sähkösauna oli ajastettu lämpiäväksi aamun varhaisiksi tunneiksi, ja saunan, pikaisen aamiaisen ja mökin sulkemisen jälkeen suoriuduimme tienpäälle seitsemäksi, mikä taas mahdollisti sen, että ehdin suoraan yliopistolle seminaarin pitoon  iltapäiväksi.

Tänään lähtö hyvin erilainen, vaikka toki aamusaunassa käytiinkin. Siivoiltiin ja pakkailtiin; otinpa vielä kuvat Tuulentuvan pirtin tuolien uusista päällisistä. Kankaan ostin jo puolenkymmentä vuotta sitten Helsingistä, ihan muuhun tarkoitukseen, on unohtunut, ja nyt joku viikko sitten vein sen luotto-ompelijalleni. Osaa tehdä ja suunnitella iltapukuja, mutta myös tällaiset vähän arkisemmatkin ompelukset sujuvat. Siis Cilja Q, Kalevan talossa Oulun keskustassa). Kangas oli molemmin käyttökelpoinen, joten istuintyynyt ovat kaksipuoleiset. Samasta kankaasta riitti myös toisen mökin kaitaliinoiksi…

Mökillä

Mökillä-2

Mökillä-3

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Bannerikuva piti uusia kun oli tänään ollut tuo Ylen kuuden uutisten sääkuvana tuo: perjantain pikkupatikalla sen otin (ja jo silloin tänne blogiinkin laitoin). Ja nyt on sitten peruttava se syyskuussa näiden sääkuvien julkaisemiseen kirjoittamani juttu, siis se,  että hyväksyisivät vain kännykuvia. Tuo on kyllä ihan järkkärillä otettu ja vielä Lightroomilla säädelty.

Mökillä-5

 

 

Lomasen lopulla

Hangasojan aamu ei oikeastaan valjennut; tihkusateisena ja reilummin sateisena on päivä kulunut.

Oikeastaan tuntuu, ettei paljon mitään ole tänään tehty, ja silti kaikenmoista.

Aloiteltiin ”hotelliaamiaisella”. Ihan kylläkin mökin pirtinpöydän ääressä. Ehkä enemmänkin oli brunssimeininki:  puuroa, tuoremehua, hedelmiä, mysliä, Alpro-jukurttia, graavilohta, juustoja, poroleikkelettä, hilloja, keitettyjä kananmunia, appelsiinimarmeladia, karjalanpiirakoita, lämpimiä croissanteja, kahvia, pikkupullia, kaarnikkakakun jämiä, riisikakkuja, ruisleipää, savupororieskaa ja kurkkua. Kaikille jotain mieluista ja samalla tuli nautituksi lounas, joka sitten voitiin jättää väliin.

Aapeli, tänään 5 kk, vanhempineen lähti kohti kotia. Siinä heippaillessa tuli mieleen, että on se onni ja ilo, että asuvat Oulussa. Ettei seuraava näkeminen ole jossain seuraavan loman päässä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Tyär jatkoi palapelin kokoamista, Pehtoori ristareita ja minä kudoin tyttären ”tuubin” valmiiksi. Viime viikon kaupunkireissulla ostelin ”Velvet Loop” -lankoja ja täällä tein sekä Miniälle että tyttärelle ”tuubihuivit”/kaulurit. Tulevat nopeasti ja ovat tosiaan samettisia. Yhdestä kerästä yksi tuubi; 15 silmukkaa puikolle, koko ajan oikeaa ja kun kerä loppuu niin päätellään ja sitten ommellaan päät kiinni. Omani on vielä tekeillä…

Velvet Loop tuubit

Tuvan ikkunasta näkyi että meidän kotiporoparttio oli ”ruohonleikkuupuuhissa” eli puoli tusinaa poroa kulki mökin reunamilla mutustulemassa heiniä. Ajattelin, että josko onnistuisin kotiporoista saamaan yhtä kauniin kuvan kuin edellisellä mökkireissulla, ja kameran kanssa lähdin pihalle. Ja ovella vastassa tämä!

Klikkaamalla kuva suurenee.

Kotiporo-2

Se olisi oikeasti tullut sisälle jos olisi päästetty!

Sateen jatkuessa, kun olimme jo luopuneet ajatuksesta viedä tytär Iisakkipään patikalle, lähdimme piipahtamaan mökkinaapurissa, Vonkkaan mentiin kahvittelemaan, kuulumisia vaihtamaan. Mukava oli tovi viivähtää Hangasojan ”melkein vakiasukkaan” mökillä.

Sen jälkeen, jotain liikuntaa saadaksemma lähdettiin Esikoisen kanssa keilaamaan; meille se maistuu ja kun nyt kerran täällä sellainen mahdollisuus on! Ja sitten tänään yritin kovasti käyttää ”Anna-lapsen-voittaa” -korttia selittääkseni kertakaikkisen surkean suoritukseni, mutta selitys ei oikein mennyt läpi, vaan tyär lakonisesti vain ilmoitti olevansa parempi.

Monikaan Saariselän ravintoloista tai ruokapaikoista ei nyt ole auki, mutta Tunturihotellin Pirtti sentään. Sinne siis syömään pizzaa, salaattia ja siikaa. Kelpo ruoka oli. Sen jälkeen Pehtoori lähti viemään lapsen Ivalon kentälle, paluu Helsinkiin edessä, ja minä jäin – vaihteeksi – kuvailemaan Saariselän kappelia. Nyt iltakuvia. Läksyjä, läksyjä… 🙂

Samalla kuva Saariselän autiolta raitilta lokakuun sunnuntai-iltana.

Saariselkä lokakuussa