syyskuu 2015

Minä olen niin sankari niin sankari! Järjestelin vaatehuoneeni; kesä- ja vaelluskamppeet laatikoihin, lämpimämmät, talvisemmat vaatteet framille. Tuulettelin, pesin, viikkasin ja järjestelin. Muutama paitapusero, bleiseri ja yhdet housut joutuivat kassiin nimeltä ”Kiertoon”. Sitten yksi yläkori on nimeltään ”Laihtumista odottavia”, – eikö kaikilla ole sellaista laatikkoa tai koria? Minulla on. On ollut aina. Se on sellainen välitila, josta vaatteet sitten seuraavalla tai sitä seuraavalla järjestelykerralla joutuvat kassiin nimeltä ”Kiertoon”. Vähän kuin vaatteiden saattohoito; ”vielä ei raskisi luopua, ei antaa periksi”.

Vuosi vuodelta menee mustemmaksi, tummemmansiniseksi ja harmaammaksi garderobini; vain jokunen vaaleanpunainen läikkä villapusero- ja huivikorista pilkistää. Valkoista minulla sentään on onneksi. Laskin että minulla on seitsemän kokonaan tai osittain vaaleansinistä paitapuseroa, lieneekö jäänne onnikkakuskin uraltani? 🙂 Ja ainakin samanverran tummansinisiä villapuseroita tai -takkeja. Laskinpa senkin, että minulla on liki 20 huivia. Ja enemmän kuin puolet niistä on joko mustia tai musta-valkoisia. Melko tylsä tyyppi; en kyllä onneksi ole ihan noin musta-valkoinen ajatuksiltani. 😉

Kyllä minä aina välillä yritän hankkia vähän jotain ”uutta ja erilaista”, niinkuin esimerkiksi tämä jännä takki/bleiseri, jonka ostin kun Jääskeläisen vaateliike Oulussa lopetti ja sain kalliin (vähän kuin poppanapintaisen) takin puoleen hintaan. Siitä on varmasti pian jo 10 vuotta. Myöhemmin löysin takkiin sopivan puseron ja huivinkin, se on mukava päällä, eikä rypisty, mutta kun se ei ole oman värinen, niin olen pitänyt sitä ehkä vain viisi kertaa. Mutta vieläkään en pistänyt pois. Vielä minä yritän.

Mutta eikö olisi jo aika oppia, etten ostaisi mitään ”jännänväristä, pirteää” kun niitä kerran en osaa pitää. No enpä tässä kyllä viime aikoina paljon mitään vaatteita ole ostanut muutenkaan. Joka keväinen Masai, jokasyksyinen Masai. Niitä alkaa kyllä olla oikeasti liikaa. Ajattelin, että jos nyt tämän ”koti-opiskelu-ilmantyöpaikkaa” -elämän alettua koettaisin minäkin sitä, mitä eräs ystäväni tässä joku aika sitten teki; hän ei välttämättömiä alusvaatteita ja sukkia lukuunottamatta ostanut yhtäkään vaatetta kokonaiseen vuoteen. Aika hieno saavutus. Hieman mietittyäni tiesin, että ei minulta onnistuisi. Ei sittenkään.

Nyt ei kuitenkaan vähään aikaan tarvitse ostaa mitään; kaapista löytyi mieluisia vaatteita, jotka olin ihan unohtanut. Ja nyt kaikki on järjestyksessä.

Ja Tuulestatemmatun vuosittainen muotibloggauskiintiökin on taas täytetty. Olkaatte rauhassa, ystävät, tämä ei taas vähään aikaan toistu.

Aamulla oli +2 C! Se on kylmä. Silti päätin lähteä kävellen kaupunkiin. Syyskuu on ollut kävelykuukausi, jatkukoon loppuun asti sellaisena.

Ja iltapäivän ja illan olen ollut enimmäkseen tässä koneella tekemässä ennakkotehtäviä perjantaiksi. Selailemassa satojen, tuhansien, kymmenientuhansien, satojentuhansien kuvien kansioita kovalevyilläni etsien tarkoitukseen sopivia kuvia. Miettien, mitä kuvia laitan ja miten sanallisesti kerron ”suhteestani valokuvaukseen ja valokuvaan” [mitenhän te blogivieraani-ystäväni sen näette?]. Yritän itsellenikin raottaa tätä hieman epäselvää asiaa.

Hukun kuviin, eikä mikään tunnu kelpaavan, ja hetken päästä onkin valinnan vaikeus.

Löysinpäs kuvistani yhden selfienkin. 😉

Ja sitten piipahdan FB:ssä katsomassa, mitä ystäville kuuluu ja onko mesessä viestejä – ja mitä näenkään? Kaikki ovat ottaneet toinen toistaan hienompia kuvia taivaanrannasta, iltaruskosta, tulenväreissä hehkuvasta iltataivaasta. Ja minä istun koneella katselmassa omia, vanhoja kuviani! Hmph! Taas väärään aikaan, väärässä paikassa.

Sitten on hieman nolona kerrottava, että ostinpas tänään uudet kengät. No siinä ei periaatteessa mitään ihmeellistä, oikeasti tarvitsin syyskävelykengät, mutta että menin ostamaan sellaiset vähän kuin bootsit.

Tiedättehän, pitää yrittää olla vähän epätäti kun menee nuorten kanssa kouluun… farkkutilanteeni totesin kelpaavan, samoin jumppereita on, ja yksi Lexingtonin ihana huppari, joten siltä osin koulukamppeet kunnossa. Mutta, että sitä on hassu! No, minä olen. Ja innoissani. Oletteko huomanneet? 😀

Maanantaiaamu aukeni aurinkoisena. Juhlaa sekin.

Hieman merkillisen aamiaisen ja pikaisen supermercado-piipahduksen jälkeen olimme aamuyhdeksältä koko Gruppo Finlandese hotellin edessä valmiina lähtemään bussilla kohti Montemarcelloa. Ainoa vaan, että bussikuski ei ollut valmiina: ei ollut paikalla. Toki hän tuli, – puolisen tuntia myöhässä. Un momento, per favor! Mutta mihinkäs meillä kiire.

Lorezzinin dösällä pääsimme La Speziasta  Liguria di Levanteen, eli itään. Kartassa oikealla näkyvän nimen kärkeen ajeltiin bussilla, ja sieltä lähdimme kävellen laskeutumaan kohti Tellaron kylää. Ja iltakuuden kieppeillä päivän vaellus päättyi Lericin rantakylään, noin kymmenen kilometrin jälkeen.

Oikein kelpo päivä; korkeuseroja noin 300 metriä. Vain. Tosin lämpö (aika ajoin lähemmäs +30 C -, mutta huom. minä en valita, päinvastoin) ja alastulot lisäsivät vaikeusastetta.

Lounas koottiin taas yhdessä kannetuista eväistä, ja tänään evästauon jälkeen pidimme esittelykierroksen: onhan  meitä oululaisia, onhan porukkaa ympäri Suomea. Ja sellainen riemullinen juttu, että tässä porukassa on yksi, jonka kanssa olen ollut Brightonissa kielikurssilla 1974 ja me asuimme silloin kimpassa!! Jokunen vuosi on kulunut, ja nyt tapaamme täällä! 🙂

Päivään  kuului leppoisia tuokioita pikku kylissä, Tellerosta ja sen  mustekala-legengasta voisi kertoa enemmänkin, mutta menköön sekin nyt vain kuvilla…

Kuuden jälkeen olimme hotellilla, hikisinä, pohkeet pinkeinä, hienon päivän kokeneina, – ja sitten oli reilu tunti  aikaa kunnes lähdimme mitä mainioimmalle illalliselle.

Koko poppoo kävelimme (mukava vähän liikkua välillä!!)  läpi La Spezian keskustan ja pääsimme meren eläviin erikoistuneesen trattoriaan syömään. Paikan isäntä osasi ottaa yleisönsä, ja hänen keittiössään osattiin simpukat. Ui-jui, johan minulle ja monelle muulle maistui.

Kotkako?

Aloiteltiin helpolla.

Meidän E-opas.

Itävallassa, Virpiniemessä, Mallorcalla – näin ne patikkapolut merkitään.

Kapris.

Passionhedelmän kukka!

Mutkan kautta suoraan alas.

Pranzo! Lounas tekeillä. Johan kelpasi.

Oli niitä vähän vaativampiakin pätkiä.

Päivä on siis  ollut hyvin täynnä tepastelua, ohjelmaa ja olemista meren rannoilla ja kukkuloilla, joten nyt ei jaksa/ehdi kuin liitellä kuvia. Huomenna on ehkä  reissun kohokohta: Le Cinqua Terre, ja niitä kohti lähdemme ennen kahdeksaa, joten kirjeenvaihtajanne kuittaa ja käy unille.

Tänään Helsinki erilainen kuin koskaan.

Ajatuksena oli ollut lähteä katsomaan suomalaisten mielenilmausta Rautatientorille, katsottiinkin telkkarista. Satoi kaatamalla.

Vasta yhden jälkeen lähdimme kävellen keskustaan, ja reunamille. Satoihan se vielä, mutta hyvä lenkki tuli tehtyä. Jälleen ilman järkkäriä liikkeellä, mutta kyllä kännykuvistakin selviää, että Helsinki oli kovin hiljainen.

Myös kaupoissa hiljaista, taksitolpilla vain paljon autoja. Siis ei edes taksit ajossa.

Kun tyär neljän jälkeen kotiutui, lähdimme naapuritaloon syömään. Sen alakerrassa on Soul Kitchen -ravintola. Ei ihan mikä tahansa lähiravintola, ilmeisen suosittu. Emmekä mekään pettyneet.

Myrskyn noustessa, satten vihmoessa, lähdimme seitsemäksi Linnanmäelle: Peacock-teatterissa menee Billy Eliot -musikaali.

Se oli viihdyttävä, liikuttava, vaikuttava, antoi ajattelemisen aihetta, herätti iloa ja ihailua. Kannatti mennä. Helsinki on ollut hyvä meille. Parasta tietysti, että täällä on tytär, mutta huomenna vaihdamme maisemaa. Ei haittaisi vaikka nyt rankka tuuli, myrsky, hellittäisi, – täällä yhdeksännessä kerroksessa se tuntuu aika voimakkaana.

Huomiseen!

Melkein on pakattu. Melkein varmaa on, että lauantaina aamulla lähtee Helsingistä kone kohti Milanoa, ja että olemme kyydissä. Vielä varmempaa on, että huomenna lähdemme Helsinkiin.

Suhteellisen varmaa on, että mukana on ihan liikaa vaatteita, mutta että jotain tärkeää puuttuu. Haastetta pakkaamiseen tuo sekin, että aluksi ollaan pari päivää Helsingissä, jossa ei oikein samat vermeet passaa kuin Välimeren pikkukylissä ja vuoristossa; toisaalta meneehän se perjantaina liikkuminen Helsingissäkin patikoinniksi: ratikatta kun on paikasta toiseen siirryttävä.

Vuoden tauko ulkomaanmatkailussa [edelleenkin on vaikea pitää kahden päivän Norjan piipahdusta ulkomaanmatkana] on ollut poikkeuksellisen pitkä. Sitäkin mukavammalta tuntuu lähteä. Ja Italiaan vielä. Italiassa on oltu viimeksi Umbrian kolmen viikon taloreissulla toukokuussa 2012. Liguriassa on käyty joskus nuorena (v. 1978?); ajettu Italiasta Ranskaan, eikä muuta.

Nyt siis lennämme Milanoon, siellä ollaan lauantai. Milanossa on oltu ennenkin. Vietettiin siellä pidennetty viikonloppu helmikuussa 2007. Ja tiedättekös, sitä reissua uhkasi joku lentolakko. Kuitenkin Finnairin plussapisteilla mentiin käymään. Italian kielen kurssi oli silloin meillä aluillaan ja minulla joululahjaksi saatu ihan uusi, ensimmäinen digijärkkäri. Ja käytiin ensimmäistä kertaa elämässä kahden Michelin tähden ravintolassa. Se oli ajalta ennen blogia, mutta matkakuvat ja lyhyt selonteko on olemassa. (Milanon kuvien jälkeen olen sentään edes vähän kehittynyt kuvaamisessa. 😉 . Käy vaikka katsomassa. KLIKS.)

Silloin kirjoitin matkapäiväkirjaan (joita olen toki pitänyt ennen blogiakin, itse asiassa aina):

Ennen lounasta Leonardo da Vincin L´Ultima Cena (Viimeinen ehtoollinen), joka on Da Vincin koodin jälkeen niin suosittu nähtävyys Santa Maria della Grazien luostarin ruokasalin seinällä, että sinne oli parasta varata etukäteen netin kautta aika 15 minuutin ihastelua varten. Se oli vaikuttavampi kuin odotin, vaikka odotinkin – tietysti – aika paljon. Kuvatahan siellä ei tietenkään saanut. Luostarin kirkostakin pidin.

Nyt emme siis aio käyttää lauantaita Viimeisen ehtoollisen äärellä, emmekä Michelin tähden ravintolassa, vaan hautausmaalla! Milanossa on ihan poikkeuksellinen cimitario, ja sinne haluaisin.

Sunnuntaina sitten siirrymme Välimeren rantaan pieneen (?) satamakaupunkiin La Speziaan, josta käsin patikoimme neljä päivää. Ensi viikoksi sinne on luvannut lämmintä, mutta sateita ja ukkoskuuroja. (Oikealla tuossa sivupalkissa on La Spezian säästickeri.) Katsotaan nyt mitä tuleman pitää. Viitat ja gore-texit on jo laukussa. Loppuviikosta sitten siirrymme tuossa ylläolevassa kartassa niemenkärjessä näkyvään Portovenereen, jossa ollaan kaksi yötä. Ja päivät tietty patikoidaan.

Tämä on nyt neljäs ulkomaanmatka, jossa on viikon patikkaohjelma: Kitzbühel 2011 (YouTravel), La Gomera ja Teneriffa (Tema-matkat) 2012 ja Bad Gastein (Alppimatkat) 2014 kesällä. Sitten on käyty kahdesti omatoimi-patikkareissulla: Madeira syksyllä 2013 ja viime syksynä nuorenparin kanssa Mallorcalla. Ensi viikolla ensimmästä kertaa Italian vaellusmatka tiedossa, ja tämä on Tema-matkojen järjestämä.

Mutta joka tapauksessa Italian Liguria, patikointi ja lomamatka syyskuussa lukukauden alkuhäslinkien ollessa kiivaimmillaan tuntuu ihan tavattoman mukavalle jo ajatuksena. Ja Stadissakin paljon hienoja juttuja tiedossa, pysykäähän kuulolla! 🙂

Aamulenkillä Iissä, iltakävelyllä Oulussa. Ja aurinkoa koko päivä.

Metsätaipaleella pehmoista sammalta, puolukoitakin olisi ollut ihan poimittavaksi asti. Ja kangassieniä. Mutta eihän minulla mitään veitsiä, koreja, ämpäreitä, eikä totta puheen aiettakaan mitään keräilytaloutta ollut ryhtyä harrastamaan. Kunhan tepastelin. Pohjakuntoa pitäisi vielä petrata ennen Italian vaelluksen alkua.

Kaikki kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Allaolevia en olisi kyllä poiminutkaan, mutta olivat mukavan näköisiä.

Aamupäivällä systerin kanssa – taas kerran – lupailimme toisillemme että näistä Ii-vierailuista on tehtävä tiuhemmin toistuvia,  – ja sitten hankkiuduin takaisin kotiin.

Liki koko kaunis iltapäivä kului minulla tietokoneen kanssa värkätessä. Ja lopulta: seitsemän portin USB-hubi se sitten auttoi. Insinöörimieheni osasi auttaa näissä teknisissä asioissa niin paljon, että kävi tuon hubin ostamassa. Kauppalappu oli ehdottomasti oltava mukana; meidän perheessä nämä tietskariasiat ovat kyllä minun heiniäni. Tai piuhojani.

Illansuussa olleen voutineuvoston kokoukseen menin markkinoiden kautta, ja käveleskelinpä sitten kauniita rantoja laajemminkin. Puolukoita ei tullut sitten edes ostetuksi, kävelyllä kun olisi vähän vaikea raahata laatikkoa, kameran lisäksi. 😉 Ehkä huomenna voisin hakea. Pehtoori oli appiukon kanssa käydessää onneksi ostanut omenoita. Josko huomenna laittaisin syksyn ekat uuniomput.

Syksyn merkkejä siis monenlaisia.

Nyt on vaikea päättää mistä kirjoittaisi,

• siitäkö, kuinka on vaan niin hurjan hienoa nämä säät. Syksystä olen pitänyt aina, mutta onhan nyt ihan ylivertaisen hienot kelit

• siitäkö, kuinka harmittaa, etten sittenkin yöllä (enempää) valvonut, Juniori oli nimittäin valvonut ja kuviaan on nyt Taivaanvahdissa: KLIKS Hienot revontulet on Pateniemessä näkynyt. Täällä ( KLIK )  timelapse samoista reposista kuvattuna goprolla. Osaa se poika jo. 😉

• siitäkö, kuinka oli ihan mahdottoman hienoa tavata Turussa opiskellut kielten opettaja. Hänet minä muistan kauan.

• siitäkö, miltä tuntui nähdä kun pojanpoika kerrassaan hermostui kesken sapuskan, sekä kesken meidän aikuisten sapuskan että omansa. 😉

• vai kirjoittaisinko sittenkin siitä, kuinka tänään, keskellä päivää pyöräilin kymmenen, itseasiassa toistakymmentä kilometriä pitkin Oulun rantoja, – muka kuvaamassa. Lähdin liikkeelle kameran kanssa tarkastamatta, onko akussa vielä voimaa… Ei ollut. Mutta kyllä osasin nauttia näkymistä ilman kameran etsintäkin…

• ehkä sananen kuuluisi mainita siitäkin, että huomenna on meidän vuoro järjestää viinikerholle maistiaiset. Olen valinnut teemaksi ””Paluu maistelujen alkutaipaleille”. Olemmehan kokoontuneet pian jo neljännesvuosisadan; ehkä on hyvä muistutella mieliin, mistä lähdettiin liikkeelle. Menun teemana on ”Lapista tulossa, Italiaan lähdössä”, joten hyvin LappItalia -henkinen on huominen illallinen. Mutta ennen kuin siihen asti päästään, minulla on kaksi juttua hoideltavana: paistinkääntäjien ”Ruokaa sisäelimistä” -kurssi ja sitten vielä iltapäivällä OYSin keikka. Joten vähän hoppu päivä lienee huomenna. Mutta melkein kaikki on jo valmiina.

• siitäkö, että vielä vuosi sitten en olisi uskonut tapaavani oppiaineen toista professoria kaupungilla perjantaina keskipäivällä, aurinkoisena syyskuun puolivälin perjantaina, istuskelemassa vaimossa kanssa kahvilla uudessa ”Letkunpuiston” Makiassa. En olisi uskonut, että he siellä istuskelevat,enkä sitä, että minä taluttelen pyörääni ohi ja jäämme toviksi juttelemaan. Noin vain me kaikki ”poissa töistä” keskellä kirkasta syyskuun päivää.

• siitäkö, että taas kerran!!! meidän lomamatkalle lähtöämme uhkaa lakko! Aina!

Onneksi maailmassa on hyviä, rehellisiä, ystävällisiä ihmisiä! Onneksi on. Muutoin minun kaltaiseni asioita hukkailevat ihmiset olisivat lopullisesti hukassa.

Kun loppu hyvin, niin kaikki hyvin, ja lopultakin mukava päivä. Sitä paitsi saimme äidin ulos syömään! Pehtoori, minä, Murmeli (joksi äitiäni siis perhepiirissä kutsutaan) ja sisareni olimme Nallikarissa. Äidin parin kuukauden välein tehtävän sairaalarutiinikäynnin jälkeen menimme kuin menimmekin ulos syömään, mitä ei ole tapahtunut varmaan kolmeen vuoteen. Monen onnistuneen asian yhteisvaikutuksesta nyt kuitenkin tämmöinen ilon aihe saatiin onnistumaan.

Pehtoorin ja sisaren tilattua sinisimpukoita, meinasi iskeä annoskateus. Eikä Pehtoorin jälkkäriksi tilaama pähkinäbrowniekaan näyttänyt luotaantyöntävältä. Vain vähän reunasta nyrhäistyäni tiesin, että täyttä hyvää on. Jos ensi kerralla tuonne kävelisi ja sieltä kotiin myös, niin voisi harkita sortumista… 😉

Meri oli kaunis, ja syksy. Ja kuten FB:sta äsken luin: ”Oulussa tuulee aina, tänään oli pystytuuli”.  Tyven oli.

Maailma on melkoisen myllerryksen kourissa, eikä Suomessakaan kaikilla eläminen ole millään muotoa hyvällä mallilla, ja jos ajattelee maailmaa, johon pojanpoika on vastikään syntynyt ja mitä hän vielä tulee näkemään, kokemaan, mihin joutumaan… Tulevaisuus ei välttämättä näytä vain hyvältä, ei ainoastaan auvoiselta.

Tässä tilanteessa tuntuvat hieman naiivilta, oman navan ympärillä pyörimiseltä nämä minun juttuni, päivitykseni, ajatukseni. Mutta kuitenkin: kaunis syksy, hyvät, rehelliset ihmiset, suomalainen – vielä kuitenkin – toimiva terveydenhuolto, ravintolapäivällinen ”ihan ilman syytä” läheisten kanssa, meren äärellä, ja nyt levollinen ilta. En ainakaan valita.