elokuu 2015 – Tuulestatemmattua

Työpaikaton – mitähän tästä tulee?

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

Jotta voi hypätä uuteen…

Niitä näitä

Monia hyviä asioita

Naiiviahan tällainen on, mutta silti .. ehkä juuri tänään on aihetta kirjoittaa (pitkästä aikaa), että onni on …

… kävellä pihalla – viemään roskat – avojaloin. On vielä niin lämmin, että pihakiveys tuntuu ihanalta, lämpimältä jalkojen alla. Kivestä lähtee lämpö, jonka toivon kulkevan mukanani pitkälle syksyyn.

… että puhelin ei sittenkään särkynyt. Kunhan tilttailee, ja oikuttelee, mutta lopultakin välittää viestit lapsille ja ystäville.

… että äidillä on murtunut – vain – kylkiluu, – ei lonkka.

… että, eilisen juhlinnan jälkeen oli jo aamulla niin reipas olo, etten edes ajatellut skippaavani lenkkiä. Ihan vain itseni vuoksi se oli tärkeää tehdä. Eikä milllään muotoa ollut huono kokemus. Päinvastoin: tässä lämmössä ja valossa tuntui hyvälle.

… ruoka onnistui. Uusi broiler-marinari toimi. Ja broilerin oheen erilaisia grillikasviksia, monenlaisia, jotka nekin maistuivat.

… kun Tahvo nukahti syliini.

… pitkän viikonlopun pari viinilöytöä. Molemmat todettiin vähintäänkin kelvollisiksi. Tuo riesling on puolikuiva, mutta se toimi mausteisen ruoan kanssa todella hyvin. Voisin kuvitella, että aasialainen ruoka nauttisi tästä. Sushille, pullet porkille? Ja tuo Gaia-sekoiteviini oli makoisa. Argentiina rulettaa ohi Chilen.

… että yksi iso asia järjestyi. Ystävyyden kautta. 😉

… että luonnontuhojen aiheuttamat vahingot meillä koskevat vain muutamia kesäkukkapurkkeja. Runsas toissapäiväinen sade pieksi vain kesäkukkia. Ei muuta hätää. Siivoilulla selvisin tästä.

… kun eilen ottamani ”Nallikarin kuutamoyö” -kuvat saivat ”Oulu tutuksi”-FB-ryhmässä pitkästi toistasataa tykkäystä.

… ”sunnuntai kestää iltaan asti”. (Petri Tamminen).

Niitä näitä

Nallikarissa 120 v. juhlat

Tänään entisten nuorten juhlat: ystäväpariskunnan 120-vuotisjuhlat Nallikarissa. Eikä mitkään pienet kakkukahvit lähipiirille, vaan paikalla paljon ystäviä Helsinki – Oulu – Rovaniemi -akselilta ja paljon meillekin tuttuja.

Niitä, jotka tapaamme aina vappuaattona ja niitä, jotka käyvät meillä kerran kesässä kalaaseissa (Gruppo San Lorenzo siis), minun ja toisen päivänsankarin yhteisiä työkavereita ja monia muitakin tuttuja. Lisäksi hieno sää, hieno paikka, hyvää ruokaa ja kaikenmoista mukavaa, mm. kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Ja bändi. Saatiin tanssiakin.

Välillä livahdin pihalle pikkukameran kanssa. Täysikuu. Ja Nallikari.

Taksia odotellessa tällaista valoshowta ….

Liikkuminen Niitä näitä

Paluu kuntosalille

Oli synkkä ja myrskyinen aamu. Ja sääennusteessa pisaroita oli piirrelty koko päiväksi, joten ei puhettakaan mihinkään lenkille lähdöstä. Saatikka, että oltaisiin lähdetty Rokualle patikoimaan ja sienestämään kuten vähän haaveena oli ollut. Myös ajatus valokuvausretkestä Hailuotoon oli hylättävä. Eikä pyöräily torille vesiroiskeissa ja vihmassa kiehtonut. Ja kuten odotettavissa oli, Pehtoori ei halunnut kanssani keilaamaan.

Joten minä tein kaikkeni, että keksisin, miksi en lähtisi salille. Minulla oli kerrassaan loistavia, aukottomia, liki tieteelliseen tietoon perustuvia, ylivertaisen perusteltuja meriselityksiä välttää – kauan aiottu, viimeistään syyskuun aluksi itselleni määräämä – paluu kuntosalille.

– Ensinnäkin olkapää on eilisen fysioterapian jälkeen aika herkkänä, kipeänä. [Pakkoko sitä on käsitreenillä saliura uudelleen aloittaa?]
– Toiseksi en edes tiedä, missä minun salikengät on. [höpö, höpö – ovat roikkuneet jumppakassissa eteisessä toukokuusta lähtien.]
– Eikä minulla taida olla edes kuntosalikorttia. [Pehtoori kyllä on sellaisen jo toukokuussa pyynnöstäni minulle hankkinut. Se on sen samaisen kassin, jossa on kengät, salihanskat ja vesipullo, sivutaskussa.]
– Salilla ei saa ulkoilmaa. [Niin. Ei saakaan, eikä siis sadettakaan, joten juuri siksi, juuri tänään kannattaisi mennä.]
– Eikä minulla ole treeniohjelmaa, sellaista personal trainerin tekemää paperia ja opastusta, jonka mukaan mitään tekisin. [Niitä on seitsemän aktiivisen kuntosalivuoden jäljiltä pieni mapillinen; ei muuta kuin vain valitsen sopivimman.]
– Alkoholin nauttimisen jälkeisenä päivänä ei saa treenata. [Eilisellä kahden hengen kotona nautitulla hääpäiväillallisella nautitut kaksi lasillista erinomaista argentiinalaista Gaia-punaviiniä tuskin ovat peruste kieltäytyä kuntosalille lähtemisestä.]
– Olisi imuroitava ja muutoinkin vähän siivoiltava, sehän käy liikunnasta. [Käy se. Mutta ei kyllä nyt ihan riitä päivän liikkumiskiintiön täyttämiseksi.]
– Sitä paitsi minä en halua! Täytyisi valita sellainen liikuntamuoto, josta pitää ja joka tuntuu omalta, jotta siihen sitoutuisi. [Kummasti vain olen liki koko vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen salitreeniin sitoutunut.]

Kun Pehtoori sitten pitkällisen aamulehden luku-urakkansa ennen yhdeksää lopetti ja ryhtyi tekemään lähtöä salille, annoin periksi ja lyöttäydyin mukaansa. Pehtoorihan käy salilla ympäri vuoden monta kertaa viikossa [silloin kun ei ole ollut menossa tai toipumassa polvi- tai selkäleikkaukseen/esta].

No eihän siellä salilla ollut juuri mikään muuttunut. Muistin ohjelmat suunnilleen ulkoa, tosin jätin kaikki käsi/hartia/olkavarsi/talja/punnerrus etc. -jutut tekemättä. Pelkkä laitteiden katsominen teki kipeää olkapäässäni.

Juuri olkapääni kipeytyminen, ”romahtaminen” kuten fysioterapeutti puolenkymmentä vuotta sitten totesi, oli yksi syy, miksi kolme kertaa viikossa ennen töihin lähtöä monta vuotta jatkunut hyvä tapa rapautui. Salilla käynti oli tapa, jota en kyseenalaistanut, kunnes…

Täällä Temmatussakin on todisteita aktiivisesta, aiemmasta kuntosaliharrastuksesta,. Tämä on ehkä kaikkein noloin juttu. Kun tämä olkapäävamma kävi liki sietämättömäksi jäi salilla käyntikin, vaikka olisi tietty voinut tehdä vain jalka- ja vatsa/selkätreeenejä. Mutta minä lopetin kokonaan.

Mutta tänään. Tänään olen astunut KORKEAN kynnyksen yli ja käynyt ainakin yhden kerran salilla. Huomenna voi olla vaikea nauraa, pikkuisen pallea jo nyt sen oloinen, mutta toivon mukaan tästä se kuntosalielämä lähtee taas nousuun. Olen jo ladannut Spotifyihin ”Latin Dance” -musiikkia pariksi tunniksi ja katsellut sopivia (isoja) T-paitoja tuolta vaatekaapistani, … kun kerran tai parhaassa tapauksessa kahdesti viikossa saisin käytyä…

Niitä näitä

Kotimaan huippukohteet?

Kesän jo hiipuessa, ystävä- ja sukulaisvierailujen vähetessä, lomien loppuessa, ei enää niin paljon vieraissa kaupungeissa ja kylissä liikuta. Minä kuitenkin vielä viime viikon Naantali – Helsinki – Lahti -muistoissa elän, ja kun meille ehkä on syksyllä tulossa uusia, vieraspaikkakuntalaisia, vieraita ja ensi kesän kapituliakin ajatellen jo mietin, mitä Oulusta olisi hyvä näyttää vieraille, niin ajattelin kysellä, mihin sinä oululainen viet vieraasi?

Ja toisaalta mietin, missä kannattaisi käydä, kun eri puolilla Suomea vastaisuudessa liikutaan… Mihin minun vieraspaikkakuntalaisen ehdottomasti kannattaisi sinun kotipaikkakunnallasi mennä?

Kun minulla on nuo kotiseuturetket (ent.) Oulun läänissä ollut jo useana kesänä ohjelmassa, niin niidenkin tiimoilta ajattelin kysellä, että mikä on se kohde, jonne kotipaikkakunnallasi haluat/viet vieraasi? Missä paistaa sinun kotipaikkakuntasi aurinko parhaiten? Naantalissa se tuntuu paistavan koko ajan, joka paikassa.

Muutama viikko sitten veimme ystävät Ivalossa (meidän toinen ”kotipaikkakunta”) vaatekauppaan (ks. vastikään Aamulehdessä julkaistu juttu 92-vuotiaasta Hilja Pettersonista, joka on yrittäjä edelleen!!), veimme heidät myös Jorpulipään huipulle ja Inariin Juutuankosken rannalle ja Aanaar-ravintolaan. Mihin sinä viet ystäväsi, kun he tulevat käymään luonasi, eivätkä oikeastaan tunne kotipaikkakuntaasi ollenkaan? Missä on kaunein näköala, missä paras ruokapaikka? Onko kotipaikkakunnallasi erityisen hyvä museo tai jonkun kuuluisuuden koti, joka kannattaa vieraille näyttää, tori tai luontonähtävyys joka on ”must”?

Meille oli niin hienoa viime viikolla päästä näkemään ja kuulemaan ja olemaan Naantalissa ”alkuperäisasukkaiden” kanssa. Näimme paljon muutakin kuin sataman ja rantakadun. Naantalin kalliot olivat minulle merkillisen tärkeitä, – liekö olisi koskaan kaksistaan tuonne(kaan) löydetty?

Eikä olisi osattu mennä leirintäalueen kallioisiin mäkiin, ”joissa on hyvä treenata”, saatikka että olisi oikeaan aikaan osattu olla kirkon oven takana, jotta pääsimme myös sisälle.

Helsingissä ilman tyttären opastusta ei olisi päästy/löydetty yhden suurimman suomalaisen lehtitalon toimituksen keittiöön. Tuolla tyär syö lounaansa (lue: purkillisen rahkaa.).

Jollei itse oltaisi muutamaa kuukautta aikanaan Helsingissä asuttu ja nyt tyttären tässä lähellä asuessa, tuskin olisimme oikeasti tännekään jostain keskustan hotellista menty.

Lahdessa olen käynyt työmatkalla viimeisen kymmenen vuoden aikana kolme kertaa: luento/kongeressimatkalla, mutta jollei erikseen olisi opastettu/kehotettu, olisiko nytkään tullut hienossa satamassa saatikka Sibeliustalossa käydyksi.

Näin yhtäkkiä – jos nyt just pitäisi päättää, mihin veisin harvoin Oulussa käyviä viertaita, veisin heidät Hupisaarille ja Ainolan puistoon. Sieltä näkee moneen suuntaan, siellä on museo, museoita, viehättävä pieni kahvila, puutarha, mukava kävellä, tai sinne voi mennä vaikka piknikille. Se on lähellä keskustaa, siellä on paljon historiaa, henkilökohtaistakin, kerrottavaksi, siellä on kaunista ja rauhallista. Tai sitten: Nallikari. Se vaan on niin hieno paikka. Norjalaiset turistit, joita siellä joka kesä käy/majoittuu satoja, tuhansia, kutsuvat sitä Pohjolan Rivieraksi. Tiedä häntä, mutta Nallikari ja Hietasaari ovat niin hienoja.

Kerro, mihin sinä veisit ystäväsi, tai minne suosittelisit minun kotipaikkakunnallasi menevän…

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä tyyneyttä kohti

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

Luettua Niitä näitä

Vanhuudesta

Luen parhaillaan Minna Lindgrenin dekkaria ”Kuolema Ehtoolehdossa”. Se on hauska kirja, mutta se on myös kantaaottava kirja siitä, millaista vanhusten hoito on Suomessa. Lindgren osaa kirjoittaa vakavasta asiasta hauskasti ja viisaasti. Hän osaa kirjoittaa vanhuudestakin, vaikka on minua nuorempi.

Äitini kanssa tänään pitkään – taas kerran – juteltuani, tiedän että Lindgren tietää, mistä kirjoittaa.

Lindgrenin kirjan 94-vuotias Siiri Kinnunen joutuu Meilahteen lääkärin luo, ja tämä on esittämässä hänelle sydämen tahdistimen asennusta: ”Kaiken kaikkiaan lähes riskitön toimenpide, hyvin pieni operaatio”, toteaa lääkäri ja samaan hengenvetoon hän jatkaa, että ”hoitamattomana sydämen rytmihäiriöt voivat olla hengenvaarallisia”.

Tässä vaiheessa Siirillä on sanansa sanottavana, ja hän toteaa lääkärille…

Te tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö? – Te olette vielä nuori ihminen, ja te ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä mitään tapahdu. Ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet pois eikä ruoka maistu millään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin. Ihan tavallinenkin askare muuttuu hitaaksi ja vaivalloiseksi, niin kuin varpaankynsien leikkaaminen. Voitteko kuvitella, että se on yhtenä päivänä suunnaton operaatio, johon ryhtymistä yrittää kaikin tavoin lykätä?”

Ja Siiri kehottaa lääkäriä käyttämään aikansa ja asentamaan tahdistimensa nuorille, sillä:

”Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen.”

Tänään siis vanhuusjuttuja äitini, eikun Lindgrenin, sanoin. Lindgrenin monta muutakin kirjaa olen tässä viime kuukausien aikana lukenut, ja pitänyt hyvin paljon. ”Sivistyksen sietämätön painolasti” kolahti omaan elämäntilanteeseeni enemmän kuin hyvin, myötäelin hyvin paljon. Palannen tuohon kirjaan lähiviikkoina.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Kotiin palattua

Pikkuisen on keho ollut kummissaan, kun ei ole pitkiä lounaita, ei päivällisiä hyvässä seurassa, ei gourmet-illallisia, ei kuohujuomia missään välissä eikä punaviinin tilkkaakaan ruuan kera. Lenkkimaastokin tasainen, ja tuttu. Yöunet pitkät ja päivässä aikaansaamisen meininki.

Gratinoitua kukkakaalta ja voinokareessa haudutettua sipulia ja poronvasanmaksaa, joka pakkasen sivulokerosta löytyi, olivat kyllä kelpo arkiruokaa kotipihalla iltapäivän auringossa vähän ennen kuin tänään koulunsa aloittanut Juniori perheensä kanssa tuli käymään.

Tahvo oli nauravainen itsensä, nyt jo kolmen kuukauden ikäinen. Ja ihan on merkillinen tämä pojanpoika: menee useimmiten kymmenen aikaan illalla unille, saattaa herätä kerran syömään, mutta yleensä nukkuu aamuseitsemään. Juttelee jo kovasti, asiaa ihan omilla sanoilla on paljon. Perustellusta syystä vauva voi joskus huutaa tovin oikein kunnolla, mutta pääasiassa on yhtä aurinkoa koko poika. Ihana on.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

[kuvien liittäminen ei tähän aluksi oikein kunnolla onnistunut (nyt 25.8. iltasella toimii): liekö koneeni oli uupunut kuvatyöskentelyyn. Ilta nimittäin meni Kapitulin kuvapostausta tehdessä. KLIKS.]

Niitä näitä Ruoka ja viini

Lahden (kastike)kapituli vol. 2

Kastikekapitulin toinen päivä jatkui illallisella Lahden Sibeliustalossa.

Kuuden tietämissä installointitilaisuus (= uusien jäsenten juhlallinen järjestöön vihkiminen) oli päätöksessä ja Sibeliustalon Puusepän salissa alkoi kaupungin tarjoama cocktail-tilaisuus.

Samppanjan nauttimisen yhteydessä otin oululaisista paistinkääntäjistä aveceineen ”luokkakuvan” ja ”kaverikuvia”. Kaikkinensa otin eilen yli 300 kuvaa! Järkkäri oli siis mukana. Ja onneksi oli. Oli paljon kaunista, tyylikästä, herkullista kuvattavaa.

Hienon hieno tila teki oikeutta kattauksille. Korkea tila loi tilantuntua vielä enemmän kuin sitä todellisuudessa oli: valo oli hyvä ja loi tunnelmaa.

Illallinen eteni vakaasti, sopivan nopeasti ruokalajista toiseen, ja niiden välissä saimme kuulla mitä tuleman piti ja myös viinit esiteltiin. Istuimme ja nautimme.

Sellaista minä kyllä ihmettelin, kun olin pääruoan jälkeen vessassa ja kiertelin kuvailemassa ja väistämättä tulin kuulleeksi muutamia keskustelun pätkiä, että oli ilmassa sellaisia kommentteja kuin: ”Paljon oli luvattu, mutta eihän näissä nyt mitään erityistä ole. Tavallista kurmeeta.”, ”Ei oikein ole mitään makujen ilotulitusta” tai ”Meidän pöydässä on ihan liian kylmiä punaviinejä”, ”On kyllä parempiakin illallisia syöty”. Voi hyvä tavaton, sanon minä.

Seitsemän ruokalajin (+ amunen) illallinen 400 hengelle ei ole mitään pieni juttu. Ja että se hoidetaan siten, että kaikilla on ruoat jotensakin yhtä aikaa edessä, että ne ovat lämpimiä silloin kun on tarkoitus että ne ovat lämpimiä ja että ne todellakin ovat kauniita, suurin osa niistä on mahdottoman hyvän makuisia, niiden joukossa on uusia makututtavuuksia, ja muutamista vielä ikimuistoiseksi yltäviä, loistavia makuelämyksiä, niin en kyllä ymmärrä, että jotkut viitsivät urputtaa, etsiä virheitä, kritisoida ja kitistä.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Erityisen paljon tuollainen natina ärsytti, koska siihen ei ollut mitään perustetta. Grand Dinner oli tavattoman hyvä ja harmonisia makukokonaisuuksia sisältävä, ammattilaisten tekemisen onnistunut tulos, ja siinä oli muutamia huippuja, joiden muistelemisestakin tulee hyvä maku suuhun: savuahvengalantiinia ja maa-artisokkaa ja niiden kanssa aniksella maustettua fenkoli-keittoa. Jo se tuoksu!

Ja sitten omenagranite ja granaattiomenakastike: se oli kesäinen, hento ja herkkä, mutta maku hyvin intensiivinen ja ihana – ja rakenne perfetto! Sillä oli sellainen ”nostattava” vaikutus. Melkein olen samaa mieltä kuin Pehtoori, että siihen olisi ollut hyvä lopettaa.

Auringonlasku Vesijärven rannalla oli elokuun lämpimässä illassa lepuuttava.

Meidän pöydässä oli mukava, jo monivuotisesta tuttuudesta tuleva rauhallinen olo ja mukavasti polveilevaa keskustelua.

Hyvä mieli jäi.

Koko kapituli oli yksi parhaista, mitä on koettu. Tämä oli meille kahdeksas (vaikka on hieman arveluttavaa tehdä mitään ranking-listaa näistä, mutta muistot, ne muistot!). Järjestelyt sujuivat, ja sää tietysti on tärkeä tekijä tällaisten juhlien onnistumisen kannalta. Ja nyt sää oli paras kaikista.

Ja sitten minullahan on sellainen henkilökohtainen fiksaatio (vai sittenkin ongelma? :)), että ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Kapituleissahan tästä asiasta on tullut minulle jopa henkilökohtainen kriisinhallinnan mittari (ks. mm. yksi surkuhupainen kokemukseni muutaman vuoden takaa): ja nyt homma oli ihan vahingossa hanskassa. Jo Helsingissä, perjantaina kun tulimme lenkiltä, piipahdin tyttären asunnon lähellä olleessa kampaamossa kysymässä ”ehtisikö joku pestä ja föönätä hiukseni?”. Ja ”joku” ehti. Eikä mennyt kauaa, ja koko viikonlopun pärjäsin kriisittä. Huippujuttu!

Ensi vuoden elokuussa kapituli on sitten Oulussa. Osaltani olen ollut sen järjestämisessä jo mukana, mikä ehkä näkyy kuvassa ja nimessä 😉 – ja työ jatkuu.

Koskapa jätimme myös eilisen Grand Dinnerin jälkeen menemättä hotellin sisäpihalle bailaamaan, ihan kuin perjantainakin, niin ei ollut mitään estettä, etteikö olisi voitu tänään aamukymmeneltä lähteä ajelemaan kohti Oulua. Läpi tyynien järvimaisemien huristeltiin kotiin. Tänä vuonna oululaisilla ei ollut yhteistä kapitulikuljetusta, ei eväitä, ei yhteistä, väsynyttä naurua paluumatkan bussissa, ei menomatkan rasvarieskaeväiden rippeiden nauttimista.

Mutta tänään tuntuikin liki viikon kestäneen ”lomamatkan jossain Etelä-Suomessa” lopuksi hyvälle ajella kaksistaan kotiin. Ja kotiin oli kovin hyvä tulla.

Leppeä syyskesän ilta pihalla: ruusujen raukeina odotellessa vielä vettä, pihakiveyksen reunaan jo keltaisen nauhan muodostuttua, oli hyvä kotiutua.

Ruoka ja viini

Lahden kapituli vol. 1

Jos illallisella on 15 eri kastiketta, voisi luulla että makujen sekamelska on jo epämiellyttävä ja että ruokaa on niin paljon, että tulee huono olo. Mutta eihän se niin mennyt…

Eiliseltä illalliselta jäi mieleen monta hienoa makumuistoa, ei mitään, mikä ei olisi ollut hyvää, mutta jos joitakin on erikseen mainittava, niin sitten nämä: savusiikatahdas ja prosecco-sitruunahyytelö, tryffelillä ja ankanmaksalla maustettu maalaispatee karpalogeelin kera ja pääruoan entrecoten kanssa tarjotusta kuudesta!! eri kastikkeesta erityisesti klassinen, yksinkertaisuudessaan erinomainen, syvänmakuinen rosmariini-punaviinikastike ja hummeri-vaniljavoi, ui-jui… voitteko kuvitella: hummeri-vaniljavoi ja entrecote!

Jälkiruoasta, jota monet pitivät illan parhaana osana, minäkin pidin kovasti, mutta ”Seurahuoneen suklaakakku”, joka oli suklaafondantin ja mutakakun välimuoto, oli melkein jo liian tujua tai täyttävää, liian paksua – siis minun makuuni. Mutta eihän se vaatinut kuin pienen tuokion ja viisi!! eri kastiketta tuekseen ja myös jälkiruoka oli nautittu.

Minulla ei ollut isoa kameraa mukana illallisella, kun luulin, että Dinner Amical on cocktail-tyyppinen juttu, jolloin olisi ollut kuljettava, vaihdettava paikkaa, lautasen, lasin ja kameran kanssa. Siksi ei ole kuvaa tavattoman hienosta buffeepöydän esillepanosta. Siinä oli raaka-aineita (tai jotain niihin viittaavaa) joita sitten oli tarjottavissa ruuissa: hedelmiä, hiiliä, yrttejä, metsästä jäkälää, merenrannan kiviä…. kaunis oli.

Tilaisuus oli – toisin kuin yleensä kapituleissa – kuitenkin pöydissä-buffee-tapaan tehty. Tavallaan hyvä niinkin, ja meillä ”uutta ja vanhaa” pöytäseuraa, oikein mukavaa sellaista, joten ilta kului – tietysti – nopeasti. Ja keskustelu pyöri luonnollisesti ruoan ympärillä. 😉

Emme lähteneet enää jatkoille, vaan hyvissä ajoin vetäydyimme nukkumaan. Mistä aamulla toisiamme kovasti kehuimme. Hotellin aamiaispöytä ei meidän käynnistä juuri huventunut: kahvia, vähän hedelmiä, pari palaa juustoa ja sitten lähdimme lenkille. Naantalin ja Helsingin aamujen jälkeen vuorossa lenkki Lahdessa: Vesijärven rantaan kävelimme. Kaunis oli aamu. Kauniita ovat Lahdenkin puistot ja rannat.

Ja lämmintä edelleen.

Kävimme katsomassa myös Sibelius-talon, jossa on tämän iltainen Grand Dinner.

Aamulenkin jälkeen Sokokselta tuliaisia kotiin ja sittenhän olikin jo aika lounaalle.

Usein kapituleissa lounas on päivien ”helmi”. Tänä vuonna neljästä lounaspaikasta oli valittava mieleisensä kastikkeen perusteella. Olin valinnut meille samppanja-rapu-kastikke-paikan, mutta sinne oli enemmän halukkaita kuin paikkoja. Niinpä meidän lounaskin oli Seurahuoneella, missä myös eilinen Amical. Ja ei, ei lounaassakaan moitteen sijaa: tai noh, pientä huomautettavaa ehkä kuhan kypsyydestä, mutta muutoin ihan hurjan hyvä, ja sopivan kevyt kokonaisuus.

Eturuoka(härkäcarpaccio huhtasienillä ja valkoisella kotimaisella tryffelillä maustetun majoneesin, Kolatun kuttucheddar-juuston (uusi tuttavuus, josta pidin hyvin paljon) ja paahdettujen kapristen kanssa oli parasta mitä olen piiiiitkään aikaan syönyt. Sitä ei ollut paljon, mitä voi pitää hyvänä asiana.