helmikuu 2015 – Tuulestatemmattua

Mökkilauantai

Hiihtolomalla mökillä ’kuuluu’ olla kimmeltäviä hankia, kirpakoita pakkasia, ainakin öisin, välillä ehkä hillittömiä pyryjä, sininen kirkas taivaankaari, iltayöstä revontulia…

No tänä vuonna ei näköjään kuulu. Eilen iltainen kova tuuli jatkui yölläkin; unen läpi, välillä herätessä, kuulin, kuinka täällä tuntureiden katveessakin tuulee lujasti. Ja on täällä tainnut olla melkoisia myrskyjä jo edeltäviä päivinä, viikkoina. Metsissä on paljon kaatuneita puita, hangilla oksia ja havuneulasia.

Aamulla yksi pakkasaste, pilvistä, edelleen tuulista, tuhnuisen näköistä. Kovasti mietin itselleni selitystä lintsaamiselle, miksi en sittenkin lähtisi hiihtämään. Mäkeen menemättämyyden perusteluksi riitti kova tuuli ”liekö hissit edes pyörivät”. Mutta miksi en lähtisi hiihtämään? No kun kunnon syytä ei tullut mieleen, oli lähdettävä.

Ja kuinka olikaan mukava hiihtää, ihan hurjan hyvin kulki. Eipä juuri muita näkynyt; ehkä siksi, että olin ladulla jo aika varhain ja ehkä vaihtopäivä (keskisuomalaisten hiihtolomat ohi, pohjoisimman Suomen lomalaiset vasta tuloillaan… ?) piti hiihtäjät pois tunturista.Lunta riittää. Möksälle palatessa Pehtoori oli lumitöiden ohessa lämmittänyt jo saunan: lauantaiaamupäivän rantasauna ei ole ole ollenkaan hassumpi juttu. Mietin että tällaiseen elämänmenoon voisin ehkä tottua. 🙂

On se aika vuodesta että pöydässä on yhtä aikaa sekä tulppaaneja että kynttilä.

Myöhäisen lounaan, vai varhaisen päivällisen, nautimme. Eilen Sodankylästä ostettu nieriä ja uutuus riesling olivat pääosassa. Tuo Alsacen riesling vähän vaisu. Uuninieriä fenkoli-purjopedillä, täytettynä tilli-tuorejuusto-ruohosipuli-punasipuli-kermatilkka-tahnalla, oli puikulaperunoiden keralla oikein hyvää. Pintaan tehtyihin viiltoihin sitruunavoita, pinnalle suolaa ja valkopippuria. Uuniin (200 C) puoleksi tunniksi.

1-2-2

Ja äsken jälkkäriksi eilen ChocoDelistä ostetut salmiakkikakun palaset. Ui-jui.

Tuosta löytyy hyvä syy ja tarve lähteä vielä ulos tekemään vähän lumitöitä. Lunta täällä riittää.

Taas kerran: matkalla pohjoiseen (Choco Deli)

Ihan sula tie Kemiin asti, ja Rovaniemelle. Ei juuri liikennettä. Paitsi juuri ne, jotka ajaa 74 km/h kahdeksankympin rajoitusalueella. Mutta mihinpä meillä kiire.

Rovaniemellä huomaan, että liikennejärjestelyt ovat uusimisen alla, paljon tietöitä. Mutta ihan sama. Puolelta päivin siellä ollessa jo taas kova nälkä; tämä katarriko se aiheuttaa, että voisin syödä jatkuvasti! Oikeasti on nälkä ihan aina vähän päästä. Siispä perinteinen Coffee House, ja täytetty croissant. Tavallisesti riittää pelkkä cappuccino ja/tai croissant. Ja sitten Lordin aukiolla olevaan ChocoDeliin.

Paistinkääntäjä, Lapin keittiömestari, joka muutama vuosi sitten rohkeni ja sanoutui irti opettajanvirastaan (Lapin AMK), perusti suklaadelin ja bakeryn, on mitä ilmeisemmin onnistunut elämänmuutoksessaan.

Konvehtejaan on päästy muutaman kerran maistamaan Lapin keittiömestareiden Herkkupöytätapahtumassa, tämän kokemuksen perusteella ja muutenkin, olin varma että kannattaa piipahtaa.

Nyt on niistä kahdestatoista ostamastamme konvehdista om maistettu ensimmäiset: valkosuklaa-salmiakki maistui jälkiruoaksi enemmän kuin hyvin. Huomenna ehkä savuporo-suola tai hilla-valkosuklaa. 🙂

Ja tiedättekös_ tämä ChocoDelin J. tulee pitämään toukokuussa Ouluun suklaakurssin ja osallisena järjestelyihin aion ehdottomasti mennä!

Ja ostettiin me mukaan kaksi leivostakin… Josko huomenna saisi itsensä ladulle, niin herkut tulisi ansaituksi.

Rovaniemen jälkeen auton lämpimittari alkoi näyttää pakkasta: – 0.5 C. Vaikea uskoa, että ollaan menossa Napapiirin pohjoispuolelle maaliskuun eka viikkoa viettämään – tai siis osaa siitä.

Sodankylässä oli aika poiketa ostamaan muutakin kuin jälkkäriherkkuja. Jäämerentien varressa pönöttää muutaman vuoden vanha Pohjantähti-K-marketti. Sieltä sitä einettä haettiin, sitä kohti mennessä näin enemmän kuin pari potkukelkkailevaa paikallista matkalla ruokaostoksille. Onko Tuulestatemmatun lukijoissa yhtäkään, joka kävisi potkutellen ruokakaupassa? Jos on, ilmoittautukoon! Lupaan palkita ChocoDelin pienelllä rasialla.

Matka jatkui, Pehtoori ajeli, minä luin Kekkos-tutkimusta. Ettekä usko, mutta oikeasti vähän jo kiinnostikin. Ja kun kerran olin luvannutkin, että kommentoin. Ja sitä riittää luettavaksi koko viikoksi.

Ai niin, lomaviikkohan se on. Laitoin töissä ovenpieleen lapun… yritin olla hauskka

Hiihtolomalla.
Hiihto? Loma?
Noh, jokatapauksessa olen täällä vasta 9.3.

Oikeastaan tuossa ei ole mitään hauskaa. Päinvastoin, se on missio. Hiihdän jos mahdollista/huvittaa/haluan/ilmoja pitelee. Lomailemaan pyrin.

Tänne tuuliseen Lappiin on siis tultu, täällä Hangasojalla tovi ollaan. Myrskyävästä illasta huolimatta en ole pahoillani. Myrsky kun sallii sisällä pysymisen. Tein pizzaa. Ikinä ennen en ole täällä tehnyt pizzaa. No en tee sitä usein yleensäkään, mutta tänään tein, ja vielä täällä. Oli hyvää – ja lihottavaa. Ihan sama. Hyvää oli.

Ai niin, Rovaniemellä käveltiin Sampo-keskuksen läpi: joku pikku putiikki… Ostinkin kaikkea pientä. Tyttärellekin tuliaisiksi.

Ja tämä oli pakko ostaa.

— hihitytti.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mozartin vieraana

Tammi-helmikuussa on jätetty aika monta gastronomista sessiota väliin; toisin kuin yleensä tapana on. Tänä vuonna ei menty Puistolaan chez Jounin illallisille eikä brunchille, ei Tervaporvareiden herkkupöytään, ei Slow Foodin riistaillallisille, ei Oulun viininystävien Bordeaux-maistiaisiin, mutta tänään mentiin puolikuudeksi Madetojan saliin (Oulun musiikkikeskukseen), jossa oli paitsi Unirestan paistinkääntäjien veljesateria, myös Oikotie oopperaan, Mozartin suosituimmat aariat (Erkki Lasonpalo, kapellimestari, Kaisa Ranta, sopraano, Arttu Kataja, baritoni).

Minna Lindgren (toimittaja, musiikkitieteilijä, tietokirjailija) oli käsikirjoittanut kokonaisuuden, jossa pääsi tutustumaan kaikkiin Mozartin oopperoihin runsaassa tunnissa. Lindgren itse juonsi vallan mainion, oikein hauskan kokonaisuuden ja nuori ja kaunis, ymmärtääksemme lahjakas sopraano Kaisa Ranta ja pitkänhuiskea baritoni Arttu Kataja esittivät tukullisen rooleja. Kaltaisemme klassisesta musiikista paljoa tietämättömät tykkäsimme tällaisesta ”oikotiestä”, jonka juontaja Lindren vielä oivallisesti viitoitti.

Ja kun kerran ilta oli rotissöörien järjestämä, niin tietysti oli myös ruokaa. Ennen konserttia meillä oli ns. veljesateria. Unirestan (joka mm. ruokkii kaikki yliopistolaiset ja jolla on pitkin Oulua monia eri juhlahuoneistoja ja tiloja tilausravintolatoimintaa varten) paistinkääntäjiin kuuluvat ammattilaiset olivat koonneet meille Mozartin henkeen iltapala-menun.

Ihan erityisen paljon pidin tuosta peruna-tryffelitortusta. Se maistui italialaiselle (tryffelit ja parmesan). Ja sitten kahvi(ei suklaa, kuten instagramin kuvatekstiin virheellisesti kirjasin)vanukaskakku oli myös meidän monien mieleen. Kakun tekijän kanssa pohdimme, että noilla tykötarpeilla vähän enemmän ”kahvitettuna” siitä saisi ihan huikean hyvän jälkkärin…

Tuttujen (yllättävienkin) ja ystävien tapaamista, kulttuuria ja hyvin syömistä pienesti, – voisiko torstai-illan käyttää paremmin?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Rikottu sopimus

Muistatteko nämä minun henkilökohtaiset kehityskeskusteluni (”Mää oon täälä vaan töisä”), jotka kävin, kun vajaa kolme vuotta sitten pitkään harkittuani palasin vuorotteluvapaalta takaisin virkaani. Monikohtaisessa sopimuksessani on monta erinomaisen perusteltua pykälää ja sen paragrafit oli harkiten aseteltu tavoitteena kaikkien toteuttaminen.

Kummasti vaan tulivat ne mieleen tänään kun dekaanin kanssa aamun varhaisina hetkinä autoiltamme kohti yliopistokolossia liukastelimme ja toisillemme tuntoja yliopistomaailmanmenosta jaoimme. Kovasti yhtä mieltä olimme melkein kaikesta. Niin paljon yhtä mieltä ja sopivan tuohtuneita samoista asioista, jotta jäimme portaisiin vielä pitkäksi toviksi raatailemaan ennen kuin vetäydyimme sorviemme ääreen. Tulipahan parannettua maailmaa, tai noh yliopistoa, ja ainakin humanistista tiedekuntaa.

Tulipa nuo omat kesän 2012 sopimusneuvotteluni mieleen toisenkin kerran tänään: olin juuri vastaanottoaikani päätyttyä puoliltapäivin livahtanut eväilleni kahvihuoneeseen, jonka ovenpieleen ilmestyi opiskelija, jonka kanssa oli sovittu tapaaminen iltapäiväkolmeksi. Hän ”kun sattui, jo olemaan, just nyt, vähän etuajassa, täällä” ja halusikin keskustella gradustaan mieluusti heti. No, minä [tyhymä!] otin banaanin puolikkaan ja rahkapurkin mukaan ja sanoin… ”eiku ihan hyvin voidaan palaveerata nyt, mennään vaan mun huoneeseen juttelemaan”.

Mutustelin banaania pyydellen anteeksi, että ”on vähän pakko syödä kun sellainen mahakatarri tässä vähän riesana, … tahtoo tulla huono olo [tosiasiassa melko kipeä olo] jos maha tyhjäksi menee. …” Mihin opiskelija sitten, että ”voiko sitä valtionvirkanainenkin mahahaavan saada, liekkö niin kiirettä ja stressiä mahtaa näissä töissä olla?”

En edes tupissut mitään, en sanonut, että ei minulla sentään mikään mahahaava ole, saatikka että olisin mistään stressistä puhunut. Ihan vaan evästaukoa aattelin pitää… Sairaslomaa nyt en sentään pidä, vaikka lääkäri sellaisen tarpeesta reilu viikko sitten kyselikin. Joten tuliko tässä kohtaa se ”martyyripykäläkin” rikotuksi. Huonompi juttu.

Mutta on tuossa sopimuksessani kohtia, jotka olen pitänytkin. Tänäänkin on menty

Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.

Ja monesti.

Historiaa Niitä näitä

Mainonta ja historia vol. 2

Kello

Useimmat kuvat suurenevat klikkaamalla ja linkkien takaa löytyy mielenkiintoisia historiasivuja.

Tänään Historiaa tilauksesta –luennollani oli sitten teemana historian tuotteistaminen, ja sen käyttö mainonnasa ja brändäyksessä. Minulla oli pitkä lista esimerkkejä, kiitos ja kumarrus tänne bloginkin suuntaan (ks. vol. 1 postaus kommentteineen) ja työkavereille, mutta kyllä opiskelijatkin hoksasivat monta. Mm. Coca-Cola, Hartwall ja Finlayson tulivat uusina.

Coca Cola

Tekemäni katugallupin myötä löytyneistä esimerkeistä on hoksattavissa muutamia juttuja: erityisesti yritykset ja yhtiöt, jotka tuottavat jotain syötävää tai juotavaa käyttävät Suomessa historiaa mainonnassa. Mille on – tietysti 🙂 – historialliset syynsä. Nuo yritykset ovat usein niin vanhoja ja niin perinteikkäitä, että niillä ylipäätään ON historia.

Vanhoista suomalaisista teollisuusyrityksistä, jotka mainostavat tuotteitaan kuluttajille, juuri elintarvike-, makeis- ja panimoteollisuus ovat niitä, jotka ovat syntyneet joko autonomian ajan lopussa tai sitten sotien välisellä kaudella. Saha- ja massateollisuusyritykset (paitsi se Serlachius) tai vaikka konepajateollisuus (paitsi se Finlayson) eivät televisio-, netti- ja lehtimainontaa yksityisille kuluttajille suuntaa. Suomalaista vanhaa kenkä- tai tulitikkuteollisuutta ei enää ole.

http://www.fazergroup.com/fi/tietoa-meista/history–heritage/

Monilla panimoilla on pitkä ja perinteikäs historia ja sitä myös käytetään historiassa. Olvilla on olutmerkit Sandels, Sven Duuva ja Tuntematon sotilas. Joskus maailmanaikaan on ollut myös Döbeln-olutta, eikö vain? Olvin historiatiedot ovat nettisaitilla kovin vähäiset, mutta tällainen tieto siellä oli:

Panimomestari William Gideon Åberg ja rouvansa Onni perustivat juoppouden poistamiseksi panimon Iisalmeen vuonna 1878. Zacharias Topeliuksen hengessä he halusivat tarjota miedompia vaihtoehtoja viinanhimon villitsemille kansalaisille.

Hartwall käyttää markkinoinnissaan historiaa, ja (Sinebry)Koff vielä enemmän. Koffin (spåra )han kulkee Helsingissä edelleen kesäisin. Kesällä 1962 Koff hankki ensimmäiset panimohevoset, nimenomaan historian ja mainonnan yhdistämiseksi.

Ensimmäisten Koffin panimohevosten nimet olivat Siff ja Koff. (Siff-limonadia oli joskus, olihan?) Koffista on vielä kerrottava juttu, jota isäni jaksoi kertoa: ”On se hyvä että se Schuman ampui sen Bobrikoffin eikä Sinebrychoffia”.

Koskenlaskijan (1933) pikkusisko on Viola-sulatejuusto, ja näitä molempia markkinoidaan edelleen historian havinaa hyödyntäen . Viola-tytön kuvilla koristeltuja kolmiojuustoja oli kansakoulun ruokalassa pari kertaa kuukaudessa, muistan monella tapana olleen litistää niitä kahden näkkärin väliin.

Kuvan lähde

Ja sitten niistä pyöreistä pahvirasioista, joihin mahtui aina kuusi kolmiojuustoa, arkarreltiin käsityötunnilla kelloja ja tonttujen päitä. Koskenlaskija on vastikään palautettu liki ”kansallisromanttiseen” kuosiinsa.

Ja sitten Elovena-tyttö! Se kuuluu samaan genreen noiden edellisten kanssa, mutta on vähän vanhempi ja viettää parhaillaan ysikymppisiään. Aika nuorekkaana ja suomalaiskansallisena on säilynyt.

elovena

Alla lainaus suoraan Raision myllyn nettisivulta:

Vuonna 1925 viipurilainen Karjalan mylly haki mainoskilpailulla kuvitusta pakkaukseen, joka sisälsi ekstra priima höyrytettyjä Elovena Kaurahiutaleita. Mainoskilpailun voitti myllyn konemestarin poika Joel Viktor Räsänen, jonka luomaan vaaleaan neitoon nimi Elovena nykyjään yhdistetään. Nimi Elovena syntyi yhdistämällä yrityksen aiempi nimi Myllyosakeyhtiö Elo kauran latinankieliseen nimeen Avena sativa.

Esimerkiksi myös muutamia muiden alojen yrityksiä; vaikka Fiskars – ja luonnollisesti – Kalevala koru, jonka koko toimintaidea rakentuu historian varaan. Paikallisista, oululaisista yrityksistä on hoksattu yli satavuotias sähköliike Hammarin sähkö, jonka toiminta jatkuu perheyrityksenä jo neljännessä polvessa. Ja siellä historiaa todella harrastetaan ja käytetään mainonnassa. Ja toinen perinteikäs oululainen firma on 135-vuotias leipomo Katri Antell (nyk. Antell-konserni), jossa rakennetaan tuotteiden markkinointia myös historian avulla.

Nämä jutut jäivät kyllä vähän itseäni nyt kiinnostamaan enemmänkin, ehkäpä näistä joku artikkeli joskus…

Historiaa Oulu Yliopistoelämää

Monenmoista historiaa

Tänään on taas ollut ihan hurjan mielenkiintoista olla yliopistonlehtori ja saada vetää kandiseminaaria. Monta tuntia pidimme istuntoa, ja miten tälle päivälle sattuikin niin monta mielenkiintoista aihetta. Huutolaisista tai paremminkin niihin liittyvästä kirjoittelusta on tekeillä yksi tutkimus. Jollet tiedä mitä huutolaisuus oikein oli, ihan käytännössä, niin Elävässä arkistossa on dokkarinpätkä. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/minut-myytiin Eikä noista vuosista ole sataakaan vuotta.

Tekeillä on opinnäytetöitä kuusamolaisten evakkokokemuksista, osuuskaupan arjesta, Bodomjärven rikosjournalismista 60-luvulla ja 2000-luvulla ja pudasjärveläisistä ufoista: 60-70-lukujen vaihteessa niitä nähtiin paljon! Mitä niistä kirjoitettiin, mitä niistä ajateltiin – ja miksi suhtautuminen oli sellaista kuin oli. Sitä tutkii yksi nuori nainen. Ja joku voi olla muka sitä mieltä, että historia on tylsää! No on seminaarilaisteni joukossa sellaisiakin, jotka tutkivat minunkin mielestäni vähän vähemmän kiinnostavia aiheita, mutta kyllä minä niistäkin opin. Ja oikein hyviä keskusteluja käytiin seminaarissa. Nämä tutkimusten aloittelijat ovat herkällä ohjaukselle. Ainakin enimmät ovat. Ne, jotka eniten tarvisivat, eivät tunne tarvitsevansa. Mutta sepä onkin heidän asiansa, ei väkisin.

Ja huomiseen luentoon taas kuvia etsiessäni löysin Kalevan sivuilta vielä yhden kuvagallerian, jota en ennen ollut nähnyt. On siellä muillekin kuin oululaisille mielenkiintoisia kuvia.

http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/oulun-torilla-vilinaa-vanhoina-aikoina/8396/

Klikkaa ylläolevaa linkkiä

Niitä näitä Ruoka ja viini

Piirakkapäivä

Tänään klassikkosafkaa. Lohipiirakkaa ja banoffeeta.

Antti Vahteran Lohipiirakkaa olen tehnyt usein, ks. mm. täällä. Tänään muokkailin alkuperäisohjetta ja käytin valmista Myllyn Paras ruis-kaurapiirakkataikinaa.

Ja hyvin pelitti. Tuon valmiin pyörylän levittelin vuoan reunoille, sitten päälle täyte.

Kahdenlaista lohta (kylmä- ja lämminsavua), purjoa, yksi kuutioitu suolakurkku ja tilliä, sitten lopuksi kaksi kananmunaa ja ruokakermaa (2 dl) sekaisin ja tuohon päälle. Huipuksi emmental-kuorrutuskerros (2 dl). Ja tämmöistä siitä tuli. Uunissa noin puoli tuntia ja asteita vajaa 200.

Maistui paremmalta kuin näyttää. Tein hyvissä ajoin (pari tuntia ennen) valmiiksi. Peittelin foliolla ja patalapuilla. Nauttiessamme oli enää haaleaa, mutta maut olivat tasaantuneet, lohien rasvat asettuneet.

Sen oheen avasimme valkoviinin. Chileläisiä en osta, saatikka että julkisesti niitä kehuisin, mutta jälleen kerran argentiinalainen miellytti minua kovin. Ja Viognier-rypäleestä pidän lähes aina – valkoisista heti rieslingin jälkeen ehkä eniten. Pyhä Julia oli hedelmäinen, ei-pliisu, ja kun kerran on argentiinalainen, niin hinnalla ei ole pilattu (alle kympin on). Santa Julia Organic, per favor.

Piirakan oheen tein salaattia, kananmunia keitin ja sienijuttua, jollaista olen tehnyt ihan tavis-herkkusienistä eräänkin kerran. Tyttären arkiherkku ollut monta vuotta. Eilen ostin hallista todella hyvännäköisiä siitakkeita. Jotka eivät sitten ihan vastanneetkaan odotuksia. Mutta syömäkelpoista toki.

Sunnuntaisafka-11

Ideana on silputa sienet teflon-kattilaan, jossa on (oliivi/avocado)öljyä, lisätä valkosipuli (pari kynttä) ja sitten puoli purkillista silputtuja aurinkokuivattuja tomaatteja, kypsytellä, maustaa suolalla ja runsaalla mustapippurilla. Lopuksi maustaa kanttarelli- tai esim. ruohosipulituorejuustolla (½ prk). Herkkusienillä ohje ainakin toimii.

Ja sitten jälkiruoaksi banoffeeta, – Juniori on sitä jo useamman kerran toivonut. Eilen sitten tein pohjan, keittelin kondensoidun maidon. Onhan se makeaa, onhan se hyvää. Tässä kakussa banaani on se vähimmin sokerinen elementti. 😀 Nuo vihreät lehdet on appelsiiniminttua. Nam. Kaikkea sitä. Hyvää oli.

Tällä kertaa tein ihan perusohjeella (Ulla Svensk). Joskus olen varioinut ja tehnyt Manoffeen ja muutaman kerran Hilloffeen.

Mitäkö muuta? – Eipä tässä. Päivä kerrallaan. Jo hiihtolomaa suunnitellen, järjestellen: Ivalo-Helsinki -lento varattu. Kotikylpyläpäivää vietellen. Tyttärelle soitellen. Lenkillä käynyt ihan senkin takia, että voin onnitella itseäni vuoden parhaasta investoinnista: Icebugit rulettaa!

Mutta ei se taida sunnuntai taaskaan kestää iltaan asti. …

Niitä näitä

Luppoilua

Leppoisan lauantain aamu alkoi lempeällä Alku-kaurapuurolla. Kovin verkkaisesti lähdin liikkeelle. Ja sellainen runsaan ajan tuntu ollut koko päivän. Oli aikaa käydä rauhassa kauppahallissa. Jutella tuttujen puodinpitäjien kanssa, ja sortua Juustokuusta ostamaan monta pientä palasta: ruskeaa goudaa, parmiaggianoa ja Troncal-chorizoa. Kauppias puhui Troncalista siihen tyyliin, että oletti minun heti tietävän, kuinka erinomaista ja maailmankuulua erikoisherkkua se onkaan. Minä hövelinä nyökyttelin ja osoitin olevani vallan tietoinen, että onhan se troncal nyt ihan eksellenttia. Totta puhuen: nevö hööd.

Kauppias kehotti tekemään siitä chipsejä. Chipsejä? – Jep, jep. Ja minähän tein. Leikkasin niin ohuita siivuja kuin pystyin, liki läpikuultavia siivuja yritin. Ladoin niitä leivinpaperin päälle ja pistin hetkeksi kuumaan uuniin (”pari, kolme minuuttia parisataa astetta”). Mukavia snackseja tuli.

Napostelimme nuo ruokaa tehdessä sellaisenaan. Mutta ajattelin, että olisivat oivallisia myös esimerkiksi kurpitsa- tai bataattisosekeiton ohessa, tai murusteltuna keiton pinnalle. Teen toistekin.

Lenkille suoriuduin vasta kaupunkireissun jälkeen, ja kuinka rumannäköistä olikaan joka puolella. Ja kuinka tuntuikaan huhtikuulta. Lösö keli, minulla ihan liikaa vaatetta, mutta samanaikaisesti tuntui hyvälle aistia tuulessa häivähdys kevään tulosta, ymmärtää, että helmikuu on pian ohi.

Pehtoori tyhjensi piazzan, sisäpihan, lumesta. Eikä ollutkaan mikään ihan pikkuinen kolausoperaatio.

Minulla on kulunut aikaa paitsi mielenkiintoisen graduaihion lukemiseen myös surffailuun. Etsin vuodesohvaa. Helsingissä hotelliyöpymisiä kun on tarkoitus vähentää: tarvitaan vuodesohva. Tytär on saanut vuokratuksi kaksion, ja olen luvannut maksaa pienen osan vuokrasta sekä hyvän vuodesohvan, jotta voimme käydä luonaan bunkkaamassa kun Helsinkiin on asiaa tai läpikulkumatkalla yösijaa tarvitaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tuulestatemmatussahan pidättäydytään ihan tietoisesti päivän politiikasta, eikä oteta kantaa ”kohujulkkisten” tai muiden lööppihenkilöiden elämänmenoon, mutta tämä on vaan pakko jakaa. Ihan hillitön!!! Kuuntele!

170

Ruoka ja viini Vanhemmuus

Vierailulla

Tänään ei ollut niin hyvä päivä. Siis aamupäivä ei ollut, silloin oli sähläystä, kipuakin, turhautumista. Mutta iltapäivällä jo laskeutui rauha ja alkoi tuntua viikonlopulta.

Suunnilleen suoraan töistä Pojan ja Miniän luo.

Oli meidän vuoro mennä heille syömään. Tai ehkä vuoro ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa tänään saimme mennä valmiille. Olivat nuoret satsanneet. Ja siivonneet 🙂 – toivottavasti minun koira-allergiani oli siihen enemmän syynä kuin anopin pelko. 😉 Eikä allergisia reaktioita puolin eikä toisin ollutkaan.

Kerronko illan menun? – Kerron silti :): Alkuun oli Mallorcalta syksyllä yhdessä ostettua Codorniun cavaa (gran plus ultra. kovin voimallista cavaa, teki hyvää, toisin kuin oli ennakko-oletus), pääruokana pihviä omatekoisen kastikkeen ja omatekoisten lohkoperunoiden ja salaatin kera, ja jälkkäriksi erinomaisen makoisia karkkikeksejä ja porkkanapiirakkaa ja kahvia. Ja kyllä meidän kelpasi.

Juniori oli käynyt ihan omilla tiedollaan ostamassa pihviviininkin: eikä Armigeron Valpolicella Ripasso ollut millään muotoa huono valinta.

Vallan leppoisa perjantai-ilta. Enkä tehnyt muuta kuin nautin tilanteesta, katselin poikaamme ja ajattelin, että niin se aika rientää …

Niitä näitä

Metamorfoosi

Ensivaikutelma on tärkeä, eikö? Se, miten uusi tuttavuus tervehtii tai se miten ihminen jossain ryhmätilanteessa esittelee itsensä. Myös sillä on vaikutusta, millainen on ihmisen kehon kieli. Katsooko silmiin, hymyileekö, ja sanooko vain vähän, mutta sitäkin viisaampia vai puhua pajattaako antamatta toiselle, toisille suunvuoroa. Kaikki nuo voi tehdä miinus- ja plus-merkkisesti: tekemällä samalla hyvän tai huonon vaikutuksen. Riippuu ihmisistä.

Ensimmäisen kerran jälkeen molemmilla on jo jonkinlainen ennakkokäsitys, eikä sen tietenkään tarvitse lukita suhtautumista ja käsitystä toisesta viimeiseen tappiin asti. Ja sitten tuttavuuden ja tuttuuden myötä se aika varhain saatu käsitys yleensä vain vahvistuu.

Mutta käykö muille siten kuin tässä vastikään on minulle käynyt. Työyhteisössä on yksi henkilö, jonka olen tuntenut sen neljännesvuosisadan ainakin. Emme ole olleet kovinkaan paljon tekemisissä, mutta toistuvasti tapaamme eri yhteyksissä ja olemme tehneet pienimuotoisesti yhteistyötä vuosien varrella. Minusta hän on ollut aina asiallinen, ehkä vähän etäinen, kuitenkin ihan mukava, aikaansaapa työssään, eikä millään muotoa epäreilu tai vaikea lähestyttävä, ja pidän hyvin paljon hänen tavastaan puhua.

Olen kuitenkin aina kokenut, että hän ei paljon minusta piittaa, ei juuri kysy mielipiteitäni, saatikka että tekemisiäni millään muotoa arvostaisi, tai niistä edes tietäisi. Mutta mikäs siinä, miksi olisi pitänytkään. Mutta ei siis mitään ristiriitoja, jos kohta ei paljon yhteistä duunaamistakaan.

Mutta nyt. Nyt on tapahtunut jotain, mikä on muuttanut käsitystä. Ei, minun käsitykseni eivät ole muuttuneet, ne ovat hyvin entisen kaltaiset, mutta hän on muuttanut suhtautumistaan minuun. Olen ihan kummastuksissani kun hän on ihan varta vasten käynyt kysymässä neuvoa minulta. Ja olen kuullut, että tämä henkilö oli takanapäin oikein kehaissutkin minua. Tervehtii iloisesti aina tavatessamme ja jää juttelemaan, hymyilee. Tuntuu hassulle. Ja mukavalle tietysti. Enkä yhtään tiedä, mikä on ”naksahtanut”, että minusta onkin tullut ilmeisesti ihan hyvä tyyppi. Mutta en valita. Tällainen metamorfoosi ei tunnu ollenkaan hassummalta.

Niitä näitä

Siivouspäivä

Minun blogini ei ole niin suosittu, että mitään tuotepakkauksia, testattavia ruokia saatikka keittiövempaimia olisi postista tipahdellut – kuten tiedän monille bloggareille käyvän. Mutta silti olen joskus ennenkin tehnyt tänne sellaisia ”tuote-esittely-postauksia”. No jotain ruoka- ja herkkujuttujahan ne suositukseni ovat – tietysti – olleet, enimmäkseen. Nyt olen kuitenkin kerännyt muutamia siivouspäivä-teemaan liittyviä tuotteita, jotka olen mitä mainioimmiksi havainnut.

Tänään(kään) en ole itse mitään siivoillut, mutta meillä on siistiä. Meillä on käynyt meidän S., joka pitää joka kuukausi huolen siitä että täällä voi siivousasioissa keskittyä pieniin seikkoihin. Ehkä siksi juuri tänään näistä ajattelin kirjoitella. Tai oisko tuo eilinen mainonta-postaus innostanut itseänikin mainostamaan? Monia, mielenkiintoisia ja mukavia kommentteja tuli eiliseen postaukseen, ja lisää mahtuu. Ja eilen toimimattomana ollut laskiaiswrap-linkkikin avautuu nyt kunnolla.

Mutta nyt siis näihin pieniin juttuihin…

Ensiksi sappisaippua. Tahranpoistaja, pöytäliinoista punaviiniläikät, huulipunahipaisut paidasta, tomaattipirskahdukset essusta… Lähtee. Paremmin kuin Tabortilla. On halvempikin.

Ja muovipussit (tai melkein oikeastaan vain ne, valokuvakehysten ja taulukehysten lisäksi) pitää hakea Ikeasta. Silloin kun siellä käyn, ostan näitä. Ne on värikkäitä ”minigrippi”-pusseja. Vähän tukevampaa muovia, erinomaisissa pakkauksissa, kestäviä eväspusseja, joita käytän monta monituista kertaa. Tuollaisiin olen pakannut mm. kaikki laturit, jotka eivät ole ihan aktiivikäytössä. Noihin on hyvä laittaa monenmoista pikkutilpehööriä (piparkakkumuotit etc.) talteen laatikoihin. Näkee läpi, mitä sisältävät ja tavarat pysyvät jotensakin järjestyksessä. Paikka kaikille, kaikki paikoilleen, vai miten se menee?

Pidän valkoisista paksuista froteenipyyhkeistä, paksusta valkoisesta kylpytakistani, tarvitsen valkoisia paitapuseroita. Ne eivät pysy määrättömän kauan valkoisina. Tohtori Beckman auttaa taas. Yhdellä pussillisella valkaisee koneellisen valkoisia. Loistavasti kuten paketin kyljessä lukee.

Siivouspäivä

Riedelin viinilasien kiillottamiseksi on olemassa ihan omanlaisiaan liinoja. Enpä toista yhtä hyvää lasien (myös rillien) putsaajaa tiedä. Kestää, kestää. Välillä kun pesee, niin taas voi kiillotella lasit, läppärin ja tietokoneen näytön ja kristallit. Hyvä riepu on tuo.

Ranskan lahja puhtaanapitoon. Marseille-saippua. Keksin sille vastikään uuden käyttökohteen: minulla on valkoiset kännykän suojakuoret. Tai siis sellainen nahkainen kotelo, joka ei enää ollut valkoinen. Ei edes charmantin harmaa. Se oli likainen. Ja ei muuta kuin pumpulituppoon kunnolla marseille-saippuaa, ja pientä putsailua. Vesirätillä ”huuhtominen” ja nokialaiseni voi taas kelliä puhtaan valkoisten kansien välissä. Marseille-saippualla voi putsailla kaikenmoista arkaakin, yhden silkki-iltapukuni helmaan kapituli-illallisten jälkeen tulleen tahran sain tuolla pois. Vaaleat kesäballerinat olen putsannut tuolla. Sitä paitsi se ei ole käsille niin pahaksi kuin monet tavissaippuat.

Suosittelen. Noita kaikkia.

Historiaa Niitä näitä

Mainonta ja historia

Hain viikonloppuna netistä kirjoneuleohjetta. Ja mihin törmäsinkään!

Super Salmiakki -sukat! ”Makeita karkkineuleita” -kisan voittaja ovat nuo. Ja paljon muitakin hulppeita toteutuksia Novitan kisaan oli tullut: https://www.novitaknits.com/fi/makeat-karkkineulevoittajat. Enpä taida noista mitään aloitella, ehkä jotain muuta.

Vaikka eipä tässä nyt… aika vastikään tulin voutineuvoston vuosikokouksesta: saimme vastuuvapauden ja uudet suunnitelmat hyväksyttiin. Ei hallituksen jäsenten vaihdoksia; ehkä jatkan vuoden jälkeenkin, ehkä vuoden tai pari. Olisinkohan sitten osuuteni ko. poppoossa tehnyt, katsotaan nyt.

Ihan asiasta toiseen… tai siis luentooni. Olen tehnyt töissä kollegoilta gallupia, ja muutamilta muiltakin (= Pehtoorilta), mutta nyt taas kyselisin teiltä hyvät blogissa kävijät: tuleeko mieleesi, mikä tai mitkä firmat olisivat käyttäneet historiaa hyödyksi markkinoinnissa ja brändäyksessä. Saa olla suomalainen tai ulkomaalainen, mutta kerro pari. Esimerkkinä voisin mainita sen mikä minulla tuli ensimmäisenä mieleen: Paulig

Ja Pauligin sivuiltahan se sitten löytyi myös uusi trendiherkku laskiaiseen. Heti minun whoopieitteni jälkeen seuraavaksi trendikkäin? Suklainen laskiaiswrap! Katsohan. Voihan tuota tehdä tämän laskiaistiistain jälkeen, eikö vaan?

Mutta palatkaamme kysymykseen: minkä yrityksen tai yhteisön mainos- ja/tai julkisuuskuvassa historialla on sijansa, mikä yritys on tuotteistanut historiaa tavalla tai toisella? Kerro kommenteissa, pliis. Ensi tiistain luennoilla näistä jutuista puhumme ja haluaisin esimerkkejä.

Oulu

Toripolliisin piilopaikka

Lauantain lenkillä kiertelin Intiössä, Ainolassa, Linnansaaressa, Merikosken silloilla – ja siltojen alla!

Löytyi uusia hienoja graffiteja.

Toripolliisilla on piilo- ja lepopaikka Merikosken siltojen alla.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Laitoin nämä otokseni Toripolliisi-graffiteista Facebookkiinkin: sekä omalle seinälleni, että Oulu tutuksi -ryhmän seinälle. Siellä en ole ennen julkaissutkaan, ja nyt kun yli 3000 yhteisön sivulle laitoin niin tykkäyksiä on enemmän kuin ikinä mistään kuvistani. Aihe ne peukutukset toi, ei varmaankaan kuvien taso. 🙂 Mutta eivät oululaiset ole tainneet noista siltojenalusgraffiteista juuri tietää …

(Oulun maskottipatsaasta, Toripolliisista, kuva esim. tuolla.)

Ja Pokkisen sillan allakin oli uusia katutaideteoksia.

Näissä on minusta samanlaista siveltimen (tai siis sprayn?) jälkeä kuin niissä, jotka on Pohjantien alla kaupungista Värttöön mennessä.

Samalla lenkillä teemaan liittyen kuvasin sitten nämä Tulliväylän muuntajan kyljessä olevat joutsenetkin, joista minulle tulee aina väistämättä mieleen Yo-zen Origami-korut, joita meidän naapurin tyttö (jo aikaa sitten aikuistunut ja kujalta poismuuttanut) ystävänsä kanssa suunnitellut ja työstänyt.

Toripolliisi paikallaan huhtikuussa kolme vuotta sitten.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Puolisokkona viinejä ja laskiaislauantain menu

Talvipäivä. Tavattoman kaunis ja tyven sellainen. Erinomaisen hyvä ulkoilusää. Kävelin duuniin hakemaan parit tiedostot, enkä olisi malttanut sisälle takaisin tullakaan. Tintitkin lauloivat isosti. Aurinkolasit olisi tarvinnut.

Hyvillä mielin vielä eilisen jälkeen. Oli kyllä oikein mukava viinikerhon ilta meillä. Uusi maistelutapa sai kannatusta, oli haastava, mutta myös innostava. Se pakotti miettimään mitä maistellaan, muistelemaan mitä on opittu.

Pisteytimme viinit ennen kuin kukaan (minua lukuunottamatta) tiesi, mikä viini on kyseessä… Ja uusi maistelutapa vaikutti myös pistesaldoon: hajontaa oli tavallista enemmän, toisaalta viinit olivat kovin samaa tasoa, lähes kaikki olivat ”ylempää keskiluokkaa”, joten keskiarvoissa ei ole suuria eroja viinien kesken. Eniten minua hämmästyttää, että vintage champagne ei pärjännyt ”yleisliittolaiselle” tankkikypsytetylle sloveniakuohuvalle. Oisko vuoden 2002 Lanson ollut jo vähän ”förbi”? Taistingin punaviinit olivat enimmäkseen sellaisia, joita saa Alkosta, eivätkä ne ole kovin pahan hintaisia… Joten voit järjestää oman viinitestin ja verrata, miten maku meidän viininkerhon keskiarvon kanssa toimii.

Mietimme, että kannattaa toistekin tehdä tuollainen puolisokkomaistelu, mutta pohdittiin, että on perusteltua valita viineiksi ”tyyppiesimerkkejä” = puhdas Caberbet Sauvignon, tyypillinen uuden maailman shiraz, halpa riojalainen etc. Nyt tuossa kokoamassani setissä oli erikoisia, ennen testaamattomia rypäleitä, kovin tuntemattomia viinejä, ja useimmat kuuluivat Alkon luonnehdintaan ”Mehevä ja hilloinen”. Joten voittajakin arvasi/tiesi/päätteli (”vain”) kuusi kymmenestä oikein…

”Ohjelmallisissa iltamissa” oli muutakin uutta meidän normimaisteluihin (jotka ovat 22 vuodessa muodostuneet vakiintuneen kaavan mukaisiksi) verrattuna: pelasimme Viinien maailma -lautapeliä. Kilpailuhenkisyyttä löytyi!

Ja tietysti myös söimme. Olin luvannut tarjota iltapalaa, en illallista. Ja menu oli tämmöinen.

Laskiaislauantain maistelumenu

Patonkia
Suolapähkinöitä
Juusto-pähkinä-keksejä

Salaattia
Pataleipää
Suolavoita

Rasvarieskaa
Vorschmakia
Viskaalin maksapateeta
Myrttisen kurkkuja
Smetanaa ja luomuhunajaa

Uunibrie, hunajaa, mansikoita
Laskiaiswhoopiet

Artesaanisuklaata

Suklaat ostimme marraskuussa Helsingin vanhasta kauppahallista. Petris-suklaatehdas on Fiskarsissa, mutta myymälä on myös hallissa. Olivat yhtä hyviä kuin näyttävätkin.

Eilen lupailin, että jaan ohjeita. No niihin, mitä noista oli itsetehtyä, eikä valmiina ostettua, on täällä ohjeet aika vastikään ollutkin. Joten ei mitään uutta…

Rasvarieska on oululainen (pohjoispohjanmaalainen) paastoa edeltävän ajan leipä. Ostin eilen Viskaalin kaupasta kun hain karitsan jauhelihaa vorschmakia varten. Viskaalin kaupassa myydään (tietysti 😉 ) Pullapirtin rasvarieskaa, joka ei kyllä ole niin hyvää kuin Huovisen. Mutta kyllä tuollakin oli paikkansa eilisessä pöydässä.

Ja Viskaalista tarttui mukaan myös alla oleva.

Maksapatee, jossa on puolukoita mehevöittämässä makua. Ja se oli hyvää. Ja tuo kuvan annos maksoi kokonaiset puolitoista euroa.

Kovin paljoa ei mitään jäänyt, vorschmakia olin tehnyt tarkoituksella kolminkertaisen annoksen, jotta jää tällekin päivälle, jolloin tiesin nuorenparin tulevan syömään. Uuniperunoiden kanssa sitä nautimme. Kun sisarenikin aamulla lupasi tulevansa riemastuin kokkailemaan kaikenmoista lisää. Ihan liikaa. Mutta ei haittaa – onpahan alkuviikolle safkat valmiina.

Siinäpä se viikonloppu.

Niitä näitä

Samppaajaa ystävänpäivänä

Annoin periksi ystävänpäivälle…

Samppaajaa (viini)ystävien kanssa. Olipa ihan erilainen ilta kuin koskaan ennen … Ihan tavattoman mukava, rauhallinen, oppivainen.

Ja kyllä, kyllä tarjoomuksetkin maistuivat. Kaikille.

Huomenissa ohjeita …

Yliopistoelämää

Perjantaista huolimatta pientä vaahtoamista

Jo eilen illalla oli sellainen olo, että tällä viikolla on tullut tehdyksi tarpeeksi. Että on varmaan viikonloppu… Niinpä oli hyvin arveluttavaa, ymmärränkö ollenkaan töihin tänään mennä. No ymmärsin sittenkin.

Ja olipa tavattoman rauhallinen duunipäivä. Heti yhdentoista jälkeen (!!) pääsin kiinni niihin asioihin, joihin oli tarkoituskin. Miten niitä kaikenmoisia kyselyjä, piipahtelijoita, yhteydenottoja niin paljon sitä ennen kertyikään?

Naapurihuoneen kollega on omallla loputtoman rauhallisella olemuksellaan minulle joskus hyvänä esimerkkinä siitä, ettei kannata edes yrittää hötkyillä: yliopisto ei ole tehty sellaiseksi, että kaikki sujuisi, ei vaikka miten yrittäisi.

Aina tuntuu siltä, että ikinä ei ole tarpeeksi aikaa, koskaan en ehdi. En töitä, en harrastuksia, en lepoa, en liikkumista! Haluaisin tehdä sitä ja tätä, olla tuolla ja täällä, – ei onnistu! Surkea järjestelijä? Laiska tekemään?

Ei se niin mene. Väitän sen sijaan, että tämä kaikki tuskastuminen johtuu tästä helmikuusta. Merkillinen kasauma kaikkea tulee tähän. Vai onko sittenkin vain kyse siitä, että näen muiden ehtivän, itseni en? Kehityskeskusteluihin pitäisi valmistautua… ja minä en kehity. Sehän se on ongelma. Tai noh… kenen ongelma…

Sitäkin olen tänään miettinyt – kuten joskus ennenkin – että miten ihmeessä selvitä sellaisista jutuista, että joudut tekemään töitä/olemaan apuna/harjoittamaan tulokseen pyrkivää kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö ei syystä tai toisesta toimi. Sellaisten ihmisten, jotka eivät havaintojeni mukaan toimi. Jotka vain ovat. Ja pahimmoillaan eivät ymmärrä olemisellaan, olemattomuudellaan!, haittaavansa muidenkin töiden tekemistä. Sellaisten, jotka vievät alas koko yhteisön/yksikön tulosta – ihan vain oman erityislaatuisuutensa, oppineisuutensa, piittaamattomuutensa, yhteistyökyvyttömyyten vuoksi. …

Ja sitten: on totuuden nimissä sanottava, että sittenkin ehdin tärkeitäkin juttuja. Ehdin tänään jutella ”leppäkerttuihmisen” ja ”nuoruusihmisen” kanssa. Muutaman muunkin. Aina on opiskelijoita, jotka pitävät minut hyvällä tuulella. Tai siis saavat tuntemaan, jotta aikaa on. Että on vain mietittävä, mihin sen käyttää. Mikä lopulta ”kannattaa”…

Helpottiko? – Siis tuo vaahtoaminen – helpottiko se? Toki, toki. 😀

Ai niin, Oulun Stocka on lakkaustusuhan alla: pitäisiköhän sittenkin perustaa se herkkukauppa, jota vuorotteluvuonnani jo aika pitkälle ideoin ja valmistelin …

Niitä näitä Ruoka ja viini

Valmistellessa

Tämän päivän teemana on ollut valmistelu: on valmisteltava ensi viikon luento ja on valmisteltava artikkeli kuun loppuun mennessä. Tyttären muuttoakin olen siten valmistellut, että olen ollut hengessä mukana ja kommentoinut, kun hän on kiertänyt eilen seitsemän, tänään kolme ja huomenna vielä muutaman tarjolla olevan vuokra-asunnon. Ensi viikon koulutustoimikunnan (ei -neuvoston) kokousta olen valmistellut. Ja nyt illan sitten olen valmistellut ensi lauantain viininmaistiaisia. On meidän vuoro järjestää ne.

En vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mitä pruuviin laitan, mutta on minulla jo runko selvänä. Kun viiniteema ei ole ihan satavarma, niin myös ohessa tarjottavan iltapalan hahmottaminen on tuottanut minulle ihan poikkeuksellisen paljon päänvaivaa. No jotain sentään olen jo tehnyt.

Viinin kerallahan tarjotaan usein juustoja ja pähkinöitä? Löysin oivallisen keinon yhdistää ne!

Suolapähkinä-juustokeksit (Kinuskikissan kirjasta ohje)

Taikina:
1 ½ dl suolapähkinöitä
2 ½ dl vehnäjauhoja
125 g voita tai margariinia
3 dl voimakasta juustoraastetta (esim. parmesaani, cheddar tai murennettu Koskenlaskija)
1 muna

Pinnalle:
20 suolapähkinää

Hienonna suolapähkinät rouheeksi tehosekoittimella. Sekoita pähkinärouhe ja jauhot keskenään. Nypi sekaisin voin kanssa. Lisää juustoraaste ja muna. Muotoile taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperilla peitettyä uunipeltiä vasten. Paina yksi suolapähkinä [laiton cashew-pähkinän] jokaisen keksin keskelle. Paista 200 asteessa 15 minuuttia.

Hyviä ovat.

Sitten ihan ”kuvausteknisistä syistä” 😉 oli punaviinilasillinen nautittava. Teen tässä ”prujua” = maisteltavista viineistä tietopakettia, ja sen kuvittamiseksi avasin pullon ja nautin lasillisen punaviiniä.

Yleensä maistamme sokkona. Porukka tietää ehkä teeman tyyliin ”Australia”, ”Uuden maailman shiraz” tai ”Ribeira del Duero”, mutta ei muuta. Nyt olen järjestämässä tätä siten, että annan taistingin aluksi listan maisteltavista viineistä, mutta järjestys ei ole tiedossa. Siis puolisokko-maistelu on tulossa. Tämmöisiä on kerhomme 22-vuotisen maisteluhistorian aikana ollut tosi harvoin. Saapa nähdä…

Klikkaamalla kuvan isommaksi näet valot, varjot, heijasteet paremmin… Pikkuisen olisi saanut alareunaan jäädä enemmän tilaa.

Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Lyhyen yön jälkeen pitkä päivä

Arki-iltana ei pitäisi ottaa yöpöydältä unilukemiseksi sellaista kirjaa, jossa on alle 100 sivua, mutta yli 50 sivua lukematta. Jos ottaa, niin käy niin, että lukee kirjan loppuun ja kello on yli puolenyön kun sen laskee takaisin yöpöydälle. Ja sitten kun on tämä sisäinen kello jämähtänyt sellaiseen viritykseen, että aamuviiden jälkeen loppuu uni ihan riippumatta siitä, moneltako olet nukahtanut, niin iltapäivän tunteina pitkän pitkässä koulutusneuvoston kokouksessa alkaa jossain vaiheessa puuduttaa. Mutta olipa siellä sellaisia asioita, jotka koin kovin omakseni, sellaisiksi, joihin minulla oli mielestäni vahva, perusteltu mielipide ja kokemusta ja näkemystä muillekin jakaa, joten enpäs sitten herpaantunutkaan. Opinnäytetöiden ohjaus ja koulutuksen kehittäminen ja tutkintosaannon parantamisen keinot saavat minut kyllä pysymään hereillä ja ottamaan kantaa. 😉

Se kirja, joka piti lukea loppuun, oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel, jonka Juniori antoi Pehtoorille isänpäivälahjaksi. Se on yli 500-sivuinen kirja, josta voisi ehkä käyttää hieman naiivia ”lukuromaani”-nimeä. Se on siitä kummallinen kirja, että Archer on kirjoittanut sen jo 1970-luvulla ja sitten tehnyt siihen ”päivityksen” 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen versio oli myyntimenestys ja sellaiseksi tämä vol. 2 on kai myös nousemassa. Merkillinen Euroopan ja Amerikan historian läpileikkaus 1900-luvun alusta kylmän sodan vuosiin se on. Amerikkalaisen vapauden ylistyslaulu. Ei niin kovin suuria tunteita tai älyllistä pohdistaa aiheuttanut. Esimerkiksi Kati Tervon ”Sukupuu”, jonka luin tuota ennen, oli paljon koskettavampi, todempi, enempi ”historiallinen romaani”. Mutta yhtä kaikki molemmat on luettu, eikä harmita.

Enpä tänään ole ehtinyt kameran kanssa missään olla, kuvailla, joten laitanpa Pehtoorin eiliseltä menomatkaltaan lähettämiä otoksia…

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Sateenkaarenpää

Enhän mihinkään ennusmerkkeihin juuri usko. Enkä ihan helpolla näe jotain ”merkkejä” tulevasta. Horoskooppeja en lue. Tosin joitakin juttuja toistan rituaalinomaisesti kun on jokin asia mentävä hyvin.

Mutta tänään kyllä tuntui, että nyt oli jotain sanomaa taivaalla. Lähdin töistä vähän vauhdilla jo ennen neljää ja kun astuin parkkipaikan puoleisesta ovesta pihalle, kaartui koko taivaankannen yli sateenkaari. Helmikuuussa puolipallonmuotoinen iso sateenkaari! Norssin alakoululta Norssin yläkoulun urheilukentälle asti.

Ja minulla tietysti kamerassa 35 millinen kiinteäpolttovälinen linssi, mikä merkitsi ettei kaari mahtunut millään yhteen kuvaan.

Ja juuri tänään töistä lähtiessä näkyi sateenkaarenpää, ja toinenkin. Ja se, että ne kaarenpäät olivat kaukana toisistaan, mutta kaari oli kuitenkin ”tukevasti maassa”, ei jättänyt minua kylmäksi. Jos joku olisi nähnyt minut kuvailemassa ja hieman oudosti hymyillen kävelevän autolle, olisi varmaan ajatellut, että nyt ei kaikki ole ihan tavallisesti.

Eikä olekaan.

Kotona piipahdettua, pikaisesti syötyä lähdin tyttären tykö. Katsomaan, mitä pakataan muuttokuormaan? Kaikki pakataan. No ei ihan. Lapsi heitti hyvästit asunnolleen, omalle kodilleen, jossa on asunut syksystä 2009, asunut ainakin ne pätkät, kun ei ole ollut Meksikossa tai Ranskassa. Monta vuotta kuitenkin.

Sitten lähdimme lentokentälle. Karmeassa kelissä, pimeää, märkää, hirmuinen tuuli, mutta ei ahdistava tunnelma. Saattelin lapsen laukkuineen bag droppiin ja ohikin. Halasimme. Enkä melkein yhtään parkunut. Ehei en, oikeasti en. En edes yksin takaisin kotiin ajellessa. Iloa ja valoa, onnea ja kaikkea hyvää toiseen sateenkaarenpäähän toivon.

179

Niitä näitä

Kaipuu hangille

Eilen olin Nallikarissa harjoittelemassa keväthankien kuvausta.

Josko hiihtolomalla (kymppiviikko) mökille pääsis. Kovasti tuo onkin ollut tänään mielessä, sillä Pehtoori ilmoitti sinne huomenna lähtevänsä ja mökkinaapuri/historiankirjoituskumppani kävi tänään duunissa kertomassa lähtevänsä hänkin pohjoiseen (84 v. ja ihan pokkana hurauttelee yksikseen mökille ja takaisin talvikelilläkin) ja säätiedotus lupaa sinne aurinkoa ja pikkupakkasta, ihan unelma rinne- ja hiihtokelejä. Jotta mieluusti minäkin suuntaisin jo nyt kohti Hangasojaa.

Mutta vapaaviikolla (jolloin on kyllä ehkä yksi väikkärin käsikirjoitus arvioitavana ;)) on ehkä suunta etelään: on mahdollisesti tulossa muuttokuorman roudaaminen Helsinkiin. Siitä huolimatta haluaisin myös pohjoiseen. Mutta katsotaanpas nyt.

On nyt niin monta liikkuvaa tekijää, ettei oikein tiedä, mitä ehditään, missä välissä minne ja ketkä …

Työt vain hieman häiritsevät vapaata liikkumista.

Siitäpä tulikin mieleeni … huominen luento olisi vielä täydenneltävä…

Reseptit Ruoka ja viini Vanhemmuus

Pataleipää, kolmiokakkua – läksärit

KAIKKI leipovat pataleipää. Instagramissa ja Facebookissa ja ruokablogeissa on jo kuukausia sitten leivottu pataleipää. Pitihän minunkin sitten. Ohjetta etsiessä kohdalle sattui tämä blogi, josta otin pataleivän ohjeen. Ja tässä suora kopio sieltä

Yksi pataleipä
2 tl suolaa
1 tl kuivahiivaa
7 dl vehnäjauhoja
3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)
Sekoita kulhossa kuivat aineet ja sekoita nopeasti joukkoon lämmin vesi, älä vaivaa. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä se tekeytymään huoneenlämpöön n. 12-18 tunniksi. Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle, taittele nopeasti palloksi (älä vaivaa!) ja jätä leivinliinan alle kohoamaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Laita kannellinen uunipata (n. 3 litraa) kylmään uuniin ja kuumenna uunia 225 asteessa noin puolisen tuntia. Ota pata pois uunista, nakkaa taikinapallo vuokaan ja paista leipää 30 minuuttia kannella peitettynä. Ota kansi pois padan päältä ja paistaa leipää vielä 15 minuuttia. Tarjoile hieman lämpimänä.

Hyväähän siitä tuli. Oikein hyvää. Ja rapeakuorista. Ja helppohan se on.

Toinen uusi simppeli ohje, jota kokeilin on mustikka – mustikka mikä? — mustikkatahna, mustikkatäyte? Mikähän sen oikea nimi on? No joka tapauksessa innokas ja ymmärtääkseni erinomainen kakkujen tekijä kampaajani, jonka kanssa hyvin usein puhumme paitsi lapsistamme myös kokkaamisesta, kertoi tämän jutun: kattilaan pistetään 600 g puolijäisiä mustikoita, 3/4 dl perunajauhoja ja 3/4 dl sokeria. Sekoitellaan ja annetaan kiehahtaa. ”Ensimmäisen pulpahduksen” jälkeen otetaan pois liedeltä. Se on siinä. Se on hyvää suoraan kattilasta, mukavaa lisuketta viilin päällä, kerrostettuna jätskin kanssa tai kakussa. Piti sitten tehdä kakkupohjat, vatkata kermaa ja rahkaa sokerin kanssa, ja kerrostaa nämä kaikki.

Muutoin menu hyvin meille tyypillinen juhlasafka: lampaanmaitojuusto-tomaatti-paprika-purjo-vihersalaattia paljon, puikulaperunamuusia ja poronpaistikäristystä, homemade puolukkasurvosta.

Ja sitten tyär tarjosi samppanjaa! Sai valmistujaisissaan toissa kesänä sedältään ja tämän vaimolta pullon hienoa Taittingerin sampanjaa ja ilmoitti jo silloin, että ”tämä korkataan sitten kun saan työpaikan”. Mansikanmyyntiä ei laskettu, eikä Meksikoon lähtiessä tainnut tuota muistaa, mutta tänään toi sen meidän kesken jaettavaksi.

Emme pahastuneet. 😉

Strassburg, Meksiko, Meksiko – ja nyt Helsinki. Tyttären läksäreitä taas vietelty. Tällä kertaa, näissä läksäreissä ei juuri mitään surumielistä, päinvastoin. Ilmassa iloa ja odotusta. Uuden lehden kääntämistä.

Enkä minä nyt kuuntele Laura Närhen ”Mä annan sut pois”, en Haloo Helsingin ”Maailman toisella puolen”, en edes J. Karjalaisen ”Hän”, saatikka Maarit Hurmerinnan ”Lainaa vain”, vaan olen vain kovin iloinen, että tämä on nyt näin. Hyvin on.

Valokuvaus

Kuvia lenkiltä ja vuokra-asunnoista

Aamupäivän kierros tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä, ja lenkille vasta puolen päivän jälkeen.

Melkoinen tuuli, mutta lenkin loppupuolella alkoi aurinko pilkistellä, heittää varjoja. Lopultakin ihan lussakka keli oli, ihan maaliskuun tuntu. Mutta ei sittenkään kovin kuvauksellista. Ei kimmeltäviä hankia, ei taivaankannen korkeaa kaarta. Kaikki otokset näyttivät kovin pliisuilta. Ja niinpä laitoin kameraan asetukset HDR-kuvia varten. Eiväthän ne todellisilta näytä, mutta on niissä värikylläisyyttä ja särmää.

klikkaile isommiksi.

Eilen ja tänään olen surffaillut aina välillä Helsingin vuokra-asuntosivuilla. Onhan vuokrat ovat ihan hirveitä, vaikka tyär ei mitään luksus-kämppää haluakaan. Kuitenkin ehdottomasti haluaa kantakaupungista, metron tai ratikkalinjan vierestä, ei mistään Keravalta tai Vantaan lähiöistä. Työpaikkansa on niin keskellä kuin oikeastaan voi; Alma Median uusi toimitalo on Elielin aukion vieressä, tai siis radan varressa Sanoma-talon takana, se on niitä uusia toimistotaloja. Mutta on kyllä mielenkiintoista katsella kuvia huusholleista ja sisustuksista… Yksiöt ja kaksiot voivat olla käsittämättömän täynnä tavaraa!

Kolmestaankin sitten etsittiin .. tyär kun kävi iltapäivällä syömässä (Stockan sitruuna-lammas-tuoremakkarat ovat hyviä, samoin tarjouksessa ollut lampaanmaitojuusto, jonka siivutin, käytin pannun kautta ennen kuin valelin hunajalla ja laitoin salaattiin pihvitomattien päälle) ja kertomassa parin viikon työnhakuturneensa vaiheista ja uudesta duunistaan.

Ja nyt lähden tekemään pataleipätaikinan. Huomenna kerron — jos onnistui. Huomenna paljon muutakin uutta kokeilussa.

Vanhemmuus

Vanhempana

Nukuin päiväunet. Olivat tarpeen. On ollut taas sellainen 5 x 5 viikko. Joka aamu olen herännyt viideltä, ja vasta tänään aamulla autolle kävellessä näin: liki täysikuu. Mutta ihan riittävästi olen kuitenkin nukkunut, jotta kaikenmoista liki farssiksi yltävää olen ehtinyt työviikon aikana kokea. Ja tänään olin liki ainut töissä: hiljaista ja aikaansaapaa.

Ensimmäinen helmikuun viikko on siis nyt ”ryssitty”.

On kaksi kuukautta siitä kun Esikoinen palasi Meksikosta. Kolme viikkoa noista kahdesta kuukaudesta tyär on ollut Tampereella ja Helsingissä työnhakureissulla.

Ja nyt kun tänään palasi Ouluun, yritän järjestää yhteistä safkaa, eivät nämä kaksi (kuvassa yllä) löydä viikonlopustaan sopivaa välämää tulla yhtäaikaa kotikotiin syömään.Tulihan tämä erityinen yhdessä syömisen tarve, juhlan aihe, hieman yhtäkkiä, mutta kuitenkin molemmat sitä haluavat. Ja Miniäkin. Ja me Pehtoorin kanssa tietysti.

Mutta kun tyttärellä olisi paljon muitakin tapaamisia – ennen kuin taas lähtee.

Niinhän siinä sitten kävi, että tytär työpaikan sai! Ei ihan ilman jännitystä, monenlaista tekemistä, kahdeksan tunnin(!) soveltuvuuskoetta tulokseen päässyt, mutta niin vain paikan sai. Ja lopulta sitten oli jopa valinnan varaa. Ja valitsi sitten sen, jota itse eniten halusi: Kauppalehden digi-markkinointitiimissä aloittaa reilun viikon päästä.

Ja ennen kuin lähtee, ennen kuin muuttaa Helsinkiin, olisi toive viettää ilta yhdessä ruoan äärellä. Ja tavoitteeseen pääsemiseksi minä tässä jatkan koordinointia.

Olenhan niin iloinen tyttären puolesta, ylpeä toki, eikä vähäisin ilon aihe ole se, että työpaikka on Suomessa.

Yliopistoelämää

Puhumisen ajoittamisen tärkeydestä

Aloitin työpäivän soittamalla tarkoittamani henkilön veljelle. Tarkoittamani henkilö työskentelee yliopistolla, ja olin saanut eilen hänen numeronsa, ja minulle vielä erikseen sanottiin, että kyllä se T. tulee aina aikaisin, saat varmasti hänet kiinni ja ”ihan rauhassa voit soittaa heti aamusta”. Itsekin olen vuosien aikana nähnyt ja oppinut, että T. tulee aikaisin – meillä kun on autopaikat samassa rivissä, ja hänen autonsa on usein parkkipaikan ainoa silloin kun tulen. Joten en empinyt heti seitsemän jälkeen kilauttaa, koskapa tarvitsin apuaan heti kahdeksalta. Herätin veljensä. Veli ei ole aamuvirkku. Hän kertoi sen puhelimessa. Ei hän niin kovin vihainen ollut. Sanoin olevani pahoillani. Ei se paljon auttanut.

Kahdeksan jälkeen, kun olin saanut myös tarkoittamani T:n kanssa asiat hoidetuksi, minulla oli suoritettavana yksi pieni työtehtävä yhden toisen yliopistolaisen kanssa, ja hän on aika uusi meillä, emme ole juuri tutustuneet aiemmin. Huomasin taas kerran puhuvani liikaa. Mutta se auttoi. Tutustuimme.

Loppupäivän ohjelma meni ”Avoin ovi” -päivän merkeissä. Olin ilmoittanut, että tänään olen vain ja ainoastaan opintojen (ja opinnäytetöiden) ohjausasioissa paikalla. Olipa avoin päivä. Tänään en puhunut ohi. Ehkä se johtui siitä, että odotin kysymyksiä ennen kuin vastasin. En selittänyt omiani kuvitellen, että ne olisivat niitä asioita, joita opiskelijat haluaisivat kuulla. Koko päivä ja melkein parikymmentä kävijää/soittajaa meni ja kävi. Jäi hyvä mieli.

Töistä suoraan Caritakseen. En paljon puhunut. Yritin olla avuksi. Ajoitus on joskus mennyt huonomminkin.

Kun iltasella ruokapöytään Pehtoorin kanssa pääsimme, oli mukavaa puhuttavaa niin paljon, että erinomaisen hyvä broileripata jäi vaille huomiota. Ehkä ohje palautuu joku päivä. Yritän.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eri puhetta

Huomaan että heti kun ollaan helmikuussa, minun kuvaukseni siirtyy sisätiloihin, ainakin aika paljolti. Tulppaaneja ja työpöytiä ovat aiempienkin helmikuitteni postaukset vuodesta toiseen pullollaan. Ja kuinkas ollakkaan tänäänkin sitten piti pikku kopperoni kuvata.

Enpä tuolta aamuseitsemän jälkeen juuri poistunut kuin vessaan ja kahville. Humahtihan se aika taas.

Tässä on viime aikoina useasti tullut sellainen kokemus, että emme opiskelijoiden kanssa enää kohtaa. Emme kohtaa ajatuksellisesti. Meidän käsityksemme maailmasta, elämästä, opiskelusta, työstä eivät ole samassa linjassa. Tai siis että minä näen asiat liian suoraviivaisesti. Nuoret eivät ajattele kovinkaan lineaarisesti juttuja, heille ne eivät mene vasemmalta oikealle, alhaalta ylös, tai ylipäätään ne eivät välttämättä ´mene´ mitenkään, ne ´ovat´.

En osaa edes piirtää mitä tarkoitan. Mutta on kyse siitä, että puhun ohi. En osaa (enää?) opiskelijapuhetta, ja samaistuminen on vaikeaa. Tai yksinkertaisesti meidän maailmamme ovat niin erilaisia, että käsitteet tarkoittavat meille eri asioita. Muutaman kollegan kanssa olemme tästä puhuneet, – ikäiseni ymmärsi heti mitä tarkoitan, ja sitten toinen vuosikymmeniä minua nuorempi naurahti asiaa selittäessäni, ja sanoi: ”Tiedätkös, tuota kutsutaan sukupolvien väliseksi eroksi.”

Ajatus siitä, että tiettyä asiaa seuraa toinen tietyn lainalaisuuden mukaan, ajatus siitä, että tietoa pyritään kumuloimaan, ajatus siitä, että asioilla ei niin vain ole tapana järjestyä, jollei niiden järjestymiseksi tehdä jotakin, ajatus siitä, että elämässä kaikki ei todellakaan aina mene helposti ja mukavasti, ja kaiken huipuksi ajatus siitä, että asioiden ylipäätään pitäisi edetä, ovat monille nuorille aika lailla vieraita.

Mutta olisiko tässä jo avain ymmärtämiseen? Siis siinä, että tajuan ja tunnenkin, että puhun ohi?

Ja toki on vielä paljon niitä, joiden kanssa puhumme ihan samaa kieltä.

Niitä näitä

Pieni juttu vain

Nyt on vaan niin väsy. Eikä ajatus enää kulje.

Töiden ja iltakokouksen jälkeen, olen tovin lukenut, vähän huomisia powerpointteja valmistellut, ja sitten opin uuden jutun!

Tuossa yläkuvassa oleva tuore appelsiinimehu-pirtelö on ”syvätty”. Siis kohde irrotettu taustastaan. Osaan tehdä tuon jutun Photoshopilla (täällä joskus tehtyjä aika hyviä harjoituksiakin… ) Mutta nyt löysin PowerPointista maailman nopeimman tavan tehdä tuommoisia. Kerron joku päivä. Nyt on vaan niin väsy…

Historiaa Oulu

Pokkitörmän historiasirpaleita

Tänään on 25 vuotta siitä kun sain virkanimityksen Oulun yliopistoon. Sitä ennen olin ollut siellä jo monta vuotta töissä.

Kun minä nyt tänään taas vähän menneessä pyörin, sekä omassa elämässäni että töissä, niin tähän ”Lyhyt oppimäärä Pokkitörmän ja lähitienoon historiasta”.

Tulva Oulun torilla 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ja sama maisema eilen.

En ole koskaan pitänyt ”Vaakunan” (nyk. Radisson Sas) rakentamista tuolle paikalle kovin onnistuneena ratkaisuna.

Toinenkin ennen – nyt -kuvapari eilisen Pokkisella kameran kanssa kulkemisen jälkeen.

Parhaillaan isossa julkisivuremontissa olevan Kolmio-talon (vas.) paikalla

oli 1800-luvulla tuollainen puinen talo, josta en kyllä tähän hätään tiedä mitään…

Oulu oli tuolloin vielä selvästi merellinen kaupunki.

Nyt kun talvisodan Ouluun kohdistuneista pommituksista on liki tarkalleen (21.1.1940 viimeinen kolmesta isommasta) 75 vuotta ja kun Laura joku viikko sitten tuolla kommentissa kertoi, että ”Muistan, että tehtiin yläkoulussa kiertoajelu/-kävely Oulussa. Siitä retkestä muistan vain pommitusten jäljet jonkun rakennuksen kivijalassa.” niin piti sitten eilen käydä ne jäljet kuvaamassa. Lyseon voimistelusalin kivijalassahan ne pommin sirpaleiden jäljet on.

Tuosta samaisesta paikasta Franzenin talon pommisuojaan juoksemaan lähtenyt tanskalainen vapaaehtoinen sotilas haavoittui, ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.

Tammikuun viimeisen pommituspäivän tuhot kaupungissa olivat aineellisesti aika isot (mm. Ainolan kauniin kansallisromanttisen kirjastorakennuksen palo), mutta Mathias oli ainoa kuolonuhri.

Lopuksi vielä Oulun linnan raunioille 1890-luvulla rakennettu Merikoulun tähtitorni,
ja siinä nykyisin toimiva kahvila: ”ei ole talvikunnossapitoa”.

Varsinainen Merikoulu oli siinä, missä tuo ylläoleva Lyseon voimistelusali nyt on.

Sota-aikana siellä oli Lotta-kahvila.

10915255_797131030354196_232929144823954158_n

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Laskiaiswhoopie

Pullaa piti leipomani tänään. En leiponut pullaa. Mutta jotain helmikuista halusin silti jälkkäriksi tehdä. Joku pieni talviherkku? Laskiaispullien päivitys? Uusi laskiaisherkku? Pieni talvihyvä. Whoopie marsipaanitäytteellä? Siinä se on!

Laskiaiswhoopiet

4½ dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
120 g voita
1,5 – 2 dl hienoa sokeria
1 muna
1½ dl turkkilaista jukurttia

Täyte:

Vihreää marsipaania, kirsikkahilloa tai lemon curdia
Tömäkäksi vispattua Luomu Vispikermaa

Laita uuni lämpiämään (180 C).
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna.
Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne sekä jukurtti vuorotellen taikinaan.
Pursottele pellille halkaisijaltaan kolmen sentin nokareita,
ja paista vaaleanruskeiksi (noin 12 minuuttia).
Jäähdytä ja kokoa.

Leikkaa marsipaanista viipaleita, ja täytä whoopiet niillä (tai hillolla tai lemon curdilla) ja kiinteäksi vatkatulla, vaniljasokerilla (1 tl) maustetulla, vispikermalla.

Meillä kaikki kolme täytevaihtoehtoa saivat kaikilta maistajilta puoltoääniä. Itse pidin marsipaaniversiosta eniten. Italialaisille ja jenkeille ja pikkulapsille maistuisi varmaan Nutella-täyte ylitse muiden.

Paljon muuta mainitsemisen arvoista tänään ei ole tullut tehdyksikään. En voi väittää, että olisin nauttinut lenkillä olosta. Pyrytti, tuuli ja tuiskusi, jalkakäytävät nietoksien peittäminä. Kovin musta-valkoisia, merkillisesti graafisia ovat tämän päivän kuvaotokseni. Kuvausiloa heikensi havainto, että eilisen kaatumisäksidentin jäljiltä vakio-zoom-linssini oli sittenkin hieman vaurioitunut. Se lonksuu. Ihan kuten vielä pääni, niskani, ja kaulanikin! Miten kaula voi tulla niin kipeäksi jos jymähtää suorilta jaloilta selälleen!

Lenkille lähdin kaupungille, – ajatuksena oli kuvailla jotain sää-maisemakuvia.

Mutta ”ei-niin-mukavassa-kelissä” jämähdin näille vakioreiteille.

Martti on ihan sen näköinen, että lumi lämmittää.

Laaniskassa lumesta kauniit kehykset.