Erilainen lauantai

Merkillinen päivä.

Ettekä usko, mutta taas olen ollut lintukuvaamassa!

Pihlajanmarjat ja lumi_-9

Näiden tilhien kuvaaminen oli koitua kohtalokkaaksi: otin ja liukastuin oikein todella pahasti, ja ”vedin lipat”. Ilman Icebugeja olin liikkeellä. Kun ei muka pitänyt olla liukasta. Ja olin lähtenyt liikkeelle ajatuksena käydä ennen kuvaus/ulkoilu/lenkkeilysessiota kaupassa ja äidin luona, joten ajattelin, että sisätiloissa (vaikka sitten vain kaupassa ja kerrostalon käytävillä) ikävästi napsuvat nastakengät jätän kotiin. Ja sitten tietysti se yksi kohta Intiön kävelyreitin varrella oli liukas. Ihan hiton liukas. Vieläkin särkee päätä, vaikka olen jo ollut erinomaisella päivällisellä ja viiniäkin nauttinut.

Harvoin opettajaa kutsutaan kenenkään opiskelijan kotiin syömään. Minut oli väitösohjattava vaimonsa kanssa kutsunut. Jo ele on hieno, ja hirvivorschmack ei hevin unohdu. Opin paljon uutta.

Ja oli todella mukava istua valmiiseen pöytään, olla ihan vain vastaanottavana puolena. Ja onneksi oli nälkä. Pari tuntinen kameran kanssa ulkona oli taas hoidellut tämän asian kuntoon…

Lähettäisiköhän tuon kuvan YLEN sääkuviin?

Pihlajanmarjat ja lumi_-5

Puistonpenkki.

Pihlajanmarjat ja lumi_

Taikatalvi jatkuu

Pihlajanmarjat ja lumi_-4

Jotenkin juhlallista.

Pihlajanmarjat ja lumi_-7

Minun hautausmaa-kirjani talvikuvasetti täydentyi olennaisesti.

Pihlajanmarjat ja lumi_-8

Satumetsältä näyttää.

Kahta kuormaa, marjoja ja lunta, pihlajat ei kanna —

niinhän sitä väitetään… Mutta kyllä kantaa. Ainakin tänä lumisena talvena.

Pihlajanmarjat ja lumi_-2

Pihlajanmarjat ja lumi_-10

Pihlajanmarjat ja lumi_-11

Rauhallisen työpäivän jälkeen erikoisillalliselle

Jäätyneessä räntäsolskeessa, punaisissa liikennevaloissa kuuntelen Ed Sheeranin ”Thinking Out Loud” -biisiä ja hämmästyn, kun huomaan, että lumipenkat todella yltävät auton ikkunoiden alareunaan asti. Todellakin hanget, korkeat nietokset. Hanget ovat vielä valkoisia, maisema kaupungissakin kuin Muumilaakson talvessa, tai Hangasojalla. Pehmeitä, pulleita kinoksia.

Työpaikan isolla parkkipaikalla mietin, että taaskin olisi mieluisampaa lähteä kuvailemaan, olemaan ulkona, kuin mennä sisälle työhuoneen uumeniin. Näin siitäkin huolimatta, ettei tälle päivälle mitään erityistä, hankalaa, töisevää juttua ollutkaan tiedossa.Kiltisti nousin kolmanteen kerrokseen, hiljaisen, aution käytävän varren työhuoneeseen menin. Tulihan niitä muitakin, mutta aika levollisesti pakertelin hommia menemään, rauhallinen päivä oli.  Olisi yliopistolla ollut kaikki puoluejohtajatkin arvopalaverissa keskustelemassa, mutta enpä minä moiseen lähtenyt kuuntelemaan. Ihan oman oppiaineen ”arvopalaveria” maanantaille järkkäilin. Uusien ihmisten ja uusien opetussuunnitelmien ja uusien tavoitteiden ja uusien tulosperusteiden vuoksi on reivattava myös arviointiperusteita, ohjeistusta ja määriteltävä vaadittava taso. Sitäpä sitten yritämme maanantaina keskustella tiettäväksi.

Nyt suurin ongelma, mitä laittaisi päälleen. On nimittäin sattunut sellainen tapaturma, että meidät on vahingossa, tahtomattamme ilmoitettu, ”Sisälmysiltaan”. Yksi tutuntuttumme järjestää silloin tällöin yhteisillallisia, joilla on jokin tavallisuudesta poikkeava ruokateema. Olimme pari vuotta sitten ”Äyriäisillassa”. Ja hieno ilta olikin. Nytkin tämäniltainen houkutti, mutta kun minulla on huomenillaksikin kutsu illalliselle, ja muutoinkin olemme vähän koettaneet pitäytyä kaikista kesteistä näin tammi-helmikuussa, niin oltiin päätetty ettei mennä. Mutta kun sellaista ei järjestävä osapuoli ollut osannut ollenkaan ottaa vakavissaan, ettemme tulisi, niin olemme ilmoittautuneiden listalla. Ja kun arvelen ja tiedän, ettei tällaisen erikoisillallisen ennakkotilauksia niin vain kuluitta peruta, päätimme uhrautua, ja lähteä sittenkin. Eikä taida nyt iso uhraus olla. Menu ainakin vaikuttaa erinomaisen mielenkiintoiselta ja ennakkoluulottomalta.

 

Alkuun pieniä maistelupaloja

Muikunmätiä ja pikkublini, smetana ja sipuli
Lintuterriini
Vasikan kateenkorva friteerattuna
Karitsansydäntä
Vasikan poskea

Pääruokana
Samppanjamunuaisia (lampaasta)
Vasikanmaksaa
Fenkolirisotto

Jälkihyvä
Limepannacotta, kookoskastike ja kaurasuklaapitsi

 

Otan kameran mukaan. Jollen jo illallisen jälkeen niin huomenissa liittelen mukaan kuvat ja kommentit.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lauantaiaamu klo 8.00

 

Sisäelinillallisilla

Ihan ensimmäiseksi saimme pienet ankanmaksaleipäset kuohuviinin kera – hienostunut tervehdys keittiöstä. Ja sitten pikkublini, joka oli tämän kauden paras.

Sisäelinillallisilla-2

Kuten kuvasta näkyy annoskuvat on on otettu kännykkäkameralla. Pikku Makella ( = digipokkarilla) en osaa vieläkään ottaa kunnollisia lähikuvia. Mutta ruoka? Vasemmalla ylhäällä on karitsansydäntä, joka on yllättävän paljon pihvin makoista. Lihashan se sydän on kuten pöytäseurana ollut biologiystävä kertoi. Että se sitten siitä romantiikasta, joka sydämeen liitetään. 😉 Sen alapuolella frittikateenkorva. En ole ennenkään ymmärtänyt kateenkorvan päälle, eikä käsitys muuttunut. En vieläkään ymmärrä, mikä siitä tekee niin suuressa maineessa olevan herkun. Etualalla vasikanposkea, joka oli erinomaista ja oikealla kahden linnun terriini; sisällä metsäkyyhkyfile ja sitä kiersi peltopyy. Terriini olisi vaatinut ehkä kastiketilkan tai pienen hillokenokareen; vähän makea karpalo olisi minusta voinut mehevöittää.

Sisäelinillallisilla-3

Toisin kuin yleensä pidin pääruoasta enemmän kuin alkupaloista. Lampaanmunuaiset olivat saaneet konjakkiliekityksen. Ja ne olivat kyllä tavattoman hyviä. Maksan ystävänä syön usein ravintolassa maksaa; vaikka tämä oli paistettu hieman roseeta tummemmaksi, oli se mureaa ja makoisaa. Porkkanoista pidän aina, jollei niitä ole ylikeitetty, näitä ei oltu. Ja takana näkyvä fenkolirisotto oli taivaallista. Juuri oikean kypsää, olematta puuroa.

Sisäelinillallisilla-4

Pannacotta on joskus sellaista lirua, useimmiten vähän hengetöntä, mutta tässä oli ”oikea tytinä” kuten pöytäseurueen sattuvasanaisin sitä luonnehti.

Kaikkinensa mukava illallinen. Puhetta ja pulputusta riitti. Uusiin ihmisiinkin tuli tutustuttua, ja lopuksi vanhojen tuttujen, viinikerhoystävän ja vaimonsa, kanssa lähdimme vielä ”yhille” = juomaan neljästään pullollisen amaronea viinibaari Voxiin. Olipa mukava istua, jutella, leppoisaa seuraa, – viikonlopun tuntu.

Leffassa

Miepä kävin elokuvissa. Tuosta vaan keksin ruoan jälkeen lähtä leffaan. Pehtoori ei jaksanu, halunnu. Menin yksin. Ei siellä montaa ollut. Ostin irtokarkkejaki. Stariin menin; se on mukava, perheyritys, leppoisa, familiääri, ei Finnkinon särmää eikä suuruutta, mikä on hyvä asia. Star on lähellä, kymmenen minsaa meiltä. Tosin tiet ihan luokattoman huonossa ja vaarallisessa kunnossa. Eihän se leffa nyt suuria tunteita herättävä ollut, eikä pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Olihan lämminhenkinen kesäkuva. Harmiton. Välillä turhaa kohellusta, välillä kelpo dialogia. Johanna Vuoksenmaan ”Viikossa aikuiseksi” se siis oli.

Olinpahan pari tuntia pois koneelta, ajattelematta mitään. Vastasi tarkoitustaan.

leffassa

Ja nyt sitten täällä powerpointtisetti odottaakin työstäjäänsä. Enpä taida viihtiä enää. Ehdinpä huomennakin. Tai jollen ehdi, niin sitten en.

Aika rehvakkaana olen. 🙂  ♪ ♪ ♪ ♫ ♫ ♪

Paikallishistorioista vielä

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Näinhän minä tuon ”Oman kunnan historian” -postauksessa lupasin. No ei tullut kuin viisi vastausta. Niistä kiitän kauniisti, ja niistä sain hyvää tietoakin. Ehkäpä siis vielä jemmaan kalenteria, ja järjestän piakkoin jonkin uuden kyselyn, veikkauksen tai arvonnan jossa se sitten on palkintona.

Mutta palaanpa noihin kommentteihin:

Kaakkuri kirjoitti, ”koulun vieressä asui innokas kotiseutuharrastaja, joka kävi kertomassa koululaisille paitsi oman kylämme historiasta, mutta myös entisajan elämästä ylipäätään” – tällaista minusta voisi käyttää enemmänkin. Miksei kouluun ala-asteelle tai yläkouluun pyydetä useamminkin ”eläviä esimerkkejä” historiasta, miksei hyödynnetä muistitietoa. Tai miksei oman paikkakunnan tapahtumien kautta avata Suomen tai maailmanhistorian tapahtumia laajemminkin. Liki joka kylässä, pitäjässä tai kaupungissa on jonkun paikallisen merkkimiehen patsas: eikö kotiseudun oman suurmiehen tai elinkeinoista kertovan teoksen kautta voitaisi – vaikka opetussuunnilman puitteissakin – tehdä historiaa läheisemmäksi ja siten ehkä kiinnostavammaksi?

Pyörä-2

Koivun vastaus oli minulle melkein odotettu: kouluopetuksessa ”puunilaissodat jäivät nimenä mieleen”. Kertoo hyvin paikallishistorian opetuksesta koululaitoksessa, varsinkin jokunen vuosikymmen sitten. 😉

Katri H:n – liki ammattimainen analyysi 😉 – oman kotiseudun paikallishistorioista on minulle hyödyksi luennonpidossa. Erityisesti pidin luennehdinnasta: ”Ne ovat myös positiivisia, ”maksaja on oikeutettu edustavaan muotokuvaan” -tyyppisiä teoksia.” Tuo on niin totta: useat paikallishistoriat on joskus kirjoitettu siten, että jää vaikutelma, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”. Paikallishistorioista (tai yritys- tai vaikka urheiluseurahistorioista) toisaalta toivoisikin, että ne olisivat sellaisia kuten Katri H. kirjoittaa: ”Ne antavat ylivieskalaisille paikallistuntemusta, muokkaavat identiteettiä ja luovat tunteen yhteisestä menneisyydestä.”  Antaisivat varmasti vielä enemmän kun niistä tehtäisiin elämänmakuisia, ihmisläheisiä ja niistä olisi tieto ihmisillä.

Sadulle kiitos Kouvolan tilanteen kertomisesta. Siellä tuo historiaharrastuneisuus kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Rovaniemellä on, tai ainakin on ollut.

Se että Haukiputaalta käytiin Oulussa ”historiallisella” kävelyllä, kuten Laura kertoi, on minusta oivallinen tapa, miten historiaa voisi tehdä tiettäväksi. Ja se tuo mieleen, mitä meidän (Pehtoorin ja minun) italian kielen opettaja Kansalaisopiston iltatunneilla jokunen vuosi sitten kertoi, kun kyselin, miten Italiassa opetetaan historiaa. Ensinnäkin siellä kouluopetus keskittyy Italian (ja antiikin Rooman) historiaan. Euroopan historia nähdään antiikin, renessanssin ja nationalistisen Italian kautta. Ja sitten tämä nuori italiatar kertoi, että tavallista oli, että historian tunneilla mentiin ulos kiertämään. Katsomaan niin kuin nyt vaikka sitä missä Gaius Julius Caesar piti Forum Romaniumilla puheitaan tai sitä missä Garibaldi ja paavin joukot taistelivat. Rooma on historia.

Forum Romanum

Historiikki vai historia? Näiden käsitteiden ero ei ole kovin yleisesti hahmotettu, mutta akateemisessa maailmassa niillä on vissi ero. Historiikiksi nimitetään usein aika suppeaa, tapahtumat ja päivämäärät kronologisessa järjestyksessä luettelevaa tai kertovaa esitystä. Se voi perustua alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta tutkimuksellisuus, kontekstualisointi on usein kovin vähäistä. Katri H:ta lainaten historiikeistä voisi todeta, että ”Ne ovat ”totta”, niissä on lähdeluettelo, mutta niitä ei ole nootitettu. – –  analyysi ja keskustelu aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa on vähäistä.” Historia taas on (yleensä ammattilaisen) tekemä, lähdeviittein, historiantutkimuksen metodein tehty analyysi. Useimmat kaupunki- ja kuntahistoriat ovat juuri historioita.

Mustio

Nyt paikallishistoriallinen paatokseni tässä blogissa tokenee toviksi.

Ei väkisin

Tiedättekös, historioitsija on ihan itse, isompia tutkimatta ja teoretisoimatta hoksannu, että kaikki muuttuu! Ja moni muuttuu hyväksi, – moni ei todellakaan.

Nyt on vähän vaikea päivä ollut. Ehkä huomaattekin. En oikein jaksaisi sulattaa kaikkea, joten käännänpä katseeni ja ajatukseni hyvään.

sitruunavoi

– Lunta. Sitä on ja se on valkoista, puhdasta ja kaunista. – Mutta tarviiko sitäkään sentään NOIN paljoa olla!

– Tein erinomaista pastaa: sitruunapastaa. Uudesta sitruunavoista. – Mutta otinko kuvia ruoasta? Kirjasinko ylös mitä kastikkeeseen laitoin? No EN.

– Pastan lisäksi muutakin herkkua ruoalla: Ben & Jerryn Frozen yogurttia jälkkäriksi. Tiistaina. 😉  – Ihan niin kuin ei muutenkin olisi turhaa tullut syödyksi viime aikoina.

– Työpaikalla ilmastointiremontti on siirtynyt toiseen tiedekuntaan, ja meteli ja häiriö on meidän käytävältä ohi. – Ja kaikesta remontointipölystä johtuen (?) allergia pahempi kuin yhtenäkään talvena aiemmin. Minä vain niiskutan. Ja silmät kirvelee. Ja niiskutan.

– Luento meni hyvin. – Mutta siellä oli opiskelijakato? Ainakin neljännes oli pois. Miksi?

– Sain vihdoin tietää ja sain neuvot, miten yksi tietojärjestelmäongelma, joka on minulla kauan ollut tulppana muutamien asioiden hoitamiselle, hoidetaan. – Mutta en silti saanut sitä toimimaan!

Ei tämäkään nyt oikein toimi. Valitan,  … palaan huomenissa paremmalla tuulella… Tämä mielensäpahoittajan roolikaan ei nyt ole oikein kunnossa, eikä tarpeeksi sarkastinen. Tämäkään ei siis mene kuten Strömsössä…

 

Työnhakua seuratessa

On kuulkaa työnhakuprosessit aika mielettömän rankkoja. Tässä on nyt joulu-tammikuu seurattu kun tytär on Meksikosta palattuaan hakenut duunia. Jo Meksikossa ollessaan lähetteli muutamiin yrityksiin cv:nsä ja motivaatiokirjeen ja/tai selonteon omasta osaamisestaan. Muutama yhteydenotto tuli jo Meksikoon, yksi skype-haastattelukin hoitui sieltä käsin, minkä jälkeen firmasta halusivat live-haastattelun kun tyär kotimatkalla pysähtyi Helsinkiin pariksi päiväksi. Samaan saumaan tuli yksi toinenkin haastattelu-juttu, – sekin silloin joulukuun alussa Helsingissä. Ja taisi olla kolmaskin. Siis ihan erilaista kysyntää kuin ennen Meksikossa hankittua reilun vuoden työkokemusta.

Joulun alla tuli useammastakin paikasta ilmoitus ”onneksi olkoon, olet päässyt jatkoon” ja sitten tehtäviä, skype- ja puhelinhaastatteluja. Yksikin Skype-haastattelu kesti tunnin ja kakskymmentä minuuttia kun kaksi rekrytointi-ihmiAmaryllis-2stä haastatteli, tai oikeammin ”grillasi, eikä paljo hymyilty”. Tämän jälkeen kauppatieteen maisterimme eteni vielä tehtävä-vaiheeseen, ja sitten oli vielä jokunen puhelukin, kunnes aika loppumetreillä tipahti pois skabasta.

Ennen joulua ainakin kahteen paikkaan piti tehdä itsestä kolmen minuutin videoklipit suomeksi ja in english ja osoittaa olevansa on-line-markkinoinnin ammattilainen. Ja toiseen näistä piti tehdä vielä – viikonlopun opiskelemisen ja työstämisen vaatinut – ko. softafirman markkinointi- ja myyntipowerpoint-setti, joka oli kohdistettava yhdelle tietylle, isolle, globaalille firmalle. Siis ota ensin selvää softafirman tuotteet, sitten sen asiakasfirman tarpeet ja myy heille tuote. Kaksi kellonympäri-päivää esikoinen teki tuota projektia, mikä ei sitten ollut kuitenkaan riittävän vakuuttavaa jälkeä työpaikan saamiseksi. Noh, softafirma sai kuitenkin (ilmaiseksi!) yhden myyntisetin.

Tytär ei ole tyytynyt hakemaan vain paikkoihin, jotka ovat avoinna, vaan lähettänyt työtarjouksia ja hakemuksia firmoihin, joiden on arvellut tarvitsevan kaltaistaan on-line markkinoinnin ammattilaista. Enin osa hakuprosessin kohteena olevista firmoista on Helsingissä, Tampereella muutama ja Oulussa yksi. Ihan täyspäiväistä puuhaa on koko tammikuun ollut tuo työnhaku. Hyvää palautetta ja erinomaista kokemusta on tähän mennessä tullut, eikä kaikista ole vielä tullut mitään päätöstä.

Ja tällä viikolla on sitten taas haastatteluja etelässä. Eilen tytär ajoi Tampereelle, ja tänään aamulla yhdeksältä alkoi ryhmähaastattelu, jonka jälkeen puolelta päivin tuli tekstari:

”Noni, ensimmäinen haastattelu-urakka takana. Kulku oli tämä: 1. 1h 15 min yritys- ja työntekijäesittelyä. 2. tauko ja juttelua/kysymyksiä 3. Mieti 1 minuutti miten esittelet itsesi ja suurimman elämäsi suorituksen/onnistumisen tunteen. Esittele nämä 3 minuutissa muiden edessä. 4. Ryhmätehtävä: 4 hengen porukoissa mieti miten 4 yrityksen eri päättäjää voi hyödyntää meidän tuotetta. Esitelkää se 3 minuutissa. 5. Mieti puoli minuuttia miten myyt minuutissa jonku intohimon aiheesi muille. Pidä minuutin sales pitch siitä. Niin ja mieti puoli minuuttia kenet haastattelukavereistasi valitsisit pomoksi ja miksi?”

Tuohon paikkaan oli tullut 75 hakemusta, joista 26 kelpuutettiin puhelinhaastatteluun ja niistä 16 tuohon tämänaamuiseen ryhmähaastatteluun.  Tunti sen jälkeen ilmoitettiin, miten kävi. Jos pääsi jatkoon niin ”Iltapäivällä tai illalla on sit yksilöhaastattelut”. Tytär ei päässyt. Huomenna on Tampereella vielä toinen tavallisempi haastattelu, ja sitten loppuviikosta Hesassa pari.

Eikä tässä voi muuta kuin luottaa ja kannustaa. Ja ajatella, että minusta ei ikinä olisi ollut tuollaiseen…

Bliniviini ja muuta maistuvaa

Tammi- ja helmikuu ovat blinien aikaa. Miksikö? Niiden ”historiallisesta syystä” olen joskus kirjoittanut Kalevaan kolumninkin. Ohjeita niiden tekemiseen on ollut täällä blogissani useamminkin kerran. Erilaisia. Eilisiä blinikestejä varten olin valinnut sen perinteisimmän, yön yli kuplimista vaativan. Lopultakin ehkä parhaan. Ainakin meillä kokeilluista paras. KLIKS

Vielä kun eilinen paistajapoppoo olisi ollut vähän rauhallisempi, niin olisimme saaneet täydellisiä, nyt vain erinomaisen hyviä. 😉 Pojan kanssa kimpassa paistelimme, – kaksi säheltäjää, tulos sen mukainen. Mutta ei porukka valittanut. Isosta taikinasta paistellut humahtivat kaikki. Enempikin olisi ehkä mennyt. Paistamisen onnistumisessa, siinä, ettei rasva maistu, eikä roisku, olennaista on kirkastettu voi eli ghee.

Kuvassa näkyy, kuinka sakka on valunut lasin pohjalle, ja juuri sitä ei käytetä. Ghee eli kirkastettu voi (Valion sivulla ohje) on oivallista myös kun paistaa kuhaa tai muuta kalaa.

Blinikestit-7

Meillä siis oli tuota voita. Blinit hyviä, melkein loppuivat kesken, mutta onneksi oli ”vararavintona” rosamunda-uuniperunoita, joille blinilisukkeet sopivat tavattoman hyvin.

Blinikestit-2

Lisukkeena tietysti perinteiset roscoff-sipulihakkelus, vatkattu smetana ja siianmäti, sekä Myrttisen kurkut ja hunaja. Usein on ollut sienisalaattia, mutta tänä talvena viimeiset suolasienet söimme jouluna. Savuporolastujakin on joskus ollut. Vuorotellen-kirjassa tammikuun kohdalla on hyvä poromoussen ohjekin, mutta nyt tein uudenlaisen, ehkäpä entistä paremman.

Poromousse blineille tai uuniperunoille

100 g savuporolastuja
1 dl ranskankermaa
2 rkl ruohosipuli-Viola (tms)-tuorejuustoa
loraus kermaa
1 rkl silputtua persiljaa
parin sentin pätkä pieneksi silputtua purjoa
2 rkl puolukoita
mustapippuria

Sekoita aineet keskenään ja anna tekeytyä tovi jääkaapissa.

Blinikestit-4

Onhan niitä ehkä helpompiakin herkkuja, mutta tiedä häntä, onko sydäntalvella parempia… Meidän nuori (12 v.) vieraskin, ennen blinejä syömätön, tykkäsi. 😉

No sitten: mitä blinien kanssa juodaan? Vettä tietysti. Mutta blinit taitavat olla viinillisesti yhtä vaikea kuin parsa. Vuosia, vuosia sitten olimme Pehtoorin kanssa Stockan Alkossa ja päätimme (vastoin tapojamme) lähestyä henkilökuntaa kysyen neuvoa ”Mikähän olisi hyvä viini blineille?” – Myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen ja kysyi ”Mitä ne blinit olikaan?”

Noh, olemme tehneet jos jonkinlaisia kokeiluja, viinikerhon kanssa päätyneet siihen, että samppanja on paras, mutta jos haluaa jotain edullisempaa ja ihan hyvää, niin eilen testaamamme, jonkun lehden (Hesari?, Viini-lehti?)  viini-ruoka-arviosta bongaamani ja eilen äkkiä Välivainiolta hakemani saksalainen Grauer burgunder (saksalainen Pinot gris) todettiin kahden hengen tuomaristollamme oikein kelvolliseksi.

Blinikestit-5

Blinikestit-6

Jälkiruoaksi oli kahvia ja viime viikonlopulta jääneitä Rocky Roadeja, perjantaisia konvehteja sekä kaupan Runebergeja. Kolmen eri leipomon skaba: Antell, Huovinen, Pullapirtti. Selkeää voittajaa ei ollut. 😉

Blinikestit

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään ei ollut ”Oma paikallishistoria” -kisan arvontaa. (ei onnettaria: Esikoinen lähti ajelemaan Tampereen kautta Helsinkiin, nuoripari ”palauttamassa” nuorta vierasta Revonlahdelle. Joten arvonta siirtynee huomiseen tai tiistaille. Siis vielä aikaa osallistua. Mahdollisuudet  voittoon aika hyvät, sillä osallistujia vasta kourallinen. Katsohan täältä.)

Taidekuvia?

Vähän kuin juhlapäivä tänään.

Juhlan on tehnyt myöhään nukkuminen, levollinen aamiainen, pöydän kattaminen valmiiksi, pieniä esivalmisteluja (mm. erinomaisen hyvän poromoussen tein, huomenna resepti), tieto, että saamme ruokapöytään ”oikeasti vieraan” (Miniän siskon tyttö, 12 v.), sitten ulos, taas kuvaamaan lintuja! Pakkanen lauhtui puolenpäivän aikaan ihan hurjan paljon… Kiertelin ja kuvailin.

Yritin ensin jotain teemaa ”harmaan eri sävyjä”, ”lumi”, ”sula vesi” ja ties mitä. Ei oikein minkään teeman puitteissa nämä kuvat ole, mutta vähän sellaista ”ei-esittävää, ei-aina-niitä-maisemakuvia, makroilulle-joku-toinen-kerta”. Ja sitten Koivun (ja Katri H.:n) kanssa eilisen lintukuvailusta käytyjen kommenttien jälkeen olin taas kuvaamassa lintuja. Lintua. Joutsenta. Se oli yksin. Harmaa. Eikä siltikään surullisen näköinen.

Klikkaa isommaksi…

 

Taidekuvia

Taidekuvia-3

Taidekuvia-2

Taidekuvia-5

Taidekuvia-6

Taidekuvia-7

Taidekuvia-8

Taidekuvia-9

Taidekuvia-15

Taidekuvia-10

Taidekuvia-11

Taidekuvia-12

Taidekuvia-13

Sorsat ON ok. 😉

Ja blinit ja uuniperunat, monet, monet hyvät lisukkeet, ja perheen kanssa hitaasti syöminen, kuvien katselu, Runebergin tortut, höpöttely, lauantai, juhlapäivä.

Pakkasperjantaina töiden jälkeen

Olennaista on hyvä ruoka, joka on ansaittu ahkeralla työnteolla. Tai ei vaiskaan, ei se nyt niin mene. Mutta tänään on tullut oltua ahkera ja syötyä aika hyvin. Perjantaiksi. Perjantaiksi aika pajon töitä ja aika hyvää ruokaa. Kaikki on suhteellista.

Duunien jälkeen yritin ottaa päikkärit; hah! Oli niin kova nälkä ja vielä ylikierroksia, jottei siitä mitään tullut. Siispä aika pian luovutin ja siirryin Festaan köksäämään. Etanoita söimme (ja vähän  muutakin). Kaksistaan. Koko perheen blinikestit siirtyivätkin huomiseen Juniorin työkiireiden vuoksi. Jo huomista ajatellen kuitenkin kolusin kaappeja .. eikö teillä muilla koskaan löydy suklaajemmoja? Meillä löytyy, sillä suklaat on jemmattava,- Pehtoorin vuoksi! Enkä ollut muistanutkaan tällaista Pariisin polkua, joka oli ennen joulua tullut hankituksi. Maistuihan sokeri ja suklaa hyvälle. Punaviinin kanssa jälkkkäriksi…

Talvi-18

Jäi siitä huomiseksikin. Onneksi jäi.

WP_20150123_17_39_15_Pro

Päivästä vielä: kävin puolelta päivin keskustassa. ”Historiaa tilauksesta” -projektien tiimoilta ja ihan vain pari pientä pysähdystä matkalla. Kamera oli tietysti mukana, ainahan se on.

Talvi-8

Jollei ole kokenut tätä pakkasta, tietääkö, kuinka kylmä noissa kuvissa on?

Talvi-9

Oli niissä.

Valitettava tosiasiahan on, että minä en juuri linnuista pidä. Tai en niistä innostu. Paitsi riekoista, kuukkeleista, västäräkeistä, räyskistä, joskus sorsista, useimmiten pääskysistä… Mutta siis periaatteessa, jotenkin vain eivät ole minun juttuni. Kuka niistä innostuu?

No joka tapauksessa. Tänään tiukkana pakkasperjantaina oli lintuja pihlajissa. Raatinsaaren pihlajissa olivat lounaalla kun oli olin menossa kaupunkiin. Eikä niitä häirinnyt, että pysähdyin niitä kuvailemaan.

(klikkaa isommiksi)

Talvi-24-447x400

 1bb-2

1bb

Lintukuvakontribuutioni on taas pitkäksi aikaa täytetty! 😉

Blogiasioita

Iloja. Alkuviikosta sain/mme kortin matkaystäviltä, joiden kanssa yhteyden säilyttämisessä blogi on ehkä ollut väline. Ja ensi kesänä kyllä sitten toivottavasti tavataan oikeastikin. Eilen sain sähköpostia yhdeltä blogin vakilukijalta, jonka kanssa emme oikeastaan tunne (toki olemme tavanneet) muuten kuin blogin kautta. Kiitos vain tsempistä ja kuvista. 😉 Savossa on kokonainen perhe, johon olen/mme tutustuneet blogi(e)n kautta. Vanhoista (kalaasi)ystävistä muutamat lukevat Tuulestatemmattua enemmän vähemmän säännöllisesti, joten he kyllä aika lailla tietävät, missä meillä mennään ja mitä syödään, mutta mukavaa on kun sitten jonkun blogijuttuni inspiroimina (?) innostuvat sähköposteilemaan. Talvisin, lukukausien aikana kun tahtoo yhteydenpito käydä muutoin kovin vähiin.

Edelleen, kuten jo vuosien ajan, saan palautetta ja yhteydenottoja matkasivujeni kautta. Eniten kontaktiseeraamista on tullut viiden vuoden takaisen Dubain matkakertomuksen vuoksi tai ansiosta – ihan miten vaan. talonvuokrausreissuista, erityisesti Umbrian toukokuuhun liittyen on tullut muutama kysely. Samoin patikkareissuista, erityisesti La Gomeran ja Teneriffan matkasivulla, käy näin talvisin aika paljon kävijöitä. Kymmeniä varmaan.

Sieltä on kyllä paljon, uskomattoman hienoista maisemista, kuvia. Noille saarille ehkä joskus toistekin patikoimaan.

40

teidea kohti

 

20

Yksi blogi- tai paremminkin FB-juttu on Annan korut, joista on ollut puhetta ennenkin. Anna oli itsenäisyyspäivänä yksi Linnan juhlien kuvatuimmista ja haastelluimmista vieraista, nuorin kaikista. Ja nyt hänet on valittu vuoden espoolaiseksi. Hieno nuori nainen. Uusia koruja näytti taas tulleen huudettavaksi. Miniälle huusin (anonyyminä, ettei yllätys paljastuisi) jo syyskuussa korun numero 199. Miniä oli itsekin huutajien joukossa, mikä takasi, että pitää korusta, mutta luopui kun hinta nousi. No, olihan hän ihmeissään ja iloinen, kun jouluna sai lahjaksi Annan tekemän korusetin (siihen kuului myös rannekoru, joita Annalla harvoin noissa on mukana).

Sanomattakin on selvää, että minulla on taas sellainen vaihe, ettei oikein paljon ideoita postauksien aiheiksi pulppuile, tylsä viikko sikäli ollut. Tai kun kaikkia en täällä ”huutele”. 🙂  Mutta on tässä tulossa jotain uusiakin teemoja… kunhan talven selkä taittuu, kevättä kohti mennessä … Ja viikonloppua ainakin kuvaamaan ulos!

Koti-ilta

Nyt kun tämän viikon postaukset ovat olleet ihan ylivertaisen lennokkaita, sisältörikkaita ja uusia tulokulmia saatikka ainutlaatuisia kuvia tarjoavia tyyliin ”Arjessa”, ”Töissä”, niin nyt oli väistämättä otsikoitava tämän päivän teksti yhtä lennokkaasti: ”Koti-ilta”.

Koti-ilta

Paleli. Ei enää. Makkaraa tai vaahtokarkkeja olisin halunnut paistaa. … Pidättäydyin kuitenkin.

Koti-ilta-2

Kudoinhan minä taas, vaikka en saisi. Ja vaikkei olisi oikeastaan ollut aikaakaan.

Koti-ilta-3

Nuorison kanssa tiheää Whatsappeilua. Ja Tazzaa.
Päätimme pitää perjantaina Meksikon kuvien katselu- ja blinien paisteluillan.

Koti-ilta-4

Joko saisi mennä nukkumaaan? Tai ainakin peiton alle lukemaan?

Koti-illasta tulikin mieleen, että onpa tälle tammikuulle käynyt jo kahdesti niin, että olen jättänyt väliin jotain gastronomiaan ja viininmaisteluun liittyvää. Viime viikolla olisi ollut Oulun Viininystävien maistelutilaisuus (Bordeaux vielä teemana) ja sitten toinen hieno juttu Maikkulan kartanossa, slowarien (Slow Food) illallinen, teemalla riistaruokia ja niille viinejä. Ja minä jätin väliin. Ihan ennen kuulumatonta. Koti-iltoja vain.

Koti-illat – vaikka välillä vähän töisevätkin – ovat mukavia. Ainakin näin pakkasella.

PS. Oman kunnan historia –kyselyyn olisi vielä aikaa vastailla…

Arjessa

Mihin voisi lähettää reklamaation huonoista yöunista? Kenelle saa valittaa ja pyytää kompensaatiota tai hyvitystä unista, joissa tulee kohdelluksi kaltoin, joissa epäreiluus ja epäoikeudenmukaisuus on sietämätöntä ja joista jää vielä valveillaoloonkin valju ja loukattu tunne? Nyt on parina yönä ollut niin huonot fiilikset, ettei mitään rajaa.

Vaikka on kyllä ”live-versiossakin” ollut ongelmia, harmistusta, vähän epäonneakin tiettyjen projektien parissa. Ja hämmästystäkin.

Ja näiden asioiden kanssa aamusella tupistessani poika lähettää ”oman työhuoneensa ikkunamaisemakuvan”

 

altAgQVpMH2ngrm3NYaXLXnlMlQjE53-3UYdWhmsWT9i3KK

ja kyselee millainen maisema minulla on?

– Go-pro -otsallako sitä duunia tehdään, kyselen ja harmistus nyt ei ainakaan vähentynyt.

Ja juuri ennen kuin lähdin huoneestani luennonpitoon ja sen jälkeen workshoppiin, niin pojalta tulee toinen kuva ja viesti ”Lopeta työt ja tuu kuvaa haloa”.

altAnFNgog0ZINZdMMEzdNd3idE8KCOzH_Cc_3J5Dcup4w0

Hmph! No eipä kiinnostanut. No ei! Ja kylmäkin oli.

Töistä suoraan Caritakseen, joten enpä valoisan aikaan paljon kuvailemaan ehtinyt. Kotiin tullessa tuoksui pihalle asti: Pehtoori oli – aikeidensa mukaisesti – tehnyt kaurarieskoja. Ne oli vielä lämpimiä.  Hmmmm…. Niitä meillä oli ”aina” opiskelijakeittiössämme Toivoniemessä asuessamme.

1-2

Ja ohje menee näin: litra asidofilius-piimää, purkki kermaviiliä, ½-1 rkl suolaa, vähän öljyä, ehkä puoli desiä jauhoja ja sitten joukkoon sekoitetaan kauraryynejä niin paljon, että kauha pysyy pystyssä. Annetaan turvota tunteroinen jääkaapissa, levitetään taikinaa uunipellille (neljä rieskapyörylää pellilliselle) ja paistetaan kuumassa uunissa (225 – 250 C) niin että rieskat vähän ruskistuvat. Arkihyvää. Hyvä ruoka, parempi uni?

Töissä

Töissä tänään kylmä: tasan + 20 C näytti huoneen mittari. Se on liian vähän paikallaan olevalle, iltapäivät istuvalle työntekijälle. Aika hiljaista. Opinto-ohjausta muutamille. Joskus toivoisin etten olisi niin hövelisti ilmoittanut kaikille, että ”opinto-ohjausta on tarjolla, kenenkään opinnot ei saa jäädä sen takia jumiin, ettei olisi ohjausta.” Ja yksi matonnykäisy. Viime viikolla parikin. Että sellainen vie motivaatiota. Mutta koetan sulkea tuollaiset pois, harmistumatta.

Huomaatteko, mikä noissa käytävällä ottamissani kuvissa on?

Linnanmaalla

Linnanmaalla-2

Ja tässä kattotasanteellakin se näkyy?

Linnanmaalla-3

 

Aurinko. Vaakasuora aurinko. Valo.

Ja reilu kuukausi ja tämän vuoden kurjin kuukausi on ohi.

Olen joskus täällä kertonut ja vinkannut netissä olevaan vanhojen digitoitujen sanomalehtien arkistoon… Se on edelleen olemassa Kansalliskirjaston sivuilla. Ja nyt myös aikakauslehtien kokoelma on valtavasti laajentunut. Siellä voi selailla 1800-luvun Suomen Kuvalehteä, Terveydenhoitolehteä, on lehdet opettajille, kätilöille, käsityöihmisille, urheilijoille… Onpa vuonna 1908 ilmestynyt kaksi kertaa kuussa lehti nimeltä ”Kanankasvattaja”. Leikkeet-otsikon takaa löytyy mukavia ajankuvia.  Ja esimerkiksi pian käsillä olevia vaaleja ajatellen kannattaa perehtyä puoluekenttään . http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1005363/articles/436597

Terveydenhoitolehti1

Klikkaa sisällys isommaksi: näet polttavimmat terveysasiat sadan vuoden takaa.

Terveydenhoitolehti

Siis Kansalliskirjaston sivulle. Kannattaa surffailla.

Kokeilinpa tekstihakuakin. Hakusanaksi ”linnit” (= blinit) ja voilá!
Resepti löytyi: vuoden 1901 Kasvitarhalehden ensimmäisessä numerossa oli kuin olikin blinien ohje.

http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/963612?term=linnit#?page=2

Ja samalla sivulla on ”täytettyjen pyöryleipien” ohje… kuulostaa laskiaispullilta, eikö?

Laskiaispullaohje

Miehet keittiössä – ja minäkin

Mikä siinä on, että parhaat (tai ainakin näkyvimmät, kuuluisimmat) keittiömestarit ovat miehiä? Olen pohtinut tätä ennenkin. Hiljaa mielessäni.

Minulla on jo monta tuttua keittiömestaria, – paistinkääntäjissä heihin olen tutustunut. Onko niin, että kahta lukuunottamatta kaikki ovat miehiä? Taitaa olla.

Sain Pehtoorilta joululahjaksi Johanna Catanin kirjan ”Syömään vai drinkille. Suomalaista ravintolakulttuuria”, joka on pääosin hyvä kirja, tosin vähän urputtaisin käsitteistä, rajauksista, näkökulmista, jos minun olisi se tutkimuksellisesti arvosteltava, mutta kaikkinensa ihan mielenkiintoista luettavaa. Ja kirja on täynnä MIESkokkeja, miesravintoloitsijoita, mieskeittiömestareita. Eikä tämä ilmiö ole vain suomalainen. Saarioisilla, koulujen keittiössä, kodeissa ruoan tekevät äidit ja naiset, mutta isät ja miehet ovat ruokakulttuurin ja gastronomian keulakuvia, johtajia, rahantekijöitä, kilpailujen voittajia. Montako naiskilpailijaa on  Bocuse d´Or -kisassa, jonka tämänvuotinen loppukilpailu on reilun viikon päästä? Ei kai yhtään. Miksei?

_MG_1758 (Medium)

Minulle ei ole niin merkillistä nähdä miehiä kokkaamassa. Isäkin tykkäsi olla keittiössä, ainakin grillin ja savustuspöntön ääresssä kuten miehille ”kuuluukin”, teki hän kastikkeitakin, kokkasi vähän muutenkin. Mutta ei muistaakseni koskaan leiponut. Pehtoorihan osaa tehdä ruokaa. Ei vain kovin usein pääse näyttämään taitojaan, koskapa minulla on merkillinen pyrky tehdä meidän perheen safkat. Juniori osaa tehdä ruokaa, ehkä enemmän kuin isänsä. Ja kiinnostusta on.

Ja sitten sellainen jännä juttu, että yksi pojan työkavereista on innokas ja – kuvien ja pojan kertomien juttujen perusteella – tavattoman perehtynyt harrastaja, kokeilija, – gastronomi selvästikin. Juniori on toiminut meidän välisenä linkkinä, ja on ollut mukava seurata nuoren miehen varsin kunnianhimoisia kokeiluja kokkaamisen saralla.

Vuosia sitten sain sähköpostia yhden suomalaisen vakuutusyhtiön – vai oliko se pankkiiliikkeen – ekonomistilta, mieheltä siis, joka kirjoitti, että oli löytänyt netistä minun ”Riemusta ruuanlaittoon” -kirjani ja kokannut sen kannesta kanteen (onkohan siinä about 80 reseptiä?). Ja oli tehnyt pelkästään sen perusteella safkat joihinkin isoihin sukujuhliin. Olihan mahdottoman mukava kuulla tuommoinen juttu. Ja sekin osoitti, että miehillä on into kokeilla ja kokata.

Meidän kotikeittiössä, minun La Festa -kokeiluissani oli tänään aika matalan kunnianhimon kokkauksia… Ihan peruspihviä ja sille vähän lisukkeita, joista erikoisin, uusi juttu, oli pinto-pavut. Meksikolaisittain. Kelpasivat meidän Meksikon käyneelle esikoiselle, ja nuorelle parillekin.

Sunnuntai safka

Sunnuntai safka-5

Viikonlopun ruokaviinilöytö on tämä. KLIKS

Sunnuntai safka-2

Sunnuntai safka-3

Petite Syrah? Pikku syrah? Se EI ole syrah-rypäle vaan tunnetaan Ranskan viinialueilla Durif-nimisenä. Durifin synonyymejä Ranskassa ovat Dure, Duret, Pinot de Romans, Plant Fourchu. Kaliforniassa ja Etelä-Amerikassa Durif on Petite Sirah. Ja sitä tämä viini oli: kalifornialaista hyvää ruokaviiniä. Ehdottomasti vaatii seurakseen ruokaa, juustoja tai vaikka pihviä kuten meillä oli. Ja sitten sellainen ”ulkoviinillinen” juttu: pullo ja etiketti viehättävät minua kovasti.

 Ja jälkkäriksi rahkaa.

Sunnuntai safka-4

Valiolla on uusi maustettu päärynä-kinuski -rahka, joka on ihan sellaisenaankin (eräänäkin päivänä ollut eväänä) hyvää, mutta hieman jatkoin sitä. Pilkoin pari päärynää, ripottelin kuutioiden päälle sitruunamehua (ei hedelmä tummu ikävästi) ja kookossokeria (fariini- ja tavallinenkin käyvät erinomaisesti), vispasin pari desiä vispikermaa, johon lisäsin vähän vaniljasokeria ja kookossokeria ja sitten kaikki sekaisin ja annoskippoihin muutamaksi tunniksi jääkaappiin. Pinnalle löysin kahvi-suklaa-papuja, – joku hyvä murusteltu keksikin (Bastogne?) sopisi erinomaisesti.

Toinenkin jälkkäri, tai pikkuhyvä, oli tehtynä. Kaapin perältä löytyi eilen pari pientä leivontasuklaalevyä, ja tein niistä eka kertaa elämässäni Rocky Roadia. Helpompaa herkkuahan nyt on vaikea keksiä. Se, mikä tästä minun jutustani teki omanlaisensa olivat pinnalle ripotellut Wiener Nougat -muruset. Tekivät jutusta tosi hyvän. Ohjeen perusidean otin Kinuskikissan kirjasta. Näyttää sama resepti olevan netissäkin KLIKS Variointi on mahdollista, –  kerro jos keksit joskus hyvän uuden idean.

Minullepa kävi nyt vain niin, että unohdin ko. satsin jääkaappiin; ehkäpä ilahdutan näillä työkavereita huomenna.

Rocky road

Oli niin paljon kaikkea muuta asiaa meillä, että tämmöiset unohtui… Miniän kanssa käsityöasioita ja tyär ja poika keskustelivat fysiikasta (!!). Ei voi muistaa kaikkea. 😉

Leppoisa lauantai

Ihan kummallinen tammikuun lauantai.

Liian aikaisin ylös. Mutta sitten ei tarvinnutkaan mennä asioille, ei kauppaan, ei äidin luo. Vettä satoi sen verran reilusti, että se oli hyvä peruste olla lähtemättä lenkille. Eilen sain ensi viikon luennon tehdyksi, joten ei ihan akuutteja työhommiakaan. Mitä ihmettä minä teen tänä lauantaina?

No en oikeastaan juuri mitään.

Lähdin sitten kuitenkin käymään marketissa. Halpis-tulppaaneja ostin.

leppoisa lauantai

Ja yksi on ”erilainen nuori”. Varhaiskypsä?

leppoisa lauantai-2

Pitkän tovin olen kutonut takkatulen ääressä.

leppoisa lauantai-3

leppoisa lauantai-4

Minulla on usein tapana perjantaisin lopettaa sähköpostit ”leppoisaa viikonloppua” -toivotuksin. Joskus on käynyt mielessä, että onnistuisinpa itsekin sellaisen viettämään. Ilman velvotteita, ilman ”lenkillä-on-käytävä”, ”kotityöt-on-tehtävä”, ”rästityöt-hoideltava”, ”asioilla-on-käytävä” -takaraivossa tuntuvia suorittamisen velvotteita. Tänään olen viettänyt leppoisan lauantain, – huolimatta siitä, että noita velvotteitakin on tullut hoidelluksi. Mutta ihan vahingossa, ohimennen. Alan oppia. 😉

Palaan takkatulen ääreen.

 

Pitkä perjantai

Suoraan töistä Suureen Suunnittelupalaveriin. Enpä olisi uskonut, että siitä tulee niin tuloksellista kuin tuli. Kuusi tuntia suunnittelimme tulevaa paistinkääntäjien kapitulia. Välillä söimme mitä mainioimmat blinit. Ja taas jatkettiin. Brainstrom, aika lähellä sitä.

Ennen palaveria yhdeksän tunnin duunipäivä,

joten nyt …

levolle lasken…

Kuvat:

kokoukseen mennessä…

Nallikari

Nallikari-3

Ja kokouksesta tullessa…

Nallikari-5

Nallikari-4

Huomiseen…

Oman kunnan historia? – mahdollinen arvontakin…

Viime vuonna täällä Tuulestatemmatussa tein silloin meneillään olleeseen Arjen historia -luentosarjaani liittyvän 1960-lukua käsittelevän kyselyn. Siihen tuli paljon hyviä vastauksia ja kommentteja. Nyt tästä tämänvuotisestakin voisin kysellä: opiskelijoiden kanssa kun keskusteltiin siitä, kuinka paljon koulujen historian tunneilla opettajat hyödyntävät paikallishistoriallista tutkimusta, käytetäänkö kouluopetuksessa oman kotikunnan/kaupungin historiaa esimerkkinä tai elävöittäjänä? Kyselin myös noilta, enimmillään 1990-luvun alussa syntyneiltä, onko heidän kotikunnastaan tehty paikallis/seurakuntahistoriaa? Ovatko he koskaan siihen tutustuneet?

OWS

Ja liki odotusten mukaisesti enimmät olivat ihan hämmästyksissään: ei koulussa todellakaan mistään kotikunnan historiasta mitään opetettu, eivätkä opiskelijat myöskään tienneet, oliko heidän kotikunnastaan historiateosta kirjoitettu. Ja luennollani on siis nimenomaan historian opiskelijoita!

Miten on, onko täällä Temmatussa kävijöiden kotikunnasta/kaupungista historia kansien välissä? Onko se hyllyssä? Koskaan aukaisemattomana vai läpiluettuna? Vaikeusastetta tähän voi halutessaan lisätä ja käydä katsomassa luentoni sivulla olevan ykkösharjoituksen tehtävänannon.   http://www.satokangas.fi/Historiaa%20tilauksesta/

Entäs muistuuko mieleen, puhuttiinko koulussa – millään luokka-asteella – oman kotipaikan historiasta? Kerrottiinko, miksi Oulun nimi on Oulu ja miksi siitä koskaan tehtiin kaupunki? Tiesikö opettaja kertoa, että Raatinsaaressa oli sisällissodan jälkeen punaisten vankileiri? Entä miksi Kakaravaaran kaupunginosan nimi on Kakaravaara?

Puistola

 

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Tähän alle vielä kuva eilisen surmapaikan tienoilta; kuva otettu jokunen vuosikymmen sitten, ehkä 1950-luvun alusta. Kortin/kuvan vohkaisin fb-ryhmästä nimeltä ”Puu-Tuira”. Toinen fb-ryhmä, jossa on paljon hyviä kuvia Oulun menneiltä ja nykyisiltäkin vuosikymmeniltä, on ”Oulu tutuksi”. Paikallishistoriaa sielläkin…

10924154_411862072316526_557960000485818459_o

Pihan valot

Tähän aikaan vuodesta kun tulppaanikimppu ja liki metriseksi kasvanut amaryllis ilahduttavat yhtä aikaa kukkien, kun pakkanen heittelehtii kymmeniä asteita parin päivän sisällä, kun töihin mennessä ja töistä tullessa on hyvin pimeää, ei viikolla tule ulkoiltua yhtään. Ei yhtään.

Tänään pitkän duunipäivän, umpipitkän jos kohta myös tuloksellisen ja rohkaisevankin koulutusneuvoston jälkeen puoliseitsemän aikoihin kotiutuessa piha oli hienon puuterilumen peitossa, joten edes pihalle lähdin. Kameran kanssa tietysti.

pihalla-2

Autotallin ikkunan jääkiteet

pihalla-3

Pallerotuijat, tai mitä havupensaita Pehtoori viime kesänä tuohon penkkiin istuttikaan, ovat mukavan näköisiä talvellakin.

pihalla-7

Pihan valot, … vuoroin kirkasta, vuoroin lumituiskua.

pihalla-5

pihalla-4

pihalla-9

Joulupuusta on tullut valopuu.

pihalla-8

Koristekaali on rupsahtanut aika tyylikkäästi.
”Mamsellimaisesti”?

Puhelimellakin kuvailin ja näytöllä näkyi yhtäkkiä Ilta-Sanomien otsikko ”Kaksi kuollut välikohtauksessa Oulussa – Poliisi: ”Välttäkää liikkumista Itä-Tuirassa”. Äkkiä tyttärelle (asuu Länsi-Tuirassa) viesti, että ”lenkille et lähde, sisällä pysyt”. Ja tyär oli juuri tulossa kaupasta Lidlistä, ja tekstaa takaisin – paitsi pysyvänsä visusti sisällä – myös että: ”Ei tullu mieleen et Meksikosta kotia tullessa poliisi käskee täällä pysymään lukittujen ovien takana”.

Sellaista kun ei Meksikossa sentään koskaan sattunut.

Vaikka minä en kyllä sieltä ikinä unohda tätä juttua (postauksen jälkimmäinen osa).

Kynäillen ja korostaen

korostaen-21

Töissä aamulla ilokseni huomasin pöydällä kaikkien tarpeellisten kynien olevan tallessa. Ei mikään itsestäänselvyys. Mikä ei kuulu joukkoon? Kaikki kuuluvat! Huulipuna on hyvin tärkeä korostukseen. 😉

Untitled-2Kovasti olen kirjoittanut ja korostanut tänään. Minähän edelleen kirjoitan käsin, kynällä, paperille, muistikirjaan, papereihin, muistioiden reunaan. Kirjoittaminen on ajattelemista. Ja käsin kirjoittaminen nimenomaan ajatusten hahmottamista, luonnostelua, luomista, muistiin (myös omaan) merkitsemistä, oppimista.

Niinpä minä kyllä taas luennolla ihmettelin, kun opiskelijat eivät kirjoittaneet muistiinpanoja, mutta tämä on iäisyyskysymys – en nyt siitä enää rutise.  Mutta kuinka mukava olikaan luennoida! Ja keskusteltiin – minä en siis höyrynnyt itsekseni koko aikaa! Untitled-1

Korostuksesta puheenollen; eipä ihan kaikki kuitenkaan ole ollut tallessa. Kävipä nimittäin vähän tympeästi, että unohdin uudenvuoden päivänä mökiltä lähtiessämme pari kirjaa sinne. Eikä ihan mitä tahansa kirjoja. Kaksi sellaista kirjaa, jotka ovat ihan perusteoksia tämän nyt meneillään olevan luentosarjani kannalta. Niin perus, että syksyllä varhain ostin toisen, ostin oikein omakseni, toinen jo olikin oma (olen siihen artikkelinkin kirjoittanut), että voisin alleviivata, korostuskynällä merkitä. Ja molempia ehdinkin jo joulukuussa lueskella, luentoainesta niistä korostella etc. Ja vakaa aiehan oli että mökkiviikon aikana noista työstän luento-power-pointeja. En työstänyt. No ei se mitään. Olinhan kuitenkin jo perehtynyt asiaan.

Ja kun sitten kotiin palatessa jo viikonloppuna topakasti ryhdyin hommiin, hoksasin unohdukseni! Hitto! Siispä aika iso työ hukkaan. Argh! Ja hämmästyttävintä oli että Pehtoori ei heti hypännyt autoon ja ajanut 480 km matkaa mutkin hakemaan vaimon luentomatskut Ouluun.

Jotta kynät on tallessa, kirjat ei.

Kirjastosta löytyivät.

Mutta niitä ei korostella,

eikä reunoihin kirjoitella.

 

Työnteon tuntua

Minulla on tällä viikolla kuusi kokousta ja kahdeksan tuntia opetusta, johon sisältyy uuden luentosarjan (”Historiaa tilauksesta”) aloittaminen huomenna. Lisäksi tällä viikolla on yksi sovittu graduohjaustapaaminen, neljä vai viisi kandiseminaarilaista tulossa meetinkiin, yksi pitkämatkalainen palaaja tulee ylihuomenna ja ”revitalisoimme” (hah mikä termi taas hallinnossa keksitty!) hänen opintonsa ja aina on aikaavaraamattomia opintojen tai opinnäytetöiden ohjausapua tarvitsevia, yhtäkkiä ovelle tupsahtelijoita, keskiviikkona on myös vastaanotto. Sitten muuta ihan tavallista, kuten tenttikysymysten tekoa tai hopsien hyväksymistä. Ja kaikki tuo edellä oleva tarkoittaa enempi vähempi lukemista: kokousten matskuja, käsikirjoitusaihioita, opintorekistereitä.

Sitä minä vaan, että on sitä joskus vähän löysempiäkin viikkoja.

Historiaa tilauksesta

Mutta tänäänkin oli ihan mukava, joskin vähän pitkähkö päivä.

(ps. tuo luentoni ”kansikuva” kannattaa kyllä todellakin klikata isommaksi. On se niin hieno kuva. 😉

Ruokahistoriaa… Coq au vin

Muistoja, yllättäviä löytöjä …

Tein tänään päivälliselle (lue: sapuskaksi, sillä nuoriso oli luvannut tulla syömään) Coq au vin´iä ~ kukkoa viinissä. Se kuuluu talviruokien pataruoka -sarjaan, se kuuluu ruokiin, joita pitäisi tehdä useamminkin. Periaatteessa tiesin, miten se tehdään, mutta etsinpä kuitenkin vanhan, klassikkokeittokirjan: Julia Childin ”Ranskalaisen keittiön salaisuudet”.

Coq au vin-5

Tuon mukaan nimittäin tein tämän ruoan ensimmäisenkin kerran, ensimmäisen kerran koskaan elämässni. Ja se kerta on ikimuistoinen. Asuimme Toivoniemessä, oli 1980-luvun puoliväli ja olin hiljalleen innostunut kokkailemaan, eikä vegevaiheeni ollut vielä todellisuutta, – vai olikohan se sittenkin jo ohi.

Haimme Hovihallista kukon (= kokonainen pakastekana, ei ollut mitään broilerfileitä yms.) ja muut tykötarpeet. Lievää epäuskoa onnistumisen suhteen aiheuttivat ohjeessa vaaditut herkkusienet. Tuohon maailman aikaan Oulussa ei saanut mistään mitään tuoreita herkkusieniä, – en varmaan ollut koskaan moisia nähnytkään. Oli vain tölkki ”champions”. Olin hyvin ihmessäni kun Childin kirjassa käytettiin kahdeksan sivua!!!! herkkusienten käsittelyn selittämiseen. En voinut ymmärtää moista: ”Ota purkinavaaja-aukaise purkki-valuta sienet” oli minun mielestäni ainoa oikea ohjeistus!

Coq au vin

Coq au vin-2

Pata kuitenkin tehtiin, haudutettiin, pikkuisen kauhisteltiin vaaditun punaviinin määrää, mutta tehtiin. Huolella ja hartaudella. Kun ruoka monen tunnin ja isolta tuntuneiden markkamäärien kuluttamisten jälkeen oli valmis, istahdimme Pehtoorin kanssa pöytään, ja tietysti: puhelin soi! Esimies, emeritus, edesmennyt, prof. J. soitti: ”Kiireellisissä asioissa” – ei muuten ollut ensimmäinen lauantai-iltapäivä kun hän soitti ”kiireellisissä asioissa”.

Ja minä olin kuin olinkin reipas  ja rohkea ja heti viiden minuutin keskustelun jälkeen kerroin, mitä minulla oli lautasella, mitä olimme koko päivän tehneet ja että haluaisin nyt lähteä syömään. Hän ymmärsi. Hän oli gourmandi. Ehdottomasti. Ja kysyi seuraavalla viikolla tavatessamme, oliko Coq au vin [hän osasi sen lausua, hän osasi erinomaisesti ranskaa], ollut ”odotusten mukaista”. Totesin olleen.

Me juttelimme hänen kanssaaan usein ruoasta, juustoista erityisesti. Minä poloinen en vain osannut viineistä mitään lausua, minkä hän kyllä äkkiä oli huomannutkin, eikä niistä siis juteltu, mutta juustoista ja pataruoista keskustelimme. Burgundin padasta vaihdoimme mielipiteitä hyvinkin muutaman tovin.

No mutta tänään… Eihän se niin erikoisen hyvältä näytä, mutta kyllä se oli hyvää, erinomaista, lämmittävää, ei raskasta. Nuorisokin piti kovasti.

Coq au vin-3

Coq au vin-4

Ja ohjeen otin siis tälläkin kertaa Childin kirjasta, hieman oioin ja päädyin lopulta sellaiseen, joka oli aika lailla ”Sillä sipuli” -blogin ohjeen mukainen.

Childin kirjan ohjetta ryhdyin tähän postaukseen netistä hakemaan ja satuin tällaisen tekstin äärelle:

Julia Child ja sitten …

”Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi jo 1968 Kyllikki Villan ja Kirsti Rannikon erinomaisesti suomentamana. Vuonna 2009 elokuvan myötä kirjasta julkaistiin peräti 11. painos, mikä tekee siitä yhden Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista. Painosten määrässä sen ylittänee vain satavuotias Kotiruoka 74 painoksellaan.”

Hmmmm….

Henkilökohtaisen ”kokkaus/keittokirjaurani” kannalta tämä on vallan merkittävää: juuri tuo Kotiruoka-kirjan 74. painos (ja sen jälkeiset painokset) alkaa minun artikkelillani (ks. täältä kun olin nimmarikeikalla tuon kirjan tiimoilta ;)).

Enpä ennen tätä iltaa tiennyt julkaisseeni jutun, joka on kirjassa, joka on  yksi ”Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista”! Ja toinenkin yllätys löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: se minun artikkelini on julkaistu netissä: KLIKS Koko juttu tuolla!

Hyvä on, kyllä minä Otavan kanssa aikanaan tein sopimuksen, että jutun saa kirjassa julkaista, annoin tekijänoikeudet… Enkä pöhkö tajunnut, että annoin ne kaikkiin painoksiin ja myös nettilevitykseen! Kyllä, kyllä minä sain korvauksen artikkelistani. Ihan kohtuullisen kerta!!! korvauksen, mutta…  No niin, julkaistu on. Ei siinä mitään, ihan kelpo artikkeli se on.

Ja kukkoa viinissä: helppoa, hyvää pyhäruokaa. Suosittelen.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

_design

Talvi

Ihan talvi. Kylmä, vihmova tuuli, pakkasta toistakymmentä astetta, yhtäkkiä lunta joka paikassa, – ja paljon! Ei mitään tunnelmallista ”talven ihmemaa” saatikka ”white christmas” -fiilistelyä, vaan kylmä, raaka, pimeä kaukana keväästä oleva t-a-l-v-i.

Leivinuunin lämpö, hyvä ruoka (merkillinen ”pakko-saada-pihviä” -tunne iski aamulla kaupassa) ja punaviini (en edes muista, millä itselleni perustelin sen, että tuhlasin ja ostin pullollisen Amaronea), leppoisa kaksinolo saivat unohtamaan ulkoilman ja talven, työnteon ja muutamia muita vähän kurjempiakin juttuja.

Kevätesikkoja

Ihan talven kunniaksi – vai sittenkin sen karkottamiseksi – ostin ensimmäisen kevätesikon. Tulppaaneja (ja ruokaa äidille) olin ostamassa, mutta kun tuon näin, tiesin, että juuri tuo on keittiön pöydälle sopiva.

Mikäkö tuo pikkuruinen talo tuossa vieressä?

Kevätesikkoja-2

Ostin sen Tiimarista syksyllä 1994, jolloin olimme ystäväpariskunnan kanssa päättäneet vuokrata seuraavaksi kesälomaksi talon Provencesta. Sitä taloa ei koskaan vuokrattu, vaan kesällä 1995 olimme Kataloniassa, Villa Agneksessa. (Ks. siitä talonvuokrauksestamme ja monista muista täältä.) Provencen läpi olemme ajaneet muutaman kerran, mutta vieläkään ei ole koskaan siellä oltu pidempään. Sinne tai jonnekin muualle nyt tämän talven ja aika lailla hurjan työmäärän päälle vyöryessä haaveilisin pääseväni.

Alla on meidän postilaatikko. Kummallista, että tämä kuva on minusta merkillisen ”taiteellinen”, – jotain ihmeen degeneroitunutta siinä on? Näinkin voi talvella käydä. Kuvan otin eilen töistä tullessa: meidän mukava naapurin setä oli hyvää hyvyyttään ottanut traktorin ja vähän auraillut kujalla. Samalla meni oma postilaatikkonsa.

talvi-3

Meidän Huvila on talvellakin mukavan näköinen. Ei kyllä houkutellut kattaa tuonne päivällistä (pihvi ja Amarone olivat oivallisia ;))

talvi-4

Nyt houkuttaa lähteä hieman valmistelemaan jo huomista ruokaa: coq au vin´iä ajattelin tehdä kun tulee sekä nuoripari että tyär syömään. … Huomenna sitten resepti ja kuvia, mikäli tulos on onnistunut.

 

Töitä ja perjantai-ilta

Onpas tänään ollut hommaa vanhojen palaajien kanssa , opiskelijoiden siis … Todella paljon. Ja paljon on niitä palaajiakin, ja moni valmistuu ja moni on ollut ihmeissään siitä, että heillä tosiaan on oikeus ja mahdollisuus tehdä tutkinto valmiiksi. Ennen joulua lähetyt kirjeet ovat nyt konkretisoituneet yhteydenottoina. Ja kun minä oikeasti olen ainoa, joka näistä meidän oppiaineessa jotain näistä tiedän, olen hyväksilukenut, korvannut, tehnyt hopseja, auttanut takaisin ilmoittautumisessa, sopinut kypsäreiden tekemisestä, graduaiheista, esseistä, koostanut arvosanoja ja tutkintoja.

Mutta sopivan pätkä työviikko on ollut, ja silti kolmen päivän jälkeenkin tuntee kyllä perjantainsa ansainneeksi.

WP_20150109_17_12_11_ProCoyoacan on meksikolainen ravintola Hallituskadulla, ja sinne mentiin tänään illansuussa Pehtoorin ja nuorison kanssa syömään. Se ei ole mikään ketjujen tex-mex -paikka, vaan natiivi-mehikaanin ja natiivi-suomalaisen perustama pikku ravintola. Tytär oli jo etukäteen innostunut ja ottanut selvää, että paikkaan tulevat jauhot, mausteet ja kaktukset (!) ovat suoraan Meksikosta, joten oli mahdollista saada niin autenttista meksikolaista ruokaa kuin Oulussa voi toivoa.

WP_20150109_18_02_32_Pro

Meistä neljästä oli hyvää, mutta meitä tietysti kiinnosti, mitä mieltä tyär on: hänenkin mielestään ”hyvää oli, aika aidot maut, mutta ei ihan autenttista”. Minäkin kaipasin salsaa, limeä… Mutta kyllä kannattaa käydä testaamassa.

InstagramCapture_13b23e8d-fb1d-4cb2-928d-ee7e5cc30e6b

Sitten mentiin vielä Teatteri Rioon. Olin kyllä ehdottanut, että mentäisiin kaupunginteatteriin katsomaan Amadeus-musikaalia, mutta nuorisolle sopi paremmin Krisse Salmisen ja Heli Sutelen stand up -show. No mikäs siinä. Eihän nauraminen voi olla pahaksi.

Vaikka kyllä olen sitä mieltä, että kuukausi sitten näkemäni Ulla Tapaninen oli parempi. Ehkä se on niin, että vanhemman, vähemmän kiroilevan, enemmän kokeneen naisen huumori, tai ehkä juuri sarkasmi ja vankka karisma, purevat enemmän kuin näiden nuorempien jutut. Ja Krissestä pidin enemmän kuin Helistä. Mutta jos pitäisi valita, että Tapaninen vai nämä nuoremmat naiset, niin Tapaninen.

WP_20150109_18_45_49_Pro

Nyt yhden hyvän, erinomaisen uutisen, toisin kuin viime perjantaina, kuultuani, siirryn takkatulen ääreen kirjan kanssa.

Tervehtymään päin

Kenellekäänhän ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että pidän jäätelöstä. Ihan erityisesti italialaisesta jäätelöstä, Aino-jäätelöistä, ja joskus Ben & Jerry -jäätelöistä, ja  Mövenpickeistä

6438200530166_0 ja omatekoisista jäätelöistä ja ravintoloiden artesaanijäätelöistä ja tietysti tötteröistä, tuuteista, pikareista ja Ingmanin Kaktus-tuuteista ja niistä isoista Lakkatuuteista, joita ei ole pitkään aikaan näkynyt missään. Oliko nekin Jättistuutteja vai Valion?

Mutta lopultakaan en niin kovin usein syö jäätelöä, nyt vain olisi ollut lupa, liki lääkärin määräyksellä voisin nyt syödä jäätelöä, mutta kun kotona EI OLE YHTÄÄN!

Frozen

Niin kuin ei ole suklaata, ei juustoja, ei siideriä, ei croissanteja, ei muutakaan hömppäruokia tai -juotavia. ”Pois silmistä, pois mielestä” tai ainakin on vähän vaikeampi mussuttaa noita, jollei niitä ole! 😉

Mutta jäätelöä kuitenkin olisin suonut pakastimesta löytäväni. Nope! Mutta oli siellä purkki ”frozen yoghurtia”. Ja vielä hyvää sellaista. Saksalaisessa herkussa on enemmän kaloreita kuin Arlan proteiinirahkoissa, mutta paljon vähemmän kuin jäätelössä. En ole vielä maistanut muuta kuin tuota ”originalia”, mutta ainakin se on hyvää, raikasta ja täyteläistä, ei maistu jäähileille.

http://www.kissyo.de/en/home.html

Ja kyllä sekin minun poskeni turvotusta ja tykytystä, (enää) pientä särkyä ja arkuutta helpottaa. Tai ainakin lohduttaa! 😉 Eilen aamusella ruuvattiin taas pari ruuvia leukaperiini, vierekkäin vasemmalle alas. Burana, Amoxion (anbitiootti, kuten anoppini sanoo) ja Kissyo ovat nyt olleet avuksi. Ja olen toki mussuttanut muutakin; eilen tein erityisen hyvää parsakaalisoppaa ja siihen sattumiksi pakastetun bolognese-kastikkeen jämät. Oli muuten hyvää, ja helppoa, syötävää. Tänään sitten uudenlaista munakasta. Toki meillä on aika usein arkena munakasta muutenkin, mutta tämänpäiväisessä olennaista oli, että paprikat ja sipulit olivat tosi pientä hakkelusta, ja tonnikala ja juustoraastehan nyt eivät purukalustoa tai siis turvonneita ja tikattuja (4 tikkiä) ikeniä rasita. Ja tuollainen mössömunakas olikin oikein mielenkiintoista ja makoisaa. Oras

Tässä terveysasioista puhuttaessa on kerrottava varsinaisesta ihmejutusta: joulun alla luin jostain (blogista/lehdestä?) sellaisesta pirteyttä ja vastustuskykyä lisäävästä aineesta kuin Oras Plus. Ja mikä ihme päässäni pehmeni, sillä terveystuotekaupan ohi kävellessäni poikkesin (minä en noissa juuri käy) ja ostin pussillisen Oras-jauhetta.

Olen sitä nyt kuukauden joka aamu sekoittanut lasilliseen vettä, jossa on myös puolen sitruunan mehu. Miksi? – En minä vaan tiedä. En ainakaan maun takia.

Olen tässä odotellut nyt erityisen pirteitä fiiliksiä, eipä ole mitään erityishavaintoa, paitsi se, että puolet ”Oras-ajasta” olen ollut lomalla ja nukkunut ennätyspitkiä unia, ulkoillut, syönyt hyvin ja voinut vallan mainiosti. Ehkä olisin sairastunut influenssaan ilman Orasta. En ottanut influenssarokotetta, mutta jos se onkin Oras, joka on pitänyt minut suht terveenä. Jollei ikiaikaisia olka- ja hammas/leukaperäsärkyjä lasketa.

En paljon perusta tuollaisista ihmeparannuskuureista ja -jutuista. D-vitamiinia ja kalkkia popsin ja aina satunnaisesti B-vitamiiniakin purkista. Siinä kaikki.

Onko muilla jotain terveys- tai hyvinvointituotteita, joiden nimiin vannot? Pitääkö omena lääkärin loitolla vai ovatko ehkä omega-kapselit tai haineväuutteet sinun juttusi? Oras-pussillisesta on melkein puolet vielä jäljellä, ja kerron kyllä jos elämäni auvoisemmaksi ja pirteämmäksi tässä tuon myötä muuttuu.

Vuositilasto ja kommenttikisan voittaja!

Olen ollut maanantaista lähtien kirjeenvaihdossa Adam H:n kanssa. Hänen tittelinsä on Happiness Engineeer. Ei me montaa meiliä ole vaihdeltu, mutta hän on ollut hyvin ystävällinen ja auttavainen, jaksanut selittää ja myöntänyt kerran olleensa itse hakoteillä, mitä tavalliset helpdesk-tyypit ja datistit eivät minun kokemukseni mukaan tee. Mutta Adam oli enimmäkseen oikeassa, ja DADAAAAA…. ”Annual Report” eli Tuulestatemmatun vuosikatsaus aukesi kuin aukesikin.

Annual Report

Viisi eniten kommentoinutta ovat edelleen samat kuin viime vuonnakin ja edellisenäkin: aakkosjärjestys Irma, Katri, Koivu ja Pasi (ja luonnollisesti minä itse kun tietysti haluan vastata kaikkien kommentteihin ;)) .

Viime vuotinen tulosjulkistus: http://www.satokangas.fi/blogi/2014/01/tilastokatsaus-ja-ahkerimmat-kommentoijat/

Itse pystyin blogin tilastoista laskemaan, että kaikkien aikojen tilastossa luvut menevät siten, että Koivulla on yli 600 kommenttia, Katrilla ja Irmalla suunnilleen puolet tuosta, eli molemmilla kolmensadan kieppeillä. Ja Pasin kaikkien kommenttien määrä on noin 150.

Mutta mikä on viime vuoden tilasto?

Minun sitoutumisestani tähän bloggaamiseen kertoo, että olen seitsemän vuotta blogannut joka päivä (muutamia kertoja postitus on vierähtynyt puolen yön yli, joten siksi näyttää, että joinakin päivinä olisi ollut kaksi postausta ja joinakin ei yhtään). Nyt postauksia on yhteensä 2661 (+6 tämän vuoden puolella).

postauksia

Kävijämäärät ovat edelleen vähän nousussa, mutta nouseva kehitys on hidastunut. Kuitenkin heittämällä yli puolimiljoonaa kävijää täällä on ollut.  Klikkaa ihmeessä isommaksi, ei noista tihruista mitään muuten näe… Siis päivittäisiä käyntejä 350 – 400 ja koko vuodessa noin 120 000. Kiitos kaikille! Jos taulukossa olisi vain muutamia käyntejä, en tätä ylläpitäisi.

TIlastot 1_2015

 

Mutta kuka on vuonna 2014 kommentoinut eniten? Kenelle lähtee kalenteri? Katrille vai Koivulle?

Eniten kommentoineet 2014

Katri voitti siis kuitenkin! Hienoa Katri (ja pistätkö minulle spostilla uuden osoitteesi?).

Syyspuolella Koivu on kyllä kirinyt hurjasti, tai ehkä niin päin, että Katrin vauhti on hidastunut.

Tästä kokonaistuloksesta on todettava pari asiaa: tämän Top Nelos -porukan kommentointien yhteismäärä on laskenut, mutta heti tuolla Pasin jäljessä on pistesijoille kärkkymässä monta kuluneena vuonna – erityisesti kesällä – kommentoimaan aiempaa useammin rohkaistunutta: Marja ja Satu sekä Katri H. ovat petranneet tulostaan edellisistä vuosista.

Se koko hieno, piirretyllä ilotulituksella varustettu Annuel Report on täällä

 http://jetpack.me/annual-report/6451786/2014/

(Ei kannata ihmetellä sitä eniten klikkauksia saanutta postausta: se ei olekaan tässä blogissa, vaan paistinkääntäjien kuvablogissa, jota sitäkin minä ylläpidän ja näytti senkin tilastot tulleet joiltakin osin tuohon raporttiin mukaan. )

Kaikkinensa nämä blogit alkavat olla vähän ”so last season”. Somessa on hektisimpiä ja erilaisia, dynaamisempia viestintämuotoja, – olenhan minäkin tuon Instagramin jo ottanut käyttöön, ja Facebookissa julkaisin viime vuonna suunnilleen kerran kuussa jonkin albumillisen kuvia, mutta kyllä se niin on, että Tuulestatemmattu on ja pysyy.

Pysykää te lukijat ja kommentoijatkin! 🙂

Kuvien kanssa koko pakkaspäivän

Pakkanen ei mielestäni ole perusteltu syy olla sisällä, eikä syy olla lähtemättä lenkille. Ei millään muotoa.

Mutta onnistuin puhumaan itseni ympäri, selittelemään laiskuuttani, perustelemaan oman ajan tärkeyttä ja sen merkitystä koko tulevan vuoden jaksamiselleni, antamaan itselleni anteeksi,  — siis en käynyt lenkillä tänään, eikä minulla ole yhtäkään kaunista loppiaistiistain pakkaskuvaa merenrannasta eikä mistään muualtakaan…

Ja hitto, mikä henkinen taistelu oli itseni kanssa käytävä, etten pihalle ja merenrantapoluille pakkautunut. Etten villalla ja vaatteilla kehoani vuorannut ja tepastelemaan taittunut. En. Ja lopultakin nautin ihan hurjan paljon kun laittelin kuvia, sosiaalisia suhteita tietokoneen ja puhelimen kautta hoitelin, hyvää, kevyttä !!, ruokaa vain Pehtoorille ja itselleni kokkailin. Ihan vain pirttipäivän pidin.

Ja syysloman Mallorcan maisemissa monta tuntia nautin. Korttejakin taisi syntyä, ehkä yksi pikku juliste Kilpurin huoneen seinälle.

oleanterisein

Kovin ovat sekalaisia nämä kuvavalintani, mutta joka tapauksessa kannattaa klikata isommiksi. Ehkä jonkun niistä voisit kelpuutta jopa läppärin taustakuvaksi? Resoluutio on muutamissa tosi iso, vaikka korttitulostukseen riittävä.

rannekkeet

La Palman katedraalin sivupihalla rihkamakauppiaat (fariseukset?) myivät tällaisia.

Karkkipäivä

Karkkipäivä.

Kuvajuttuja

Oliiivilehto 10_2014

Oliivilehdossa.

Plataanipuita

Takaisin kylään.

Kutsu

Mallorcan caféet.

Perinteistä on hyvä pitää kiinni

Loputtomien pyhien ja juhlasyömisten jälkeen paluu kustannuspaikalle aamulla varhain ei sittenkään ollut mitenkään paha asia. Oikeasti hihat käärien ryhdyin pistämään tekemisiä järjestykseen, mikä tuntui aika mukavalle. Iltapäivän lopulla kampaajalle, lennosta puhelimessa vielä äidin asioiden hoitamista ja sitten kotiin safkan tekoon.

Ei enempää eikä vähempää kuin nyhtöporoa. Iso kattilallinen sitä tuli joulupaistista. Illallinen kahdelle?

Ei vaan tänään perinteisten loppiaisnyyttäreiden aika: teemana oli ”suomalainen metsä”. Sieniä ja poroa monessa muodossa. Viineissä metsä-teema rajoittui etiketteihin; niissä oli  jotain metsäistä, lintuja, puita tai vuorimaisemia.

Ääntä ja mielipiteitä oli taas vuoden alkuun ihan reippaasti. Yli kahdenkymmenen vuoden ystävyyden jälkeen on tavattoman mukavaa kun ei ole vaikea keksiä puheenaiheita, ei haittaa vaikka ollaan eri mieltä, ja yhteinen kiinnostus ruokaan ja viiniin on ehtymätön keskustelun aihe.

Sieniruukku! Pitkästä aikaa.

Olen sen ohjeen näköjään täällä Temmatussakin julkaissut.

Ihan itse julkaissut, vaikka ohjeen takana on tämän blogin ahkerin kommentoija ”rva psonsa” 😉 kanssa. Arvannette kuka?

Lapin-Ukon keittoa, sienipiirakkaa (suppikovahverot ja emmental 🙂 ) ja

meidän kontribuutiomme oli siis nyhtöporo ja sen kaveriksi oli P. tehnyt uunijuureksia. Takuuvarma yhdistelmä. Hyvää oli.

Ja jälkkärissäkin jatkui metsäteema.

Teemat on nyyttäreillä hyviä, jäsentävät tuomisia, saavat maut rimmaamaan keskenään.

Nyt kylläinen, nyt toppuuntuu syöminen…

Kohti arkea

Joulun jo pakkasin vaatehuoneeseen, mutta valoista, kukista ja kynttilöistä en vielä luovu. CD:t, tilpehöörit, tontut, liinat ja glögimukit ovat nyt pois näkyvistä, mutta sekä pihalyhtyjä että ikkunavaloja tarvitsen vielä.

1

Muutoinkin huushollia olen pistänyt ordninkiin: pakastin sulatettu, untuvatakit ja kaikki muukin pyykki pesty ja käsitelty. Eilisen ja tämän päivän olen saanut kulumaan kaikessa touhuamisessa. Nyt on hyvä mieli, kun koti on valmiina uuteen lukukauteen, reppu ja eväätkin huomiseksi valmiina, kynnet lakattu, henkilökuntakortti ja autolämpöpaikan avain valmiiksi etsitty ja työmuistitikut, joihin ei ole kahteen viikkoon tallennettu yhtään mitään, löytyivät kuin löytyivätkin ja nekin ovat jo repun taskussa valmiina huomiseen. Pientä pelonsekaista arkailua on havaittavissa kun pitäisi ryhtyä katselemaan myös työvaatteita. Oikeita – tiukkoja? – vaatteita? Hyvästi fleece-, jättijumpperi-, lötköfarkku-, legginsielämä!

Lenkillä poikkesin Prismassa hakemassa canesokeria (pakastimen uumenista löytyi kokonainen leipäjuusto ja hilloja yllin kyllin, joten jälkkäriksi Lapin leipäjuustoa, siksi siis erikoissokerin ostoon) … ja tapasin tutun, joka oli jo neljättä päivää laihdutuskuurilla, tipattomalla, sokerittomalla, rasvattomalla, – oli kovin tohkeissaan ja motivoitunut. Mistähän minäkin saisin innon tuohon? Ei nyt ainakaan vielä innosta… Vaikka kyllähän paluu arkeen ja keskiviikon hammaslääkäri (taas laitellaan ruuveja) väistämättä vähentävät herkuttelua, hyvin syömistä ja viineistä nauttimista. Hyvä niin. Kahden viikon loma oli mukava, tarpeen ja nyt ohi.

 

Hyviä asioita

Yltiöpositiivisuus, ainainen ”kaikessa-on-jotain-hyvää” -asenne, ”käännä-toinen-poskesi” -kehotukset ja tekopyhä ”meillähän-on-kaikki-hyvin” -jutut saavat minut ärsyyntymään, varsinkin jos se on sellaista päälleliimattua, eikä myötäsyntyistä. En ärsyynny ihan helposti, mutta rajansa kaikella.

Ja toisaalta –  ehdottomasti olen sitä mieltä, väittäisin jopa, että elämänkokemuksellani – tiedän, että myönteisellä, sellaisella enempi avoimella, aurinkoisella suhtautumisella pärjää aika hyvin; elämänmeno on helpompaa siten kuin jatkuvalla jurnuttamisella ja valittamisella. Täällä Temmatussakin olen koettanut pitää yllä sellaista enempi-vähempi ennakkoluulotonta, enempi-vähempi myönteistä asennetta ilmassa, … olen yrittänyt olla/kirjoittaa siten, etten kovin kovasti urputtaisi.

Aina tuo positiivisuus ei ihan itsestään vain kanna. Ei vaikka miten yrittäisi.

Niinpä.

Tänään on ollut sellainen päivä, että olen tarkoituksellisesti, tietoisesti koettanut oikeasti olla liki sokerisen positiivisesti ajatteleva, hyviä puolia vaikka kivenkolosta esille kaivava, vaikka väkisin yltiöpositiivinen, tarkoituksenmukaisesti pelkkiä positiivisia pointteja tässä päivässä näkevä. Ja onhan niitä – monia hyviä hetkiä tässäkin päivässä ollut. 😉

nastat

Surkea räntäsade, jota sotki maiseman jo aamukuudelta, jätti puihin valkoista. Eilen kovin valjulta vaikuttava maisema olikin valkoinen tänään!

Ja se, että sittenkin sain puolen päivän jälkeen lenkille lähdetyksi, oli voitto. Eikä se keli sitten niin paha ollutkaan. Semminkin kun oli ne uudet Icebugit. Jo eilen ensimmäistä kertaa uusia nasta!!!lenkkareita kokeillessani olin vakuuttunut, että jo vain ovat oivalliset. Taapertaminen oli turvallista ja tömäkkää. I like!

Tänään kaupassa iloa aiheutti monikin asia. Olin siellä paljolti nukkumattoman yön jälkeen heti aamukahdeksalta ja pikkuisen huolimattomana, mm. lompakkoni olin jättänyt autoon, minkä huomasin vasta kassalla, juuri ennen omaa vuoroani ;), mutta hymyilevä, kassalla ollut, nuori mies vain totesi ”meillä kaikilla on huonot aamumme” ja lähti reippaasti ja hymyillen punnitsemaan palsternakkaa, minkä olin itse unohtanut tehdä.  Palvelua oli. Mutta ei tuskastuneita kanssa-asiakkaita. Kömmähdykseni jäi yleisön puutteessa liki huomaamatta.

Ja vihanneksista puheenollen: kukkakaalit maksoivat vain euron, parsakaalit euron, paprikat olivat edullisia, porkkanat rapsakoita, laareissa kaikkia lempparisipuleitani, lantut luomuja!

lauantai

Ei me kaksistaan noita kaikkia sentään syöty; huomiseksi teen marinoituja juureksia. Maistuvat nuorillekin.

Ja sellainen juttu; Pehtoori & Poika kävivät tänään hakemassa polttopuita. Kimpassa menivät. Hassua, mutta jokin minussa läikähti, – jotenkin tuntui erinomaisen mukavalle.

Ei ehkä elämää suurempaa, mutta sellaisestakin ymmärsin iloita, kun hoksasin kahden saamamme joulutervehdys-kukka-asetelman  (jotka by-the-way käytettiin mökillä viime viikolla) amaryllisten ”kasvaneen yli”, notkahtaneen pahemman kerran, ja mietin, mitä asialle tekisin ja hakeuduin pihan perällä olevalle varastolle, ja sieltä varsin vaivattomasti löysin tukikepit kukille. Että on sellainen Pehtoori, joka huolehtii puutarha-asioista ja tavaroiden järjestyksestä!

 

lauantai-3

Päiväunet. Niistä ei voi muuta kuin olla kiitollinen. Että sellaisiin on mahdollisuus, ja kyky. Tuo jälkimmäinen(kään) ei ole minulle mikään itsestäänselvyys.

Ja nyt. Takkatuli. Sellainenkin ylellisyys on kotona. Siis sen ääreen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sitten ihan muuta… täällä blogissani (virallisesti 7 vuotta tuli täyteen!!) on ollut aina vuodenvaihteessa tapana tehdä katsaus edelliseen vuoteen ja palkita (kirjalla, kuohuviinillä, korttikotelolla) eniten kommentoinut (ks. esim. 2013) ja nytkin kalenteri on valmiina postitettavaksi, mutta WordPress, jonka alustalla ja tilastoinnin varassa blogini on, ei ole onnistunut toimittamaan tilastoja ja kertomaan, kuka on vuonna 2014 eniten kommentoinut (Katri vai Koivu)? Kyseltyäni, ilmoittivat, että ma 5.1. joku on töissä ja ehkä silloin saan tilastot… Ja tässä samalla voin jo julistaa ”uuden kisan” = vuonna 2015 eniten kommentoinut palkitaan ensi vuonna. 🙂

 

 

 

Vuoden lopulla

Maailma saatiin valmiiksi viime vuoden puolella.

WP_20150101_01_16_28_Pro

Toissailtana hirmuinen loppukiri, että liki 1000 palan maapallo saatiin valmiiksi ennen kuin lähdettiin mökiltä Saariselän keskustaan.

WP_20141230_23_08_00_Pro

Oppiikihan sitä tuollaisesta jotakin, mutta sitä mietittiin, että miksi palapelien kokoaminen on niin mukavaa? Ei tarvitse ajatella muuta? Tavoite on saavutettavissa? Kootessa on mukava höpötellä tai olla hiljaa. Kaikkihan eivät tuollaiseen retkahda (esim. Pehtoori ei) mutta toiset sitten enemmänkin (tytär aina, minäkin lähes aina).

31_12_2014

Seitsemän aikaan, kun pallo oli valmis, lähdimme syömään.

31_12_2014-17

Paikaksi valikoitui Lumi-ravintola (ylh. oik.) kahdestakin syystä: ei ole siellä ennen syöty ja se mainostaa listoillaan olevan Jäämeren kuningasrapua. Sitähän minä sitten tilasin. Oli odotuksenmukaista: hyvää.

WP_20141231_19_22_08_Pro

Illallisen jälkeen olisimme Pehtoorin kanssa tietysti vetäytyneet takaisin Hangasojalle, – me niistä raketeista, vaihtuuhan se vuosi vähemmälläkin. Mutta tyär oli tiukkana: puoleenyöhön asti ollaan ihmisten ilmoilla. Eiku Panimolle.

31_12_2014-9

Minä olen kulkenut Saariselällä 11-vuotiaasta asti, Panimo siellä on ollut neljännesvuosisadan – ainakin, mutta enpä ole koskaan käynyt. Kerran ovella: oli täynnä väkeä, tupakansavua, meteliä, viinanhuurua. Ja siitä lähtien en ole siellä halunnutkaan käydä. Nyt mentiin. Ja sehän olikin vallan familiaari, siisti, rauhallinen, pubi-tunnelmainen paikka, jossa listalla oli mm. raakkulonkeroa, Oskuperkelettä, jalostettua kaakaota ja ihan tavallista kuohuviiniäkin.

WP_20141231_22_38_04_Pro

31_12_2014-8

Vielä ennen puoltayötä ehdimme käydä Teerenpesässä, josta siitäkin minulla on ollut hyvin ennakkoluuloiset käsitykset. Siellä olen käynyt silloin kun se oli ihan uusi = noin 30 vuotta sitten. Lähtemättömän vaikutuksen teki stadin slangia puhuva leidi (tekisi mieli kirjoittaa naikkonen), jolla oli minkkipanta päässään, täysin naarmuttomat, pakastavedetyt laskettelumonot jalassaan ja joka esiintyi niin laskettelijana, niin laskettelijana. Silloin paikka vaikutti jotenkin trendikkäältä, muotitietoisten pintaliitäjien paikalta ja nyt? Nyt se vastasi melkein sellaista kuin aiemmat muistoni Panimon ovelta olivat. Karaoke soi, nuoria melkoisessa jurrissa, Jekku-pulloilla vuoratut lautaseinät ja paikalla suomalaista kaamosmasennusta Lapin Kullalla ja lonkerolla lievittäviä enemmän kuin tiskille mahtui …

Pehtoori ja Esikoinen pelasivat yhden biljardin, minkä jälkeen olikin hyvä aika häipyä katselemaan ilotulitusta. Olen jo niiiiin vanha ja kukkahattutäti, etten oikein perusta tuollaisesta rahojen ampumisesta taivaalle, mutta ei voi mitään: hienoa oli. Todella komea ilotulitus oli. Taivas oli mustanpuhuva ja pilvetön, sää tuuleton, oli pikkupakkanen, – ja raketit vaikuttavia! (klikkailehan isommiksi)

31_12_2014-15

31_12_2014-16

Happy New Year

Kyllä minä vaikutuin niistä puistakin, joita kylän pääraitin varrella on.

31_12_2014-7

31_12_2014-14