”Hiilidioksidin synnyttämät kuplat sitovat itseensä ja kuljettavat mukanaan kaikkia yli 600 kemiallista aromi- ja makuyhdistettä, joten kuplimisen määrä ja kestoaika vaikuttavat ratkaisevasti juoman tarjoamaan nautintoon. Lasin reunaa myöten tarjoilua kaadettaessa kuplien määrä ja kestoaika on ranskalaistutkimuksen mukaan kaksi kertaa suurempi kuin vaihtoehdossa, jossa juoma kaadetaan suoraan lasin keskelle.”
Töihin polkiessa kylmä, vähän ripsikin. Olin ajatellut, että kun lähden tarpeeksi aikaisin, niin minulla on aikaa kierrellä, ehkä käydä aamuhetki kasvitieteellisessä kuvaamassa, tai vain pyöräillä ja kuunnella linnunlaulua. Eihän se niin mennyt: poljin todella lujaa, etten olisi paleltunut ja kastunut.
Mietin esikoista, joka oli kysyttyäni tekstariin vastannut: ”Meinaahan tuo vähän soijaa pukata … + 38 C pyöriny viime päivät, eilen oli yöllä kymmenen aikaa vielä 30. Keskiviikkona pitäis viiletä vähän. 😛 ”
Ei Taskila – Linnanmaa välillä paljon linnutkaan tarenneet laulella. Sunnuntaiaamun liverrys ja sirkutus, joka Hietasaaressa oli kuulunut, oli vain muistoissa.
Sinitiaisenkin siellä näin, ja jonkinmoisen kuvankin onnistuin suht kaukaa räpsäisemään.
Töistä palatessa yhtälailla kylmä kuin aamullakin, ja ripsikin. Taas vauhdilla ja mietin taas lämpimiä: muutoinkin olen ollut Italia-ikävissäni tässä viime viikkoina. Tasan, päivälleen, kaksi vuotta sitten, vuorotteluvapaalainen heräsi tällaiseen maisemaan:
Hotelli oli yksi viehättävimpiä, joissa koskaan olen ollut. Sen nimi on Bella Vista, – ´kaunis näkymä´. (kuvat suurenevat klikkaamalla)
Ja sellainen sieltä näkymä todellakin oli!
Taustalla häämöttää lumihuippuinen Monte Baldo, edessä Gardajärvi – ja edessä kolme toukokuista viikkoa Umbriassa, josta oli vuokrattu tämä talo.
Meillä on töissä otettu käyttöön uudet henkilökortit. On sellaiset ollu ennenkin: minun kuvani ja tietoni vanhassa olivat noin 10 vuoden, viiden kilon, yhden oppiarvon ja parin(kolmen) virkanimikkeen takaiset. Sikäli oli ehkä tarpeen uusiakin. Ja ajattelin, että sikälikin hyvä, että työsähköpostien lähettäjäkentässä näkyvä pikkukuvake vihdoin vaihtuu. Minulla se on ollut pitkän aikaa tällainen
Se on joutunut yliopiston tietojärjestelmiin jotenkin: ehkä silloin kun hommasin omaksi puhelimeksi kommunikaattorin ja siinä saattoi oman kuvansa tallentaa sähköpostien nimiökenttään. Tarkoituksenani ei ollut tuota kuvaa todellakaan saattaa duunin tietojärjestelmiin. No sähköpostien synkronoinnissa joskus aika päiviä sitten kuva kuitenkin tuli näkyviin sähköpostiviesteissä. Olen yrittänyt ottaa sitä pois, tai vaihtaa, mutta nope! Ei ole onnistunut.
Jotenkin tuo rusettipäinen kolmivuotissynttärikuva ei ole se, jonka haluaisin postissani näkyvän kun lähetän jotain virallista työpostia tuntemattomille, yhteistyökumppaneille tai johdolle. Vähän itsestä tuntuu, ettei tuo rispektiä tuommoinen pennun naama. 🙂
Mutta nyt siis kaikille vaihdetaan myös sähköposteihin se uusi kuva, joka on uusissa henkilökorteissa. No ei kyllä parane rispekti eikä mikään muukaan sen uuden kuvan myötä. Huoh! Olen kuvassa niin kauhistuneen näköinen, että luulisi olevan isokin vaara lähellä. Ei hyvä.
Uusi henkilökortti on kyllä pidettävä mukana ja sitä käytettävä kun se on samalla ulko-ovien koodijutun avaaja ja kopiokoneissa tarvittava tunnistin. Ainakaan kaulassa en sitä aio ruveta roikottamaan. Kännykkäkotelossa on pieni tasku, joten jos siinä? Tai sitten ottaisi sellaisen hissilipuissa käytettävän ”jojon” ja laittasi henkilökortin siihen ja sitten sen kiinni, — kiinni mihin? – Missä se pysyisi varmasti tallessa? Minulla on merkillinen tunne, että tässä uudistuksessa on minun kohdallani pieniä vaaramomentteja olemassa. Ilman avainkoodeja voi jäädä joko ulos tai sitten jummiin käytävien välille jos sattuu olemaan kovin aikaisin tai myöhään liikkeellä väärällä käytävällä.
Viikonloppu on taas kulunut ulkoilun, kuvailun, nettijuttujen, lukemisen ja ruoan parissa. Tänään kokeilin tehdä haukicevicheä. Noita sitruksella raakakypsytettyjä kaloja ja äyriäisiä oli viime kesänä Meksikossa tarjolla useassakin paikassa, ja kesäruoaksi minä jotenkin ne miellänkin. Viime tiistaina kun olin Puistolassa ”paistinkääntäjäasioissa”, saimme pienenä väliruokana ”terveisiä keittiöstä”, pienen lasillisen haukicevicheä, joka maistui minulle. Eikä vähäisin syy ole se, että pidän kovasti korianterin ja limen ja chilinkin mausta. Väliruoka oli raikas, melkein kuin sorbetin korvike.
Siispä eilen hallista ostin pienen haukifileen. Ja laitoin pakkaseen kuten M. hoksautti. On jäisenä helpompi leikata ja silputa (ja lapamadon munat kuolee? Onko niitä hauessa – miksi minulla on sellainen käsitys?)
Ja M. neuvoi myös, että ”leikkaa poikittain” – ruodot silppuutuvat huomaattomiksi. Niin tein. Hyvä konsti. Löysin Hesarin Ruokatorstai-leikkeistäni ”lohicevichen” ohjeen, sitä mukaillen päädyin tällaiseen:
haukifile yhden limen mehu pieni punainen chili (siemenet ja kalvot pois) ½ ruukkua korianteria 1 (roscoff/)punasipuli 1 rkl oliiviöljyä 1 tl (ruusu)suolaa
Leikkaa haukifile pieneksi silpuksi. Silppua ja pieni kaikki muutkin ainekset. Purista limestä mehu ja sekoita kalan joukkoon. Lisää sitten muut aineet. Anna makuuntua jääkaapissa tunti, pari.
Jos olisi ollut saaristolaisleipää olisin halunnut kokeilla sen kanssa, mutta meni se paahtoleivän kerakin hyvin. Pehtoorikin tykkäsi.
Sitten jotain perinteisempää mutta sekin omana versionani: vapuksi omatekoista, erinomaista perunasalaattia? Suosittelen.
Vapun perunasalaatti
Tämä perunasalaatti sopii niin vapun ja uudenvuoden noutopöytään kuin savukalan seuraksi kesällä. Kirjoitettuna resepti vaikuttaa kovin monimutkaiselta, mutta ei todellakaan ole sitä.
Keitä perunat, jäähdytä ja viipaloi ne. Lado kannelliseen, tiiviisti suljettavaan astiaan ja laita kerrosten väliin suolaa, hyvin vähän sokeria, mustapippuria, sipulirenkaita ja kapriksia. Kaada joukkoon viinietikkaa (3–10 rkl riippuen annoksesta) ja sitten lihaliemi. Anna imeytyä tunteroinen ennen kuin lorautat öljyn joukkoon. (Jollet anna vetäytyä öljy tekee kalvon, eikä muut maut pääse perunaan, luulisin näin.) Öljyä vajaa desi. Sitten moneksi tunniksi jääkaappiin, jossa kannattaa välillä kääntää astia ylösalaisin. Ennen tarjolle tuontia olen valuttanut melkein kaiken nesteen pois.
Entäs olisiko niissä minun Lapas/tapas-jutuissani jotain vappubrunsille tai aattoillan naposteluun. Ks. TÄÄLTÄ.
Yksi uusi viinisuosituskin olisi… Ns. parempi viini on tämä. Sveitsiläinen chasselas-rypäleestä tehty valkoviini. Tuoksussa kuin muscadettia, mutta maku erilainen, kuiva, silti hyvin maukas, moniulotteinen, pyöreä, tuli mieleen hyvät viognier-viinit. Hyvä makupari oli pääruokana olleen Toast Skagenin kanssa.
Oli pakko päästä merenrantaan, Möljälle. Vaikka lähtö viivästyi, oli siellä vielä kymmenen jälkeenkin seesteistä, hiljaista, rauhallista. Olin kauan. Jäät lähteneet, lintuja. Västäräkkikin. Aika törstinä on. 😉
Ennen kuin lähdin halliin ja kaupungille, kävin vielä kuvaamassa siilot. Olipa mukava kun oli aikaa itsellä käydä hallissa ja ruokakaupassa, kaikkea hyvää kokkailtavaksi ostin. Nuoripari kävi sitten syömässä; pehtoori savusti lohirullia, minä tein lisukkeita ja jälkkkärit. Festaa laittelin kesäisempään kuosiin, vaihtelin tabletit, lisää yrttejä, kukkia. …
Pehtoori jo pihan siistinyt, haravoinut, pensaiden juuret putsannut. Minulle ei jää kuin hifistely. Ja tänne sisälle ”pientä-kesää-kohti” -sisustelua.
Melkein olisi tehnyt mieli lähteä Raksilaan katsomaan matsia: viimeksi olen käynyt Kärppien peliä livenä katsomassa noin 10 vuotta sitten. Tänään olisi ollut mukava olla paikalla! Jäät voi nyt lähteä hallistakin. 🙂
Olen käyttänyt – ihan liian – paljon aikaa tämän blogini ulkoasun parissa. Tämä kun EI minua nyt, vielä, vieläkään miellytä! Miten ihmeessä saan tuon vasemman palkin vihreän värin vaihdetuksi harmaaksi, tai valkoiseksi tai … ? Tähän ne nyt kulminoituvat minun suurimmat ongelmani.. 😉 Tai noh…
Nyt kun on tämä merkillinen kevät, on näitä merkillisiä päiviä… tulee miettineeksi kaikenmoista.
Tänäänkin. Eikä merkillisyys ole kiinni vain säästä, ei vain auringosta, ei vain ihanasta lämmöstä, jonka soisin huomenna ja sunnuntaina jatkuvan, jotta tulisi oltua kunnolla ulkona, vaan myös vanhenemisesta, tai sen lähelle tulemisesta, omakohtaiseksi kokemisesta. Vanheneminen tuo viisautta, sanotaan. Tuoko? Ja mietin, että aika kova hinta on viisastumisella. Eikä ole kyse VAIN kehon vanhenemisesta.
Väistämätöntä on, että on meillä jokaisella on perimämme, geenimme, perinnölliset sairautemme, piirteemme, hyvät ja huonot puolemme. Halusimme tai emme, vanhenemme. Näemme itsemme vanhenemassa – tai osa meistä ei näe, tai kieltäytyy näkemästä, kieltävät menneen itsessään, kieltävät itsensä osana sukupolvien ketjua … – ehkä historioitsija ei kieltämiseen sorru niin usein kuin muut…? tai noh, tiedä häntä!
Näiden pohdintojeni taustalla romaani Neljäntienristeys, sen maailmasta kumpuavat yöstä toiseen jatkuvat (painajais)unet, tänään sairaalareissu äidin kanssa, gradu, joka on arvosteltava ja jonka aihe ´karjalainen identiteetti´ – evakoiden ja heidän lastensa identiteetti – siis minunkin identiteettini. Taustalla oma lääkärireissu, perhetuttujen, monessa mukana olleen, melkein kuin kummilapsen kihlautuminen, minulle tärkeän opiskelijan raskaus, josta halusi kertoa… Vanhenen.
No mutta tähän päivään, hetkeen… Siinähän sitä pitäisi oppia elämään, – mikä taas on historioitsijalle vähän vaikeaa, mutta …
Siis nyt! Perjantai-illassa maistuu hyvälle pieni jälkiruoka, helppo makunautinto: Comte-juustosiivu, parapähkinöitä, Reese´s ja lasillinen punaviiniä. Ei mitään turhaa pipertämistä, mutta maistuu perjantailta. Ja siinä on antioksidantteja, flavonoideja, terveellisiä rasvoja, verenpainetta alentavaa punaviiniä, relaksoivia aineksia, – siis ihan pelkkää vanhuuden torjuntaa koko herkku. Mitä makeampi punaviini, sitä paremmin sopii Reese´sin pähkinävoin suolaiseen makuun. Ja huomaat nuorentuvasi. 😉
Historiatieteiden jokakeväiset kinkerit eli palautepäivä oli eilen. Kevätkinkerit toteutetaan aina retkenä: eilinen reissu suuntautui Hailuotoon, niin kuin teki ensimmäinen tällainen retki 20 vuotta sittenkin, jolloin ihan itse olin sitä ideoimassa ja järkkäämässä. Ja sen jälkeen monia muita, ja ainakin mukana olen ollut vaikken olisi ollut vetovastuussa. Eilen en päässyt. Mikä minua harmitti ihan suunnattomasti: eilinen luento ja massiivinen kokous pitivät minut pois palautekyydistä ja -palaverista. Pois kuvaamasta ja ulkonaolemasta.
Tänään sitten opiskelijoiden KOPO-vastaava (koulutuspoliittisista asioista vastaava) oli jakanut palautelaput meille opettajille. Eipä minulle oikeastaan juuri uutta. Arjen historian kurssi on ollut ennenkin tykätty, harjoitustyöt on kerrasta toiseen koettu mielekkäiksi ja oppimista edistäviksi, joidenkin mielestä vähän turhan työläiksi, mutta yhtä kaikki enemmistö on pitänyt niitä monin tavoin hyvinä, vuorovaikutuksesta ja keskustelevuudesta kiiteltiin ja – niin nyt kuten ennenkin – paikoin turhan nopea luennointitahtini kirvoitti joitakin moitteensanoja (vaikka tänä vuonna olin omasta mielestäni liki verkkainen ;)) mutta yksi uusi asia kahdessa (!) liki 30 palautelapun joukossa oli: kaksi opiskelijaa oli ”vapaa sana” -kohtaan maininneet kiittäen että ”luennoitsijalla rauhallinen, miellyttävä ääni” ja ”vakaa, muttei puuduttava ääni”. Tämmöinen on ihan ennenkuulumatonta. Makunsa kullakin. 😀
Opiskelijoista puheenollen: eilen jo aamukahdeksan aikaan luennolle mennessä hoksasin, jotta Linnanmaan keskusaulassa oli puolensataa opiskelijaa lattialla istuskelemassa, makuupusseissa nukkumassa, pelaamassa pokeria, lukemassa, läppärit sylissä surffailemassa, kirjoittelemassa, jonottamassa joka tapauksessa. Vappuhan on tulossa, joten jotain siihen liittyvää? Kysyin sitten, että mitä jonotatte? – Puolelta päivin alkoi Wesibussin VIP-korttien myynti: viidenkympin kortilla saa sitten ajella koko vapun wesibussin kyydissä. Ja tänä vuonna teekkarit lanseeraasivat uuden ”iskuri-paketin”:
Iskuri-pakettiin kuuluu koko wapun rullaaminen Wesibussissa, MUTTA saat ottaa aina jonosta jonkun mukaasi. Voit valita että kenet otat seuraksi rullaamaan kanssasi, olipa tämä kaveri, mahdollinen tuleva puolisosi tai sitten tuntematon henkilö jonka vain haluat nähdä bussissa. Saat siis valita seuraksesi yhden (1) henkilön aina tunnin ajaksi ja pääsette jonon ohi bussiin. Iskuri-paketin hinta on 500 euroa!!
Kun puolelta päivin menin kokoukseen, kohti ”terävää päätä” (= hallintorakennus), kuljin taas keskusaulan kautta, ja tämä lipunmyynti oli jo alkamassa. Suunnilleen sata opiskelijaa oli tuolloin jonossa. Jotta sellaista meininkiä teekkareilla ja muillakin opiskelijoilla.
Viisi tuntia kokousta yhteen menoon! Sitä ennen viisi tuntia duunia, josta kaksi opetusta. Sellainen syö naista. Eihän siinä muuta, mutta kun kuudelta piti olla keskikaupungilla seuraavassa kokouksessa ja sitten illallisella.
Valitanko? Herra varjelkoon, en! Sekä työpäivä että ilta vallan tyydyttäviä. Hyviä. Itse asiassa – nyt kun asioita mietin – erinomaisia.
Aamun opetustuokiossa tunsi, että ei ole mennyt oma eikä muiden opetus hukkaan. Opiskelijat ovat oppineet, osaavat keskustella, haluavat kertoa osaamisestaan, esittävät fiksuja ajatuksia, ovat miettineet, tietävät, mistä puhuvat. Opettajakin oppii. Siis hyvä.
Vastaanotolla liki ruuhkaa, ja sitten kokoukseen. Koulutusneuvosto ei ole (minulle ainakaan) ihan mikä tahansa luottamustoimi tai homma, joka hoidellaan vasemmalla kädellä. Vaatii kaikenmoista. Mutta palkitseekin. Ja vie voimia. 😉
Äkkiä kotona vaihtamassa lennosta vaatteet ja Ynninkulmaan: Ouluun saatiin tänään uusi rotissööri-kilpiravintola. Holiday Inn´n Ynninkulma on nyt juhlallisin menoin ja menuin ”aateloitu” kilpiravintolaksi. Eikä syyttä.
Sitruuna-limejäädykettä, mantelikakkua, Grand Marnier -keksi. Eikä tämä todellakaan ollut illan ainoa jumalainen lautasellinen joka eteen kannettiin. Meitä oli kolmisenkymmentä rotissööriä todistamassa ja maistamassa tätä tapahtumaa; ja kuinka mielelläni olisin jäänyt dinnerin jälkeen istuksimaan iltaa ja jutustelemaan ruoasta, ruoan ja Oulun historiasta ja ensi kesän Kuopion kapitulista. Kuinka mielelläni olisin tutustunut jo eilen tapaamiini ruokaihmisiin ja jutellut entisten tuttujen kanssa, mutta … huomenna on klo 8.15 oltava paikassa YY301.
Jokohan voisi lopettaa D-vitamiinatabujen ottamisen, – aurinkoa jo on! Allergialääkettä on kyllä vain lisättävä, – lepän siitepölyä jo on! Entäs joko saisi huomennna laittaa tennarit töihin? -Ai, että töihin ei muutenkaan laiteta tennareita. Höh! Kesällä voi laittaa, mutta ei huhtikuussa, kun on vielä ”virallisia” kokouksiakin. Aurinkolaseja voi työmatkalla käyttää.
Julma valo on ohi. Lukukauden seesteinen vaihe menossa. Kahden kokouksen, kahden opetuspätkän taktiikalla mennään pari viikkoa. No on sitä niissäkin. Ja sitten vielä harrastukset päälle. Tosin ihan ”edustustehtävässä” olen illan ollut ja ”joutunut” tällaisen nauttimaan.
Parsaa kolmella tavalla: sorbettina, naturel hollandaisen kanssa ja mousse. En tiedä mikä tapa oli paras. Ehkä tuo mousse. Ja huomenna teema jatkuu…
Enemmän kuin usein toisen pääsiäispäivän tapoihimme kuuluu ajella hillittömässä auringonpaisteessa (joka paistaa vastaan) pohjoisesta kohti Oulua ja töitä. Ajellen enempi vähempi jonossa, sohjossa, tutkia ja poroja väistellen. Tänään ei tultu tavan mukaan: suljimme Myötätuulen oven jo kahdeksan jälkeen (koska JUNIORI oli ilmoittanut haluavansa lähteä ajoissa), eikä aurinko paistanut kuten yleensä kun joudutaan mökiltä lähtemään, oli pilvistä, tiet olivat sulat, kuivat, mitä nyt välillä vähän räpsäytti lunta, räntää, vettä, mutta vain pikaisia kuuroja. Ei tutkia, ei juuri jonoja, ei poroja ja kesärajoitukset. Liki koko matkan luin mukana olleita, lomalla lukematta jääneitä tekstejä, pehtoori ajoi yksin, toisin kuin yleensä ja humps, puoli kahdelta olimme kotona.
Hyvin kestivät narsissit paluumuuton takaisin Ouluun! Piazzalla valo ja lämpö!
Ja saman tien taivas repesi, ihana aurinko, lämmintä, piazzalla varjossakin +14! Pehtoori lähti lenkillle – ikävä ihminen, ihan turhan ahkera tuon urheilun kanssa – minä tyydyin hyötyliikunnan harjoittamiseen: luutusin ikkunalaudat, istuin tovin auringossa, kannoin kanervat (so last season!) kompostiin, putsasin pihalamput, keräilin vähän risuja ja mietin, kuinka mielelläni jäisin huomenna vielä kotiin pehtoorin kanssa pihahommiin, tekemään kevättä, putsaamaan paikkoja, olemaan ulkona. Kävelemään kameran kanssa merenrantaan, pyöräilemään halliin hakemaan kalaa, jota voitaisiin savustella.
Koetan kuitenkin ryhdistäytyä ja olla valittamatta. Hyvähän se, että on töitä ja johan tässä on lomanen vietetty. Tyttärellä, joka duunaa vahvan katolisen uskonnon maassa Meksikossa, on tänäänkin ollut työpäivä, mikä minusta on kyllä vähän kummallista. Meksikossa kun toinen pääsiäispäivä ei ole vapaapäivä. Kuten ei ole kiirastorstai eikä pitkäperjantaikaan. Paitsi, että suurin osa meksikolaisista käyttää vuosilomapäiviään juuri näin pääsiäisen lähipäivinä (Semana Santa): onhan heille pääsiäinen isompi uskonnollinen juhla kuin joulu.
Mutta halpa, eurooppalainen, nuori, ”siirtotyöläisporukka”, johon lapsemme nyt kuuluu, ei tietenkään saa mitään vapaapäiviä pääsiäisenä. Tuntia aiemmin saivat perjantaina lähteä. Joten kuudelta jo päättyi piinaviikon perjantai. Ison firman markkinointiosastolla oli ollut vain noin puolet (= noin 20) töissä perjantaina, ja monet olivat pukeutuneet t-paitoihin (casual friday -fiiliksissä) semminkin kun suunnilleen kellään ei ollut ollut mitään asiakastapaamisia eikä palavereita, ja mitä tekee yrityksen lakiosasto? Lähettää sisäisessä tietojärjestelmässä sähköpostin, jossa huomautetaan, että yrityksen imago EI SALLI pukukoodista lipsumista, ei vaikka on Semana Santa. Lapsi oli kuitenkin rikkonut sääntöjä ja kuunnellut iltapäivällä iPodista Tapani Kansaa tehdessään jotain tilastoanalyysejä. Aika rohkea pentu! 🙂
Pääsiäisviikon erilaisista tavoista on vielä kerrottava, mitä meillä historiatieteissä oleva puolalaisvaihtari kertoi kotimaassaan toisena pääsiäispäivänä tehtävän: siellä tämä päivä on jonkinlainen vesisotasilla olon päivä. Periaatteessa kuka tahansa saa kastella kenet tahansa. Erityisesti nuoret naiset joutuvat pienten vesiämpärillisten tai vesipyssyjen tai vesi-ilmapallojen kastelemiksi. Miksikö? – K. ei tiennyt, hän (22-vuotias nuori nainen) ei tiedä, mutta pitää tapaa jotenkin pakanallisena – typeränä. Sanoi, että jotenkin se liittyy naimaonneen, ja että nuoret miehet saavat näin osoittaa kiintymystään mielitietyilleen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Pääsiäinenhän on uuden alku. Minäkin päätin kokeilla – ensimmäistä kertaa – tämän wordpress-julkaisujärjestelmän valmista teemaa. Nyt blogini pitäisi skaalautua, latautua, toimia paremmin myös mobiililaitteissa, puhelimissa ja tableteissa kuin vanha paljolti itseräätälöity sivupohja. Sivupalkissa on nyt Instagram-kuvakin, jossa tullenee näkymään satunnaisia kännykkäotoksia… Blogin tekstipalsta on minusta turhan kapea, ja hieman muitakin asioita karsastan, mutta, mutta…
Onko mielipiteitä? Kommentoinnin pitäisi edelleen toimia(, joillakin selaimilla kommentointi on heti tuolla otsikon alla), – olisi edelleen mieluista niitä lukea, tällä kertaa mielipiteitä ulkoasusta kuulla …
Ruokajuhlahan tästä pääsiäisestä tuli. Ja ulkoilun ja auringon juhla. Liikkumisen ja nukkumisen juhla.
Muutamista tarjolla olleista ruoista Juniori on todennut, että ”kuvausrekvisiittaa”, mutta toisaalta on myöntänyt saaneensa sittenkin vatsansa täyteen. 😀
Toivottavasti teille, jotka ”Pienen pääsiäisruokakirjaseni” mukaan jotain pääsiäispöytäänne rohkenitte kokkailla, on pääsiäinen ollut ruokajuhla.
Aaltoilee. Hyviä aaltoja. Ystäviltä lahjaksi saatu Ribeira del Duoron Aalto-viini vuodelta 2008 oli karitsalle oivallinen kumppani. Juniorikin piti. Juhlaviini.
Edes koko kipollista ei kolmestaan olla syöty, vielä. 🙂
Minulla on tullut oltua sekä ladulla että mäessä. Ehkä olen kuitenkin enemmän – edelleen – laskettelija kuin hiihtäjä.
Tänään sikäli harvinainen rinnepäivä, etten palellut. En koko päivänä, en vaikka tunturissa tuuli lujaa. Huipulla erityisesti. Mutta olihan juhlaa laskea, auringossa, lämmössä, hyvissä rinteissä.
Tulin keskiviikkona bussimatkalla ottaneeksi käyttöön Instagramin, jonka käytössä olen Facebookiakin surkeampi, mutta kun menin Instagramin aloituksen Pehtoorille & Pojalle tunnustamaan, on näillä riittänyt pään aukomista selfie-postailuista (joita siis EN ole tehnyt), mutta ihan yllytyksen vuoksi sellainenpa tuossa yllä nyt sitten on. Hississä kohti Kaunispään huippua: varjoselfie.
Olipas mukava olla mäessä. Ihan ylivertaisen mukava. Jäi sitten tämän kauden ainoaksi mäkipäiväksi. Paljon enemmän olen ollut ladulla. Tähän ikään on tultu? Niin tai näin. Ilo on ollut liikkua, olla ulkona, auringossa. Eikä ole ollut ongelmia ruoan maistumisen tai yöunien kelpaamisen kanssa.
Aamukahvipöydässäkin tuoksuu erille kuin kotona. Kahvi maistuu paremmalle, pohjavesi tuntureiden katveessa erimakuista kuin Pohjanlahden rannalla.
Liiteristä suksia hakiessa viivähdän tovin, ihan vaan liiterin tuoksun vuoksi. Kelot tuoksuvat, koivuklapit tuoksuvat. Hengitän syvään.
Pehtoori & Poika eivät ladulle lähteneet: mies puuhommissa, Juniori luki pääsykokeisiin.
Ladulla tuoksui – ei miltään. Sehän on hyvä merkki. Tunturissa vain tuntui tuuli. Kova tuuli, länsituuli. Hyvin kävi, sillä reitti kulki siten, että ylämäkeen mennessä myötätuuli, ja alamäen puolella vastainen ei sitten haitannut. Mietin, voiko kova tuuli olla leppeä? Voi se. Kevään tuntu tuulessa.
Pehtoori & Poika lähtivät kauppaan iltapäivän alussa, – notskin sytytys minun hukinani. Savun tuoksu. Se on mökkielämää, kesät talvet.
Saunan lämmitys: saunassa tuoksu, jossa puuta, saippuaa, koivuvihdan häivähdys, ja savu. Saunanlämmityksen tuoksua parempaa ei paljon ole.
Kun pojat lähtivät kauppaan, me jäätiin koirulin kanssa pihalle. Ja pallon heittoa ja hakua riitti. Mökkituoksuihin kuuluu koiran haju.
Notskilla tuoksuu.
Ja ruokapöydässä tuoksuu – tietysti. Mökillä tuoksuu useasti sieniruoka. Kesällä savukala. Tai grilliruoka. Syksyllä mökkielämän tuoksuna on sammal, sienimetsä. Kesällä mäntysuopa kun kuurnataan sauna, mökkien lattiat ja terassit. Mökillä siivoaminenkin tuoksuu erille kuin kotona.
Mökissä on parempi hengittää kuin kotona, kuin töissä, kuin missään muualla sisällä. Mökillä hengittäminenkin on erilaista kuin kotona. Aika usein parempaa täällä.
Pitkäperjantai tarkoittaa näillä leveysasteilla hillitöntä räntäsadetta, viimaa ja vinkkaa.
Tänä vuonnakin se piti paikkansa. Tosin se meni jo yöllä ohi. Saatiin herätä lumivalkoiseen aamuun, ja pian jo aurinko, joka lämmittää, ruskettaa, tekee käsittämättömän valon, kimmeltää hangilla.
Teki mieli kattaa brunssi tänne. Valo ja hiljaisuus. Valkoisuus. Pitkänperjantain erilainen tunnelma.
Aamupäivällä mökkinaapurin kanssa – luonnollisesti – Laanilan historia -projektin palaveri. Eikä muutoinkaan mitenkään poikkeuksellista. Paitsi tuo aurinko, joka ei pitkänäperjantaina yleensä näy. Mutta me kestimme. Monia tunteja ulkona.
Juniori ja Maisa eivät hiihdä. Mutta vähintään yhtä tehokasta liikuntaa on tämä!
Hangasoja on enemmän kuin oja. Olen ennenkin urputtanut tuosta nimestä; pitäisi olla HangasPURO. Oja ei tee oikeutta.
Hangasojalla on tänään ollut aurinko, sininen taivas, tavattoman laiska ja mitään aikaansaamaton allekirjoittanut joka on OLLUT ulkona viisi tuntia. Paino sanalla ollut.
Naapurin niliä jaksain aina ihailla, ja kuvailla.
Tämä ei todellkaan ole Arttu Viskarin ”Mökkitie” vaan meidän oma. 😉
Saunapolulta näkyy, että lunta on.
Purolle pitkospuut jo lumettomana. Ajattelin että jos olisin vienyt storoxin tuonne väylän pohjalle. Siihen olisi voinut käydä levolle, ottamaan aurinkoa, tuuli ei olisi tuntunut, hangen kimmellys olisi tehostanut ruskettumista. 🙂
Lämmintä kyllä oli! Ihan käsittämättömän lämmin.
Puron uoma jo näkyy.
Alkuiltapäivstä pihaan py(ö)rähti Juniori, ja Maisa. Miniä jäi kotiin, vuorotyöläisyys ja Cheek pitävät Oulussa. Mukava kun poika tänne tuli.
Laiskottelu on jatkunut, – mitä nyt ruoan tein. Kaupassa ja lyhyellä lenkillä. Tyttären kanssa viesteillyt, ikävä puolin ja toisin. Hyviäkin juttuja. Saunassa käyty.
Nyt pidellään sadetta! Vaikea uskoa päivän jälkeen, että sataa. Tulee lisää vettä puroon, – ei ojaan.
Aamukahdeksalta pikkupakkasaamussa auringon paistaessa (merkittävä yksityiskohta, sillä minulla on uudet aurinkolasit, jotka siis sain ottaa käyttöön) seisoin bussipysäkillä reppu selässä, kohtuullisen väsyneenä. Yöuni jäi kovin lyhyeksi, – ylikierrokset illan jälkeen, täysikuu, levottomia unia, heräämisestä huolissani jo viiden jälkeen loppui uni. Mutta linnut lauloivat, bussi oli ajallaan, täynnä koulukkaita, – olikin jännä kokemus piiitkästä aikaa matkustaa aamudösällä, kuunnella, mistä yläastelaiset ja lukiolaiset keskiviikkoaamuna puhuvat.
Rovaniemen junalle ehdin. Puolille päivin eli Rolloon asti hoitelin työasioita, sähköposteja, yksi artikkeli luettuna ja arvioituna ja sen sellaista. Sitten kyydin vaihto Eskeliseen. Rovaniemen asemalla astuin ensimmäiseen, joka tuli kohdalle, ja kun kuljettaja tuli rahastamaan, kuuntelin kun joku ilmoitti määränpääkseen Hetta, se ei vielä pistänyt hälytyskelloja soimaan, mutta kun toinen kysyi, että moneltakos tämä onkaan Muoniossa ymmärsin, että se olen minä, joka en kuulu joukkoon. Poistuin vähin äänin, ja juuri sopivasti toiseen laituriin kaahaa Lapin Linjat, joka reittikilvessä lukee – – Sodankylä – Ivalo -Inari – Tana Bru. Siispä sen kyytiin.
Sula keli, aurinko paistoi vielä Sodankylässä, mutta sitten veti pilveen. Minulle ihan sama; olin tavattoman tyytyväinen, että olin kyytiläinen, enkä omalla autolla. Väsy vei unten maille. Ja kolmen jälkeen perillä Hangasojantien risteyksessä, jossa pehtoori vastassa.
Nyt reppu tyhjennettynä jo mökin sängyllä kuvattavana. Facebookin arkihaasteeseen tein tämän kuvasarjan. En enää arkena juuri käytä käsilaukkua. Reppuni on täynnä rensseleitä, koloja, taskuja, vetoketjuja, joten siitä on moneksi. Siihen mahtuu läppäri, mappikin tai vaihtoehtoisesti sisäkengät, ISOT eväät tai kamera ja putki tai niin kuin tänään: juna-bussi-matkalle kaikki olennainen. Eli melkein nuo kaikki.
Ostin tämän puolitoista vuotta sitten Helsingistä kun olin Historiantutkimuksen päivillä. Maksoin ihan hävyttömän paljon, mutta en ole katunut. Reppu on ollut hyvä ja tulee olemaan käytössä vielä kauan. Osa arkeani.
Mutta nyt on loma. Enimmäkseen.
Mie olen Lapissa. Tänne mie niin halusinkin. Täällä – tai Roomassa – pääsiäinen kuuluu viettääkin.
Tänään arki on ollut juhlaa. Ihminen, joka on ollut arjessani vuodesta 1980 asti, on siirtymässä eläkkeelle. Töissä ja illallisella vietimme läksiäisjuhlaa. Meidän samurai-professori on työnsä tehnyt… Arjen juhla on nyt vietetty. Japani-menu Puistolassa … Arki voi olla juhlaa.
Päivällä kyyneleet olivat lähellä, tuntuivatkin. Illan selvisin kyynelehtimättä, ehkä hyvä ruoka auttoi… 😉 Illallisen menun olin tilannut ”Japani-twistillä”. Osa piti, osa ei. Päivänsankari, moniaita vuosia Japanissa asunut, piti. Sillä oli merkitystä.
Menu Junnelius
KasvisTemaki ja misokeittoa Marieta Albariño, Martin Codax, Espanja 12 cl
***
Viskaalin tilan Limousin-pihvikarjan ylikypsää rintaa, chorizo-perunakakkua ja portviinikastiketta Little James’ Basket Press, Rhone, Ranska 16cl
***
Vihreäteepannacotta Moscato D’asti, Paolo Saracco, Italia 8 cl
Kuvakollaasin vasemman ylänurkan lime-juustopiirakka-räpellys ei todellakaan ollut ravintolan tuotos, vaan ihan allekirjoittaneen tekele oppiainekokouksen kahville. No ainakin sävytetty työpaikan kahvihuoneen kaitaliinaan. 🙂 Ei se pahaa ollut. Ohje on Valion uusien reseptien mukaan tehty.
Toinen ”lahjani” oli kun viime päivien illat, muutaman viikonlopun, olen koonnut kuva-kollaasijulistetta (liki 30 kuvaa julisteeseen), josta kehystin taulun kollegalle. Ja pitihän hän siitä. Kuvatutkija kun on. 🙂
Siispä nyt on vietetty toinen professorin läksiäisilta noin puolen vuoden sisällä. … vuoden vierivät. Nyt on käymässä niin, että minä olen pian virkaiältäni vanhin työpaikalla. Se EI kuulosta hyvälle.
Mutta yksi iso projekti ohi, ja suuntaan ajatukset kohti pohjoista. 🙂
Hiljainen viikko jatkui työpäivällä. Olinkin aika hiljainen. Iltapäivän opetuksessa ei tietenkään voi olla hiljaa, mutta muutoin aika yksinolon päivä töissäkin.
Yhden opiskelijan kanssa minulla on tällainen olo.
Enkä minä sano, että koen huonoksi olla isojen, mutta aika tasaisten ja vakaiden, kivien muodostama silta.
Huomenna on vuorossa toisen professorin läksiäispäivä. Aamun juhlakokous, minulla on lime pie parhaillaan tekeillä sinne, iltapäivän jäähyväisluento, jota ei saa sanoa jäähyväisluennoksi ja illalla mennään porukalla syömään Puistolaan. Koskapa päivän koordinointi on väistämättä monin tavoin ollut meitsin hommia, on vielä ryhdyttävä viimeistelemään pikkujuttuja. Sitten taas rauhoitun.
Kauppareissulla ostin Tommi Itkosen ”Neljäntienristeyksen” muka lomalukemiseksi, mutta mikään ei estä minua aloittamasta sitä jo tänään.
Eiliseen kuva-arvoitukseen liittyen piti käydä tänään samoilla sijoilla, muutenkin oli käytävä duunissa hakemassa parit tiedostot.
Pronssinen taideteos on Veijo Ulmasen ”Akku” (1999), joka on yliopiston päärakennuksen ja Saalastinsalin edessä. Siitä en eilen hoksannut kokonaiskuvaa ottaa, joten kävin kännykameralla räpsäisemässä otoksen. Siinä on mukavasti erilaisia osia jotka minä ainakin tulkitsen yliopistomme tieteenaloja kuvaaviksi: on humanismia, tekniikkaa, lääketiedettä, biologiaa etc. Ja on Akku. On virtaa.
Ja käsikuva on patsaasta, joka on myös samalla aukiolla ja se näkyy suoraan edessä kun tulee pääovesta ulos. Se pystytettiin kun oli yliopiston 50-vuotisjuhlat eli 2008. Tekijän nimeä on löytänyt, en edes veistoksen nimeä. Pitää tässä joskus ottaa selvää… Vai osaako joku kertoa? Eilisessä kuvassa aurinko oli merkki tiedon valosta? Valoisammasta tulevaisuudesta? Paistaa se päivä kriisiyliopistoonkin?
Eilinen ensimmäinen, ”taidekuva”, on Kuivasjärven rannasta. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka kuvankäsittelyllä voi saada paljon aikaiseksi. Ennen kaikkea esimerkki siitä, kuinka rajaus on tärkeä. Varsinkin kun ei ollut kuin peruszoom mukana, eikä lähemmäs koivuja päässyt menemättä jäälle, – ja sitä en sentään halunnut kokeilla.
Ensin muokkaamaton:
Ja tässä se rajattu ja säädetty.
Tänään aamulenkin harmaus ja suunta eivät olleet ainoita ”poikkeuksia” päivässäni. Palmusunnuntain retriittini erilainen kuin aika usein. Ei, en voinut lähteä ajelemaan pohjoiseen kuten niin kuin usein olen tehnyt. Pehtoori lähti, minä jäin. Jossain välissä hoksaan että en ole varautunut virpojiin! Turha huoli oli tuo; ei näillä seuduin niitä enää näy. Kujan ja lähikujien lapset ovat muuttaneet pois kotoa, avioituneet, lähteneet maailmalle, muuttaneet pääkaupunkiseudulle … ei ole Rantapellossa enää virpojia.
Asioita onneksi aika vähän. Ja sää onneksi mitä miellyttävin. Lämmintä, valoa, aurinkoa. Kevättä. Aika hyvä mielikin.
Kaupungilta ja Caritaksesta kotiuduttua aika vaihtaa lenkkivermeet ja lähteä ulkoilemaan. Kamera tietysti mukaan. Alla oleva ”Varokaa heikkoja jäitä” -kuva on mieleiseni. Siinä on kerroksellisuutta, rauhallisuutta, luontoa, värejä, kevättä. Monta elementtiä, joista pidän. Ehdottomasti kannattaa klikata isommaksi. Vahinko että kuvassa ei kuulu linnunlaulu. Tuolla kuului.
Mukaan ”tarttui” melkein sata muutakin kuvaa. Villi arvaus, missä päin olin?
Mitä, mikä noissa edellisissä kuvissa on?
Tämäkin samoilta tienoilta… Kenen, minkä käsi? Mukavaa symboliikkaa tuo valonpilkahdus tuo… 😉
Varhainen aamu. Lahjaprojekti loppuun. Työpäivä. Aika lyhyt sellainen ja sitten teatteri-ilta. (Kalaasi)ystäväpariskunta kutsui meidät teatteriin, me kutsuttiin heidät ulos syömään ja siispä Sokeri-Jussiin töiden jälkeen ja sitten teatteriin katsomaan Mielensäpahoittaja ja miniä. Miniä oli hyvä, koheltaja, uranainen, ihminen, äiti, miniä. Mielensäpahoittajan miniä oli paljon kepeämpi kuin Mielensäpahoittaja, mutta haittaakse? Meitä ei. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että on appivanhempia ja on appivanhempia.
Minulla on ihan hyvä appiukko. Eipä ole meillä ollut näytelmän kaltaisia skaboja. Päinvastoin, hyvin on apen kanssa juttuun jo liki 40 vuotta tultu.
Ja on minulla ihan hyvä anoppikin. Joku voisi väittää, että on vähän äkkiväärä, tai ei ehkä niinkään, vaan että on tiukka mielipiteissään, mutta onko se joku ongelma? Ei ole ainakaan meidän välillä ollut. Naisella pitää olla mielipiteitä. Ja ollaanhan me monesta asiasta eri mieltä. Ehkä eniten matkustamisesta: anoppi kun on sitä mieltä, että meidän tyttären Meksikoon muutto on suunnilleen poikansa ja miniänsä vika: ”Ite ootte niitä penskoja ihan pienestä asti maailman joka kolkkaan raahanneet, siinä on oppineet kulkemaan”. Mitäpä tuotakaan kiistämään: jos aina ois oltu vain kotinurkilla, olisiko lapsi rohjennut maailmalle lähteä. Meidän vika. Ja ennenkin olen täällä kertonut anopin kuolemattoman viisauden: ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi tarpeeksi olla kotona.” Sanoo ihminen joka ei paljon reissaamisesta perusta. Mutta ei se haittaa. Hyvä anoppi on.
Ja teatterilta lähtiessä taivas!! Oliko minulla järkkäri mukana? No hyvänen aika: ei sentään teatterissa. Mutta kännykkä oli. Ja siinä kamera. Tässä tulos…
Tytär on ollut Meksikossa melkein puoli vuotta, talven yli. Yhteensä siis melkein vuoden. Nyt siellä on lämmin. Poikkeuksellisen kylmän talven jälkeen siellä on lämmennyt: viime viikolla oli jo +38 C. Ja juuri tuolla viikolla toimiston ilmastointi oli hajonnut. Tietysti. Farkkuminari ja paitapusero olivat liimaantuneet kiinni, oli ollut vaikea liikahtaakaan ilman että hiki virtasi.
Alla kuvassa lähimmät työkaverit, tiimi: Greg, Thelma, Gloria (kai?). Thelma on lähdössä pois, ja tyär pelkää saavansa tämän työtehtävät, joihin kuuluu lähimmän päällikön A:n assistenttraaminen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt tämä A. on – mitenhän sen nyt sanoisi? – hieman valtansa lumoissa oleva, asemaansa pikkumaisesti käyttävä, pienen miehen syndroomasta oireileva … Yksi älyttömin temppu oli, että tämä helmikuussa ilmoitti, että nettiyhteydet koko osastolta suljetaan. Markkinointifirman, joka tekee ja tutkii on-line-markkinointia ympäri maailmaa, työntekijöiltä suljetaan netti ja kielletään asiakkaiden kanssa skypeily! Sähköpostilla ja puhelimella hommat hoidellaan ???
Kuvan Greg on ranskalainen, joka avioituu heinäkuun lopussa meksikolaisen monivuotisen tyttöystänsä kanssa ja sen jälkeen muuttavat Eurooppaan. Häät pidetään Chiapasissa, jonne meidän lapsikin on jo lentoliput ostanut, Tämän jutun kuultuani oli aihetta sekä iloon että ikävään. A) Häät on heinäkuun lopussa ja tytär on menossa sinne: siis ei mitään toivoa, että tulisi kesäksi kotiin. B) Taas yksi meksikolais-eurooppalainen nuoripari, joka muuttaa elämään Eurooppaan, eikä jää Meksikoon.
Lentoliput tuonne ja tuulettimen osto veivät lapsen budjetin aika vähiin, joten yhden viikonlopun aiottu autoilu- ja shoppailureissu USA:n puolelle oli ollut jätettävä väliin…
Itse asiassa mentiin sitteki Fundidoraan, keskuspuistoon, siellä oli iso maailmanpyörä tänä vkl:na 🙂 ja käytiin syömässä hyvin. Oon kyllä vanhempieni tytär, shoppaamaan mua on vaikea raahata mutta ulkona syömiseen uppoaa nykyään ylimääräiset pennit mitä palkasta jää 😀
Mitä sitä tuohon sanoisi?
Ylläolevassa kuvassa vietetään ”Despedida”-kekkereitä. Ymmärtääkseni ne on sellaiset polttareiden ja amerikkalaisen ”morsiamen illan” (Amerikan serkkuni on blogissaan kuvannut ja kertonut tällaisista kesteistä mainiosti KLIKS) välimuoto. Ei epäilystäkään, kuka kuvassa on Suomesta. Nähdessäni tämän Facebookissa, tajusin, että lapsi oli mummulta saamallaan joulurahalla todellakin käynyt kampaajalla ja palauttanut oman blondiutensa; olin ollut oikein tyytyväinen, ettei tumman brunettena ollut niin erottunut muista. Lähettelin viestiä, ja tyär vastaili:
Ei oo vaarallinen älä huoli 🙂 en oo huomannu mitään eroa. Muutaku että ihmiset sanovat guera (blondi). San Pedro on San pedro. Tämä sen kummempi oo ku mikä tahansa Euroopan pikku kaupunki.
Näinhän minun on uskottava.
Puhuttiin taas postin kulusta ja lapsi viesteili:
Mañana, mañana .. lomienki kans vähän myöhässä. Pääsiäsienä on yks tunti lomaa kaikenkaikkiaan 🙁 se niistä biitsisuunnitelmista.
Posti on siis ruvennut kulkemaan: olen lähetellyt ainakin 20 Muumi-korttia, joten posti on jo oppinut osoitteen. 😉 Ja eilen oli perille mennyt jo kuplakirjekuorikin, jossa oli kirja, salmiakkia ja tekemäni ”Oulu kuvissa” -kalenteri. Muistattehan, että kalentereita ei sinne saanut lähettää. Minä lähetin ja perille meni! Mutta lomat eivät kulje. Yksi vapaapäivä (edellisen presidentin syntymäpäivä viime kuussa), sitten on vappupäivä ja seuraava arkipyhä onkin vasta lokakuussa. Noh, posti siis nyt kulkee: postikortit ovatkin kolmen nuoren naisen isossa asunnossa tärkeä sisustuselementti.
Eilen lapsi piti yhden niistä kuudesta vuodessa tienattavista lomapäivistä ja pyysin esikoista lähettelemään kuvia ulkoa: aina kun näen sieltä kuvia hämmästelen tuota vuorimaisemaa (täällä hyvä ilmakuva koko Monterreysta).
Olin kampaajalla, – hiuksissa on nyt siis uutta sävyä, hieman viileämpää kuin ennen. Siis ”cool”! Heh! Lueskelin siellä Trendiä, Elleä, Gloriaa, Cosmopolitania ja ties mitä. Juuri tänään pitikin sattua silmiin artikkeli pakkoneurooseista, siitä, kuinka ne voivat olla koko elämää rajoittavia, tuhoaviakin. Minullakin on muutamia, joskin viime aikoina on tuntunut, että niitä on tullut uusia. Niin kuin nyt juuri tänään, taas tänään: olin aamulla jo melkein kolmannessa kerroksessa kun yhtäkkiä en ole ollenkaan varma, laitoinko auton oven lukkoon. Ei muuta kuin paluu parkkipaikalle, ja tarkistamaan: lukossa on. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän vuoden aikana.
Illalla aina tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Yleensä (98 prosenttisesti) pehtoori laittaa sen lukkoon, silti tarkistan. Luennolle lähtiessä tarkistan liki main tuhat kertaa, että oikeat diat ovat tikulla. Että varmasti on viimeisin versio. Ja sitten saatan unohtaa sen tikun työhuoneeseen! Noh, äkkiäkös luentosalista hilpasen takaisin työhuoneeseeni. Aamutoimet on hyvä tapahtua tietyn rituaalin vai sittenkin vain ihan tavallisen järjestyksen mukaisesti? D-vitamiini ennen allergialääkettä, hampaiden pesu ennen meikkaamista. Repusta tarkistus: avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, muistitikku, toinenkin, kamera ja vielä kerran kaikki. Ja sama töistä lähtieässä: onhan repussa avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, . – –
Ja sittenkin käy niin kuin toissapäivänä: unohdin avaimet työhuoneeseen. Hoksasin sen sitten kotona. No ei haittaa, siellähän ne on työhuoneessa lukon takana, mutta miten pääsen sinne aamulla? Voihan joku työkaveri avata oven (saman käytävän varrella avaimet sopivat kaikkien huoneisiin). Toki joku voi avata, mutta kun olen ehdottomasti aina paljon ennen muita, ja muistin, että se ainokainen, joka tulee j0/edes kahdeksaksi, on kertausharjoituksissa, ja sitten seuraava tulee ties milloin… Niinpä eilen oli odoteltava/lueskeltava kotona puoli yhdeksään ennen kuin katsoin soveliaaksi mennä kohti byroota. Pääsin sisälle. Mutta tällä episodilla on taas sellainen seuraus, että entistä tarkemmin tarkistan repun aamuin ja töistä lähtiessä.
Lehdessä oli myös juttu, jonka otsikko oli ”Olen meikannut 20 vuotta väärin!” Monen mielestä minäkin varmaan – paitsi että en nuorempana, lasten tarha- ja ala-asteaikoina töihin enkä muutenkaan juuri meikkaillut. Tuli vaan mieleen, että niin traumaattiseksi en ”vuosikymmeniä kestänyttä väärinmeikkaamista” koe kuin lehden jutun poloinen, joka tuntui todella menettäneen elämässään jotain olennaista.
Sitten yhdessä lehdessä oli ihan räävittömän hyvännäköinen farkkutakki! Pidän farkkutakeista. Nytkin minulla on kaksi: toinen, vähän citympi täällä kaupungissa ja sitten mökillä on toinen vanha, pehmeä, isohko. Mutta! Se lehdessä esitelty oli sellainen luxury, jonka voisi pistää vaikka jonnekin illallisille. Ja? – Ja se maksoi 380 euroa. Kolmesataa kahdeksankymmentä euroa! Tarkemmin ajatellen, ei se niin hieno ollutkaan. Saatikka yksi hienon näköinen lompakko: oisko ollut YSL? 640 egeä lompakosta. Minä mitään uutta lompakkoa tarvi!
Mietin niitä catwalk-kuvia katsellessa, miksi niiden mallien on oltava niin vakavia. Paitsi että ovat lommoposkisia, kituliaan näköisiä kropaltaan, ovat lisäksi murjottavia. Unisia. Eteerisiä. Luotaantyöntäviä. Eikö vaatteiden ja muotiluomusten markkinointi menisi paremmin perille jos hymyilisivät? Olisivat iloisia, näyttäisivät nauttivan kun saavat pitää yllään jotain kaunista ja taiteellista? – Ei kai sitten. Minun puolestani voivat murjottaa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kuva-arkistojen äärellä edelleen, ja hoksasin, että parin viikon takaiset siilokuvat on postailematta. Niiden rakentamista kun täällä on tasaisin välein kuvin tullut raportoitua, niin tässä viimeiset otokset:
Aamulla poikkeuksellisen myöhään töihin, ja autokin väärälle puolelle.
Ilta mennyt käsityön parissa. Lahjaa olen tehnyt. Ja taas rupesin ”tekemään piironkia” kuten emeritus-esimiehellä oli tapana sanoa.
Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ja koska lahja on yllätys, en voi tietenkään vielä kertoa, mistä on kyse.
Mutta siihenkin liittyy, että arkea pitäisi kuvata enemmän. Ja sitä vartenhan minä raahaan Canoniani aina ja joka paikassa mukana, mutta aika vähän on arkikuvia. Noh, tänään duunissa niitä kuitenkin räpsin. Mikä ehkä kertoo siitä, että ei niin hoppu päivä tänäänkään. Ja keksin taas 🙂 uuden jutun… uudistuksen. Byrokratiaa yritän vähentää. Tiedättehän ”poisvalintoja”.
Kirjastossa uusi kuvakulma.
Nyt on jatkettava vielä projektia … siispä huomiseen.
1980-luvulla oli aina lämpimät kesät ja parempia irtokarkkeja!
Seminaarilaisten joukossa on yksi 1970-luvun lopulla syntynyt, jolta tällaisen historiaan liittyvän faktan opin tänään. 😀
Dekaanikahveilla kuultua:
Yliopistossa olisi korkea ryhtyä tekemään ”poisvalintoja”!
Poisvalintoja? Muutama vuosi sitten meille opetettiin uusi termi: ”luopumisosaaminen”! Ja sitä on opeteltu ja opittu. Nyt ryhdytään tekemään poisvalintoja! 🙁 Kaikkea sitä kuuleekin.
Muutoin töissä lussakka päivä, erinäisiä järjestelyjä. Kotonakin erinäisiä järjestelyjä. Ruokaa ei paljon tarvinnut töistä tullessa tehdä, sillä viikonlopun (pe, la, su) runsaahkojen päivällisten jämiä oli vielä lämmitettäväksi. Eilen systeri ja Juniori syömässä Tomi Björckin keittokirjan ohjeilla tehtyä aasialaista ruokaa. Minä palaan vielä!! Sokeripossu oli hyvää. Miniäkokelas ei malttanut tulla edes syömään, kun on pienen ihanaisen koiranpennun hankkinut.
Sisar ymmärsi kehua minun floristin taitojani: lauantaina väkertämäni kukkakimppu kun ei perheen puutarhuri-pehtoorilta oikein mainesanoja saanut osakseen, mutta sisareni ymmärsi. Ymmärtäväinen sisar. 😉
Totta puhuen tuon kimppuni viimeisteli ja lopulliseen muotoon korjasi kukkakauppias, joka meille paistinkääntäjille sidontakurssin järjestikin. Olen aina ihaillut, miten oikeassa kukkakaupassa osaavat sitoa kauniita kimppuja ja nyt kun parin tunnin pikakurssilla näytettiin, miten ne oikein tehdään ja koetettiin itse tehdä, ymmärrän entistä enemmän arvostaa ammattilaiskäsityötä. Kukkakauppa Kanervassa oltiin ja olisi ollut mahdollisuus tehdä sellainen pieni pöytäasetelmakin, mutta minun oli lähdettävä kesken pois, sillä bakkanaalit odottivat. Kesken jäi tämä…
Mutta kuvia ehdin ottaa.. Nyt on moneen onnittelukorttiin kuvamateriaalia. 🙂
Nämä kannattaa klikata isommiksi. Vaikka taustakuviksi läppäriin?
Mitä pääsiäisenä kokkaisi, lammasta vai kanaa, ehkä sittenkin uutena ruokana parsaa Kellogsien kanssa? Jälkiruoaksi kevyt pasha tai kaikkea muuta kuin kevyt New Yorkin juustokakku!
Tein kuvistani ja ruokaohjeista ”Pienen pääsiäisruokakirjasen”. Tavallisia ja vähän erilaisia meidän pääsiäispöydässä olevia herkkuja sinne kirjailin ja kuvailin. Esimerkiksi Lammaspate on ihan ehdoton, nyt kun on vielä Viskaalin kauppa, josta saa erinomaisen hyvää lammasjauhelihaa, ja ”pikahollandaise” parsalle toimii kyllä muulloinkin kuin pääsiäisenä.
Linkin takaa aukeaa pdf-tiedosto, joka pitäisi olla helposti tulostettavissa:
jos/kun tulostat, laita asetukseksi ”vaaka” (landscape), jotta sivut tulostuvat kokonaisina.
Tänään vapaapäivä, joka on kulunut lenkillä, pientä pääsiäisruokakirjasta tehdessä [erinomaisen mukavaa], ruokaa laittaessa, minulla vain lisukevastuu, sillä pehtoori aloitti grillikauden,
Ruoan jälkeen juniori tarjosi kyydin kaupungille; kukkaisiltaan kiiruhduin.
Opinhan kaikenlaista: spiraali on tärkein juttu! Ja opin käsitteen ”tumppukimppu”, sellaisen minä tein. 🙁
Kukkakurssilta suoraan bakkanaaleihin: eka vuosikurssin fuksit järjestävät kestit, joissa on kotiviiniä (vuosien kokemuksella väittäisin ettei ollenkaan pahimmasta päästä tänään) ohjelmaa antiikista. Bakkanaalihenkeen. Jo vain oli.
Ja fukseja oli mukana paljon: 29/42. Henkilökunnan osallistumisaktiivisuus huonompi; noin 2/20. Olin siis toinen noista. Bakkanaaleihin kuuluu että fuksit esiintyvät, laulavat, parodioivat opettajia jne. Tänä vuonna poikkeuksellisen paljon fukseja mukana, hyvät bilheet olivat. …
Minusta ei nyt ollut tehty pariodiaa, mutta paljon taas opin, itsestäni opettajana, opiskelijoista oppijoina.
Kotoa lähtiessä ajtattelin, ettei kiinnnosta kukkakurssi ja ettei kiinnosta bakkanaalit. Molemmat kiinnostivat, molemmissa opin, molemmissa kiinnostuin, molemmissa sain palutetta.
Ei YHTÄÄN merkintää kalenterissa tälle päivälle. Ei yhtään. Lieneekö ensimmäinen tällainen arkipäivä tälle vuodelle? Ihan sama, joka tapauksessa laitoin eilen illalla kellon soimaan puoli kahdeksaksi – ja heräsin klo 5.20! Eihän tällaista kannata ajatella tappiona. Ei kannata, mutta kyllä minä lievästi ilmaisten tupisin. Hieman reilummin ilmaisten manailin. Ja tosiassa kiroilin suihkussa, jolloin kello oli 5.28!
Asioiden näin ollen, olin pari tuntia ennen töihin menoa ehtinyt aloittaa kuvaprojektin, jota jatkoin iltapäivällä ja tulen jatkamaan varmaan yli viikonlopun. Kyse on menneeseen paluusta, vanhojen kuvien läpikäymisestä. Omaan(kin) (työ)historiaan liittyvien kuvien etsimisestä ja valitsemisesta. Mikä tarkoittaa hulahtamista 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja vielä 2010-luvulle. Kuten elokuvissa, elämä soljuu kuvina ohi. Näytin monia menneitä kuvia kollegoille, eikä se ollut vain yksi, joka sanoi, että ”olet tuossa ihan S:n [tyär] näköinen”. Eikös se kuitenkin ole niin päin, että lapsi on vanhemp(i)ensa näköinen? No myönnettävä on — ehkä todellakin meissä on samaa näköä.
Ja nyt varoituksen sana: kasari-lookia on tulossa.
Kuvissa olemme tyttären kanssa molemmat ”oman värisiämme”. Aika saman värisiä luonnostaan? Molemmilla kiharat luonnostaan. Ihan samanikäisinä ollaan kuvissa.
Minä olin Oulussa historian laitoksella, melkein valmis maisteri, lapsi on ollut maisteri jo melkein vuoden, ja kuvassa on Meksikon Monterreyn keskuspuistossa viime sunnuntaina. Niin se maailma muuttuu…
Kaikista vanhoista kuvista näen ilmeet, kuulen äänet, tunnen tupakan tuoksun, muistan arkuuden, tiedän tapahtumien taustat, tulevaa en niissä edes ajattele.
Kuvat kertovat ja näyttävät paljon enemmän kuin ensin luulisi: kuvien takana on muistot, kysymykset ja joskus vastauksetkin… Huomaan että jo vuosikymmeniä sitten kuvat ovat olleet minulle tärkeitä.
Tämän menneessä elämisen keskeyttää työpuhelu, toinen ja kolmaskin. Eilinen sähköpostikeskustelu vaihtuu elävämmäksi, puhelimessa on helpompi keskustella, tulee ilmi nyanssit, sävyt, tulee helpommin ilmi ironia, sarkasmi ja sanomisen tarkkuus. Äänenpainoilla, naurahduksilla, pienillä hiljaisilla hetkillä on merkityksensä. Epäröinti ja vastaansanominen, myötäsukaisuus ja yhteinen ymmärrys ovat helpompia puhuttuna kuin kirjoitettuna.
Luulen että saan sanomiseni paremmin perille puhuttuna kuin kirjoitettuna, vaikka kirjoittamiseen olisi pitänyt jo oppia. Paremmin, rohkeammin uskallan sanoa kuin kirjoittaa.
Illansuussa kotiruokaa, – gourmettia kuitenkin. Jälleen uusi kuharuoka, lupaan palata ohjeen kera asiaan, ja kuohuva. Itävaltalainen kuohuva, ei-niin-edullinen. Pehtoori moitti pliisuksi, minä pidin. Grüner Veltlineristä tehty tyylikäs skumppa ei ole edullisimpia, mutta olisin valmis maksamaan tästä toistekin sen reilut 16 euroa.
Itävaltalaisluostarin tarhoilta kerätyistä rypäleistä on tehty kelpo kuohuva. Tuota nimeä jäin miettimään: Mathäi. ÄÄ. Mistä saksan kieleen tulee ää. Tarkoittaako tuo jotain? Tietääkö joku?
Nousevan auringon vaakasuora paiste töihin ajellessa. Parkkipaikalla linnunlaulu. Asfaltti liukkaan jään sijaan.
Ne odotetut professuurilausunnot on tulleet. Tai siis tuli vain yksi: yhteislausunto, mikä on harvinaista. Ja harvinaista on, että lausunto tuli ajallaan. Harvinaista ei liene se, että ulkopuolisten arvioitsijoiden kanta hakijoihin ja näiden ansioihin eivät vastaa oppiaineen omaa mielipidettä. Vastaa osin kyllä, mutta muutamilta osin ei todellakaan. Minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli, että lausunnot tulivat ajallaan, mikä mahdollistaa sen, että minun määräaikainen professuurini todellakin loppuu kesällä ja palaan omaan pestiini: ”lepäävä yliopistonlehtori” muuttuu aktiiviseksi. 🙂 Toivottavasti.
Eväiden unohtamisella kotiin on puolensa; ymmärtää esittää naapurikäytävän kollegalle, ystävälle, lounaskutsun.
Sähköpostikirjeenvaihto voi olla hyvinkin innostavaa, melkein kuin paras keskustelu, mutta se voi myös viedä mehut. Argumentointi nopeasti – puolin ja toisin. Taustatiedon hakeminen nopeasti, sanavalinnat tarkasti, kysymysten formulointi selkeästi… Mielenkiintoista. Ehkä eilisen iltapäivän ja tämän aamupäivän aikana käyty pitkä, monipolvinen sähköpostikeskustelu johtaa jopa muutoksiin ja jopa ihan tuntuvaan taloudelliseen hyötyyn. Vakaasti uskon, että olen kuukausi/vuosipalkkani edestä työni tehnyt. 🙂 Katsotaan nyt. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.
Illalla (mielenkiintoisen, poikkitieteellisen) seminaarin loputtua teki hirmuisesti mieli leipää. Eilen töiden jälkeen vein äidille Subwayn patonkileipiä ja tänään olisin halunnut kotiin tullessa sellaisia. Linnanmaan ja kodin välillä/lähistöllä ei ole Subwaytä, joten ajelin Prismaan ja hain vesirinkeleitä! Ihanaa höttöruokaa. Ja kävinpäs sitten myös Alkossa kun kerran kulkureitille sattui. Siellä oli monta australialaista uutuutta, ehkäpä jo huomenna palaan asiaan. Pikkunarsisseja oli tarjouksessa. Tietysti niitä. Minä pidän niistä kovasti – vaikken keltaisista kukista pidäkään. Ristiriita. Ei, ei ole. Narsissit ei ole keltaisia kukkia, ne on ulkokoristeita.
Juna/bussilippu Saariselälle ostettu ja kesän toinen lomamatka (Alppi-vaellusviikon lisäksi) varattu: elokuun lopun viikonloppu vietetään Savon sydämessä. Kuopiossa on Paistinkääntäjien suurkapituli. Sinnehän sitä.
Minulla on uusi vaatehuone! Tai siis nyt vihdoin oli tulleet Elfan korit, jotka pehtoori tilasi jo kolme viikkoa sitten, ja asensi tänään. Nyt on roti vaatehuoneessa. Hieno homma.
Nyt haen jäätelöä! Ja ryhdyn kutomaan. Istun takkahuoneessa, syön jäätelöä ja kudon. Samalla mietin, millaisen pääsiäisruokavihkosen yrittäisin viikonloppuna koota. Viikonloppuna on aikaa, vaikka onkin kukkasidontakurssi ja bakkanaalit.
On niitä iltoja, jolloin istun koneen ääreen miettien, minkä ihmeen vuoksi tällaiseen bloggaamiseen olen koskaan ryhtynyt: nyt ei ole mitään sanottavaa.
Ja kuvinakin noita iänikuisia tulppaaneja, – viikosta ja vuodesta toiseen tulppaaneja ja muita samankaltaisia kuvia. …
Eilisen aprillipostauksen huikea suosio (liki 500 klikkausta = liki kaksinkertainen normaaliin tiistaihin verrattuna) pisti miettimään, että voisi postailla enemmän ajankohtaisia juttuja tänne. Ja kun hieman yksioikoinen näissä ajatuksissani olen, ensimmäisenä tuli tietysti mieleen ruoka.
Jotta olisikohan kiinnostusta jos koostaisin keittokirjojeni ja blogin aika massiivisesta reseptiikasta postauksen nimellä ”Pienet ja vähän suuremmatkin ruokavinkit pääsiäisen ruokapöytään”?
Ehkä ensi viikonloppuna, seuraavana viimeistään saattaisin saada aikaiseksi. Juustokakku, mämmiä uudella tavalla, pääsiäistipu alias keltaista broileria tai lammaspaistin ykköslisuke? Jos oltaisiin facebookissa, kirjoittaisin, että kymmenen tai viisikymmentä tykkäystä niin sitten kokoan, mutta kun tämä on tämä minun monologini, jota kaiket illat harjoitan, niin eihän sellaista voi kirjoittaa… mutta joskinlaisen markkinointitutkimuksen haluaisin tehdä. Teidän lukijoiden vastattavaksi pieni kysely
Sitten mietin sitäkin, että mikä merkillinen tarve minulla on saada lukijoita tänne? Tämähän on minun oma henkilökohtainen vuodatukseni, muistiinpanojeni paikka, päiväkirjani, … mutta … mietin taas että ei kukaan täyspäinen ihminen postaile liki 3000 juttua nettiin ihan vaan omaksi ilokseen. Vai postaileeko? Ja kuitenkin vuorovaikutus, vaikkei niin hirmu vilkas olekaan, on mukavaa…
Ruokajuttuja on kyllä tulossa. Pehtoori osti minulle pari viikkoa sitten ”Safkaa maanantaista perjantaihin” -kirjan ja viime perjantaina tullessani töistä oli kotona odottamassa Tomi Björckin kirja.
Yrittääkö mies vihjailla, että arkiruokaa voisi vähän varioida? Yritti tai ei, molemmista kirjoista on yhdet helpot, hyvät ohjeet testattu. Tulette kuulemaan niistä vielä.
”Aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle!”
– Miksi juuri silliä, miksi kuravettä? ”Kuravettä” lienee ”käännösvirhe”: aprillausperinne kun on tullut Suomeen Ruotsin kautta (kuten suunnilleen kaikki muukin) ja siellä jo 1700-luvulla aprillipäivän kepposten päälle rallateltiin pilkkalorua ”April, april, din dumma sill, jag kan lura som jag vill”. ”Kan lura” (~ petkuttaa, huiputtaa) on vääntynyt kuravedeksi. Aprilli-sana on luonnollisesti kuukauden nimestä (ransk., ~avril).
Tuo ”silli” onkin vähän monimutkaisempi juttu. Monissa kulttuureissa aprillattua pilkataan kalaksi ja ”aprillikala” tunnettiin jo antiikin roomalaisissa kevätjuhlissa; niihin liittyi perinne, että rahvas heitteli mätiä kaloja ylhäisön päälle. Mutta tämä hieman arveluttavalta tuntuva hauskanpito ei liittynyt mitenkään tarkasti huhtikuun ensimmäiseen.
Kala-sana liittyy myös ranskalaiseen aprilliperinteeseen. Ranskassa aprillipilan kohde on ”poisson d ´Avril” eli huhtikuun kala, ja Ranskassa ja Italiassa kai vieläkin kiinnitetään toisten vaatteisin paperista leikattuja kalojen kuvia.
Antiikin jälkeen seuraava ajoitettu vaihe perinteen synnyssä on löydettävissä 1500-luvun jälkipuolen Ranskasta, jossa tuolloin oli käytössä vielä erilaisia kalentereita ja osassa Ranskan maakunnista käytettiin edelleen vanhaa, osin juliaaniseen kalenteriin perustuvaa tapaa, jonka mukaan vuosi vaihtui maalis- ja huhtikuun vaihteessa. (Muistanette jutun kalenterikuukausien nimistä ja numerojärjestyksestä, – se on täällä.)
Kun sitten Ranskan kuningas Kaarle IX (joka ei ole se sama Ruotsi-Suomen kuningas, joka seikkaili Nuijasodassa ja joka Albert Edelfeltin taulussa herjaa Klaus Flemingin ruumista) teki kalenteriuudistuksen koko valtakuntaan, tarkoituksena oli, että kaikki aloittavat uudenvuoden ensimmäisenä tammikuuta, ei ensimmäisenä huhtikuuta. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet, eivät tienneet tai osanneet siirtyä uuteen järjestelmään, vaan pitivät kiinni vanhasta käytännöstä ja juhlistivat vuodenvaihtumista huhtikuun ensimmäisenä, minkä vuoksi heitä sitten pilkattiin tyhmiksi: ”poison d´Avril”.
Suomeen aprillaus rantautui ensimmäiseksi Lounais-Suomeen. Kustaa Vilkunan ”Vuotuinen ajantieto” -kirjassa kerrotaan, että Suomessa vanhin kirjallinen tieto aprillipilasta on vuodelta 1800, jolloin Hämeen läänin Kurjalan kartanon 13-vuotias neiti oli kirjoittanut päiväkirjaansa:
Tänään olen narrannut mamselli Fortelinia siten, että kirjoitin kirjeen aivan kuin se olisi ollut rva Lindholmilta, siihen oli merkitty ensimmäiseksi ´aprill´.
Kurjalan kartanon neiti ei varmaankaan ollut Suomessa ensimmäinen aprillaaja, ja tiedetään, että (mätä)kala -huumori on kuulunut suomalaisenkin säätyläistön harrastuneisuuteen: kartanoiden ja puustellien välillä ei 1700-luvulla ollut mitenkään tavatonta lähettää aprillipilan nimissä mätä kala paketoituna naapuriin, — – ”aprillia, syö silliä…
Digitaalisen sanomalehtiarkiston kautta löysin aprillipäivään liittyviä pikku-uutisia jo 1800-luvun alkupuolella, mutta varhaisin Ouluun liittyvä oli sanomalehti Maamiehen Ystävässä 15.4.1854 ollut uutinen, jonka mukaan Oulusta käsin oli kyselty, mitä ne ”kirpun rihmaset” ovat. Edelleen todetaan, että huhtikuun ensimmäisenä on ”tapana narrata toisiaan juoksentelemaan, niin kutsuttua aprillia”.
”Aprillin juokseminen” olikin (ja on kai vieläkin) aika yleinen tapa, jolla erityisesti lapsia on petkutettu. Lapsia ja nuoria on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla juuri huhtikuun ensimmäisenä kehotettu (juksattu) hakemaan naapuritalosta esimerkiksi reikäleivän tulppaa, repunlestiä, lapikkaannousua, puukengän siemeniä, keltaista kiusaa, ja ties mitä. Kun hakumatkalle lähetetty sitten palasi tyhjin toimin, oli aprillilorun aika.
”Aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle”
Oma lukunsa ovat sitten lehtien ja muun median aprillipilat, mutta niistä sitten kirjoitan joskus toiste.
Tällä hetkellä Meksikossa asuvalta tyttäreltä kyselin, onko siellä aprillipäivää? – On, mutta se on joskus marraskuussa.
Sen historialliset juuret siis tuskin juontuvat antiikin Roomasta ja 1500-luvun Ranskasta.
(Lähteet: Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto Juhlat alkakoot! – Vuotuisia tapoja perinteitä. Toim. Anu Seljavaara, Päivi Kärjä Otavan Suuri maailmanhistoria Digitaalinen sanomalehtiarkisto Almanakka 1800, Almanakkatoimisto)
