Kalkkiviivoilla dopingin voimin

Kalkkiviivoilla ollaan; helmikuu alkaa olla selätetty (tämän kuukauden ja duunien jälkeen pelkkää helppoutta tiedossa 😉 ), loma aluillaan!

Piti mennä kävellen töihin tänään; keksinkö edes kunnollista tekosyytä autolla menemiselle? En keksinyt, en. Lisäksi aamujumppa joka romahtaneen, ahtaan olkapään kuntoutuksen aikana pitäisi tehdä, jäi väliin, ja eväätkin palasin autotallin ovelta takaisin sisälle tekemään, muistin vasta siellä, onneksi edes siellä; eihän nyt ilman eväitä duuniin. Ja niinpä volkkariini vallan, suhteellisen myöhään, istahdin ja muutaman minuutin duunimatkan kustannuspaikalle hurautin.

Heti kun ei ole tolkuttomasti touhua, niin alkaa lerppuilemaan. Tein kaikkea pientä, keräilin luettavaa tulevalle viikolle, tentitkin vastoin tapojani jätin tarkastamatta. Alan oppia? Pari sovittua ja sopimatonta (heh!) meetinkiä ja sitten tiedottamista: sekä tekemässä että kuuntelemassa. Tällä yliopiston kriisivaiheella on minulle ehkä enemmänkin vaikutuksia kuin ensin osasin ajatellakkaan. Tulette vielä kuulemaan!

Kalkkiviivoilla lukee otsikossa – eikös lähtöalueellakin ole kalkkiviivat? Lähdössä ollaan; pitäisi pakkailla. Lämpimästä kylmään? Tai ainakin merkillisestä helmikuusta Lapin talveen. Ah, onnea.

Tämän sään puolesta erikoisen helmikuun jälkeen erikoista on myös se, että mökille lähdössä en hillittömästi odota pitkiä, [kuutamosta huolimatta] levollisia yöunia. Miksenkö? Koskapa univajetta ei tavallisiin sydäntalviin verrattuna ole. Noh? Melatoniinin voimin viime yönäkin nukuin seitsemän tuntia ihan heittämällä. Melarest 1 mg takaa minulle täyden kuun tulosta ja lievästä ylikierrosvaiheesta (sitä aiheuttamassa vaikka nyt vaikka tohtoriseminaari tai keskustelu etelän kollegan kanssa) huolimatta levollisia unia. Kiitos Koivu ja systeri suosituksesta, melatoniini rulettaa!

Mutta tiedättekös, mihin melatoniini ei auta? Se ei auta seikkailullisiin uniin, eikä paljoon puhumiseen. Minulla on täyden kuun aikaan myös poikkeuksellisen vauhdikas unimaailma ja poikkeuksellisen puheliaat päivät, eikä melatoniini näitä juttuja ollenkaan tasaannuta. Harmi! Harmi, sanon minä. Mutta yöunien yhtäjaksoisuuteen ja pituuteen se vaikuttaa: nukun paremmin. Nukku-Matista on tullut minun kaverini. Ei tarvitse yökausia yölamppuja sytytellä ja sammutella.

Niitä näitä

Reissuvihko

Minulla on mökin ja kodin väliä kulkeva pieni vihko, reissuvihko, johon kirjaan niitä juttuja, joita pitää muistaa seuraavalla kerralla viedä mökille. Useimmiten vihkoon kertyy tällaisia merkintöjä:

uusi lapio

samppoo [Kuukkelin samppoot kun eivät minulle kelpaa]

lyhtykynttilöitä [oikean kokoisia ei mökin lähikaupassa ole]

vaahtokarkkeja

pesulassa käytetty matto

varalamppuja

kuramatto

uudet sormikkaat

allergialääkkeet

musiikkia tai leffoja

sienikori

pultteja lumilinkoon

oliiviöljyä

Meindlit

Siis sellaisia tuotteita tai tavaroita, joita Saariselältä tai edes Ivalosta ei tahdo löytyä. Esimerkiksi tietttyjä ruokatarvikkeita, tiettyä merkkiä. Tai tavaroita/vaatteita/urheiluvermeitä, joita ei ole sekä mökillä että kotona vaan jotka pitää muistaa tarpeen vaatiessa tuoda/viedä jompaan kumpaan suuntaan.

Tämänkertaisten viemisten takia, ja ettei menomatkalla tarvitse ruuhkaiseen Rollon Citymarkettiin pysähtyä, kävimme kimpassa kaupassa. Ja muutoinkin olen noita vähäisiä vermeitä jo kokoillut. Mutta, mutta … reissuvihossa on yksi ongelmallinen juttu: olen viimeksi mökiltä lähtiessä uudenvuodenpäivänä kirjannut vihkoon ”laihdu tai osta uudet sisä/olohousut”. Kummallinen muistiinpano! Laihdu? Ja juuri kun paistoin meille neljä pellillistä pikkupullia vietäväksi mökille ja pakkaseen.

Laihdu? Kaikkea sitä tulee kirjanneeksikin. Tiedän kyllä tämän taustalla olevan jutun. Minulla on mökillä kahdetkin mukavat kevytverkkarit tai sellaiset vuorettomat urheiluhousut, jollaisia tykkään hupparin tai villapuseron tai jonkun vanhan tunikan kanssa pitää möksällä. Kolmannetkin ovat, mutta ne alkavat olla ihan puhkikuluneet, kerrassaan kulahtaneet, eivät ainakaan vieraiden läsnäollessa pidettävät. Mutta onhan minulla ne kahdet? Onhan ne. Mutta ne eivät ole mukavat. Ne on ahtaat. Siis ”laihdu tai osta uudet”. Ja minä en ole tehnyt kumpaakaan.

Ehkä pidän sitten pyjamapäiviä mökillä. Tai sitten vain ulkoilen kaiket päivät. 🙂

Yliopistoelämää

Helmikuu ja hommat hupenee

Tavattoman intensiivisen työpäivän jälkeen – kuitenkin ihan normiaikaan – kotiin ajellessa aurinko paistaa lempeästi puiden runkoihin ja latvoihin, tiet ovat sulat, kotipihalla laatoitus jo ihan jäätön, lumeton. Lämmintä. Helpottunut olo; helmikuu alkaa olla ohi.

Viimeinen Arjen historian -luento tänään (noh, harjoitusten palautus -luento, mutta se on eri juttu :)) ja kun luentoni oli osana niin sanottua ”Luentorallia” oli tänään kuulijoita lukioista ja muista oppiaineista. Ylioppilaskunta näitä juttuja järkkäilee, keräsivät palautettakin, lupasivat tehdä minulle koosteenkin siitä, mutta yksi näistä ”ei omista” kävi jo luennon jälkeen kiittelemässä ja sanoi, että olipa mielenkiintoista ja hyvin pidetty luento, ”vaikka en historiasta paljon piittaakaan”. Yesh! Semmoisesta tulee hyvä fiilis.

Ja vaikka yliopistolla oli sellainen yyteettein aloittamistunnelma, ei koko iltapäivän kestäneessä koulutusneuvoston kokouksessa ollut mitenkään tappiomieliala. Ei olla jääty tuleen makaamaan. Kovasti keskusteltiin ja suunniteltiin. Kyseenalaistettiin ja kehitettiin. Mutta vaikka melkoinen kokouskonkari olenkin, on näiden neuvoston kokousten jälkeen aina (nyt oli toinen kerta ;)) melko puhki. Siellä kun on oltava skarppina, pysyttävä valppaana. Ehkä iän myötä turnauskestävyys näissäkin asioissa heikkenee.

Kävimme äsken Juniorin ja kihlattunsa huushollissa; kävin tekemässä ”kaappi- ja tupatarkastuksen” autotalli yms. -remppojen jäljiltä, – pehtoorin projektejahan ne paljolti ovat olleet. Hyvältähän siellä näytti. Ja perheen koirista tämä miehinen! osapuoli alias Unski alias Unto Kaappinen oli tiitteränä. 😉

Yliopistoelämää

Työpäivä yliopistossa

Työpäivä yliopistossa.

Mitäkö ihmeellistä siinä on?

Oulun yliopistossa moni miettii nyt, että kuinka kauan on työpäiviä. Iltapäivällä yliopiston johdon järjestämässä ”Missä mennään” -tilaisuudessa kerrottiin se, mistä on huhuiltu jo viime vuoden lopulta lähtien: YT-neuvottelut alkavat ensi viikolla. Koskevat 1700 henkeä ja 130 henkilötyövuotta pitäisi säästää henkilöstömenoissa tänä ja ensi vuonna. Neuvottelut ovat osa ”talouden tasapainotusohjelmaa, jonka tavoitteena on löytää vuositasolla 5,5 miljoonan euron säästöt vuoden 2015 loppuun mennessä”.

Yyteet eivät koske humanisteja. Tasapainotusajasta huolimatta meidän oppiaineessa pistettiin nyt se toinenkin professuuri auki, eikä professuuria suinkaan eläköitymisen myötä jätetä täyttämättä kuten isoissa tiedekunnissa vastaavissa kohdin tehdään ja tullaan tekemään. Säästöjä toki meillekin tulee, mm. sijaisia ei palkata, mikä merkinnee ensi vuodeksi ainakin sitä, että me viisi yo-lehtoria tehdään kuuden hommat – noh, sehän on kätevää kun tekemistä on muuten niin hintsusti. 😉 Mutta eiköhän tuo vuosi mene (”sopeutetaan” vai miten se termi menee), mutta henkilökohtaisesti tämä talouden tervehdyttämisohjelma koskee minua ehkä eniten toimenpideohjelman tämän kohdan vuoksi: ”tuloksellisuuden parantaminen opetus-, koulutus- ja tutkimustoimintaa tehostamalla”.

Ensinnäkin pahoin pelkään tämän väistämättä johtavan koko yliopistossa annettavan opetuksen ja koulutuksen laadun heikkenemiseen: ”pienemmillä resursseilla on tehtävä parempaa tulosta” -yhtälö kun näyttää näin humanistin matikalla aika suoraviivaisesti johtavan siihen, että määrällä korvataan laatu. Ei hyvä.

Ja toisellakin tavalla asia koskettaa. Muistanette kun joulun alla kerroin tulleekseni nimitetyksi tällaiseen KLIKS Sen myötä seurasi sitten jäsenyys myös tiedekunnan koulutustoimikunnassa sekä aineenopettajakoulutuksen johtoryhmässä. Siis kaikilla mahdollisilla tasoilla joudun osaltani suunnittelemaan ja tekemään ”opetuksen ja koulutuksen tuoton tehostamista”. Paljon palavereita, yritystä, monenmoisista periaatteista ja ideoista luopumista? Aika näyttää.

Nyt on kuitenkin vielä huominen luento koetettava saada viimeisteltyä ja valmisteltava osaksi yliopiston laadukasta tutkimukseen perustuvaa opetustarjontaa. 😉

Niitä näitä

Puhelinmarkkinointi

Tänään sen sitten tein: puhelinmarkkinoinnin kiellon työkännyyn. Aika vähän siihen on lehtimyyjien ja muiden helppoheikkien puheluita tullut, mutta kun tänään tuli kaksi sain vihdoin aikaiseksi ja soitin puhelinmarkkinoinnin estoon.

”Asiakkuusmarkkinointiliitto pitää yllä ns. Robinson-rekisteriä, jota jäsenyritykset (yli 600 yritystä eri toimialoilta) ovat sitoutuneet käyttämään toiminnassaan. Tämä puhelintarjonnan rajoituspalvelu rajoittaa kaupallista puhelintarjontaa. Soita palvelunumeroon 0600 13404 ma-pe klo 8-18 (puhelun hinta 0,39 €/min +pvm), johon ilmoitetaan nimi, numero ja osoite. Kielto tulee voimaan viimeistään yhden kuukauden kuluessa ilmoituksesta ja on voimassa kolme vuotta kerrallaan. Lisätietoja Robinson-palvelusta Asiakkuusmarkkinointiliiton kotisivuilta.”

Minulla kännyssä ja meillä lankapuhelimessa tämä on ollut voimassa jo useita vuosia: pitää vaan muistaa aina välillä uusia. Sen kyllä aika äkkiä hoksaa milloin on sen aika: puhelinrumba alkaa aika pian kuin tuo kolme vuotta tulee täyteen.

Ei muuten ole mistään museopuhelimesta tuossa kuva. On meidän eteisestä, meidän lankapuhelimesta. Meillä kun on sellainenkin vielä. Ja keitetäänhän meillä kahvikin vielä pannulla, eikä Moccamasterilla.

Me kun ollaan vähän vanhanaikaisia. Minä varsinkin, joissakin asioissa varsinkin. Niin kuin nyt siinä, että mielestäni fiksu ja asiallinen keskustelu on töksäyttelyä parempi tapa kommunikoida ja saada asiat sujumaan. Sen verran vanhanaikainen olen.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vähän tyhjäkäyntiä

Huhtikuuko? Siltä ulkona tuntuu. Enpä muista ennen helmikuun vesisateisella lenkillä kastuneeni niin perusteellisesti kuin tänään aamupäivällä tein.

Mutta tekemisissä ei tunnu huhtikuun draivi, sillä on ihan liian paljon juttuja jotka ”pitäisi”, mutta joita ei ole tullut tehneeksi. Pojan kanssa sentään suunniteltu tämän tulevaisuutta, ja olivat sitten kihlauttunsa kanssa tuossa syömässäkin. Tulin tehneeksi niin paljon ruokaa, ettei tarvinne enää kuin lämmitellä tämän päivän safkoja ennen hiihtolomalle lähtöä.

Pitkästä aikaa pöydässä tuo Susannan katkarapu-salaatti. Sen ohje on Riemusta ruoanlaittoon -keittokirjassa (s. 25). Tämä on muuten ehdottoman hyvä ruoka jos sinulla on meno nyyttäreille tai piknikille. Hyvin tykätty ruoka. Buffet-pöydässä erinomainen, patonkia tai paahtoleipää oheen. Hyvää on tuo ruusu-kaali-pekoni-herkkukin, jonka päälle nuoripari ei oikein ymmärtänyt (kaaliruoat eivät ole oikein in) joten minulle jäi eväsruokaa yllin kyllin.

Mökille lähdöstä puheenollen: sinne onkin jo kova ikävä. Ehkä jopa hiihtämistä vähän kaipaan, rinteeseen sitäkin enemmän. Ja vain oloa. Ja pitkiä yöunia.

Osoituksena ja todisteena siitä, ettei ole ollut kovin säkenöivä päivä tänään on, että etsin vanhoista kuvakansioista kuvia Olympoksesta. Olen siellä ollut minäkin, en olympialaisissa, mutta Olympoksessa. Ja oikein matkanjohtajana: historian laitoksen Kreikan ekskursio 1. – 14.8.1982. Urheilullista on… 😉 [eikä mitään itsekritiikkiä kun tämmöisiä julkaisen!]

Näitä talvikisoja tuli kyllä seurattua yllävänkin paljon: sijaistoiminnan kaipuuta? Heh, tiedä häntä.

Ja näiden olympialaisten päätöspäivänä vielä kerran Hubertus. Youtubessa on hänen suorituksensa http://youtu.be/ZQdNPYwK4-U Sotshissa.

Reseptit

Blini- ja lättykestilauantai

Oli sitten joku halavatun kuningasidea lähteä aamulla lenkille ennen kuin aurauskalusto oli ehtinyt olla liikkeellä! Tarpominen pienessä umpihangessa oli tietysti kunnonkohottamisen kannalta erinomaisen hyvä juttu, mutta enpä voi väittää erityisen nautinnolliseksi liikuntakokemukseksi tunnin tepastelua hillittömässä lumipyryssä ja 5 – 15 sentin paksuisen lumikerroksen peittämillä jalkakäytävillä. Noh, sikäli hyvä tuo aikaisuus, ettei ainakaan ollut ruuhkaa kävelyreiteillä: ei todellakaan kukaan muu ollut yhtä kahjo kuin meitsi, että lauantaiaamun pyryyn itsensä aamukahdeksalta hiissaisi.

Varhain liikkeelle lähdöllä oli kuitenkin perusteensa: vakaa aikeeni kun oli ollut käydä Poroferiassa kuvailemassa ja tapaamassa tuttuja pohjoisesta ja piipahtaa äidinkin luona, mutta enhän minä mitään ehtinyt. Kävipä nimittäin niin, että riemastuin laittelemaan ruokaa: ryhdyin oikein tosissani vierailulle tulevalle lapsiperheelle hankkimaan ja laittamaan tarjottavaa. Kuten tapana on ja kuten sanonta kuuluu: lähti vähän lapasesta.

Blinejä ja lettuja olin luvannut tarjota. Tarjosinkin. Muutaman viikon takaisessa työkaverin synttäri-illassa olin blinien paistovastuussa ja hillittömästi minua häiritsi, kun blineistä ei tullut sellaisia kuin olisin halunnut. Tänään päätin kokeilla uudelleen, lähes samalla ohjeella (ohrajauhot vaihdoin tattareihin ja vehnäjauhoihin: puolet ja puolet), duunasin vähemmällä kiireellä ja paistoin kirkastetulla voilla. Sillä ON merkitystä.

Kirkastettu voi eli ghee

Sulata voi kattilassa ja anna sen seistä muutama minuutti.
Kuori pinnalle syntynyt vaahto pois. Kaada kirkas voirasva varovasti toiseen astiaan.
Pohjalle jää sakka, jolla ei kannata mitään paistaa.

Tein alla olevan ohjeen mukaan, ja rapeita ja sopivan rasvaisia tuli.

Blinit

2 dl haaleaa vettä
2 dl kermaa
25 g hiivaa
2 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
4 dl kuumaa maitoa
1 tl suolaa
2 rkl sulatettua voita
2 keltuaista
2 valkuaista

Liota hiiva veteen, lisää kerma ja sekoita joukkoon jauhot. Laita taikinanjuuri yöksi jääkaappiin peitettynä. Ennen paistamista sekoita taikinaan kiehuvan kuuma maito, sulatettu voi, keltuaiset, suola. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja kääntele taikinaan. Paista hiljalleen kirkastetussa voissa. Näistä tuli rapeita!

Tarjoa mädin ja Roscoff-sipulin sekä vatkatun smetanan kanssa.

Noh tänään oli sitten yhtä sun toista muutakin lisuketta. Hangasojan varresta poimituista viimeisistä suolasienistä tein salaatin ja sitten vasemmalla on savuporo-raejuusto-creme fraiche (ja sekaan vielä pari teelusikallista piparjuuriraastetta! Se on se juttu!) -mössö tai oisko hienommin mousse. Hyvää sekin on.

Löysin ensimmäistä kertaa Myrttisen suolakurkut! Smetanan ja hunajan kanssa olivat erinomaisia. Ja blinien kanssa. Ja sellaisenaan! Niissä ei ole etikkaa. Ne on hyviä, vaikken minä periaatteessa suolakurkuista ole piitannutkaan. Mutta nyt piittaan.

Lapsille ja aikuisillekin oli lättyjä monin erilaisin tykötarpein ja päälle tietysti kahvit ja laskiaispullia, valittavana oli joko mantelimassalla tai vadelmahillolla. Korvasivat hyvin synttärikakun.

Sisar uusperheineen lähti Iihin juuri ennen matsin alkua. Olihan jääkiekkoa ilo katsella. Tyttärelle ”whatsappeilin” reaaliaikaisesti ottelun kulkua, hän kun ei sitä onnistunut Meksikossa saamaan näkyville. Minä en onnistunut näkemään Hubertuksen pujottelua, mutta sen taas lapsi oli Meksikon telkkarista (luonnollisesti) nähnyt. Oli ollut ”säälittävä”. DNF (Did Not Finish) lukee tulosluettelossa. Joten eipä sillä sitten väliä.

Ja päivästä tuli sitten minulle todellinen telkkaripäivä (varmasti vuoteen olen nyt katsonut telkkaria eniten!!) kun katsoin Putouksenkin, – ja olen ehkä tylsä, mutta eipä minua juuri naurattanut.

Mutta ylpeänä voin kertoa, että paria sähköpostivastausta lukuunottamatta ei yhtään töitä tänään! Ei huono.

Niitä näitä

Urheilua ja kulttuuria

Jos herää klo 4:40 ehtii tehdä kaikenmoista: työpäivän, katsoa kaksi erää lätkää, käydä pitsalla ystävän ja pehtoorin kanssa, mennä teatteriin ja sitten istahtaa koneen ääreen vieläkin kylläisenä ja poski- ja vatsalihakset nauramisesta rentoina.

Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä menee Housut pois -musikaali, johon onnistuttiin viime viikolla saamaan hajapaikat, viimeiset koko näytökseen. Neljälle saatiin liput, mutta ystäväpariskunnan maskuliini tuli kipeäksi, joten olimme kolmisin, mukava niinkin.

Ja musikaali? Ei ollut ryppyotsaista, angstista, syväluotaavaa draamaa, vaikka vakavista asioista olikin kyse ja vaikka välillä meinasi pyyhityttää silmäkulmia, vaan enimmäkseen oli helposti nautittavaa musiikkiviihdettä. Jo joskus aikaa sitten leffana nähtiin tämä selviytymistarina, eikä oululainen teatteriversio ollut ollenkaan kökkö. Päinvastoin, vallan symppis esitys.

Helmikuun kolmaskin viikko on selätetty. Huomenna pääsee ulos, Hubertus laskee ja tulee blini”vieraita”. Viikonloppu vaikuttaa mukavalle.

Niitä näitä Yliopistoelämää

TES ei toimi

Kokous alkoi kahdeksalta, kokous loppui kahdeksalta. Sellainen päivä, ja siinä välissä kaikenmoista.

Joskus näitä kellonympäryspäiviä vielä sattuu kohdalle, vaikka eiväthän ne oikein noudata sitä TESsiä, jonka yhden naisen neuvotteluissa ihan itseni kanssa sovin palatessani vuoden vuorotteluvapaalta takaisin töihin reilu puolitoista vuotta sitten.

Aika hyvän työehtosopimuksen silloin tein: nyt kun katson tuota listaa, niin viidestätoista kohdasta kolme olen onnistunut pitämään hyvin ja kolme joten kuten, ja loput työehtosopimukseni mukaiset lupaukset ihan yhtä tyhjän kanssa. Mihinhän tästä voisi reklamoida?

Mutta huomenna jo helpottaa: loppukevät on pelkkää laskiaista. Tai noh, …

Niitä näitä

Talviolympialaisten meksikolainen juttu

Pakkohan se on jotain olympialaisista tänne tänään kirjoitella. Mutta enpä lähde hehkuttelemaan suomalaisten mahtavalla kisamenestyksellä, vaikka toki kaikki nuo jutut kovasti ilahduttivatkin. Paljon mitään ole pystynyt kyllä tänään seuraamaan, – noh, lätkämatsin kolmannen erän sentään . . .

Moni varmaan tietää tämän, mutta minulle oli uusi juttu, johon en olisi varmaan tutustunut, jollei olisi tyttären kanssa ollut kisoista puhetta. Kyselin häneltä näkyykö/kuuluuko Meksikon/Monterreyn arjessa talviolympilaiset ja esikoinen kertoi, että ei muuta kuin, että oli nähnyt jossain lehden kannessa, että Meksikon olympiaedustuskampe on mukaelma mariachi-soittajien vermeistä (ks. kuva soittajista Mexixo Cityssä kesäkuussa). Tästähän sitten kiinnostuin ja löysin Hubertuksen.

Meksikon ainoa talviolympiaedustaja, prinssi Hubertus von Hohenlohe-Langenburg, on monin tavoin merkillinen mies. Vastikään 55 vuotta (mikä oivallinen ikä!) täyttänyt Hubertus on saksalaisen prinssi Alfonso von Hohenlohe-Langenburg ja prinsessa Ira von Furstenbergin (joka on Fiatin perustajan Giovanni Agnellin veljentytär) poika, joka syntyi Meksiko Cityssä. Hubertuksen perhe asui tuolloin siellä, sillä perheen isä, prinssi Alfonso, työskenteli (= johti) Volkswagenin tehtaalla. Perhe halusi, että sukuun saataisiin joku meksikolaisen sukuhaaran (isoäitinsä oli myös meksikolainen) ja liiketoimien jatkaja. Niinpä Hubertus syntyi Meksikossa ja meksikolaiseksi, ja on oikeutettu edustamaan sitä olympialaisissakin.

Pian Hubertuksen syntymän jälkeen perhe muutti Espanjan Aurinkorannikolle hotellibisneksen pyörittämiseen ja 10-vuotiaana Hubertus muutti isänsä mukana Itävaltaan, jossa jo Espanjassa alkanut laskettelu-ura jatkui.

YLEN urheilusivujen jutusta lainaus:

von Hohenlohe pärjäsi alppirinteiden kilpailuissa mainiosti ja päätti kokeilla siipiään isommissa kisoissa. Ajatus Meksikon edustamisesta syntyi harkinnan seurauksena.
– Harkitsin edustavani Liechtensteinia, sillä minulla on myös sen maan kansalaisuus. Lopulta vaikutti ideaalilta edustaa sellaista maata, jossa voin kontrolloida omia tekemisiäni.
von Hohenlohe perusti Meksikon hiihtoliiton 1981 ja edusti maata jo seuraavan vuoden MM-kilpailuissa. Seuraavaksi olivat vuorossa Sarajevon olympialaiset 1984, joissa prinssi saavutti pujottelussa uransa parhaan olympiasijoituksensa ollen 38.

Sen jälkeen von Hohenlohe-Langenburg on osallistunut Calgaryn 1988, Albertvillen 1992, Lillehammerin 1994 ja Vancouverin 2010 olympialaisiin ja nyt sitten siis Sotshin kisoissa, joissa hän kilpailee lauantaina. Pakko katsoa. 🙂

Ja kaiken muun lisäksi hän on levyttänyt ja laulanut – ja todellakin laulaa paremmin (ks. Video) kuin eräs toinen talviolympilaisissa kulkenut. von Hohenlohe-Langenbeg on käyttänyt poptähtiurallaan nimiä Andy Himalaya ja Royal Disaster (aika hupaisaa aateliselta alppilajien Meksikon olympiaedustajalta).

Hubertus on jossain vaiheessa (vieläkin?) seurustellut pitkään italialaisen alppilajilegendan Alberto Tomban sisaren kanssa. Hubertus asustelee kyllä nykyään pääosin Liechtensteinissa ja Espanjan Marbellassa. Hotellibisneksen, laulamisen ja laskettelun lisäksi tämä alppikonkari osaa valokuvata; on pitänyt näyttelyitä pitkin Eurooppaa ja tienannut kuvillaan rahaakin. Mm. suklaayhtiö Milkalle ja Redbullille ollut kuvaajana. Ihmekös tuo, sillä on ollut mm. Andy Warholin opissa. Ihme mies.

(YLEN urheilusivuilla pitkä juttu KLIKS ja video aiemmista kisoista ja oma laulu taustalla)

Historiaa Niitä näitä

Luennon kokoamisen parissa

Heinäkuun 1890 Oulun Ilmoituslehden yleisönosastolla oli artikkeli, jonka otsikko oli ”Ikäwä epäkohta.” Kirjoittaja oli närkästynyt siitä, että maantiellä ”tulee jo usein vastaan polkupyörällä kulkevia nuoria miehiä” ja mikä pahinta he eivät nouse satulasta alas kun vastaan tulee nuori hevonen ”aiheuttaen näin pillastumisen ja toisinaan jopa tieltä suistumisen”. Oulun ja Muhoksen välillä tällainen välinpitämättömyys ainakin oli tavattu.

Jotta vielä tuolloin polkupyöräily oli kovin uutta: puolenkymmentä vuotta myöhemmin (1896) Oulussa ja lähitienoolla oli polkupyöräilijöitä jo noin 200.

Entäs ensimmäinen auto Oulun kaduilla? Milloinkas arvelet näin kirjoitetun?

Nyt Oulummekin pian alkaa pyrkiä muun sivistysmaailman rinnalle siinäkin suhteessa, että kaupungin kaduille ilmestyy puhkuvia, hevosettomia vaunuja. Hra William Nyberg jätti eilen maistraattiin ilmoituksen, että hänellä on aije ruveta harjoittamaan vuokra-ajuriliikennettä kaupungissa automobiililla. Ensi aluksi aikoo hän käyttää autopelijään ainoastaan öiseen aikaan, hevosliikkeen loputtua. Hra N. on pitemmän aikaa oleskellut Ameriikassa ja loukkauduttua siellä töissä on hän tullut kotikaupunkiinsa suuren maailman ihmeitä käytäntöön ottamaan.

Nyyperin-Ville ajeli autopelijään Oulun öisillä kaduilla ensimmäisen kerran kesällä 1906., mutta vielä 1920 Liitossa kirjoitettiin, että

vaikka autoilla voidaankin jossain määrin parantaa liikenneoloja, niin niitä ei kuitenkaan pitkän talven aikana voida käyttää, jota paitsi ne vaativat parempia teitä mennen alituisesti epäkuntoon, kuten tunnettua on.

(Suunnilleen) Säännöllinen linja-autoliikenne Oulussa alkoi kesällä 1920. Kurkelanrannasta keskustaan ja pitkä linja Oulusta Kuusamoon (jonne matkattiin pari päivää). Ensimmäiset auto-omnibusmobiilit olivat usein kuorma-autojen lavoille rakennettuja (ks. täältä) mutta kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja.

Kuva Nevakiven liikenteen historiasta.
Tuolla kuvassa olevalla autolla Reino Nynäs (myöh. Nevakivi)
liikennöi jo 1920-luvulla Oulun ja Pudasjärven välillä.

Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, mistä kertoo Suomen Kuvalehden artikkeli vuodelta 1925. Siinä todetaan, että linja-auto on

vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

– – vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

”Linjuriauto on maantie ässä…” Linjuripolkka ja hieno 50-luvun onnikka elokuvassa ”Rovaniemen markkinoilla” (täällä video)

Jotta tämmöisiä juttuja huomisella Arjen historia -luennolla. Tämmöisiäkin. 🙂

Valokuvaus Yliopistoelämää

Taas kerran sijaistoimintoja

Tiedättekös, tällaisina päivinä kun töissä moneen kertaa mielessään tuskailee opiskelijoiden saamattomuuden, selkeän laiskuuden, [turhan] työmäärästä natisemisen, hutiloinnin, kuuntelemattomuuden, kiinnostumattomuuden, intohimottumuuden, viimehetkeilemyyden, määräajoista piittaamattomuuksien kanssa ja samanaikaisesti miettii, onko itse tullut tiukemmaksi, rutisevammaksi, niuhottavammaksi, vaikkei ääneen marmatakkaan, kannattaisi olla vähän reippaampi omien hommiensa kanssa.

Olen nyt kaksi tuntia ollut aikeissa (ja melkein olisi pakko) valmistella ylihuomista pientä opetussessiota, ja mitä olen tehnyt: muokkaillut kuvia. Kellokuvia, kukkakuvia, lentäviä mattoja, kaikenmoista kivaa. Toissa syksyn Lontoon reissun kuvia Tower Bridgen läheltä…

Ensin muokattu, ja alla se kuva josta lähdin ”tehoste”kuvia tekemään. (Klikkaamalla suurenevat, ja pääset suoraan kuvasta toiseen.)

Näitä värkättyäni alankin muistaa, että olihan niitä sentään ahkeria, aikaansaapia, ajatteliviakin opiskelijoita vaikka kuinka paljon liikkeellä ja seminaarissa. Innokkaita ja valmiita tekemään kovastikin töitä, jotta hyviä tutkielmia ja muita harkkoja aikaansaataisiin.

Pitäisiköhän minunkin siis ryhdistäytyä, ja se pikku esitelmä nyt sitten koota. 🙂

Ruoka ja viini Valokuvaus

Brunssi teki päivästä juhlan

Sunnuntai on ruokapäivä. Usein enemmän kuin muut päivät. Sunnuntai on ulkoilupäivä. Usein enemmän kuin muut päivät. Niin tänäänkin. Tähän mennessä ei ole paljon muuta ehtinyt kuin ruoan ja ulkoilun parissa päivää viettää. No hyvä on aamupäivä kotitöitä ja vähän lukemista.

Kannatti ulkoilla kunnolla reippaasta lumipyrystä, -sateesta, -tuiskusta, -nuoskasta huolimatta, sillä iltapäivällä oli aika brunssille. Chez Jouni Törmänen on ollut pari viikkoa Oulussa jokavuotisella Puistola-vierailullaan, ja tällä kertaa emme menneetkään illalliselle, vaan vasta brunssille tänään. On brunsseja ja on brunsseja. Tämä oli sieltä paremmasta päästä, sieltä huipulta.

Olimme ystävien kanssa, mikä edesauttoi viihtymistä, iloa. Olin taas päättänyt jättää järkkärin kotiin, ja taas tupisin moista päätöstäni, mutta toisaalta voin todeta, että vaikka kuvat ovat vain kännyllä otettuja, makunautintoja heikkolaatuinen kuvaaminen ei vähentänyt.

Sitä paitsi siellä oli erinomaisen hyvä tunnelma. Tuli mieleen seitsemän (!!!) vuoden takainen Milanon reissun yksi Breran alueen pieni ristorante, jossa kävimme lounaalla. Se ei ollut ollenkaan niin hieno miljöö kuin tänään Puistolassa, mutta hyvä tunnelma, ja siihen tänään Puistolan brunssilla päästiin. Eikä vähäisin syy ollut triolla joka soitti hyväntuulista lounasmusiikkia. Pieni juhlahetki helmikuun sunnuntaissa on eletty.

Punajuuririsotto oli erityisesti mieleeni, ja kyllä, kyllä siellä on piparimuruja! Ja oli hyvää! Perfetto!

Chez Jouni oli käynyt Viskaalissa tekemässä lammasmakkaraa… yrttejä, valkosipulia, makua…
Ja metsäkauriin sisäfile oli mustatryffeli-perunamuusin kanssa jotensakin täydellistä.
Brunssi? Niinpä niin. Eikö teillä tällaista brunssia nautita?
Kuten sanottu meidän brunssi on yleensä enempikin
”puurua ja tuoremehua, sitte pulla kahavin kans – jos on. Pullaa siis.” 🙂

Milanon reissusta tuli kaksi asiaa mieleen: siellä minulla oli mukana joululahjaksi saamani Canon 350 D EOS, uusi, ensimmäinen digijärkkärini – olin niin kuvaajaa, niin kuvaajaa. (ehkä kannattaa käydä katsomassa muutama otokseni ( http://www.satokangas.fi/Matka/Milano/Milano_2.htm ) Sikäli lohdullista, että olen edes vähän jotain noiden kuvien ottamisen jälkeen oppinut, olenhan? 🙂

Ja sitten toiseksi: ihan hirmuinen Italia-ikävä ollut viikon.

(Näetkö kuvassa tuon valon, tunnetko lämmön? Ristoranten tuoksu… ?
Klikkaamalla suurenee)

Bloggailu Niitä näitä

Pintaraapaisu

Tämä blogihan syntyi tarpeesta lopettaa loputtomat päiväkirjasepustukset, tajunnanvirrat, avautumiset tasan tarkkaan vain ja ainoastaan itselleni, päivistäni vuolaat vuodatukset, joilla ei ollut mitään merkitystä kenellekään, ainoana tehtävänään toimia itseterapoinnin välineenä, mitä sitäkään ei tule väheksyä.

Tämän blogini tekstit ovat about tuhat kertaa kepeämpiä, pinnallisempia, arkisempia kuin koskaan yksikään niistä teksteistä, joita vuosikymmenien aikana olen päiväkirjoihini rustannut. Tänne blogiin valikoituu ihan toisenlaisia juttuja kuin omien päiväkirjojeni sivuille. Jos nyt olisi vielä se ”vanha päiväkirja-aika”, kirjoittaisin jostain ihan muusta kuin mitä nyt tänne internetin avaraan maailmaan päivän kulusta tulen kirjaamaan.

Blogistahan on tullut minulle elämäntapa, osa minua, maailmani jäsentämistä minulle itselleni. Ja eilen illalla klo 21.37, kun internet-hotellini, jossa tämä Tuulestatemmattu bunkkaa, ”romahti”, tuntui, että ”mieki romahan”. No ei sentään, mutta kun olin tehnyt Valentinen-päivästä postauksen, sen Facebookiinkin linkitin ja sen myötä hyvää Valentinen päivää kaikille toivottelin, eikä kukaan päässytkään juttua ja toivotuksia lukemaan ja kun ei aamullakaan www-sivustoni, eikä blogi auennut, oli vähän sellainen olo, että osa minusta on ”kiinni”. Vaikea selittää, mitä tarkoitan, mutta hassu tunne se oli. Ja oikeasti aika hämmentävä. Noloa moinen tunne? Ehkä vähän. 😉

Tästä merkillisestä tilanteesta huolimatta sain itseni liikkeelle: ensin äidin asioilla, sitten Caritakseen, jossa sähköpostisäätöjä yms. ja sieltä sauvakävelylle keskustan äärilaidoille. Löysin Oulusta ihan uusia näkökulmia. Ei, kameraa ei ollut mukana. Tarpeeksi kummallista oli olla sauvakävelyllä (liki keski)kaupungilla, mutta kun juuri sauvakävely on nyt sellaista olkapään toipumista edesauttavaa toimintaa, että oli vaan käveltävä – sauvojen kanssa.

Kunhan kotiuduin, aloin tehdä safkaa: poron palapaisti uunijuureksilla ja laskiaispullat (jotka kyllä tein jo eilen illalla) kelpasivat nuorelle parille.

Ja äsken lapsi Meksikosta soitti. Pitkän tovin flunssaisen tyttären kanssa jutustelimme, Meksikon meininkiä yhdessä ihmettelimme. Olipa jotenkin tavattoman mukava puhelu. Vaikka ei se ikävää yhtään vähennä.

Olympialaisia, lukemisia (erinomaisen mielenkiintoinen väitöskirjan käsikirjoitus, kerron lisää kunhan on julkinen), takkatulta, kohta ehkä jopa Putousta, …

Tämmöistä höpötystä tämä julkinen ”tilittäminen” sitten vain on.

Historiaa Niitä näitä

Valentinuksen päivänä

Rooma 7.7.2010
ystävien kanssa auringon laskiessa ennen illallista.

Useat Valentinukseen liittyvät romanttiset kertomukset ovat ilmeisesti syntyneet keskiajalla. Valentinuksen legenda oli keskiajalla samanlaista kevyttä viihdettä kuin nykyinen ystävänpäivän juhlinta.

Olen jotensakin yhtä nuiva ystävänpäivän suhteen kuin yllä lainaamani Heikki Oja, joka on kirjoittanut kirjan ”Suomen kansan pyhimyskalenteri”. Sitä minä usein luen. Tänäänkin. Hain sieltä vahvistusta nykyään liki kerettiläiselle käsitykselleni, että ystävän päivä on joka päivä. Jos on ollakseen. Tämä rajoittuneisuuteni (ks. aiemminkin) on samaa perua kuin Halloweenin-vieton vierastamiseni.

Valentinus oli roomalainen pyhimys, joka kärsi marttyyrikuoleman (todennäköisesti) vuonna 269. Miksikö? Hän kun meni kastamaan ja vihkimään salaa kristityttyjä. On väitetty, että Rooman armeijan sotilailta olisi avioituminen kielletty juuri sen takia, että perheen perustaminen olisi luonut paineita palkkojen korottamiselle. Rakkaus oli kuitenkin näitä kieltoja voimakkaampi ja jotkut rohkeneviat uhmata kieltoa, ja juuri heitä tämän piispa Valentinuksen kerrotaan vihkineen. Eipä ihme että Valentinuksesta on tullut rakastavaisten suojeluspyhimys.

Valentinus ei ole ollut pyhimyskalenterissa kovin korkealla sijalla, mutta keskiajalla Ranskassa ja Englannissa hänestä tuli kuitenkin erinomaisen suosittu. Siellä Valentinuksen päivän vietolla on pitkä historia kansantapoineen ja uskomuksineen. Keskiajan lopulla tiedetään vietetyn juhlia ja lemmenarpajaisia ruhtinashoveissa ja myöhemmin myös rahvaan parissa. Englannissa kuningas Henrik VIII julisti helmikuun 14. päivän kuninkaan kirjeellä viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Englannista Valentinuksen päivän vietto levisi Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä suklaasydämineen ja -kortteineen Eurooppaan, ja virallisesti (1987) Suomeenkin.

Edelleen pidän päivää vähän vieraana suomalaiseen juhlakalenteriin ja elämänmenoon, mutta kuinka töissä olikaan mukava kun kahden pitkän tutkimukseen liittyvän strategiakokouksen/palaverin aluksi (mies)kollegat aloittivat toivottamalla hyvää ystävänpäivää, ja me kaikki mutisimme vastaukseksi jotain, sanoimme jotain, hymyilimme ja olimme ystäviä, – ainakaan kellään ei ollut keskinäistä ystävyyden yritystä vastaan mitään. Sellainen ei kaikissa työyhteisöissä niin vain onnistukaan, ja yhtäkkiä olenkin sitä mieltä, että ystävänpäivä onkin ihan hyvä juttu.

Niinpä kaikista niistä tekstareista, sähköposteista, korteista ja kohdatessa sanotuista ”hyvää ystävänpäivää” tervehdyksistä olen iloinen. Tämän jälkeen ei liene kumma, että toivottelen kaikille hyvää ystävänpäivää!

Minun paras ystäväni on parhaan poikani kanssa kaupungilla syömässä ja Teatteri Riossa katsomassa Irwin-musikaalia. Isä-poika -iltaa viettävät, ja minulla oma yksinäinen, sellaisena harvinainen, ihana ilta. Kuuntelen Elton Johnia – isolla! Minulla on meille liput marraskuun konserttin!

Valokuvaus

Vaihtelevaa

Toisille viikko on ollut vähemmän kuluttava kuin toisille. Viikossa toiset rupsahtavat ihan, käpertyvät surkeaksi, kallistuvat vain varovasti valoa kohti.

Parasta ennen päivä on jo vähän ohi.

Kun taas toiset vielä jaksavat kurotella joka suuntaan, kaikin puolin pulleina ja hyvinvoivan oloisina. Valmiina vielä seuraavankin viikonlopun viettoon.

Oma fiilis vähän samoissa merkeissä. Viikko on ollut merkillinen sekoitus toisaalta touhua ja työtä ihan kerrakseen, toisaalta jo selkeästi suvantopaikkojakin päivissä ja illoissa. Sääkin merkillinen sekoitus talven syvyyttä ja huhtikuista lämpöä ja loskaa.

Noita tulppaaneja äsken kuvatessa ajattelin taas, jotta haluaisin oikeasti sellaisen pienen ”kotistudion” = pöytä jossa pari spottilamppua tai oikeita studiolamppuja. Ei ne nyt niin hirveitä maksa. Jahka Elmeri heräilee talviuniltaan (on nukkunut jo reilut kolme kuukautta), taidan tuppautua sen kanssa samaan huoneeseen (= tyttären kotikotihuone/vierashuone) ja ryhtyä vähän mööbleeraamaan.

Kuvaamiseen liittyen heräsi toinenkin vanha haave, aie. Eilen illalla, aika luvattoman myöhään yöhön meni kun luin Juhani Seppovaaran (kuva)kirjan ”Elävä hiljaisuus Hietaniemen hautausmaalla”. Takakannan teksti kertoo, mistä on kyse:

Hietaniemen hautausmaat kuvastavat Helsingin ja Suomen historiaa ja tuovat eilispäivän lähelle. – – Tämä tunnelmallinen, runsaasti kuvitettu teos johdattaa Hietaniemen kiehtoviin vaiheisiin. Se kertoo muistomerkeistä, taiteesta, ihmiskohtaloista ja luonnosta – –

Haluaisin tehdä edes ”nettinäyttelyn” hautausmaakuvistani. Ei ainoastaan Oulun Stooleporissa ottamistani kuvista vaan myös maailmalla kuvaamistani hautalehdoista. Ihan nyt ei ole siihen aikaa, mutta hiljalleen kehittelen…

Klikkaamalla suurenee: tulen väri näkyy.

Niitä näitä

Herra David Moolman ja Sir Elton

Minäpä sain herra David Moolmanilta sähköpostia, jonka aiheena oli ”Viimeinen viesti”. Aika pahaentiseltä kuulosti. Mutta sehän olikin ihan huikea juttu: Herra David Moolman ilmoitti, että minä olen voittanut liki puoli miljoonaa euroa! Ja ihan vaan ”Selkeyden ja menettelyihin” vuoksi hän haluaisi minun pankkitilini numeron ja myös tunnukset sinne, jotta voisi minulle millin puolikkaan siirrellä.

Voitto
E-mail ID on voittanut sinulle (450,000.00 euroa) Espanjan”Coca-Cola”s дhkцpostitse arpajaisten palkinnon Onnennumeroiden 0/11/13/16/45 Ref: ES/9820X2/29.Serial mддrд ES39-23E. Lipun numero A4980 Selkeyden ja menettelyihin Yhteystiedot:
National Post CODE AGENCY.S.L
Herra David Moolman.

Niin pikkusieluinen kuitenkin olen, etten Herra Moolmanille ollenkaan ajatellut tilitietoja jaella. Jotta se siitä ”Coca-Cola” -arpajaisvoitosta!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt olisi tehtävä vaikea päätös: ylihuomenna alkaa lipunmyynti Elton Johnin Helsingin marraskuun konserttiin ”Follow Yellow Brick Road!” Minähän, me, ei paljon konserteissa käydä, mutta kun Elton John oli edellisen kerran (2009) Suomessa, olin silloinkin lähdössä, mutta joku työeste (jonku tutun väitös/karonkka?) esti Helsinkiin pääsyn.

Nytkin tuo konsertti on maanantaina marraskuussa, joten voipi olla vähän huono sauma. Mutta jos nyt varaa liput ja järkkää asiat/opetuksen etc., niin onnistuuhan se. Toisaalta on juuri se viikonloppu, jolloin on perinteisesti oltu Lapissa (isänpäivä/Lapin keittiömestarit)… Mutta perinteitähän voi rikkoa. Tai jonakin vuonna lähteäkin etelään eikä pohjoiseen. Pohdittava on.

Yellow Brick Road -vinyylin julkaisemisesta on 40 vuotta. Tupla-älppärini on liki puhki soitettu.

Tulvahtipa muistoja vinyylilevyhyllyjä laratessa: toista sataa älppäriä ja niihin kaikkiin muistoja, muistoja.

Tänään niska-hartia-rentousjumpan musiikkina tämä ja monta muuta …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pehtoori lähetti minulle päivällä tekstarin: ”Kauppalapussa lukee: kurkkua, tomaattia, aurinkoa, purjo, 2 fenkolia … Mielelläni toisin auringon, mutta ei täällä ole.”

Minä, joka en helmikuussa halua nähdä vihlovaa aurinkoa, kirjoitan kauppalappuun aurinkoa?

Freudian slip? 😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Stolbovan rauha vuonna 1617

Hirvittävä meuhkaaminen ollut tiedotusvälineissä ja somessa ja vaikka vähän missä tuosta ”alkaa tekemään”. Hyvä on, olenhan minäkin vuosikymmenen, toisenkin koettanut gradulaisille ja kandilaisille opettaa, että se on ”alkaa tehdä”, – eikä ole oppi mennyt perille. Useimmat ovat osanneet ihan itsekin kirjottaa oikein, ja ne, jotka eivät, eivät ole sanomisellakaan mitään oppineet. Näin se on tässä asiassa, kuten monessa muussakin. Ja hyvä on, onhan minullakin ongelmia oikeakielisyyden kanssa. Kuten olette huomanneet, yhdyssanat ovat välillä vähän hakusessa. Ne ovat ehkä se minun suurin oikeakielisyysongelmani? Vai onko paljon muitakin ongelmia?

Nämä ovat sellaisia, joita kirjoittelen vähän miten sattuu: alla oleva, edellä mainittu, läsnä oleva, huomioon ottaen, lukuun ottamatta, sanoin kuvaamaton, merkille pantava, niin sanottu, yllä oleva, viimeksi mainittu.

Näidenkin pitäisi olla ihan helppoja, – ovatko? No eivät aina ainakaan minulle: aivan kuin, ikään kuin, niin kuin, muuten kuin, niin kauan kuin, samoin kuin, toisin kuin.

Nämä erikseen: omituisen näköinen, merkillisen oloinen, kananmunan kokoinen, kyseenalaisen tuntuinen.

Mutta nämä yhteen: hyvännäköinen, ehdonalainen, tarkoituksenmukainen, kansantajuinen, suomenkielinen, tämänpäiväinen, kahdenkeskinen, kirkkaanpunainen, samansuuruinen.

Eivät ole helppoja minulle!

Esimerkit Kirjoittajan ABC-sivustolta, jota jatkuvasti itse käytän ja jatkuvasti opiskelijoille suosittelen. Siellä on PALJON hyviä oikeakielisyyteen, kirjoittamiseen, kielioppiasioihin liittyviä juttuja.

Blogiteksteissäni on toki lyöntivirheitä ja sanoja [useimmiten kai verbejä?] puuttuu, mutta se nyt johtuu siitä, että kirjoittelen nämä postaukset aina vähän vauhdilla, joskus pikku läppärillä takkatulen tai telkkarin ääressä, autossa tai lentokoneessa, tai sitten sen verran jo iltaunisena, etten enää näekään kunnolla. Kiilalauseita on turhan paljon, mikä johtunee siitä, että mielessäni vähän kuin juttelen näitä ”Tuulestatemmattuja juttujani”.

Niin, että mitenkö tähän aiheeseen nyt taas pääsinkään? No tuosta oikeakielisyydestä. Tarkastin juuri nipun tenttejä, joihin vastanneet opiskelijat ovat suurimmaksi osaksi jo opintojensa loppuvaiheessa olevia. Ja toinen huolestuttavaksi tekevä seikka on se, että olennainen osa näistä opiskelijoista on historian opiskelijoita, jotka sentään ovat lähtökohtaisesti [onko yhdyssana?] tavallista parempia kirjoittajia. Nyt näidenkin äidinkielen taitaminen on vuosi vuodelta heikentynyt, ja erityisesti juuri tämä arvostelevana ollut nippu sai minut taas lähes kihisemään. Moni hyväkin vastaus hukkuu typeriin oikeakielisyysongelmiin, pilkkujen puuttumiseen, isojen ja pienien kirjainten välinpitämättömään käyttöön, possessiivisuffiksit ovat ihan teillä tietymättömillä ja kongruensseja ei olla nähtykään – ja osa kertoilee juttua ihan puhekielisesti, kuin pahintakin blogi- tai chattitekstiä suoltaisivat! Argh!

Mitäkö tuo otsikon Stolbovan rauhan solmimisvuosi 1617 tähän liittyy? No ei yhtään mitenkään. Tuo 1617 on vain se numero, jota tänään olen odottanut näkyväksi. Olimme äidin kanssa OYS:ssa koko päivän; silmäpolilla oli vuorojärjestelmä uusittu viime viikolla, ja kun meidän piti käydä viidessä eri ”kohteessa” (= sairaanhoitajan luona, kahdessa eri kohteessa tutkimuksessa ja kaksi kertaa lääkärin luona) olimme enemmän tai vähemmän sekaisin olleen numerosysteemin armoilla. Me ja muutama sata muuta ihmistä, joten koko päivä siellä humahti.

1617! Silloin Kustaa II Aadolf solmi Venäjän kanssa Stolbovassa rauhan ja kun tuo samainen luku ilmestyi numeronäyttöön polin näyttöruudulle, me pääsimme seuraavalle rastille.

Kustaa Aadolfista voisikin kertoa jutun … no enpä nyt sen enempää kuin, että hänhän oli juuri se Ruotsin kuningas, joka vei suomalaisetkin Keski-Eurooppaan mm. Alsacen kukkuloille sotimaan ja huutamaan ”Hakkaa päälle!” Ainakin legendan mukaan huutamaan. Suomalaiset ratsumiehet, hakkapeliitat siis … – ja tämäkinhän on ajankohtainen aihe: naisten MM-lätkäjoukkueen maalivahdin kypäräjutun vuoksi. Ei siis ole ihan sama, mitä väitetään, ja miten ja mihin kirjoitetaan.

Ugh!

Niitä näitä Valokuvaus

Hiljaa hyräillen

Kolme kertaa peräjälkeen katson Ellie Goulding videoklipin (alussa pitkä mainos jonka voi skipata helposti) . . . Katson ja kuuntelen kauniin biisin niin monta kertaa, että se jää soimaan kauniisti mieleen. Ja yhtäkkiä ei olekaan maanantai-ilta, eikä mitään tähdellistä tekemistä. ♪ Haaveilen kaikenmoisesta, unohdan kaikenmoista. On merkillisen kevyt olo, ja melkein saan lähdetyksi iltalenkille. Mutta hyvänen aika, joku raja sentään vapaaillan tekemisillä… 😉 Makaan pilates-rullan päällä ja venytän selkää, harteita, ja hyräilen … How long will I …

♫ ♪ ♪ ♫ ♫ ♪

Surffailen ja löydän tämänvuotiset Foto Finlandia -ehdokkaat: Tiina Itkosen ja Markus Henttosen kokoelmien välillä on vaikea päättää kumpaa äänestäisin. Muutamia kokoelmia en halua katsoa kokonaan. En halua, enkä katso. Olkootkin kuvina hienoja, yhteiskunallisesti tärkeitä, globaalisti vaikuttavia, mutta ei. Ei minulle, minä haluan kuvista kauneutta. Myös Aapo Huhdan A Bird in Cage -kuvat viehättivät, niissä oli jotain surumielisen hauskaakin. Ja Elise-Anette Kokkosen Lotat ovat henkilökuvauksessa erinomaisia. Melkein kuulen noiden naisten puhuvan, melkein näen heidän nuoruutensa kasvot kuvista. Foto-Finlandian kuviin TÄSTÄ. Ai, niin, ja katso sieltä ehdottomasti ne kuvareseptikuvat! Loistava idea.

Ja laitanpa tähän toisenkin kuvalinkin. Ei ajoitus voisi kuvissa enää paremmin onnistua! Ihan hurjan hyviä kuvia… ja hauskoja: http://www.reshareworthy.com/50-most-perfectly-timed-photos/ Tuollaisista kuvista saa hymyn huulille, sellainen tekee nyt hyvää. Ainahan hymy tekee …

Nettimaailmasta siirryn nyt kirjan pariin. Taidan aloittaa jonkun uuden, eikä se ole työkirja.

Tänään tällainen ilta.

Mukava.

♫ ♫ ♪ ♪

♪ ♫

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vallan ruokaisa ja viinillinen viikonloppu

On aika raportoida viikonlopun viini-ruokailloista.

Perjantaina viinikerhomme (Botrytis Ouluensis, jonka www-sivut olen joskus koonnut, vuosikausia niitä päivittänyt, mutta jossain välissä uuvahdin) oli perjantaina meillä ja olin valinnut teemaksi ”Kaiken maailman viinit”. Tarkoituksena oli tyhjentää meidän viinikaappia, kerhon viinikellarihyllyä ja maistattaa viinejä, joita ajattelin monien meistä välttelevän, tai ainakin sellaisia, joita moni meistä viiniharrastajista ei tule Alkoon mennessään hankkineeksi. Siis oli viinejä Israelista, Bulgariasta, Libanonista, Gruusiasta (Georgia), … ja olipa mukana viini Keminmaasta Väyrysen ”viinitilalta” ja sisaren Kroatista tuoma tuliainen. Ei ainakaan ollut mikään ”tavis”maistelu tiedossa.

Yleensä maistamme 6 + 1 tai 2 viiniä, mutta perjantaina olin varautunut siihen, että kaikkia viinejä ei ehkä juoda, että ne oikeasti vain maistellaan ja pari senttilitraa riittää kaikille. Ja niinhän siinä kävikin. Monista, monista pullollisista kertyi parin pullon verran poisheitettävää… Mikä on kyllä viinikerhomme historiassa aika ainutlaatuista.

Viineistä tein kuin teinkin ”prujun” = siinä on kuvat viineistä, alkon luennehdinnat yms. tarpeellista tietoa. Sen löydät täältä http://www.satokangas.fi/BO/Kaiken maailman viinit 3.pdf

Hillakuohuva Ranualta, 18 € 8- (sai mainesanat ”parasta suomalaista mitä on maistettu”)

Collage Cabernet Sauvignon Petite Sirah 2012, Israel, á 13,25 €, 7½
Pohjanrannan viinitila, Mustaherukkaviini, 16 € 4+
Château Ksara Reserve du Couvent 2010, Libanon, á 11,48 € 7+

Tbilvino Mukuzani 2011, Georgia, á 13,97 € 7½
Pinot Crni Bolfan Primus 2009, Kroatia, á 20,40 € 7
Vrhunsko Suho Crno 2007, Merlot, Kroatia (lahjaksi saatu) 8-

Lupicaia 2000, IGT Toscana, Italia (ostettu kerhon kellarisäilytykseen noin 5 v. sitten,- silloin hinta lähellä 50 €, mutta nyt nettikaupoissa hinta vaihtelee 60–90 € välillä 8½
Carpe Diem Merlot 2012, Bulgaria, á 11,48 € 8+

Ca’ De’ Medici Lambrusco Scuro, Italia, á 10,45 € (ei pisteitä, melkein kaikki jättivät kaiken juomatta, tarjottu väärässä yhteydessä ja hyvin erikoinen)
Moscato Rosa, Alto Adige, Italia, 15 € (ei pisteitä, tätä riitti pikku pullosta kaikille sormustimellinen, todettiin raikkaaksi, hyväksi, ennen maistamattomaksi)

Tämä ns. bonus oli ostettu Mantovan Supermercadosta Umbrian kuukauden kotimatkalla. Saman päivän iltana, yönä, koimme maanjäristyksen: onneksi Moscatokin säilyi ehjänä. 😉

Viinikerhon pian 23-vuotisen historian pohjanoteerauksen siis sai Pohjanrannan [= Paavo Väyrysen viinitila Keminmaassa] mustaherukkaviini, joka tuoksui jo tentulle, ja jonka maku oli todella vastenmielinen. Arvelimme että tämä suomalaisista marjoista tehty viini oli varmasti pilaantunut? Eihän oikeasti voinut olla tällaista? Tähän hintaan. Kukaan meistä ei juonut sitä kulausta enempää.

Illan voittaja, mutta vain täpärästi, oli italialainen Toscanan huippuviini, IGT-viini, Lupicaia vuodelta 2000. Sen saamien pisteiden keskiarvo tosin jäi kiitettävästä, koska yksi meistä – muista poiketen – ei todellakaan pitänyt viinin mausta ja siten kiitettävä arvosana jäi saavuttamatta. Mutta kaikkinensa hinta-laatu-suhde ei ollut ihan kohdillaan, sillä bulgarialainen Carpe Diem (11 ½ euroa) jäi vain vähän jälkeen.

Mielenkiintoisia olivat molemmat kroatialaiset viinit. Itse pidin hyvin paljon systerin Kroatiasta pari vuotta sitten tuomasta Merlot-viinistä, joka sai muiltakin hyvät pisteet siten, että Alkossa myytävä uutuusviini Primus (joka oli todella kallis laatuunsa nähden) jäi selvästi jälkeen.

Perjantai-illan ruokaohjeita jo postittelinkin – vain pähkinäpiiraan ohje jäi kirjoittamatta joten tässä sitten se.

Aleksi Herlevin pähkinäpiirias

50 g voita
1 dl tomusokeria
1 kananmuna
2 dl mantelijauhetta
2 rkl vehnäjauhoja
2 dl pekaanipähkinöitä rohittuina

Valkosuklaakinuski

1½ dl sokeria
1 ½ dl kuohukermaa
50 g voita
75 g valkosuklaata

Laita uuni lämpiämään 180-asteiseksi.
Vatkaa voi ja tomusokeria kuohkeaksi.
Lisää kananmuna vatkaten.
Lisää manteli- ja vehnäjauho.

Levitä taikina tasaisesti voideltuun ja leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaa.
Ripottele pinnalle pekaanipähkinät.
Paista noin 15 minuuttia.

Tee kinuski: Paahda sokeria keskilämmöllä, kunnes se on kullankeltaista:

Lisää kerma [varo kuohuu] ja keitä muutama minuutti kunnes sokeri on sulanut.
Lisää voi ja suklaa joukkoon. Tee kinuskista piirakan päälle raitoja ja tarjoa sitä piirakan ohessa.
Kinuskia tulee annoksesta niin paljon, että marjat tai hedelmät [ananas] sopivat oheen erinomaisesti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Entäs eilen? Meitä oli 11 naista (yhdistävänä tekijänä historia ja H.) kokoontunut juhlistamaan äärimmäisen epävirallisesti yhden ystävämme puolisataisvuosia. Ideana oli että kokataan yhdessä, syödään yhdessä ja vietetään ilta yhdessä.

Menu? Blinejä, vorschmackia kera uunijuuresten ja hedelmäsalaattia kermaliköörimoussen kanssa. Kyllä, kyllä me tulimme kylläisiksi eikä mikään ollut pahaa. Ja kuten arvelin puhetta riitti! 🙂 Vaikka ”viralliset” puheet oli kielletty tai ainakin rajattu minuuttiin/puhuja, emme ihan siinä pysyneet. Meitä oli yhteensä 11 ja siis 10 puhujaa ja aikaa kului 40 minuuttia, joten kuitenkin aika hyvin, kun kuitenkin annettiin juhlakalullekin mahdollisuus vastata ja ”osallistua puheeseen”. Ja kun tietäisitte kuinka puheliaita joukossamme on!!

Omasta jutustani lainaten: ”Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi paistettuja blinejä.” Eikös vain näytäkin auringolta tuo?

Jos blini-ohje(et) kiinnostavat niin löytyvät Vuorotellen-kirjastani, joka on netissä http://www.satokangas.fi/Keittio/Vuorotellen/Vuorotellen%20aukeamittain.pdf . Blini-artikkeli on helmikuun kohdalla, samppanjan historia [äärimmäisen lyhyt oppimäärä] sitä ennen tammikuun kohdalla. Blinien sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi paistettuja blinejä.

Ja tänään? Plussakeli on oivallinen ulkoiluun, pitkään mietin antiikki-messuille lähtemistä, mutta sittenkin kaikenmoista tekemistä ja lukemista, joten kotipäivä. Kiireetön sellainen, lussakka, päiväunosetkin otin. Ihan ”säällinen” sunnuntai.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Helmipyry

Tätähän minä pyysin. Että ei olisi kristallinen helmikuu. No ei nyt sitten ole. On nollakeli. Ei vilahdustakaan kiristävästä auringosta. Ei taivasta, eikä paljon mitään muutakaan näkynyt aamupäivän hurjassa räntäsateessa.

Aika kauan olin tepastelemassa, kuvailemassa. Muutamat normiasiat hoitelin, hallissa piipahdin. Siellä dekaanin tapasin ja tuokiossa paransimme (yliopisto)maailmaa roimin askelin. Duunissakin piipahdin hakemassa muutamat paperit, ja riemastuin kuvaamaan tiedekuntamme autiota, kuin ydinsodan jälkeistä, ulkomuotoa. Tiheä pyry teki tutusta maisemasta erinäköisen. Kuvaamiseen innostavan.

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA, ja näiden kohdallta kyllä kannattaakin niin tehdä. Varsinkin tuo ballerinakuva on minusta jotenkin … hmm.. dynaaminen.

Olen jotensakin varma, että jollei olisi ollut kameraa, olisin tämän päivän lenkin suorittanut pikaisesti puolessa tunnissa, mutta nyt kun olin kameran kanssa liikkeellä, ulkoilu – lopultakin aika lussakassa kelissä – maistui paljon kauemmin.

Nyt lähden työkaverin viiskymppisille, joita ei saa sanoa synttäreiksi, eikä viisikymppisiksi: työporukan ja tohtorikoulutettavien kanssa on tarkoitus kokkailla ja syödä. Vaihteeksi. 😉 Meitä lienee tulossa tusinan verran naisia, joten puhetta riittänee.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viikonlopun ruoka – porolasagne

No nyt on viinikerhon ilta ohi. Enimmiltään Festa jo siivottukin.

Olihan erilainen ilta tälle porukalle, – joku taisi sanoa, että opettavainen. No ainakin tulimme kalibroineeksi tason: oli muutama niiiiiin huono viini, että osaamme tämän jälkeen taas arvostaa niitä kaikkia hienoja grandcruita, iigeetee-vinoja, gran reservoja, methos tradiotionelleja, joita kohdille sattuu. Mutta toki tänäänkin joukkoon sattui muutama iloinen yllätys ja yksi odotettu huippu! Kerron huomenna tai viimeistään sunnuntaina viineistä ja tuloksista, mutta nyt vähän reseptiikkaa….

Tein eilen illalla ison annoksen rustiikkia, hyvää, ihan oma kehitelmää…. Siis pöydässä italo-lappone-henkeen lasagnea porosta. Tätä meillä on syöty kauan ja paljon. Ja varsinkin nuorten mökkiruoka numero yksi on ollut tämä: jopa niin että lasten kaveritkin muistelevat tätä syöneensä meidän möksällä… Kuten ”tavislasagnessanikin” tässäkin juustokastike-osuuden hoitelen kevyesti ruokakermalla ja raejuustolla. Ja olennaista on käristysliha; älä sorru mihinkään jänteiseen pirkkakäristykseen, vaan hanki oikeaa paistikäristystä.

Porolasagne

1 pkt (500 g) lasagnelevyjä

2 prk (kolmen juuston – tai) ruokakermaa
2 prk raejuustoa
1 pss mozzarella/emmental-raastetta
suolaa ja persiljaa
800 g poronkäristyslihaa, voita
1 prk yrtti- tai kirsikkatomaatti-Muttia
1 prk Barillan Pecorino tai Ricotta -pastakastiketta
1 prk tomaattipyrettä, sokeria
basilikaa, suolaa, pippuria

Tehdään tavallinen lasagne soveltaen: juustokermaan sekoitetaan raejuusto ja juustoraaste sekä suolaa ja persiljaa.

Käristeliha ruskistetaan voissa jotensakin kypsäksi. Maustetaan sitten runsaalla pippurirouheella ja suolalla. Sen jälkeen joukkoon tomaattimurske ja pure, myös ripaus sokeria, – tomaattiruoka vaatii aina vähän sokeria. Annetaan hautua miedolla lämmöllä tovi.

Ladotaan vuokaan kerroksittain kuten tavallista. Päälle emmental-kerros

Paistetaan uunissa (200 astetta, noin 30 minuuttia) ja annetaan levähtää kymmenkunta minuuttia folion alla ennen tarjolle tuomista.

Tästä tulee tosi iso annos, mutta se kyllä menee… TämäKIN lasagne on parasta seuraavana päivänä.

~~~~~~

Akseli Herlevin keittokirjasta ”Täydellä sydämellä” on löytynyt monta erinomaista, helppoa ja hyvää ruokaa, – jälkkäreitä yleensä. Tänään tein sieltä pähkinäpiiraan ja valkosuklaasiirappia sille, ja sitten vielä oheen kermalikööri-jätskiä/moussea/vaahtoa, josta mainitsin jo jokunen aika sitten, kuvakin täällä, KLIKS). Vaahto on erinomainen lisuke yhtä lailla suklaafondantille kuin Herlevin pähkinäpiirakalle (lähipäivinä postailen ohjeen). Sitä jäi vain tällaisnen nokare, vaikka tein tupla-annoksen.

Moussen ohje menee näin:
Lämmitä ½ dl kermalikööriä mikrossa kuumaksi ja lisää siihen yksi liotettu liivatelehti.
Anna tovi jäähtyä.
Sillä aikaa voit vispata kerman (2 dl Vispikermaa),
johon lisäät 4 rkl tomusokeria.
Vatkaa joukkoon likööri ohuena nauhana.
Siinä kaikki. Kannattaa pakastaa ainakin pari tuntia.
Toisaalta säilyy ja maistuu hyvänä seuraavana päivänäkin pakastamatta.

Valkosuklaakinuski piirakan päällä ei ollut ollenkaan hassumpaa… 😉

Nyt on täysi, nyt on hyvä. Ja väsykin, melatoniinia ei tarvita.

Niitä näitä

Erilaista – ja timing hieman hakusessa?

Nyt kun ollaan olympialaisten alussa, tulee mieleen, kuinka tärkeää on ajoitus. Timing. Se on tärkeä myös kun tekee useampaa hommaa yhtä aikaa.

Ruoanlaitossa, varsinkin vierasruoan ja sen tarjoilun kanssa timing – onnistunut ajoittaminen – on onnistumisen edellytys. Onhan se ajoittaminen monessa muussakin asiassa, esim. töissä, liikenteessä, valokuvauksessa, etc. tärkeää. Nyt on vaan ajankohtaista tuo oikea ajoitus sapuskan suhteen ja oikea ajoitus vapaa-ajan harrastuksien harjoittamisen suhteen.

Koskapa: huomenna on meidän (= paljolti minun) vuoro järjestää kerhomme viininmaistiaiset. Hukihan ”iskee” pari kertaa vuodessa, meitä kun on yhteensä kymmenen: neljä pariskuntaa ja pari kerhossa sinkkua ja kokoonnutaan joka kuukausi, niin siitähän se tulee se, että kaksi kertaa vuodessa on meidän vuoro. Päivät sovitaan yleensä kuukausitolkulla etukäteen, ja valmistautuminen ei siis tule yllätyksenä. Minusta on tavattoman mukava järjestää näitä kestejä. Saatan käyttää touhuun monia iltoja, miettiä teemoja, koota viineistä prujuja tai kokonaisia pieniä luentoja power pointeineen, kuvineen, ”luentoineen”, tehdä monen ruokalajin buffeen tai parhaassa tapauksessa kunnon illalliset. Viimeksi meillä oli viiniteemana Etelä-Amerikka, ja erityisesti Argentiina, ja sapuskana kaikkea meksikolaista [yllättävää, eikö?]. Italia-teema (Umbria, Italian maakunnat, Toscana vastaan muu Italia, Italia vastaan Espanja yms.) on ollut meillä ainakin kymmenen kertaa erilaisin variaatioin.

Jokaisella kerhomme jäsenällä on oma tyylinsä ja suosikkiviinialueensa ja -maansa, mutta ennakkoluulottomasti on (22 vuoden aikana!) järjestetty jos vaikka ja millä teemalla maistiaisia. Montakin kertaa on ollut teemana ”Uusi maailma vastaan vanha”. Siis erimerkiksi Syrah/shiraz ranskalaisina ja australialaisina versioina. Tai teemana on voinut olla uuden maailman chardonnayt, tai melkein mitä vain. Nyt minulla oli tosissaan aihe hukassa, ja aikaa aika vähän. Niinpä lopulta päädyin kutsumaan (viini) ystävät meille maistelemaan ”kaiken maailman viinejä”. Niitä siis huomenna.

Kummallisia kyllä kävin tiistaina iltana hankkimassa ja osa on jo reissuista tuotuja… Kaiken maailman kummallisuuksia. Koskapa ei ehkä ole kyse kovinkaan korkeatasoisista viinivalinnoista ja koskapa valmisteluaika on ollut vallan rajallinen, päätin, että myös illan ruokatarjoilu on varsin nopeaa, rustiikkia, simppeliä,… juuri tein noita siirappi-amaretto-pähkinöitä, ja söin ihan liikaa — Jukra että ne on hyviä. (ohje täällä)

Ja minä, kattausten ja kaikenmoisen rekvisiitan kanssa tavallisesti tolkuttomasti aikaa kuluttava, olen huomiseksi päättänyt järjestää kaikkea kovin rustiikkia, kisastudio-henkeen (olympialaisten avajaisetkin kun sattuvat tuohon kauan sitten sovittuun iltaan) myös tarjottava iltapala on vallan simppeliä. Ei liinojen silityksiä, ei lautasliinojen taitteluja, ei itse tehtyjä kukka-asetelmia [joulukukkapurkin modistin jo loppiaisena]. Muutama kynttilä on, ja pehtoori putsasi lasit. Jälkkärin teen kun tulen töistä.

Mutta ei ole kymmenien kuvien diashowta niiltä viinialueilta, joista illan viinit ovat [miten ihmeessä ”kaiken maailman” viineistä voisi kuvia ollakaan!]. Ei paikallista musiikkia: viimeksi oli mariachi-musiikkia, italiasta musiikkia minulla on vaikka ja kuinka, mutta huomenna kaiken maailman musiikkia on vain mitä kisastudiossa kuuluu.

Näillä mennään, ja olen varma että ”vieraat” (= ystävät) tekevät rustiikista simppelistä illasta mukavan. Ajoituskin varmasti toimii. Ja jollei toimi, maailma ei kaadu. 😀

Niitä näitä Yliopistoelämää

Päivärytmi ja sen tärkeys

Nyt se on taas tullut todistetuksi: ei pitäisi ihmisen toimia (joutua toimimaan) vastoin omaa luontaista rytmiään. Tämän kaltaisina päivinä minä vannon biortymin, unirytmin, vuorokausirytmin, fiiliksen, nukkumisen, oman rytmin … kaiken mahdollisen asiaan liittyvän nimiin.

Olenhan aina(!) ollut aamuihminen. Tai siis olen aamuisin terävimmilläni (mikä ei ehkä ole paljon sekään, mutta kuitenkin 🙂 ): aamuisin tapahtuu, hommat hoituu, ajatus kulkee, sanontani on selkeää. Kerrassaan pahin hetki kaikelle järjelliselle toiminnalle on iltapäivän viimeiset tunnit, alkuilta, about klo 16 – 18. Se on minun rytmissäni erinomainen aika tehdä arkiruokaa ja syödä sitä. Siihen minun fysiikkani on tottunut ja siihen se sopii. (Varhais)aamut ovat hienoa aikaa, iltapäivät uneliaita, tuhnuisia, turtia, … ja jos vielä on menossa helmikuu, niin kaikinpuolin huonoja aikoja luennoida. Luennonpito on – paitsi älyllinen – myös fyysinen suoritus. Uskokaa pois.

Tänään klo 4:40 olen täysin hereillä. Kroppa ja mieli kieltäytyy vaipumasta enää uneen. Hitto! Puoli kuudelta lopetan yrittämisen, menen suihkuun, aamukahvi ja jukurttia, toinen kuppi kahvia, meikkaus, tukan kuivaus (pieni tupina että tämä malli EI ole hyvä), vaatteet (tänään valinta ongelmaton) ja vartin yli seitsemän laittelen autoa Linnanmaalla ”johdon nokkaan”. Käyn tarkistamassa luentosalin äänentoiston (aion näyttää luennolla pätkiä Elävän arkiston dokkariaineistosta), vastailen sähköpostit, kirjoitan yhden suosituksen, käyn pikaisesti luennon matskut läpi ja klo 10.15 aloitan luennon. Puolitoista tuntia menee hyvin. Ainakin minun mielestäni. Saan opiskelijat kysymään, keskustelemaan, kuuntelemaan, tekemään muistiinpanoja, nauramaankin, ja taas kuuntelemaan. Kaikki hyvin.

Iltapäivällä käyvät (viimeiset 22:stä!!) kandilaiset sopimassa opinnäytetyönaiheesta, vielä olen skarppina, ja opiskelijat autettu alkuun. Kahdelta jo hoksaan, että aamuherätys oli liian varhain; haen Humus-kuppilasta kahvia (mitä yleensä en tee; aamukahvi kotona ja toinen duunissa yleensä riittävät päivän tarpeekseni) ja sorrun myös Pätkikseen. Sitten pikku palaveri kollegan kanssa, pari puhelua, ja hiljalleen kello lähenee neljää, mikä minun rytmissäni merkitsee vaiheittaista siirtymistä kohti kotia. Tänään se ei suju. On poikkeuksellisesti toinen kahden tunnin pätkä luentoa klo 16 – 18. Menen luentosaliin, jossa on opiskelijakato aamuiseen verrattuna. Mutta fukseilla on huomenna iso tentti, joten ehkä ymmärrän, että neljännes porukasta on pois. Sen lisäksi, että olen väsynyt, nälkäinen ja ajatus puuroutunut, olen menettänyt yleisöä, mikä alentaa motivaatiotasoa.

Jatkan siitä, mihin aamun luennolla jäin: suurten ikäluokkien nuoruus ja nuorisokulttuuri vaihtuu hiljalleen työn tekemiseen. Maaseudun työvuosi ja sukupuolittunut työnjako eivät ole vireystilani kohentamiseksi paras tekijä… mutta kahlaan kuin kahlaankin luennon läpi. Eikä kukaan haukottele, en edes minä. Mutta! Eihän se luento nyt mikään argumentoinnin ja artikuloinnnin riemuvoitto ole! Järjenvalo ei loista!

En todellakaan halua opettaa illansuussa!

Tätä postausta varten, ja väitteeni oikeaksi todistamiseksi, googlettelin sanaa biorytmi (etc.) ja törmäsin vähän epäilyttävälle sivustolle nimeltä ”Rajatieto”. Siellä sai laskea itselleen biortymin. Ja? No tietysti se näyttää että minun piti tänään klo 16.40 olla suunnilleen parhaimmillani (älyllinen tila on sentään nolla, eikä miinuksella!) ! No ei kyllä hyvältä vaikuta jos tänään illansuussa olen ollut fyysisesti ja ”tunteellisesti” parhaimmillani! Millaistahan se on kun olen tuolla käppyrän pohjalla? No onneksi silloin ei ole iltaluentoa.

Saako nyt mennä nukkumaan?

Bloggailu Niitä näitä

Some ja minä

Facebook täyttää tänään 10 vuotta. Piti oikein käydä omaa profiiliaan katsomassa, että kuinkas kauan olen siellä ollutkaan: hieman hämmästyin, että jo vuodesta 2007. Kavereitahan minulla ei siellä kovin paljoa ole (116 ?). Reilu kymmenes osa on sukulaisia, saman verran (entisiä) opiskelijoitani, samoin ruokaystäviä, työkavereita, omia koulukavereita tai nuoruudentuttuja, lasten kavereita ja sitten loput ”tavallisia” ystäviä, jotka aika monet taidatte täällä Temmatussakin vierailla.

Facebookissa olen kirjannut käyneeni yhdeksässä paikassa: suunnilleen niin että mökillä, Meksikossa ja Italiassa. Eipä paljon ole tullut reissattua. 😉 Kaikkina fb-vuosinani olen ladannut kuvia sinne vain sen verran kuin kuin täällä blogissa laitan parissa viikossa. Facebookin mukaan en ole töissä missään ja paljon mistään en ole tykännyt. Aika hassu tyyppi olen FB:ssä. 🙂

Nyt kun tyär on taas maailmalla, on Facebook yksi väline yhteyden pitoon. Aika harvoin FB:tä käytänkään viesteilyyn, – sentään systerin, Amerikan serkun ja veljen vaimon kanssa joskus. Olen jämähtänyt sähköposti-ihminen. Pehtoori ei ole facebookissa; meillä kun viestintä toimii edelleen ihan face to face. Poika luopui FB:stä pari vuotta sitten, mutta miniä on edelleen.

Hesarissa oli tänään juttu, että Face mummoutuu. Niinhän se voi olla. Minäkin siellä vielä roikun, … ei, minä en mummoudu. Ainakaan tietääkseni, ainakaan ihan lähiaikoina. Mutta Facebookissa pysyn ainakin niin kauan kuin lapsi on Meksikossa.

Twitteriin en ole edes kirjautunut, enkä taida ihan heti sinne sotkeentuakaan. Google + -tilikin taitaa olla, mutta enpä ole käyttänyt.

Kuvapalvelu-some-tai-mitä-lienee-ovatkaan: Pinterest ja Instagram, samoin Flicker, ovat kaikki kolme sellaisia joihin olen luonut tilini, mutta vain Flickeriä edes vähän käyttänyt.

Minun some-maailmani on tässä: se on Tuulestatemmattu ja kymmenkunta blogia, joita seurailen. Bloggailu on sekin tietysti vähän jo vanhanaikaista. Mutta minäkin olen. Ja minulle tämä ei olekaan vain sosiaalinen media, vaan keino jäsentää omaa elämääni, elämäntapa, pakottava tarve kirjoittaa, keino vaatia itseltä edes jonkinlaista laaduntarkkailua kuvaamisen suhteen.

Tänään yliopistolla otettiin käyttöön intranet-järjestelmä nimeltään Notio. Sitä on suunniteltu ainakin kymmenen vuotta. Minäkin olen joskus vuosia sitten ollut pari vuotta työryhmässä, jonka tehtävänä oli yliopiston sisäisen tietojärjestelmän käyttöönotto. Tänään se avattiin. Sitä tietty seurailen. Pakosta. Todennäköisesti minusta tulee myös yksikkömme vastuuhenkilö sen päivittämisessä, onhan jo nettisivut ja kaikenpuolinen tiedottaminen osa työnkuvaani. Siis taas yksi ”some”-juttu lisää?

Ja sitten tietysti WhatApp, jolla viesteilen nuorison kanssa. Ja viikonloppuna kokeiltiin tyttären kanssa tuota Viber-systeemiä. Ilmaiset puhelut netin kautta. Hyvin pelitti Monterreyhin asti.

Ja kyllähän se Skype on ihan selkeästi parasta,
mitä tietoliikenteessä ja näissä nettijutuissa (blogin lisäksi)
minun elämässäni tällä hetkellä on!

Niitä näitä

Vanhassa vielä vara

Tein (laskiais)pullataikinan (laskiaispullillakin on historiansa, ks. täältä).

Jo vuoden verran rahissut, ”laakerit kolisee” -efektin omaava, vähän ontuen käyvä, yli 20 vuotta vanha, Kenwood-yleiskone on antanut merkkejä uupumisesta, antanut merkkejä, jotka kertovat elinkaarensa lopun olevan jo lähellä. Eikä tällä minun havainnoillani ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen viime aikoina yhdessä jos toisessa yhteydessä nähnyt tällaisia kauniita uudenlaisia Kenwoodeja, saatikka Kitchen Aid -vempaimia.

Jahka vanha Kenwuni simahtaa, niin kyllä minä taidan tietää, millaisen tilalle hankin.

Vanhasta simahtaneesta voi kyllä olla iloakin. Niinkuin nyt noista toissa viikonlopun tulppaaneista. Eivätkös ole kuihtuneet arvokkaasti! Ja ihan sävysävyyn liinan kanssa. Tuoreina eivät olleet oikein noin ”sävytettyjä”.

Kuluneen viikonlopun tulppanit pistin kynttilälyhtyyn. Ovathan aika ihania nuokin.

(klikkaamalla kaikki kuvat suurenevat)

Toisaalta pullean pehmeiltä näyttivät nyt iltavalossa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Herkkujen jälkeen

Eilinen ilta Tervaporvareiden Herkkupöydässä (Holiday Inn) oli vallan mieluisa, – niin seuraltaan kuin pöytien antimiltaan. Mikäs minulle voisikaan olla mieluisampaa kuin syödä hyvin, hyvässä seurassa, tavata vanhoja ja uusia ruokaystäviä?

En kovin paljon kiusaa illan kuvilla, mutta muutama on laitettava ja kerrottava, että Vitello tonnato vasikan sisäpaistista ja barolossa lillutetut etanat olivat jotain ylivertaisen italialaista ja erinomaisen hyvää, ei vain minun vaan koko pöytäseurueen ja monien muidenkin mukana olleiden mielestä. Jälkiruoista jumalaiset pähkinät ja rakenteeltaan, saatikka maultaan, erinomainen panna cotta jäivät makumuistoihin. Tuulihatut oli täytetty mascarponen, espresson ja tomusokerin sekoituksella, – miksen minäkin sellaisia tekisi? Varmasti teenkin. Olivat sen verran hyviä!

On munakkaita, ja on munakkaita. Tässä yksi parhaista ikinä.
Sitä minä ihmettelin, että miten se saattoi kylmänäkin olla niin hyvää?

Piemontelaiset tartarit saavat mielenkiintoisen säväyksensä sitruunasta.

Insalata Capresen modifikaatio: kirsikkatomaatit puolikuivattuna. Kyllähän tämä(kin) toimi!

Vitello tonnatoa olen toki tehnyt itsekin, mutta kyllä maku on ollut vain varjo tästä erinomaisesta ruoasta. Minun versioni on ollut kalkkunasta (LappItalia, s. 55), tämä eilinen oli vasikan sisäpaistista. Ja se oli niiiiiin hyvää.

Panna cotta vailla vertaa.

Illan punaviinistä pidimme, ja kuva on julkaistava ihan noiden
bokeh-helmiäistenkin (vasemmalla) takia. …
Kun oli sellaisista toissa päivänä tuolla kommenteissa puhetta.

Tänään?

Ulkoilua, graduja, huushollihommia, pyykkiä, äsken Skype Meksikoon (voi pientä siellä…) ja paras punaviinikastike, minkä koskaan olen tehnyt! Mistäkö se syntyi? Perjantaina sattui niin, että meillä oli viiniksi valikoitunut Alkon uutuuksista itävaltalainen Zweigelt-viini (tyyriskin) ja se oli niin outoa, etten sanoisi pahaa, että meillä jäi pehtoorin kanssa juomatta; lasilliset sinnittelimme ja sitten pullon hylkäsimme. Tänään keitin sen kokoon niin, että jäljellä oli vajaa pari desiä, lisäsin fondia, ketsuppia!, sokeria, voita, pippuria, vähän vettä. Keittelin taas kokoon. Kyllähän se täytettyjen poron ulkofileiden kanssa meille ja nuorelle parille maistui. Mutta kyllä tuon olisi voinut tehdä varmaan halvemmasta, paremmastakin viinistä. Täällä blogissa on tapanani viinisuosituksia joskus jaella, nyt annan varoituksen: tämä kannattaa jättää hyllyyn, ja ostaa jotain muuta.

Hautausmailla Niitä näitä Valokuvaus

Lupapäivä

Pureva pakkanen vaihtui yön aikana tuhnuksi lumisateeksi. Siitä huolimatta olin kameran kanssa liikkeellä.

Pitkästä aikaa kiertelin hautausmaalla, uudellakin puolella. Enkä yhtään uutta erikoista nimeä löytänyt (ks. aiempia löytöjä KLIKS), mutta sellaisen huomion tein, että kaikenlaista tavanomaisesta poikkeavaa oli hautausmaalla: lyhtyjä puissa, tuulikelloja, pieniä puureliefejä puissa, olipa yhdellä haudalla joulukuusikin!, – koristeltu sellainen!

Sitten satuin uudelle haudalle, kuvasin ruusuja, ja jotenkin puuristissä ollut päivämäärä pisti silmään: minun syntymäpäiväni. Joku kanssani samana päivänä syntynyt oli vastikään haudattu. Tuntui vähän kummalliselle.

Tänään on ollut vapaapäivä, tänä vuonna niitä ei ole juuri vielä näkynyt. 😉 Siis lupapäivä. Mistähän se sana juontaa juurensa? Luvan kanssa töitä tekemätön? Luvallisesti vapaalla? Tiedä häntä. Ihan omalla luvalla olen ollut koko päivän koskematta yhteenkään työjuttuun.

Ja päivä huipentuu illalliseen: lähdetään Holiday Inn´iin, jossa Pohjois-Pohjanmaan keittiömestarit ovat kattaneet pöydät notkuviksi Piemonten herkkuja. Otan kameran. Kerron huomenna.