Pääsiäinen voisi vaikka jatkua….

Liekö noidat matkallaan Kyöpelinvuorelle katkaisseet netti/bittipiuhat viime yönä, sillä minun kaikki sivustoni häipyivät saavuttamattomiin, vaikka eilen iltasella ehdin teille, hyvät blogivieraat, pääsiäisen iloksi monia kuvia katseltavaksenne ladata. …

Pojan kanssa tuossa keskustelimme, haluammeko lähteä huomenna kotiin, ja vääjäämättömän yksimielisesti totesimme, ettei olisi pienintäkään ongelmaa viettää vielä viikko täällä. Ulkoilla ja urheilla, saunoa ja syödä, nukkua ja nauttia… sopisi meille… Eikä ymmärtääksemme pehtoorilla ja J:llakaan olisi tänne jäämistä vastaan mitään. Mutta nyt täällä on sellainen kummallinen luovuttamisen meininki – ollaan lähdöllä jo…

Mutta vasta huomenna lähdetään…

Nyt takkatuli … ja vielä levollinen olo.

Keskellä pääsiäislomaa

Lankalauantai aukeni aurinkoisena. Aika varhain olimme aamiaisella, ei voi puhua mistään brunssista, – selvästikin olemme jo siirtyneet kesäaikaan.

Hajaannuimme tahoillemme; nuoret kylille asioille ja shoppaamaan, kävelemään ja ulkoilemaan. Pehtoori lenkille ja minä mäkeen. Olipa mukava mäessä. Aurinkoa ja rinteet ihan priimakunnossa. Ei jonoja, mutta onneksi vielä taito tulla mäki alas. Olipa tosissaan mukava.

Iltapäivällä pienimuotoinen pääsiäiskokkomme pahojen henkien karkoittamiseksi, … tai makkaran ja vaahtokarkkien paistamiseksi. 🙂 Pasqua (ital., pääsiäinen) prosecco oli hyvää. Kun nyt en enää pääsiäiseksi voi suositella, niin miten olis vappukuohuva? Harkitsehan. Ja sitten meillä oli Colombaa. Mikäkö? Täällä siitä kolumnini. Kyllä, kyllä otimme varaslähdön pääsiäisen herkkuihin jo tänään. Kesäruokaa? Tsatsikia… Mangorahkaa jälkkäriksi

Ja sitten niitä eilisiä revontulia…

Ja tänään Skype toimi! Jee! Ja nyt nuorten kanssa alkaa Jenga-matsi! Kaikki hyvin.

Lappi Niitä näitä

Koiranelämää – ei hassumpaa

Tämän päivän teemana ulkoilu, ja koiranelämä. Nuorella parilla kun on Maisa ja Unski (= Unto Kaappinen), saksanpaimenkoira ja kiinanharjakoira. Ja kyllähän ne nauttivat yhtä paljon meidän pitkästä lenkkeilystä kuin me muutkin. Hillittömän hieno auringonpaisten piti meidät päivän ulkona.

Klikkaamalla kuvat suurenevat

Iltapäivällä mökille palatessa tulistelimme. Tietysti.

Eikä vain notskimakkaraa, vaan myös vaahtokarkkeja.
En millään muista mistä noita ostin, – minä ostan usein vaahtokarkkeja
(you know, samppanjaa ja vaahtokarkkeja).
Ja notskillahan ne piti paistaa… Nam!

Niin ja aurinkoa. Valkoisia hankia, loma, lepo. Rantasauna, ei niin huono päivällinen, telkkaria, höpötystä, toimimatonta nettiä, – ja revontulia!! Äsken seisoskelimme pihalla ja pojan kanssa kilpaa kuvattiin… ja myöhästyttiin… mutta yritimme. Ja sekin oli mukavaa. Enempikin.

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Taikatalvi Hangasojalla

Muumilaakson taikatalvi. Se minulle tuli väistämättä mieleen iltapäivän auringossa, kun kävelin Hangasojantiellä ja kuvailin näitä hankia.

Nämä pyöreät hankien kaarteet ovat kuin muumit itse. Ja olo itsellä oli kuin olisi herännyt jostain talven pimeästä keskelle satumaailman kevättalvea.

”Olisi kauheata jos maapallo särkyisi. Se on niin kaunis.” (Muumipeikko ja pyrstötähti)

”Meidän on kuljettava auringon mukaan.” (Muumipeikko ja pyrstötähti)

”Vihreää metsää! Kyllä minä jo kaipaankin pois tästä kivisestä maisemasta.” (Muumipeikko ja pyrstötähti)

Eilisen lumimyräkän jälkeen tänään pätee, mitä Muumipappa toteaa: ”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.”

Hahmotatko mitä yläkuvassa on?

Täällä Lapissa päivä on jo pitempi kuin Oulussa, liki puoli tuntia pitempi kuin eteläisessä Suomessa. Täällä on VALO!

Muumilaakson Taikatalvessa, kirjan lopussa tulee kevät. Jää ja lumi alkavat sulaa, muumit heräävät talviunilta, ja on kevään aika, on keväthommien aika. Työhommat onkin nyt tehty – toviksi. Nyt on loma!

Ja ehkä nuo muumijutut ovat merkki siitä, että on ikävä. Esikoisenkin (joka on kävelevä muumisitaattien osaaja) soisin olevan matkalla tänne. Eilen yritimme skypeillä Meksikoon, mutta joku raja se näyttää olevan näillä nykyajan vempaimillakin: vain vilaus ehdittiin nähdä ja sananen vaihtaa kun yhteys simahti aukeamatta enää koko iltana. 🙁 Ja siitähän ei jäänyt kuin ikävä! Mutta onneksi Juniori ja J. ovat jo tulossa tänne. Tullenevat vasta puolen yön jälkeen, … mutta tulevat. Hyvä niin. Oikein hyvä.

Niitä näitä

Historiaa Hangasojalla

Ihan sama vaikka on täyskuu, ihan sama. Nukun kahdeksan tunnin yöunet, pehtoori kai kymmenen. Jo levollisten yöunien vuoksi kannattaa ajaa 500 km pohjoiseen, stressirajan (= Napapiiri) pohjoispuolelle. Eikä huono peruste ole sekään, että on pois kampukselta – voi ihan keskeytyksettä kirjoitella koko päivän. Merkittävä lisäpointti keskittymisen onnistumisessa oli lumimyräkällä, joka alkoi aamukymmeneltä (pehtoori ehti hiihtolenkin tehdä juuri alta pois). Kun ulkona tuprusi ja tuiskusi ja kun oli pakko, istuin kiltisti pirtin pöydän ääressä ja kirjoitin.

Miten monta kertaa olenkaan täällä stressirajan pohjoispuolella lopultakin töitä tehnyt. Pisin ja mieleenpainuvin kerta oli 24 vuotta sitten keväällä. Olin päätoiminen Keminmaan paikallishistorian kirjoittaja, ja odotin esikoista, raskauden toinen kolmannes menossa. Kun murmeli (= äitini) oli viettänyt kevätlomansa täällä, kun pehtoori oli pidennetyn viikonlopun ollut täällä, minä jäin yksikseni mökille. Olin pisimmän jakson, mitä ikinä täällä olen ollut, melkein kolme viikkoa putkeen.

Aamuisin heräsin vanhassa mökissä (Alatuuli ks. täältä) hyvin varhain (= about viideltä), sytytin kaminaan kynsitulet, keitin pannukahvit ja puuron, ja istuin kelopöydän ääreen. Ei ollut läppäriä, ei edes matkakirjoituskonetta, mutta kirjoitin, kirjoitin ruutuvihkoon noiden viikkojen aikana yhteensä kymmeniä sivuja tekstiä. Tavattoman seesteistä ja analyyttistä tekstiä. Puolen päivän jälkeen, kun aurinko paistoi lämpimimmin, lähdin hiihtolenkille. Pari tuntia hiihdin, sitten peseydyin, söin, otin päiväunet ja illan taas kirjoitin. Olin niin historiantutkijaa, niin historiantutkijaa.

Niin olin tänäänkin. Ja kun oli aika lopettaa ja lähteä iltapäivän lopuksi tekemään – vihdoin, totesi pehtoori – lumityöt, pyry lakkasi ja pilvet häipyivät. Oli hiljaisen viikon hiljainen keskiviikko.

Poikkesin lingon kanssa sen verran naapurinkin puolelle, että pääsin – taas – kuvaamaan tämän …

Lappi Niitä näitä Yliopistoelämää

Huonosta omastatunnosta huolimatta

Kuutamo. Se on täällä Hangasojalla aina hienompi kuin missään.

(Kuva on kyllä Ylä-Postojoelta, kännyllä räpsäisty.)

Mökillä jo olemme. Harvoinpa minulla on huono omatunto töiden takia, mutta nyt vähän kyllä oli, kun pehtoorin kyytiin tänään iltapäivällä töiden jälkeen lähdin ja tänne lähdettiin huristelemaan. Vähän kuin sellainen moraalinen velvollisuus olisi ollut mennä vielä huomennakin töihin, mutta perustelin tätä liukenemista sillä, ettei jäänyt mitään sellaista tekemättä mikä olisi vaatinut Linnanmaalla oloa. Ja eikähän meillä mitään paikallaolovelvoitetta duunissa olekaan: eikä monet kollegat olekaan kuin silloin kun on opetusta, palavereita, ohjausta, kokouksia, seminaareja tms. Toisaalta on monia kaltaisiani jotka ovat sen viisi päivää viikossa kahdeksan, yhdeksän tuntia. Siis omantunnonkysymys on, miten siellä paikan päällä on. Ei muuta väliä kuin että duunit tulee hoidettua…

Ja ihan lomalle en nyt vielä jäänyt: kirjoja täynnä oleva reppu ja mukana oleva muistitikku osoittavat että jotain jäi kesken, ja siitä kai se huono omatunto tulikin ja siitä se lupaus ja aie tehdä etätöitä pari päivää.

Töiden lisäksi olisi ollut toinenkin syy jäädä Ouluun: tänään olisi ollut jo pari kertaa siirretty fotomaraton, johon olisin kovin mielelläni osallistunut. Mutta Lappi se nyt houkutti niin että täällä ollaan. Ja kuvia täältäkin tulossa… Näillä mennään…

Bloggailu Niitä näitä

Pääsiäisviikon maanantai

Aakkosjärjestyksessä: Akateeminen, Alko, Apteekki, automaatti, Caritas, halli, hautuumaa, Herkku. Siinähän se minun tavallinen lauantairundini on. Ei ihan joka lauantai ihan kaikissa, mutta melkein. Nyt poikkeuksellisesti maanantai-iltana. Ja hallia lukuunottamatta kaikki. Ja lisäksi käväisin Pentikillä. Mökille vähän uutta keltaista noiden vanhojen lasimunien lisäksi hakemassa …

Sellainen halot-poikki-ja-pinoon -päivä muutenkin. Ihan hurja opiskelijarumba huoneessani tänään: kaikkien seitsemän vuotta opiskelleiden, jotka eivät valmistu viimeistään kesällä, kun pitää anoa lisäaikaa opintojensa loppuun suorittamiseksi, ja anomukseensa he tarvitsevat opinto-ohjaajan/graduohjaajan lausunnon opintosuunnitelmastaan. Ja arvatkaapas kuka on se lausunnon antaja? Kaikille en kyllä ihan tupisematta haluaisi puoltoa kirjoittaa…

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Mutta nyt on aika suorittaa arvonta. Reilu viikko sitten kun blogini saavutti 2000-postauksen merkkipaalun, järjestin kyselyn ja lupasin arpoa kaikkien vastanneiden kesken palkinnoksi joko Vuorotellen-kirjan tai canvas-taulun.

https://www.satokangas.fi/blogi/2013/03/2000/#comments

Vastanneita oli kaikkiaan 13. Kiitokset kaikille kommenteista ja kauniista sanoista. Olihan mahottoman mukava kuulla(/lukea), että olette syystä tai toisesta Temmatun lukulistallanne pitäneet. ;). Tein äsken arvontaa varten vastausliuskat, joista pehtoori nykäisi yhden: tättärättätää! TOINI voitti arvonnan. Onneksi olkoon! (lähetätkö minulle sähköpostissa (osoite tuossa sivupalkissa) maapostiosoitteesi ja kerro kumman palkinnoista haluat).

Toini kertoi vierailevansa blogissani mm. ruokaohjeiden takia, ja niin ovat kymmenet, tänäänkin itse asiassa jo yli sata googlettamalla tullutta kävijää, tehneet. Tuossa oikealla palkissa on valikko, johon automaattisesti päivittyy se artikkeli, jota päivittäin on luettu eniten: ja perinteisesti pääsiäisviikolla Kevyt pasha -ohjeeni kerää kävijöitä. Klikkailehan ja käy sinäkin katsomassa: se on hyvä ohje. 🙂 Ja täällä (kliks) on yksi toinenkin hyvä pääsiäisjälkkärivinkki.

Niitä näitä Valokuvaus

Mikä ihana aamu!

Hyvän, pitkän yöunen jälkeen aamiainen rennon raukeana, pitkään kahvin ja lehden äärellä nautiskellen kiireettömästä olosta. Palmusunnuntain aamu.

Usein palmusunnuntaina lähden yksikseen ajelemaan pohjoiseen, viettämään muutaman päivän omaa rauhallista retriittiäni ennen kuin muu perhe tulee mökille pääsiäisen viettoon. Nyt ei siihen mahdollisuutta, mutta päätän, että kuitenkin edes tänään on vapaapäivä. Verkkaisesta, pyhäaamun tunnelmasta reipastun ja puen ulkoiluvaatteet ja ilahdun kun huomaan, että taidan pärjätä ilman untuvatakkia. On jo keväinen sää, aurinko yllättävän korkealla ja ihan sinisellä taivaalla. Kävelen pitkästi, on vielä hiljaista kun on vielä aika varhaista, mutta silti aurinko jo lämmittää. Merenrannan lenkillä ei tule ketään vastaan. Mikä ihana aamu!

Palattuani kylvettelen talvihorteesta hiljalleen heräilevää konnulia, – melko tokkurassa se vielä on, vaikka on jo pari viikkoa päivisin ollut hereilläkin. Samalla vietän kotikylpylää… kaikenmoista huoltoa keholle, pitkään kuljeskelen kylpytakissa paksut villasukat jalassa.

Kaiken tämän jälkeen kello ei ole vielä lähelläkään puolta päivää, joten voin vähän aikaa surffailla kaikkia rästiin jääneitä juttuja, vastailla sähköpostit, maksaa laskut, muokkailla kuvia, tehdä listaa, listoja. Koneelle en kuitenkaan jää… Eikä ole vaikea houkutella pehtooria mukaan, kun päätän lähteä käymään kasvitieteellisessä. Kotikukkapenkit kun ovat vielä paksujen lumikerrosten alla, pehtoori lähti mielellään.

Kasvitieteellisessä on valokuvanäyttely Suzhoun puutarhoista. Niistä, joissa mekin kävimme puolitoista vuotta sitten. Odotin näyttelyltä ja kuvilta vähän enemmän, mutta toisaalta oli mukava ajatella että minullakin on muutama kelpo otos noista puutarhoista. Verkkomestarin ja Vaatimattomattoman virkamiehen puutarhat olivat kyllä kuvauksellisia, unohtumattomia. Käyhän katsomassa kiinalaisten puutarhojen kauneutta
KLIKS http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/Suzhou.htm

Kasvitieteellisen aulassa olleet kuvat oli pian katsottu,

joten siirryimme kasvihuoneisiin. Pyramidin malliset kasvihuoneet – Romeo ja Julia – olivat keidas maaliskuisessa Oulussa. Subtrooppisessa osassa tuoksui etelän lomille. Olimme palmujen alla tovin.

Nämä isopunasarja-kukat olivat todella kauniita.

Keväälle siellä tuntui ja tuoksui.

Tohtorinkukka on näin kaunis.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Yliopistoelämää

Lauantai menneessä

Nyt on merkillinen väsymys. Sellainen ”Mauri on työnsä tehnyt , Mauri saa mennä” -fiilis.

Tänään oli tohtorikoulutettavilla toinen päivä, jolloin oli mahdollisuus esitellä tutkimuksiaan ja jota varten olin taas kerran lukenut about 100 sivua ”aihioita”; siis toinen päivä Lasaretin Ståhlberg-salissa vietetty. Hyvä päivä tänään. Henkilökohtainen kontaktiseeraaminen, asioista keskustelu kasvokkain kun on paljon antoisampaa kuin sähköposteilu, tai edes puhelinkeskustelut. Puolenkin tunnin mielenpiteenvaihto antaa enemmän kuin kymmenen kiemuraista sähköpostia. Olen hyvilläni seminaarikäytänteen uudistuksesta, …

Ihmiset ovat tärkeitä – minulle. Ainakin minulle. Siksi hyvät ja huonot sanomiset tuntuvat vahvoina, päällepuhumiset sattuvat, vaikka vain sivusta joutuisi seuraamaan, kuuntelun soisi koskettavan – tiedon soisi pistävän ajattelemaan, antavan ajattelemista suuntaan ja toiseen. Jossain välissä mietin, olisinko itse osannut kuunnella, jos väikkärin alkuvaiheessa joku olisi antanut neuvoja, olisinko pitänyt sitä ”päällepäsmäröintinä”, oppimestarimaisena moittimisena… olisinko ammentanut muiden sanomisista? Vaikea sanoa. Silloin ei kukaan sanonut mitään. Hyvin vähän keskusteltiin.

Yksi jatkotutkijoista oli Italian tuntija, siellä elänyt, siellä asunut, sinne avioitunut, sen viinejä tunteva, sitä tutkiva… keskustelimme tovin, ja äkkiä minun mietteeni olivat Umbriassa, ajatukset viime toukokuussa – onko sellaista ollutkaan!! Hetken päästä palaan 1800-luvun lopun torppaan Tyrnävälle … tai Isonkyrön kirkon pihamaalle 1500-luvulla… Eikä mene kuin tovi ja olen myöhäisen iltapäivän auringossa Kasarmintiellä kävelemässä keskustaan, ja yhtäkkiä onkin tämä päivä. Sanoinhan jo, enkös vain, että hyvä päivä tänään. Päivässä monta kerrosta.

Kävellen kaupunkiin, miksikö? Meidän nuoripari kun oli tehnyt hienon ehdotuksen, että menemme heidän yhteisiä synttäreitään (ajatella että kihlapari on ollut ”yhdessä” jo 22 v. sitten; olivat molemmat juuri tähän aikaan OYS:n osastolla 11) juhlistamaan jonnekin ravinteliin – olivat valinnneet paikaksi Hagia Sofian. Ei ainakaan jäänyt nälkä, annokset reiluhkoja eikä maussakaan moittimista. Kaikkea höpöteltiin, ja sitä pehtoorin kanssa mietimme, että paljon poika kaikista Euroopan reissuistamme muistaa… menneessä kun elettiin nuortenkin kanssa.

Ja nyt tajuan, yhtäkkiä tajuan: lauantain lenkki on tekemättä. Siitähän se väsy. 😉

Historiaa Yliopistoelämää

Päivä väärällä vuosisadalla

Istun katsellen pitkään ulos ikkunasta, ja mietin olevani väärällä vuosisadalla, itse asiassa väärällä vuosituhannella. Näin ei käy ensimmäistä kertaa. Olen usein väärässä ajassa. Ajatusteni kanssa. Joskus arvojenikin. Se riippuu ihmisistä: riippuu ihmisistä, pysynkö oikeassa ajassa, tässä hetkessä. Ihmiset vievät minua ajassa menneisiin vuosiin. Menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset kuljettavat minua ajassa, useimmiten menneeseen, yhä harvemmin tulevaisuuteen.

Työkseen menneisyyden kanssa oleva, oppiva, opettava – työkseen menneisyydessä viihtyvä, on ehkä vähän outo. Mutta tänään olen ollut kaltaisteni seurassa. Kaltaisiani oli monta. 🙂 Tutkijaseminaaripäivä Lasaretissa työntäyteinen, mutta tuntui melkein juhlalta. Historia on hyväksi, uskokaa pois!

Illansuussa kotiin palatessa viestejä, jotka saivat minut tähän päivään, saivat minut hämilleni ja hyvin iloiseksi. Palautetta opiskelijalta, palautetta olemisesta, esikoiselta kaikki hyvin -viesti Meksikon Rivieralta, Juniorin ilmoitus, että pääsevät sittenkin pääsiäiseksi pohjoiseen … niin paljon kaikkea hyvää yhdelle päivälle.

Käykääpäs, hyvät blogi-ihmiset, osallistumassa arvontaan, aikaa on sunnuntai-iltaan asti. Arvonta suoritetaan maanantaina.

Tai käykää ainakin katsomassa kommenteista monia mukavia blogivinkkejä

KLIKS

https://www.satokangas.fi/blogi/2013/03/2000/

Niitä näitä Valokuvaus

”Onko sulla joku ongelma?”

– Aiot sitten noilla kamppeilla töihin? Minusta tuo pusero kyllä nyt ei oikein ole sopiva….

Pehtoori yritti aamulla olla hauska, – tai ainakin aukoa päätään. Kommenttinsa kun oli pientä herjan heittoa eiliseen aamuun liittyen.

Sattuipa eilen nimittäin niin, että minulla oli ollut vakaa aie mennä töihin aikaisin. Minulle aikaisin on seitsemäksi – kahdeksan (tai vähän ennen) on normi ja yhdeksän umpimyöhään, ja sen jälkeen ei enää töihin mennä. Jos yhdeksän jälkeen mennään töihin, silloin on jo vapaapäivä, jolloin vain käydään töissä.

Mutta siis. Eilen oli tarvetta mennä aikaisin. Enkä ollut millään muotoa miettinyt, mitä pistän päälleni. En kyllä yleensäkään asialla kovin paljon ressaa. Aloitin sillä, että laitan mustat, vastikään pesulassa käytetyt, vanhat mustat suorat housut, mustan paksumman topin, paksun, beessin puuvillatakin ja mustan pitkän huivin, jossa on villatakin värisiä palloja. (Tosi omaperäistä, eikö?) Okei, puen ne päälleni, ja sekunnin murto-osassa tajuan, että housut ovat merkillisen sähköiset, tai muutoin oudot. Olen täysin vakuuttunut, että ne eivät ole ”vartalolle ystävälliset” – kuten joissakin vaatemainoksissa yritetään vaatteita epäanorektikoille kaupata. Siis eiku vaihtoon.

Ja siitä alkoi koko vaatehuoneen kaaokseen saava puoli tuntinen. Hillitön vaatteiden, korujen, kenkien, vöiden, huivien vaihtorumba, jonka aikana oma kroppa muuttui viholliseksi, joka oli verhottava mahdollisimman simppelisti, mahdollisimman mukavasti, mahdollisimman – jotakin! Samaan aikaa pehtoori luki aamulehteä, epämääräinen hymynkare suupielessään, ja kysyi välillä: ”Onko sulla joku ongelma?” Siinä oli kuulkaa miehellä hengenlähtö lähellä!!

Ja minä tiedän, että teitä kiinnostaa, mihin kaikkien bleiseri-farkku, liituraita-neule, toiset mustat housut-toinen villatakki-viides huivi -yhdistelmä, – kultakorut rihkamaksi ja takaisin ja pampakset-kävelykengiksi ja takaisin -vehtaaminen päättyi? Voi jessus! Kahdeksan vuotta vanhat (minä muistan kun ostin ne arkistoreissulla Helsingissä) sileäsamettifarkut (mustat luonnollisesti) ja sini-valkoraitainen-neule, valkoinen paitapusero. Ihan hillittömän omaperäinen valinta minulle!

Ja seurauksena koko siisti, järjestyksessä ollut vaatehuone on edelleen kuin pommin jäljiltä. Häthätää ehdin kahdeksaksi sorvin ääreen.

Mutta nyt onkin mentävä katsomaan huomiset vaatteet valmiiksi, että ehdin aamulla Lasarettiin: on edessä kaksipäiväinen tutkijaseminaari! Niillä tohtorikoulutettavien teksteillä nyt niin kiire ole, tärkeämpää on etsiä vaatteet, joissa on mukava olla!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt kun tämä kuvausmaailma on hieman rajautunut, niin voin kertoa, että minulla on töissä vesipullo. Ja tänään oli kamerakin. Tänäänkin.

Yksinkertaisesta asiasta voi tehdä musta-valkoisen.

Luettua Yliopistoelämää

Valo kaukainen

Kyllä tämä tästä, hiljalleen työvuori madaltuu. Hiljalleen pääsee tasaisemman puurtamisen pariin. Tiistai-iltaan mennessä jo pitäisi olla tasaisella… 😉

Siivoilin pöytää töissä ja täällä kotona, kirjahyllyä perkasin, kun luento nyt kertakaikkisesti on palautteineen kaikkineen pois päiväjärjestyksestä. Ja siellä väestö- ja sosiaalihistorian opusten välissä oli työkaverilta aika päiviä sitten lainaksi saatu Kyllikki Villan runokirja ”Ei eilistä, ei huomista”. Minäkin haluaisin kirjoittaa:

Työtäni myyn, en aikaani
– aikaani haluan antaa lahjaksi.

Se sopisi näihin viikkoihin, päiviin…

Toissapäiväinen hammaslääkärireissulla äidin kanssa liikennevaloissa käyty keskustelu tuli mieleen tästä:

Hitaasti opimme
ei eilistä, ei huomista
ei vetoomusta sanottuun
ei sitoumusta tulevaan.
Vain sana joka tahtoo tulla lausutuksia
palaamaton
kimallus siiven – ohi
Eilinen ja huominen?
On kaikki tässä
Eilisen linnut puissa livertävät
huominen meissä salattuna nukkuu

Tällaistakin olen viime päivinä kokenut

Mieluista nähdä sinut
ehkä myös tulla nähdyksi
– kauniistihan me molemmat vanhenemme
eikö totta
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Villa osaa runoilla. J. Karjalainen tehdä biisejä. Tästä tulee hyvälle tuulelle! Tästäkin.

Kevätpäiväntasaus, ja miniäkokelaan syntymäpäivät, joiden juhlinta nyt jäi… Monterreyssä on kevätpäiväntasauksena lämmin: + 38C ilmoitti esikoinen. Liekö eka kertaa elämässään sanonut, että on turhan lämmin? Mutta huomenna lähtee pidennetyksi viikonlopuksi Cancuniin, Meksikon Rivieralle. Mieki voisin lähteä. En lähde. Vielä ainakaan. Esimies kyllä kehityskeskusteluissa lupasi, että toukokuun rumban jälkeen voin lähteä… Ehkä lähdemmekin. Heaven knows – ”huominen meissä ….

Yliopistoelämää

Lintuja ja puhetta

Tänään piti olla fotomaraton. Onneksi ei olekaan (ope on sairas). Onneksi siksi, että on pureva tuuli, kylmä, pilvinen, väsy, töitä, pyry, …

Aamulla töihin mennessä menin pitkästä aikaa KTK:n puoleisesta ovesta. Siellä olivat luonkanopettajaksi opiskelevat (kai?) olleet taas näppäriä ja koristelleet portaikon linnuilla. Niitä oli PALJON. Erivärisiä, paljon.

Just tuollaista kaikkea siellä siivessä tehdään. Laulu raikaa ja askartelusilppu pöllyää ja installaatioita on vähän joka nurkassa. No sehän on heidän hommassa – tiedeyliopistossakin. Kasvatustieteilijöiden opiskelijakuppilassa opiskelijat kutovat, virkkaavat, joku saattaa venytellä kahvipöydän ääressä, mitenkään tavatonta ei ole että joku pieni kitara/lauluryhmä harjoittelee jotain ja kaikilla pöydillä on paitsi kahvia ja luomusämpylöitä ja kutimia, myös valtavasti papereita. Kasvatustieteilijät tekevät näet ryhmätöitä.

Muistan kun opiskeluaikana kävin usein aamuisin Raatin uimahallissa uimassa ja sinne sattui usein – ei ei humanistiopiskelijoita – vaan luokanopettajiksi opiskelevia – ja ne lauloivat saunassakin! Olin kaikessa humanistisessa mietteliäisyydessäni järkyttynyt! 🙂

Ja nyt kun menee humanistiopiskelijoiden kuppilaan niin lauletaanko siellä – herravarjelkoon! – näperrelläänkö satoja origamilintusia käytävien ja portaikkojen kaunistukseksi? No ei! Siellä istutaan isoissa ringeissä pipot korvallisella ja juodaan kuppi toisensa jälkeen teetä tai reilunkaupan kahvia ja puhutaan. Puhutaan tunnista toiseen. Parannetaan maailmaa.

Minun pitäisi huomenna taas luennon verran puhua: pitää palauteluento. Sattuipa noita neljää harjoitusta 41 opiskelijalta (= 164 harjoitusta, joiden keskipituus on 4 – 5 liuskaa, joten yhteensä siis useita satoja sivuja) yhtenä iltana lukiessa, että liki liikutuin sillä niin hienoa tekstiä oli eräs nuori nainen tehnyt. Taitoa ja tietoa niin paljon … ilmeistä lahjakkuutta, älyä ja ahkeruutta. Enpä muista milloin – liekö koskaan – kohdalle moinen sattunut. Ilo on sellainen sattumus.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Teemana Italian maakunnat

Lauantaina oli meillä ”illanvietto”, jonka teemana oli ”Italian maakunnat”. Oli meidän vuoro järjestää viininmaistiaiset ja minä halusin tällä kertaa tarjota tavallista iltapalaa reilummin ruokaa, ja niinhän sitten La Festassamme nautittiin kaikenmoista.

Alkupaloina monia perjantain sapuskalta kierrätettyjä lapaksia = lappilaisia tapaksia minun tapaani: mätinapposia, poronfileviipale inkiväärivaahdolla, jääkellarinlohta ja sinappikastiketta (näihin samoin kuin tarjolla olleeseen saaristolaisleipään ohjeet täältä), Iivarin muikkuja (Tertin kartanosta) ja granaattiomenasalaattia.

Ja pääruokana Arezzon ankka. Olen tehnyt tätä ainakin kymmenen kertaa, ja kyllä nyt oli ylivertaisen hyvää. Mistäkö johtuu? Uusi joululahjapata?

Vai ehkä sittenkin se kerrankin itse tehty kanaliemi? Kun tammikuussa pehtoorin kanssa tehtiin tyttären läksäreihin niitä kanawrappeja jäi broilerin luita ja muita roippeita kattilallinen ja keittelin niistä lientä pari litraa. Nyt hain paikastimesta sitä, ja siitäkö se aiempaa täyteläisempi maku? Ehkä se, että hieman tuhlailin tatteja, pistin kaksinkertaisen määrän? Tiedä häntä, mutta hyvää ja helppoa pataruokaa on tämä!

Eilen tarjoilin annoskipoista pojalle ja miehelle, mitä isosta padasta jäi… Tein lauantaiksi meidän kymmenen hengen porukalle tupla-annoksen ja se riitti hyvin. Tämän padan voi tarjota pastan, riisin, risoton tai polentan kanssa.

3 rkl oliiviöljyä
800 g ankkaa fileinä
1 sipuli kuutioituna
1 porkkana kuutioituna
1 sellerinvarsin kuutioituna
2 valkosipulinkynttä silputtuna
½ pkt amerikanpekonia tai pancettaa
3 dl kuivaa valkoviiniä
1 prk tomaattimursketta
3 dl kanalientä
30 g kuivattuja tatteja
2 laakerinlehteä
2 rkl tuoretta salviasilppua
suolaa, mustapippuria

Kuumenna öljy padassa. Ruskista ankanpalat. Lisää paloitellut juurekset, valkosipuli ja pekoni. Anna ruskistua. Kaada viini mukaan ja anna kiehahtaa. Lisää tomaattimurske ja kanaliemi. Sekoita mukaan liotetut sienet ja yrtit. Pippuroi, suolaa, Jätä pata liedelle pariksi tunniksi. Sekoittele välillä. Tarvittaessa lisää nestettä.Poista laakerinlehdet ennen tarjolle vientiä. Bon appetito!

Lauantaina meillä oli ankan kanssa tarjolla pastaa, mutta myös papuja. Sain Umbria-kaupasta kaupanpäällisenä pussillisen uudenlaisia papuja, ja halusin testauttaa ne viinikerholla. Bene! Annoin itseni ymmärtää, että me kaikki pidimme kovastikin. Näitä tilataan ensi kerralla monta pussillista. http://www.kauppa.umbria.fi/tuotteet.html?id=35/66

”Tämä herkullinen pieni papu on parhaimmillaan perinteiseen tapaan sellaisenaan keitettynä ja maustettuna hyvällä extra-vergine oliiviöljyllä ja ripauksella suolaa. Sopii lisukkeeksi ateriaan kuin ateriaan. Pienen koonsa vuoksi helppo ja nopea valmistaa, ei vaadi liotusta ennen keittämistä. Ennen keittämistä pavut tulee huuhdella vedellä. Keittoaika noin 45 minuuttia.”

Papujakin jäi vähän, ja ”jatkojalostin” ne itselleni evässalaattiin sekoittamalla joukkoon tomaattia ja roscoff-sipulia, huljuttelemalla sekaan vähän lisää oliiviöljyä, tilkan balsamicoa ja rouhittua mustapippuria. Muistuipa mieleen sellainen valkopapujuttu jota harrastelin Toivoniemen vegetaristikaudellani. Ihan kelpo evästä.

Sitten sekä perjantaina että lauantaina oli tarjolla kaarnikkakakkua. Sen omakehittelemäni ohjeenhan olen julkaissut jo viime vuonna. Nyt sellainen parannusehdotus tuohon reseptiin, että pohja kannattaa tehdä puoliksi wilhelmiina- ja puoliksi digestive-kekseistä. Taas vähän lähempänä sitä aitoa Kaunispään huipun kaarnikkakakkua.

Oli meillä sitten myös italialaista suklaakakkua (yksi minun iänikuisista bravuureistani, ohje löytyy keittiöstä), ja sen kanssa (lappitalia-henkeen) tarjosin hillashottia. Lapin jängän hillakastiketta shottilasiin ja pieni loraus limoncelloa siihen. Ei huono. Mutta kuten serkku totesi, olisi ehkä kannattanut laittaa se kastikkeeksi, peiliksi, lautaselle, eikä tarjota shottina. Hyvä idea, ja ensi kerralla taidan tehdä niin, että vatkaan vispikermasta löysän vaahdon ja laitan siihen hillakastiketta ja lorauksen limoncelloa, ja sitten siitä kakulle kastike.

Sitten meillä oli viinejä: juuri niiden perusteella illan teemana oli Italian maakunnat. Näitä olimme ostelleet Italian matkoilta, pari valkkaria haettiin Alkosta ja sitten olin yhden hieman erikoisen punaviinin tilannut Umbria-kaupasta. Erikoinen siksi, että eihän syrah nyt mikään Italian perinteinen rypäle ole.

Vahinko, että tuo viimeinen Summus jäi vaille ansaitsemaansa huomiota. Se on kuitenkin klassikkoviini ja minusta ja lähimmän pöytäseurani mielestä illan paras… Olisi pitänyt laittaa se pöytään vähän isompien mainesanojen saattelemana, mutta ehkäpä illan myöhäisyys ja runsas syöminen ja maistelu olivat jo vieneet innostuksen …. 🙂

Carmen Puthod 2007, Teruzzi & Puthod (Toscana) 23,- (ostettu kesällä 2010 San Gimignanosta) 8- (tämä on siitä jännä viini että se punaisista Sangiovese-rypäleistä tehty valkkari)
Vesevo Fiano di Avellino 2010 (Campania) 14, – (Alko) 7½
Planeta Chardonnay 2010 (Sisilia) 20,- (Alko) 8½
Che Syrah sarà IGT 2009 (Umbria) 18, – (tilattu netistä (kauppa.umbria.fi) 8,50
Serralunga d´Alba Barolo 2006 (Piemonte) 40,- (ostettu Rooman lentokentältä 2010) 8,36
Brunello di Montalcino 2005, Fattoria Barbi (Toscana) 44,- (ostettu Montalcinon viiniexposta 2010) 8,25
Summus 2005 Banfi 2005 (Toscana) 35,- (ostettu Orvietossa toukokuussa 2012) ei kerätty pisteitä

Niinhän siinä sitten kävi että Umbrian syrah (”pehmeä”, ”liki kosiskeleva”, ”lämmin”, ”helppo olematta tylsä”) voitti nuo arvokkaammat Brunellon ja Barolon, jotka olivat vielä raakoja! Ainakin pari, kolme vuotta vielä olisivat kestäneet kellarointia. Ei ne huonoja olleet nytkään. 😉

Kyllä se Italia on minun ruoka- ja viinimaani!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Juhlan jälkeen

Serkun vierailu, blogin 2000-postausjuhlat, viininmaistiaiset, uusi isovanhemmuus [ei, ei meidän perheessä ;), ainakaan minun tietääkseni ei meidän perheessä… ], nimipäiviä, menneitä ja tulevia synttäreitä ja ties mitä kaikkea eilen juhlittiinkaan. Ja juhlittiin syöden, – ja juodenkin.

Eilen aamupäivällä olin kuvailemassa… päivän valmistelin iltaa ja tein ruokaa, tein viininmaisteluja varten prujua, tein taas ruokaa, katoin ja koristelin pöytää, kotia, etsin tietoa viineistä, touhusin jotensakin koko päivän. Illan nautin. Seurasta, viineistä, Juniorin kuljettajaroolista, ruoasta ja sen tekemisestä, kommenteista, kuvia näytin, istuinkin välillä :), kuuntelin keskustelua, osallistuinkin, mietin viinejä, totesimme porukalla että ei se Italia sittenkään niin huono viinimaa ole 🙂 …

Ruokaan ja viineihin voisin palailla huomenissa … nyt kuvia eiliseltä aamupäivältä…

Tämän viimeisen kuvan nimi on väistämättä

kesää odotellessa.

Kannattaa klikata isommaksi…

Bloggailu Niitä näitä

2000

Tämä on kahdestuhannes postaukseni!

Olen julkaissut blogissani yli 5000 kuvaa, yli kolmemiljoonaa merkkiä (niistä tulisi hyvinkin kolmen, neljän paksun kirjan verran tekstiä jos olisivat painettuina), kommentteja on yhteensä 4992. Kävijöitä on nykyisin noin 300 per päivä, ja yhteensä pelkästään tähän blogiini (ei siis ruoka-, matka tai työsivujani) on viiden ja puolen vuoden aikana klikkauduttu yli 400 000 kertaa.

Tänään en laita niitä kuvia, jotka aamulenkillä huikeassa auringonpaisteessa otin, en liitä kuvia tai ohjeita viininmaistajaisia varten tekemistäni sapuskoista, en arvostele viinejä, en kerro, miten serkun vierailu on tänään sujunut, — teen tuota kaikkea huomenna tai lähipäivinä.

Mutta nyt julkaisen tämän 2000. postauksen kunniaksi kyselyn: kerro joko a) mitä muita blogeja kuin tätä Tuulestatemmattua seuraat satunnaisesti tai säännöllisesti (blogin nimi riittää mutta ei haittaisi vaikka laittaisit osoitteenkin…) b) ja/tai arvioi kuinka monta näistä kahdestatuhannesta jutusta olet lukenut?

Olisi tavattoman kiva tietää, ja olisi mukava löytää muidenkin blogeja. Minä voin vaihtoskina vinkata serkkuni blogiin. Tämä meillä nyt oleva vieras kun on myös ahkera bloggaaja. Käyhän kurkkaamassa KLIKS – kauniita kuvia, mukavia juttuja…

Tähän juhlapostaukseni kyselyyn viikon kuluessa vastanneiden kesken arvon palkintojakin. Voit voittaa Vuorotellen-kirjan (joka sisaren kanssa tehtiin) tai jos sinulla on se jo, tai muutoin haluat jotain muuta, niin vaihtoehtona on pieni canvas-taulu, jollaisia kesällä teetätin palkinnoiksi ja viemisiksi. Niitä on vielä yksi.

Niitä näitä

Amerikan serkku

Ostimme joka pöydälle tulppaaneja, sijasimme vierasvuoteen valmiiksi, jäähdytimme valkoviinin raikkaaksi, pöydän keväiseksi katoin, herkkuja kotiin roudasimme ja illalliseksi valmistimme.

Saimme vieraan Atlantin takaa. Sisarkin saatiin käymään ja nuoriparikin ehti jälkkärin vielä nauttia… Hillacremebrûlee ei ollutkaan huono… Muista en mene sanomaan mitään, noh, kukaan ei liene jäänyt nälkäiseksi…

Ja siinähän se viisi tuntia ruokapöydän ympärillä vierähti. Olipa meillä neljän vuoden jälkeen juteltavaa… 😉

Amerikan serkku on monissa kirjoissa, minulla on oikeasti. 😉 Onhan mukava kun tuli käymään.

Kuvassa toki muitakin kuin serkku sisarineen:
kummitätini, kaksi muuta tätiäni, yksi muukin serkku, iskä, mummu ja pappa.
Perniön mummulan saunan seinustalla about 50 – 55 vuotta sitten. ..

Niitä näitä

Etsivä löytää

Töissä:

Missä on se eilen aloittamani tiedosto, millä nimellä se on tallennettu? Missä on se muuttoliikettä käsittelevä kirja ja jätinkö minä oikeasti taas eväät kotiin?

Kotona:

Missä on ne valkoiset creme brûlee vuoat? Missä on se toinen vispilä? Minä voisin vannoa ostaneeni tulppaanilautasliinoja! Juuri äsken näin sen limen värisen mariskoolin jossakin!

Ja kaikki johtuu siitä että en nuku! Tai no, olen minä kova tyttö hukkailemaan tavaroita muutenkin, tai en niinkään hukkailemaan, mutta pistämään visuun talteen. Mutta silloin kun yöuni jää viisituntiseksi, ei voi toimia ihan täysillä, pikkuisen on heikolla hapella koko ajan. Oppiainekokouksessa putosin välillä ihan kartalta. Mutta se ei sitten ollutkaan vain minun mokani.

Mutta silti: onhan mukava olla terveenä ja järjestellä viikonlopun illallisia ja viininmaistiaisia ja aamiaisiakin. Ja pitkästä aikaa leipoa ja kokata. Kaksi kakkua on jääkaapissa, jälkkäri, alkupalojen kastikkeet samoin ja pöytä katettu. Että on sitä jotain löytynytkin. Ja ollut ihan hurjan mukava harrastaa. 😉

Kuinka paljon enemmän minä ehtisin elämässäni kun ei menisi niin tavattoman paljon aikaa etsimiseen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Amerikan serkku on tullut Ouluun asti valokuvia ottamaan, joten laitanpa minäkin turistikuvan Oulu by night tähän…

Niitä näitä

Ei kummempia

Tänään on juuri se päivä, jolloin ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa tai sitten olisi niin paljon, etten millään ehdi muotoilla ja/en viitsi kirjoittaa ja sivupolkuihin tietoa hakea.

Paitsi, että voisin sentään kertoa, että luonani kävi tänään vauva. Suurisilmäinen hymyilevä vauva, jolla oli kyllä äitinsäkin tietysti mukanaan. Olipa ilo. Aina on ilo kun entisiä opiskelijoita käy, vauvat on lisäbonus. 😉 Ja siitäpä muistuikin mieleeni, että nyt on aika paljon eri suunnista vauvauutisia ja vauvoista kuulumisia ollut. Olisikohan tässä demografinen viive jostakin? olen luvannutkin meidän vauvoista tänne jotain kirjoitella… mutta se on pitkä juttu… ei tänään.

Ja että kävimme pehtoorin kanssa roudaamassa auton peräkontillisen ruokaa ja viinejä, – on näet viikonloppuna vähän kulutusta tiedossa. Ja minun menusuunnitteluni ja viininmaistajaisten teema ovat aika lailla maailmoja syleleviä. Pientä rajausta on tehtävä. Bravuureilla aion mennä, uutuuksia ei ole nyt rääpyä ryhtyä kokeilemaan, mutta olisi joku teema keksittävä…

Ja että töissä on niin paljon tauteja liikkeellä, että minulla on huono olo pelkästään kaikkien niiden tietämisestä.

Ja että tällä blogilla on pian merkkipäivä tai virstanpylväs oikeastaan…ja yritän miettiä, millaisen lukijakyselyn tai arvonnan tai jotain sen kunniaksi järjestäisin…

Tämän parempaan ei tänään pysty.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Puhurointia

Jokavuotiset kehityskeskustelut esimiehen kanssa on käyty. Onhan niissä puolensa ja puolensa. Ei ole ollut ongelmia: kehitytään ja keskustellaan – eihän siinä mitään. Mutta ne arviointikaavakkeet ja tietojärjestelmät, joiden puitteissa nuo ”keharit” on käytävä, aiheuttavat päänkivistystä ja erilaisia voimasanoja käytävillä ja työhuoneissa. Sitä paitsi ne ovat taas muuttuneet. Juuri kun niiden edellisten idean ja [olemattoman] rakenteen oli oppinut, on taas opeteltava uudet.

Jotta jokainen osaisi kehityksensä ja tavoitteensa kirjata, on ensin kouluttauduttava ainakin pari kertaa parin tunnin koulutus. Ja noiden lankettien täyttöön kuluu hyvinkin yksi työpäivä, ja sitten keskustelujen jälkeen vielä viimeistelyyn muutama tunti, jotta ne voi lähettää eteenpäin.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi tämä uusi järjestelmä kun on vielä tupannut kaatuilemaan kesken tallennusten – luonnollisesti menettäen kaiken siihen asti tehdyn työn [minulle ei onneksi ole näin käynyt]. Sitten on täytettävä 8-sivuinen tiedonkeruulomake, johon kirjaat jokaisen risahduksen ja luennon pätkän, tekemäsi ohjauksen ja lipareen, artikkelin ja kaiken mitä duunissasi teet, siten, että pumaskasta tulee helpostikin [minullakin] 15-sivuinen.

Kun saat tämän hengen tuotteen luoduksi ja hyväksytyksi, sinun on puhuroitava se tietokantaan. Puhuroitava?! Mitä ihmettä?!

puhuroida =
siirtää tiedosto tietokoneelta toiselle tietokoneelle
Etymologia: käännösehdotuksena englannin sanalle ’upload’ vanhassa ATK-oppaassa, mutta ei ole koskaan levinnyt yleiseen sanastoon. Vakiintunut käännös: lähettää (joskus käytetään sekaanuttavasti käännöstä ladata)

Näin lukee wikipediassa. Tarkoittaa siis lähettämistä tai lataamista, ei imurointia. Imuroinnin vastakohtahan on puhurointi! Luonnollisesti. Ei riemulla rajaa!

Vaikka wikipediassa lukee ettei ole vakiintunut yleiseen käyttöön niin silti yliopistojen (siis huom. ei vain historiatieteiden!) kehityskeskusteluja käydään puhuroiden, kaikki tuhannet yliopistolaiset puhuroivat näin maaliskuussa hyvinkin paljon.

Olen puhuroinut!

Klikkaamalla isommaksi saat tästä talvisen taustakuvan koneellesi.

Niitä näitä

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

T(uttu): Oletkos laihtunut?

M(inä): .. no enpä taida, ehkä pari kiloa on tilapäisesti hävöksissä …

T: Nii, se näkyy kyllä heti naamassa jos edes hitunenkaan lähtee. Ikää kun tulee lisää, niin sitä menee heti ruttuseksi naamastaan.

M: Niinhän se taitaa olla.

T: Mutta et ole kuitenkaan niin väsyneen näkönen…

M: Hyvä, tulikin mökillä nukuttua univelat pois ja ulkoiltua auringossa, se tuntuu niin hyvälle.

T: Hyvä että välillä edes saa itsensä kondikseen.

M: nii-in….

Taisi siinä sittenkin käydä niin, etten tässä keskustelussa tullut millään muotoa saaneeksi positiivisia mainesanoja osakseni.

😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sattuipa sellainen juttu, että lähdin töistä kovalla kiireellä kampaajalle, ja kun olin kadulla kampaamon lähellä, huomasin antiikkikaupan ikkunassa neljä kaunista, pientä, sinistä lasia. Kaj Frankin laseja, samaa sarjaa kuin ostin antiikkimessuilta joku vuosi sitten. Sopisivat samaan kattaukseen ja saisin tusinan täyteen… Mietin hetken menenkö liikkeeseen, mutta sittenkin … maksavat viisikymppiä, vain neljä lasia, ja meillä laseja kyllä riittää muutoinkin ….. ja sitäpaitsi

oli muutoinkin hyvin nippa nappa, että ehtisin ajoissa kampaajalle. En millään siis ehtisikään ostaa. Ja siinä samalla hoksasin, ettei minulla ole parkkirahaa kuin tunniksi ja kolmeksi vartiksi, mutta päätin riskeereta: kyllä sen pitäisi riittää, vaikka väri ja leikkaus vievätkin aikaa reilusti.

No niinhän siinä sitten kävi, että kampaajalla pari tuntia hurahti. Kun juoksujalkaa menin autolleni, olin täysin vakuuttunut, että kampaamoreissun hinta nousee vielä parkkisakon verran. Mutta ei, ei mitään lappua ikkunassa! Yesh!

Siis? – No, ihan luonnollista on, että tällä tavoin lasit oli melkein tienattu. Raha niitä varten oikeastaan säästetty, eikö? Ihan pettämätön päättelyketju!!

Ei, en ostanut niitä. – Vielä. Kauppa oli nimittäin jo kiinni. 🙁

Mutta tukka on hyvin, vaikka naama olisi kuinka ruttunen. 😀

Niitä näitä

Hiihtoa – tänään vain muistoissa

Sataa lunta.

Keskipäivällä vähän paistoikin, ainakin oli kirkasta. Juuri sellaista kuin oli aina pentuna kun käytiin Virpparissa. Virpiniemessä käytiin usein – juurikin sunnuntaisin. Ystävystyinkin siellä hiihtomajaa pitävän perheen tyttären kanssa. En muista hänen nimeään, mutta kaverattiin, laskettiin vanereilla ja myöhemmin liukureilla (sanottiinkohan niitä ufoiksi?), hiihdettiin ja katseltiin kun oli hyppyrimäkikisat ja Veikko Kankkonen hyppäsi. Se oli meidän pikkulikkojen mielestä niiiiin ihana. Sillä oli sinivalkoinen pipo, jossa oli pieni valkoinen tupsu (kuvassa on erilainen kuin oli Virpparissa). Ja mäkisukset näyttivät valtavan isoilta. Ja se oli jotenkin oikeasti Urheilija – isolla uulla.

Hiihtomajalla juotiin aina kuumaa mehua, minä sain ilmaiseksi, kun se tyttö oli mun kaveri. En kyllä koskaan ymmärtänyt, mitä iloa siitä kuumasta mehusta oli. Sillä poltti aina suunsa, ja meillä oli kotona yllin kyllin musta- ja punaviinimarjamehua, joten sitä sai ihan riittämiin kuumana ja kylmänä muutenkin. Mutta maitokaakao paksuista fajanssimukeista, joiden pohjassa oli sellainen hassu kuoppa, oli ylivertaisen hyvää.

Minä pidän vieläkin kaakaosta. Siinä kun muut työkaverinaiset hakevat Humus-kuppilasta suklaata väsymykseen, alakuloon tai paleluun, minä haen ison mukillisen kaakaota. Tazzaa tai kyllä se Oboykin käy. Keminmaan historiaa kirjoittaessani kävin suunnilleen kerran kolmessa viikossa arkistoreissulla siellä, ja kun osa kunnan ja Kemi-yhtiön arkistoista oli kovin kaukana mistään kuppiloista tai lounaspaikoista, minulla oli eväänä termospullollinen kaakaota, – ja liitulakuja. Ja taas jaksoi uppoutua menneiden vuosikymmenien ja -satojen syövereihin.

Tänään lenkillä siis muistoissa, vähän huolissanikin, enimmäkseen kyllä ajatuksitta, mikä on hyvä merkki.

Niitä näitä

Kotiinpaluu

Kotona. Ja onhan täälläkin niin sini-valkoista. Viime viikon lumimyräkkä on tehnyt hangista kirkkaan valkoisia, ja pakkaskelin aurinko paistoi korkealta kun kahden aikoihin kaarsimme kotipihaan. Aamulla hyvissä ajoin hyvästelimme Myötätuulen, joten hyvissä ajoin olimme sitten kotonakin. Hirmuisesti oli liikennettä, varsinkin Kemi – Oulu välillä mutta kun vastaantulijoitakin oli yhtenä letkana, eikä ollut mitään mahdollisuutta ohittaa, liikenne kulki tasaisesti 85 km tunnissa, eikä mitään hermostuttavaa haitariliikettä 65 – 95 km/h vaan tasaisesti ajeltiin koko väli. Hyvähyvä.

Juniori oli käynyt enimmät lumityöt tekemässä, mistä tietysti hyvä mieli, ja kunhan saimme vähät kamat roudatuksi sisälle ja puretuksi, oli lähdettävä lenkille. Oli vaan niin hieno keli. Oli vaan päästävä merenrantaan. Hienoa oli.

Nyt sählään. Ei voi mitään mutta sählään. Ruokaa, pyykkiä, ensi viikonlopun monia jutttuja, nuorisoa, töitä, viininmaisteluita varten tilauksia, Festan järjestelyä, postituksia sinne ja tänne, kahden viikon päästä tohtorikoulutettavien seminaari jota varten pitäisi ja teenkin …, menujen suunnittelua, laskut, digikurssin läksyt… Ei vaiskaan. En sählää. Ihan levollisin mielin kotona, odottavalla mielellä. Ja mukavaa on että huomenna on vielä sunnuntai.

Toiset kukat kestivät kotiin tulon paremmin kuin toiset …

Lappi Niitä näitä

Tämän viikon perjantai

Varjot iltapäivällä vielä pitkiä, mutta kuitenkin valossa jotain kevättä. Ehkä kontrasti aamun ja aamupäivän lumimyräkkään, joka alkoi aamuyhdeksältä ihan yhtäkkiä, vain saa aikaan luulon kevään tulosta. Lenkillä viima, pohjasta tuleva pureva tuuli muistutti siitä, miksi en sittenkään lähtenyt mäkeen.

Loma/etätyöviikko alkaa olla lopuillaan, nyt jo? Merkillinen viikko. Harvoin täällä tulee liikutuksi näin vähän, siis liikutuksi urheilumielessä ja liikutuksi muutenkaan. Emme ole käyneet oikein missään: muutaman kerran on käyty kaupassa, eilen ajeltiin kylille syömään (Petronellan kuningasrapukeitto oli juuri sitä mitä toivoinkin!), niin ja sunnuntaina se brunssi. Emme ole huiputtaneet mitään, hyvin vähän on hiihdetty. Ei ole ollut tarvetta käydä Ivalossa, saatikka Inarissa, vaikka ajattelimme ajelevamme sinne katsomaan uutta Sajosta, – emme vain saaneet aikaiseksi, tai minulla oli muka parempaakin tekemistä. Edes Kaunispäällä ei ole käyty.

Ehkäpä se että olemme olleet koko viikon kaksistaan, ei nuoria, ei systeriä, ei VMP:tä, ei vieraita, ei ketään täällä, on luonut oman erilaisen fiiliksensä. Pehtoori onkin joutunut yksikseen maistelemaan kokkailujani, parasta on ollut hillajälkkäri, johon taisi tulla vaikka ja mitä…

Mitään en ole viitsinyt meille leipoa, vaikka hetken tänään moinen kävikin mielessä: oli vähän juhlan tuntua, kun sain esimiehelle arviointikaavakkeet sähköpostitse puhuroitua (kerron asiasta ensi viikolla lisää! ei näet ole lomalaisten lukemista moinen puhurointi!).

Kun iltapäivällä tulimme lenkiltä ja oli kuitenkin perjantai ja naisten päiväkin, olin hiljaa mielessäni – lue: eräänkin kerran miehelle vihjannut, että olen sitten tehnyt Tuulentuvan nurkalle sellaisen samppanjabaarin, – ajatellut, että vaikka Lanson tai Moët Chandon lasilliset olisi siinä iltapäiväauringossa aika ´cool´ nauttia, niin oliko mies ymmärtänyt? No ei ollut, ei. Niinpä oli sitten mökin kellarin kätköistä piccolot auringon esiintulon ja perjantain kunniaksi baariin roudattava. 😉

Siitäpä iltapäivä jatkui, saunanlämmitystä, hiljalleen mökilläolon ”alasajoa”, pakkaamista, tiedostojen tallentamista kotiin ja ihastuinpa muutamaan otokseeni niin, että tilasin niistä printitkin.

Hangasojasta minulla on jo satoja kuvia. Tämä ei ole huonoimpia.

Lappi Niitä näitä

Polttopuut eivät ole leikin asia!

Kolme kuutiota klapeja Pehtoori liki yksin ne pihalta liiteriin työsti. Minä satsasin enemmän kelojen siirtelyyn liiterin ulkoseinustalta liiterin sisätiloihin.

Nämä puuasiat eivät kuulkaa ole mitään pikkujuttuja. Polttopuut, sekä tervaskelot että koivuklapit, ovat Iso Asia. Silloin kun Hangasojan mökkielämän ylimmäinen huoltaja ja huolehtija oli äitini, täällä oli liki joka vuosi pieni puusouvi. Onni ja Kulta-Jaska olivat hovitoimittajia ja puiden pilkkojia. (Ks. Kulta-Jaskasta ja hänen merkillisestä elämästään ja ainutlaatuisesta asumuksestaan täältä (KLIKS))

Kun sitten kesällä 2005 teimme sisarusteni ja äitini kanssa mökkikauppoja elikkäs me ostimme heiltä Tuulentuvan ja vanhan Alatuulen, äitini suostui yhdellä ehdolla tekemään kaupat: a) hänellä olisi vapaa oikeus tulla tänne milloin haluaisi [kerran on saatu äiti tänne tulemaan] ja b) keloja ei saisi myydä kenellekään vaan ne kuuluisiviat vain tämän mökin nautintaan. Lupasimme. Ja kaikki nämä vuodet äiti on tasaisin väliajoin muistanut kysellä, että riittäähän puita ja etteihän niitä haaskata.

Ei ole haaskattu. On siirrelty liiterin ulkoseinältä toiselle, puuceesta liiteriin, liiteristä molempiin mökkeihin, ja kaikki nämä vuodet on polteltu takkatulta ja notskilla tulisteltu kaiket päivät kun täällä on oltu ja NYT! nyt vasta tarvitsi ensimmäistä kertaa siirtää ulkoa puita liiteriin sisälle.

(Allaolevassa kuvassa sama kohta liiteristä silloin kun liiteri tuli meidän haltuumme:
liiteriin mahtui juuri ja juuri sisälle.
Ja huom: ulkona oli siis lisäksi ihan mahdoton määrä puita!)

Ja vaikka kaikki nuo kuvassa näkyvät puut on jo aikaa sitten poltettu, keloja riittää arviolta vieläkin noin viideksi vuodeksi! Saunapuina käytettäviä koivuklapeja toki on pitänyt jo aiemmin hankkia jokunen kuutio.

Eikä tämä meidän mökki ole ainoa, jossa puuvarastot ovat kuin ydinsodan varalle. Puron toisella puolella on mökki, joka on yhden Hangasojan vanhimman, ”alkuperäisasukkaan” mökki. Mökki on nyt jo yli ysikymppisen miehen – tervaskanto itsekin. Eikä ole kuin muutama kesä sitten, kun hänen pihalleen tuli tukkirekkalasti. Siis ei mitään valmiiksi pienittyjä klapeja, vaan puolen sataa tukkirunkoa, joista itse sahaillaan ja hakataan haloiksi. Mikäs siinä – nuori mies! Monta muutakin mökkiä on vuorattu polttopuilla, saunojen seinustoilla on komeita motteja. Jotta sota-ajan lapsia on äitini lisäksi täällä muitakin. Vai mistä muusta moinen hamstraaminen voinee johtua?

Näissä puuhommissa mekin siis tänään. Muiden muassa.

Tässä on se vanha legendaarinen Alatuuli, joka sitten purettiin tämän nyt jo kuusi vuotta täyttävän Myötätuulen alta pois. … ja sitä EI pistetty polttopuiksi, vaan runkohirret myytin pois toisaalle pystytettäväksi.

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Ladulla

Aamun pakkaslukemat näyttivät edellyttävän pirttipäivää, töiden tekemistä lomallakin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla….

Tyttären kanssa viesteilimme, hänellä kuului olevan saman verran lämpöasteita – Monterreyn kevät on lämmin. Ja pojalla Oulun ja lähitienoon teillä tuiskua ja tuulta, lunta ja liuskasta – pullakuskin ja avokkinsa soisin oleva täällä – pois tien päältä ja muutenkin …

Mökin ikkunasta ulkona näytti siltä, että olisi vaikea pysytellä töiden parissa, olisi kohtuutonta olla sisällä koko päivä …

Nyt siis vihdoin ladulle. Semminkin kun puolenpäivän jälkeen ei ollut kuin häthätää – 10 C.

Minun reittini? Se sama Prospektorin lenkki, jota olen tykännyt hiihdellä; ensin monta kilometriä lievää nousua, sitten muutama reipas alamäkikilometri ja loppuun vähän tasaista, kympin lenkki kaikkinensa.

Vain? Ehkä se on ”vain” sellaisille pienille tirppanoille, jotka hädin tuskin osaavat lukea, mutta jotka ladulla vetivät ”Puijon hiihtoseura” – verkkarit päällä luistellen letkassa ohitseni, ehkä kymppi on ”vain” sellaiselle auringon ahavoitttamille mummun käppänöille, jollaisen tänään näin: näytti viettäneen koko elämänsä suksien päällä, sen verran keveästi ja kipakasti pienet nousut haarakäyntiä ylöspäin tikutti. Ehkä kymppi on ”vain” sellaisille nelikymppisille uraputkimiehille, jotka kesät golfaavat, ympärivuotisesti saleilevat ja talvet vartalonmyötäisissä hiihtopuvuissa pohkeet pinkeinä 1000 kilometriä hiihtävät tuosta vaan – heille kymppi epäilemättä on ”vaan”. Minulle se oli oikein hyvä lenkki tänään. Sitä paitsi ladulla oli hyvin, hyvin kaunista. Intohiihtelijät eivät malttaneet pysähdellä kuvailemaan – minä maltoin [sain hyvän (teko)syyn tasaannuttaa pulssia :)].

AINAKIN tämä alla oleva kuva kannattaa klikata isommaksi: luonto ja lumi vaan ovat ..
Ui, jui, oikeasti oli todella hienoa.

Hangen kimmellystä on vaikea kuvailla ja kuvata. Mutta kyllä ne kimmeltävät! Ja ruskettavatkin – pipon raja on jo selvä. 😉

Lappi rulettaa jälleen kerran!
Ja liikkuminen on hyväksi.
Vaikka sitten vähän vähempikin. … 🙂

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Lumi

Kaikki muuttui musta-valkoiseksi, tai ainakin harmaan eri sävyiksi. Rantasaunakin apaattisen näköinen.

Vielä aamulla – hyvin myöhään herätessämme pakkasta oli niin paljon, että näytti helpolta perustella koko päivä ”pirttipäiväksi” eli ettei tarvisi selitellä, miksemme lähde ladulle, ettemme mene mäkeen.

Uppouduin mukana oleviin töihin, pehtoori lueskeli, kunnes jossain vaiheessa huomasin hänen lähtevän ulos. Kävi välillä kertomassa että lauhtuuhan siellä, enää häthätää – 15 C.

Iltapäivän aluksi annoin periksi, ja puin ulkovarustuksen ylle, lähdimme ensitöiksemme kauppaan. Jo silloin sinitaivas oli pilviverhon takana, merkillisesti näytti siltä, että maisema on pelkkää lunta. Kaikki on valkoista, harmaata tai mustaa.

Eilen vielä lumi on näin värikästä.

Ja eilen vielä kimmelsi..

Lumi voi olla niin monenlaista …

Puusouvia riittii tällekin päivälle. Jokohan tässä joku päivä kertoisin näistä puuasioista enemmänkin, olen usein aikonut, luvannut… mutta joka tapauksessa tälle päivälle leimansa antoi lumi. Nytkin sitä sataa, ei tarvitse pihalle pomppia taivaan tulia etsimään.

Voin erinomaisen maa-artisokkakeiton jälkeen palata ruokahistoriaa käsittelevien gradutekstien äärelle… ja odottaa Master Chefin alkua. Tänä tiistaina voin sen katsoa [ei digikurssia] ja kevyen päivällisen tekosyyllä paistaa takkatulessa poromakkaraa. Ette tiedäkään,kuinka paljon pidän makkarasta. Eikä kuiva siideri ja sinappi sen seurana ole ollenkaan poissuljettu.

Lappi Valokuvaus

Riekko ja muita luonnonihmeitä

Lagopus lagopus, kavereiden kesken riekko.

Minähän en osaa lintuja kuvata, mikä ei koskaan ole niin kovasti häirinnytkään. Olen keskittynyt ihan muihin aiheisiin, niin kuin nyt vaikka ruokaan, mereen, maisemiin, Italiaan, niin ja ruokaan, ja metsiin, metsiin ilman lintuja ja sitten lintuihin lautasella, — mutta eilen onnistuin ottamaan – tuhannen vahingossa, jos totta puhutaan – muutaman omasta mielestäni onnistuneen lintukuvan.

Riekko suorastaan poseerasi! Klikkaamalla näet sen paremmin.

Pakkasen vuoksi se oli aika ”pullea” ja kun kristallinen hanki ei vielä kannata, jätti riekkokin leveän jäljen.

Kerran olen onnistunut ottamaan riekosta kuvan ”kesävärityksessä” (KLIKS), mutta kuvana ei likikään edellisten veroinen. Tänään ei juuri lintu- eikä erityisiä ruokahavaintojakaan. Töitä ja hyötyliikuntaa.

Pehtoori urakoi pihalla lumen kanssa monta tuntia, minulle riitti pari. Oli minun saunanlämmityshuki ja liiterihommia, joka tapauksessa niin paljon ulkoilua ja liikkumista, etten hetkeäkään epäile, ettenkö huomennakin nukkuisi kahdeksaan! Kauan eläköön kymmenen tunnin yöunet!

Eilistä kuvasaalista alla. Se mitä havukka-ahon-aattelija-maisesti eilen tulin ääneen pohtineeksi, oli että, mikä se on naavan tehtävä?

Paitsi, että se on jännän näköistä ja että sen runsas esiintymien kertoo, että luonto ja ilma on puhdasta ja saasteetonta, mutta onko sillä joku muu sijansa luonnon kokonaissysteemissä. Mihin sitä tarvitaan? Mikä on sen jobi?

Lappi Ruoka ja viini

Lenkillä Kievariin

Aurinkoinen pakkaspäivä Hangasojalla. Päivän antina ulkoilu [ja kuvaaminen] ja brunssi. Säästän ulkoilu- ja luontokuvat [yksi ihan huippuotos!!] huomiseen, mutta brunssista on kerrottava.

Laanilaan – puoliväliin mökiltä Saariselän keskustaan – on avattu Laanilan kievari. Näin historioitsijan näkökulmasta se kyllä mikään uusi asia ole. Olihan Laanilassa kievari ennen kuin edes maantie Rovaniemeltä Ivaloon saatiin valmiiksi. Samalla paikalla on ollut kievari pian (2015 vai 2016?) sata vuotta.

Kun kullankaivosyhtiö Prospektori lähti paikalta 1910-luvulla sen vanhoihin ”kartanoihin perustettiin Laanilan kievari, jossa asui Max Peronius sotiin saakka. Kievarin(kin) saksalaiset polttivat mennessään ja sitten paikalle asettui Metsäntutkimuslaitos (jonka rakennuttama vasemmalla näkyvä punainen rakennus ymmärtääkseni on). Siinäkin oli 1970-luvulla mahdollista yöpyä; muistan kuinka keskikoulun kuviksen ope asui siinä perheineen aina hiihtolomilla, silloin kun meidän perhe asui Laanihovin takapihalla asuntovaunussa. 😉

Mutta siis tähän päivään: kun aamupäivän olin lueskellut harkkoja ja puolenpäivän jälkeen pakkanen hellitti ja lämpö nousi lähelle -10 astetta, lähdimme kävellen kohti uutta Laanilan Kievaria. Olin lukenut, että siellä olisi brunssia tarjolla, ja ajattelimme että NYT me kerrankin mennään sellaiselle. Aina vaan puhutaan ja aiotaan. Vain kotona ja täällä möksällä niitä on tullut harrasteltua. Joskus harvoin jossain ulkona käyty mutta kovin vähiä ovat brunssikokemuksemme.

Niinpä ajattelimme menevämme ulkoilun lomassa buffet-pöytään nauttimaan vähän graavikalaa, salaatteja, pahimmoillaan perunasalaattia ja prinssimakkaroita, ehkä skumppaa ja täytekakkua. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla.

Käytiin kävellen Kuukkelissa asti Kalevaa hakemassa, mutta eihän se tänään tänne raukoille rajoille asti tullutkaan. No aurinko paistoi, oli tyven, taivas kirkas ja korkealla, joten olipa hyvä tepastella. Puolentoista tunnin jälkeen olimme Kievarissa. Familiaari, rustiikki pirtti oli mukavan ja rennon näköinen. Ainoa huono puoli olivat nuo penkit: jos olisimmme olleet illallisella olisin kaivannut selkänojaa.

Klikkaa isommaksi näet mitä kaikkea gourmettia oli tarjolla.

Mehän maistoimme tietysti kaikkea, ja KAIKKI oli maukasta. Erinomaista oli savurautu, talvisalaatin marinoitu palsternakka (osaisinkohan itse tehdä?), poromousse (josta pehtoori kyllä sanoi, että maistui samalta kuin kotona ;), frikadellit (lihapullat). Ne eivät olleet mitään kumipalloeineksiä, vaan käsintehtyjä, alusta asti paikan päällä kokattuja ja tehtyjä. Ei mitään jauhekastikkeita tai teollisuussooseja. Omassa keittiössä leivottu rapeakuorinen ruisleipä oli pehtoorin makuun erityisen paljon.

Brunssilla oli – vastoin ennakko-odotuksia – lämmin ruoka: hirven filettä pekoniin käärittynä, suppilovahveroilla peitettynä ja jumalaisen kastikkeen kanssa tarjottuna oli ylivertaisen maistuvaa. Olkoonkin kliseistä, mutta se oli ”raaka-ainetta kunnioittaen tehtyä rehellistä hyvää ruokaa”.

Ja oliko moinen brunssi kallis? Meidän mielestä tuo pääruokana ollut hirven filee yksistään maksaisi Oulussa tai Helsingissä valkoisten pöytäliinojen-, ovenpielen kilven omaavissa, fine dining -paikoissa sen, mitä maksoimme koko brunssista (35 €).

Palvelu oli rentoa ja lappilaisen mutkatonta, vaikka yrittäjäperhe, joka paikkaa pitää, onkin vastikään Kaakkois-Suomesta tänne pohjoiseen tullutkin.

Takan reunalla bongasin jättikokoisen tohottimen, jolla ei kuulemma creme brûleiden pintoja rapeiksi poltella. 😉

Sitten siellä oli tämmöinen; tietääkö joku mitä tämmöisellä tehdään? Mitä se on? Kievarin väki ei tiennyt, eikä tiedetä mekään. Tietääkö joku?

Lappi Niitä näitä

Toiveissa revontulia ja pitkiä unia

Me täällä jo pakkailemme, jotta pääsisimme aamulla varhain lähtemään kohti Laplandsia. Minut on pestatttu valokuvaajan assariksi revontulien tarkkailussa = istun illalla nuotiolla ja tarkkailen taivaalle! Jos havaitsen jotain valokuvauksellista, juoksen hakemaan kuvaajan tietokoneen äärestä! Tärkeä luottamusta herättävä tehtävä!

Tuollaisia viestejä mieheni eilen iltasella lähetteli ystävillemme. Ja siellä pehtoori nyt sitten istuksii Hangasojan notskipaikalla revontulivahtina! Aika kylmä ukko-paralla on; pakkanen kun on kirinyt pariinkymmeneen asteeseen.

Tullessamme oli hieno keli ajella. Ennen kahdeksaa pääsimme lähtemään, Oulu – Kemi -väli ei koskaan ole sujunut niin rauhallisesti ja silti reippaasti. Kemi – Rovaniemi olikin sitten jo vilkkaampi: keskisuomalaiset palailivat lomiltaan, letkoittain tuli autoja vastaan. Rollossa kävimme muonitustarpeet ja muuta pientä hakemassa; hassua kun ei tule ketään kaveriksemme tänne, niin en osannut oikein mitään ruokaa ostaa, ei mitään suuntaa tai määrää ostoksilla, vähän sitä, vähän tuota.

Aurinko paistoi, samettiset hanget ihastuttivat matkalla, kuuntelimme hyvää musiikkia, minä lueskelin harkkoja ja hups! yhtäkkiä olimmekin perillä.

Kauppakasseista löytyi kuitenkin lohta – sekä tuorepalana että kylmäsavustettuja siivuja, joten tein meille fast foodia, lohirullat ja salaatti, Jussin luomuruispatonki ja oikea voi veivät nälän.

Ja sitten olimme valmiina lumitöihin ja saunan lämmitykseen. Pakkasta ei aluksi ollut kymmentäkään astetta, mutta tunnissa astemäärä tuplaantui. Nyt on punaiset posket ja edellytyksiä nukkua ensi yönä täyspitkät unet. Niitä ja pehtooria [saunasta] sisälle odotellessa. 😉

Leppoisaa lauantaita kaikille…

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä lomalle – hiihtämään? Ehkäpä ;)

Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt hiihto on nyt tavalla tai toisella kaikkien huulilla: hiihtoloma, Ruotsin hiihto -dopingkohu, hiihdon MM-kisat, vuodenaikaan liittyen hiihto kuntoliikuntana ja vapaa-ajanviettomuotona …

Pehtoori ilmoitti äsken laittaneensa sukseni ja mononi jo autoon. Hyvä, mitäpä niillä täällä Rantapellossa. Hangasojalle ne kuuluvat – vaikka nyt esimerkiksi liiteriin. 😉

Ei ole tänä vuonna tuo hiihtoharrastus ollut ihan vuorottelutalven kaltaista, mikä sekin oli aika säälittävää, ei se silloinkaan huikeaa ollut. Mutta on minullakin ollut suuruuden hetket hiihtourheilussa, Niistä minun aktiivihiihtovuosistani on kuva täällä KLIKS. Myös oivallista hiihtosanastoa on sieltä luettavissa.

Mäkeen aion mennä. Ja ehkä ladullekin. Tosin töistä lähti mukaan mappi ja toinenkin, joten aina on hyviä tekosyitä vältellä ylenpalttista hiihtämistä. Ette ehkä tienneet, mutta nyky-yliopistossa loma tarkoittaa artikkelien kirjoittamista ja muiden rästihommien pois päiväjärjestyksestä saattamista. Sellaista se on.

Vaikka on siinä tänäänkin ollut muutama tähtihetkensä; tänään piipahti sellainen opiskelija, joka ei ehkä ollut pitkään aikaan ollut varma valmistumisestaan, ja totta puhuen en aina minäkään ollut vakuuttunut – vaikka yritin kovastikin kannustaa – mutta joka TEKI sen: tutkinto alkaa olla kasassa! Ja hyvin hommansa tekikin. Kävi myös sellainen opiskelija, joka ei minua ohjaajakseen todellakaan tarvisi, mutta joka silti käy piipahtamassa tuon tuostakin ja ymmärtääkseni on ohjauksesta vielä jotain lisätietoa sittenkin saanut, sitä paitsi mokomaa on ilo kuunnella. Ja yllätyksekseni huoneeseeni tupsahti sellainenkin opiskelija, jonka olen luullut jo luovuttaneen, mutta hän palaakin – juuri ennen loman alkua – ja sanoo, että autatko, että käynnistetään homma uudelleen. Nämä kaikki vievät aikaa – mutta tekevät työstäni mielekkään! Tästä on hyvä lähteä lomalle.

Ja mikä parasta: helmikuu on ohi!

Tuonne huomenna!