Keväänmerkkejä

Tällaisina päivinä tulee mietittyä Suomen asutushistoriaa. Syitä ja seurauksia.  – Niin että onko ollut joku konferenssi asian tiimoilta? Ei, ehei mitään sellaista (itse asiassa yksi paljon mielenkiintoimmasta aiheesta oleva esitelmä tuli kuunneltua), vaan räntäsateessa töistä kaupungille ja Caritakseen ajellessa, loskan lentäessä, pimeän jälleen voittaessa, vedensekaisen rännän estäessä näkyvyyden muutamaa kymmentä metriä kauemmas, tulin taas kerran miettineeksi, mitkä ne olivatkaan ne syyt, että tämä maankolkka ylipäätään tultiin asuttaneeksi. Miksi ihmeessä tänne kukaan koskaan asettui!

Aamulla töihin mennessä kyllä paistoi, ja oli kovin keväistä.

duuniin

Ehkä juuri sää olikin se, miksi teki mieli ostaa kotiin kaikkea pientä keväistä: tabletteja, kukkia, kylppäriin matto,  tulppaaneja, viherkasveja, pyyhkeitä, hyvän tuoksuisia saippuoita ja limen värisiä laseja, ja ihanan näköinen ja tuntuinen paksu froteinen kylpytakki, jossa olisi sunnuntain lenkin, suihkuttelujen ja ”kotikylpylähoitojen” jälkeen ruhtinaallista oleskella ja nauttia olosta. Ja vaateosastolla keväinen tuulipuku pisti silmään ja kempparissa kosteusvoiteen lisäksi houkutti uusi hiustenhoitoaine, joka lupasi sädehtivää kiiltoa talven uuvuttamille hiuksille, eikä uusi huulipunakaan olisi tarpeeton. No ostinko? No en ostanut yhtikäs  mitään! En mitään – paitsi äidille vähän herkkuja vietäväksi ja meille mökkireissulle muutamat kastiketarpeet ja parapähkinöitä (ne on nyt ihan must-juttu!).

Harmittaa kun en ostanut lankoja. Haluaisin hyvin paljon kutoa, neuloa vaikka kaulahuivin itselleni. Tiedän, etten periaatteessa saisi kutoa, mutta (puuta koputtaen) niska-hartia-jumitukset ovat runsaahkosta koneella istumisesta huolimatta liki olemattomat: pehtoorin reilu kuukausi sitten rakentama uusi näppäimistö/tietokonetaso on osoittautunut erinomaisen hyväksi. Joten kun nyt ei niskoja saa jumiin koneella, niin voisi kutoa? Mutta siis en ostanut edes lankoja. On mökille lukemistakin yllin kyllin.

kotona

Miten ollaan jouten?

paivapulkka-500x252

Olen jouten. En joutilas, mutta jouten olen. Luento on pulkassa. Mitäkö tarkoittaa? Päiväkinhän voi olla pulkassa. Ja tuossa vasemmalla on päiväpulkka. Kerron täällä, mistä sanonta on tullut.

Enää mapillinen harjoitustöitä luettavana, ja palauteluento tehtävänä… mutta muutoin homma ohi. Eilen ehtoolla, taisi kyllä olla jo lähempänä puolta yötä, kun hain vielä yhtä tilastoa, törmäsin Siirtolaisinstituutin sivuilla ”Visuaaliseen tilastokatsaukseen Suomen siirtolaisuuden historiaan”. KLIKS! Ihan hurjan hieno yhteenveto kuvineen ja taulukoineen. Olisinpa löytänyt aiemmin!

Hassua, miten minulle joutenoloon kuuluu jotain kummallisia käsityksiä: niinkuin nyt se, että joutenollessa istutaan nojatuolissa ja selaillaan aikakauslehtiä tai kuljetaan essu edessä kukkapurkilta toiselle ja nypitään kuivuneita lehtiä viherkasveista. Joutenollessa ei suoriteta, ja juurikin nuo ”toimet” ovat sellaisia, että niistä ei saa suorituspisteitä. Merkillinen ajatuksen kulku minulla, mutta noin se vaan menee :D. Joutenollessa voi myös otella kuvia tulppaaneista.

tulppaanit

Joutenoloon kuuluisi myös leffaan lähtö tai edes jonkun niistä kymmenistä tallennetuista elokuvista katsominen kotisohvalla, mutta sen verran on vielä ylikierroksia, levoton olo, etten moiseen pysty. Ehkäpä alan suunnitella reilun parin viikon päästä olevia viininmaistiaisia. Tai ehkäpä minä vaan jatkan tätä töpöttelyä ja keräilen tavaroita Lappiin vietäväksi, surffailen ja ehkä otan toisen nipun lukemattomia lehtiä selailtavaksi. Ja huom. niitä on vain lehteiltävä, eikä niihin saa syventyä. Heh, tämmöistä höpötystä …. ei voi mitään ….

heijastus
Tuulikaappi

Kuukauden kuva: siilojen tuho ja nousu

Pieni prologi (historiallinen tausta ;)) asiaan:

Toppilan vanhassa satamassa, jonka käyttö on toki jo loppunut, on vielä jäljellä vanhoja varastorakennuksia ja viljasiiloja sotien väliseltä ajalta. Vaasan punatiilisen ison Höyrymyllyn kaksi alinta kerrosta ovat vuodelta 1924, ja sen jälkeen sitä on korotettu kahdella kerroksella 1927 arkkitehti W. G. Palmqvistin suunnitelmien mukaisesti. (näkyy tuolla sillan takana)

Uusi-silta-600x331

Toppilansalmen  rannassa olivat vielä kesällä jäljellä myös SOK:n funktionaliset höyrymylly ja siilot. Ne on raknnettu 1920- ja 1930-luvulla. Siinä vieressä (kuvassa takana) on vielä SOK:n konttorirakennus, joka on tehty talvisodan jälkeen.

sii

Toppilansalmi muuten syntyi vuoden 1724 tulvan seurauksena. Silloin muodostui syvä satamaväylä, joka oli vilkkaassa käytössä tervakaupan kultakaudella 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella. Kun laivat saapuivat satamaan, oli niillä lastinaan painolastihiekkaa ja niiden mukana Toppilansaareen kulkeutui uusia kasvilajeja.

Toppilansaaressa  on ollut satama- ja varastotoimintoja sekä porvariston huvila- ja puutarhapalstoja. Saaren pohjoiskärjessä laidunnettiin lehmiä ja lampaita. Jatkosodan aikaan Toppilansaari toimi saksalaisten huoltosatamana.

Siilojen paikalle, kunhan ne ensin saadaan kokonaan purettua, tehdään asuntoja. (Ks. Kulmuri-blogi jossa Kate kertoilee rakennus- ja sisustusprojektista, ja hänen sivuillaan on hienoja havainnekuvia siitä, miltä Siilot ja seutu tulevat näyttämään ….)

Möljällä-2-2

Möljällä-3-2

Ja minä olen siis päättänyt (kommenttipuheenvuorojen kannustamana :)) valita tämän vuoden kuukausikuvauskohteekseni nuo siilot ja niiden tuhon ja uuden elämän. Edellisten vuosien kuukausikuvat löydät täältä:  2010 (Puutteenperän 12 kuukautta)  ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Tammikuun kuva on siis tässä – pikkusiilotkin on jo puoleksi deletoitu.

Lauantai-3

Lauantai-4

Ja tässä helmikuun kuva. Hyvin tyypillinen tuhnu keli tässä helmikuussa … Nyt purkutyömaa jo aika ankea. Ja takaa paljastui valtaisa konttorirakennus. Takana näkyvä piippu on Toppilan turvevoimalan piippu.

17.2.

 

Mitä sitä hulluja puhut …

 

pilvet (Large)

  Pää pilvissä, jalat maassa.

varjon puolella

Aamulla tuntui että on kevättä ilmassa, oli kovasti halu lähteä lenkille, ajelemaan – tai vaikka mökille. Mutta moinen haihattelu hävisi, kun astuin kampuksen ovesta sisään.

No, ei töissäkään paha päivä. Uusi kandiseminaarijärjestelmä näyttää edelleen toimivan. Ainoa, mikä minua hieman näissä uusissa opiskelijavuosikerroissa, ikäluokissa, vuosikursseissa häiritsee on se, että sellaista historian harrastuneisuutta, lukeneisuutta, intohimoa, kuin aina joskus on ollut ilo opiskelijoissa tavata, ei juuri nyt ole näkynyt.

Silloin kun me oltiin opiskelemassa *kaikki* olivat lukeneet Sinuhen, Tuntemattoman, Kolme muskettisoturia, Vänrikki Stoolin tarinoita, Shogunin, epälukuisan määrän elämäkertoja, maailmankirjallisuuden historiallisia romaaneja vaikka ja kuinka paljon. Nämä nykyiset eivät ole lukeneet *mitään*. Tai hyvin vähän.

Nämä vain suorittavat, katsovat kelloa ja ponkaisevat ylös ja ulos sillä sekunnilla kun seminaarin on ”määrä” päättyä, ihan sama vaikka kurssikaverilla tai opella olisi lause kesken, laskevat pisteitä, suorittavat, jos edes suorittavat. Olisin mieluusti jutellut, jakanut puheenvuoroja, kuunnellut, kysellyt ja vastaillut, kyseenalaistanut ja kiittänyt, mutta kiitos, ei kiitos.

Keskustelemalla oppiminen ei kiinnosta. Kun vihjaan, että muistiinpanot saattaisivat edesauttaa työn jatkamisessa, sen menestyksellisessä suorittamisessa ja kun kerron, että kirjoittaminen on hyväksi, kirjoittaminen on ajattelemista, kirjoittaminen on paras oppimisen muoto – niin nämä katsovat minua kuin oudompaakin otusta.

Silti. Kirjoittaminen on ajattelemista.

Sitä minä vaan yritän kertoa, opettaa ja oppimista edistää. Se kun on minun työharrastuneisuuteni tarkoitus ja työn tekemisen mieli: yrittää edistää oppimista.

Pää pilvissä taidan olla  …

Tavallinen sunnuntai

Aurinkolasit. Hämärästi muistin, mitä niillä tehdään! Ja tänään niillä oli käyttöä! Jei! Aurinko veti merenrantaan lenkille. Ihan niitä samoja rantoja, Toppilan kukkuloita, polun pätkiä kuin niin monena aiempanakin kevättalvena kuvailin.

auringossa

Sunnuntaisapuskalla-3-2

Sunnuntaisapuskalla-2-2

rannassa

mänty

Mutta mitä sillä väliä vaikka samoja olivatkin. Oli vaan niin hienoa. Siellä olisi voinut olla paljon kauemminkin kuin tunnin. Ja hieno iltaruskokin on nyt. 

Surullista on, ettei Juniori saanut töistä kymppiviikolle lomaa; sellaista se on uusien, nuorten, vakinaistamattomien työelämä. Ei voi mitään. Mutta onneksi olivat syömässä. Minulla oli hienoja raita- ja keltajuureksia, porkkanoita, sipulia ja palsternakkaa, (luomua ja kotimaisia olivat), paria salaattia, hollandaisea ja nieriää.

Sunnuntaisapuskalla

Jossain vaiheessa näytti, ettei tunnin uunissa olo riittäisikään juureksille, mutta riitti se. Erinomaisen makeita ja hyviä olivat. Huljuttelin päälle puolisen desiä avokado-öljyä, Provencen yrttisekoitusta, suolaa ja sitten uuniin (220 C), jossain vaiheessa peitin foliolla.

Sunnuntaisapuskalla-3

Jälkkäriksi oli valkosuklaamoussea ja mansikkamelbaa (joka minttuineen meinasi kyllä peittää mousseun maun).

Sunnuntaisapuskalla-4

Eikä sunnuntai riitä iltaan asti, huomisen kandisemman paperit viihdyttävät siihen asti, että tyär Monterreyssä heräilee ja soittaa. 😉

Cantuccineja, Vin Santoa ja muistoja

Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa  innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).

Cantuccini

Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.

 

1997 Garda_72

Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.

1997 Garda_107

 Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.

Italiaan II 111

Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.

Villa-Paola-600x400 korjattu

 Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.

Cantuccini-2

Cantuccini

Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…

Cantuccini-3

Cantuccini-2-2

 Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …

Väitöstilaisuudessa

Siellä oli sellaista merkillistä Ancien Régime -tunnelmaa, historian laitoksen havinaa 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulta. Meitä silloin laitoksen henkilökuntaan ja lähipiiriin kuuluneita oli tänään paikalla samassa luentosalissa enemmän kuin aikoihin. Meitä oli monta!  Muutama kymmen? Eikä Leopold von Ranken esiintuominen yhtään vähentänyt ajatuksen kulkua menneeseen…

Olin tänään iltapäivän kuuntelemassa väitöstä; metodioppi kakkonen -kurssin opettajani, myöhempi kollega, jonka assistenttuuria joskus pääsin sijaisena hoitamaan ja joka on aika päiviä sitten yliopistolta koulumaailmaan siirtynyt, väitteli tänään. Väitteli AKS:n historiasta, mikä ei nyt ehkä ole sitä minun ominta alaani, eikä ykköskiinnostuksen kohteitani, mutta niinpä sitten teinkin väitöksen aikana aikamatkaa omaan väitöstilaisuuteni, josta on jo – hyvänen aika! – melkoinen tovi (2004).

Tänään väitös oli samassa salissa kuin omani. Nyt istuin luentosali L10:ssä yleisön puolella, luvanneena myös kuvaamaan. Niiden kuvien nettijulkaisuoikeudet on vähän kyseenalaisia, joten siksipä rohkenen laittaa tähän kuvia omasta väitöksestäni.

Mutta niihin muistoihin. Tänään väittelijä tunnusti olevansa ennen väitöstä hieman hermostunut, mutta väitän, että hermostuksensa aste ei ollut lähelläkään sitä, mitä meitsillä omassaan oli. Sattuipa nimittäin niin, että sen ainoan kerran elämässäni kun olen menettänyt ruokahaluni, oli juuri väitöstä edeltävänä iltana. Tulin illansuussa kotiin töistä ja järjestelemästä karonkkaa ja mies oli ystävällisesti, hienosti huomioiden, tehnyt ruoan valmiiksi ja savustanut rautua (nieriää) ja sille vielä jotain lisukettakin. Siis parasta mitä tiedän! Ja minä en juurikaan voinut syödä! Merkillinen hermostuneisuus teki palan kurkkuun: mikään ei mene alas.

Seuraavana aamuna meillä oli tyttären (pahimmassa akne-iässä) kanssa aika meikkiin. Minullekin oikein meikkivoidetta laiteltiin [suunnilleen ainoan karran elämässäni] — menen sitten yhdentoista jälkeen laitokselle, jossa esimies = kustos ja vastaväittäjä jo ovatkin. Siinä tervehdimme, ja esimies sitten kyselemään, että jännittääkö, olet vähän hermona, vai? – ja minä tokaisen (jotenkin kerta kaikkisesti vastoin odotuksia: ”Jännittää ihan hirmusesti. Voisitkos rutistaa, halata oikein kunnolla?!” – Esimies ei nyt ehkä ollut ihan odottanut moista, mutta teki työtä käskettyä ja levitti käsivartensa hyvin suojelevasti ja halasi kunnolla.

Helpottihan se, vähän ainakin. Ja mitä muuta siitä seurasi? Esimiehen – elikkäs kustoksen – frakin olkapää oli minun poskistani lähteneen meikkivoiteen tuhrima, aika pahoin tuhrima!  Niinpä varttitunnin jännitys hupeni kun porukalla putsattiin frakkitakkia kelvolliseen kuntoon. Enin jännitys unohtui aika tehokkaasti!!

Moni oli huomannut, että lektion aikana vielä kuitenkin jännitin, mutta kuten äitini jo samana iltana totesi: ”Huomasin, että jännitys oli ohi, kun rupesit puhumaan käsilläsi!”

_full

Juurikin noin. Ja ihan vihoviimeisten jännitysväreilyjen muistin hälvenneen kun jotensakin puolivälissä väitöstä Juniori (tuolloin 13 v.), joka istui etupenkisssä, ihan minua vastapäätä , nosti yhtkkiä lapun, johon oli pojan kömpelöllä käsialalla kirjoitettu isosti keskelle aanelosta ”Hyvä Äiti!”

(kuvassako jo sitä kirjoittaa?)

Väitös

Ja eiväthän sitä lappua takana olevilla riveillä olleet nähneet: vain minä, kustos ja vastaväittäjä! Ei, en revennyt, mutta oli pokassa pitelemistä. 😉  Mitäpä sitä turhaa jännittämään, jos kerran poikakin on sitä mieltä, että ´hyvä äiti!´ 😉 Sen minä muistan lopun ikäni. Tai ainakin niin kauan kuin ylipäätään muistan mitään.

Omasta väitöspäivästäni muistan myös, että takapenkissä istui monta lemppariopiskelijaani  – voi kun pojat tietäisivät, kuinka mukavaa oli, kun siellä olivat ja hymyilivät rohkaisevasti, joka kerta kun vastaväittäjä esitti kiperän kysymyksen ja muistan,  että satoi peukalonpäänkokoisia rakeita kun oltiin lähdössä karonkkaan, muistan että harvoin olen yhden päivän aikana itkenyt (ilosta)  ja nauranut yhtä paljon. Hämärästi muistan kaikkea hyvää…

… ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. 😉

Ne loputkin netissä olevat väitös- ja karonkkakuvani ovat täällä (KLIKS) jos jotakuta jostain syystä kiinnostaa.