Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”.  Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta …  ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään).  Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!