Marraskuu on purkissa, huh!

Repaleisen yön, unettoman aamuyön jälkeen nousen ja mietin, josko saunaan menisin. En viitsi. Suihkuttelut riittäkööt!

Keitän tummapaahtokahvia ison pannullisen, oikean pannullisen, ei mitään keitinkahvia. Syön paahtoleipää [kertoo lerppuilusta, kuituisempaa sen pitäisi oikeasti olla], luen lehteä näkemättä edes otsikoita. Kun kerran ei oikein suju, ajattelen että samahan se on töihin lähteä. Kunhan ensin taas sain päätetyksi, mitä pistän päälle. 90 % aamuista se ei ole mikään ongelma; pistän ylle jotain mustaa tai sitten harmaata, mustaa ja valkoista tai harmaata ja mustaa tai kenties mustaa, harmaata ja valkoista. Paitsi sitten kun on farkkufiilis; sitten on farkut ja jotain tummansinistä.

Kaiken tuon värikirjon keskellä jotain pientä (huivi) vaaleanpunaista, vanhaa rosaa, beigeä, vaalean(farkun)sinistä tai kenties jopa jotain ruudullista, jossa on monia noista edellisistä väreistä. No mutta… tänään sitten lopulta kuitenkin aika nopeasti tyydyin melkein normisettiin [paitsi että kelpuutin mustan ja valkoisen lisäksi Kitzbühelistä ostetun vaaleansinisen villatakin, joka on reilun vuoden aikana pelastanut jo monelta vaateongelmalta] ja eikun töihin. Kuten huomaatte: kun paperi on valmis, seuraava ongelma on, mitä pistää päälle (edellisen kerran asiasta puhetta täällä).

Kampuksella sähköposti oli täynnänsä kaikenmoista, akuuttia ja vähemmän. Yritin olla reagoimatta. En ole oikein hyvä reagoimattomuudessa. Vielä. Mutta tänään olin ja siirryin puoli kymmeneksi symposiumiin. Ja siellähän se päivä viivähti. Vierähti, viihdytti. Työpäiväkö muka?

”Itämeren piirin vuorovaikutusverkoston muutokset kivikaudella – vertaisyhteisöjen reaktioita neolitisaatioon”, ”Periferia resurssina esiroomalaisessa Keski-Italiassa: Tapaus Crustumerium”, ”Kuolemattomat keskustassa ja maanäärillä: Jumalallinen näkökulma tilaan antiikin Kreikassa”, ”Valtiovallan panostus Pohjois-Suomen liikenneinfraan: tavoitteet, toteutus, tulokset”, ”Pohjois-Suomen perifeerisyys Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa”, “Keskusta” ja “periferia” ryhmien välisissä suhteissa – esimerkkinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri 1200-luvulla”, ”Englannin ja Skotlannin väliset suhteet brittiläisten sisällissotien aikakaudella”, ”Alaskan ”sourdough”-territorio muuttuvassa maailmassa” –

Eikö muka kuulosta kiinnostavalta? Ehkä ei kuulosta, mutta oli kyllä. Päivä humahti, ja opin paljon uutta. Monella tasolla, monista asioista ja monista ihmisistä, menneistä ja olevista.

Kuva on minun osuudestani päivän antiin. Tutkimuksessakin kun haluan tutustua ihmisiin ja heidän elämäänsä.

Nyt väsyttää, – olisi niin paljon tehtävää, mutta taidanpa relata: lähden sytyttelemään takkatulen.

Ai niin, pysy linjoilla: huomenna on joulukalenterin ensimmäisen luukun vuoro…

Symposiopäivä

Tänään on ollut symposiopäivä.

Kun historioitsijalla on symposio-päivä on tietysti mietittävä, mitä sana tarkoittaa…

Onko kyse vaihtoehdosta

a)    symposion kuten se käsitettiin antiikin Kreikassa ja Roomassa, jolloin on kyse juhla-aterian jälkeisistä juomingeista  (joissa oli usein myös ohjelmaa trubaduureja, tanssijoita tai muita esiintyjiä)

vai

c)    symposion kuten se anglo-saksisissa maissa käsitetään = akateeminen konferenssi tietystä teemasta?

 

Arvatkaapa nyt vain, kumpi? –  mutta joka tapauksessa, olipa mukava työpäivä: ei tarvinnut tehdä mitään. Sai istua koko päivän symposiossa ja kuunnella toisten esityksiä. Kommentoida jos huvitti, tehdä muistiinpanoja jos huvitti. Molempia huvitti. Ja ainahan tuollaisesta päivän symposiosta, tusinasta esitelmiä, jää jotain omaankin tutkimukseen hyödynnettävää tai sitten vain ihan iloa ja huvittuneisuuttakin. Meitä oli niin vähän osallistujia, että liki fämiliääri tunnelma. Ei hassumpaa sekään.

Porukalla me esitelmöitsijät olimme äsken ”Get-Together” = syömässä Fransmannissa. Eipä tarvi vähään aikaan mennä Fransmanniin syömään. Oulussa saa samalla rahalla MONESSA paikassa paljon parempaa ruokaa – yhden kokonaisen maksa-annoksen tilattuani ja syötyäni (osan) voin näin todeta. Ei, ei se tavattoman huonoa ollut, mutta parempaa saa muualla …

Pöytäseura sattui mukavasti. Odotuksenmukaista, mutta eihän se ole huono asia. Ja tutkimusmatkoista ja politiikasta, tutkimuksesta erityisesti ja yleensä keskusteltiin. Vanhoista autoista ja Syyrian tullista. Japanilaisista taistelulajeista ja  – – ruoasta.
Ja huomenna on meitsin vuoro astua areenalle. Siispä nyt power pointit vielä kertaukseen…

Tästä se lähtee.

 

Joululahjavihjeitä – herkkutoimitukset kotiovelle

Minulla on ollut kauan aikaa tekeillä postaus niistä verkkokaupoista, joita käytän ja joita voin lämpimästi suositella. Aie julkaista melkein valmis postaus on venähtänyt tänne asti ja tästähän voinkin nyt soveltaa joululahjavinkkijutun.

 

Tertin kartanon verkkokauppa

http://www.tertinkartano.fi/verkkokauppa

Mikkelin lähellä olevassa Tertin kartanossa on käyty pari kertaa, ja molemmilla kerroilla ostettu kassillinen herkkuja. Ja kahdesti olen noiden reissujen jälkeen verkkokaupasta tilannutkin.

Mitäkö sieltä kannattaa ostaa? Iivarin savumuikkuja. Ihan ylivertaisen hyviä, ja meillä on kyllä vertailupohjaa ympäri Suomenniemeä. Ja sitten ratuleipää elikkäs näkkäriä. Ja kukkaissokeria olen myös kokeillut. Kaupan sivuilla lukee näin:  ”Yrttisokerista syntyy esimerkiksi Tertin herkullinen kukkais-sokerikakku, jonka ohjeen voi tulostaa reseptivinkeistä!” Se on hyvää ja erilaista kuivaa kakkua. Ja sitten omena-calvados-hyytelöä: sopii yhtä lailla riistalle kuin juustoillekin, maksapateelle ja kinkullekin arvelisin sen sopivan. Mutta ennen kaikkea Iivarin muikut ja näkkäri!

Sitten Viskaalin 

viskaalin.fi

Tätä olen jo monta kertaa mainostanut. Enkä syyttä. Käytän sitä jatkuvasti. Limousin-lihasta jauhettu paistijauhelihalasagne tai luomulantuista tehdyt lantturieskat ovat semmoisia herkkuja,  joita teen sen jälkeen kun Viskaalista tulee paketti. Kananmunia ei kannattaisi muualta ostaakaan, eikä muualta saa erinomaista kalamaustetta. Pateeseen tai uunikalan päälle, savukalatahnaan ja miksei keittoonkin. Suosittelen. Niin ja vuohenmaidosta tehtyä leipäjuustoa silloin kun sitä on saatavissa. Aina ei ole. Silloin kun on kannattaa tilata. Ja nyt kaupassa näyttää olevan valmiita lahjapakkauksiakin. (Juttuni tilalla vierailusta täällä).

Umbria-kauppa

Tätä nettikauppaa pitää suomalainen Umbriassa asuva pariskunta, joka hoitaa tilaukset tulleineen ja kaikkine papereineen nopeasti ja ilman mitään ongelmia.

Viinit kotiovelle! Samalla tilauksella oliiviöljyä ja tryffeleitä ihanaista pastakastiketta varten. (ks. ohje ja juttu täällä) Kastikkeeseen käytin näitä: Carpaccio di Tartufo Nero Pregiato, mustatryffelilastut.

Viineissä on monia erinomaisia erikoisuuksia, joita ei Suomesta saa. Meidän ehdoton lemppari on Antonellin Crechetto.

http://kauppa.umbria.fi/tuotteet.html?id=27/54

 

Ihanainen jälkiruokaviini joka sopisi joulun suklaakakulle  on Vero Amore Chiorri. Se on makea muttei hapoton, eikä imelä. On kauniissa pullossa ja paketissa, joten vallan oivallinen joululahjaksi.

Klikkaudu Umbria-kauppaan! http://kauppa.umbria.fi/

Jos haluat viinivinkkejä, niin voit kyllä posteilla ja kysellä minultakin, mutta ehdottomasti kannattaa käyttää umbrilaistuneiden P:n & S:n asiantuntemusta. Varmasti auttavat kun pistät sähköpostia.

 ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Sitten vielä yksi ihan joku muu verkkokauppa kuin ruokaan tai juomaan liittyvä.

Karttakauppa.fi

Siellä on kaikkea valmista mukavaa kartta-aineistoa, mutta sieltä voi tilata oman tarpeensa/lahjansaajan tarpeen mukaan jotain hieman erilaista. Me on tilattu sieltä muovitettu (kestää patikkareppuun ruttaamisenkin, eikä piittää vesisateesta)  maastokartta mökin lähitienoosta (ks. täältä). Meidän kartan keskipisteessä on mökin rantasauna! Voit tilata omasi vaikka ja millaisin merkinnöin ja mittakaavoin. Tauluksi tai julisteeksi? Tai käy itse kurkkaamassa mitä kaikkea siellä onkaan. (Sivun vasemmassa reunassa valikko karttatulostepalvelu; sieltä pääset räätäläimään omia karttojasi.)

Kaikki nuo kaupat ovat toimittaneet tavarat nopeasti ja perille. Hyvin pakattuina ovat tulleet ja ruoka/viinikaupoista on tullut ohjeita, kaupantekijäisiä, maistiaisia … Siis suosittelen: ruokalahjat ovat siitäkin ihania etteivät jää (yleensä ainakaan) käyttämättä.

Sosiaalista mediaa ja digitaalisen oppimista

Uudelle? yhteistyö/asiantuntijaverkosto SkillPage -sivustolle on tullut monilta kutsuja, mutta en ole katsonut tarpeelliseksi liittyä, kiitos vain viesteistä. Mutta kyllähän minä ihan hurjasti säikähdin kun sitten iltapäivällä saman sivuston kautta FB:ssä oli näin kamala uhkaus!

Hint: if you don’t connect with Facebook you will miss out on new job opportunities.

Että voisin missata uudet työmahdollisuudet!! Tässä kun on parhaillaan tavoitteena vältellä kaikki mahdolliset jobit, joita kohdalle sattuisi. Ihan on näissä nykyisissä riittämiin ja kyllä se nyt marraskuulla on siihen lipsahtanut, että niitä kotiinkin asti on tullut kanniskeltua. Ei, ei paljoa mutta kuitenkin. Ja taitaapa tässä tovi niiden parissa tänäänkin vielä vierähtää. Mutta eipäs tuo nukutakkaan: digikuvakurssilla tuli juotua oikein torttukahvit ja taivaalla möllöttää täysikuu, joten joutaapa tässä perjantain esitelmää vielä hiomaan ja kiteyttämään: unta tuskin on kuitenkaan toivottavissa.

Mutta enpä ole duunissa ainoa joka esitelmää on viime päivät kasannut. Meitä kun on liki koko henkilökunta osallistumassa kaksipäiväiseen symposioon, niin onkin pitkän käytävän varrella olleet ovet melkoisen napakasti kiinni: kaikki tekevät omia papereitaan.

Valokuvauskurssille vein sen siilo-kuvan – ihan kuten äänestystuloskin kannusti. 🙂 Kuvasta tykättiin, mutta taashan se minulla oli vähän aiheen vierestä – ihan kuten itsekin aattelin. Tänään – ihan liian myöhään – tuli mieleen, että olisi pitänyt ottaa kamera mukaan hammaslääkärireissuille, joita äidin kanssa tässä viime viikkoina olen tehnyt. Olisin voinut kuvailla kaikkia poria, ruuveja, leikkausvälineitä, pihtejä ja muita vempaimia. Minulle kun ne ovat viime vuosina merkinneet pelkoa ainakin jollei nyt ihan helvettiä sentään… Mutta enpä tietty hoksannut, ja olisinko sitten kuitenkaan kehdannut kysyäkään, saako niitä kuvata.

Nyt on reilun kuukauden tauko digikursseista, saapa nähdä, ehdinkö kevään alussa osallistua… ilmoittauduin kyllä, mutta … katsotaan nyt. Nyt ollaan vähän aikaa seesteisesti talviteloilla… tai edes laiturissa. (klikkaa isommaksi, siitä saa vaikka mukavan taustakuvan…)

Taiteellinen olo?

No ei todellakaan!

Huomenna on kansalaisopiston digikurssin syyslukukauden viimeinen kerta. Ja maailman vaikein valokuvaustehtävä

Joko
”Helvetti, synti ja pelko”
(kaikki samassa kuvassa)

tai

”Sä raotit hiukan sun sielusi saloja. Triviaa turhaa, jaoit vain makupaloja”

Ei saisi olla kuin yksi kuva. Eilen koetin tuota jälkimmäistä avata ja ilmaista.  Vain vanhan myllyn siiloton, rikottu fasadi ”avasi sielun saloja”. Kovin kitsaasti kylläkin.

Ja sitten lainasin tänään Danten Jumalaisen näytelmän, Helvettihän on sen ensimmäinen osa. Aika karseeta luettavaahan se on (Ei, en ole koskaan kokonaan lukenut, eikä kyllä ole mitään aiettakaan lukea). Muutamia säkeitä kuvasin ja liittelin (kökösti) liekkeihin.

Ja sitten Myllyn sielunelämän sulkeutuneisuudesta otos, ja muutama varakuvakin. Klikkaamalla kuva suurenee…

Nyt ei ole enempää aikaa moiseen käytettävänä, eikä mitään ideoita noin vaikeisiin haasteisiin. Herättääkö muilla mitään ajatuksia? Entäs nämä kuvat, onko mitään kommentteja?

Ja alle laitoin äänestyksenkin (jos äänestyslaatikkoa ei näy, paina F5-näppäintä niin sitten pitäisi aueta).

Klikkaa kahdesta (ei-niin-raposesta) vaihtoehdosta se, kumpi sinun mielestäsi kannattaisi viedä kurssille… Jos kerran ei ole parempiakaan … 🙁

Vapaapäivän iloja

Ehdin aamulla Rotuaarille suunnilleen ennen ketään muita. Sain uusista hienoista jouluvaloista paljon kuvia.

Tyhjillä keskustan kaduilla käveleskelin pitkän tovin, eikä minulla enää millään muotoa olisi ollut aikaa jatkaa matkaa Möljälle, oli levoton olo ja mielessä rotissööripostitukset, kaikki kotityöt, työt, sapuskan teko, yhden postitusasian kiireellinen hoitaminen, konnulin kylvetys, mutta tuntui että juuri noiden syiden vuoksi oli sittenkin hyvä mennä vielä merenrantaan. Lupasin itselleni lähteä vielä Ilokiville, Möljälle. Uusi Möljänsiltakin oli näkemättä ja kävelemättä.

Tähän tullessa oli jo hyvä olo. Aamulla ennen kymmentä aallonmurtajalla ei vielä muita. Tyyntä, mielessäkin.

Tänään marraskuuksi merkillisen korkea lämpötila ei haitannut, ja harvoin tuolla Toppilan salmen suulla on tuuletonta. Tänä aamuna oli.

Satamaan oli tullut kaksi asuntoveneeltä näyttävää potskiakin. Tatjanassa ja Crescendossa oltiin aamukahvin keitossa kun ohi kävelin.

Uusi silta toimii, kesällä siitä on varmasti enemmänkin iloa ja kunhan saavat lähitienoot rakennetuksi.

Pari tuntiahan kuvausreissulla viivähti, parisataa kuvaa tuosta vaan… Säästän muutamia otoksia ensi viikon postauksiin,…

mutta pisteenä tähän postaukseen: tämän päivän jälkkkärimme. Vanha herkku. Helppoa kuin heinänteko, eikä kaloreista ole puutetta. 😉 Mietihän jos pikkujouluissa tai joulupöydässä tarjoaisit tätä? Laita kristallilasiin tai pieniin valkoisiin mokkakuppeihin, niin onhan salonkikelpoinen jälkimakea. Kirsikka tai tuore vadelma koristeeksi, ei huono.

Suklaakupit (kuudelle tai kuvan kokoisia espressokupillisia kahdeksan)

3 dl kermaa
200g tummaa suklaata
2 munankeltuaista
3 rkl konjakkia
20 g voita

Kuumenna kerma paksupohjaisessa kasarissa melkein kiehuvaksi.
Ota kasari lämmöltä ja annan jäähtyä tovi.
Lisää paloiteltu suklaa kerman joukkoon sulamaan. Sekoittele.
Vatkaa sekaan keltuaiset ja konjakki.
Anna jäähtyä vähän (ettei juoksetu) ja lisää voi. Sekoita kunnolla.
Kaada suklaa pieniin espressokuppeihin.
Pistä jääkaappiin jähmettymään.

Pientä kaunista pimeään

Lämmin, turhan lämmin. +5,6 C näytti mittari kun aamuhämärissä lähdin lenkille merenrantaan. Tänään ei mitään sovittua, ei mitään luvattua. Ei kiire lenkiltä pois, ei kiirettä asioille lähtemisen kanssa. Mikä ilolla merkille pantakoon!

Keskustaan ajelin aikeenani hankkia kihlaparille lahja,  – ja matkalla keksinkin… en osta mitään täkkejä tai muuta  tähellistä.  Annamme matkalahjakortin! Menkööt kihlapari kaksistaan Helsinkiin ja risteilylle Tukholmaan tai Tallinnaan; semmoisesta ovat puhuneet, semmoisen muistavat kauemmin kuin minkään tuiki tarpeellisen ja kun eivät kerran oikeasti mitään arkista tarvi. Astiat ja aterimet on jo ostettu, pyyhkeitä ja patoja on riittävästi, joten menkööt kaksistaan matkalle.

Samalla reissulla kukkia kotiin hankin.

Ja sitten ostin sellaisen härpäkkeen kameran salaman eteen: pehmentämään salaman sairaalamaista valoa. Yllä ilman pehmentävää ”huppua” ja alla sen kanssa. Muutaman kympin investointi näyttäisi olevan hintansa väärti. Paljon pehmeämpi, luonnollisempi valo on alemmassa.

 

Ja ostin myös uuden näppiksen, vanhassa kun alkoivat kirjaimet jumittaa, jäädä paikalleen ja monesta oli jo teksti kulunut… vaikka periaatteessa minä en kirjaimia näppikseen tarvikaan. Opiskeluaikana kävin  ”konekirjoituskurssin” ja opin 10-sormijärjestelmän ja pystyn aika hyvin kirjoittamaan katselematta näppikseen. Mutta jumitukselle tuolla taidollakaan ei voi mitään. Nyt on siis  taas hyvä naputella.

Kävin myös Bauhausissa, hankkimasa rekvisiitttaa joulukoristeluun. Joulukorttikuva olisi tarkoitus huomenissa saada aikaiseksi, ja huomaan jo ajattelevani että ”sitten joulukalenteriin kun otan kuvia…. ” Nyt kun jouluaattoon on tasan kuukausi, olen näköjään päättänyt tehdä tänäkin vuonna tänne blogiin joulukalenterin. Joka päivä postaukseen joku jouluinen kuva (ks. edellisiä vuosia täältä. Toissavuoden kalenterikuvista tein aikanaan kollaasinkin…

 

 

Marraskuun todellisuudesta maaliskuun haaveisiin

Vanhan kalenterin mukaan tänään on Klemetin päivä ja vanhan kansan säätietojen ja ennusmerkkien mukaan asia on niin, että ”Lementin ilmat vallitsevat matinpäivään (24.2.) saakka”.  Luoja meitä moiselta varjelkoot! (kuva aamusella Linnanmaan liikennevaloissa odotellessa…)

Sattuipa töissä semmoinen juttu että hain Googlen kuvahaulla karttaa esitelmääni varten. Pistin hakusanaksi Hermelinin kartasto, ja tuloksia oli yhteensä 566. Pikkukuvista koetin etsiä tarpeisiini passelia, ja mitä siellä kaikkien keskellä näenkään? Meidän mutikaiset! (klikkaa kuva suuremmaksi, niin näet heidät)

 

Julkaisin tuon kuvan toissakeväänä kun oltiin menossa tytärtä lentokentälle vastaan, silloin kun tämä palasi vaihtarijaksoltaan Strassbourgista, ja nyt hakurobotti näyttää sen Hermelinin karttojen keskellä?! Internet on ihmeellinen. Tyttären vaihtariudesta tulikin mieleen, että ostettiin sitten tänään lentolippu Oulu – Helsinki – Lontoo Heathrow – Dallas – Monterray. Vuorokauden saa tyär reissata, jotta harjoitteluun pääsee. ..

Ja hiljaa mielessäni tupisen, että olisihan tuota ollut harjoitttelupaikkoja lähempänäkin… Mutta jupinanihan on vain ikävöivän äidin turhanaikaista jurnutusta… Kahden kuukauden päästä esikoinen lähtee halusin tai en. Ja menköön, nauttikoon nuoruuden rohkeudesta, mahdollisuudesta.

Ja nyt kun näen tuon ketjutetun lentolipun, alan miettiä, voidaanko sittenkään mennä katsomaan tuonne maailman ääreen? Minun viikon lomastani kaksi vuorokautta menisi pelkästään matkan tekoon, lentämiseen, eikä viiden päivän (jetlagissa mennen tullen oleva) piipahdus perillä Monterrayssa ehkä olisi se Meksiko, mitä haluttaisiin nähdä (millä ihmeellä ehtisimme tutustua Inka-kulttuurin jäänteisiin, Jukatanin kaikkiin kohteisiin? Hyvä on, nähtäisiin lapsi, mutta kun hänkin haluaisi vähän reissata Meksikossa, onnistuisiko se edes, antaako työnantaja tyttärelle lomaa vain sen takia, että jostain Hyberborealiksesta ovat vanhemmat tulleet käymään?), ja aikas paljon tulisi tuommoinen piipahdus kyllä maksamaankin,…. mutta mehän suunnittelemme, mietimme.

Tämä ei ole ainoa kohta, jossa tänään, tällä viikolla, olen miettinyt, että ei sittenkään olisi hassumpaa olla vielä vuorotteluvapaalla.

Tänään iltapäivällä oli tämmöinen olo. Ihan noin viehättävästi en vaan hommaa hanskannut. 🙂

Marraskuisia mietteitä

Vesisadetihkua, mustaa, pimeää, varjoisia uutisia, surullisia kuulumisia, pienesti alakuloa, mutta suhteellisen paljon infoamista (muiden ja omaa), seminaaria, palaveria ja hopsailuja, jotta ei ehtinyt juuri miettiä kovin syntyjä syviä. Ja onhan se jotenkin hienoa nähdä että tulosneuvotteluissakin hopsailu ja opintojenohjaus on nyt aukikirjoitettu tärkeä tehtävä yliopistossa. Onkin parikymmentä vuotta saanut melkoisesti puolustella tekemäänsä ”holhousta, paapomista, ilmanaikuista infoilua, omaeopeilua ja opiskelijoiden terapointia”, joilla kaikilla nimillä opinto-ohjausta ja opiskelijoiden jeesausta on nimitelty ja samaan hengenvetoon on todettu, että  ”osattiinhan mekin opiskella ilman mitään ohjausta”. Siihen aina vastaan, että iso osa ”meistä” keskeytti jo alempaan tutkintoon tai suoritti opintojaan 10 vuotta. Eikä silloin opintojen rakenne ja säädökset koko ajan muuttuneet niin kuin nyt tekevät! Eikä järjestelmät.

Ja nyt opintojenohjausta jo edellytetään yksiköiltä. Se työ nähdään nyt [vasta nyt]  ”tuottavana”, joten yhtäkkiä siitä onkin tullut ”salonkikelpoista” ja kannustettavaa. Ei sen tekemiseksi vieläkään juuri resursseja irroteta, mutta ei sitä enää huononakaan pidetä. Eikä opiskelijat ole koskaan sitä huonona pitäneetkään, mistä sain tänään taas pitkästä aikaa ihanan muistutuksen: publiikkipäivänä yksi ”pitkän linjan” opiskelija, iloinen nuori nainen, kaksivuotiaan tytön äiti, kävi tyttärensä kanssa luonani ”näyttäytymässä” ja maisterissuklaarasian tuomassa. Publiikkipäivän piipahdukset [ilman suklaalahjuksiakin :)] lämmittävät kovasti  ja muistuttavat jatkamaan omaopeilua ja opiskelijakontakteja, muistuttavat ja lämmittävät paljon enemmän kuin mitkään tiedekunnan tulosneuvotteluissa ylöspannut liturgiat.

Sitä paitsi oli tänään hyviäkin puheluja, sposteja,tapaamisia ja kuulumisia.
Paistaa se marraskuussakin aurinko.

Menoa ja maalauksia

Eilen illalla Paistinkääntäjien voutineuvosto, tänään Slow Foodin ja Maatalousnaisten yhteinen ideapalaveri syksyn suurta ruokaseminaaria/-tapahtumaa varten [tulette vielä kuulemaan asiasta, ja paljon!] ja huomenna tutkijaseminaari. Kolmena iltana menoa. Ja perjantaina olisi vielä Tiiman [opiskelijoiden killan] pikkujoulu [ihmettelen suuresti jos jaksan lähteä]. Nyt menojen määrä tuntuu ihan paljolta. Varsinkin kun  kaikkina päivinä on erinäisistä syistä ollut oltava liikenteessä jo seitsemän jälkeen aamulla. Ja tänään ja huomenna on päivälläkin kaikenmoista häppeninkiä.

Äskeisessä palaverissa oli mielenkiintoinen makupari: Paulig Papua New Guinea -kahvia  ja sipulipiirasta. Eipä olisi tullut mieleenkään yhdistää, mutta voinpa suositella.

Töiden ja palaverin välissä ehdin pyörähtää kotosalla, jossa tuli käymään taulukauppias. Äitini oli sen ”lähettänyt” tänne, tai siis välittänyt meidän yhteystiedot. Kauppias tuli näyttämään meille yhtä hienoa taulua, sopisi kyllä mökille väreiltään ja aiheeltaan, mutta ehkä 20 000 euroa!!!! on mökkitauluksi hieman hintava. Eikä sitten kyllä tuntunut löytyvän kotoakaan seinää moiselle kalleudelle.

Mutta kun menin sanomaan että meiltä on makkarista puuttunut vuosikausia taulu, ja haluaisin sängyn päälle Olli Joen taulun – sellaisen kuin tuolla www-sivulla  http://www.ollijoki.com/finnoil.htm   sivun  puolivälissä ”Keskikesän juhla” tai ”Pablon talo” niin tuntui, että kauppias lähtee just ajelemaan Tampereelle ja hakemaan sellaisen. Mutta hänellä oli kyllä mukanaankin pari Joen taulua. Minä pidän niistä. Yksi Joen tauluhan meillä onkin.

Mutta sitten minun oli vain riennettävä kaupungille palaveriin ja jätettävä pehtoori juttelemaan taulukauppiaan kanssa — eikä mies sittenkään ymmärtänyt, että tein tilaa joululahjaostoksiensa suorittamista varten. Eivät olleet kauppoja tehneet 🙁

Ruoka-asioita

Pikkuisen sitten pitkähköksi venähti tämän päivän turnee…

Työ ei edes häirinnyt harrastuksia, tuli ihan täysi päivä tehdyksi. Täysi päivä tuli luetuksi. Minun työssäni kun on sellainenkin mukava puoli, että joskus voi koko päivän lukea. Muutakin kuin tenttivastauksia, opinnäytetöitä tai esseitä. Melkein kokonaan luin Mirkka Lappalaisen ”Jumalan vihan ruoska. Nälänhätä Suomessa 1695 – 1697”  – aika karua luettavaa kyllä. Mutta äärimmäisen hyvin tutkittua tietoa, ja ylenpalttisen oivallisesti tutkittu tieto luettavaksi laitettu.

”Suuret kuolonvuodet” veivät 1690-luvulla hautaan lähes kolmanneksen suomalaisista. Halla ja loppumaton sade tuhosivat sadon kahtena vuonna peräkkäin, ja seurauksena oli paha pula ruuasta ja siemenviljasta. Kriisi ulottui myös Liivinmaalle ja Ruotsin valtakunnan sydänosiin. Syötävää etsivät kerjäläislaumat levittivät tappavia tauteja, ja keväällä ja kesällä 1697 kuolleisuus saavutti Suomessa kauhistuttavat mittasuhteet.Suomen 1690-luvun nälänhätä on Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen. Esimerkiksi Irlannin kuuluisa nälänhätä 1800-luvulla surmasi ”vain” alle 12 prosenttia väestöstä.”

 

Illansuussa duunista suoraan voutineuvoston kokoukseen, joka ei ollutkaan mikään pikapalaveri. Ja siinä suhde ruokaaan toisessa ääripäässä. Paistinkääntäjille ruoka ei ole elämän ja kuoleman kysymys.

Nyt on väsymys. Iltalukemiseksi en Lappalaisen tutkimusta voi ottaa…

 

Totuus tästä blogista :)

Ei ole kauaakaan kun tapasin yhden tutun, jota en ollut nähnyt aikoihin ja kun aikamme Humus-kuppilassa istuimme, kuulumisiamme vaihdoimme ja kerroin yhdestä elämänmenooni liittyvästä aika isosta jutusta, hän sanoi että ”et ole tuosta mitään kirjoittanut!” – Hetkinen! Mietin, että miten niin en ole kirjoittanut?? Hän sanoi seuranneensa blogiani jo parikin vuotta (mitä en ollut tiennyt) ja sanoi, että täällä en ole mitään asiasta puhunut. Niin, en minä täällä kaikesta kirjoita.

Silloin ajattelin, että minun pitää muistaa muistuttaa täällä blogissakin: ei näissä postauksissa ole minun ”koko” elämäni. Tämän blogin ”formaattihan” ei suinkaan ole ”totuus, koko totuus ja vain totuus” minun elämästäni.

Nämä jokailtaiset sepustuksenihan näyttävät jotensakin paikoin aika vääristyneen kuva päivieni kulusta: tännehän tulee yleensä rustailtua kun jotain on tehty, jossain käyty, jotain erityistä syöty. Saattaa syntyä helpostikin näköharha, että kovastikin käydään jossain tai että aina teen jotain. Tai että meillä on kovinkin erilaisia ruokia jatkuvasti. Eihän se nyt ihan niin mene. Lähdekritiikkiä kehiin :), hyvät ihmiset . [Turhan] Paljonhan tänne kaikkea selittelen, mutta paljonhan tapahtuu tai nimenomaan on tapahtumatta ”kulissien” takana. Paljon mietin ja tunnen sellaista, mistä täällä saattaa olla vain häivähdys, ehkä joskus jotain luettavissa rivien välistä. Mutta paljon tuntoja jätän kirjaamattakin, hyvin paljon.

Nyt kun www-sivustoni remontti on saanut minut pohtimaan, mitä sinne vanhoilta sivuilta enää siirrän ja miten saisin tämän blogin samaan yhteyteen, olen vähän tarkastellut mikä ja miten nämä postaukseni ovat saaneet vastaanottoa. Tehnyt sellaista omaehtoista ”markkinatutkimusta”.

Viimeisen neljän vuoden aikana täällä on käynyt 300 000 kävijää ja päivittäinen keskiarvo on ollut hienoisessa nousussa koko ajan

TOP KYMPPI sivuista, joilla blogissa on käyty… (etusivu tietysti pois listasta)

Galleria
Erikoisten etunimien bongausharrastus
Limoncello di Casa
Artikkelit
Rex-kakku ja muita vanhoja kakkuja
Tämä blogi
Syyskuun ruokahaaste: Lapsuuden paras kotiruoka
Vuodesta 2007
Vieraskirja
Patikkaretki Pielpajärven erämaakirkolle

Erityistä, hyvää, palautetta muistan saaneeni näistä alla olevista jutuista. Varmaan on ollut monia muitakin, mutta en vain muista… Ainakin näistä on tullut mukavaa paluupostia.

Kuntosalielämää

Sairaalassa takaumia

Hillamisu

Kohti Jäämerta ja takaisin

Ja sitten tuolla Artikkeli-sivulla olevasta Itsenäisyyspäivän kynttilä -jutusta, joka onkin neljäntenä TOP10 -listassa. Ja Lapin kuvista on tullut kiitoksia, niiden käyttölupia, julisteen teko-oikeuksia, lehtijuttuihin pyyntöjä on tullut. 🙂

Eniten kävijöitä on ollut sivulla Valmiina:  yli 500 klikkausta yhden päivän aikana. Moni kävi viime huhtikuun lopussa katsomassa, olinko valmiina ja mihin. 🙂

Hakusanoja,  joilla tänne on ”eksytty” on satoja. Sanapareista minua itseäni ehkä hämmästyttävät tai hymyilyttävät eniten seuraavat: Mitä mökille mukaan, Päivä on pulkassa, Maitopussin historia, Pykeijan sauna, Harmaata näkyvissä, Väitöslahja miehelle, Tavastkengän päivät, Elämäni aakkoset… toki noista kaikista täällä olen höpötellytkin.

Blogin käyttöohjetta en ole tainnut koskaan julkaista, mutta nyt voisin kertoa, että tuossa ylhäällä olevassa palkissa on tuo ”Vuodesta 2007” sen takaa avautuu hakurobotti jonka avulla voit löytää täältä jonkun reseptin tai muun jutun josta et muista missä se olikaan. Sivussa olevassa palkissa on Aiheet ja sieltä voit valita vaikka esimerkiksi Lappi-kohdan, minkä jälkeen tähän tulee kaikki Lappi-aiheiset sepustukseni. Vastaavasti kaikki kolumnit tai kaikki ”Vanhemmuus”-postaukset löytyvät yhden linkin takaa. WWW-sivulta pääsee tänne blogiin, mutta myös toisin päin: yläpalkissa on linkki sinnekin.

Kukat ojennan kaikille lukijoilleni, joista edelleenkään en monista tiedä mitään.
Itsellenihän näitä päiväkirjojani etupäässä kirjoittelen,
mutta on se nyt sata kertaa tai oikeastaan kolmesataa kertaa mukavampaa
kun näitä joku käy lukemassa ja kommentoimassakin.
Kiitän ja kumarran.

Tavallinen sunnuntai

Aamukahvipöydässä:

– Mikäs on päivän programmi?
– Enpä tiedä, ihan tavallinen sunnuntai, kai …
– Siis: ensin sähköpostit ja kommentit, sitten lenkille, suihkuttelua ja huoltoa, kuvien purku koneelle ja vähän datailua, ja sitten ”tuu kattoon ku hyvä kuva/mainio nettisaitti/yms” ja sitten vähän  sapuskan esivalmisteluja, ehkä kotitöitä, luet kandityön tai otat tirsat, taas koneelle, sitten sapuskan teko ja arvattavastikin lähtee lapasesta, lapset tulee syömään, syödään hyvin ja höpötellään kauan, tai siis sinä ja nuoret pulputatte, minulle jää sotkuinen keittiö, menet koneelle, kirjoitat blogin ja luet, ja sitten Tanssit, ja taas koneelle ja luet ja nukkumaan.
– Niin.

Hyvin tuntuu mies tietävän, miten minun tavallinen sunnuntaini menee. Noin se menee. Paitsi tänään ei ollut ettoneita eikä sotkuista keittiötä. Nukuin kahdeksaan! joten päikkäreitä ei tarvittu, ei kandityötä vaan väitöskirjan tutkimussuunnitelma ja keittiön siivosin itse odotellessani ruokien kypsymistä, kun ei tarvinnut/voinut tehdä jälkkäriä, sillä meillä oli jälkiruoaksi pehtoorin arpajaisista voittama Antellin raparperihyve, joka on melkein vielä parempaa kuin omenahyve.

Eturuoaksi rohkenin valmistaa perheelleni maksaa. Kukaan ei tykkää maksasta, mutta kaikki sanoivat, että tämähän on hyvää! 🙂 Mikä on salaisuus? Poron maksa suli ja  lillui yön piimässä. Ohuet siivut paistoin nopeasti oikeassa voissa, pippuroin ja suolasin ja tarjosin punasipulihillokkeen [ohje on mm. LappItaliassa sivulla 59] kanssa. Se oli kyllä hyvää…

Pääruokana oli uunilohta. Antti Vahteran reseptin olen tainnut julkaista ennenkin?  En ole varma, mutta kirjoittelenpa tähän kuitenkin. On se sen verran hyvä ruoka, että kannattaa kokeilla. Aikas edullista, nopeaa ja helppoa.

Grillattua lohta – kuorrutettuna katkoilla ja kylmäsavulohella

600 g tuoretta merilohta
100 g kylmäsavulohta
100 g katkoja
50 g suolakurkkukuutioita
1 dl smetanaa
1 dl hienonnettua tilliä
1 dl hienonnettua ruohosipulia
2 rkl currya
ripaus cayennepippuria (tai peperincinoa)
mustapippuria myllystä
3 – 4 rkl parmesanraastetta

Leikkaa lohifileestä neljä viipaletta (nahattomaksi). Pariloi lohet kuumalla teflonpannulla nopeasti kummaltakin puolelta. Mausta pippurilla.
Leikkaa kylmäsavulohi pieniksi kuutioiksi ja sekoita kaikki aineet keskenään. Parmesanista säästä puolet pinnalle. Levitä massa lohiviipaleiden päälle ja ripottele loppu parmesan pinnalle. Grillaa lohiviipaleet uunissa n. 10 minuuttia 220-asteessa.

 Ja sitten on kyllä hieman kehuskeltava, sanottava ääneen, mikä on hyvin. Tiedättekös, mikä meidän kakaroissa on mukavaa? Se, että tulevat mielellään ja nälkäisinä syömään kotikotiin. Tykkäävät kokkailuistani, ottavat mieluusti jämät ja isot kipot lappapuuroa tupperpurkeissa kotiin vietäväksi ja istuvat rauhassa pöydässä ja ovat! Ovat läsnä, ovat olemassa! Se on ihan hiton hienoa! Tekevät tavallisesta sunnuntaista juhlan. 😉

Marraslauantain ”kiireessä”

Olihan niin huippua olla aamuvarhain merenrannassa… tuntui, että siellä olisi voinut käveleskellä ja kuvailla vaikka kuinka kauan. Jotta kyllähän taas tunsin itseni ihan halavatun älykkääksi siellä aamukahdeksalta lätäköitä kuvatessani … 😉

Ei siksi, että olisi ollut erityisen kaunista, päinvastoin. Kerrassaan ankean näköistä oli, mutta oli ihanaa olla ulkona. Tuntui niin hyvälle liikkua, olla reippaana, ehtiä vaan olla, – olla lauantaissa.

 

Mutta jotta ehtisin asioille ajoissa, oli kuitenkin kiiruhdettava. Jo kymmenen jälkeen olin kaupungilla.

Ja niinhän minä shoppailin – reippaasti. Ihan kuten eilen lupasin.

Ne popot löytivät, suunnilleen kaupungin viimeiset kokoani, mikä ei ole ihan vaatimaton…  Lämpimät, liustamattomat, no eivät niin kovin naiselliset, mutta hyvät… tulkoon talvi! Minulla on Pampakset!

Eikä mennyt kauaankaan – kun kerran tietyn vaatemerkin rekille satuin – että löysin myös kaipaamani uuden kamppeen… 😉 (Masai tämäkin!, klikkaa isommaksi näet paremmin. )

Lenkin, Caritaksen ja asioiden jälkeen oli aikaa laittaa kahden hengen pikkuisen parempi päivällinen ja sitten istuskella netin ääressä. Yhdellä nettisivuilla oli otsikko: ”Mahtava retropläjäys – nämä fossiiliset nettisivut toimivat yhä” ja sen jälkeen voin todeta, että minun fossiiliset nettisivuni eivät enää toimi: nyt on uudistumisen aika!

Etusivu on jo uusi. Tosin pahasti kesken, mutta käy nyt ihmeessä katsomassa. On sieltä linkki matkasivuille ja keittokirjoihin ja joulusivuille, joiden parissa näyttää päivittäin jo kymmeninä vierailijoita viivähtävän. SIIS: satokangas.fi Onhan siellä vielä paljon virheitä ja puutteita, mutta uusi ilme kuitenkin!!

Haluaisin osata laittaa tämän blogin suoraan tuon etusivun alle, ehkäpä opinkin. Jollen, niin systerin avec ja ammattilaiset auttakoon. 😉 Palannen asiaan.

Mukavaa marraslauantain jatkoa kaikille toivottelen ja takkatulen ääreen liukenen …

 

Koti-ilta

Pikkujoulut. Tänään olisi ollut tiedekunnan pikkujoulut. Ilmaista ruokaa ja juomaa. Työkavereita, eikä kökköä ohjelmaa. En mennyt. On ollut ja on ihan riittämiin iltamenoja ja ravintolaruokaa, enkä nyt vaan jaksanut.

Shoppailupäivä. Lähdin töistä jo kahden jälkeen vakaana aikeena lähteä ostamaan uudet Pampakset tai millä nimellä ne vanhat Camelin merkillä kulkevat talvipopot nykyään kulkevatkaan. Pari kirjaakin tarvisin luennon tekoon, hiustenhoitoaineet kaikki lopussa, äidin asioita toimitettavana, pesulaankin asiaa, ehkä vähän herkkuja haettava sunnuntaiksi, eikä joku villatakkikaan tai tunika olisi pahitteeksi. Ja miten kävi? En edes lähtenyt kaupungille.

Paljon mitään en ole illansuussa aikaiseksi saanut. WWW-sivupäivitys sentään alulle! Ja matkan onnistuin varaamaan. Erityisesti teille, jotka Temmattuja juttuja paljolti reissuraporttien takia seuraatte, voin ilokseni kertoa, että on tulossa uusi maa! Irlanti! Tosin vasta ensi kesänä. Heinäkuussa patikkareissu Dublinista pitkin vihreää saarta. VMP olisi tarkoitus houkutella seuraksi. Jo varauksesta tulee hyvä olo. 🙂

Huomenna olen sitten reipas.

Sandwichin historia – ja jälleen lyhyt oppimäärä ;)

Torstai: kolumnipäivä.

Aatelisvälipaloja, välipaloja aatelisille

Nyt kun tv:ssä jatkuvat brittisarja Downton Abbeyn aristokraattielämänmenosta kertovat jaksot, on sopiva ajankohta muutamalle ruoka-anekdootille.  Sellaisten englantilaiseen maailmaan olennaisesti kuuluvien asioiden kuin sandwichien ja kello viiden teen syntyhistoriat liittyvät nimenomaan brittiaatelisten maailmaan.

 John Montagu oli 1700-luvulla elänyt aatelismies, Sandwichin suvun neljäs jaarli, ja juuri hän se on antanut nimensä englantilaisille voileiville. Tämä korkea-arvoinen upseeri käytti paljon aikaa ja rahaa kortinpeluuseen. Taas kerran hän oli tehnyt sitä suunnilleen kellon ympäri ja oli niin pelin tuoksinassa, ettei malttanut edes syödä. Jaarli pyysi kuitenkin saada jotain huikopalaa pelin ääreen.

Hänelle tuotiin keittiöstä paistiviipale, joka oli nokkelasti keksitty pistää kahden kolmioiksi leikatun leipäviipaleen väliin: fiksua, sillä näin kädet eivät tahriintuneet eikä peliä tarvinnut keskeyttää välipalan ajaksi. Sandwichin jaarlin pelihimo synnytti uuden leipämallin.

Sandwichit kuuluvat usein myös kello viiden teelle. Englantilaiset tosin eivät puhu kello viiden teestä, vaan heille se on Afternoon tea, iltapäivätee. Kuningatar Victorian hoviväkeen kuulunutta Anna Maria Stanhopea (1783–1857), paremmin tunnettu Bedfordin herttuattarena, pidetään tämän tradition aloittajana. Kun hovi kesäisin siirtyi Lontoosta maaseudulle, olivat lounaat siellä herttuattaren mielestä turhan kevyitä. Anna tunsi olevansa nälkäinen paljon ennen illallista, mistä johtuen hän halusi iltapäivisin jotain pientä syötävää ja luonnollisesti teetä. Herttuattarelle tuli Belvoirin residenssissä tavaksi kutsua myös ystäviään pieneen teehetkeen, jossa tarjottiin ehkä juuri noita sandwicheja, mutta useimmin teeleipiä, skonsseja, hilloja ja marmeladia sekä pieniä leivonnaisia.

Niiden turvin jaksettiin nälästä kärsimättä odottaa illallista. Kun syksyn tullen Belvoirista palattiin Lontooseen, iltapäiväteestä ei luovuttu. Päinvastoin siitä tuli nopeasti yläluokan yleinen huvi koko Lontoossa.

 

* * * *  * * *

Niin ja onhan tänään marraskuun kolmas torstai.
Tämän päivämäärän historia ja selitys allaolevalle kuvalle on täällä ja täälläkin siitä on juttua.

Hyvä on: tunnustan. Olemme maistaneet.

Mutta ei todellakaan tarvitse huomenna intopinkeänä pitkäripaiseeen rientää hankkimaan lisää.

Häneksi meni

Sen yhden kerran viikossa kun minulla ei ole kamera töissäkin mukana, niin aamulla sinne ajellessa on vuoden komein aamurusko! Ei ihan taivaantulet [vaikka viime yönä oli kuulemma ollut jossain revontuliakin], mutta niiiin upea taivas. Keltaista, punaista, tummaa sinistä, savunharmaata, mustaa.

Muutoin jotensakin meinasi mennä häneksi koko työpäivä; en saa puristettua tekstiä paperille, en sitten millään. On niin mielenkiintoisia juttuja, joita eteen tulee, että jatkuvasti unohdun lukemaan asian vierestä… No mutta kevään uuden luentosarjan kansio alkaa täyttyä kopioista ja muistiinpanoista. Siis ei ihan harakoille kaikki duunaaminen. Ja minä muistutan, että se olen juuri minä, joka yritän opettaa tieteellistä kirjoittamista! Opettaa? – Kun ei itsekään osaa, tai ei saa aikaiseksi.  Huoh! Gradun ohjaajansa konferenssipaperin ”kanssakirjoittajaksi” edennyt esikoinen kävi kertoilemassa tekstin tuottamisesta, ja tuntuu kyllä, että on omena pudonnut juurikin sopivan kauas tutkijaäidistään… 😉

Abipäivät aiheuttivat nekin häslinkiä ja merkillisiä ongelmia tietotekniikan kanssa! Ja sitten minulla oli tettiläinenkin tänään ohjattavana. Ysiluokkalaiset tettiläiset ovat kyllä hyvää ”orjatyövoimaa”. Ja kun nämä nykyiset nuoret hanskaavat tietotekniikan niin Suomen historian kartastosta tuli luennolle eräskin kartta skannattua ja muokattua. Sitä paitsi jämy poika tykkäs hommasta (enemmän kuin toisesta paikasta [sekin yliopistolla] jossa oli pantu kutomaan mattoja!

Kun tänään ei ollut sitä kameraa, laittelen toissa viikonlopun, pyhäinpäivän, kuvista muutamia tähän. Yliopiston puutarhan viereisessä lammessa oli hienosti jää sulanut, jäätynyt, sulanut, …. Klikkaamalla pitäisi avautua muutaman kuvan diashow. Eka kertaa harjoittelin sellaista. Voisiko joku kommentoida, toimiiko? Vai menikö häneksi tämäkin?

 Siis kliks  Lampi

(kun muutaman sekunnin diashow on ohi,
klikkaa nuolinäppäintä niin pääset takaisin tälle sivulle)

 

 Yllä olevan kuvan laatu on kyllä paljon parempi kuin diashow´n kuvien.
Klikkaa isommaksi niin huomaat…

Vielä kerran Koiteli

Viime viikon sunnuntaina digikurssin Koitelin reissulla oli tehtävänä ottaa 2 – 5 kuvaa ja tehdä niistä tarina, runo, kuvittaa niillä lehtijuttu tai mainos tai jotain. No kun minä en voinut ruokajuttua kuvittaa, niin valitsinpa sitten teemaksi historian. Jollei ruokaa niin sitten historiaa, ja tässä tulos.

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Kuviin en ole erityisen tyytyväinen, mutta että sain 250 vuotta mahtumaan viiteen diaan! Eipä ole tämän historioitsijan vahvuuksia lyhyt- tai nasevasanaisuus. Onpa enempi sellainen narraation kannattaja tämä historioitsija. Ei nämä ”lyhyet oppimäärät” normaalisti kuulu minun kurssitarjontaani.

Olihan meillä kamerakurssilla kovin erilaisia toteutuksia tästä teemasta, vaikka samoilla seuduilla sunnuntai-iltapäivä porukalla vietettiinkin.

Viheliäinen keli

Lähdimme ennen puolta päivää Hangasojalta, emme niin järin mielellämme mekään…

Liki Sodankylään oli ajettava pienissä ”kinoksissa”. Lunta nelostiellä niin paljon, että auton pohjaan otti välillä kiinni. Liukasta. Varmaan eka kertaa ikinä toivoin, että meillä olisi ollut maasturi, onneksi on sentään neliveto. Ja hyvä kuski, – en todellakaan olisi itse halunnut ajaa. Laanilan historiaa sitten oikoluin, korjailin.

Sodankylän jälkeen tie oli aurattu, mutta oli liukas ja alkoi runsas räntäsade, joka Rovaniemellä muuttui sakeaksi tihkuksi. Tiet kuitenkin olivat jo sulat joten minun ajohukini saattoi alkaa. Raskaat pilvet makasivat vaarojen ja mäkien laeilla  [pitäisiköhän tuo kirjoittaa ´la´eilla´- vai miten?], harmaata, märkää, mustaa. Neljän jälkeen pimeni, ja musta märkä asfaltti vei lopunkin valon. Näkyvyys ihan tavattoman kehno. Marraskuu.

Yksi kurjimmista kotimatkoista. Tuntui tavattoman pitkälle ja rasittavalle.

Mutta kotona on hyvä.

Merkillinen mökkisunnuntai

Katsoessani kun molemmat lapset nauravat aamiaispöydässä, ajattelen, että molemmat näyttävät nauraessaan lapsilta, tiedättekös, sellaiselta kuin olivat ”pieninä”. Silmistä sen näen.  Vai onko niin, että vain minä sen ajattelen, tunnen niin …

Nauravan, runsaahkon isänpäiväaamiaisen jälkeen nuoret – myös tytär – pakkaavat kamansa ja koiransa, lähtevät kotiin. Koteihinsa. Eivät erityisen innostuneina lähde, miettivät, jotta jos lintsaisivat töistä, gradunteosta, ja jäisivätkin täksi päiväksi, viikoksi…  Mutta lähtevät kuitenkin.

Ja minusta tuntuu, että poika lähtee tällä kertaa askelen kauemmas kuin tavallisesti. Ihan kuin kihlautumisen jälkeen lähtisi vähän kauemmas. Ihan kuin vähän aikuisempana lähtisi.

Mutta nuoripari lupaa tulla kanssamme tänne itsenäisyyspäiväviikonloppuna jos suinkin  mahdollista, – tyttären suunta on silloin eri.

Jäämme kaksin Hangasojan sunnuntaihin. Harmaa taivas, pehmeät, kimmeltävät hanget ovat muuttuneet vetisiksi, raskaiksi, roskaisiksi. Sataa vesitihkua, näkyvyys on kovin surkea. Sää on merkillisen apea, tylsä. Kieltäydyn kärsimästä huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ulkona kauaakaan.

Luen, torkun, teen lasteni isälle ruokaa (Kiveliön savurautu, uudenlainen mätimousse, viiriäisen munia ja muuta pientä… eilisen jälkeen ei niin kovin nälkä, semminkin kun liikkuminen ollut säälittävän vähäistä), saunotaan, vastaanotellaan ja välitellään onnitteluja nuorten kihloista, muistellaan omaa kihlautumista. Olin kihlautuessamme juuri saman ikäinen (21 v.) kuin poika nyt, olimme mekin seurustelleet kolme vuotta, emme tosin asuneet vielä yhdessä, minä olin jo pois kotikotoa ollut pitempäänkin, mekin olimme koulukavereita, meillä ei ollut keskikoulussa pientä seurustelupätkää kuten nuorella parilla on,  – – –

Täällä on hiljaista. Hiljaisempaa kuin koskaan.

 

 

Elämä on … ;)

Pakkanen oli yöllä laskenut, aamulla enää – 6 C.

Pitkä aamiainen. Gradulainen ahkeroi vähän aikaa, nuori pari ulkoilutteli Maisaa (saksanpaimenkoira), ja avitti lumitöissä, ja aika pian lähdimme kohti Saariselän keskustaa.

Kylillä käveleskeltiin, kierreltiin ja katseltiin.  Taivas pilvessä, pientä tihkuista lumisadetta aika ajoin, mutta liikuttiinpahan, oltiin ulkona. Ja yhtäkkiä: ”Tässä minun kuuluukin olla. Tässä on minun paikkani.”  Nämä rakkaat, –  ja Lapin marraskuinen lauantai…

Kuukkelin pororieskat ja Siulan aurajuusto-poro-makkarat käytiin ostamassa, ja ajeltiin Huipulle, tarkoituksena laskeskella Kaunispään rinne pulkalla alas. Ainakin mäenlaskun MM-kisojen kymmenenneksi sijoittunut esikoinen aikoi pulkkailla, mutta olihan niin kova tuuli, että skipattiin treenimahdollisuus ja lähdimme möksälle lumitöihin ja notskille.

Saunan lämmitystä ja lumitöitä. Lepoa ja lukemista. Saunomista ja kuohuvat.

Kuuden jälkeen lähdimme Saariselälle. Lapin keittiömestareiden herkkupöytä oli meidän tämän illan ruoka. Eikä ihan tavallinen ruoka. Enkä todellakaan illalliskortteja tilatessa kuukausi sitten tiennyt, että kihlajaisillallinenhan siitä tulisi!

Tomppa ja Jenni olivat eilen käyneet Ultima Jewelllerystä sormukset ostamassa.

Meidän kuopus kihlasi tyttöystävänsä, avokkinsa, eilen. Olihan se yllätys kun eilen tänne tultiin. Iloinen yllätys, joskin oli jo aiemmin pehtoorin kanssa ajateltu, että ehkä Roomasta toukokuussa tulevat kihlojen kanssa, tai kun intti oli ohi, tai kun … Kolme vuotta ovat jo kimpassa olleet.

Kummallisen iloinen ja liikuttunut olen siitä, että halusivat täällä pohjoisessa kihlautua.

Vielä minä tätä makustelen. Kauan. Hyvillä mielin.

Juuri nyt on hyvä

Sininen hetki heti Napapiirin jälkeen. Ja samalla olo aina vaan parempi. Toisaalta ei huono ennen sitäkään…

Tätä ennen kuitenkin aamu, varhain töissä, turhan varhain, ja hyvä oppiainekokous, olimme eri mieltä, mutta sekin vain vei eteenpäin. Keskustelimme opiskelijoistakin, hyvä, ja tohtoriopiskelijoistakin, hyvä. Ja toki paljon muustakin. Hyvä. Keskustelu on hyväksi.

Kokouksen jälkeen olisi ollut kakkukahvitkin – kuulin että kakku oli ollut erinomaista – lähin työkaveri kun vietti puolivuosisataisiaan – yritin kyllä vihjata jo aiemmin, että olisi lakisääteisesti vapaapäivä, mutta ei – ei  kollega tajunnut, vaan töihin mokoma tuli — olinpa siis eilen hankkinut meidän kaikkien puolesta ”herkkukorin”, jossa oli kaikenmoista pientä hyvää ja tietty yksi kirjakin.

Lahjojen keksiminen – varsinkin isomman porukan puolesta – on vaikeaa, tietty helpottaa jos on tuntenut lahjan saajan vuosikymmeniä… kun edes vähän tietää, mistä lahjottava voisi tykätä. No niin, mutta siis minä en ollut lahjaa luovuttamassa, sillä puolelta päivin liukenin: pehtoori ja tytär odottivat jo parkkipaikalla. Ah, onnea. Kohti pohjoista.

Olihan siellä matkalla porojakin. Onneksi vain vähän.

Ja kuudelta olemme Hangasojalla, jossa on kylmä.

Nytkin. On kylmä.

Mutta onhan täällä muutakin, nuoripari, odottivatkin meitä. Mukava.

Tästä on vielä kerrottavaa.. nyt tämä lepo ja rauha, tämä epätodellinen olo. Eikä se johdu vain Lapista. Kaksin on erilaista. Ja nytkin on hyvä. Joskus on parempi kaksin,  tänä iltana on parasta juuri näin. Nyt on hyvä.

 

Tunnit ei riitä

Päivä menee tavattoman nopeasti, eikä tunnit riitä

– kun aamulla jää pihalle ihailemaan tähtitaivasta, kuivaa ilmaa, pikku pakkasta.

– kun päivän yrittää miettiä, miten tunkisi väitöskirjallisen ja vähän enemmänkin asiaa kahteenkymmeneen minuuttiin.

– kun nuori mies nimettelee harmaaksi eminenssiksi (ks. alla) ja itse alkaa miettiä, mistä moisen nimityksen on saanut:  onko silloin neuvonantaja, ”asemassa viraton”, omaan poliittiseen tavoitteeseen pyrkijä vai johtuuko nimitys sittenkin vain hiusten ja muun olemuksen harmaantumisesta marraskuisella kampuksella vai kenties sittenkin lempijumpperista [harmaasta],  johon tänään on pukeutunut.

– kun käyttää pitkät tovit esimiehen kanssa keskusteluun valokuvauksesta ja sen harrastamisesta:    ”Jospa minäkin rupeaisin harrastamaan valokuvausta kun ensi vuonna jään eläkkeelle, voitais sitten käydä kimpassa kursseilla.” – Nii.

– kun jää pitkäksi ajaksi ihailemaan Hangasojalta mökkinaapurilta aamusähköpostissa tullutta kuvaa,

jossa saatesanoina lukee ”Tältä näyttää täällä. Pehmeältä ja valkoiselta. Neljä riekkoa oli aamulla pihalla. Ne oli jotenkin samanlaisia kuin lumi.”

– kun illalla käy ”valokuvauskeikalla” kilpienluovutusjuhlassa (oululainen Hugo-ravintola Uudella Seurahuoneella sai tänään paistinkääntäjien kilven, eikä syyttä!).

– kun unohtuu lukemaan jotain mistä ei artikkeliin ole mitään hyötyä.

– kun liikennevalot ovat suosiolliset kun käy kaupungissa hankkimassa lahjan joka huomenna luovutetaan.

– kun kirjoittaa blogia ja vielä pitäisi pakatakin….

 

*Harmaa eminenssi tarkoittaa vaikutusvaltaista poliittista neuvonantajaa, tukijaa tai avustajaa, joka toimii poliitikon tai poliittisen liikkeen yhteydessä salaa tai vailla virallista asemaa. Harmaa eminenssi ei välttämättä ole auttamansa poliittisen voimatekijän varaukseton ihailija tai kannattaja, mutta hän katsoo tämän tukemisen edistävän jotakin itselleen tärkeää poliittista tavoitetta. Nimitys syntyi 1600-luvun Ranskassa, jolloin François Leclerc du Tremblay toimi kardinaali Richelieun oikeana kätenä. Leclerc du Tremblay oli kapusiinimunkki ja pukeutui harmaaseen kaapuun, mistä syystä hän sai kutsumanimen éminence grise. ”Eminenssi” oli kardinaalin arvonimi, mutta Leclerc du Tremblay kuoli juuri kun hän oli saamassa kardinaalin arvon[1]. Suomen poliittisessa historiassa harmaana eminenssinä on pidetty esimerkiksi akateemikko Kustaa Vilkunaa, joka oli Urho Kekkosen tukija yliopistomaailmassa. (Wikipedia)

Viikonloppua jo odotellen

Täällä tuoksuu pulla.

Leivoin puolen litran taikinallisen pikkupullia. Lähdetään viikonlopuksi mökille, ja mökillä on mukavaa kun on pullaa. Semminkin kun sinne tulee nuorisokin. Juniori ja avokkinsa lähtevät jo huomenna iltapäivällä, kunhan pääsevät töistä, me pehtoorin ja tyttären kanssa vasta perjantaina, kunhan minä pääsen puolilta päivin kokouksesta.

– Hiihäkkö?

Pehtoori kyseli moista. No ei ole kyllä tullut pieneen mieleenkään, vaikka kyllä tuo latukameran kuva näyttää että hyvässä kunnossa latu on. Jotta eipä tuota tiedä, vaikka hiihtäsinkin. Mutta joulukorttikuvia ainakin otan. Ja lauantaina mennään syömään. On kolmas kerta kun menemme Lapin keittiömestareiden herkkupöytään.

Kaikkinensa on ihana päästä pohjoiseen, …

 

Minulla on ollut taas liki ennätyspitkä aika pois sieltä. Elokuun alussa viimeksi olin mökillä, joten ei ihme, että ikävä on jo iso. Enkä ota töitä mukaan. EN. Ehkä Laanilan historiaa toimitustyötä varten, mutta en mitään muuta.

Pullan leivonnan lomassa olen vähän värkkäillyt Lontoon kuvien kanssa… Saapa nähdä, josko ehtisin yön tullessa ne jo julkaista? Niitä tehdessä ajattelin, että pitäisi tehdä erillinen sivu kaikesta matkamuistokrääsästä ja arvokkaammastakin LONDON-logolla tai brittiväreillä koristelluista tuotteista. Olen kuvannut niitä kymmenittäin. Oli mitä kuvata.

 Tein sitten myös kollaasin siitä meidän lauantai-illan Michelin tähden ravintolan Cobra Coffesta. Klikkaa isommaksi niin näet, kuinka hienosti Owen flambeeratun kahvin valmistaa.

Aikaansaapa

En pidä siitä kun joku sanoo ”asioilla on tapana järjestyä”. Se tarkoittaa useimmiten sitä, että sanoja ei tee asiaa, joka hänelle kuuluisi tai hän tekee sen myöhässä tai hän sälyttää homman jonkun muun tehtäväksi, mutta kuittaa pisteet itselleen.

Tänään aamulla toivoin, että niin olisi, että asioilla olisi tapana järjestyä. Ja niin kävi. Asiat järjestyivät, enkä siirtänyt, en sälyttänyt, enkä myöhästynyt. Mutta kyllä voin kuitata pisteet itselleni. 🙂

Olen ollut kertakaikkisen aikaansaapa. [ihan tavattoman tyhmänkuuloinen sana: ”aikaansaapa”!]

Aatelisvälipaloista keräilytalouteen, Laanilan historiasta UniOgsin ihmeelliseen maailmaan, muutamia mukavia sanoja ja merkillistä pahantuulisuutta liikkeellä ja ilmassa, kuulumisia ja tutkimusta syntymistä ja kuolemista,  kaikkea siltä väliltä, pisteenä digikurssi ja nyt Downton Abbey. Toimen päivä.

Brittiläistä, kuuluisaa ja halpaa – ja kaikki erinomaista

Huomenna on illalla digikurssi ja sen päälle Downton Abbeyn kolmannen tuotantokauden alku!  Ja Dame Maggie Smith on mukana, jee!  Ja eilen uutisoidun jutun mukaan hänet nähdään myös seuraavalla, neljännellä tuotantokaudella. Ihan parasta viihdettä mitä voi olla.

Brittielämän tunnelmissa tässä muutenkin, Lontoon kuvien perkaamista ja sitten kolumniinkin on tulossa terveisiä saarivaltakunnasta.

Mutta muutoin kovin rahvaanomaista ollut tämä päivä. Ainoa, mikä työteliästä ja pimeää marraskuun päivää vähän juhlisti, oli sapuska. Minä olin jo ajatellut, etten mene virran mukana, enkä puhu täällä avokadopastasta mitään, riittäköön että kaikki muut siitä bloggaavat, mutta onhan se linkki ohjeeseen laitettava: täällä. Jos jotenkin olet onnistunut välttymään tähän reseptiin liittyvältä tarinalta aamuteeveessä, Hesarissa, kymmenissa blogeissa, FB:ssä ja kuitenkin haluat tietää sen, niin klikkaa tänne.

Tänään kun tein sitä, oli otettava kuva. Oli oikeastaan pakko. Siitä huolimatta, ettei mikään kuvauksellinen ruoka olekaan. 🙂

Tässä ennen pastan lisäämistä.

Tässä kastike jo spagetissa.

Mutta siis: onhan se ihan hulppean hyvä safka. Ja samasta kirjasta on se lohi-avokado-salaatti, jonka ohjeen tänne laitoinkin jo joku aika sitten. Edelleen sitäkin voin suositella.

Ja sitten toinen juttu, joka ei ehkä oikeastaan kuuluisi maanantain – vaan perjantain – postaukseen, mutta kun tämänkin olin ajatellut täällä skipata, siis etten siitä kirjoita, mutta kun tähänkin on nyt tullut kannustusta ”etkö vois laittaa blogiin kuvaa siitä”? Siispä.

Tämä juttu liittyy yllättäen meidän Junioriin. Poika oli töissä kuullut, joltain tukkurilta, kauppiaalta, any way, joltakin, että Alkossa on tapahtunut pieni työtapaturma, ja että tietty chileläinen kohtuullisen hintava (about 20 euroa pitäisi olla) punaviini onkin saanut väärän hinnan.

Liekö hinnoitteluvirhe urbaanilegenda, mutta joka tapauksessa Santiago 1541 (Syrah, Cabernet Sauvignon, Malbec) -viinin  saa seitsemällä eurolla ja se on erinomaisen hyvää viiniä. Juniori toi meille sitä pullollisen välittömästi kuultuaan tarinan, noin kuukausi sitten. Ei ole ennen meille poika punaviiniä tuonut, mutta tämä kerta kyllä kannatti.

Nyt kun pikkujoulukausi on alkamassa kannattanee pitää mielessä, – monista liikkeistä on kuulemma jo loppunut…

 

Retkellä Koitelissa ja kotona keittiössä

Valokuvauskurssin retkipäivä Koiteliin, jossa kyllä kannattaa käydä (edellisen käynnin raportti täällä ja ”virallinen” esittelysivu täällä).

Olisi sää voinut olla parempikin. Mutta siinä kun Oulussa satoi vettä, niin Kiiminkijokivarressa tuli räntää, – mikä oli kuitenkin pienempi paha. Kamerathan ei välttämättä kovin kosteista keleistä tykkää… Me kuvaajat emme antaneet sään lannistaa.

Meillä oli siellä kuvaustehtäväkin, laittelen tänne kunhan saan valmiiksi, reilun viikon päästä vasta pitää olla … Tässä muutama otos .. Eiliselle koivukuvalle löytyi pari Koitelista.

 Vettä koskessa ei ollut kovin paljoa, mutta kuvattavaksi asti riitti kuitenkin.

Retkellä pitää olla eväät, ja valokuvauksesta viis, kunhan paistetaan makkaraa! Vähän tuommoinen fiilinki tuntui meidän seitsemän hengen porukassamme olevan, ja sehän sopi minulle. Eilen leivoin mukaan vietäväksi valkosuklaamuffareita. Jäi niitä perheellekin ja taitaa riittää vielä huomiseksi töihinkin aamukahville…

 Näiden – vanha, omakehitelmä – resepti on tässä (klikkaa isommaksi)

Nuoret eivät paljon muffareita syöneet meillä kun oli muutenkin runsaahkosti jälkkäreitä. Tai siis lettuja ja niille suklaarahkavaahtoa, vaniljavaahtoa, lakkoja, vaahterasiirappia,  … ja pääruokaakin oli enemmän kuin runsaasti. Oli vähän sellainen kaappien  ja pakastimen tyhjennysfiilis ruokaa tehdessä. Minusta – eivät muutkaan syömättä jättäneet – parasta oli poronmaksamousse. Tein erilaista kuin ennen. Kuvaa ei ehkä kannata laittaa, näyttää — noh, ei näytä herkulliselta, mutta kyllä se oli erinomaisen hyvää.

Ja näin se tehdään: Pilko poron maksa kuutioiksi, silppua yksi iso makea sipuli, valkosipulin kynsi, ja paistele niitä voi-öljy-seoksessa. Lisää pannulle purkillinen smetanaa, pari ruokalusikallista ketsuppia, paljon rouhittua mustapippuria ja timjamia, tietysti suolaa ja anna hautua 5 – 10 minuuttia. Sekoita pamixilla tahnaksi, lisää tuoretta rakuunaa ja jätä jääkaappiin makuuntumaan pariksi tunniksi. Tomaatin kanssa ihan tavattoman hyvää. Olisipa ollut cocktail-tomskuja, ne kun olisi täyttänyt tällä,  olisi tullut salonkikelpoista kuvattavaa… 🙂 Moni muu pääruoka olisi ollut kuvattavaakin, mutta keskityin syömään, joten ”no fotos”.

Mutta tosiasiahan se on, että ruokaa parempaa oli seura. Ihan saletisti. Meidän mielestä ainakin, nuorista en tiedä. 🙂

Pyhäinpäivänä 2012

Niin marraskuu kuin vain voi kuvitella. Yllättäen aamupäivän sateessa ja sumussa muutama kelpo otos. Säästän osan julkaisemisen viikolle, mutta tässä jo jokunen. 

Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja tästäkin tuli aika hieno taustakuva tietokoneelle.
Klikkaa kuva isoksi, sitten hiiren oikealla näppäilemällä klik, klik,
ja avautuvasta valikosta valitse ”Aseta (työpöydän) taustakuvaksi” . 

Pyhäinpäivän aamu aukeni siis sumuisena, Pyhäinpäivänä – kuten niin monena muunakin lauantaina – tulee käytyä hautausmaalla. Enkä ollut ainoa. Sateesta huolimatta siellä oli jo aamulla aika paljon läheisiään muistavia. Kauan piti odottaa, että tämä käytävä ”tyhjeni” kuvattavaksi.

Tällaisia hienoja ”seppeleitä” en ole ennen nähnytkään.

Hautuumaalta reittini jatkui  – kuten monena muunakin lauantaina – Caritakseen; piipahdin äidin luona ja sitten jatkoin matkaa, ja sateesta huolimatta kiertelin ja kuvailin. Ulkoilma tuntui äärimmäisen hyvälle.

Pyhäinpäivän tunnelmaan sopivaa sumua.

 

 

Pyhäinpäivän historiasta ja kekristä avattiin meidän yliopiston kirjastossa näyttely torstaina, en ehtinyt avaukseen, mutta kävin eilen tutustumassa siihen.

Mukava sattuma että näyttelyssä oli pestuusopimus, tai siis työtodistus pestuun ottamisen jälkeen, juurikin perniöläistä piialta. Perniöstähän ne minun sukujuureni ovat… puoliksi.

Klikkaa isommaksi, näet tekstin.

Minäkin olen kekriin tai römppään ja sen historiaan törmännyt ja vähän sen vaikutuksia tutkinutkin ja ehkä uudessa projektissa tutkin lisääkin…  Neljä vuotta sitten olen jo römpästä, kekristä, runtu-viikosta kirjoittanut, täällä blogissakin. Ihan asiaakin ja selitystä postauksessa on; käy katsomassa ”kekrin ja römpän historiaa” KLIKS .

Tuon vanhan postauksen vaiheet muistan vallan hyvin ja tuntuu, että siitä on iäisyys. Ja tänään oli ihan erilaista sananvaihtoa kun poika kävi tuokion keittiössä istuskelemassa ja työjuttujaan kertomassa.

Meillä pyhäinpäivänviikonloppuun on monena vuonna sattunut viinikerhon synttärijuhlat, ja niitä me eilenkin (Botrytis Ouluensis 21 v.!) olimme viettämässä. Varmaan toistakymmentä kertaa on oltu meillä, mutta parina viime vuonna on pantu kerhon vuoden aikana kertyneet varat menemään ja menty ravintolaan syömään. Kaksi vuotta sitten olimme Istanbulissa kokkikurssilla, viime vuonna tasavuotiskekkereitä viettämässä Uleåborgissa ja eilen Hugossa. Harvoin on syöty – ja juotu – niin hyvin.

Menu oli järjettömän hieno ja se maistui kaikilta osin (paino sanalla kaikilta) hyvältä, erinomaiselta.

Hummerikeittoa
Tannilan poron ulkofileetä, sipulia ja mallasta
Sokerisuolattua siikaa, varsiselleriä ja vesikrassia
Alhopakan ankkaa, kurpitsaa ja timjamikastiketta
Suklaata ja passiohedelmää

Ehkä eniten mainesanoja  illan aikana maistetuista ja nautituista viineistä keräsi Ara Pathway Pinot Noir 2009, Uusi­-Seelanti. Jos menet Hugoon –  ja kannattaa mennä – , niin nauti siitä.

Tänään oli tarkoitus laitella Lontoon kuvista setti kuvasivulle, mutta olenko saanut aikaiseksi. Noup. Tein meille katkarapukasaria (oikein kasariruoka! retroa kerrassan) ja valkosuklaamuffinseja. Lueskelin (hömppää) ja nyt on jo ilta. Aika kuluu …

Yhden kuvan verran annan periksi halloweenille, vaikken oikein siitä perustakkaan.

~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨

 

Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”.  Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta …  ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään).  Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!