Opiskelijaruokajuhla ja Omenapiirakoiden kulttuurihistoriaa

Ihan hurjasti huimannut tänään. Junamatkat ja pitkät lennot eivät ole meitsin juttu. Vielä seuraavanakin päivänä tunnun olevan ”liikkeellä”.

Nyt duunista tullessa mieluusti käpertyisi vaikka takkatulen ääreen lukemaan ja mussuttamaan leipää, mutta ei auta. Juhliin on lähdettävä. Olen luvannut ”edustaa” pariakin tahoa. Unirestan 50-vuotisen historian kutsuvierasjuhla Linnanmaalla pikapuoliin. Tiedossa Saara Aallon laulua, Lauri Salovaaran juontoa, historian julkistusta, ja arvattavastikin ruokaa ja juomaakin, ja PALJON tuttuja.

Laitanko Rotissööri vai yliopisto-pinssin liituraidan takinkaulukseen? – kas siinäpä suuri pulma!

Oululainen opiskelijaruokailu täyttää tänä syksynä 50 vuotta. Vireä viisikymppinen Uniresta on huolehtinut opiskelijoiden hyvinvoinnista yli 17 miljoonan maittavan opiskelijalounaan verran. Saavutusta juhlitaan tietysti hyvän ruoan merkeissä. Oululaisen opiskelijan ravinnolliset perusasiat laitettiin uuteen uskoon 1962. Silloin perustettiin Oulun ylioppilasapu ry, jonka tavoitteena oli tarjota ravitsevaa ruokaa opiskelijaystävälliseen hintaan. Nyt Unirestana tunnettu ravintolayritys juhlii oululaisen opiskelijaruokailun viittä vuosikymmentä.

 

klo 20.45. Juhlista jo palattua: rillette oli äärimmäisen hyvää, puheiden taso vitosesta kasiin, seura voutineuvostoa aveceineen – siis hyvää, Saara Aallon ”I will always love you” sai kylmät väreet kulkemaan… Ihan mukavat pienet juhlat.

__________________________________

Liekö siellä omenapiirakkaa. Tänään Kalevassa oli se

OMENAPIIRAKAN KULTTUURIHISTORIAA -juttuni.

Mummo Ankan omenapiiras, jonka hän yleensä laittaa ikkunalaudalle jäähtymään, lienee maailman tunnetuimpia omenapiirakoita. Liekö Ankkalinnan Aviisissa tuon omppuleivonnaisen  ohjetta julkaistu, mutta jo piirrosten perusteella on selvää, että kyseessä on ”apple pie”. Sarjakuvastakin se on tunnistettavissa meheväksi, rapealla taikinakuorella peitetyksi omenapiiraaksi, amerikkalaiseksi apple pieksi.

Suomalainen omenapiirakka – pullataikinapohjalle ladotuista omenaviipaleista, kaneli-sokeri-hunnusta  ja taikinaristikkokoristeesta tunnistettavissa oleva – ei ole niin tunnettu kuin Amerikan serkkunsa,  mutta onpa eurooppalaisessakin ruokakulttuurissa omat kuuluisat omenista tehnyt perinteikkäät leivonnaisensa: Apfel strudel ja Tarte Tatin.

Wieniläiseen (itävaltalaiseen) konditoriakulttuuriin liitetyn omenastruudelin vanhin säilynyt ohje on jo 1600-luvulta. Jauhettu manteli, rusinat ja kuivatut hedelmät lehtitaikinakuoressa (usein rullassa) viittaavat Orientin keittiöihin. Ottomaanien valtakunnasta kotoisin olevaa baklavaa onkin pidetty Habsburgien Itävalta-Unkarissa suosituksi tulleen struudelin esikuvana. Omenastruudeli on nykyisin hyvin tavallinen jälkiruoka erityisesti saksankielisissä maissa.

Jos struudelin tarkkaa syntypaikkaa ja -aikaa ei tunnetakaan, niin ranskalaisen Tarte Tatin´in historia sitten onkin varsin hyvin ja tarkasti tiedossa. Se syntyi Loiren laaksossa pienen maalaiskylän hotellin keittiössä metsästyskaudella  1898. Sisarukset Caroline ja Stéphanie Tatin ovat antaneet piiraalle muodon ja nimen: voilla ja sokerilla karamellisoidut omenalohkot peitetään voitaikinakannella ja paistamisen jälkeen piiras käännetään ylösalaisin.

Legendan mukaan Stéphanie Tatie olisi kiireessä – vahingossa – pistänyt piiraan väärin päin uuniin ja toisen selityksen mukaan tavallinen omenapiiras olisi tarjolle viedessä pudonnut lattialle, josta se nostettiin takaisin tarjoiluvadille ja ulkonäkö pelastettiin paahdetulla sokerilla. Joka tapauksessa tämäkin salonkikelpoinen jälkiruoka syntyi vahingossa.

 

Ohjeethan olenkin jo julkaissut aiemmin. Omenastruudelin ja Tarte tatin´n ohjeet ovat täällä.

Ekskun loppusuora

Uni loppui ennen kuin päivä valkenikaan. Aamutoimet, sähköpostiliikennettä, pakkaaminen ja aamiainen, ja aikaa vielä vaikka kuinka. Siispä laukku hotellin matkatavarasäilytykseen ja kävelemään sumuiseen ja tihkuiseen Helsingin aamuun. Lämmintä (+16 C) kyllä oli. Katajanokalla kiertelin, ihailin jugend-taloja, rannassa oli jotenkin lohduttoman näköistä.

UM:n edessä treffattiin opiskelijoiden kanssa ja kyllä oli pojilla väsy. Muutamilla ihan erityisen. Mutta olivatpa reippaasti – tai noh reippaasti ja reippaasti, mutta – paikalla kuitenkin.

Meriekipaasin Paasikivi-saliin päästiin ja esittely kuultiin, Suomen brändäysfilmi vuodelta 1922 nähtiin.

Ratikka nelonen vei takaisin keskustaan ja puolelta päivin liityimme osaksi Ateneumin väenpaljoutta. Näin Schjerfbeckin näyttelyn toisen kerran; nyt oppaan johdattelemana – ja siten paljon enemmän irti saavana. Alan pitää Schjerfbeckistä aina vain enemmän. Ja se vastaikään tehty löytö: Nainen ja lapsi oli tavattoman kaunis. Valoisa, lämmin.

Museokaupassa olisi ollut muutama Valokuvataiteen kirja, muutama muu houkuttava kirja, mutta en ostanut. Heijastin ja muutama kortti kuitenkin tuli kuitenkin hankittua.

Ennen Pendolinon lähtöä ehdin käydä salaatilla Strindbergillä ja sitten junaan.

Yllättävänkin nopsasti matka on sujunut. Kohta jo Oulussa.

Arkistot ja museo – määräänsä enempää ei jaksa

Kaukana ovat ne vuodet jolloin ekskulla kävin opiskelijoiden kanssa ”baarissa” tai mentiin porukalla Hämikselle (vai Bottalle?) josta Hanoi Rocks (Andy McGoylla oli vielä omat hampaat ;))   lähti maailmankiertueelleen ja oli jäähyväiskeikalla koti-Suomessa. Tai kun käytiin kollegan kanssa Presidentin Kasinolla. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin eksku kesti vain kaksi päivää ja ehdittiin vähintään yhtä paljon kuin nyt kolmen päivän turneella.

Nyt yo-lehtori ei jaksa päivän ”virallisen” ohjelman jälkeen, neljän jälkeen,  lähteä Kaapelitehtaalle, ei vaikka kuinka haluaisi käydä joko Hotelli- ja ravintolamuseossa tai Valokuvataiteen museossa. … Ei vaan lehtori jää kiltisti Kansallismuseoon kuvaamaan jotta on kevään luennolle hyviä kuvia.

____________________________

 

Aamu aukeni aurinkoisena, ja sää vain parani pitkin päivää. Iltapäivällä ihan huikean hieno keli. Liki luppoaikaa ennen kuin piti olla Kansallisarkistossa. Tällä kertaa meillä oli hyvä opas, eikä obligatorista tylsää esittelyvideota onneksi näytetty. Opin taas uuttakin, erityisesti sotilasasiakirjahallinnon osalta.

Lounastauolla käveleskelin, kuvailin. Ja löysin uuden kahvikeitaan: Ciao! En muista Italiassa saaneeni yhtä täydellistä Frappea (jääkahvia) …

Kiseleffin talossa kävin; se oli muuttunut. Elitistiseksi, mutta naapurikorttelissa joku pieni Tähti ja Koivu? -putiikki josta löysin valokuvaajan sormikkaat (lupaan laitella kuvan kunhan kotiin joudun).

Iltapäivän ensimmäinen kohde oli SKS (= Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Olihan hauska tavata tuttu Hailuoto-projektin ajoilta (= 30 v.) ja sitten tämän tapaamisen jälkeen iskikin ikäkriisi!!! SKS:ssä oli esittelijöinä aika monta ikäistäni naisihmistä, ja kuinka olinkaan niin samaa ikäpolvea … monessakin suhteessa. Uups. Ei hyvä tunne.

SKS:sta saimme 50 %:n alennusliput Seuran kirjakauppaan, enkä minä suinkaan ollut ainoa joka edun käytti hyödykseen. Ostinpa kaksikin kirjaa; ihan vain kevään luentoa varten. Ja ehkäpä toisen antia on täällä blogissakin tulossa esille….

Ratikka nelonen vei meidän koko revohkan Kansallismuseoon kolmeksi. Totta puhuen museo ei enää niin hirveästi jaksa innostaa… mutta oli kierroksella hyvätkin hetkensä.

Töissä minun ensimmäinen tietokoneeni oli juuri tämmöinen nokialainen. Paitsi että se taisi olla lerppukone… 🙂

Vartin yli neljä olisi ollut liki kaksi tuntia aikaa ehtiä Kaapelitehtaalle ja museoihin siellä, mutta – kuten sanottu, en viitsinyt lähteä. Jäin Kansallismuseoon (monen opiskelijan kanssa) kuvailemaan ja sitten kohti hotellia.

Kaakaon historiasta Suomessa vuosikin harkita kirjoittavansa seuraavan kolumnin ….

 

Museon portailla tapasin tutunkin: MV.n pj. joka oli oppaana kun minä omana opiskeluaikani olin arkistoekskulla. 😉 . Lyhyen rupattelutuokion jälkeen menin Helsingin matkani uuteen ”pyhiinvaelluskohteeseen” = Rajala pro – kamerafriikkien kauppa Sanoma-talossa. Ja siellä avulias nuori mies joka todellakin palveli, vaikken sitten lopulta mitään ostanutkaan! – mm. putsasi kamerani kennon yms….

Pääkaupungissa on ruska.

Hotellissa tsekkasin että teattereihin ei ollut menemistä, shoppailla ei huvittaut, mutta sää mitä parhain: siis ulos.

Niinku grillikylkeä päivälliseksi? No nii-in.

Ajattelin kävelylenkin jälkeen mennä Postresiin syömään. Täys. Entäs jos menisinkin Oloon. Ilman varausta ei onnistu. Entäs Gaijin? Tomi Björkin ykkösravintolassa kävin kesäkuussa, silloin söin melkoisessa kiireessä matakalla lentokentälle, mitenkäs nyt lokakuun tiistaina pääsisikö/ehtisikö syödä Ganjinissa? Sain paikan keskeltä ravintolaa, jossa 50 muuta ihmistä. JOS ikinä/joskus kirjoitan kirjan/romaanin niin tuosta ruokatuokiosta on VARMASTI kohtaus kirjassa. Kun istuskelee yksiksekseen täpötäydessä ravintolassa ehtii tarkkailla,. …

En tiedä, oliko minulla nyt enemmän nälkä kuin kesäkuussa, oliko fiilis parempi, ehkä nyt tarjoilijat enemmän mukana mutta minä pidin kakkosravintolasta enemmän kuin ykkösestä. Grillikylki, eiku siis ribsit, olivat ihan mahdottoman hyviä, Jälkiruoka suklaa-minttu-suolamanteli -lautasellinen pisti miettimään mitenhän tämän itse toteuttaisi? Ja se Barbera d´Asti!! Kysyin ”koordinaatit” – ehkä palaan asiaan.

Aamulla on oltava Katajanokalla… Huomiseen…

Arkistoekskursiolla jälleen kerran

Ennen seitsemää Hyvinkäällä on vaikea nähdä junan ikkunasta ulos – sumu tulee ikkunaan kiinni. Mutta ei auta: on noustava, ja lähdettävä suihkuun. Junassa suihkuun? Sellainenkin sujuu ja tuntui kyllä hyvälle.  Kautta aikojen näissä reissuissa on ollut liki ankeinta kun on miten-kuten nukutun junayön jälkeen lähdettävä päiväksi kiertelemään arkistoja ilman että olisi saanut aamusuihkussa käydä. No tänään ei ollut sitä(kään) ongelmaa.

Helsingin  rautatieasemalla klo 9 aamulla tuntui mukavan lämpimälle. 19 opiskelijan ja kollegan (naapurioppiaineesta)  kanssa teimme normaalit rutiinit: tavarat matkatavarasäilytykseen ja R:ltä kahden vuorokauden matkailijaliput ja sitten kävellen kohti Yliopiston kirjastoa (ei käytykään Porthaniassa aamukahvilla vaan kirjastolla – radikaaleja muutoksia ohjelmassa :)). Ylliopiston kirjastoahan nykyään tituleerataan Kansalliskirjastoksi. Viime ekskulla (2009, siis ”minun” viime ekskursiolla,) siellä oppaana Rahikainen, jonka voittanutta ei ole. Humaanit humanistit ovat selvästikin katoava luonnonvara. Vahinko.

Mutta vaikka olen tässä aulassa ja Rotundassa käynyt varmasti puolensataa kertaa (graduakin kävin siellä tekemässä) niin aina se vaan on niin hieno. Historian havinaa!

Ennenkin olen sanonut että näillä turneilla on kiinnostus ja innostuneisuus mahdottoman paljon kiinni ko. paikan oppaasta. Niin kuin toinen tämän päivän iltapäiväkohteista oli sellainen, että pistetään harkintaan, kannattaako siellä enää käydä, mutta Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA, ent. Elokuva-arkisto) olikin sitten nuoren viehättävän, pätevän naisoppaan jälkeen mielessä pitkän aikaa. Ainakin pari kandityön aihetta lienen kehitellyt vierailun aikana. Ja opiskelijat olivat myös vallan tyytyväisiä. Enkä epäile etteikö tuon tutustumiskohteen seurauksia näy täällä Temmatussakin jossain välissä.

Kansalliskirjaston käsikirjakokoelmaan tutustuttiin ensimmäistä kertaa vähän paremmin: hyvä. Ja siellä oli seinällä tällainen minua kovasti miellyttävä installaatio ”Lähde” (Ilmari Grytan työ vuodelta 2007). Se ei ole taulu vaan savikirjoista tehty ”upotus” seinään. Pidin kovin.

Jo mennessä Sörnäisiin satoi ja sieltä tullessa satoi lisää. Merkillisesti pääkaupungin viehätys  kaikkine houkutuksineen alkoi hiipua. Hotelliin (Seurahuone Hansel-hintoineen) kirjautumisen jälkeen hoitelin työsähköposteja, mutta en sateesta huolimatta jättänyt kartsalle lähtemättä.

Déjà vu: akateemiseen, sehän on jo maan tapa. Perinteistä on hyvä pitää kiinni. Sen sijaan, että olisin tapojeni mukaisesti notkunut historia-, keittokirja- ja matkakirjaosastoilla löysin itseni digikuvausoppaiden ja taidekirjojen ääreltä…

Oli jo nälkäkin. Päivällä tyydyin pieneen iltapalaan (lounastauolla olin käynyt – perinteet velvoittavat – Kluuvikadun Fasulla Lattella ja pienellä suolaisella piiraan palasella). Iltasella kiertelin ja käveleskelin, oli mukava olla yksiksekseen, joskin sade hieman verotti fiilistä. Ja kuvausintoa. Vein kameran hotelliin…

Löysin itselleni uuden tummansinisen neuleen – ihan yllätyksellistä minulle! Hah! Totta puhuen varmaan elämäni kahdeskymmennes tummansininen neule. Mutta so what.   Ostin ensi vuoden kalenterin, olin tyytyväinen kun ei ollut liki pakonomaista tarvetta löytää lapsille tuliaisia niin kuin joskus menneinä vuosina. Muistanpa ajan, jolloin Oulussa ei ollut Stockan Herkkua: täältä raahasin Ouluun ihan hurjan paljon sellaisia ekssoottisia herkkuja kuin aurinkokuivattuja tomaatteja tai espressokahvia. Eipä ole enää tarvetta moiseen roudaamiseen.

Huomenna taas paljon uutta ja vanhaa. Enimmäkseen vanhaa.