Elmerin tarina

Tänään voisi olla jälleen yhden lupauksen täyttöaika. Voisin kertoa meidän Elmerin tarinan kuten joskus olen luvannut.

Siksikin asia on juuri nyt ajankohtainen, että siivosin Elekun terraarion (ja koko huoneen), jotta voitaisiin toden teolla ryhtyä valmistelemaan talviunta.

Meille Elmeri tuli jouluna 2003. Edeltävä syksynä 14-vuotiaan tyttären akvaariosta olivat kuolleet kala toisensa perään, ja mietittiin, jotta ryhdytäänkö uuden laittamiseen. Meillä oli ollut akvaario oikeastaan melkein aina; pehtoori ja minä laitettiin ensimmäinen sellainen, kun saimme sedältäni häälahjaksi 800 markan lahjakortin: käytimme sen ison akvaarion laittamiseen.

Mutta kun tyttären akvaariofisut kaikki oli haudattu takapihalle tai vedetty vessasta, tämä sanoikin haluavansa joululahjaksi kilpikonnan. Turhan vähällä asiaan perehtymisellä päätin sitten sellaisen perheeseen hankkia. Nyt olisin viisaampi ja ottaisin enemmän selvää, mutta tuolloin aika lyhyen miettimisen jälkeen menin marraskuussa oululaiseen Akvaariosoppi-eläin(tarvike)kauppaan ja varasin sieltä kilpurin, ja sanoin hakevani joulun aatonaattona.

Kun kaupassa kysyin, minkä ikäinen tupakka-askin kokoinen (n. 7 cm pitkä, 190 g painava) konnuli oli, minulle sanottiin, että ehkä puolivuotias, korkeintaan vuoden. Nyt tiedän enemmän ja arvelen, että se oli ehkä noin 3-6-vuotias. Ns. cites-todistus, jota sentään osasin vaatia, kertoi, että konna on tullut Saksasta. Ja pienellä präntillä papereissa luki, että konna oli Sloveniassa syntynyt. Ajattelin että ihan sama.

Jouluna tytär oli tosi iloinen ja onnellinen uudesta lemmikistä. Joulun välipäivät käytimme terraarion rakentamiseen, sisustamiseen ja netistä löysimme herppi.net -keskustelufoorumin (joka oli aika ajoin merkillisen riitainen) ja sieltä opimme paljon kilpurin hoidosta ja elämäntavoista.

Kun konna oli Saksan kautta tuotu Suomeen, kun oli sydäntalvi, kun konna ei ollut saanut nukkua talviunta ja kun se poloinen oli täynnä matoja, alkoivat ongelmat jo helmikuun lopulla.

Ensin tuli silmätulehdus, sen kanssa käydessämme eläinlääkärillä, tämä hoksautti, että kannattaisi tarkistaa, onko konnalla matoja ja sitten aloitettiinkin Axilur-kuurit, pehtoori kuskasi ruokatunneillaan kilpurin kakkanäytteitä elan (?) labraan. Tämä  kaikki maksoi aika paljon, mikä tietysti harmitti, kun jo konnakin oli maksanut huikeat 400 euroa. Matokuurit eivät tuntuneet auttavan, ja tässä vaiheessa jo tiedettiin, että moni Slovenian (tarhattu, sieltä tuotu, täällä kuvia tuollaiselta tarhalta) konna oli kuollut matoihin tai yleiseen heikkouteen. (Nythän kilpikonnia on saatu lisääntymään Suomessakin:, ovat sellaisia kahden euron kokoisia kuoriutuessaan :))

Elmeri sai maaliskuussa hengitystietulehduksen, pahan sellaisen. Minä opettelin pistämään antibioottia konnan kainaloon. Samoihin aikoihin luin ilta- ja yökaudet väikkärini kirjapainovedoksia ja istuin konnan terraarion vieressä ja katselin ja kuuntelin, että hengittäähän se.  Ihan niin kuin olisin jotain voinut tehdä!!

Tästä onkin sitten perheessämme legenda, että meidän Elmeri on varsin oppinut konna ja tuli mainituksi myös karonkkapuheessa, jonka perhe minulle seuraavassa toukokuussa piti.

Tyttären osuudessa minulle oli mm. tällainen kohta:

Meidän perheemme on kuin höyryjuna, sinä olet voimakas höyryveturi ja ravintolavaunu. Me muut olemme tavaravaunuja, paitsi isi on se hiilivaunu. Unohtamatta meidän tuoretta perheenjäsentämme, Elmeriä, joka on jaksanut terapeuttisesti kuunnella höyryveturin höyrynpäästöjä ja tutkimustasi ja on ollut samaa mieltä kanssasi.

Harva kilppari on saanut osansa väitöskaronkkapuheessa. Ja ansainnut sen!

Konna alkoi toipua, ja me pöhköt otettiin se mukaan pääsiäisenä mökille. Vetoinen mökin lattia ja stressaava automatka eivät ollee hyväksi, konna oli taas henkihieverissä. Tytär itki ja kieltäytyi lähtemästä mäkeen, jäi mökille konnan seuraksi. Kevään tullen, voikukanlehtikuurien (ks. tähän liittyvä komea töpeksintäni täältä) ja antibioottikuurit alkoivat purra ja Elmeri vahvistui ja alkoi toipua.

Seuraavana talvena osattiin jo päästää se unille. Jääkaappiin ja täydelliseen hibernaatioon en ole koskaan uskaltanut sitä laittaa, mutta monena talvena se on nukkunut noin +12 – 15 C -asteessa kaivautuneena syvälle turpeeseen. Aiemmin käytettiin Mörtti-Röpöä (sellaista lastuhakkelusta (näkyy tuossa yläkuvan ulkoterrassa), mutta nyt on lannoittamaton turve ja puhdistettu hiekka -seos se mitä terrassa käytetään.

Elmeri sai nimensä siitä kun meillemuuton jouluna nimeä mietittiin ja juuri silloin taustalla soi Saukki ja Pikku Oravat, jossa Saukki huutaa Elmeriiiii…. Siitä tyär nimen konnalleen keksi. Ja toinen nimi tulee lasten kirjasta ”Konrad pelkää pimeää”. Se kertoo kilpurista ja se oli niitä kirjoja, joita miellä luettiin kerta toisensa jälkeen. Molemmat lapset tykkäsivät ko. kirjasta niin, että oppivat sen lopulta ulkoa.

Siis Elmeri Konrad Testudo Hermanni (elikkä kreikan maakilpikonna).

Elmerihän on ns. lattiakonna, joka saa kulkea koko huushollissa. Ja kesät se on paljon pihalla ja nukkuukin keskikesällä ulkona.

Toissa kesänä ei jäänyt epäselväksi että konna on sukukypsä, mistä olemme päätelleet sen olevan nyt noin 15-vuotias. Viime kesän se oli Emmansa (posliininen koristekonna) kanssa niin paljon lemmiskelypuuhissa (ks. kuva)  että olin jo vähän huolissani. Ja turha luulla, ettei kilpikonnista lähde ääntä. Lähtee niistä. Mutta vain Emman kanssa. 🙂

Äsken kun kylvetin  ja punnitsin konnulin, ennen paastoa pitää niin tehdä vielä usein, se painoi 578 g. Ei ole pariin vuoteen enää kasvanut, joten jääneekin tuollaiseksi voipaketin kokoiseksi.

Sen herkkua ovat mansikat. Se voisi syödä niitä vaikka oman painonsa verran, sieraimista vain mansikkamehu roiskuu, kun se niitä hotkii. Yhden mansikan olemme päivittäin mansikka-aikaan antaneet.

Tämä on yksi parhaista kuvista mitä Elekusta olen koskaan ottanut.

Kun tytär muutti kotoa, konna jäi meille. Eihän siitä isoa vaivaa ole. Eniten tietysti se, ettei se ole, eikä opi sisäsiistiksi. Sehän pärjää pari päivää yksikseenkin, ja talvella sen voi jättää viikoiksikin nukkumaan. Vain kahdesti meillä se on kellahtanut selälleen niin ettei itse ole onnistunut kierähtämään takaisin, ja ne molemmat kerran ovat olleet pihalla kun se yrittää kiivetä kynnyksille.

Meidän kilpurilla on tavattoman nätti (voikohan noin konnasta sanoa?) kilpi. Ei ole pyramidi-kasvua, ja se on oikein kauniin värinen. Sanovat että ruokavaliolla sen voi pilata. Puuroa ja pottua konnalle ei saa antaa. 80 % vihreää (rucolaa, voikukanlehtiä, luonnosta vaikka mitä, kuivattunakin) ja 20 % herkkuja (mansikoita, viinirypäleitä, herukoita, omenaa).

______________________________

Nyt minulla on vähän sellainen olo että olen pitänyt esitelmän keskikoulussa. 🙂

Arjen iloja – huivihulluttelua

Kamerakurssin kanssa mennään sunnuntaina päiväksi kuvausretkelle, joten tänään ei ollut tunteja. Ilta vapaa? Ihan lipalla oli, että toin duuneja kotiinkin, mutta ei. Sinne jäivät ja ”jatkan huomenna siitä mihin tänään jäin”. Näinhän minä olen luvannut itseni opettaa tekemään.. 🙂

Siis vapaailta! Aloitin sen tekemällä ihan kohtuullisen hyvää ricotta-pähkinä-pastaa, hieman jäi vaisuksi maku, mutta kunhan toisinnon joku kerta kokkailen, voin sitten postailla resehtiäkin. Enkä liitä ruoasta edes kuvaa, minähän olen luvannut kuvailla muuta kuin ruokaa [huomaatteko kuinka paljon minä oikein lupailen kaikkea!? Saisinpa kaikista lupauksista pidetyksi kiinnikin!]. Olen luvannut kerran viikossa kuvailla jotain arkista.

Niinpä joudutte katselemaan kuvia illan pääohjelmasta: vaatekaappeja vähän järkkäilin, talvisempia tamineita nostelin enemmän esille. Ja järjestin minun kaulahuivini! Minä rakastan kaulahuiveja. Minulla on niitä MONTA.

Jo opiskeluaikana käytin rahaa kaulahuiveihin, tai lankoihin, että neuloin niitä itse. Neuloin raitaisia, ruutuisia, palmikkoneuleita, kirjoneuleita, pitkiä ja lyhyitä, itselle ja poikakaverille, kavereille ja taas itselle.

Muistan kun olin Tanskassa stipendimatkalla syksyllä 1981, ja kuinka ihailin kaikkia ihania kaulahuiveja, joita kööpenhaminalaisilla oli. Siellä kuljettiin duffelit ja kevyttoppatakit auki ja kaikilla oli ihania cashmir-villa- ja silkkihuiveja.

Kaikkein eniten  pidän isosta, paksusta Mulberryn, nyt jo kovin vanhasta, huivistani. Tykkään pitää sitä talvella, kylmässä työhuoneessani sisälläkin, harteilla rosanpunaisen tai tummansinisen poolon kanssa. Se on varmaan käytetyin kaulahuivini.

Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on iso pino myös silkkihuiveja, puuvillahuiveja, pieniä ja isoja huiveja. Niillä saan jotain väriä muutoin kovin tummaan garderobiini.

Uusin huivini on Marja Kurjen pikkuhuivi, jonka ostin lauantaina Helsingistä. Sen värit ovat soppelit moneen käyttöön.

Ja mökillä on vielä monta villahuivia, ja pikkuhuivejakin. Huivit on ihania!

Ja nyt kun olen ollut ahkera, lähden lukemaan loppuun Miika Nousiaisen Maaninkavaaran.

Blogien parhaat

Viime perjantaina liki samalla kellonlyömällä palkittiin erinomaisia blogeja … sarjassa historia ja sarjassa ruoka. Ja totisesti ehdolla oli ihan eri sarjan sosiaalisen median tuotoksia kuin tämä Tuulestatemmatun satunnainen sekamelska allekirjoittaneen tajunnanvirtaa ja elämänmenoa sekä satunnaisia kuvailu- ja kokkailuyrityksiä ynnä matkaraportteja.

Perjantaina olinkin läsnä historiablogien julkistamistilaisuudessa:

Historiantutkimuksen päivillä siis palkittiin parhaat historia-alan blogit. ”Palkinnon avulla haluttiin nostaa esiin hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia puheenvuoroja, jotka auttavat ymmärtämään mennyttä tai auttavat soveltamaan mennyttä nykyisyydessä.”

Alla on suora lainaus Agricolan sivuilta (sieltä myös viereinen kuva)

Paras blogi: Kaponieeri http://kaponieeri.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Kari Hintsala, tutkija, esinekokoelmat, Turun museokeskus
Aktiivisuus: Julkaistu maaliskuusta 2010 lähtien. Julkaisutiheys melko tiivis, keskimäärin parikymmentä blogikirjoitusta kuukaudessa.

Mitä: Historiaa laajasti tutkaileva blogi, jossa hyödynnetään runsaasti valokuvia sekä videoita ja muita linkkejä. Suosituimpien teemojen joukossa muun muassa museot, näyttelyt ja sotahistoria. Laaja teemavalikoima, monenlaisia aikakausia ja seutuja, aktiivinen, yleistajuinen

Paras blogikirjoittaja: Julia Dahlberg (En märklig historia) http://enmarklighistoria.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Julia Dahlberg, tutkija, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2009 lähtien, kuukausittain säännöllisiä blogikirjoituksia
Mitä: Hyvin kirjoitettu, laaja historiallinen näkökulma, tuo esiin lähteitä helposti ymmärrettävällä tavalla, esimerkiksi kiinnostavien löytöjen kautta.

Paras ryhmäblogi: Sveaborg-Viapori -projekti http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/
Kirjoittajat: Panu Pulma, Sampsa Hatakka, Juha-Matti Grangvist, Mikko Huhtamies, Sofia Gustafsson ja Sophie Litonius
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2011 lähtien, aktiivisuudeltaan ja laadultaan ylivoimainen ryhmäblogi.
Mitä: Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti (2010-2013), johtaja, dos. Panu Pulma (Helsingin yliopisto), Viaporin linnoituksen rakentamisen vaikutuksiin vuosina 1730-1809 selvittävään tutkimusprojektiin liittyvä ryhmäblogi, johon kukin tutkimusryhmän jäsen kirjoittaa. Tutkimusprojektia esittelevä blogi käsittelee myös laajemmin Suomenlinnan ja Helsingin seudun historiaa. Enimmäkseen suomenkielisten blogikirjoitusten lisäksi mukana myös kirjoituksia ruotsiksi. Blogissa esitellään hankkeeseen liittyviä henkilöitä ”syntymäpäiväsankareina”. Aprillipäivänä julkaistiin myös aiheeseen muka liittyvä vampyyritarina. Monipuolinen, kokeileva, leikkisä.

Vain tuon Viapori-projektin blogin tiesin ennestään. Kannattaa siihenkin tutustua.

Historian lisäksi palkittiin ruokabloggaajia. Gloria Blog Awardsissa kunniaa ja mainetta sai paras ruokablogi ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehdolle asetetuista blogeista todettiin, että ”ne ovat inspiroivia, persoonallisia ja ajankohtaisia. Intohimoinen suhtautuminen ruokaan ja bloggaamiseen välittyy tuhansille lukijoille viikoittain.” Ja ehdolla olivat:

Chez Jasu
Hannan soppa
Hellapoliisi
Kinuskikissa
Kivistössä
Kokit ja potit
Kulinaarimuruja
Pastanjauhantaa
Sillä Sipuli
Siskot kokkaa
Soup Opera – Anuliinan Ruokablogi

Minä linkitin noista vain voittajan blogin: Chez Jasu sai parhaan blogin tittelin. Ja sitten linkitin myös Pastanjauhantaa blogin. Se kun on minulle ja monelle muulle oululaiselle tutuin ruokablogi. Ja bloginpitäjäkin on kovin tuttu :).   (tämän linkin takana on linkki Glorian sivulle, jossa on linkit noihin kaikkiin blogeihin)

Kauneimman ruokablogin sarjassa ehdolla olleet on lueteltu täällä. Voittajaksi selvisi Vatsasekaisin Kilinkolin. Klikkauduhan katsomaan! Se ON kaunis.

Ja lukijoiden suosikiksi valittiin Kinuskikissa-blogi, joka on kyllä leipojan aarreaitta.

Vaikka voin pitää itseäni ahkerana bloggaajana (vajaassa viidessä vuodessa liki 2000 postausta) olen tavattoman huono seuraamaan muiden juttuja, kirjat ovat minulle sekä ruoassa että historiassa edelleen ne tärkeimmät. 🙂 Nyt on kyllä tuossa vieressä odottamassa paperinippu, josta on vasta tulossa historiakirja… 🙂

Ensilumi

Onhan se satanut jo jokunen päivä sitten, mutta minun tajuntaani se tuli vasta tänään aamulla. Ensilumi siis.

Nukuttuani pitkät, levolliset yöunet, nuhan kadottua, talviaikaan siirtymisen tuotua armollisen tunnin lisäaikaa päivään ja elämään, lähdin lenkille. Kameran kanssa. Sehän tuntui tavattoman mukavalle. Toisaalta aika kylmältä tuntui, mutta toisaalta mukavan valoisalta. Kunpa lumi pysyisi, kunpa ensilumi olisi pysyvä lumi.

Tiedän. Tiedän, että olen luvannut kuvata muuta kuin luontoa, maisemia ja ruokaa, mutta tänään ei ollut muuta kuvattavaa. (ai niin, klikkaa taas F5 tai reload, jotta saat blogiin ”oikean” taustan…)

Ensimmäiset talvikuvat siis, per favor.

Auringonpaiste sai tuntumaan keväältä – kuin olisi maaliskuussa ollut lenkillä, vaikka eihän silloin tietenkään meri ollut sulana.

Muutoin päivä kulunut äänestämässä käydessä, itsen ja vaatteiden, sähköpostien, laskujen, huomisen kandisemman  ja muiden juoksevien asioiden huollossa.

Ruokaa en ole – vielä tänäänkään – laittanut. Nuoret eivät tulleet tänään ja pehtoori laittoi meille erinomaisen hyviä kalapihvejä (ohje viimeisestä Pirkka-lehdestä).

Kohti työntäyteistä viikkoa … valmiina ollaan…

Helsingistä Ouluun

Helsingin aamu oli liki neitseellinen. Jätin hotelliaamiaisen väliin, vein laukun rautatieaseman matkatavarasäilytykseen ja lähdin kävelylle torille, kävin vanhassa kauppahallissa aamukahvilla – ja tänään en enää kameraani hylännyt.  Mietin että tajuavatkohan helsinkiläiset, kuinka kaunis heidän kaupunkinsa oikein onkaan. Aamuisin varsinkin.

Kovin oli Espalla vielä hiljaista.

 Onnistuin (vihdoin) ottamaan kuvan siitä, kun lehdet putoavat!

Yliopiston nurkkaan jo paistoi aurinko, kun ohi kuljin.

Tieteiden talolla olin yhdeksän jälkeen. Biografisen tutkimuksen nykytilasta analyysiä, ja näiden kolmen päivän paras esitelmä: Irma Sulkunen mykisti minut ja monen muun hienolla, eleettömällä analyysillään. Ehdottomasti näiden päivien parasta antia, josta ammennan kevään mikrohistorian luennollani paljon… Aamupäivän toinen sessio, johon osallistuin, kuului teemaan ”köyhyyden historia”. Ja kuinka olikaan mukavaa nähdä vastaväittäjääni.  Luulen, että me molemmat olemme näistä hetkistä (KLIKS) vanhentuneet… Toivottavasti viisastuneetkin… 🙂 Näistä köyhyyssession esitelmien teemoista opiskelijani tulevat kevään luennolla kuulemaan vielä 🙂

Alkuiltapäivästä konferenssi oli ohi, joten ehdin pienelle lounaalle, ja pahimman sortin heräteostos iski kohdalle.

Neljältä Finnair lähti kohti Oulua, kollegan kanssa saimme vahingossa viereiset paikat, joten matka sujui joutuisasti.

Pehtoori kentällä vastassa. Kotona on hyvä. Ihan hurjan hyvä. On vain käytävä välillä vähän kauempana, jotta hoksaa ja muistaa, kuinka kotona onkaan hyvä.

______________

Sadun kommentoinnin jälkeen on vielä liitettävä mukaan kuva Tuomiokirkosta. Aleksanteri II:en patsaan silhuetti sopii mukavasti kuvaan, minun mielestäni ainakin. 😉

(kannattaa klikata isommaksi, ja klikkaa samalla F5 jotta uusi syystausta latautuu oikein… 🙂 )

Historiaa kellon ympäri

Turnauskestävyys on ollut koetuksella. Aamuyhdeksästä liki iltayhdeksään on mennyt historiantutkimuksen ja -tutkijoiden parissa. Lisärasitetta on tullut taustalla kytevästä flunssasta, jota kieltäydyn ajattelemasta.

Aamupuoliseitsemältä satoi räntää. Mikä sitten ratkaisi sen, etten lähtenyt aamulenkille kuvailemaan. Menin suoraan yhdeksäksi Tieteiden talolle. Puolenpäivän kieppeissä jätin yhden session (1½ tuntia) väliin, samoin lounastauon ”uhrasin” ja ajelin metrolla Ruoholahteen, jossa tuuli hemmetisti. Viheliäinen tuuli sai miettimään, oliko idea lähteä lämpöisistä seminaarisaleista ulkoilmaan etsimään Hotelli ja ravintolamuseota (ja Valokuvataiteen museota) sittenkään kaikkein paras. Löytyiväthän  ne sitten.

Ja kyllä minulle tämä ”harharetki” varmasti oli hyödyksi. Epäilemättä pystyn käyttämään ravintolamuseon antia ainakin Kalevan kolumneissani. MUTTA! Minulla ei ollut kameraa mukana. Argh! Siellä olisi ollut tavattoman paljon mielenkiintoista kuvattavaa, ja sellaista, josta olisi minulle (ja ehkäpä teillekin blogini lukijat)  iloa pitkäksi aikaa…

Valokuvataiteen museossa oli Polaroid-näyttely, joka ajatuksena kiehtoi minua, mutta kun näin, mitä siihen kuului, toivoinkin että museossa olisi ollut perusnäyttely, tai jotain klassisempaa taidevalokuvausta.

Mutta any way: poikkeama keskellä päivää teki hyvää. Ja iltapäivän kuuntelin lapsuuden ja kasvatuksen historian sessioita. Edelleen kaikenmoista uutta, ensi kevään kandiseminaariin on monia uusia tutkimusaiheita ajateltuna. Yksi asia mitä olen näiden kahden päivän aikana miettinyt; miksei sittenkin puhuta enemmän metodista? Lähteistäkin olisin halunnut monen esitelmän aikana halunnut kuulla enemmän, kyselinkin niiden perään, mutta ettei puhuttu tavasta tehdä tutkimusta. Key note -esitelmissä sitä oli ehkä enemmänkin, mutta esimerkiksi illan historiantutkimuksen ja tulevaisuuden tutkimuksen välisestä globalisaation ja politiikan tutkimuksen saatikka päivällä olleen rikollisuuden historian (mm. holocaustin) tutkimuksen key note -”avauksille” minulla tuskin on käyttöä.

Puolikahdeksalta oli parhaiden historia-blogien palkitseminen, palannen asiaan, ja sitten buffet. Ja pari lasillista viiniä. Ja sitten sattui pahasti että olimme oppiaineen kesken höpöttämässä. Professorin kanssa intouduimme nuorellimme kertomaan millaista oli historian laitoksen menneisyys… ei olisi kannattanut moisia muistella. .. Ennen yhdeksää ymmärsin vetäytyä takavasemmalle. Nyt (flunssapotilas) vaipuu unten maille…

HiTu Helsingissä

Maailma. Maa ilma. KotiMAAN ilma. Kirkas, kuulas, aurinkoinen aamu. Vaikka yöuni jäikin (taas) vähän liian lyhyeksi, oli hyvä, että jaksoin herätä niin aikaisin, että ehdin kävelemään hyvän tovin pitkin Helsingin kauppatorin rantaa, käydä katsomassa jäämurtajien lepoa tyvenessä rannassa, ehdin kierrellä ja kaarrella, ennen kuin HiTu-päivät (Historian tutkimuksen) päivät alkoivat.

Jätin kameran hotellille, ja kuinka orpo olo ”aamulenkilläni” olikaan kun olisi ollut niiiin paljon kuvattavaa… sininen taivas tuntui Lontoon sumun jälkeen erinomaisen kiehtovalle kuvattavalle. Mutta ei kameraa, ei. Kuinka hiljainen ja rauhallinen kaupunki Helsinki tuntuikaan olevan. Ja liikennekin kulkee ”oikeinpäin”. Ei tarvita risteyksissä näitä Lontoossa olleita ohjeistuksia.

 Vielä aamullakin oli olo, että olisin paljon mielummin ollut kotona, tai vaikka Linnanmaalla, kuin täällä. Että en jaksa kolmea kongressipäivää, – mutta jo ensimmäisen session alettua olin toisissa ajatuksissa. Kahdeksan esitelmää ja lopuksi professori David Armitagen (Harvard) key note -esitelmän sain päivään sopimaan. Armitage  pisti kansallisen historiankirjoituksen pannaan, sai monet olemaan eri mieltä, herätti keskustelua, no sehän se varmaan oli tarkoituskin. 🙂

Näiden kolmen päivän aikana täällä on yhteensä 180 esitelmää, joista valita. Sessioiden päällekkäisyys ei minun mielenkiintojeni ja tutkimuskohteideni osalta ongelma. Sosiaalihistoriaa näyttää riittävän. Demografinen tutkimus tuntuu olevan taas muodissa?

Kun pääesitelmä puoli seitsemältä päättyi, siirryimme Helsingin yliopiston päärakennukseen, jossa oli (vara)rehtorin vastaanotto. Minullekin tälle päivälle jotain ruokaakin. Kylmäsavustetulla haukimoussella päällystetyt saaristolaisleivät olivat erinomaisia, eikä muukaan buffet-tarjoilu ollut huonoa. Mukava tavata vanhoja tuttuja, mentorini Keski-Suomesta ilahdutti muutamilla töihini liittyvillä kommenteillaan kovastikin. 😉

Hyvästä seurasta huolimatta kahdeksan jälkeen liukenin pois, halusin kävelemään vielä. Stocka oli vielä auki, hain kosteusvoidetta, lehden ja herkusta pienen paketin macaroonseja. Niitä oli Lontoossakin monessa paikassa. Nyt niitä on tuossa yöpöydällä, samoin se lehti ja…  nyt niiden kimppuun. Sitten unta. Huomenna on pitkä päivä.