Auringon helliessä, pitkän aamulenkin jälkeen vietin aikaa kotipiazzalla ja siirsin bloggauspisteeni tähän. Juuri tänään oli oikea tunnelma kirjoitella italialaisen keittiön antimista.
Ensinnäkin mustatryffelikastike pastalle – ainakin tämä ruoka jäi Umbrian toukokuusta meidän kesäruokalistalle. Kastike kuuluisi tarjota nimenomaan spaghetin tai spaghettinin (ohuenohuen spaghettin) kanssa, mutta meillä oli toissapäivänä tätä tehdessäni kaapissa vain pappardellea, ja kyllä se senkin kanssa sopi erinomaisen hyvin. (kuva täällä)
Mustatryffelikastike pastalle
8 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
3 sardellifilettä hienonnettuna (aitoa sardellia eikä mitään Abban-janssonin-kiusaus-anjoviksia)
pieni purkki mustatryffeliä. (Alkupeäisohjeessa on 150 g!! mutta eihän semmoisia määriä raski käyttää. Edelliseen kokeiluuni käytin isohkon Umbriasta ostamani purkin), mutta nyt oli tyytyminen Stockalta ostettuun pikkupurkkiin, joka sekin maksoi jo vitosen. Mutta siitäkin maku lähti (käytin myös liemen johon mustatryffeli oli säilötty)).
Kuumenna oliiviöljy pannulla, ja paista siinä valkosipuleita kunnes ne ovat ruskeita, eivät palaneita kuitenkaan :). Ota valkospipulit pois öljystä ja alenna lämpötilaa. Lisää hieman jäähtyneeseen öljyyn sardellit. Sekoittele niin, että ne muhentuvat öljyyn. Nosta pannu levyltä ja lisää joukkoon pienksi silputtua tryffelisientä ja tarvittaessa mausta kevyesti suolalla. Valuta keitetty spaghetti ja sekoita kastike joukkoon. Parmesaania ja mustapippuria voi tarvita. …Minä en tarvinnut.
Sitten toinen italialaisen keittiön herkku:
Torta di Verdure makea pinaattipiiras
Toscanalaisen keittiön erikoisuuksia on makea pinaattipiiras, jonka ohjeen olen vuosia sitten löytänyt Leslie Forbesin iki-ihanasta ”Toscanan herkut” -kirjasta. Se oli varmaan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt toscanalaisen keittiön keittokirja. Torta di Verdurea meillä syötiin usein rapukesteillä tai kalaaseissa, mutta nyt se on ollut unohduksissa muutamia vuosia. Eiliseksi niitä kuitenkin tein parikin. Ja kyllä tämä hieman erikoinen piiras herätti ihmetystä ja, ainakin vähän, ihastustakin.
Pohja:
300 g vehnäjauhoja
80 g sokeria
100 g notkistettua voita
2 munankeltuaista
hyppysellinen suolaa
Täyte:
200 g kesäkurpitsoja
300 g pinaattia
75 g sokeria
50 g pinjansiemeniä
30 g rusinoita
1 kevyesti vispattu muna
2 rkl raastettua appelsiininkuorta
2 rkl parmesaaniraastetta
½ tl kanelia
½ tl muskottia
30 g voita
hyppysellinen suolaa
Tee taikinapohja-aineista taikina ja jätä se huoneenlämpöön pariksi tun-
niksi (en tosiaankaan tiedä miksi, mutta näin olen tehnyt). Pilko täytettä
varten kesäkurpitsa ja pinaatti (tai sulata se). Hauduta pehmeäksi vois-
sa. Anna seoksen jäähtyä. Lisää siihen sitten muut aineet.
Taikinapohja piirakkavuokaan (ohjeessa kehotetaan KAULIMAAN
ristikko piirakan päälle. En ole ikinä saanut taikinasta kaulittavaa, joten
olen murustellut noin ¼ osan taikinasta täytteen päälle).
Paista 200-asteisessa uunissa 30 – 45 min.
Tarjoa pehmenneen vaniljaKERMAjäätelön tai vispatun vispikerman kanssa.
Tässä yhteydessä olisi varmaan hyvä sauma esitellä vähän ”välineurheilua”, joka minulla liittyy nimenomaan italialaisen keittiön yhteyteen. Parmesaanin raastamisesta muutama sananen. Yleensähän sillä tarkoitetaan sellaista liki jauhoksi raastettua juustoa, mutta meillä on jo vuosia parmesanraastetta tehty myös vähän ”isompana” versiona. Eli lastujen ja raasteen välimuoto on tämmöiset hiutaleet. Juuri tällaisia niiden pitää olla meillä paljon vierasruokana (esim. viime vuoden Rtissööri-piknikille tein tätäkin) tarjottuun Parman salaattiin ja tällaisena laittelen useimmiten myös pastan päälle.
Kuvassa näkyy myös vempain, jolla tätä juustohiutaletta saa aikaiseksi. Niitä on ainakin Stockalla ja Oulun Lysti-putiikissa myynnissä. On pysynyt vuosia terävänä. Sillä saa myös suklaasta hyvin lastuja – esim. italialaisen suklaakakun päälle. Ja toinen ”innovaatio” on säilytellä pinjansiemeniä tällaisessa pullossa. Sen voi nostaa pöytään joten jokainen voi salaattiin siitä kaadella, ja sitten se on helppo nostaa jääkaappiin (jossa niitä haluan säilyttää).
Ja sittenhän ei tarvinne sanoa, että aceto balsamico ja pippurimylly oliiviöljyn ohella ovat niitä joita ilman ei italialaista ruokaa voi oikein tehdä…
Sitten lupasin tähän muutamia otoksia eiliseltä …
Henkilökuvia en tänne blogiini periaatteesta paljon yleensäkään laittele, en nytkään.
Tulevat aikanaan Rotissööri-sivuille.
Eikä täällä blogissa ole viiden vuoden aikana paljon meitsistäkään kuvia näkynyt,
niitä kun minulla tulee harvoin otettua 🙂
mutta eilen H. pyysi kamerani lainaan ja otti kuvia,
sellaisia, joissa minäkin olen.
Siispä tehdään nyt tuplapoikkeus.
On vaan niin hienoa,
että on lämmintä ja että on syönyt erinomaisesti
hyvässä seurassa.