Kesäkuvia

Aamupäivän liikkeellä. Lenkkireitin varrella koiranputket kukkivat, tekivät pitsireunaa reitille. Eiväthän ne auringossa kylpeviä unikkopeltoja ole, mutta kauniita nämä pohjoisen pientareetkin osaavat olla.

Iltapäivällä pihalla niin paljon itikoita ja tihuutusta, että skippasimme ahkeroinnin pihapiirissä, ja lähdimme kaupungille syömään. Kotona piipahtamassa ollut Juniorikin uhrautui lähtemään kanssamme. Semminkin kun kuuli että ollaan menossa Istanbuliin. Siellä on hyvää, makoisaa liharuokaa, jollaisen päälle nuori mies ymmärtää hyvinkin. Mutta on Istanbulissa muutakin hyvää, paljon. Ja me saimme testata uuden listan alkuruoista Kampakimpukat salsan kanssa! Uijui! Kampasimpukat saivat uuden ulottuvuuden chilillä, paprikalla, korianterin sopivalla häivähdyksellä, ruohosipulilla ja tillilläkin? maustetusta salsasta.

Eikä misssään muussakaan syömisessä ollut moittimista. Ja mukavaa sekin, että  ravintoloitsijapariskuntakin ehti hetken käydä rupattelemassa; sekin hyvä puoli, että nyt pehtoorin hiiligrillin hiiliasia etenee. 🙂

Huomiseen grillijuhlaan eivät uudet hiilet taida ehtiä, mutta herkut jo kävimme samalla reissulla Stockalta hankkimassa. Kesälauantailta ei ole oikein kuitenkaan tuntunut, sisällä edelleen, huushollihommia ja kuvia laitellut. Äsken vein tyttären ja kaverinsa pilheisiin, ettei neitien tarvinnut minihameissaan sateessa taivalta taittaa… Jotta tämmöinen suvi tänä vuonna.

________________________________________

Kuvamuokkailuja Lemmenjoella otetusta joutsenen kuvasta. Ensimmäisenä alkuperäinen muokkaamaton. Sitten rajattu ja säädetty, seuraavassa vielä enemmän säädetty  ja viimeisessä taas filttereitä 🙂  Mitäs mieltä olette: onko kuvien muokkaaminen ”oikeaa” valokuvausta. Pitäisikö kuvat olla ihan ”naturel” vai saako kuvankäsittelyllä jälkikäteen muokata, käsitellä?

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.  Suosittelenpa.

 

Nimipäivämenu

Mökillä luin jostain lehdestä (Glorian Ruoka & Viini?) helpon ja makoisan oloisen ahvenruokaohjeen – joskin hieman arvelin, että sotketaankohan nyt kaksi asiaa, jotka eivät kuulu yhteen, mutta hyvin toimi. En muista, menikö se ihan näin, mutta näinkin tuli hyviä. Näitä tehdään toistekin.

Serranoahvenet

4 ahvenfilettä/ruokailija
serranokinkkua
voita
suolaa, valkopippuria

Ripottele ahvenfileille suolaa ja pippuria. Laita jokaisen fileen päälle sopiva viipale serranokinkkua ja rullaa kala. Käytä cocktail-tikkua rullan kiinnittämiseen. Sivele fileiden päälle voita. Laita kalarullat uunivuokaan, ja vuoka uuniin, joka on noin 200-asteinen. Kymmenen minuuuttia riittää ja pääruoka on valmis.

Kaupassa oli kotimaista kukkakaalia. Meidän molempien herkkua! Siis siitä lisuke. Keitä suolavedessä napakoiksi. Asettele kukinnot uunivuokaan, ripottele pinnalle raastettua provolone-juustoa. Se on italialaista, kovan mozzarellan tyylistä juustoa,  joka on ylivertaisen hyvää kuorrutuksiin ja gratiineihin. Se ei vanu eikä sitkisty. Leikkaantuu sulatettunakin. Pikkuisen laitoin sekaan myös parmesaaniraastetta. Ei tarvitse olla kauan uunissa.

Ja kun pehtoori on kohtuullisen perso kaikelle makealle, tein vielä pikajälkkärinkin.

Suklainen mansikkavaahto  tai ehkä paremminkin mansikkainen suklaavaahto
(tästä tulee neljälle – kuudelle sopiva annos)

Vispaa suklaakerma (Valion uusia kermoja) vaahdoksi, ja lisää joukkoon valkoinen rahka -purkki. Ei tarvita muuta sokeria  kuin vaniljasokeria. Ja sitten vaahdon sekaan paloiteltuja mansikoita ja reilusti (½ dl – 1 dl) Marianne-rouhetta. Jo vain oli hyvää.

Puutarhanhoidosta ja säästä

Hyvä on: ei ole maanjäristyksiä, ei tsunameja, ei myöskään tarvitse pelätä tulvia eikä tulivuoren purkauksia. Metsäpalot tai kaikentuhoavat hiekkamyrskyt eivät ole akuutteja uhkia. Sotatilasta tai nälänhädästä ei pelkoa. Mutta kyllä vähän jo voi valittaa näitä hyytäviä kelejä. Eiväthän ne ole suuren suuria asioita, mutta eihän tämmöinen oikein ole reilua.

Mökillä oli tänään satanut lunta!! Ihan niin kuin luvattu oli. Olisin toivonut, että lupauksia ei olisi pidetty. Totisesti olisin toivonut. Kylmä on Oulussakin. Aamupäivällä jo puhuimme että muutamme täältä jonnekin… Umbriaan, Naantaliin, Kymiin – jonnekin missä on lämpimämpää!

Mökkiviikon jälkeen tänään puutarhan ja asioiden päivitystä. Pehtoori leikkasi nurmen: kolme kertaa ristiin, oli sen verran tiheäksi etupihalla jo kasvanut.

 Puuhailin mukana, ja kuvailin. Olihan se hyvä kuvailla kun ei turhasta auringonpaisteesta mitään ikäviä, tummia varjoja tullut. 

Alppiruusu on kukassa kauniimmin kuin koskaan: on tykästynyt arktisiin oloihin?

 

Takapihalla omenapuut ja uudet yrttilaatikot viihtyvät hyvin.
Kylmästä huolimatta.

Minusta tuntuu että kanukka ei ole koskaan kukkinut näin kauniisti kuin nyt.
Kylmästä huolimatta.

Jopa minun kitukatajani, jonka sain kollegoilta väitöslahjaksi vuosia sitten, voi äärimmäisen hyvin ja puskee uutta…
Kylmästä huolimatta.

Eikös se kiinalainen sananlasku mene jotenkin niin, että ”mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää”. Jotta mitäpä tässä turhia tupisemaan kylmästä ilmanalasta.

Ja häiritsikö se muka iltapäivällä pyöräilyä kampaajalle (kuinka olikaan helpottavaa saada hiukset kuosiin!) ja kaupunkiasioille. Ei häirinnyt, ei. Ja entäs sieltä ”työpalaveriin”; häiritsikö kylmä sää? Eipä juuri, sillä onhan niitä palavereja ja ”palavereja”: paistinkääntäjien tiedottajan palaverissa  Lanson Brut ja mansikat ja italialaishenkiset makupalat hyvässä seurassa uudessa miljöössä saivat unohtamaan kurjan kelin. Sitä paitsi kotiin pyöräillessä sää ei enää näyttänytkään niin pahalta. 🙂 Menomatkan vesitihuutus oli vaihtunut auringonpaisteeseen.

Emme taidakaan muuttaa mihinkään. Kun on tuo puutarhakin taas huollettu.  😉

Kotiinpaluu

Tänään oli oikeastaan aika helppo sanoa Hangasojalle näkemiin. Aamulla oli + 5C ,  tihuutti vettä, ja myrskysi. Huomiselle säätiedotuksessa Koillis-Kairaan luvattiin räntäsadetta, – ja hei on kuitenkin kesäkuu, kesäkuun loppu!!  Jotta ei niin paha hyvästellä vielä sunnuntaina näin aurinkoiselta näyttänyt puron ranta.

Koko kotimatkan satoi. Paljon, ja välillä näkyvyys oli todella huono. Yleensä kotimatkalla alkaa jo miettiä, mitä pitää kotona ensimmäisenä tehdä, mihin soittaa, mitä päivittää, mitä lukea, mikä maksaa, missä käydä, mitä kirjoittaa, mitä vastata. No onhan tietenkin nytkin kaikenmoista, mutta ei mitään ihan välttämätöntä, ei mitään, mikä olisi siirretty kotiinpaluuta odottamaan. Merkillistä.

Kotiin tulohan on kuitenkin aina mukavaa, vaikka en kyllä ihan allekirjoita, mitä anoppi tuli lausuneeksi tässä kevättalvella kun kuuli meidän Umbrian matkastamme ja että aiomme olla kokonaisen kuukauden pois kotoa. Matkustamista kaihtava anoppi tokaisi, jotta ”ei koskaan, ei kukaan elä niin vanhaksi, että ehtisi olla tarpeeksi kotona”. Hmmm… meinasi hymyilyttää.

Jäälin mummu ei kyllä ole juuri kotoa mihinkään koskaan 81-vuotisen elämänsä varrella reissannut. Milloin lie viimeksi ollut yhdenkään yön pois kotoa? Kymmenen vuotta sitten lonkkaleikkauksen takia? Milloin lie viimeksi käynyt edes Oulun keskustassa (asuvat muutaman kymmenen kilometrin päässä)? Tietääkseni kerran elämässään hän on käynyt Norjassa ja pari kertaa Ruotsissa (muualla kuin Haaparannalla), – matkustus ja reissaaminen kun ei ole kaikilla verissä kuten  meitsillä. 😉

 

 

____________________________________________

50 ways to say goodbye

 

Lemmenjoella vol. 2

Eilisen Lemmenjoella vietetyn patikkapäivän jälkeen tänään jotensakin turta kroppa. Onneksi on jossain määrin  satanut vettä, jos kohta kuitenkin paistanut /poutaillut enemmän, mutta joka tapauksessa olemme antaneet itsellemme luvan viettää pirttipäivää, tehdä erinäisiä huoltohommia ja hyvin vaatimattomia pikku lenkkejä lähimetsään.

Olen myös purkanut eilistä kuvasaalista, ja tässäpä sitten kuvitus eiliseen tekstiin… Äsken, iltapäivän lopulla terassilla tarkeni hyvin istuskella, ja siinähän nettiyhteys pelittää, joten kuvalatauksien kanssa ei mene loputtomasti aikaa eikä ollenkaan hermoja.

 * * *

Tässä ollaan aamulla Njurgulahden venesatamassa odottelemassa veneen lähtöä. Päivittäin jokiveneet ajavat reitin Njurgulahti – Ravadas-Köngäs – Kultalan Hamina kahdesti. Vartin pysähdys Ravadaksella ja sitten vielä melkein 20 minuuttia Kultalan satamaan. Kokonaisuudessa matka vie noin 1½ tuntia suuntaansa. Mennen tullen meitä oli melkein parikymmentä matkaajaa kyydissä.

Tässä koetin kuvata komean putouksen liikettä… Eihän se  nyt ihan nappiin mennyt, mutta ehkä häivähdys nähtävissä.

Matkalla näimme joutsenen (kuva eilisessä postauksessa, mutta teen vielä ko. kuvasta kotikoneella hienon version – tulette näkemään…. ) mutta myös alla olevan linnun. Uivelo? En oikein osaa – vielä 🙂 – kuvata lintuja, mutta ehkäpä tästä saa selvän. Tulomatkalla näimme Lapinsirrin, mutta kamera jo repussa, joten ei edes yritystä sen kuvaamiseksi.

Kultalan satamasta sisämaahan päin, matkalla kohti viiden kilometrin päässä olevaa Kultalaa,
on ensimmäiseksi Hengenahistusmäki.

Kultalassa emme kauaa viivähtäneet, vaan palasimme samaa reittiä takaisin rantaan. Matkalla ja varsinkin rannan tuntumassa  mm. rentukoita, paljon mesimarjan kukkia ja vasta nupullaan olevia kulleroita. Korvasieniä olisi myös Lemmenjoella ollut, mutta meillä on kotiinkin asti niitä vietäväksi jo aika lailla.

Muutoin meidän reitillämme kasvillisuus ei kovin monimuotoista, tai siis me emme osanneet ehkä katsoa. Mutta metsää,  loputtomiin metsää, puita, naavapuita, kelopuita, korkeita kapeita mäntyjä, muutama tuomikin (lienevät ”tuontitavaraa”?), koivuja, yllättäen muutama haapa. Mutta enimmäkseen mäntykankaita, ja rikkumaton hiljaisuus. Vain järripeipon ”narskunta” kuului välillä, ja käki.

Tunturipuroista saimme vettä hieman niukahkojen eväidemme täydennykseksi.

Iltavenettä odoteltiin Ravadasjärven autiotuvan laiturilla.

Lemmenjoella

Retkipäivä. Aamuaurinko lupasi hyvää, ja hyvin lupaus piti. Lemmenjoen kansallispuistossa oltu tämä päivä. Koko päivä.

Mökiltä Ivalon ja Inarin kautta Njurgulahteen ja sieltä sitten venekyydille.  Saman verran kesti ja maksoi venematka Ravadas-Köngäksen kautta Kultalan Haminaan kuin junamatka Lahdesta Helsinkiin.

Venematka oli jotain ennenkokematonta, ja ainutlaatuisia olivat maisemat ja näkymät. Ja kun aamupäivällä paistoi aurinko, ei ollut kylmäkään.

Ajatuksena(ni) oli ollut että huiputamme Viipustunturit  (599 mpy), joista opaskirjassa kerrottiin että ”alueen korkein huippu, Morgam-Viibus on loistava näköalatunturi”.


Mutta eihän me päästy sille puolen jokeakaan…
”Olihan siinä se silta, mutta eihän se enää ole kunnossa … jo vain ne aikovat sen laittaa kuntoon,
mutta ei siitä vielä yli taida päästä…  eivät sitten korjanneetkaan ”,
kertoi venemies kun kyselin, miten pääsemme Lemmenjoen vastarannalle.

Joten olipa sitten keksittävä uusi, joku toinen patikka… Lähdetään Morgamin autiotuvalle ja siinähän ne on sitten lähellä Petronellan kukkulatkin. Olisi ollut koneellisen kullankaivuunkenttäkin reilun kilometrin päässä, mutta se hommahan me on jo nähty, joten sai olla.  Matkalla mukaan lyöttäytyi yksinäinen samalla laivalla tullut ilmajokinen mies, joka sitten kulki kanssamme koko päivän.

Kultalassa olisi voinut evästellä, mutta eipä me… Kultalan nähtyämme päätimme, että lähdetään takaisin rantaan, Haminaan, ja katsotaan jos käveltäisiin sieltä vielä Ravadas-Kongäkselle – – –

Haminassa patikkaa oli takana jo pikkuisen reilut kymmenen kilometriä, joten olisi voinut kaivaa eväät esiin, mutta eipäs me. Ilmajokinen tarjosi tomaatit. Aikamme laiturilla istuskeltuamme läksimme kolmisin kohti Ravadasta. Helppo homma: vajaa seitsemän kilometriä ja oltaisiin liiankin aikaisin venelaiturilla!

Ei muuten ollut helppo homma. Ei. Aikas haastava homma oli. Niin sanoi ilmajokinenkin, joka oli sentään maratoneja juossut.  Mehän kun vielä poikkesimme (tarkoituksella ja vahingossa) reitiltä pariinkin otteeseen, joten kilometrejäkin tuli vähän lisää: reitin haastavuudesta kertonee, että meillä meni viiden ja puolen kilometrin pätkän patikointiin 2½ tuntia. Eikä moinen vitkuttelu ollut kiinni vain meitsin surkeasta kunnosta. Surkeasta ainakin verrattuna patikkaseuran tasoon….

Koskaan elämässä en ole ollut niin erämaassa kuin tänään. Patikkataival oli enimmäkseen sellaista aarniometsää, ikimetsää, mutta välillä hienoja näkymiä mm. sinne huiputtamattomalle Viipustunturille, jonka laella oli vielä luntakin.

Paluulle lähdimme seitsemältä, iltaveneily ei enää pilvisessä ja jo viilentyneessä kelissä ollutkaan ihan niin hienoa kuin menomatka.  Kun pääsimme Njurgulahteen kävelimme suoraan Ahkuntupaan ja ostimme täytetyt Reissumiehet ja pullot BonAquaa, jotka paluumatkalla mökille kyllä maistuivat. Oli nimittäin sattunut erinäisten väärinkäsitysten vuoksi niin että meillä ei ollut minkäänlaisia eväitä mukana Lemmenjoella. Ei muuta kuin yksi pullo vettä. Koko päivänä emme syöneet mitään (paitsi ne tomaatit ;)) ja patikkakilometrejä tuli parisenkymmentä.

Jahka tuossa yhdeksän jälkeen  (oltuamme yhteensä 14 tuntia reissun päällä) mökkiydyimme suihku ja keitetty pasta pororouhe-kastikkeella maistui. Eikä koskaan, ei koskaan! siideri ole maistunut niin hyvälle kuin äsken.

Nyt ei paljon kuvia liitellä, nyt lähdetään nukkumaan. Huomenna botaniikkaa ja photoja (ks. eilisen postauksen kommenttiloota) tähän postaukseen. Jo vain, met nukumma ainakin 10 tuntia!

Paluuliikenteen seassa? – Ehei!

Mökkiterassilla istun, ja kuinka hyvin netti toimiikaan! Kuinka kaunis ilta onkaan! Vieläkin yli + 20 C. Ja kuinka paljon minulla onkaan ystäviä seurana. Nyt kun on ollut pari päivää lämmintä, on tännekin tullut itikoita. Päivällä niistä ei riesaa, ei edes metsässä, mutta nyt tässä ilta-auringon tyvenessä hetkessä alkavat olla rasittavia. Therma-Cell pitää enimmät pois, ja sen avulla tässä pärjää ihan hyvin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että pienen pieniä öttiäisiä on olemassa.

Kaikkinensa kummallinen sunnuntai. Oli herättävä ajoissa. Minkä takia? Koskapa meidän Juniori, jota on vuosikaudet koko perheen voimin koetettu repiä ylös kouluun ja töihin, ilmoitti eilen illalla, että me sitten lähdetään J:n kanssa  aamulla ajoissa kohti Oulua, pois paluuliikenteen alta. Siispä istuimme aamiaispöydässä jo hyvinkin kahdeksalta. Nuoret lähtivät, mutta olisivat mielestäni kyllä voineet vieläkin olla … 🙂

Heidän lähdettyä ei voinut mitään, sunnuntai tai ei, mutta pienehkö siivousvimma iski  – kyllä nuoret olivat omat ja koiruuden jäljet aikas hyvin siivoilleetkin -., mutta lakanapyykkiä ja luutuamista, tuulettamista ja tamppaamista tuntui olevan tarvetta harjoittaa, myös meidän mökin puolella.

Puolelta päivän jo herää kysymys, mitä nyt? Pehtoori lähti pitkälle pyörälenkille tuntureihin, minä vähän lyhemmälle, mutta ajallisesti paljon kauemmin kestävälle. Palatessa repussa paljon kuvia ja – aivan oikein – korvasieniä.

Illansuussa kävimme mökkinaapurissa  ”tervehdyskäynnillä”; tasavuosisynttäreitä juhlistettiin kuohuvalla ja siinä ohessa historia-projekti eteni taas ison harppauksin. Ja saimme vahvistusta aikeemmelle lähteä huomenna aamuvarhain kohti Inaria ja sieltä venekyydillä Lemmenjoelle. Siellä kulunee huominen melkoisen myöhään asti. Siellä tullenee otettua eräskin kuva. … Alla eilistä ja tämänpäiväistä ”saalista”. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, toivoisin niin… 😉

Kovin se on koivunlehti pieni näillä leveysasteilla..

Minä olen niin paljon leuhkinut korvasieneillä, mutta – – – aika vaatimattomaksi käy meidän saalis (melkein pari ämpärillistä) kun eilen näimme ihmisen joka oli poiminut 48 kg. Ei sitten enää meitsillä paljon aihetta rehvasteluun…

Yksi aattoillan jälkiruoista oli lemon posset, joka sopikin näihin huutokaupasta ostamiini Kaj Frankin pikku laseihin äärimmäisen hienosti.

 

Juhannuksen luppoilua ja Lapin lumoa

Juhannusaamuna aurinko paistaa siniseltä taivaalta! Ja me heräämme vasta myöhään – ihanaa!

Mietin vieläkin kuinka mielettömän valoisaa täällä on. Kuinka yöllä oli valoisaa.

Juhannusaatto Myötätuulessa? Söimme, joimmekin, katsoimme juhannusjunan kulkua läpi Suomen hyvin ristiriitaisin kommentein, puhuimme, nauroimme, söimme taas vähän … vieraat lähtivät reilusti puolen yön jälkeen, T & J vielä notskille… Kahden aikaan yöllä lämpömittari näytti huikeat +2 C. Saamenmaan suvessa ei lämmöllä hellitä.

 

Paitsi tänään. Tänään on ollut lämmin, aurinkoinen, upea päivä!

Aamulla (aamupäivästä enemmänkin kyse), kunhan nuoretkin saivat itsensä hereille ja lenkkikamppeisiin, lähdimme kohti Tankavaaraa.

Patikka Pikku Tankavaaran huipulle sujui mukavasti. Marssilauluja kuului pätkittäin, ja patikka eteni, poika kulki kuin ei mitään – en voinut olla vertaamatta viime juhannukseen, jolloin nuorella miehellä oli vaikeuksia pysyä vanhempiensa tahdissa mukana.  Nyt 15 kilon menetyksen jälkeen ja 350 armeija-aamun jälkeen Juniori kulki ja selvästikin nautti reippaasta menemisestä. Myös Maisa, koiruus, nautti ja pelmusi, kulki ja paimensi. Paimenkoirahan se. Nautimme auringosta, hiljaisuudesta. Reitin varren poterot, Lapin sodan aikaiset juoksuhaudat kiinnostivat korpraalia kummasti. Ja kuin huomaamatta pussillinen korvasieniäkin tuli keräiltyä.

Mustikoita (raakoja luonnollisesti) reitillä, paljon,  ja hillankukkia.

Kultamuseon virvokkeiden jälkeen nuoret kokeilivat vaskaamistakin. Pienen korundin poika taisi onnistua löytämäänkin. Pitää vielä käydä näyttämässä jossain… Ei liene kuitenkaan kyse kovin merkittävästä varallisuuden lisääntymisestä moisen löydön jälkeen. Mutta onpahan homma kokeiltu.

Iltapäivällä sain mökin pihapiirin haravoinnin valmiiksi. Kiireettä ulkoilimme illansuuhun asti. Sauna (pojan kanssa uskallettiin pulahtaakin purossa, jossa on huikeat kahdeksan asteista vettä) ja ruoka.  Kuvien katselua. Lussakkaa, levollista. Hyvä mieli, jotenkin on vaan niin hiton mukava, kun meidän muksut (ja miniäkokelaskin saatikka koiruus) ovat tämän kairankiertämisen ilon, Lapissa luppoilun ja pohjoisen parhaat hetket oppineet ymmärtämään. Että tänne haluavat tulla ja täällä olla.

(minulla olisi niin paljon kauniita kuvia tähän liitettäväksi, eikä voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt, mutta tänään on taas sellainen ilta, että nettiyhteyskin luppoilee, ja nyt jo nukuttaa kokopäiväinen ulkoilu. … joten ehkä kuvat tähän postaukseen huomenissa… )

Valoisaa Juhannusta!

Hangasojalla kaikki hyvin.

Neljästään poimittiin tänään enemmän korvasieniä kuin eilen. Sadekin on loppunut, lämmintä yli + 10 C, auringonnousu 23.5.2012 1:35 ja auringonlasku 20.7.2012 0:52. Jotta eipä tässä niin vuorokauden ajoilla väliä.. Syödä kuitenkin täytyy. Kohta tulee Saariselältä ystävät syömään, istunemme pöydässä kauan, ehkä emme aurinlaskuun kuitenkaan…

Valoisaa Juhannusta kaikille Tuulestatemmatun vieraille, kylän miehille ja naisille, sukulaisille ja ystäville!
On se kesä, nautitaan siitä!

Mökkihöperöt

Lähde reissuun ilman tarpeellisen isoa matka-apteekkia, sairastut.
Lähde kaupungille ilman sateenvarjoa, sataa varmasti.
Lähde lenkille merenrantaan ilman kameraa, näet elämäsi kauneimman auringonnousun.
Lähde metsään ilman sienikoria tarkistamaan, ”ettei-siellä-kuitenkaan-mitään-ole” ja palaa mökille sadeviitan mutka täynnä ihania, tuoreita, puhtaita korvasieniä!

Eilen matka Oulusta tänne Hangasojan huomaan sujui merkillisen helposti. Ei mikään juhannuskeli, mutta iloksemme totesimme, ettei ole myöskään liukas, eikä isommasti pyrytä. 🙂 Kaikkinensa matka sujui liki huomaamatta, ihan tosi.

Mökillä sitten myöhäinen lounas: sytyttelimme nuotion, pieni tihkusade tällaisia metsäläisiä mitään häiritse… Kun notskilla alkoi olla hyvä hiillos, alkoi vettä tulla runsaamminkin. Siellä me sitten istuimme kelopenkillä sadeviitat päällä, rillit vesipisaroista sumeana ja paistoimme makkaraa ja nautimme Strongbowit. Juhannushan se on tulossa Hangasojallekin. Ihan hirmu viisas olo oli siinä. Mutta väliäkö sillä.

Makkara oli hyvää, luonto sateessakin kaunis, purossa mukavasti vettä ja mieli levollinen.

Ei mitään, ei pienintäkään aiettakaan lähteä pesemään juhannussaunaa tai mökin ikkunoita. Käperryin mökin sohvannurkkaan ja otin esiin Donna Leonin ja olin jouten. Joutilaskin.

Tänään aamulla kylmä, kuin syksy. Plussan puolella kuitenkin ollut koko päivän. 🙂

Siis ei mihinkään tunturiin, mutta ulos on päästävä. Ei muuta kuin tarpeeksi vaatetta päälle, sadeviitta taskuun, josta se oli hyvin pian päälle vedettävä ja lähdetiin tarkistamaan vakkarikorvasienipaikkaa, jossa viime vuonna ei ollut mitään, toissa vuonna yhden sopan verran sieniä ja tänään!? Paljon. Sadekin tokeni, tai ainakin heikkeni. Ja meillä on nyt korvasieniä pakastimessa seitsemään soppaan ja huomiseen juhlapöytään iso kattilallinen jo tekeillä.

Pikkumökkiä laiteltu nuorisoa varten, kauppareissu tehty, saunottu, luettu,  iltapäivän on satanut – paljon. Pehtoori ”spondeili” mökin pihalla (kuulemma naaras sinirinta tai leppälintu), minä tyydyin katselemaan ikkunasta purolle päin.

Mutta ei  itikan itikkaa, joita Rantapellossa riittää! Jotta eihän tässä mitään hätää. Juhannusta ja nuorta paria odotellessa…

 

Vuorottelusta kesälomalle

Vuorotteluvapaalta kesälomalle? Just.

Kun on vuoden vuorotteluvapaalla on sekin hyvä puoli, että ehtii tehdä työt alta pois ennen kuin jää lomalle. 😉 Viime vuonna juhannusviikolla tänne tullessa, kesäloman ensimmäisenä päivänä ja vuorotteluvuoden alkaessa, mukanani oli työsalkku, jossa kahdenkin juhlakirjan artikkeleita odottamassa lukemista, kommentointia  ja toimitustyötä ja mielessä tieto ja huoli kahden oman artikkelin kirjoittamisesta – kumpaakaan en ollut edes aloittanut.

Ei niin, että minä noita olisin juhannuksena juurikaan työstänyt, ehkä vähän lueskelin, mutta oli niistä huoli tai ”ressi” ja alitajunnassa tieto tekemisen välttämättömyydestä. Nyt ei ole töitä mukana. Ei ole tekemättömiä töitä, kun ”kesäloma” = viimeinen vuorottelukuukausi alkaa. Ei ole. Ei stressiä töistä.

Nyt lomalle jäädessä ei myöskään ole lomareissuja suunniteltuna ja varattuna – vain Paistinkääntäjien suurkapituli Jyväskylässä elokuun puolivälissä (silloin jo työt alkaneetkin). Ei ole tiedossa ulkomaanmatkoja, ei kartanokierroksia, ei heinäkuuksi mitään rippijuhlia, ei häitä, ei tasavuotissynttäreitä, ei kalaaseja, ei rapukestejä. Ei mitään obligatorista, ei mitään vapaaehtoista…

Tuli mieleen,  …  viime vuonna juhannusaatonaattona huiputimme Otsamotunturin, jonka huipulla olevan taukotuvan vieraskirjassa oli mieleenpainuva teksti: kuuden hengen porukka oli edeltävänä viikonloppuna kavunnut tunturin huipulle pitämään hallituksen kokousta; olivat nauttineet sen yhteydessä runsaan gourmet-illallisen ”digestiiveineen”, olivat todenneet, että edelliset kvartaalit olivat menneet hyvin, tavoitteisiin oli päästy. Missään vaiheessa ei kerrottu ”hallituksen” toimialaa tai porukan harrastaman kansalaisaktiivisuuden muotoa. Oli vain kirjattu kokouksen ”lopputulemana” tai julkilausumana  seuraava: ”Päätettiin yksissätuumin jatkaa hyvää elämää.”

Kiivettäisiinköhän mekin huomenna pehtoorin kanssa Otsamon huipulle pitämään kaksistaan hallituksen kokous ja tekemään hyviä päätöksiä?

Tänään tänne tullessa – Kitisen yli ajellessa – auton mittarissa lämpötila laski alle kymmeneen. Nyt on + 8 C astetta. Kannattiko tänne tulla juhannukseksi palelemaan. Kannatti. Ehdottomasti. Huomenna kerron miksi. 🙂

Little John? – pikkujuhannus tietysti

Koskapa huomenissa lähdemme kohti pohjoista, ja koska sinne eivät kaikki muut lähde, kutsuimme ne muut (tytär, sisar ja äiti) meille pikkujuhannuksen viettoon. Iltapäivällä söimme normitiistaita paremmin, uuden hiiligrillin uumeniin maissia, täytettyjä jumbosieniä ja entrecotevartaita, pehtoorin kanssa avasimme viinipullonkin. Tytär toi tullessaan laatikollisen mansikoita. Niinpä äsken olikin mukava istuksia nettiluennolla hyvin syöneenä ja viinitilkka lasissa; käyhän se opiskelu näinkin. Käyhän se tiistai-iltapäivänä pikkujuhannuksen vietto kun on vuorottelulla…

Olemme tässä jo muutaman viikonlopun ajan miettineet  juhannusviinejä ja kokeilleet muutamia uutuuksia. Meidän six-packiin tulevat ehkä kuulumaan nämä…

Ensiksi kuohuva, joka saattaapi maistua nuorelle parillekin …

Pasqua Colori d’Italia Rosato Frizzante 2011
Pasqua, IGT delle Venezie
Merlot 84 %, Corvina 16 %

Puolikuiva, hapokas, pirskahteleva, kypsän marjainen, hennon vadelmainen, kevyen karamellinen

Frizzante on kelpoa, ei mitään Fresitan veroista suosikkia, eikä  tästä tämän kesän hittijuomaksii varmaankaan tule, mutta lappialaisittain voisi todeta, että ”ei valittamista”. Kun ei ihan jääkylmäksi jäähdytä, on viinissä mukavasti hedelmäistä makua. Alla olevasssa kuvassa (pitihän vähän leikkiä taas kuvankäsittelyohjelmalla… 🙂 Klikkaa isommaksi, se on aika jännä kuva) sen vieressä oikealla on (ital.) Mezzacoronan Gewurztraminer. Se on ollut Alkon listoilla kauan ja se on edelleen vaan niin hyvä viini ettei voi kuin suositella.

Sitten on vielä mainittava parista tämän kevään uutuudesta,  joista olemme pitäneet kovastikin. Ensinnäkin rose-kuohuva Argentiinasta. Las Moras maksaa muutaman euron enemmän kuin italialainen Frizzante mutta on jo varsin laadukas. Viinillinen. Ei hiivaa, ei kitkeryyttä, mutta makua, vadelmaakin.

Sitten grilliherkkujen seuraksi mutkaton, monen hyvän rypäleen sekoitus, viini nimeltä Artero. (Tempranillo, Garnacha, Cabernet Sauvignon, Syrah, Merlot.) Kympin maksaa tämäkin. Ja on kyllä pehmeää ja lämmintä, mutta on siinä happoja ja voimaa pihviruoallekin seuraksi.

Aattoiltana saamme vieraita, ja olemme varautuneet kalapöytään… joten ehkä se voisi olla samppanjaa…

Menomaanantai ja kukkakuvia

Tiedättekös ei siellä niin tavattoman kehno ilma ollutkaan. Äsken siis. Päinvastoin. Lähtökohtaisesti tänä kesänä (liekö tuota sanaa näillä leveysasteilla voi oikein vakavissaan käyttääkään) ajattelee jo koko ajan, että sää ei ole oikein hyvä. Sitten yllättyykin positiivisesti, kun lenkillä huomaakin viihtyvänsä.

Pihlajat ovat jo kauniisti kukassa, unkarin syreenit, lumipalloheisit, omenapuut, koiranputket, juhannusruusut, metsätähdet, – paljon valkoista kukkivaa pihoilla, pelloilla ja pientareilla. Keltaisten kukkien aika alkaa väistyä (hyvä), sitten tulevat siniset ja lilat. Tänään vielä yrttitaimien täydennyshakureissulla näin ensimmäistä kertaa Aleniuksella laventelin taimia. Pakkohan kaksi sellaista pientä oli ostaa. Voi kunpa saisin ne kukkimaan oikein hyvin. Kaiketi ne täälläkin voivat menestyä kun kerran taimia oli myynnissä. Vaikka harvoin kyllä Oulussa olen kellään niitä nähnyt… Miksihän niitä ei juuri kellään ole?

Se tervakukka, josta täällä aiemmin puhuin ja jonka Koivu kommentissaan asiantuntevasti korjasi puna-ailikiksi, on tällainen.

Sitten meillä on särkynyt sydän, tai siis pihalla on…
Kuva kertoo kyllä hyvin, mistä kukka on nimensä saanut.
(klikkaile isommiksi…)

Jos nyt lähtisin kertomaan, mitä tänään olen tehnyt, siitä tulisi – taas – suorittajaihmisen malliesimerkillinen, pilvisen päivän maanantailista, -luettelo. En siis kerro. Mutta ehkä sen verran voin vinkata, että nyt on hyvä aika laittaa jääkellarin lohi tekeytymään,  mikäli mielii sitä juhannuksena syödä ja toinen ylihelppo juhannusherkku saaristolaisleipä ainakin meillä on parhaillaan uunissa. (Ohjeet linkkien takana: jääkellarin lohi ja saaristolaisleipä).

 

Enemmän tekemätöntä kuin tehtyä

Olisihan se minun pitänyt jo tähän elämänmenon vaiheeseen oppia, jotta aamulla se on – kyselemättä säätä tai virettä – lenkille lähdettävä. Jos päättää tehdä ensin jotain muuta, jää lenkki tekemättä. Niin kävi tänään.

Mutta tänään on sitten kuitenkin tullut käytyä elämämme eka kertaa katsomassa miekkailukisoja; ystävämme VMP nimittäin harrastaa lajia, ja siellähän me sitten aamupäivällä kävimme kisoja katsomassa. Olipas ihan mukava nähdä .. lajia ja ystäviä. 🙂  (kuvassa ei kumpikaan heistä)

Puutarhan kautta kotiin jossa jatkoin kaikenmoisten kirjallisten ”duunien” (slow food, rotissööri, matkalasku, digikurssin läksyt, laskut, ensivuoden työsuunnitelma) tekemistä. Siinäpä se päivä humahti: takavarasto jäi siivoamatta, lenkillä käymättä… Noh, huomenna sitten.

Eilisen kesäsään jälkeen tämänpäiväinen syyssää on ollut merkillisen surkeaa, eikä tilannetta helpota että Saariselälle on luvattu juhannukseksi + 5 C. Siellä on joskus pääsiäisenä saman verran.  Mutta väliäkös sillä. Tässä alkaa olla lomafiilis… toteaa vuoden vuorotteluvapaalla ollut 🙂

Shoppailua kerrakseen

Tänään ilmoittivat Oulun Stockalta, että Helsingistä sinne tilaamani auringonottolaverit/lepo- ja lukutuolit olivat tulleet. Sellaisia etsittiin jo viime kesänä, tänä kesänäkin on ehditty jo puolenkymmentä oululaista liikettä käydä katsomassa oikeanlaisia, keveitä, silti jämyjä, eikä tolkuttoman kalliita (Vespäläisellä olisi ollut hienot eivätkä maksaneet kuin 1300 euroa kappale!! No ruostumaton teräs maksaa ja myös painaa. Eivät siis meille passelit.), mutta Helsingissä ihan vahingossa näin tämmöiset. Ne on hyvät ja ne maksoivat 1/13 osan vastaavista teräksisistä. Tänään näillä oli käyttöä. On oltu ihan pihalla koko päivän.

 

Tai aamulla ei oltu pihalla, kun lähdettiin heti aamiaisen jälkeen kävellen torille. Siellä oli Maakuntafestarit. Kaikkea mukavaa ohjelmaa ja paljon luomu- ja lähiruoantuottajia ja lähikuntien matkailu- ja kesätapahtumaesittelyjä ja käsityöntaitajia. Eihän me sieltä sentään traktoria ostettu, mutta ostettiin vähän kalasäilykkeitä ja ostettiin karjalanpiirakoita. Ja tavattiin eksnaapurit, joiden kanssa mentiin kesän ensimmäisille torikahveille. Tulivat sitten vielä meiltä hakemaan viinejä, joita olivat hekin meidän Umbrian viinitilaukseen liittäneet mukaan. Mansikoita meillä söimme ja reissua kertailtiin.

Iltapäivällä pehtoori pesi autoja, minä sain – vihdoin – seuraavan kolumnin kasattua ja kirjoitettua. Ja nautittua kesäpäivästä. Sain uusiin yrttilaatikoihini laitettua taimia ja kylvettyä tilliä …  Pihalla kuvailin, meidän vanha omenapuu kukkii nyt todella kauniisti. Uusista ja koko uudesta takapihasta laittelen joku päivä kuvia. Tässä vanhan omppupuun purppuraista kukintaa.

Mutta eksyinpäs taas aiheesta. Piti niistä Helsingin reissun shoppailuista kertoa. Ensinnäkin Helsinkiin tai Turkuun on mentävä sen takia, että saa ostettua Saint Jamesin neuleita ja t-paitoja, niitä ei ole Oulussa ole myynnissä ja minä niistä kovasti pidän. Viime kesänä ostin Turusta merellisen tummansinisen neuleen ja sinivalkoraitaisen ohuen ihanan hupparin ja nyt keskiviikkona tällaiset.

Ei Kapteenskasta eikä Henry Lloydsilta, eikä mistään muualtakaan, löytynyt minulle passeleita Sebagon purkkareita, jotka olisin kelpuuttanut kesäkengikseni, eikä siis mitään muitakaan kesäkenkiä, mutta tennarit sentään 🙂

Ja sitten vielä se pehtoorin tuliainen (ja samanlaisen ostin itsellenikin), josta kerroin ja joka löytyi Design-museokaupasta. ThinKing. Suomalainen uusi ”keksintö”. Luottokorttikotelo, johon voi laittaa yhdestä neljään korttia ja jossa ne pysyvät jämysti paikallaan, ihan kuin siellä olisi pieni magneetti sisällä. Magneettia ei tietenkään ole, mutta kortit pysyvät suojassa. Pehtoori varsinkin on kaivannut kesällä/reissuissa jotain lompakkoa pienempää paidantaskuun, patikkareppuun tai povitaskuttoman (farkku)takin taskuun sopivaa koteloa. Nyt on.

Ja tämmöisiä saa muutamalla eurolla Oulustakin. Minulla on ollut ennenkin mutta hukannut, ehkä olen pistänyt roskiin mansikanperkausperkkeiden kanssa. Hyvin harvoin käytän tätä tomaatinkantojen poistoon, sen teen veitsellä, mutta mansikanperkauksessa tämä pikku vehje on ihan verraton. Nyt sattui silmiin Helsingissä yhdessä putiikissa, ostin heti kaksi.

Ostinkos muuta? Ai, niin. Kirjan – Laroussen Gastronomique. Järkäle. Tämä vaatii joskus oman postauksensa. Tämä olisi kolumnin väärti. Ehkä seuraavan teenkin tästä.

 Nyt taidan ryhtyä tuota lukemaan. Tai pitäisiköhän tehdä vielä digikurssin läksyjä. Tiistaina on kurssiluento ja läksyt vielä pahasti kesken…

 

Helsingissä humputtelemassa

Jälleen kerrran Helsingin matkalla yöpuu Klaus K:ssa. Tein hotellivarauksen jotenkin turhan myöhään; yhden hengen huone erikoisalennuksella ”viime hetken varaajalle”. Kuitenkin kun kirjauduin sisälle olikin varaukseni ilokseni upgradattu ilmaiseksi ”kanta-asiakkuuden” perusteella. Sain ison mukavan huoneen. Mutta ei huoneiden koko, eikä kaikki design (siellä hammasharjalasit on Ultima Thulea ja aamiaispöydässä vain Iittalan Teemaa jne) vaan se erinomainen sijainti (Erottajalla, Bulevardin päässä)  ja toinen ylivertainen juttu on aamiaiset. Eilen savumuikut, riimiliha ja  hunajameloni, pannukakku ja sen kanssa tyrnihyytelö oli maisteltava.

Check-outin jälkeen vein laukun rautatieaseman matkatavarasäilytykseen, ja lähdin ensimmäiseksi kohti toria. Kluuviin on tehty Eat  & Joy -kauppa, maatilatori, jossa on luomua ja orgaanista ruokaa joka pöytään. Siellä voi myös syödä aamiaista ja lounasta, minulla ei juuri Klaus K:n herkkujen ääreltä lähteneenä ollut mitään tarvetta ryhtyä kokeilemaan kyytönmaitopannaria tai luomupuuroja.  Joskus junayön jälkeen sinne voisi kyllä aamisiaiselle mennä. Myynnissä oli kaikenmoista hyvänoloista ja makoisaa, mutta ajattelin etten jaksa raahata mitään ruokakassia pitkin päivää ja tyydyin vain kuvaamaan.

Kluuvin jälkeen kohti ”oikeaa” toria. Kauppatorin rantaan mennessä poikkesin Kapteenskaan. Siellä en sitten vain tyytynytkään kuvaamaan: neule ei paljon paina, joten sekään ei ollut esteenä ostamiselle. Voisin oikeastaan huomenna tehdä ihan erillisen postauksen kaikesta shoppailuistani. … 😉  Pientä ja vähän isompaakin tuli hankittua.

Kauppatorilta sitten kohti Paviljonkia ja Design-museoa, joka on aina ollut Helsingissä lempparimuseoni. Sen nimi oli ennen Taideteollinen museo. Korkeavuorenkadulla olevan museon viereen oli nyt tehty Design-pääkaupunkivuoden merkeissä puinen Paviljonki, jossa oli kahvila, lukunurkkaus, keskusteluaukio, piknikpaikka ja ties mitä.

 Maailman designpääkaupungin sydän. Paviljonki kutsuu muotoilun, arkkitehtuurin ja eloisan kaupunkikulttuurin ystäviä! Syö hyvin, kuuntele kesäisen Helsingin ääniä, tuo ystäviä katoksen suojaan sadesäällä, piknikille auringon alle. Rauhoitu lukunurkkauksessa, osallistu ohjelmaan, ja tee Paviljongista olohuoneesi.

Jätin perehtymättä kun siellä oli juuri menossa joku aamupäiväjooga tai rentoustuokio tai whatever – en mennyt häiritsemään.

Mutta menin Design-museoon. Siellä on nyt  (1.6. – 23.9.) näyttely TULEVAISUUDEN RAKENTAJAT, Suomalainen muotoilu 1945 – 1967. Katso jo näyttelyn www-esittelyn sivulta kuvia ja siitä mistä on kyse.  Erinomaisen kiinnostava ja kiehtova näyttely. Puolitoista tuntia vierähti siellä (jos olisi saanut kuvata olisi vierähtänyt reilusti kauemmin)- amerikkalaisten ja japanilaisten turistien ja suomalaisten kesälomalaisten kanssa lasia (Sarpanevaa, Franckia, kaikkia tuttuja ja erikoisia), huonekaluja (Ristomatti Ratian Palaset koottu takitilleen! samalla lailla kun minulla oli 70-luvulla), painokankaita, arjen estetiikkaa katsellessa, muistellessa. Uutta oppiessa. Itseasiassa näyttelyn teema oli yksi vakiotenttikysymyksistä, joita opiskelijoilta kysyin kun vielä kulttuurihistorian tenttiä vastaanotin. Mutta vaikkei olisi mikään historiaharrastaja tai taiteesta kiinnostunut, kannattaa Korkeavuodenkadun museossa tänä kesänä käydä.

 

Sellainenkin iloinen juttu käynnistä oli, että selvisi, minkä niminen on se Gunnel Nymanin maljakko, jonka vastikään äidiltäni sain. Jo pentuna pidin tätä yhtenä kotimme jännimpänä  esineenä. Sen nimi on Helminauha.

Kierroksen jälkeen museokauppaan, josta löysin pehtoorille tuliaisen (huomenissa laitan kuvan) ja istahdin hetkeksi jääteelle. Punavuoren kautta kävelin Bulevardin merenpuoleiseen päähän ja sieltä Annan ja Fredan (yhteenkään antiikkikauppaan en mennyt sisälle!) kautta Forumiin. Tarvisin edelleen ne kesäkengät, joita jo Lyypekistä haaveilin ostavani, mutta enpä oikein innostunut sovittelemaan.

Kiertelin kaduilla, kävelin uuden musiikkitalon ympäri, nautin auringosta, ihmettelin, kuinka paljon Helsingissä oli ihmisiä liikkeellä. Paljon matkailijoitakin. Tekeekö Design-pääkaupunki -status näin paljon, vai aurinko?  Kuvailin vähäsen ja aloin jo kirota, ettei minulla ole patikkakenkiä ja reppua, vaan ballerinat (Clarksin kylläkin, siis pehmeät ja hyvät), sillä kävely ja kameran raahaaminen alkoi jo painaa.

Akateeminen ja Stocka. En välttynyt ostoksilta. En kummassakaan. Ja sitten alkoi olla jo nälkä. Mutta oli jo iltapäivä, eikä yksikään sellainen fine dining- tai joku erikoisravintola, joihin olen haaveillut pääseväni ja ajatellut niistä lukiessani meneväni (Olo, Postres, Fishmarket, Gaijin, Farang… ) ollut enää, eikä vielä, auki. Lounasaika ohi ja illallisaika alkaa vasta viideltä. Mitä siis teen? Menen  samppanjalasilliselle Espalle Strindbergin terassille ja soitan Farangiin ja varaan pöydän viideksi. Heillä on kuulemma kyllä täyttä, mutta jos johonkin nurkkaan yhdelle hengelle sentään paikka löytyy Kysyn vielä, että ehdinhän syödä pitkän kaavan mukaan, vaikka minun on lähdettävä ajoissa lentokentälle. – Ehdit jos tulet heti viideksi, ja on tultavakin että saat pitää paikkasi.  – Sanoin tulevani.

Minulla olisi juuri sopivasti aikaa käydä vielä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin 150-vuotisnäyttely.  Siispä eiku menoksi, kävelemään museoon. Ateneumissa oli valtavavasti  Schjerfbeckin maalauksia, paljon muitakin kuin omakuvia, Pajukissatyttö ja Toipilas. Hänen Englannin ja Italian vuosien töitään en muista juuri nähneeni. Huolimatta siitä, että toinen vakiotenttikysymykseni kulttuurihistoriaa tenttineiltä oli  juuri Helene Schjerfbeck (tai muotoiltuna ”HS oman tiensä kulkijana”) en niin tavattomasti ole hänen taiteestaan viehättynyt. Nyt ehkä vähän kuitenkin sykähdytti. Ja tuntui sykähdyttävän kymmeniä ikäisiäni naisia: näyttely-yleisönä kesäisenä torstai-iltapäivänä oli kymmenittäin 40-60 -vuotiaita naisia. Yksin, kaksin ja isommalla porukalla. Jossain vilahdukselta näin muutamia jokapoikapaitaisia miehiä ja pitkätukkaisia opiskelijanuorukaisia. Schjerfbeck on selvästikin naisten taiteilija.

Kello puoliviisi on aika hakea laukku Assalta ja lähteä kohti Farangia. Siellähän se on lähellä Museovirastoa ja Eduskunnan kirjastoa, juuri siellä suunnalla jossa olen työni vuoksi käynyt kymmeniä kertoja. Löydänhän minä sen helposti, lähden ajoissa jottei jo painavaksi käynyttä vetolaukkua kauniissa, lämpimässä säässä kiskoessa tule kuuma. No, eihän se ihan niin mennyt. Onnistuin kiertämään ihan turhan kaukaa, ja olin jo huolissani, ehdinköhän sittenkään ja saankohan ruokaa. Vartin yli viisi olin täpötäydessä Farangissa. Paikkani oli vielä jäljellä.

Ystävällinen tarjoilija lupasi että ehdin syödä koko maistelumenun (8 pientä ja ei-niin pientä ruokalajia) vaikka lähdenkin seitsemältä kohti lentokenttää. Ja minä ehdin.  Ruoka oli hyvää, ensimmäiset kolme pientä annosta äärimmäisen erinomaisia (pehmeäkuorinen taskurapu erityisesti), pidän mintusta ja korianterista, kala- ja äyriäisherkuista myös thaimaalaisittain tai vietnamilaisittain, mutta liharuoka ei ehkä minua niin innostanut. Ei, ei niissäkään mitään vikaa, mutta kaikkinensa thai-ruoka (varsinkaan paikalliset curryruoat ja kookosmaito) ei ole ihan sitä makumaailmaa, joka minuun niin tavattomasti vaikuttaisi. Ehkä sekin, että ainoan Thaimaan matkamme aikana sairastin suunnilleen elämäni ainoan (äärimmäisen rankan) mahataudin. Olin Hua Hinin sairaalassa parikin kertaa juuri thai-ruoan (ja oman varomattomuuteni) takia. Josko elimistö muistaa sen? 🙂 Mutta Farang oli ehdottomasti kokemisen ja maistamisen arvoinen.

Ehdin Norweigianin kyytiin (ks. eilinen postaus ilmasta!!), naapurin P. oli kentällä juttuseurana ja oma P. Oulun kentällä vastassa. Yksinolo ohi. Hyvä päivä oli.

Nyt töihin. Sijaiseni opettaa minut taas talon tavoille. Siis vähän kuin viestikapulan vaihto edessä.

Tuulestatemmattu maalla, merellä – ja ilmassa!!

Pakkohan se nyt on tehdä blogiin postaus 9 000 metrin korkeudesta kun siihen kerran on mahdollisuus. Norwegian paitsi tarjoaa halvimman lentomatkan Helsinki – Oulu välillä (Finnair 386 €, Blue 1 suunnilleen puolet siitä ja ja Norwegianilla lipun hinta oli 56 €) Norwegian tarjoaa myös mahdollisuuden – ja vielä ilmaiseksi – internet-yhteyteen lennon aikana. Eka postaus ilmasta!

Tänään olen viettänyt hienon ja monin tavoin mukavan  päivän Helsingissä. Posteilen siitä varmaankin iltasella vielä kotana, tai viimeistään aamusella. Päivään kuului taidetta ja ruokaa, aurinkoa ja kävelyä, shoppailua ja kuvailua. Ja kävelyä. Mielettömästi kävelyä. Mutta palaanpa asiaan kun maan pinnalle täältä korkeuksista laskeudun. 😉

Työpäivä – joka ei siltä tuntunut

Kansanopistossa lehtori nukkui oikein hyvin, ja oli aamulla intopinkeänä jo kuudelta hereillä – valmiina luennoimaan.  Pienellä kävelyllä kävin ensin, sitten vähän frisööriä, periaatteella ”tukka hyvin, kaikki hyvin” ja sitten aamiaiselle.  Sen jälkeen vielä tunti aikaa ennen seminaarin alkua ja lähdin läheiseen puistoon, aurinkoon, vielä selaamaan juttuni läpi. Vuorotteluvapaalainen joutuu verryttelemään, että muistaa, mitä sanoa ja miten.

Kansanopiston jugend-tyylin viehättävä päärakennus ja sen auditorio jo odottivat. (Harmittaa etten innostukseltani malttanut ottaa kuvia sisältä; luentosalikin  on poikkeuksellisen kaunis).  Hyvin meni, kukaan ei nukahtanut 😉 , ja kiinnostuneilta oikeastaan kaikki vaikuttivat. Jälkeenpäin joku kiittelijöistä sanoi, että  ”oli asiaa ja intohimoa sopivassa suhteessa”. Kiintiönainen ja kiintiöpohjoissuomalainen, teollistamisen sosiaalihistoriaa tutkinut ja siitä kirjoittanut oli paikkansa täyttänyt. Huh. Ja olihan minusta mukava luennoida, antoi uskoa siihen, että päätös paluusta duuniin reilun kuukauden päästä ei ollutkaan niin huono.

Päivä jatkui tieteenalan professoreiden (Jyväskylä ja Helsinki) luennoilla ja parilla muulla luennolla. Lounaalla, kahvitauolla ja väliajoilla ehti tavata uusia ja vanhoja tuttuja, oli mukava tavata. Erityisesti  yksi ”mentorini”, (joka oli mm. ”syypää” minun seminaariin kutsumiselleni) jaksaa aina yllättää jutuillaan. Kaikkinensa hyvä päivä. Aina oppii uutta. Kun illansuussa lähdin Kansanopistolta rautatieasemalle, tajusin, kuinka on kesä ja lämmin.

Junalla Helsinkiin. Nyt vuorossa pienen työrupeaman jälkeen pieni loma. Olen kokonaisen vuorokauden yksin,  yksin Helsingissä!!! Mahdollisuuksia on monia. Huomiseen …

Lahteen

Tervakukkakin jo kukassa, ihan varmasti pian myös koiranputki ja niittyleinikki. Voikukat keltaisimmillaan, onko niitä muina vuosina ollutkaan näin paljon? Metsätaipaleella vielä alkukesän vihreys, limen vihreys, kaunein vihreys minulle.  Ja merenrannassa ihan tyven, taivas pastellin väreissä, vaaleanpunaista, vaaleansinistä, keltaisiakin rantuja, ja sitten cumulus-pilviä… Mutta ne ovat kaukana.

Ja tämä sai olla kuukauteen viimeinen kerta, kun menen metsän kautta! Sääskiä, itikoita, hyttysiä, inisijöitä, verenimijöitä. Ihan halavatun paljon niitä kaikkia yhteensä ja jokaista erikseen. En mene enää metsän kautta.

Mutta tulipahan taas mentyä reippaasti, reippaasti meneminen onkin tärkeää. Minä luin eilen, että on. Olin käyttämässä äitiä diabetes-kontrollissa ja siinä odotellessa ehdin tehdä riskialttius-testin 2-luokan diabetekselle (ei juurikaan riskiä) ja lukea kaikkea liikunnan merkityksestä ikäiselleni ihmiselle ja painonpudotuksesta. Eikä se hyövää (hyövää? oululainen murresana? ei ole hyötyä) vain lepposasti tepastella, pitää mennä reippaasti. No tänään olen mennyt, eikä olo tuntunut yhtään keveämmältä. 😉

Itse asiassa oli pieni vaatekriisi taas aamupäivällä; toiseksi tärkein asia esitelmöimään menossa – heti valmiin paperin jälkeen – on sen päättäminen, mitä laittaa päälle. Kesäseminaari? – ei juhlapuhe, jolloin pitäisi olla jotain juhlavaa = liituraita tms. (se olisikin helppo juttu) – ei tieteellinen kongressi, jolloin normi työkamppeet ok. (sekin olisi helppo juttu), mutta mitähän laittaisi päälle kun menee puhumaan Lahden kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton yhteiseen perinteikkääseen kesäseminaariin? Kukkamekko olis hyvä! Jos olis sopiva kukkamekko!

Vaatekriisin syynä ei ollut niinkään se, mitä panisi päälleen vaan se, mikä mahtuu päälle tai missä on hyvä ja lussakka olla, mutta silti olisi asiallinen. Vuorottelun YKSI tavoite oli päästä takaisin tilanteeseen, jossa olen lähempänä kuutta- kuin seitsemääkymppiä (enkä nyt puhu iästä) mutta tämän tavoitteen saavuttamisesta en ole järin hyvin onnistunut. En vaikka tänäänkin reippaasti askelsin.

Lopulta aukkuun muutama tunika löysi tiensä, ja minä satsaan nyt luentoon. Näillä mennään.

Puolenpäivän aikaan asemalle, ja Tikkurilan kautta Lahteen. Tämä on jo kolmas kerta kun käyn Lahdessa seminaariasioilla. Olin täällä  joskus varhain 1990-luvulla kuuntelemassa (paikallishistoria-teema ja minä vain oppimassa) mm. Eino Jutikkalaa, joka on muutama vuosi sitten kuollut suomalaisen historiantutkimuksen grand old man.  Jo silloin 90-luvulla hän oli ikämies (about 85 v.) ja piti briljantin, minuutilleen aikataulussa pysyvän, analyyttisen ja hauskankin luennon,jolla hakkasi kolmen päivän seminaarin kaikki muut esitelmöitsijät. Ehkäpä hänen arvovallallaan ja karismallaan oli jotain tekemistä asian kanssa.

Huomenna on sitten meitsin karisma koetteilla:  tiedän että luennolla tulee olemaan tarkkaavaisia kuulijoita, sillä kävin äsken syömässä kaupungilla tai siis tuossa kahden korttelin päässä, ravintola Rouxissa (rotissöörikilpipaikka) jota voin kyllä erinomaisen hyvillä mielin suositella: Islannin nieriä ja samettinen parsakaalimousse ja kirsikkaa kolmella tavalla jälkkäri olivat todella makunystyröitä kutkuttavia… (saa sitä miettiä ettei vaatteet mahdu päälle)

Mutta siis, siellä syödessäni väistämättä kuulin, kuinka kesäseminaarikonkarit (neljättä ja seitsemättä kertaa täällä), jotka olivat siis jo tänään olleet kuuntelemassa ensimmäisen päivän luentoja, kommentoivat esitelmöitsijöitä ja heidän tapaansa puhua ja argumentoida. En oikein voinut mennä väliin sanomaan, että älkää hyvät ihmiset mitään puhuko, minun hukini on huomenna aamuyhdeksältä…

Mutta nytpä siis käyn juttuni diat kerran vielä läpi ja sitten unta … onhan tässä majapaikassakin historian havinaa ihan huminaksi asti. Kansanopiston ylläpitämä hostelli tarjoaa luennoitsijalle yösijan – ei mistään renessanssipalatsista tai herrrakartanosta vaan ”lapsenpäästölaitoksena” ja suojeluskuntatalona toimineesta rakennuksesta. Täällä keskellä Lahtea on hyvä yöpyä.

 

Mielensäpahoittaja ja minä

 

Maanantaina – olkoonkin että on täytynyt tehdä vielä vähän sen esitelmän eteen asioita – on parasta kun ei tarvi huolehtia heräämisestä ja voi lähteä aamupäivällä lenkille. Ei ole väliä, vaikka herääkin siihen aikaan kuin töissä ollessakin – olennaista on, ettei tarvi välittää siitä, moneltako herää.

Niinpä luinkin eilen ehtoolla reilustikin puolille öin. Ei, en mitään Suomen teollistamishistoriaa, vaan lukaisin Tuomas Kyrön ”Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike” -kirjasen. Melkein keittokirjaksi sanoisin. Ei ole ehkä niin riemullinen kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja, mutta kyllähän minä tätkin lukiessa hihittelin. Ja kyllähän minä monta kertaa huomasin konservatiivisen Mielensäpahoittajan kanssa olevani niin samaa mieltä. Kyllä en kiistä.

 

 

[Mielensäpahoittaja opettaa koulukkaille elämän tosiasioita koululaiskyytibussissa:]

Köynämäen suora on kahdeksan kilometrin mittainen. Päätin puhua sen verran.

Aloitin perusasiasta.

Ruoka ei ole koskaan pahaa. Muta on pahaa ja karamellit ja perunalastut.
Juureksista ja lihasta tehty ja haudutettu ruoka on aina joko hyvää tai erinomaista. Jos ei maistu, ollaan syömättä. Rupeaa muutaman päivän päästä maistumaan. Kokemuksesta tiedän, ei yhtään irvistellä siellä lippalakin alla.

Asia numero kaksi.

Ilmaisesta ei valiteta. Jos saa lämpimässä huoneessa eteensä koulukirjoja tai keittolautasellisen, ollaan kiitollisia. Jos saa jumppasalissa käteensä koripallon taikka ylioppilastodistuksen, ollaan kiitollisia. Jos saa ilmaiset kirjat, ruoat, kuljetukset, kaverit ja hammashoidon, opetellaan kumartamaan. Kun ei enää pidä kantaa vesiä eikä halkoja niin kannettaisiin edes vastuu.

Vaikka en nyt ihan suoraan ole sanonutkaan, mitä mieltä olen karppaamisesta, niin kyllä minä mielihyvällä luin, mitä Mielensäpahoittajalla on sanottavanaan miniänsä karppaamisesta. Luvun nimi on ”Tieetit”.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun miniä kertoi ryhtyneensä karpoamaan. En tiedä miten se liittyy Hannuun, mutta karpoajat eivät syö perunaa eivätkä leipää. Pitää olla pöydässä pekonia, pihviä, paistettuja munia ja voita. Kaikki hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska onkin muotia.

– –  Pitää ihmisen ymmärtää yksinkertaisimmat asiat, sitten ymmärretään monimutkaisetkin. Kuluta enemmän kuin syöt. Enkä nyt tarkoita rahan kuluttamista. Kyllä ei ole ruoka ongelma, vaan se, että käyttötarkoitus on käsitetty väärin. Se on polttoaine. Sillä ihminen liikkuu, ajattelee ja tuottaa. Niitä liikkeitä ja ajatuksia.

Sen polttoaineen turvin pitäisi rakentaa taloja, vetää pulkkaa jossa istuu kuusi lasta. Sen turvin pitäisi pohtia isoja kysymyksiä, kehittää enerkiamuoto, järjestää maailmanrauha. Jos ei rauha niin ainakin vähentää ne aseelliset konhvliktit pelkäksi kyräilyksi.

Kyllä olen aika lailla samaa mieltä. Vaikka tuon polttoaineen lisäksi ruoka on kyllä vähän muutakin … Se voi olla kaunistakin. Ja siihen liittyy Suuri Sosiaalinen Merkitys, jolla voisi olla vaikutusta vaikka maailmanrauhaan. 🙂

Murukastikkeesta Mielensäpahoittaja puhuu viisaita:

Saapasmaan ihminen tekee toisella tapaa. Kävin kerran poikani perheen kanssa ravintolassa, jonka nimeä en osaa lausua. Oli ruskean sijaan punainen kastike. Päälle ravisteltiin pasilikaa ja juustoa. Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään.

Erilainen oli maku, huomasi että valoisammissa ja lämpimämmissä oloissa keksitty resepti. Kulmakivenä oli tomaatti, joka taas tuli minun ruokapöytääni samoihin aikoihin kuin televisio tuvan nurkkaan.

Jos pidin kahdesta edellisestäkin Kyrön kirjasta, niin kyllähän tällainen keittokirja minuun upposi – luonnollisesti. Upposi kuin vadelmahillo Mielensäpahoittajan räiskäleiden ja kermavaahdon sekaan.

_______________

Pikagallup blogin taustakuvasta  (elämää suurempi asia ;)!) osoittaa että noin kaksi kolmesta on taustakuvan kannalla, ja taidanpa minäkin olla kallistunut siihen. Demokratian vuoksi, värkkäänpä uuden taustan…

Kesä kaikilla, onni yksillä

Kesä. Kesä. Kesä. Kesä. Oulussakin vihdoinkin kesä. Tänään ei ole tarvinnut huhkia ja heilua puutarhassa pysyäkseen lämpimänä kuten vielä eilen täytyi. Tänään on voinut istuskella piazzalla, lueskella, viimeistellä esitelmää, ottaa aurinkoa, nauttia lämmöstä.

Meidän Elmerilläkin on kesä. Ja Emma. Meno on sen mukaista. Haleja on riittänyt.  Kuvia ei voi enempää tällaisessa perheblogissa julkaista.   🙂

Eilen meillä oli tarkoitus viettää viinikerhon ulkoilmapiknik/nyyttärit, mutta eihän arktisissa oloissa mitään ulkosyömisiä voinut ajatellakkaan. Niinpä kokoonnuimme illaksi meidän Festaan nauttimaan kaikenmoista hyvää, joita (viini)ystävät olivat tehneet. Vain parista ruoasta ehdin ja maltoin ottaa kuvat ennen kuin istahdin nauttimaan …

Meidän kontribuutio nyyttäreihin oli pihvit  (sekä Umbriasta tuonut viinit). Tämä  grillijuttu on nyt varmasti tämän kesän juttu meillä…

Jokaista ruokailijaa kohti varataan yksi entrecotepihvi, joka otetaan hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Sekoitetaan isossa kulhossa öljyn sekaan yrttejä (rakuunaa, timjamia, rosmariinia, ehkä valkosipuliakin, pippuria myllystä, sormisuolaa). Pihvejä ei mausteta eikä marinoida vaan ne paistetaan kuumassa grillissä kolme minuuttia puoleltaan, ja sitten ne leikataan suikaleiksi ja upotetaan yrttiöljyyn. Sekoitetaan ja asetaan tarjolle. Voimme suositella.

****

Nyt olen pitkästä aikaa surffaillut blogistaniassa, käynyt katselemassa monia blogeja, joissa ei ole tullut piipahdettua aikoihin. Hassua, kuinka ihmisistä, joita ei tunne muuta kuin blogin kautta, tulee ”tuttuja”, joiden elämää myötäelää… Ehkä jollaikin teistä lukijoista on vähän samanlainen tunne?  Olen siis käynyt katselemassa blogeja, joissa piipahtelen satunnaisesti, ja huomasin, että yhä useammassa on vain valkoinen tausta, ei reunoja, ei rajoja, eikä taustakuvaa. On vähän kuin muotia ettei taustakuvaa laiteta.  Onkohan vähän kuin trendijuttu?

Olin muutoinkin ajatellut vaihtaa tuon yläkuvan (vielä unikkoja, ei voi mitään ;)), joten ajattelin minäkin kokeilla tällaista ilmavaa, valkoista ulkoasua. En oikein tiedä, pidänkö tästä?  Ja kysynpä nyt sitten teiltä, hyvät lukijat, joita näyttää näin kesälläkin olevan yli 200 joka päivä, tällaisen merkillisen, elämää suuremman kysymyksen: on blogissa hyvä olla taustakuva vai ei?

 

 

 


Välihyvä

Luento Lahteen on valmis. Ei enää muuta ongelmaa kuin että se kestää about puolitoista vuorokautta ja se saa kestää puolitoista tuntia. Vielä on siis edessä pientä hiomista ja fokusointia keskeisimpiin seikkoihin, ihan pientä vain. 🙂 Nyt ei vain jaksa. Meillä vuorotteluvapaalaisilla tahtoo olla niin, että perjantai-iltaisin emme paljonkaan tee töitä.

Totta puhuen en ole tänään päivälläkään paljon töitä tehnyt.  Sosiaalisia kontakteja hoidellut, kuullut yhden tutun äkillisestä kuolemasta, miettinyt sitä, tehnyt kaikkea järjestelyä, joka onkin tuntunut kovin turhanaikaiselta, miettinyt mikä sittenkään on tärkeää, kannattiko sittenkään ilmoittaa palaavansa töihin, nauttinut siitä, että on voinut/ehtinyt kokeilla yhtä sun toista hyvää uutta reseptiä ja soveltaa omia.

Ja tässä yksi sovellus. Mövenpickillä on uusi sorbetti: Lime & Citron. Huomionarvoista on ettei siinä ole juuri minkään vertaa kaloreita. Lasinpohjalle vähän basilikasilppua, sitten sorbettia ja päälle vähän basilikaa, ennen kuin viet lasin/väliruoan tarjolle kaada lasiin kuohuvaa. Proseccoa, cavaa tai vaikka samppanjaa. Pieni välihyvä on valmis. Raikas, putsaa suun. Viilentää oloa. On hienostunut. On hyvää ja helppoa. Yllätä itsesi ja ystäväsi. Mutta ole tarjoilussa nopea. Sorbetti ei saa sulaa…

Ainako se olisi oltava jotenkin vaikeampaa?

Pian alkaa Tie Roomaan,  Ella Kannisen pyhiinvaellusmatkan ties monesko osa. San Gimignano. Sen haluan katsoa, siellä olen ollut, sinne voisin vielä mennä. Sinne toivoisin voivani palata. Sinnekin.


Sellaisenkin päivän voisi viettää

Aamuisin kannattaisi aina nousta aikaisin.

Aamupäivisin kannattaisi olla ahkera.

Lohileipä sopisi useimpiin päiviin lounaaksi.

Iltapäivän aluksi voisi lähteä lenkille. Miettiä, ottaako sauvat vai kameran – siinäpä sitä olisi pohtimista.

Lenkin jälkeen kotikylpylä: suihkussa läträilyä, hiuksille hyvää tekeviä hoitoaineita,  hyväntuoksuisia suihkugeelejä ja ihanalta tuntuvia kosteusvoiteita. Pesun jälkeen karhea kylpytakki ja pieni huilaus jääkylmän veriappelsiinimehun kanssa.

Etsisi valmiiksi parhaimmalta tuntuvat kamppeet, farkut, paitapusero ja villapusero (miksi ihmeessä villapusero?) vai suorat, mustat housut, musta toppi ja taas villa! takki. Ja huivi, luonnollisesti. Vaaleansininen, -punainen vai ehkä sitten musta jossa on valkoisia palloja.

Kuuntelisi musiikkia, lukisi tovin.  Olisi huoleton ja elämä olisi helppoa.

Illan tullen lähtisi pyöräilemään, tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä, syömäänkin vähän. Tai ehkä vähän enemmänkin.

Palattua miettisi kirjoittaisiko blogia vai ei? Mistähän saisi hyviä kuvia mukaan liitettäväksi.

Sellaisenkin päivän voisi joskus viettää. Aina ei voi. Ei tänään.

 Muutoin, mutta tuo huoleton olo jäi toteutumatta… 😉

Kasvitieteellisessä kameran kanssa

Aamulla aikaisin lähdimme pehtoorin kanssa kasvitieteelliseen puutarhaan, vähän kuin hakemaan ideoita meidän omenapuiksi.

 

Mutta enemmän meni ihailuksi, kävelyksi, paleluksi ja kuvaamiseksi. Miksen minä käy useammin siellä kuvailemassa? No loppukesästähän voin viettää ruokatunnit siellä kuvaillen, kasvitieteellinenhän on meidän duunipaikan ”takapihalla”.

 Kulleroitakin siellä jo oli.

 

 Niitä tavallisia joita on yleensä ojanpenkat keltaisenaan juhannusviikolla mökille ajellessa, mutta tavallisten lisäksi oli tällaisia. Altainkulleroita.

Tässä se tavallinen ja altain.

Kevätesikoita jos vaikka minkä värisiä ja minä keltaisten kukkien inhoaja –  tai no ainakaan en niistä niin kovasti pidä – kuvailen keltaisia (idänkevät)esikoita.

 

Ja sitten tällaisia. Näistä pidin hyvin paljon, ja olen jo unohtanut nimen.  Mongoliasta Altain vuoristosta tämäkin oli, joku pulsatilla?

Klikkaa varsin tuo viimeinen kuva isommaksi. Se on aika hyvä. Tai siinä on ainakin ihanat värit.

 Tunnin siellä vaelleltuamme lähdettiin Bauhausiin ja puutarhalle. Omenapuita ei vielä ostettu, mutta jo suojat niille.
Ja tiikkiöljyä ja kuramattoja ja muutama poikkiliina, uusi kori tyhjille pulloille, yrttisiemeniä ja muutama taimi vielä. Koti ja puutarha alkavat kohtsillään olla kaikinpuolin kesäkuosissa.

Iltapäivällä olisi ollut kaikkea tähdellistä ja minä sain aikaiseksi kampaajan ja  hotellivarauksen elokuun Jyväskylän rotissöörikapitulia varten ja luettua vähän ja sen sellaista tyhjäntoimitusta. Nyt lähden laittamaan meille ruokaa. Olemme Italiasta paluun jälkeen pitäytyneet välimerellisessä ruokajärjestyksessä: syömme pienen lounaan (n. klo 13)  ja sopivan (tavoitteena ainakin on ollut) illallisen (klo 18 – 19.30), emmekä vain yhtä isohkoa päivällistä (klo 14 – 16).

________________

Nyt löysin tämän biisin. Tämä soi Umbriassa kaikkialla…

Tämä tuo sen hullun huolettomuuden mieleen, vaikkeihan biisi mikään lomakertomus olekaan. Mie vaan pidän tästä.

http://youtu.be/Sv6dMFF_yts

Tämä on vielä parempi, nyt.

http://www.youtube.com/watch?v=boqMW_EstG4&feature=branded

Kesänmerkeistä ja niiden vähyydestä

Ei aamulenkkiä, mutta iltakävely. Kävin äsken merenrannassa – nyt ne kumpparit jalassa – jotta olisin päässyt Möljälle ja  Ilokiville kahlaamaamalla. Viikonlopun jälkeen maatuuli on kääntynyt, merivesi noussut – sain unohtaa haaveeni ja palella.

Päivällä oli hieman lämpöisempää kun olin systerin luona Iissä. Eikä se johtunut vain säästä. Hyvä fiilis, hyvä ruoka (sushi alkaa olla perinne … ;)). Istuskelimme ja suunnittelimme, kertailimme kaikenmoista, digikurssijuttuja  (systeri on kanssani samalla verkkokurssilla) selvittelimme.

 

Kampuksellakin ehdin viettää tänään aikaa, ja tuntuu että sieltä tuli enemmän allergiaoireita kuin ulkoa… Eiköhän koivunkin siitepölytys ala olla täällä jo enimmäkseen ohi. Lasaretissa käydessäni rotissööripresse-asioissa hoksasin, että – vihdoinkin – tuomet alkavat Ainolan puistossa kukkia. Ainakin viikon, jolleivät kaksi myöhässä.

Jotain muitakin kesän merkkejä. Donna Leonin uusin dekkari on jo yöpöydällä, aloittanenkin jo tänään, sillä sain vihdoin päätökseen Riitta Lindegrenin omaelämäkerran ”Minä, – Toimittaja”. Gloria-lehden luojan muistelmat sain vaihtoskina Vuorotellen-kirjaani. Olimme talvella samoissa gourmetkesteissä ja meidät esiteltiin ja kävi niin onnekkaasti, että tulimme sopineeksi kirjavaihdosta.

Minä kyllä pärjäsin vaihdossa. 😉 Lindegrnin kirja on hyvä, kertakaikkisen hyvä, vaikka totta puhuen odotukseni olivat aika skeptiset. Skeptiset siitäkin huolimatta että olen ollut Glorian (sittemmin Glorian Ruoka & Viini -lehden) tilaaja vuosikausia. Lindegrenin kirja kertoo suomalaisesta populaarikulttuurista ja Helsingin ja koko maan julkkiskulttuurista ja kansainvälistymisestä sisäpiirin kautta, ja esimerkiksi 1960-luvun nuorisokulttuurin esiinmurtautumisesta piirtyvä ajankuva on kiehtovasti ja oivaltaen kirjoitettu; tavattoman värikkään elämän tämä suomalainen lehtinainen  on elänyt.

Kaikkea erilaista

Mekö ei muka tyttären kanssa osata shoppailla, ainakaan yhdessä ei käydä ostoksilla? Tänäänkin (ja edellisen kerran? Huonekaluja ostamassa kun tytär muutti kotoa?) oltiin monta tuntia yhdessä kaupungilla ja pistettiin asioita järjestykseen ja rahaa paloi. Vihdoin matkapuhelinliittymäasiat kuntoon, sohvanpäälliset pesulaan  ja molemmille pyöräily/rullaluistelu/skeittaus (kyllä, kyllä meidän aikuinen tyttäremme on ruvennut harrastamaan skeittausta!) kypärät ja tyttärelle keväällä pöllityn pyörän tilalle uusi ja siihen tavallisen lukon lisäksi paksua kettinkiä pitkä pätkä, jottei vorot vie. Vakuutushan varkauden liki kokonaan korvasi, mutta eiväthän pyörävarkaudet mitään mukavia juttuja ole. Ja tytär antoi minun ostaa hänelle kahdet kengätkin, ja vitamiineja 🙂 . Ja meille molemmille löytyi urheiluhousut.  Ettei muka osata shoppailla? Hyvin osattiin!

Ja sellaisia juttuja tyär kertoi, että erikseen lupasin, etten blogipäivitykseen tai pienempäänkään levitykseen laittele… luottamuksesta hyvilläni olen. Ja siellä kulkiessamme minulla vieläkin – liki vuoden vuorottelun jälkeen – on vähän rikollinen olo kun olen keskellä päivää, keskellä maanantaita humputtelemassa. Tuosta vaan arkipäivänä…

Mutta eihän tätä riemua enää kauaa olekaan. Mistä poika äsken piipahtaessaan taas muistutti. Aamut vähenee…

Mitenkö meidän Kajaanin kasarmilla viikot asuva nuori mies kotosalla maantaiehtoolla? On jollain erityiskomennuksella, kun muut ”ryynäävät jossain Kainuun metsissä”, tämä meidän sotasankari on erityiskomennuksella Oulussa ja asuu hotellissa! Toukokuussa viikko Umbriassa, kesäkuussa monta päivää hotellielämää pitkin Pohjois-Suomea – kai? Näin puolustusvoimain lippujuhlapäivänä – minä vaan kysyn – miten voimme enää luottaa maanpuolustukseen kun tuollaista on armeijassa meno ja meininki?

Kukkia, kakkuja, kaikenmoista

Sunnuntaiaamu. Lenkille. Ihan kuten kaikkina muinakin päivinä. Sataako vai ei? Ei sada, vai sataako sittenkin? Kylmä ainakin on. Hiljaa mielessäni tupisen, mutta koetan olla valittamatta. Eihän se sää nyt ihmiselossa niin ratkaiseva tekijä ole. Ei ainakaan nykyihmiselle, kaupunkilaiselle, vuorotteluvapaalaiselle. Niinpä tarvon menemään ja kuuntelen hyvää musiikkia ja olen lopultakin aika tyytyväinen, kaikkinensa.

 

 

 

Jo puolelta päivin alan valmistella ruokaa. Saamme nuoret ja murmelin syömään, joten minulla on hyvä syy kokata. Ja kuinka se onkaan mukavaa kun on tulossa ”vieraita”, kun on oma siisti Festan keittiö, omat kauniit astiat, omat yrtit, paljon lautasliinoja, paljon lisukemahdollisuuksia. Saan kattaa kauniisti, ottaa omia ehjiä, kauniita posliineja esille.

Ei, ei Villa Francossakaan huono tilanne ollut, mutta minä niin nautin kun saan ”kotikenttäedun” ruokaa tehdessäni. On omat veitset, hyvät pinnoitetut kattilat; ”alumiiniämpärit” eivät luo fiilistä ;). Laittelen kaikenmoista (pikku skooleissa lime-mascarponea, ohje LappItaliassa).

Pääruokana on Viskaalin tilalta tilattua Limousin-grillimakkaraa (80 % lihaa!), siis oikein kulinaariset kekkerit: grillimakkaraa. No, ainakin äitini totesi, että paras päivällinen, mitä koskaan olen tehnyt. Mitä sitä turhaa pipertämään? Hyvä makkara on hyvää ruokaa! On vaan niin mukavaa kun vieraat ymmärtävät ruoan päälle; että se ei ole vain mahantäytyke. (kamala sana: täytyke!)

 

 Uunitomaatit ja sisilialainen munakoisohöystö ja tattiraviolit kyllä sopivat kylkiäisiksi. Ja jälkkäriksi suoraan kotiinkuljetuksella erinomaisia espanjalaisia mansikoita.

Eilen pitkästä aikaa teki mieli leipoa: pakastimesta pensasmustikoita ja piiraspohjaan paljon mantelilastuja. Sitten vähän erilaisia kastikkeita ja johan meiltä nälkä lähti.

Nyt haluaisin lähteä uudelleen merenrantaan: siellä on vesi hurjan matalalla. Laittaisi kumpparit jalkaan niin voisi kävellä melkein suoraan ”meren yli” Möljälle, ilokiville. Mutta kun tulee vettä, ihan hitosti sataa vettä. Siis onko oikeasti ryhdyttävä tekemään rotissööritiedottajan hommia?

Oikeastiko kesäkuu?

Aamulla vielä oli näin aurinkoista.

Pehtoori lähti ahkeroimaan takapihalle meidän omenapuu-, hiiligrilli-, yrttiviljelys -projektin parissa ja minä jäin koneelle. Tällä kertaa kyllä vastentahtoisesti. On nimittäin käynyt niin, että tässä viikolla päivitin käyttiksen:  siirryin Windows XP:stä (josta olen pitänyt kovasti, mutta joka ei nyt kertakaikkiaan enää ole yhteensopiva monien muiden uusien (kuvankäsittely)ohjelmien kanssa, joten oli vain pakko siirtyä. Ja hyvähän Windows seiska on. Hyppäsin siis Vistan yli.

Kaikki muu on sujunut jotensakin jouhevasti mutta pehtoorin sähköpostitilin luominen (meillähän ei todellakaan perheen insinööri ja mies näitä datistijuttuja tee, saatikka hanskaa, vaan humanistivaimo) on vienyt aikaa, hermoja, rahaa ja aiheuttanut (turhia) neuvotteluja Helpsonin työhönsä kertakaikkisen surkeasti ja kyllästyneesti suhtautuvan nuoren (äänestä ja ”tietsä”-jutuista päätellen) miehen kanssa.

Aamupäivä siis hurahti ennen kuin sain näytölle tämän!

Sitten oli aika lähteä lenkille. Poikkeuksellisesti läksimme kaksistaan. Ei muuta kuin windstopperit päälle ja ulos. Kieltäydyin laittamasta hanskoja. Minä EN kesäkuussa kävele hanskat kädessä.

Kävelimme tymäkässä tuulessa ja pikkusen vettäkin ripsiessä torille, tai oikeastaan halliin. Mentiin turkkilaisen pikku putiikkiin lounaalle: vähän salaattia ja kevätkääryle ja lasilliset furminttia (unkaril. valkkari). Poislähtiessäkin tuli mieleen, myötäelettyä kaikkien niiden mukana, joilla oli tänään lakkiais- tai muu valmistujaisjuhlapäivä. Olisi suonut lämpimämpää ja aurinkoisempaa… Tällainen ilma kuuluu olla kun alkaa syysloma – ei silloin kun alkaa kesäloma!

Iltapäivä vielä tietskariasennuspuuhia. Ja muita pieniä puuhia. Paljon.

Villa Francon salaatteja

Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)

 

Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…

Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”. 

Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme,  ja sehän olikin vallan erinomaista.

Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉

Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:

 Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.

Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.

Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5  – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).

Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.

 Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.

Leilan salsa

2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta

Kaikki aineet vain sekaisin.

Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉

Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)

Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!

Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.

Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin

Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva.  Kun seuraavana päivänä on salaatin aika,  sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉

Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…

Fenkoli-pecorinosalaatti

2 – 3 fenkolia

Kastike

7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))

Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.

Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella)  olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?

Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…

Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.