Vappuaatto Umbriassa

Istumme Villan yläterassilla, nauttien Ferrarin kuohuvaa ja mansikoita (ihan vaan vappuaaton vuoksi), eikä millään viitsisi lähteä sisälle tekemään ruokaa. Nyt paistaa, ja on lämmin. Eilen illalla ei haluttanut pihalla olla, ei edes fleecen ja viltin kanssa.

Tänään päivällä satoikin – Assisi jäi käymättä, – no ehdimme vielä.

Aamu alkoi hurjaan linnunlauluun, mutta tänään ei siivoamista. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille: tänään ”yläkylään” = Collazzone (3,5 km suuntaansa). Ilma tuntui lähtiessä (ennen kahdeksaa) viileälle, joten Haglöfsejä ylle ja sauvat käsiin ja menoksi. Tämä reitti kulkee kukkuloiden päällä, siis vaihtelevampaa kuin reitti alakylään, Pantallaan. Ja minusta tämä oli kauniimpi (jos mahdollista) reitti. Kävimme kirkolla kääntymässä ja poikkesimmme hautausmaallakin. Vielä uskomattomampi kuin eilisen kylän hautalehto.

Puolentoista tunnin aikana aurinko alkoi lämmittää, tuli hiki, mutta uintihan se sitten auttoi moiseen ”vaivaan”.

Ja sitten kauppaan. Alakylän A & O oli oikein hyvin varusteltu; tullenee riittämään valikoimiltaan meidän tarpeisiin. Mansikoita! ”Eihän-ne-täällä-etelässä-koskaan-ole-niin-hyviä-kuin-Suomessa-mutta-ostetaan-nyt-kun-kerran-on-vappu”. Nämä ON hyviä!

Ja sitten kärryllinen kaikkea muuta tähdellistä: vessapaperista prosciuttoon, suolasta suklaaseen. Eikä maksa paljon. Täällä ruoka on olennaisesti halvempaa kuin Suomessa, mutta bensa melkein 2 euroa litra ja viini …

No, onhan vallan edullista jos ostaa bulkkia. Me emme ostaneet. Ferrari on meille monia muistoja tuova kuohuva, joten sillä vappua juhlistamme.

Kaupoissa ei ollut mitään vappukrääsää, kausiherkkuja (simaa tai tippaleipiä) tai mitään mikä kertoisi huomisesta Walpurista. Työnjuhla se kuulemma kuitenkin on täälläkin. Kaupat kiinni jne.

Kauppakuorma käytiin talolla purkamassa ja sitten tutustumaan lähialueen kyliin. Montefalco (Umbrian viinintuotannon keskus) muistutti kovin paljon parin vuotta sitten käytyä Montalcinoa ja Montepulcianoa (Toscanassa); pelkästään  Piazza Communalella on neljä enotecaa.

 Ja sivukauduilla monia, monia lisää.  Yhdestä haimme vähän herkkuja ja pari viiniä tulevia vieraita varten. Ja sivukadulla pehtoori huomasi olevansa lounaan tarpeessa. Istahdimme täpötäyteen Vinotecaan: Zuppa di Farro per me, per favor  ja Vitello e rucola pehtoorille.

Montefalcoon johtava tie on ”La Strada del Sagrantino”.

Sagrantino on Umbrian viiniviljelysten päärypäle, ja tuon kymmenen kilometrin pätkällä on viinitiloja, fattoreja, linnoja, viljelyksiä – paljon. Yksi isoimmista, nimekkäimmistä on Antonelli. Pitihän se käydä katsomassa …

Lounaan nautittuamme lähdimme tyytyväisinä jatkamaan matkaa ja juuri kun pääsimme parkkipaikalle, tipahtivat ensimmmäiset vesipisarat. Isot! Sade yltyi, ja aikeemme käydä Assisissa oli hylättävä.

Derutan kautta ajelimme. Siellä on tehty keramiikkaa Rooman vallan vuosista lähtien ja 1400-luvulla opittiin mallorcalaisilta Majolica-posliinin teko ja sillä kylä näyttää nyt vieläkin sillä elävän: pääkadun varrella oli noin 40 liikettä ja niistä 36:ssa myytiin posliinijuttuja. Näyteikkunaostokset riittivät meille.

 

 

Illansuussa talolla. Sade loppui, sininen taivas tuli hiljalleen näkyviin ja nyt paistaa ja on sellainen vappuaatto, ettei koskaan ennen. Eikä varmaan koskaan toiste.

On aika iltaruoalle… melanzine, prosciutto, insalata caprese, porchini …

Tutustuen, tuunaten

Puoli kuudelta Villa Francon makuuhuoneen ikkunan takaa kuuluu ihan mieletön linnunlaulu. Kukon laulu vasta pari tuntia myöhemmin. Liekö läheisen Pantellan kylän kukolla sunnuntaisin myöhäisempi ylösnousun aika.

Lämpö ei ole vielä karannut, auringonnousu Umbrian kukkuloiden takaa kaunis. On noustava, lähdettävä kävelemään pihalla, miettien onko tämä vielä unta? Olisin nyt halunnut soittaa sitä huuliharppua (ks. yllä bannerikuvan teksti) jos osaisin. Mutta annoinkin lintujen laulaa, ja istuin itse hiljaa puutarhassa. Löytyy niitä sellaisiakin hetkiä, että minä olen hiljaa.

(kuva Villamme takapihalta: alhaalla ovi keittiöön, yläpuolella meidän makkarin ja vessan ikkuna.
Kaikissa makkareissa oma vessa ja suihku. :))

Sunnuntain alkamista odotellessa jatkoin vielä eilen aloittamaani  talon ”tuunaamista” omaksi. Feng sui kohilleen ja hieman keittiön luutuamista. Ei mitään sellaista monen tunnin urakkaa kuin oli Il Palazzacciossa Toscanassa. Siellä talo (linna) oli monta kertaa isompi kuin tämä, mutta keittiö ihan olematon, ja  suhteellisen tahmainen. Täällä sen sijaan on kamalasti kaikkea pientä krääsää tasoilla ja avohyllyillä, mikä ei oikein minun kanssani ole hyvä yhdistelmä. Edellisten asukkaiden jättämiä suolapaketteja, teepaketteja, kuivakukkia, liki tyhjiä, vanhoja maustepurkkeja, lehtitelineissä pinoittain vanhoja (suomalaisiakin) aikakauslehtiä …

No minähän en voinut olla hieman järjestelemättä, siivoamatta, pistelemättä romppeita kaappeihin. Älkääkä luulko, että olisi ollut rasite, minähän nautin mahottomasti tämmöisestä, samalla ”tutustuin” keittiöön ja tein kauppalappua. Näissä vuokrataloissa on aina se, että on hankittava tiettyjä perusjuttuja.Vaikka tässä oli kyllä sekin hyvä, että meille oli aamiastarpeet pariksikin aamuksi valmiina täällä. Tomaatteja! Ne on näillä leveysasteilla ihan perfetto!

Ja sitten tässä talossa on sellainen ennen kokematon erillinen juomavesisysteemi, joten kaupasta ei tarvitse kantaa juomavesiä  kuten Italiassa tai muissa etelänmaissa yleensä. Hanasta saa myös aqua con casa eli kivennäisveden. Sekinhän on erinomaisen hyvä.

Kunhan pehtoorikin kahdeksan jälkeen kömpi alakertaan, lähdimme lenkille. Naapuroston nonnat hieman katselivat meidän sauvakävelytepastelua, ja me katselimme kauniita maisemia. Kaikkia kukkia, kukkivia puita, viiniviljelyksiä, mielenkiintoinen pieni hautausmaa, jossa emme – vielä – käyneet, mutta josta varmasti saatte ”reportaasin”.

Ja unikkoja! Paljon unikkoja, tienpientareent, pellot, viiniköynnösten välit täynnä kukkia, kauniita unikkoja. Kuinka monta kertaa minä olenkaan niitä yrittänyt Rantapellossa saada kasvimaalla kukkimaan? Ja vain kahtena kesänä onnistunut jotensakaan. Täällä sitä kasvaa kuten meillä voikukkia, joiden kukinta-aika alkaa täällä pian olla ohi.

Uinnin ja suihkuttelujen jälkeen autolla läheisiin kyliin, jossa paikalliset juuri olivat menossa sunnuntain messuun, me etsimme supermercatoa, löysimme alimentarin. Collazzonessa ja Pantellassa (molemmat noin 3 km meidän Villalta) kaikki kiinni, mutta Collepetessä (noin 7 km) oli pieni kauppa auki. Eihän siellä sunnuntaina paljon mitään tuoretavaraa ollut, mutta kaksi ystävällistä kauppiasta, joille oli ilo kun edes muutaman sanan osasimme italiaa. Marinoituja munakoisoja, joita tiedän tyttäreni haluavan tänne tultuaan varmaan joka päivä, lämmin focaccia, prosciuttoa ja pieni valmis tuorepastasta tehty lasagne (kaupan yhteydessä on ristorante, jonka ”deli” kauppa on…). Nyt varhaisen la cenan (illallisen) nautittuamme olen vakuuttunut että käymme sieltä toistekin.

Iltapäivällä taivas meni pilveen, nyt vain olemme. Pehtoori pesi auton, minä nukuin päikkärit.Tänne asti (tai Lappiin) pitää ajella, että sellaiset osaan ottaa. Siesta siis – maassa maan tavalla. 🙂 Suunnittelemme viikon ohjelmaa. Ja toivomme, että aurinko meille vielä tulevina päivinä vielä palajaa.  Täällä on kuulemma ollut lämpimintä moneen vuosikymmeneen tähän ajankohtaan. Emme reklamoi. 😉

Pihallamme kasvaa paljon oliivipuita.

Matkalla perille

Bellavista, klo 5.25 loppuu uni. Riittävästi nukuttu? No tiedä häntä, … Jännittikö? No en tunnusta, mutta johan sitä oltaisiin valmiita jatkamaan matkaa. Aamulenkki (minimaalinen), aamiainen, auton haku parkkihallista, check-out ja tielle. Päätämme ajella Gardan rantatietä. Vie aikaa, mutta on sen väärti. Ja kävimme katsomassa Villa Paolaa! Se talo, joka meillä oli vuokrattuna kesällä 1997 … muistoja, muistoja.

Villa-Paola-600x400 korjattu

Gardan rantien jälkeen Autostradalle ja ilmastointi päälle. Jo kymmeneltä aamulla mittari näytti + 25 C. Ehti iltapäivän tunteina nousta +32 asteeseen. Tämän reissun lämpimin päivä? Luulen niin. Ja me ajelimme. 😉

Liikennettä ihan hirmuisesti, ja meitsin ajohukille sattui Apenniinien ylitys. Eihän se vielä mitään muttta kun sattui olemaan vähän isompi ”rallentare”. Tietyön takia ajelimme jonossa toistatuntia, vähän toistakymmentä kilometriä. Ja jonojen jälkeen vielä sata kilometriä jotensakin haastavaa moottoritieajelua. ”Vain” kahta kapeaa kaistaa suuntaansa, ja liikennettä ihan kylliksi.

Matkalla hevoskastanjat kukassa, unikoita pellonpientareilla, viiniköynnökset jo hyvinkin vihreitä, isolehtisiä. Ajelimme ohi Bolognan, Firenzenkin, mutta Arezzoon oli pakko pysähtyä. Ihan pakko. Ajatuksena oli ollut käydä sielllä ”tutussa” (viiden vuoden takaa) IperCoopissa kaupassa, mutta aika oli käynyt aika vähiin, ja priorisoimme asiat ja menimme lounaalle.

Corso Italian varrella Osteria Il Grottinon ulkopöydät olivat ihan tuikitäynnä, joten tyydyttävä sisätiloihin. Otetaan pastaa! Bene! Pinaattiraviolia pähkinäkastikkeessa, pehtoorille spaghetti alla carbonara.

Kaupassa jäi käymättä, äkkiä alimentarista ihan välttämättömiä; leipä, pecorinopala, Cortonan punaviini, Aqua con casa, cantuccineja ja sitten tien päälle.

Tapaaminen signorina Giannin kanssa oli sovittu kello viideksi, olimme kuin olimmekin kolme yli Villa Francon portilla.

Odotin Villasta paljon, tämä on enemmän. Nyt kun kello paikallista aikaa on puolikymmenen, on jo pimeää, istun kuvan terassilla.

Olemme asettuneet taloksi, – ja uineet, naturalmente!

Olemme Collazzone-nimisessä kylässä 30 km Perugiasta etelään, 150 km Roomasta pohjoiseen. Keskellä kaunista Umbrian maaseutua. (Pallukat kartassa niitä paikkoja joissa ehkä käymme….)

Tutto e posto. Kaikki on hyvin, paremminkin.

Bella Vista

Bella Vista ~ kaunis näkymä.

Se on meidän hotellin nimi. Ja hotellihuone on kaunis ja näkymä ihan suurenmoinen.
Ja kauniita näkymiä on tänään myös muutoin riittänyt.

Alppihotellin aamiaisella olimme kaksistaan, mikä ei merkinnyt että tarjoilu tai atmosfääri olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin.

Jättäessämme Garmisch-Partenkirchenin kävimme vielä hyppyrimäet katsomassa.

Sitten kohti Alppeja. Innsbruck – Bolzano – Trento –  ja Riva del Garda.
Ehkä on parasta että latailen vain kuvia, enkä yritäkkään selittää mitään.
Näitä suurenmoisia maisemia en osaa kuvailla, enkä juuri kuvatakaan.
Muutamia kelpo otoksia kuitenkin.
Tässäpä niitä, per favor.

Seefeldissä oli vielä paljon lunta.

Roomalaisaikainen tie Europabrücken lähellä. Brennerin sola on ollut kovassa käytössä jo tuolloin.

Europabücken (192 m korkea silta) luona kävimme kävelyllä, pientä patikkaakin harjoitettiin.

Italian puolella, Bolzanon jälkeen siirryimme pois Autostradalta, Trentoon asti ajelimme
Alto Adigessa Strada del Vinoa, jonka varrella on kylä nimeltä Mezzocorona.
Sieltä tulee Alkoonkin erinomaisen hyvä Gewürztraminer-valkkari. Suosittelen.

Kuvassa taustalla häämöttä jo Monte Baldo (2217 mpy),
joka on Gardan alueen korkein vuori ja jonka huiputimme kesällä 1997,
huiputimme cabinilla. Sielläkin vielä lunta.

Riva del Gardalla olimme kahden aikoihin, lämmintä.

Myöhäinen lounas, puu-uunissa paistettu rucolapizza.

Rivassa on pilvin pimein ristoranteja, putiikkeja, MaxMaraa, Benettonia, Alessia,
pizzerioita, gelaterioita, paperikauppoja. Me lounastimme tuossa ylläolevassa.

Jos Alppien pohjoispuolella oli kevät, niin täällä on kesä. Erilainen kesä, mitä Italiassa on totuttu näkemään.
Täällä on vehreää ja vihreää. Riva on tavattoman kaunis kaupunki. Turistipaikka, mutta kaunis.

Yösija? Olin surffailut kotona (yllättävää? – niinpä!) ja hotelli Bellavista oli yksi vaihtoehto.
Täällähän sitä nyt ollaan. Kaunis on näköala, kaunis on hotelli.
Saahan Rivassa huoneita 60 eurollakin, mutta kun maksoimmme sen saman,
mitä Helsingissä on Holiday Innistä maksetttava, pääsimme tänne.

Ja sisällä on tällaista.

Iltasella käveleskelimmme vielä vanhassa kaupungissa, istahdimme rannan ristoranteen, iltapalalle, lasilliset, hyvä on pari, paikallista viiniä. Garda tyventyi, ilta pimeni, viilenikin. Tänäänkin ollut lämmin (+22 – 24 C). Nyt meillä enää yksi yö ennen Umbriaa. Huomenna ajomatkaa reilusti yli 400 km mutta tähän aikaan olemme jo perillä jos kaikki sujuu kuten toivottavaa on. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, arrivederci.

Saksan läpi

Laivan piti olla aamuseitsemältä satamassa; siksihän juuri tämä ko. laivalinja oli valittu,että oltaisiin varhain aamulla valmiina kiitämään autobahnille. Esimerkiksi Travemünden laiva on nykyisin perillä aina illalla, jolloin on ensimmäiseksi ryhdyttävä etsimään yösijaa, siksi ei siis sitä valittu. Sensijaan Rostockiin Finnladyn piti ankkuroitua aamuseitsemältä. Konevian vuoksi saavuttiin satamaan kaksi tuntia myöhässä. No eihän se nyt maailmoja kaatanut, mutta pientä harmistusta kuitenkin… Mutta ehdittiinpä tuota tien päälle vähän myöhemminkin.

Päivä autobaanalla. Rostock – Berliini -Liepzig -väli on ennen ajamaton. Osin entistä Itä-Saksaa. Mutta kuinka montaa kertaa on ajettu Pohjois-Saksasta (Travesta, Lyypekistä) Müncheniin tai muualle Etelä-Saksaan? Kymmenen? Kahdestaan tai linja-autonkuljettajana matkalla Portugaliin tai Alpeille, tai lasten ja ystävien kanssa… Monesti on.

Tänään Berliiniin asti satoi. Leipzigin jälkeen pilvipoutaa ja lämpötila nousi +14 asteeseen. Kuuntelimme rokettirollia, muistelimme vanhoja, opiskelukesinä tehtyjä suuria Euroopan tourneitamme, katseltiin melkoisen vilkasta liikennettä.

Omena- ja kirsikkapuut kukassa, pellot vihreitä. Kevät. Monta haukkaa nähtiin. Mitä haukkoja? Enpäs tiedä. Mutta entäs maisemia? No eihän niitä autobahn´illa paljon näy. Mutta tämän päivän ensisijainen tarkoitushan olikin matkanteko. Ja sitä tarkoitusta me toteutimme, vuorotellen ajeltiin.

Lounaalle pysähdyimme Nürnbergin kohdilla. Autohofien ravintolat ovat Saksassa melkoisia keitaita. Autosta noustessa todella tuntui, että ”on kevät”. Lämmintä ja tuoksuu keväälle. Valtava tuomi kukassa ”raststätten” viheralueella. (Kuva vauhdista jostain toiselta pieneltä stätteltä.)

Ei ihan tuhatta kilometriä hurjasteltu, mutta melkein. Keskinopeus sellainen 125 km/h. 140–150 km/h  ei tunnu liialta. Silti vasemmalta menee autoja ohi, ja lujaa. Tänään cabrioletteja kuomut alhaalla. Lujaa.

Tiet hyväkuntoisia, liikenne sujuvaa.  Nuorempana mekin jettiin lujempaa, – ei enää. Nykyisin on enemmän aikaa. ;D

Vältyimme kaikilta ruuhkilta. Off-season -matkailussa sekin hyvä puoli, että moottoriteillä ei ole matkailuautoja eikä asuntovaunuja, ei kymmeniä charter-dösiä, ei asfaltointitöitä. Vaikka toisaalta Saksan 2–4 -kastaiset tiet kyllä vetävät kesälläkin erinomaisen hyvin.

Yhdeksältä lähdettiin sateisesta Rostockista, ajettiiin läpi Pohjois-Saksan ja helteisen Baijerin, lämpötila kävi korkeimmillaan +27 asteessa. Ajoimme sitten lopulta läpi koko Saksan. Ja viideltä olimme aurinkoisilla Alpeilla.

Olemme Garmisch-Partenkirchenissä.

Siis patikoimaan? No ei sentään. Mitään emme ole jalkaisin huiputtaneet.

Tultuamme ja häthätää majoituttuamme kävimme reilun puolen tunnin kävelykierroksen tässä legendaarisessa Alppi-kaupungissa (siitäkin huolimatta lähdimme kävelylle, että minun olisi pitänyt istua digikuvauskurssin nettiluennolla juuri tuohon aikaan… siis lintsasin luennolta. ;)). Ollaanhan täälläkin oltu aieminkin, mutta koskaan ei tämänkään vertaa pysähdytty. Kaunis on GP.

Afterhike tai aftedrive oli joka tapauksessa ansaittu; istahdimme hotellin terassille. Pehtoori tavoistaan poiketen otti ison weissbier´n, minä tavoilleni uskollisena lasillisen kuohuvaa, sektiä kun Saksassa kerran ollaan.

Sitten suihkuttelemaan ja syömään. Turisteja (jenkkejä) ja paikallisia herroja alppitakeissaan ja hatuissaan oli gasthausissa, jonka ulkopöytään kävimme illalliselle. Kerrankin oltiin niin myöhään kuin muutkin. Makkaraa ja hapankaalta minulle. Makkaraa jäi, hapankaalta ei. Miksei sellaista koskaan saa muualla kuin Saksassa ja Alsacessa! Hyvää. Pehtoorille schnitzeliä. Syödään maassa maan tavalla.

Gasthaus-hotel Drei Mohren on kirkon vieressä. On alppihotelli. Taidan pitää näistä maisemista. Kyllä, kyllä minä pidän!!

Täällä nyt. Huomenna jossain muualla. Riva Gardajärven rannalla? Ehkäpä. Huomenna Alppien yli, tai siis Brennerin solaan. Huomiseen.

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä  lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut  ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo  vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!