Vappuaatto Umbriassa

Istumme Villan yläterassilla, nauttien Ferrarin kuohuvaa ja mansikoita (ihan vaan vappuaaton vuoksi), eikä millään viitsisi lähteä sisälle tekemään ruokaa. Nyt paistaa, ja on lämmin. Eilen illalla ei haluttanut pihalla olla, ei edes fleecen ja viltin kanssa.

Tänään päivällä satoikin – Assisi jäi käymättä, – no ehdimme vielä.

Aamu alkoi hurjaan linnunlauluun, mutta tänään ei siivoamista. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille: tänään ”yläkylään” = Collazzone (3,5 km suuntaansa). Ilma tuntui lähtiessä (ennen kahdeksaa) viileälle, joten Haglöfsejä ylle ja sauvat käsiin ja menoksi. Tämä reitti kulkee kukkuloiden päällä, siis vaihtelevampaa kuin reitti alakylään, Pantallaan. Ja minusta tämä oli kauniimpi (jos mahdollista) reitti. Kävimme kirkolla kääntymässä ja poikkesimmme hautausmaallakin. Vielä uskomattomampi kuin eilisen kylän hautalehto.

Puolentoista tunnin aikana aurinko alkoi lämmittää, tuli hiki, mutta uintihan se sitten auttoi moiseen ”vaivaan”.

Ja sitten kauppaan. Alakylän A & O oli oikein hyvin varusteltu; tullenee riittämään valikoimiltaan meidän tarpeisiin. Mansikoita! ”Eihän-ne-täällä-etelässä-koskaan-ole-niin-hyviä-kuin-Suomessa-mutta-ostetaan-nyt-kun-kerran-on-vappu”. Nämä ON hyviä!

Ja sitten kärryllinen kaikkea muuta tähdellistä: vessapaperista prosciuttoon, suolasta suklaaseen. Eikä maksa paljon. Täällä ruoka on olennaisesti halvempaa kuin Suomessa, mutta bensa melkein 2 euroa litra ja viini …

No, onhan vallan edullista jos ostaa bulkkia. Me emme ostaneet. Ferrari on meille monia muistoja tuova kuohuva, joten sillä vappua juhlistamme.

Kaupoissa ei ollut mitään vappukrääsää, kausiherkkuja (simaa tai tippaleipiä) tai mitään mikä kertoisi huomisesta Walpurista. Työnjuhla se kuulemma kuitenkin on täälläkin. Kaupat kiinni jne.

Kauppakuorma käytiin talolla purkamassa ja sitten tutustumaan lähialueen kyliin. Montefalco (Umbrian viinintuotannon keskus) muistutti kovin paljon parin vuotta sitten käytyä Montalcinoa ja Montepulcianoa (Toscanassa); pelkästään  Piazza Communalella on neljä enotecaa.

 Ja sivukauduilla monia, monia lisää.  Yhdestä haimme vähän herkkuja ja pari viiniä tulevia vieraita varten. Ja sivukadulla pehtoori huomasi olevansa lounaan tarpeessa. Istahdimme täpötäyteen Vinotecaan: Zuppa di Farro per me, per favor  ja Vitello e rucola pehtoorille.

Montefalcoon johtava tie on ”La Strada del Sagrantino”.

Sagrantino on Umbrian viiniviljelysten päärypäle, ja tuon kymmenen kilometrin pätkällä on viinitiloja, fattoreja, linnoja, viljelyksiä – paljon. Yksi isoimmista, nimekkäimmistä on Antonelli. Pitihän se käydä katsomassa …

Lounaan nautittuamme lähdimme tyytyväisinä jatkamaan matkaa ja juuri kun pääsimme parkkipaikalle, tipahtivat ensimmmäiset vesipisarat. Isot! Sade yltyi, ja aikeemme käydä Assisissa oli hylättävä.

Derutan kautta ajelimme. Siellä on tehty keramiikkaa Rooman vallan vuosista lähtien ja 1400-luvulla opittiin mallorcalaisilta Majolica-posliinin teko ja sillä kylä näyttää nyt vieläkin sillä elävän: pääkadun varrella oli noin 40 liikettä ja niistä 36:ssa myytiin posliinijuttuja. Näyteikkunaostokset riittivät meille.

 

 

Illansuussa talolla. Sade loppui, sininen taivas tuli hiljalleen näkyviin ja nyt paistaa ja on sellainen vappuaatto, ettei koskaan ennen. Eikä varmaan koskaan toiste.

On aika iltaruoalle… melanzine, prosciutto, insalata caprese, porchini …

Tutustuen, tuunaten

Puoli kuudelta Villa Francon makuuhuoneen ikkunan takaa kuuluu ihan mieletön linnunlaulu. Kukon laulu vasta pari tuntia myöhemmin. Liekö läheisen Pantellan kylän kukolla sunnuntaisin myöhäisempi ylösnousun aika.

Lämpö ei ole vielä karannut, auringonnousu Umbrian kukkuloiden takaa kaunis. On noustava, lähdettävä kävelemään pihalla, miettien onko tämä vielä unta? Olisin nyt halunnut soittaa sitä huuliharppua (ks. yllä bannerikuvan teksti) jos osaisin. Mutta annoinkin lintujen laulaa, ja istuin itse hiljaa puutarhassa. Löytyy niitä sellaisiakin hetkiä, että minä olen hiljaa.

(kuva Villamme takapihalta: alhaalla ovi keittiöön, yläpuolella meidän makkarin ja vessan ikkuna.
Kaikissa makkareissa oma vessa ja suihku. :))

Sunnuntain alkamista odotellessa jatkoin vielä eilen aloittamaani  talon ”tuunaamista” omaksi. Feng sui kohilleen ja hieman keittiön luutuamista. Ei mitään sellaista monen tunnin urakkaa kuin oli Il Palazzacciossa Toscanassa. Siellä talo (linna) oli monta kertaa isompi kuin tämä, mutta keittiö ihan olematon, ja  suhteellisen tahmainen. Täällä sen sijaan on kamalasti kaikkea pientä krääsää tasoilla ja avohyllyillä, mikä ei oikein minun kanssani ole hyvä yhdistelmä. Edellisten asukkaiden jättämiä suolapaketteja, teepaketteja, kuivakukkia, liki tyhjiä, vanhoja maustepurkkeja, lehtitelineissä pinoittain vanhoja (suomalaisiakin) aikakauslehtiä …

No minähän en voinut olla hieman järjestelemättä, siivoamatta, pistelemättä romppeita kaappeihin. Älkääkä luulko, että olisi ollut rasite, minähän nautin mahottomasti tämmöisestä, samalla ”tutustuin” keittiöön ja tein kauppalappua. Näissä vuokrataloissa on aina se, että on hankittava tiettyjä perusjuttuja.Vaikka tässä oli kyllä sekin hyvä, että meille oli aamiastarpeet pariksikin aamuksi valmiina täällä. Tomaatteja! Ne on näillä leveysasteilla ihan perfetto!

Ja sitten tässä talossa on sellainen ennen kokematon erillinen juomavesisysteemi, joten kaupasta ei tarvitse kantaa juomavesiä  kuten Italiassa tai muissa etelänmaissa yleensä. Hanasta saa myös aqua con casa eli kivennäisveden. Sekinhän on erinomaisen hyvä.

Kunhan pehtoorikin kahdeksan jälkeen kömpi alakertaan, lähdimme lenkille. Naapuroston nonnat hieman katselivat meidän sauvakävelytepastelua, ja me katselimme kauniita maisemia. Kaikkia kukkia, kukkivia puita, viiniviljelyksiä, mielenkiintoinen pieni hautausmaa, jossa emme – vielä – käyneet, mutta josta varmasti saatte ”reportaasin”.

Ja unikkoja! Paljon unikkoja, tienpientareent, pellot, viiniköynnösten välit täynnä kukkia, kauniita unikkoja. Kuinka monta kertaa minä olenkaan niitä yrittänyt Rantapellossa saada kasvimaalla kukkimaan? Ja vain kahtena kesänä onnistunut jotensakaan. Täällä sitä kasvaa kuten meillä voikukkia, joiden kukinta-aika alkaa täällä pian olla ohi.

Uinnin ja suihkuttelujen jälkeen autolla läheisiin kyliin, jossa paikalliset juuri olivat menossa sunnuntain messuun, me etsimme supermercatoa, löysimme alimentarin. Collazzonessa ja Pantellassa (molemmat noin 3 km meidän Villalta) kaikki kiinni, mutta Collepetessä (noin 7 km) oli pieni kauppa auki. Eihän siellä sunnuntaina paljon mitään tuoretavaraa ollut, mutta kaksi ystävällistä kauppiasta, joille oli ilo kun edes muutaman sanan osasimme italiaa. Marinoituja munakoisoja, joita tiedän tyttäreni haluavan tänne tultuaan varmaan joka päivä, lämmin focaccia, prosciuttoa ja pieni valmis tuorepastasta tehty lasagne (kaupan yhteydessä on ristorante, jonka ”deli” kauppa on…). Nyt varhaisen la cenan (illallisen) nautittuamme olen vakuuttunut että käymme sieltä toistekin.

Iltapäivällä taivas meni pilveen, nyt vain olemme. Pehtoori pesi auton, minä nukuin päikkärit.Tänne asti (tai Lappiin) pitää ajella, että sellaiset osaan ottaa. Siesta siis – maassa maan tavalla. 🙂 Suunnittelemme viikon ohjelmaa. Ja toivomme, että aurinko meille vielä tulevina päivinä vielä palajaa.  Täällä on kuulemma ollut lämpimintä moneen vuosikymmeneen tähän ajankohtaan. Emme reklamoi. 😉

Pihallamme kasvaa paljon oliivipuita.

Matkalla perille

Bellavista, klo 5.25 loppuu uni. Riittävästi nukuttu? No tiedä häntä, … Jännittikö? No en tunnusta, mutta johan sitä oltaisiin valmiita jatkamaan matkaa. Aamulenkki (minimaalinen), aamiainen, auton haku parkkihallista, check-out ja tielle. Päätämme ajella Gardan rantatietä. Vie aikaa, mutta on sen väärti. Ja kävimme katsomassa Villa Paolaa! Se talo, joka meillä oli vuokrattuna kesällä 1997 … muistoja, muistoja.

Villa-Paola-600x400 korjattu

Gardan rantien jälkeen Autostradalle ja ilmastointi päälle. Jo kymmeneltä aamulla mittari näytti + 25 C. Ehti iltapäivän tunteina nousta +32 asteeseen. Tämän reissun lämpimin päivä? Luulen niin. Ja me ajelimme. 😉

Liikennettä ihan hirmuisesti, ja meitsin ajohukille sattui Apenniinien ylitys. Eihän se vielä mitään muttta kun sattui olemaan vähän isompi ”rallentare”. Tietyön takia ajelimme jonossa toistatuntia, vähän toistakymmentä kilometriä. Ja jonojen jälkeen vielä sata kilometriä jotensakin haastavaa moottoritieajelua. ”Vain” kahta kapeaa kaistaa suuntaansa, ja liikennettä ihan kylliksi.

Matkalla hevoskastanjat kukassa, unikoita pellonpientareilla, viiniköynnökset jo hyvinkin vihreitä, isolehtisiä. Ajelimme ohi Bolognan, Firenzenkin, mutta Arezzoon oli pakko pysähtyä. Ihan pakko. Ajatuksena oli ollut käydä sielllä ”tutussa” (viiden vuoden takaa) IperCoopissa kaupassa, mutta aika oli käynyt aika vähiin, ja priorisoimme asiat ja menimme lounaalle.

Corso Italian varrella Osteria Il Grottinon ulkopöydät olivat ihan tuikitäynnä, joten tyydyttävä sisätiloihin. Otetaan pastaa! Bene! Pinaattiraviolia pähkinäkastikkeessa, pehtoorille spaghetti alla carbonara.

Kaupassa jäi käymättä, äkkiä alimentarista ihan välttämättömiä; leipä, pecorinopala, Cortonan punaviini, Aqua con casa, cantuccineja ja sitten tien päälle.

Tapaaminen signorina Giannin kanssa oli sovittu kello viideksi, olimme kuin olimmekin kolme yli Villa Francon portilla.

Odotin Villasta paljon, tämä on enemmän. Nyt kun kello paikallista aikaa on puolikymmenen, on jo pimeää, istun kuvan terassilla.

Olemme asettuneet taloksi, – ja uineet, naturalmente!

Olemme Collazzone-nimisessä kylässä 30 km Perugiasta etelään, 150 km Roomasta pohjoiseen. Keskellä kaunista Umbrian maaseutua. (Pallukat kartassa niitä paikkoja joissa ehkä käymme….)

Tutto e posto. Kaikki on hyvin, paremminkin.

Bella Vista

Bella Vista ~ kaunis näkymä.

Se on meidän hotellin nimi. Ja hotellihuone on kaunis ja näkymä ihan suurenmoinen.
Ja kauniita näkymiä on tänään myös muutoin riittänyt.

Alppihotellin aamiaisella olimme kaksistaan, mikä ei merkinnyt että tarjoilu tai atmosfääri olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin.

Jättäessämme Garmisch-Partenkirchenin kävimme vielä hyppyrimäet katsomassa.

Sitten kohti Alppeja. Innsbruck – Bolzano – Trento –  ja Riva del Garda.
Ehkä on parasta että latailen vain kuvia, enkä yritäkkään selittää mitään.
Näitä suurenmoisia maisemia en osaa kuvailla, enkä juuri kuvatakaan.
Muutamia kelpo otoksia kuitenkin.
Tässäpä niitä, per favor.

Seefeldissä oli vielä paljon lunta.

Roomalaisaikainen tie Europabrücken lähellä. Brennerin sola on ollut kovassa käytössä jo tuolloin.

Europabücken (192 m korkea silta) luona kävimme kävelyllä, pientä patikkaakin harjoitettiin.

Italian puolella, Bolzanon jälkeen siirryimme pois Autostradalta, Trentoon asti ajelimme
Alto Adigessa Strada del Vinoa, jonka varrella on kylä nimeltä Mezzocorona.
Sieltä tulee Alkoonkin erinomaisen hyvä Gewürztraminer-valkkari. Suosittelen.

Kuvassa taustalla häämöttä jo Monte Baldo (2217 mpy),
joka on Gardan alueen korkein vuori ja jonka huiputimme kesällä 1997,
huiputimme cabinilla. Sielläkin vielä lunta.

Riva del Gardalla olimme kahden aikoihin, lämmintä.

Myöhäinen lounas, puu-uunissa paistettu rucolapizza.

Rivassa on pilvin pimein ristoranteja, putiikkeja, MaxMaraa, Benettonia, Alessia,
pizzerioita, gelaterioita, paperikauppoja. Me lounastimme tuossa ylläolevassa.

Jos Alppien pohjoispuolella oli kevät, niin täällä on kesä. Erilainen kesä, mitä Italiassa on totuttu näkemään.
Täällä on vehreää ja vihreää. Riva on tavattoman kaunis kaupunki. Turistipaikka, mutta kaunis.

Yösija? Olin surffailut kotona (yllättävää? – niinpä!) ja hotelli Bellavista oli yksi vaihtoehto.
Täällähän sitä nyt ollaan. Kaunis on näköala, kaunis on hotelli.
Saahan Rivassa huoneita 60 eurollakin, mutta kun maksoimmme sen saman,
mitä Helsingissä on Holiday Innistä maksetttava, pääsimme tänne.

Ja sisällä on tällaista.

Iltasella käveleskelimmme vielä vanhassa kaupungissa, istahdimme rannan ristoranteen, iltapalalle, lasilliset, hyvä on pari, paikallista viiniä. Garda tyventyi, ilta pimeni, viilenikin. Tänäänkin ollut lämmin (+22 – 24 C). Nyt meillä enää yksi yö ennen Umbriaa. Huomenna ajomatkaa reilusti yli 400 km mutta tähän aikaan olemme jo perillä jos kaikki sujuu kuten toivottavaa on. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, arrivederci.

Saksan läpi

Laivan piti olla aamuseitsemältä satamassa; siksihän juuri tämä ko. laivalinja oli valittu,että oltaisiin varhain aamulla valmiina kiitämään autobahnille. Esimerkiksi Travemünden laiva on nykyisin perillä aina illalla, jolloin on ensimmäiseksi ryhdyttävä etsimään yösijaa, siksi ei siis sitä valittu. Sensijaan Rostockiin Finnladyn piti ankkuroitua aamuseitsemältä. Konevian vuoksi saavuttiin satamaan kaksi tuntia myöhässä. No eihän se nyt maailmoja kaatanut, mutta pientä harmistusta kuitenkin… Mutta ehdittiinpä tuota tien päälle vähän myöhemminkin.

Päivä autobaanalla. Rostock – Berliini -Liepzig -väli on ennen ajamaton. Osin entistä Itä-Saksaa. Mutta kuinka montaa kertaa on ajettu Pohjois-Saksasta (Travesta, Lyypekistä) Müncheniin tai muualle Etelä-Saksaan? Kymmenen? Kahdestaan tai linja-autonkuljettajana matkalla Portugaliin tai Alpeille, tai lasten ja ystävien kanssa… Monesti on.

Tänään Berliiniin asti satoi. Leipzigin jälkeen pilvipoutaa ja lämpötila nousi +14 asteeseen. Kuuntelimme rokettirollia, muistelimme vanhoja, opiskelukesinä tehtyjä suuria Euroopan tourneitamme, katseltiin melkoisen vilkasta liikennettä.

Omena- ja kirsikkapuut kukassa, pellot vihreitä. Kevät. Monta haukkaa nähtiin. Mitä haukkoja? Enpäs tiedä. Mutta entäs maisemia? No eihän niitä autobahn´illa paljon näy. Mutta tämän päivän ensisijainen tarkoitushan olikin matkanteko. Ja sitä tarkoitusta me toteutimme, vuorotellen ajeltiin.

Lounaalle pysähdyimme Nürnbergin kohdilla. Autohofien ravintolat ovat Saksassa melkoisia keitaita. Autosta noustessa todella tuntui, että ”on kevät”. Lämmintä ja tuoksuu keväälle. Valtava tuomi kukassa ”raststätten” viheralueella. (Kuva vauhdista jostain toiselta pieneltä stätteltä.)

Ei ihan tuhatta kilometriä hurjasteltu, mutta melkein. Keskinopeus sellainen 125 km/h. 140–150 km/h  ei tunnu liialta. Silti vasemmalta menee autoja ohi, ja lujaa. Tänään cabrioletteja kuomut alhaalla. Lujaa.

Tiet hyväkuntoisia, liikenne sujuvaa.  Nuorempana mekin jettiin lujempaa, – ei enää. Nykyisin on enemmän aikaa. ;D

Vältyimme kaikilta ruuhkilta. Off-season -matkailussa sekin hyvä puoli, että moottoriteillä ei ole matkailuautoja eikä asuntovaunuja, ei kymmeniä charter-dösiä, ei asfaltointitöitä. Vaikka toisaalta Saksan 2–4 -kastaiset tiet kyllä vetävät kesälläkin erinomaisen hyvin.

Yhdeksältä lähdettiin sateisesta Rostockista, ajettiiin läpi Pohjois-Saksan ja helteisen Baijerin, lämpötila kävi korkeimmillaan +27 asteessa. Ajoimme sitten lopulta läpi koko Saksan. Ja viideltä olimme aurinkoisilla Alpeilla.

Olemme Garmisch-Partenkirchenissä.

Siis patikoimaan? No ei sentään. Mitään emme ole jalkaisin huiputtaneet.

Tultuamme ja häthätää majoituttuamme kävimme reilun puolen tunnin kävelykierroksen tässä legendaarisessa Alppi-kaupungissa (siitäkin huolimatta lähdimme kävelylle, että minun olisi pitänyt istua digikuvauskurssin nettiluennolla juuri tuohon aikaan… siis lintsasin luennolta. ;)). Ollaanhan täälläkin oltu aieminkin, mutta koskaan ei tämänkään vertaa pysähdytty. Kaunis on GP.

Afterhike tai aftedrive oli joka tapauksessa ansaittu; istahdimme hotellin terassille. Pehtoori tavoistaan poiketen otti ison weissbier´n, minä tavoilleni uskollisena lasillisen kuohuvaa, sektiä kun Saksassa kerran ollaan.

Sitten suihkuttelemaan ja syömään. Turisteja (jenkkejä) ja paikallisia herroja alppitakeissaan ja hatuissaan oli gasthausissa, jonka ulkopöytään kävimme illalliselle. Kerrankin oltiin niin myöhään kuin muutkin. Makkaraa ja hapankaalta minulle. Makkaraa jäi, hapankaalta ei. Miksei sellaista koskaan saa muualla kuin Saksassa ja Alsacessa! Hyvää. Pehtoorille schnitzeliä. Syödään maassa maan tavalla.

Gasthaus-hotel Drei Mohren on kirkon vieressä. On alppihotelli. Taidan pitää näistä maisemista. Kyllä, kyllä minä pidän!!

Täällä nyt. Huomenna jossain muualla. Riva Gardajärven rannalla? Ehkäpä. Huomenna Alppien yli, tai siis Brennerin solaan. Huomiseen.

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä  lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut  ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo  vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Valmiina

Nyt on pakattu, Elmerille sovittu catering-palvelu, talonvahdit järkätty, posti käännetty, äiti heipattu, laskut maksettu, Jäälissä käyty,  veroilmoitus postitettu, kampaajalla käyty, ripset ja kulmat kestovärjätty, jalkohoidosta nautittu, laivaliput tulostettu, haudalla käyty, passien kopiot otettu ja skannattu sähköposteihin, matkavakuutukset tarkistettu, auto huollettu, tankattu ja pesty, sisaren kanssa käytännön jutut selvitelty.

Paikoillanne, valmiina – aamulla startataan varhain.

Kaikki on valmiina lähteäksemme suurelle turneelle. Kauan olemme haaveilleet pääsevämme joskus ajelemaan keväiseen Keski-Eurooppaan ja Italiaan tietysti. Olemaan siellä vähän kauemmin kuin viikon pyrähdyksen …

Varasin talon jo viime keväänä, samalla viikolla kun vahvistus vuorotteluvapaan saamisesta tuli. Aikainen varaus merkitsi – paitsi tuntuvaa alennusta vuokrasta – myös sitä, että koko vuoden saattoi odottaa jotain hienoa (jota tosin on jo ollutkin monta kertaa, mutta tämä on GRANDE!) … Mutta monta kertaa, monesta syystä pitkin talvea, kevättä on tullut juttuja, joiden on pelännyt vievän tämän haaveen.

Noihin maisemiin ollaan lähdössä. …

Niin, onhan se ihana vielä nauttia tästä vapaudesta, mahdollisuudesta reissata toukokuussa… ensi keväänä sitä mahdollisuutta kun ei ole. Kävin sitten tänään kertomassa työpaikalla, että heinäkuun lopussa tavataan.  Olen valmiina palaamaan töihin. Esimies onnistuneesti ainakin esitti tyytyväistä. 🙂

Päätös ei ollut helppo, eikä itsestäänselvyys (toisin kuin esimerkiksi perhe ja muutamat työkaverit tuntuivat luulevan), mutta niin siinä nyt sitten kävi, että tämä yliopistonlehtori jatkaa duunissa. Ei ehkä viralliseen eläkeikään asti, mutta ainakin vielä vähän aikaa.

Miksikö?  Siitä varmasti kirjoittelen joskus toiste. Kunhan se kunnolla selkiintyy itsellenikään.

Vuorottelua on kolme kuukautta jäljellä, ja aloitan tämän lopun elämäni lähtemällä huomenna pehtoorini kanssa Italiaan!  Ci vediamo!

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta –  sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom…  Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista.  Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat,  – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Kyllä se kevät on

Kevätkö? Kaipa se kuuluisi olla …  hieman uskottavuusongelmia tuon kevään tulon kanssa. Räntäsade ei riemastuta.

Rosmariini kyllä kukkii pian, kukinta taitaa jäädä näkemättä…

Oulun sää ei siis oikein ole kevättunnelmaa tuonut. Lintsasin lenkin, perustellen ties millä. Vesi/räntäsade ehkä paras perusteista.

Mutta kevätfiilis tuli ruoasta. Löysin pakastimesta kaksi kevätkananpoikaa, jotka joskus olin Stockan pakastealtaasta meille kiikuttanut. Itse asiassa otin ne sulamaan jo toissapäivänä, ja tänä aamuna maustoin ne. Ihan äärimmäisen helppo ja hieno ruoka. Molemmille oma tipu. Kaukana mistään broisku-eineestä.

Kevätkananpojat

1 kananpoika/aterioitsija

Tee valkosipulista, oliiviöljystä, runsaasta timjamihakkeluksesta ja suolasta tahna: laita kaikki aineet mortteliin ja survo sopivaksi. Hiero tahna kananpojan pintaan ja nahan alle. Laita muutama sitruunaviipale linnun sisälle, ehkä vähän timjamia mukaan. Anna maustua.

Laita kananpojat uunivuokaan, jossa on salottisipulia – ja ehkä muitakin juureksia (minulla ei tänään ollut). Lorauta oliiviöljyä pinnalle ennen uuniin laittoa. Uunin lämpötila n. 200 – 225 C. Puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Että oli hyvää.

Ja sitten viini? Mikä juhlatunnelma lieneekään kun raskin viinikaapin uumenista ottaa pullon Châteauneuf-du-Papen vuodelta 2007. Ja huom. blanc. Siis valkoviini, jollaisia Châteauneufista harvemmin on tarjolla. Kerran ennen meillä on ollut vastaava: veimme pullon mökille joku pääsiäinen ja suurin odotuksin sen korkkasimme. Ja pliisuhan se oli, pettymys kerrassaan. Mutta tämä Lazaret (talon punkku on meidän vakiojouluviini) oli ihan hurjan hyvää. Hemmetin hyvää, sanoisi yksi viinikerhomme jäsen, joka ilmoitti aamusella, että oli Hulluilta päiviltä saanut lentolipun Roomaan ja  tulee iloksemme piipahtamaan luonamme Umbriassa.

Mutta siis viinistä vielä: siinä tuoksui manteli ja hunaja. Hunajameloni? Se oli intensiivisen makuista, hapokkuus kohdillaan, syvyyttä ja monivivahteisuutta maussa. Ehkä vähän sellaista voisuutta kuin hyvissä chardonnayssa on. Mutta toisaalta ihan erilainen viini kuin mitä koskaan on maistettu.

Siispä räntäsateesta huolimatta ei mikään huono päivä tänäänkään. 🙂

 

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat …  huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

 

La vita è bella!

Kaunis elämä (La vita è bella)! Oletteko nähneet sen elokuvan? Sen pääosan esittäjä Roberto Benigni sai suorituksestaan Oscarin. Se on hieno elokuva. Vieläkin.

Kun ensimmäisen kerran (1997, ilmestymisvuonna)  istuin elokuvateatterissa ja näin sen,  kyynelkanavissani oli tulva, ehtymätön tulva. Katsoin elokuvan viime viikonloppuna, istuin lauantai-iltana yksin, punaviinilasi pöydällä, Festassamme ja katsoin elokuvan, – enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Mutta tänään itkin; en edelleenkään tuon elokuvan takia. En, vaikka sekin liittyy asiaan, tavallaan. Tänään itkin ilosta, helpotuksesta; möykky, peikko, pelko, joka on vienyt matkaodotuksen riemun, on nyt pois. Nyt voin ryhtyä  iloitsemaan  kauniista elämästä ja valmistautumaan siihen, että pian pääsen tuohon kohtaan, jossa elokuvan perhekin on: Grande Piazza, Centro Storico di Arezzo.

Olen ollutkin siellä. Elokuussa 2007 olimme Toscanassa, Arezzossa, viikon, ja piazzalla toki viihvähdimme parikin kertaa.

Nyt lähdemme sinne lähelle. Lähdemme Umbriaan. Lähdemme tiistaina.  ”Täytyy nauttia matkalla olosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä.” Minä jo oikeastaan olen matkalla. …. 🙂 😉 😀

Ei vielä oikein kevättä

Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä.  Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ 

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Hyvän mielen haaste

Sain haasteen, hyvän mielen haasteen. Blogissaan sisareni haastoi minut. Haaste kuuluu näin: ”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.”

Minä jätän avoimeksi: jokainen voi halutessaan tähän haasteeseen vastata… En käynyt listaamaan, tuo tuollainen tajunnanvirta tästä tuli….

 

Hyvä mieli on tehty hyvistä yöunista, takkatulesta pakkasiltana, sateen jälkeisen kesäaamun kosteasta, mutta raikkaasta tuulesta.

Hyvä mieli on merenrannalla ja tunturissa, hyvä mieli on liikkuessa, kävellessä.

Tuoksu tuo usein hyvän mielen, muiston. Muistoista tulee hyvä mieli. Tulee ainakin monista muistoista, ei kaikista.

 

Hyvä mieli tulee kun saa tehdyksi jotain mikä pitikin; hyvän tekemisestä tulee vielä parempi mieli.

Joskus hyvä mieli on kun saa olla yksin, useinmiten hyvä mieli kyllä tulee sanoista, joten hyvä mieli tulee muilta.

Useimmiten silloin kun ei kovin kovasti ajattele mitään, on hyvä mieli.

 

Hyvä mieli on onnellisuuden diminutiivi. Tiedättehän poika – poikanen, kirja – kirjanen, onnellisuus – hyvä mieli.

Onnellisuus on sunnuntai ja hyvä mieli on arki. Ja arkihan on hyvä.

 

Jotenkin näin se minusta menee.

Tuntuuko teistä joskus, että kohtalo puuttuu peliin, auttaa tekemään ratkaisuja?

Minusta tuntuu, – juuri nyt tuntuu siltä.

 

 

 

Väistöliikkeitä ja -liikuntaa

Kuinka jo aamuvarhain tarmokkaasti latasin pyykkikoneen ja häthätää ehdin aamugefiluksen – ja kahvin heti perään – nauttia kun oli jo sännättävä lenkille. Väistämätöntä oli, että tänään oli tehtävä se pitempi lenkki, joka vie melkein puolitoista tuntia. Asioiden näin ollen, ei ollut mitään syytä, miksen juuri tänään olisi tehnyt tyttärelle ja äidille isoja kulhollisia lappuskaa ja myöskin toimittanut niitä perille, aina lappapuurosta ilahtuville. Puolenpäivän aikaan olin jo hyvinkin syventynyt veroilmoituksen mielenkiintoisiin saloihin, loppumattomiin lisäselvityksiin; pienet sivuansiotulot sieltä ja täältä, vuorottelukorvaus ynnä kotitalousvähennystä varten vaadittavat paperit saivat minut ahkeroimaan pitkän tovin.

Kuinka olisinkaan tänään voinut välttää kilpikonnan terraarion siivoamisen? Eikä sitä hiuslakkapulloa nyt todellakaan ehtisi huomenna muutenkin kaupunkiin mennessä hakea. Tiedä vaikka juuri nyt loppuisi, joten siis ei muuta kuin hopusti  Harlekiiniin.   Italian sanojen kertaaminen ja opettelu on jo turhan monta kertaa siirretty päivästä toiseen, mutta noup! – ei enää tänään sellaista! Kirjat esiin ja muutama rästiharkka pois päiväjärjestyksestä.

Onneksi olin varannut tälle päivälle niska-hartiahieronnan; onhan omasta terveydentilastaan pidettävä huolta. Ja T:n luona käydessä myös henkinen terapointi on tärkeä osa hoitoa. Ruoan jälkeen huomaan, että tiskikoneen siivous on odottanut jo melkein viimeiseen tappiin asti; ei muuta kuin sihti irti ja tiskikoneen Suuri Puhdistus alkakoon …

Ihan turha kuvitella, että yritän vältellä jonkin asian tekemistä. Ihan turha.

Galleriassa näyttely

Ikäänkuin jatkoa eiliseen … kuvien julkaisuhan se on ollut tämän blogin yksi kantava voima? Tai ainakin minä ajattelen niin. Samalla kun vähän siivosin blogin ulkoasua, rönsyt (taustakuvan viime keväänä Troye´ssa  kuvatut kevätesikot) saivat lähteä, poistin myös sivupalkissa olleet ”menneet” ja ”hae blogista” -valikot. Samat asiat löytyvät nyt tuosta ylhäältä kohdasta ”Vuodesta 2007”. Klikkaamalla sitä näet hakemistot kuukausittain ja aiheittain.

Ja Vuodesta 2007 -sivulla on myös laatikko ”hae”.  Siis jos haluat hakea jotain tiettyä reseptiä (vaikkapa Toscanalaisen sitruunapiirakan ohjeen, etkä muista milloin se on täällä ollut, niin ei muuta kuin hakukone käyntiin) tai jos haluat nähdä kaikki postaukset, joissa mainitaan Rooma niin sama juttu, hakusanalla lötyy.

Viikonlopun aikana olen myös rakentanut ”Valokuvanäyttelyn”. Tuo Galleria-sivu on ollut retuperällä pitkän aikaa, mutta nyt siellä on valokuvaukseni ”portfolio”. Klikkaa yläpuolella Galleria tai tästä; siellä on monelle varmasti monta tuttua kuvaakin, mutta muutamia uusiakin.

”Näyttelyä” tehdessä huomasin entistäkin selvemmin, että minä pääasiassa kuvaan ulkona, kuvaan maisemia ja sitten kuvaan makroja. Ei sisäkuvia, ei ihmisiä, ei tavaroita. Minun visuaalisuuteni, kiinnostukseni liittyy selvästikin luontoon ja rakennettuun maisemaan. Enimmäkseen kaikkeen kauniiseen. (Inho)realismi tai dokumentaarinen kuvaaminen eivät  ole minun juttujani. Visuaalinen minäni reagoi siniseen. No joo, ja sitten tietysti ruokaan.

Mutta siksihän minä olen nytkin kahdellakin digikuvauskurssilla että oppisin kuvaamaan uusia asioita. Laajentamaan näkökulmaa, oppimassa uusia tekniikoita onnistuakseni myös sisäkuvissa.

 Tässä jo yksi esineasetelma.

Huom. ei ole sininen, ei ulkona kuvattu, ei ihan makrokaan, – eikä ruokaa.

 

Sosiaalinen lörpöttelijä?

Blogisti, blokkaaja, blogaaja, bloginiekka, postaaja … näitä ja monia muita nimityksiä pohtivat aamulla radiossa kun olin lenkillä. Novassa olivat vieraina Vesa Silver ja Katja Ståhl, joista ensimmäinen on pitänyt (muoti)blogia viisi vuotta ja Ståhl on juuri tehnyt ensimmäisen postauksensa. Mielenkiintoisen keskustelun kävivät bloggaamisesta ja sen perusteista.

Kun toimittaja Janne Virtanen kyseli, miksi ihmiset perustavat blogin, mikä saa kirjoittamaan julkisesti, oli lopputulemana jotain sellaista, että bloginpitäjät ovat ”tekstillisiä ekshitibionisteja” tai ”sosiaalisia lörpöttelijöitä”. Miksen ehkä voi allekirjoittaakin, tunnustaakin  😉 – siitäkin huolimatta, etteihän se ole kauhean fiksua olla ekshitibionisti tai lörpöttelijä? Mutta on oltava voimaa kohdata omat heikkoutensa! 😉

Monelle bloggaajalle, nimenomaan  blogistille  (jotka minä rinnastaisin perinteisiin kolumnisteihin), julkisesti kirjoittamisesta, blogista, on etuja työssä: bloginpito on osa työtä tai bloggaaja saa touhusta jotain taloudelllista hyötyä (kirjoja, vaatteita, kosmetiikkaa, ihan silkkaa rahaa (esim. Ståhl). Monelle bloginpito on osa oman yrityksen (esim. korujen tai ruokatarvikkeiden) markkinointia ja mainontaa. Enin osa kuitenkin tekee tämmöistä ihan omaksi ja toivottujen lukijoiden iloksi.

Varmasti suurin osa blogeista on ns. yhden-asian-blogeja: ruokaa, muotia, kalastusta, vauva-asioita, parisuhdekriisejä, neulomista, Lappia, salitreeniä, valokuvausta TAI sisustusta,  – kaikkea mahdollista mutta useimmat käsittelevät vain yhtä asiaa. Ei kaikkea tuota JA vaan TAI.

Mutta sitten on sitten kaltaisiani ”päiväkirjanpitäjiä”. Oman elämän kirjaamista päivittäin tai viikottain tai harvemminkin. Minulla tämä lähti liikkeelle (ks. ensimmäinen blogini KLIKS)  halusta oppia sanomaan (kirjoittamaan) lyhyesti (alla ensimmäisen bloginkuukauden tekstit kopioituna). Silloin vielä lyhyesti sanominen onnistui, mutta kuten noista parin virkkeen jutuista huomaatte, sisällöllisesti mikään ei ole muuttunut. Ihan samat asiat ne ovat elämässäni läsnä edelleenkin.

Eihän siitä lyhyesti kirjoitttamisesta sitten mitään tullut!. Kuten jo syksyllä 2008 kirjoitin:

Lyhyet pienet tuntojen, tekemisten ja tunnelmien kirjaamiset ovat venähtäneet päivittäiseksi höpöttämiseksi ja minimalistinen sanonta on tuhannen hukassa. Tekstini alkavat olla – ei lyhyesti kirjattuja tuokiokuvia – vaan nimimerkkini mukaisesti “tuulestatemmattua” tarinaa ilta toisensa jälkeen. Mutta: pitkistä henkilökohtaisista päiväkirjavuodatuksista olen kyllä tämän myötä päässyt eroon. Yksi tavoite on siis tullut saavutettua.

Radiossa sanoivat myös, että ei tule, eikä ole, lukijoita eikä kiinnostuneita, jos kirjoittelee kaikenmoista sekaisin yhteen postaukseen… Näin sanoi bloginpitäjä, joka on tehnyt yhden postauksen! Minä olen postannut 1660 (!!) juttua Tuulestatemmattuun ja kaikkea sekaisin ja sitä on tullut kaikenmoista kirjoitettua. Pitäisikö siis ottaa opiksi ja vastedes kirjoittaa vain asia/postaus?

Siispä en nyt kerrokaan, kuinka täällä Pohjois-Pohjanmaalla sataa ihan mielettömästi lunta, räntää ja/tai rännänsekaista lunta, en kerro, mitä söimme (harvoin kyllä saa niin hyvää karitsaa :)), saatikka kuinka hyvä ja mikä viini meillä ko. herkullisen päivällisen seurana oli, yhtään kuvaa lenkiltä tai ruokapöydästä en tähän liitä. En kerro myöskään siitä, millainen ahdistus oli, kun poika (joka on tämän viikonlopun ”kiinni”. Puolustusvoimat pitää kipeän pojan ampumaradalla, ettei lerppuilu iske.) ei vastannut vaikka jo aamuvarhaisella kuulumisiaan tekstarilla kyselin. Enkä kerro (vielä :)), kuinka monta aamua on reissuun lähtöön ja mihin tarkkaanottaen lähdemme.

En kerro, ettei lukijamäärät laske.

Mutta kyllähän tässä viiden vuoden aikana olen aina vain enemmän ryhtynyt myös ajattelemaan, että näitä arkeni ja juhlani tarinoita lukee yhä useampi… Ja olisi mukava jos lukijat pysyisivät ”linjoilla”.

_______________________________________

Syksyn 2007 aikana blogini ei ollut julkinen. Harjoittelin silloin. Kirjoitin rivin, pari päivässä ja ”julkaisin” kuukauden kerrallaan. Vuoden vaihteessa 2007 – 2008 aloitin päivittäisen bloggauksen ja syksyllä 2008 Lyhyesti-blogi vaihtui Tuulestatemmattuun….

 

Tästä se lähti.
Elokuun viimeinen 2007

Blogit eivät ole mun juttu!

Niinhän minä olen väittänyt. Olen väittänyt, etteivät blogit ole mun juttu, WWW-julkaisu ja päiväkirjat ovat, mutta eivät blogit. Nyt olen kuitenkin antamassa periksi, koska1) kirjoitan ja puhun työssäni ja elämässäni turhan monisanaisesti. Nyt opettelen sanomaan asiani lyhyesti.2) Päiväkirjoihini kuluu monia kymmeniä minuutteja päivittäin, enkä ikinä jaksa lukea tolkuttomia sepustuksiani, vaikka joskus mieluusti palaisinkin johonkin hetkeen: “mitä mietin, mitä tein, mitä aioin?” Nyt opettelen kirjaaman olennaisen.3) Mahdollisuus liittää kuvia mukaan ehkä helpottaa elämäni dokumentointia. Muistikuvienkin tallentumista.4) Olen pitkään ihaillut bloggaajien Valokuvatorstai-ideaa ja toteutusta. Ja nyt kun opettelen myös kuvaamaan, käytän tätä blogia julkaisuun.5) Tässä yritän sanoa jotain lyhyesti ja kertoa kuvilla enemmän.

Aloitan – lyhyesti!

la 1.9. Onneksi on huono ilma: voin sen varjolla istua päivän koneella ja tehdä uusia www-sivuja.

su 2.9. Viikonlopun webbailun jälkeen julkaisin Toscana-sivuston. Olen aika tyytyväinen.

ma 3.9. Kiimingissä: minulta oli pyydetty 5–10 minuutin näyttelynavausta. Puhuin puoli tuntia! SEKIN saa ryhtymään tähän bloggausyritykseen. Opettelen kirjoittamaan, puhumaan lyhyesti.

ti 4.9. Reklamaatiorumba Interhomen kanssa vaatii aikaa ja viitseliäisyyttä.

ke 5.9. Aamulla salille lähtiessä auton ikkunat jäässä ja mittari näytti -0 C. Uudet opiskelijat: aina vaan nuorempia!

to 6.9. – Kirjoittaisinko sairaslomaa tämän poskiontelotulehduksen vuoksi? – Niinku miks?

pe 7.9. En tiedä, miten kotiin pääsee ja sieltä pois: piha on kuin taistelun jäljiltä.

Kiirekö?

la 8.9. Päivän ohjelmassa piti olla artikkelin kirjoittamista: tein paljon muutakin vaikka olisin halunnut ulkoilla ja shopata.

su 9.9. Onneksi oli kutsu Pirjolle viininmaisteluun. Sepä pelasti päivän ja mahdollisti pyöräilyn upeassa syyssäässä.

ma 10.9. Yhtä aikaa artikkeli Otavaan, uudet opiskelijat, proseminaarin aloitus. Elmerin lääkäri. Pankissa paperiasiat. Yhtä aikaa kaikki.

ti 11.9. Nuoria opiskelijoita kertomassa minulle mitä aikovat isona. – Tutkijaksi? – Oletko varma? Monta nuorta, monia unelmia, – yritin olla murskaamatta yhtäkään.

ke 12.09. Aamusta yöhön kirjoittamista. Ja pitäisi kirjoittaa lyhyesti. Artikkelin pituus on tällä hetkellä viisi liuskaa, saa olla korkeintaan kolme. Minähän sanoin etten osaa kirjoittaa LYHYESTI!

to 13.09. Että se on hyvä mieli kun saa artikkelin lähtemään. Saa tehdyksi. Saa valmiiksi. Ja illalla: Ciao! Italian kurssi alkoi.

pe 14.9. Lean ja Raimon kanssa kohti Pohjoista. Myötätuuleen, lenkille ja saunaan. Mukavan rauhallista.

Ulkoilua ja webbailua

la 15.9. Ruijanpolkua kohti Kiilopäätä, takaisin Ahopään rakan kautta: 4 t. Illalla oltiin sankareita, sauna ja sapusta ansaittu.

su 16.9. Kelpo kelissä, ruskaisilla tuntureilla käveltiin. Luttojoen vartta, Kaunispään rinnettä, Saariselän keskustaa. Myötätuulen takkatulen loimussa lasten kasvatus ja rakentaminen, viini ja vanheminen veivät monta tuntia ennen kuin tulivat käsitellyksi perin juurin.

ma 17.9. Ajomatka kotiin sujui. Suunnilleen suoraan kampaajalle: minulla ei ole koskaan ollut näin lyhyt tukka. Muka nuorentaa, niskaa tämä paleltaa.

ti 18.9. Illat menee vielä www-sivuremontissa. Nykyisin en enää juurikaan tee töitä kotona, mutta koneen ääressä tunnun silti olevan. Ainakin perheen huomautuksista päätellen…

ke 19.9. Toimikuntia, palavereita, HOPSeja, huomisen puheenvuoron valmistelua.

to 20.9. Helsingissä Paikallishistoria-seminaari. Itseäni paremmassa seurassa paneelissa, mutta oikein antoisa päivä.

pe 21.9. Rauhallinen perjantai, kotona ja töissä paljon pieniä rästejä, jotka on ihana saada pois.

Hämmästyttää, kummastuttaa

la 22.9. Kummallista kun ei ole haravointia. Kummallista kun ei oikeastaan ole pihaa. Autotalliremontti ja ”festari”-laajennus ovat tehneet puutarhastamme vallihaudan!

su 23.9. Täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin. Ja eiku kamera mukaan!

ma 24.9. Että minua raivostuttaa pikkusieluisuus, kateus, katkeruus, “hyvähän-se-sinun-on” -asenne, vaikka hittojakaan tiedä mistään minun “hyvähän se on!” -asioistani!

ti 25.9. Suunnaton väsymys ei estänyt katsomasta Sopranosien paluuta.

ke 26.9. Meidän esikoisemme on täysi-ikäinen. Nyt jo!

to 27.9. Tompan kanssa käytiin ihotautilääkärillä. Aloitettiin sellainen rankka tablettikuuri kuin Santrikallakin oli. Onhan niitä nykyään keinoja, ei vaan meidän finninaamojen aikana: oli vaan Clearsillia ja peitepuikko, jotka molemmat vaan pahensivat asiaa.

pe 28.9. Töisssä mukavan rauhallista. Saara lähti illalla baariin, kyllähän se minusta tuntuu vähintäänkin ennenaikaiselta.

Slow ja fast food – tunnelmasta toiseen

Kulhollinen keittoa, höyryävän kuumaa,  lempeän tuoksuista, paksua tummaa sipulikeittoa on enemmän kuin vain keino häivyttää nälkä. Se on melkein kuin runo, melkein kuin hyvä lahja. Se voi lohduttaa, se voi johdattaa juhlaillalliseen… Keitosta on moneksi.

Teen harvoin keittoja. Ravintolassa kyllä mielelläni valitsen alkuruoaksi keiton, varsinkin jos on tarjolla jotain äyriäiskeittoa. Tänään halusin keittoa, nimenomaan ranskalaista sipulikeittoa.  Vuosikausiin en ole sitä tehnyt; opiskeluaikana, vegevuosinani sitä porisi useinkin keittiön hellalla. Siksikin varmaan kun se on edullista ja sitä voi lämmittää monta kertaa, paranee vain lämmitettäessä kuten monet muutkin keitot. Onko keitot vähän romanttisiakin, – taitaa ne olla. Ranskalainen sipulikeitto ainakin.

Pitkään aikaan en ole ruokaohjeita postaillut, joten tässäpä nyt olisi tarjolla.

Modifioin – taas kerran Välimäen keittokirjan Ruokaa Ranskasta – reseptiä. Ja erinomaisen makean ja täyteläisen maun aikaansaamiseksi olennaista (luulisin että) on, että käytin keittoon myös Roscoff-sipulia (siitä kuva ja esittely täällä).

SIPULIKEITTO 

kilo sipulia (kelta-, puna- ja Roscoff)
4 rkl voita
1½ rkl vehnäjauhoja
½l vasikanlihalientä(Puljonki, ks. kuva, klikkaa isommaksi) ja ½ l kasvislihalientä (tein fondista kun ei ollut tölkkiä)
½ ploa valkoviiniä
laakerinlehti
suolaa
mustapippuria
tuoretta timjamia
Gratinointiin maalaisleipää ja emmentaljuustooa

Kuori ja viipaloi sipulit ohuiksi renkaiksi. Kuumenna voi ja kuullota sipuli vaaleanruskeaksi. N. 15 minuutin jälkeen lisää vehnäjauhot, sekä liha- ja kasvisliemet ja viini, laakerinlehti ja suola. Hauduta vähintään puoli tuntia. Sekoita lopuksi joukkoon mustapippuri ja timjami.

Annostele keitto lautasille/kulhoihin ja asettele keiton pinnalle maalaisleivän palasia ja niiden päälle juustoa. Gratinoi keitto uunissa (200 C) grillivastuksen alla. Tarjoile.

 

 

Tänään on ollut

sellainen hitaan elämänmenon päivä, jollainen on juuri hyvä sipulikeitolle, slow foodille,  eilisen kaltaiseen pätkäpäivään se ei olisi millään muotoa ollut sovelias. 😉 Eilen  oli ohjelmassa postitusasioita, apteekkiasioita itselle (matka-apteekki päivitettävä) ja murmelille, Caritas, kamerakurssin läksyjä kaupungilla, niiden työstäminen, verenluovutus, kesärenkaiden vaihto (lue: vaihdatus), paperiasioita reissua varten, sähköposteja vähän hirveästi, illalla kamerakurssin kolmetuntinen… kaikenmoista tohinaa, mutta tänään ei muuta kuin hammaslääkäri (parodontologinen hoito. heh! siis hammaskiven poisto ja tarkistus) ja yksi pienen pieni asia Linnanmaalla, mikä oli hyvä syy kävellä sinne.

Siis tänään sipulikeittoa ja eilen wrappeja, ruoka tunnelman ja touhun tahtiin. Hedelmäisten kanawrappien ohjeen bongasin jostain Valion mainosjutusta jo aikaa sitten, ja näitä on tehty jo aika usein. Helppoja, eivätkä kovin kalorisiakaan, täyttävät ja ovat touhupäiviin sopivia. Tai jos jää edelliseltä sapuskalta broilerlihaa niin näin ne on helppo ja hyvä käyttää. Eilen tein tosi helpon jutun: ostin kauppareissulla kaupan einestiskistä kaksi valmista grillattua broilerin rintafilettä ja tein niistä.

Näissä molemmissa sapuskoissa on sekin hyvä puoli, että ne soveltuvat hyvin tähän meidän uuteen kahden hengen talouden keittiöelämään. Alla ohje kopsattu suoraan Valion sivuilta. Perheen ja nälän mukaan voi annoskokoa varioida. (ohje on kuudelle!)

 Hedelmäiset broilerwrapit 

Valmistusaineet 1 pak (380 g) wrap-tortilloja
1 pak (250 g)  kananpojan paistettuja sisäfileitä tai grillattua broileria
2 (isoa)  hapahkoa omenaa , esim. Granny Smith
1 iso (200 g)  kypsä banaani
1 rkl  sitruunamehua
1 tl  sitruunapippuria
1 rasia (200 g)  Valio Viola® aurinkokuivattu tomaatti -tuorejuustoa
1 ruukku  jääsalaattia

Leikkaa kypsä broilerinliha pieniksi kuutioiksi. Kuori omenat ja banaani. Leikkaa pieniksi kuutioiksi.
Yhdistä liha ja hedelmät. Mausta sitruunamehulla ja -pippurilla. Lisää tuorejuusto, sekoita tasaiseksi.
Levitä tortillat leivinpaperille tai työlaudalle. Jaa täyte niille, levitä veitsellä reunoja myöten.
Huuhtele, kuivaa ja revi salaatti. Ripottele salaatti tortilloille.
Taita tortillat toisesta päästä auki oleviksi kääröiksi. Kiepauta ympärille esim. reilut lautasliinat.

Pikisaari ja HDR

Kuvaamiseen on mennyt tänään aikaa,  …

Sellaiset vanhan liiton miehet, valokuvauksen suhteen nimenomaan, kuten mieheni, joka on aloittanut järjestelmäkameralla kuvaamisen jo 1970-luvun alussa, ovat sitä mieltä, että kuvien säätäminen ja ”manipulointi” (mistä ei mielestäni todellakaan ole kyse) ovat huttua, eivät ymmärrä tällaisen HDR-kuvien tekemisen päälle… Mutta minähän olen eri mieltä.

En siis suinkaan ole seissyt tänään koko päivää ja iltaa Raatinsaaren rannassa kuvaamassa Pikisaaren puutaloidylliä, joka illan myötä muuttui huhuu-maisemaksi vaan olen tehnyt HDR-kuvia. Tässä tulos.

Tämä ensimmäinen näyttää, kuinka päivä oli valju ja vaisu ja väljähtynyt. Sateinenkin, mutta lämmin (+ 9 C)! Ensimmäinen kuva on siis ”naturel”. Mitä nämä kaksi seuraavaa eivät. 🙂 Ne on ”tehty” tuosta ekasta kuvasta (ja kahdesta muusta tarkalleen samasta kohtaa otetusta, jotka kaikki kolme on asetettu päällekkäin ja säädelty).

 Maalaukselta näyttää, eikö?

Ja tässä on sellaista kuutamon hämyä ja jotain vähän pelottavaakin.

Kaikki kuvat kestävät kyllä isommaksi klikkaamisenkin.

Talonvuokrausta Euroopasta

Yksi unelma on lähellä toteutumistaan. Kun viime vuonna sain varmistuksen vuorotteluvapaasta, melkein yksin tein vuokrasin meille talon Italiasta! Kerron siitä vielä – paljonkin – mutta toiste. Nyt lyhyt talonvuokrauksen historia … 🙂

Talonvuokrausta on harrastettu jo ennenkin, monta kertaa. Interhome on ollut käyttämämme firma. Sen kautta vuokrattiin talo ensimmäisen kerran vuonna 1995. Ystäväperheen kanssa haaveilimme matkasta Provenceen (ensimmäiset Peter Maylet ilmestyneet silloin? ja kai joku telkkarisarjakin?), mutta siellä talojen vuokrahinnat olivat niin huikeita, että päätimmekin mennä Kataloniaan. Kylä nimeltä Calonge oli meidän kotipaikkana kaksi viikkoa – Villa Agnes  oli oikein sopiva meidän seitsemän hengen porukalle. Talossa oli pari ongelmaa: siellä oli muurahaisia mutta ei tiskikonetta.  Se oli sellaista keskitasoa, huoneita tarpeeksi, terassi ja uima-allas. Kävin nyt tsekkaamassa Interhomen sivuilta; Villa Agnesta ei enää näkynyt listoilla, mutta vastaavat talot samassa kylässä maksavat nyt vain 600 – 700 euroa viikolta.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Menimme Kataloniaan autolla, rahtilaivalla Helsingistä Travemündeen ja sieltä Euroopan läpi Espanjaan. Meidän tuolloin tarhaikäiset muksut jaksoivat pitkät automatkat vallan hyvin: korvalappustreot, laukullinen nauhoitettuja Nalle Puh- ja Fedja-setä, kissa ja koira -satukasetteja ja Tiimarin puuhapussit ja matka sujui.

Alla oleva kuva on kylläkin otettu junassa matkalla Calongesta Barcelonaan. Käytiin eläintarhassa, kauppahallisssa, Tibidabon huvipuistossa ja Ramblasilla ja shoppaamassa El Corte Inglesissä (pöytäliina on vieläkin käytössä, mekko ei :)). Kahtenakin päivänä teimme Barcelonan reissun.  Menimme junamatkan pummilla 🙂 . Ei tiedetty mihin maksetaan, luultiin että liput ostetaan junasta, mutta ei kukaan mitään maksuja vaatinut, emmekä siis maksaneet.

Ensimmäinen talonvuokrausturnee vei koko neljän viikon kesäloman. Reissu oli niin onnistunut, että kahden vuoden päästä vuokrasimme Interhomelta toisen talon: kohteena Italia ja Garda-järvi.  Villa Paolan pihalla ei ollut uima-allasta, mutta talo oli 100 metrin päästä Garda-järvestä. Ja totta puhuen sillä lomalla säät eivät niin suosineetkaan, että allasta kovasti olisi kaivattukaan. Siellä koin elämäni hurjimman ukkosen. ”Villa Paola” näyttää olevan vieläkin vuokrakatalogissa KLIKS.

Tässä kapeassa sisäänkäynnissä meidän muksut ja ystäväperheen isä jaksoivat pelata. Joka aamupäivä tai ilta koko kaksi viikkoa potkivat palloa…

Gardan maisemissa meidän mutikaiset olivat jo tottuneita reissaajia: Molte Baldo huiputettiin – tosin köysiradalla. Siellä  oli huippua ja Gardalandissa vielä huipumpaa.

Espanjan ja Italian jälkeen kesällä 1999 oli vuorossa vain meidän perheen kesken tehty matka Ranskaan. Alsacesta, Vogeesien rinteiltä Gerardmeristä vuokrattiin viikoksi lomaosake. Kuvan talosta yksi neljäsosa oli meidän käytössä.

Lomaosakkeilla oli yhteiskäytössä uima-allas. Ja pihalla meidän juniori puhui paikallisen ”talkkarisedän” kanssa ranskaa sujuvasti. Tai ainakin tervehti: ”Ihan helppoa se bonjour on ääntää. Pistää vaan purkan ja kielen poskeen ja sanoo, että  ponjour”.

EuropaPark oli yksi tuon reissun kohokohdista. Sinne menoa tässä suunnitelllaan…

Samaisella reissulla tultiin Tanskan läpi kotiinpäin ja käytiin Legolandissa ja Ljeiren kylässä katsomassa se koulu, jossa mummu (minun äitini) sotalapsena kävi koulua. Meidän tytär oli tuolloin  suunnilleen samanikäinen kuin äitini oli sotavuosina Tanskassa ollut, ja arvannette, että piti itkeä tihuuttaa siellä koulun pihalla. Mutta muutoin ihan itkuton reissu. 🙂

Kului taas kaksi vuotta ja meillä jälleen Interhomelta hommattuna talo: tällä kertaa ystäväperhe tuli taas mukaan. He tosin lensivät Pariisiin ja vuokrasivat sieltä auton, mutta me ajeltiin kotoa asti omalla. Ja mentiin Travemündeen rahtilaivalla. Muksut tutustuivat botskimatkalla Eikkaan, jonka kanssa pitivät yhteyksiä vuosienkin jälkeen. Kesän 2001 talo oli vuokrattuna Loiren laaksosta, Ranskan länsirannikolta, Pornicista. Villa Mariaksihan se tämä sitten nimettiin.

Siellä oltiin vain viikko. Meidän juniori oli melkein puolet ajasta rankassa kuumeessa, mutta kun menomatkalla käytiin Pariisin Disneylandissa, ketään ei vaivannut mikään.

Tämän jälkeen tehtiin muita matkoja, ei juurikaan kesäisin, vaan syyslomilla (matkakertomuksia täällä). Kunnes viisi vuotta sitten mentiin koko ”kalaasiporukan” = Gruppo San Lorenzon kanssa Toscanaan, vuokrattiin pieni 1700-luvun Palazzaccio Arezzosta. Siitä reissusta ja huushollista on matkakuvakertomus reissusivullani.

Kolme vuotta sitten lähdimme taas lomalle vuokrataloon: VMP:n kanssa lensimme Barcelonaan, vuokrasimme auton ja ajelimme Costa Bravalle Rosesin pikkukaupunkiin, josta olimme onnistuneet löytämään uuden vuokratalon ja joka osoittautui kerrassaan erinomaiseksi (talo on edelleen Interhomen listoilla ja näyttää olevan varattuna koko ensi kesäksi). (Kuvia talosta sisältä ja ulkoa) Tämän reissun yksi kohokohta oli kun teimme päiväretken Andorraan. Tämän toisen Katalonian talonvuokrausmatkan vaiheet, elämää Villa Voiksissa,  olivat reaaliaikaisesti Tuulestatemmatussa luettavissa; eli blogini oli silloin jo olemassa. Kaikista muista reissuista on vanhanaikaisesti pidetyt matkapäiväkirjat ja valokuva-albumit tai diat, jotka vastikään tallennetutin digimuotoon, joten sen vuoksi tähänkin juttuun oli helppo noita vanhoja kuvia liitellä.

Seuraava kohde ei ole Interhomelta vuokrattu, mikä ei johdu siitä, etteikö Interhomeen edelleenkin luotettaisi, kokemukset ovat olleet varsin positiivisia. Tuon Toscanan talon vuokrausprosessissa oli kyllä yksi isohko ongelma (talo oli 3 km:n päässä rautatieasemalta ja kylältä eikä kilometrin päässä kuten esitteessä oli kerrottu), mutta kun aikani asiasta reissun jälkeen reklamoin ja perustelin vaatimuksiani korvauksesta, saimme kunnon hyvityksen vuokrasta. Italiasta vuokraaja oli nihkeä hyvittämään mitään, mutta Interhomen Suomen toimisto hoiti asian hyvin. Siis ei luottamuspulaa Interhomeen, mutta silti nyt varaus on tehty toista kautta.  …

Tarina jatkuu lähiaikoina.

 

Mutta siis. Kaikkinensa talonvuokraus on ihan omanlaisensa matkustusmuoto, ja meistä se on, paitsi edullisempi kuin hotelliasuminen, myös monesta muusta syystä erinomaisen mukava tapa tutustua paikalliseen elämänmenoon, eikä pieni tekijä ole se, että taloissa on oma uima-allas ja että niissä voi tehdä ruokaa 🙂


Töitä, unelmia, unelmatyö?

Kävinpä tänään Linnanmaalla, duunipaikalla, hoitelemassa vielä juhlakirjan postitusasioita ja palauttamassa Humanistin malja -pokaalin, joka on nyt siis vuoden ollut minun hallussani, ja ojennetaan kohta seuraavalle… .

Kävin myös etsimässä perusteita töihin paluulle tai irtisanoutumiselle. Viime viikolla kertomani ongelma (ks. alla postaus otsikolla ”Palata vai ei?”) kun ei pääsiäisviikolla Lapissa ratkennut suuntaan eikä toiseen. Kävin haastattelemassa sijaistani ja vanhoja kollegoita, tunnustelemassa maaperää, urkkimassa strategialinjauksia ja töidenjakoja. Katsomassa työhuonettani, etsimässä vastauksia kysymyksiini. – Enkä hullua hurskaammaksi tullut!

Yksi sanoo, että tule, tulisit, toinen, että minä ainakaan en tulisi, jollei olisi pakko, kolmas, jotta ethän kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään, neljäs, että homma yliopistomaailmassa menee aina vain hullummaksi. Opiskelijat pysähtyvät juttelemaan, kyselevät kuulumisia, ylpeänä kertovat suorituksistaan. Aikani asioita hoidellen, neuvottomana harhaillen katselen ja mietin. Lähden pois, eikä mitään ratkaisevaa ”merkkiä” minulle ollut tullut.

 Ja sitten kun olen digikuvauksen verkkokurssilla valittanut, että punaisen kuvaaminen on niin vaikeaa, värit eivät toistu oikein, ja lupaan hakea esimerkeiksi kuva-arkistoistani epäonnisia ”punaisia kuvia”, joita olen ottanut kymmenittäin mutta huomaankin että olen ilmeisesti aika järjestelmällisesti tuhonnut ne saman tien. Löysin muutamia punaisesta otettuja otoksia, jotka ovat kauniin ja oikean punaisia.

Ja niin kesäisiä. Mikä taas minut ajattelemaan, että kahden viikon päästä eletään jo yhtä isoa unelmaa… johdattelen teitä aiheeseen huomenissa lisää…

 

 

Perheen kesken

Jopas meitä pohjoissuomalaisia on hellitty pääsiäisen keleillä. Vielä tänäänkin aurinkoa ja lämpöäkin enemmän kuin todellakaan on tavallista.

Ulkoilua siis.

Ja sitten pääsiäisruokaa vihdoin sain tehdä. Mökillä kun ei ollut vieraita, niin meidän syömisemmme – ravintolailtaa lukuunottamatta – oli sellaista aikas vaatimatonta, mutta nyt minulla oli ruokavieraita, kun nuoriso tuli käymään. Erikseen on mainittava jälkiruoaksi tekemistäni tuulihatuista. Jostakin (Stockmann?) oli tarttunut mukaani purkillinen pistaasi-valkosuklaatahnaa. Vispasimpa sen kermavaahdon sekaan ja täytin tuulihatut sillä ja hedelmähakkeluksella. Olis melkein kannattanut jättää nuo hedelmät pois. Turhaan yritin kevennellä… Mutta jos ko. tuote sattuu kohdallesi, kehotan ostamaan. Varmasti täytekakussa tai kääretortussa rulettaa erinomaisesti. Ja entäs jos sen vispaisikin mascarponen kanssa. Tai kerman ja mascarponen sekoitus ja siihen tahna. Eipä puutu kilojouleja! Mutta onhan varmasti hyvää!

Tytär tekee kandityötä. On tehnyt koko kevään, kaikkien muiden opintojen ohessa. Minulla luonnollisesti ihan erityiskiinnostus asiaan, – ja saamaansa ohjaukseen ja prosessiin. Aiheeseen ja asiaan minulla ei ole paljon sanomista, vaikka kauppatieteellisestä alasta huolimatta aihe kyllä hieman kiinnostusta herättää. Liittyyhän se kuitenkin oululaiseen ravintolamaailmaan… 🙂 Ja sitten minä olen meidän perheessä muka se, joka tuottaa ylipitkiä tai ainakin runsaahkoja tekstejä. Jo nyt tyttären kandi on yli 30 sivua (normi on 20 – 30 sivua), eikä loppua näy. Mutta kun kuuntelen noita TATKin (taloustieteellisen) juttuja mietin jotta onhan meidän opiskelijoilla moni asia PALJON paremmin, mutta toisaalta alan entistä enemmän kallistua siihen, että historiatieteissäkin siirryttäisiin pois mistään non-stop-seminaareista. Entistä tiukempi kuri pitäisi meilläkin olla. …

Juniorin armeija-aika kulkee vääjäämättä kohti loppua, mutta juttua riittää pojallakin. J:nsä ei paljon puheenvuoroa saa kun meidän Juniori posmittaa. Keneen noista lapsista noin puheliaita on tullut?

Ja sitten – taas – takauma Roomassa vietettyihin pääsiäisiin. Olen molempien lasten kanssa käynyt kaksistaan viikon matkan Roomassa silloin kun nämä olivat 13 v. Rahat kerättiin kirppiksillä: lapset mukana pakkaamassa, hinnoittelemassa,  roudaamassa, myymässä. Vuorollaan omia lapsuuden aikaisia romppeitaan ja lehtiään, vaatteitaan ja urheiluvälineitään pakkasivat ja myivät, minä jotain muuta huushollissa tarpeetonta. Tehtiin sitä aika monta viikonloppua. Niin paljon, että pääsiäisenä 2003 olimme tyttären kanssa reissussa ja pojan kanssa kaksi vuotta myöhemmin.

Juniori täytti äiti-poika-reissullamme 14 v. ja hänen lahjansa etsimisessä meillä kului eräskin tovi: käveltiin Rooman keskustan kaikki mahdolliset Burago-kaupat (autojen pienoismallien keräilysarja, joka pojalla on vieläkin tallessa ja kotonaan vitriinissä esillä) etsien jotain tiettyä merkkiä ja vuosimallia,  ja sitten piipahdimme myös kaupassa nimeltä Il Papiero.

Se on ihan Pantheonin aukion ja Tazza d´Oron lähellä oleva pieni paperikauppa, jossa myydään kalentereita, muistikirjoja, käsintehtyjä kirjepapereita, plaseerauskortteja, sinettitarvikkeita, mustekyniä ja kaikkea – hurjan kallista – ihanaa.

Ostoskierroksen jälkeen menimme sitten Pantheonin sivukaduilla olevan ristoranten ulkopöytään syömään, illan lämpö samettinen, olimme päivän kierroksista aika uupuneita ja odotellessamme pasta-annoksiamme poika yhtäkkiä veti jostain kauppapussukastaan paperipussin ja virnistäen sanoi: ”En olis kuitenkaan malttanut oottaa äitienpäivään asti”. Poika oli ehtinyt Papierosta ostaa minulle kauniin käsintehdyn kynän ja kortin (vai muistivihon?). Tuli vaan mieleen. ..

PS. Tuosta reissusta kuvia ja juttua täällä. Snif.. 🙂

Buona Pasqua a tutti

Hyvää pääsiäistä kaikille.  Kaksi pääsiäistä Roomassa viettäneenä, ja varmaan kaksikymmentä Saariselällä, joten tällainen pääsiäispäivän ilta kotona on harvinaista.

 

Aamuaurinko kristallisoi Hangasojan yläjuoksun puolella olevat koivujen ja mäntyjen latvat, sinistä taivasta vasten kauniita olivat. Hangetkin kristalliset, ajatukset ehkä eivät. Mutta ei tarvinnutkaan. Pääsiäisaamun kirkkaus häikäisi, eikä siinä auttanut mitään selitellä, että voisi jäädä. Kun kerran oli päätetty lähteä, niin lähdettiin.

Miksikö? Johan sitä viikko taas oltiin, juuri tänään oli rauhallista ajella (olikin, oikeesti. Enkä tutkan kohdalla sittenkään ajanut ylinopeutta :D)), pian on uuteen reissuun lähtö ja sitten ennenkaikkea se, että huomenna saadaan nuoret syömään kun kerran ollaan ajoissa kotosalla. Ei olla kunnolla nähty ja korpraali on ens viikonlopun kiinnikin.

Kitinen jo virtauksen keskeltä sula, teillä kesäkeli – mutta talvirajoitukset, hanget koko matkan vielä korkeat, ja aurinkoa.

Illansuussa lenkillä hiljaista.

Lankalauantaina Lapissa

Kyllä täällä aletaan olla pääsiäisfiiliksissä.

Pääsiäsfiilistä on, mitä nyt meillä vanhuksilla vähän vaivat vaivaa. Pehtoorin lonkkanivelen limapussintulehdus ja meitsin helmikuussa puhjennut, silloin kivuliaskin, diagnostisoitu ja lääkitty gastriitti ja (ehkä, sanoi lääkäri) alkava mahahaava oireilevat, mutta tämmöistähän se voi olla, eikä maailma näistä krempoista kaadu. Kun siippa ei voi hiihtää, eikä lähteä mäkeen, lähdin tänään kaverikseen tepastelemaan. Kaunispään tiellä viheliäinen pohjoistuuli tuntui luihin ja ytimiin, mutta aurinko teki ulkoilusta mielekästä.

Koskapa huomenissa lähdetään kohti kotia, on tämän talven hiihdot ja laskettelut nyt ohi. Eihän noista kummastakaan kovin mittavia urheilukertymiä tullut, mutta kävelty on. Hyvänen aika, kuinka tämän vuorotteluvapaan aikana olenkaan kävellyt ja patikoinut! Tasaisella ja tunturissa. Koillis-Kairassa, Vuokatissa Alpeilla, Kanarialla, Koskelan- ja Koskitiellä, Meri-Toppilassa ja kaupungin kaduilla. Satoja kilometrejä. Pilatesta ja salia vähän, hiihtoa ja laskettelua vähän, mutta kävellyt minä olen, paljon.

Ja kävelemisestä tulee nälkä. Sisar ja kaverinsa,  jotka ovat tuossa ”naapurikylässä” mökkeilemässä, hakivat meidät seurakseen syömään; mentiin kylille ja vihdoinkin sinne Petronellaan, jonne on varmaan joka kerta viimeisen vuoden aikana täällä ollessa aiottu ja yritetty mennä. Nyt mentiin. Oltiin oven takana jo ennen kuin ko. restaurantti edes aukesi. Päätimme aukeamista odotellessa mennä Siulaan, jossa on Kohti Jäämerta -näyttely. Valokuvia ja tietoa  luonnosta ja historiasta. Esineitäkin vähän. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely. Ja sen jälkeen pehtoori jo totesi ”Ollaan kuin ulkomailla: ensin museo tms. kulttuuria ja sitten syömään.”

Ja syömäänhän kannatti mennä. Ruoan lisäksi seura lystiä, ei tarvi koko ajan puhua, mutta voi. Ja nauru tekee hyvää. Nyt vain on liian täysi. Iltahiihdolle?, sehän tekisi hyvää ja ruoka ei painaisi ja sattuisi. No mutta ei sentään mitään yltiöliikuntaa.

On alettava asennoitua kotiinlähtöön.. tuli mieleen näyttelyssä ollut ”Katuhaastattelu”, jossa on kysytty mitä pohjoinen on, vastauksia…

 aito, avara, haavoittuva, heinäinen, karu, kiihkeä, kylmä, luonnontilainen, mystinen, paratiisi, puuton, rauhallinen, routainen, sopulinen, vapaa, viimainen, villi.

Lisäisin vielä tärkeä, seesteinen, levollinen, joka kerta vaikea hyvästellä.

 

Pieniä säänmukaisia puuhailuja

 

Pitkänäperjantaina Saariselällä hiihdetään Vaskoolihiiihto. Siihen osallistuu satoja, jopa yli 1000 harrastajaa ja kilpahiihtäjää. Minä en osallistunut. No en todellakaan: suosiolla lähdin mäkeen, pois latuja tukkimasta.

En tiedä, muista, olisiko täällä ollut vuosikausiin niin paljon väkeä kuin nyt. RInteissä on porukkaa, ei sentään jonoja, mutta kaikissa kymmenessä (vai montako niitä on?) hississä on rinteissäviihtyjiä, laduilla on hiihtäjiä, toissapäivänä Laanihovin ohi ajaessamme terassillakin paljon viihtyjiä (legendaariset monotanssit klo 14 – 17: monona sisään, stereona ulos :D), sekä Kuukkelissa että Siulassa paljon asiakkaita, kuulin tänään että Keskusvuokraamo joutuu myymään ei-oota. Hyvä niin. Palvelut säilyy kun on asiakkaita. – –  –

Mutta palatkaamme Vaskoolihiihtoon. Kilpailuun osallistumattomuuteeni ei ollut syynä tämän aamun aika huikea pakkasmäärä… On kyllä todettava, että olisi ehkä pitänyt nostaa narsissi sisälle – ei sekään pitänyt yöpakkasista. (klikkaahan isommaksi :))

 

 

 

 

 

 

Päivällä sitten ihan järjettömän hieno keli.  Iltapäivä olinkin mäessä monta tuntia. Tiedättekö miltä näyttää otsa, kun on monta tuntia mäessä ja aurinko paistaa ja on kypärä päässä. Poikkiotsaiselta näyttää… 😉

Illaksi tulivat mökkinaapurit kahville ja historiaprojektin väliraporttia käsiteltiin/seminaaria pidettiin. Olen ollut vähän kuin mentorina, lukijana, kommentoijana, kannustajakin. Hyvin etenee projekti, ei voi kuin ihailla ikihistorioitsijan tarmoa ja taitoa.  Ja minäkin opin koko ajan uutta.

 

Opin uutta myös kuvauksesta, kiltisti olen läksyjä tehnyt; harjoituksena mm. kylmä ja lämmin valo.

Yllättävää blogisuosiota

Tämä päivä on kulunut ulkona. Koko päivä. Huhtikuun aurinko Napapiirin pohjoispuolella on jotain ainutlaatuista. Se rusketttaakin. Olen kasvoista päivettyneempi kuin viikon Kanarian patikkareissun jälkeen.

Kun syötyämme avaan taas ihan tuskastuttavan hitaasti toimivan netin, on täällä vaikka minkälaista iloista yllätystä. Ensinnäkin minulle on tieto, että olen saanut bloggaamisesta tunnustuksena kaksi kunniamainintaa tai miksihän näitä sanotaan. Tunnustuksia. Wonders-blogin  wordsbyirma on myöntänyt  minulle tällaiset

 

 Kiitän ja kumarran tämmöisestä. 😀 Tunnustukset kuuluu jakaa eteenpäin, mutta minä seuraan niin satunnaisesti muiden (paitsi wordsbyirma- ja Valoon ja tuuleen) blogeja, etten osaa nimetä yhtään blogia kun nuo kerran jo on mainittu.

Kunniamaininta oli tarkoitettu blogille, jossa on alle kaksisataa lukijaa… No kyllä Tuulestatemmattuun klikkaudutaan päivittäin yleensä vähintään sen 200 kertaa, mutta kävinpä näiden ”prinikoiden” innostamana tarkistamassa tilastoja…  (klikkaa isommaksi)

 

Ja mitä näenkään: eilen tänne on eksynyt yli 500 kävijää… ja sitten seuraavaan tilastoon katsomaan, mikä on niin ajankohtaista, että kävijämäärissä on selkeä piikki. Varsinkaan kun en ole tällä viikolla osallistunut makroviikkoihin tai valokuvatorstaihin.

Tuskin ketään kiinnostaa se, että käydäänkö me rantasaunassa vai ei tai että tieto siitä, ollaanko oltu mäessä vai ladulla, saisi satoja ihmisiä tänne tulemaan. Ehei, vaan monella on ollut Googleen kirjoitettuna hakusanana kevyt pasha. Ja tuo toissapäiväinen postaukseni ”Palata vai ei” kommentteineen on myös hieman nostanut lukemia keskiarvosta…

 

Mutta kaikkinensa ilman näitä satunnaisia seikkoja lukijamäärä on jatkanut hidasta nousuaan vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Mikä minua tietysti ilahduttaa, mutta toisaalta myös edelleen hämmästyttää… Ja saa kiittämään kukkien kera kaikkia kävijöitä kiinnostuksesta ja kommentoinneista. 

Perässähiihtäjä

Pakkasyön jälkeen äkkiä lauhtui, lähelle nollaa jo ennen puolta päivää. Tuuli länneltä.

Päätin sitten lähteä hiihtämään. Luttojoen kurunpohjaa hiihtelin yksikseni, pehtoorin lonkka-selkävamma ei sittenkään pidä hiihtämisestä, joten mieheni lähti kävelemään, vain sellainen lyhyt poikkeama yhteisellä taipaleellamme 😉 ja eihän me muutenkaan olisi kimpassa menty: minun vauhtini kun on kovin hitaanpuoleista, joten eihän siitä yhdessä mitään tulisi kuitenkaan tullut.

En tosin ollut ainoa hiihtämässä. Ladulla oli ihan hurja trafiikki. Tämmöinen fiilistelijä ja fotaaja, oli jäädä ihan jalkoihin, kun perässä- ja edessähiihtäjät suihkivat luistellen ja perinteisesti kropanmyötäisissä vermeissään. Menomatka oli mukavasti myötäistä, sekä maasto että tuuli, ja Lutolla jo mietin, että jatkaisinko Vellinsärpimälle asti (mutkin kymppi lisää matkaan), mutta enpä sitten halunnutkaan.

Iltapäivä meni – taas – digikuvauskuvauskurssin läksyjä tehdessä. Tämä verkkokurssi kun vaatii Optiman opettelemista. Ja kymmenien kuvien ottamista. Laittelen kuvia kunhan mökin nettiyhteys taas on yhteistyökykyinen… Ennen toivottiin juoksevaa vettä, sitten sisävessaa, nyt pelittävää nettiyhteyttä. Semmoistahan se tämä on …

Palatako vai ei?

Eihän me mihinkään kylille tänään jaksettu syömään lähteä. Tein jotensakin kelvollisia, etten sanoisi erinomaisia kalkkunaleikkeitä ja niille ISON lisäkkeen sienistä ja paprikasta. Ja niitäkin tehdessä mietin, miksi menisin takaisin duuniin?

Päivän, viikon, kuukauden teemana on ollut ”puolesta ja vastaan”. Olen miettinyt vaihtoehtoja… Jos heittäytyisikin virattomaksi kairankulkijaksi, satunnaiseksi esitelmöijäksi tai päätoimiseksi patikoijaksi ja pehtoorin puolisoksi. Lähipiirin huoltojoukoksi, tilaushistoriahankkeiden tekijäksi…?

Vuorotteluvapaani päättyy heinäkuun lopussa ja minun on mentävä ainakin kuukaudeksi virkaani, jotten menetä tämän vuoden aikana saamiani vuorottelukorvauksia. Mutta olen myös miettinyt, jotta jos en menisikään. Olenhan minä jo 30 vuotta historiasta ja vähän muustakin elantoni hankkinut… Tämän vuorotteluvuoteni yhtenä projektina oli myös harkinta herkkuputiikin perustamisesta Ouluun (kerron siitä joskus toiste) mutta se on ohi. Out. Passsing true, haave haudattu.

Luuseriksihan yhteiskunnassa ennen aikojaan eläkkeelle jäävät, tuottamattomat, tuomitaan, mutta entä sitten? Eikös humanistit ole jo lähtökohtaisesti ”tuottamattomia”? Jos jäisinkin vakituiseksi vuorottelijaksi,  enkä vain satunnaiseksi sapattivuoden sählääjäksi? Leppoistaja lopunelämää?

Nyt alkaa olla aika tehdä ratkaisuja, ja tänään keväthankien kimmellyksessä, monta tuntia auringonpaisteessa ulkoillessa,  levollisessa lukemisen lomassa mietin…

Puolesta ja vastaan, veto- ja työntötekijöitä on yllin kyllin. Äärimmäisen ristiriitaisia fiiliksiä, argumentointia puolesta ja vastaan riittää enemmän kuin pienet aivot riittävät työstämään…

Miksi menisin tekemään töitä enemmän kuin oikeastaan pystyn? Syys-, tammi- helmi- ja toukokuussa tekemään töitä 24/7 ja vielä valvomaan ylikierroksien ja ahdistuksen vuoksi? Turhautumaan siitä, ettei tehtyä työtä (likikään) aina arvosteta. Tappelemaan (vanhoja) tuulimyllyjä vastaan, …

Miksen menisi? Onhan siellä elämää ja tapaahan siellä jatkuvasti uusia ihmisiä, onhan siellä vanhat hyvät työkaverit, ystäviksikin jo tulleet. Onhan siellä opiskelijat, elämän suola, nuoruuden voima, josta aina lähtee jotain opellekin. Ja monesti heistä tulee liki ystäviä, oppii uutta, kaipaa monia.

Voisinhan vielä dosentuurin hankkimiseksi tehdä tutkimusta,… mutta mitä minä dosentin tittelillä teen? Professuureja en aio hakea, en missään tapauksessa. Siis eikö riitä, että olen yliopistonlehtori, periaatteessa eläkevirassa… eikö FT riitä?

Ehdinkö tehdä tutkimusta töissä? Vuorottelun aikana olen ehtinyt julkaista enemmän kuin viime vuosina töissä ollessa … Ja voinhan minä tutkia vaikken ole virassa. Toki voin.

Töissä ollessa elämässä on ryhtiä, perjantait tuntuvat viikonlopulta ja mökille pääsyssä on ihan oma onnentunteensa kun pääsee pois kampukselta ja Oulusta.

Olisi niin huippua taas syventyä tutkimukseen kokopäiväisesti. Antaa flow´n viedä, olisi ihanaa nauttia tekstin tekemisestä, tutkimuksen kristallisista hetkistä, jolloin hoksaa ”minä sain tämän esiin, tämä asia on tässä, minä tein sen!”

Töissä ollessa ei ole mahdollisuutta lähteä lenkille tiistaina iltapäivällä tai torstaina aamupäivällä. Duunarina joutuu käymään kaupassa, kampaajalla ja syyslomalla silloin kuin kaikki muutkin työtätekevät. Siis et voi nauttia väljästä fiiliksestä… Valinnan mahdollisuudet vähenevät monella muullakin tavalla. Uskomattoman monella.

Siinä vaiheessa kun päivän ”tärkein suorite” on lenkki ja valokuvauskurssin läksyjen loppuunsaattaminen, on syytä miettiä, eikö sittenkin voisi tehdä jotain ”oikeesti”?

Kotoilijana ei tarvitse tärvätä aikaa ja rahaa siihen, että olisit jotensakaan kuosissa luentosalissa tai kokouksissa.

Töissä ollessa on mukavaa kun saa/pitää hankkia työkamppeita ja on mukava kun on sinut itsensä kanssa. Tulee pidettyä ulkonäöstään huolta ihan eri lailla kuin mökillä ja kotikulmilla…

Kun ei ole töissä ehtii pitää läheisistään huolta ihan eri tavoin kuin töissä ollessa. Ehtii huolehtia nuorista, tehdä niille ja monille muille ruokaa. Jollei ole töissä,  ehtii sisaren kanssa pitää palavereita, nauttia kesäaamuista ja tehdä kirjan. Ehtii käydä mummuloissa, käydä asioilla ja ehtii soitella ystäville, tavata ystäviä, kutsua läheisiä mökille ja kotiin. Ehtii olla vieraanvarainen ja siten osoittaa välittämistä moneen suuntaan… Ehtii tehdä hyvää enemmän kuin töissä.

Palkkapäivissä on tietysti puolensa – – mutta ”freenäkin” voisin tienata … Olisi parikin työtarjousta …

Kun olet pois töistä, lässähdät. Tieto ja taito keskustella hiipuu, et ole ajan tasalla. Et tiedä, missä historiatieteissä yleensä ja erityisesti Oulussa mennään. Et välitä seurata ajankohtaista keskustelua, saatikka että osaisit enää sanoa mistään mitään… Luet kaikkea hömppää, suunnittelet matkoja, etkä tiedä mistään,  mitä tieteessä tapahtuu…

Kun et ole sidottu työpäiviin, lukukausiin, opetukseen, kokouksiin, voit lähteä helmikuussa Kanarialle patikoimaan tai voit olla koko toukokuun jossain ihan muualla kuin kampuksella.

On vaan niin ihana nukkua tarpeeksi. Jos tulee unettomia öitä, ei se haittaa niin paljon kuin töissä. Voit olla poissaoleva tai jopa nukkua päikkärit (jos osaisit) jos tarve vaatii  …

Miksi mennä takaisin yrittämään kertoa opiskelijoille, kuinka oman elämän, omien opintojen suunnittelu on ihan tärkeä juttu? Kertomaan yhtään mitään opiskelijoille, joiden mielestä olet paapova täti, jonka höpinöistä nyt ei paljon tarvi piitata… Miksi mennä tekemään uusia luentosarjoja, joihin sinulla menee monta viikkoa tai kuukautta aikaa ja joiden aikana opiskelijat valittavat suurta työmäärää kun joutuvat tekemään muutaman esseen ja moni kollegakin pääsee erinomaisen paljon vähemmällä?

Kuinka olisikaan taas ihan sydäntä raastavan huippua hoksata tai jopa saada kuulla, että on voinut jonkun nuoren elämän suurissa ja pienissä käänteissä olla avuksi – tavalla tai toisella. Että on ollut olkapää tai tiukkis opinto-ohjaaja tai innostusta herättävä ope tai historiantutkimuksen uusille poluille viitoittaja… Että on ollut ihminen jollekin.

Ei ole helppoa ratkaista. Ei todellakaan.

________________________

Mihin jäljet vievät?

Ei niin tavallinen maanantai

Yöllä oli satanut puuterilunta, kaikki ulkona valkoista ja pehmeää. Se oli hyvä houkutin miettiä mäkeen lähtemistä, mutta toisaalta hiihtäminenkin saattaisi maistua…

Näitä aamiaisella pohdin ja samalla katselin, että olivathan ne perunanarsissit toipuneet eilisestä automatkasta. Roudasimme ne, ja perjantaina saamamme komean kukkakimpun ja tulppaanit ja pienet pihanarsissit Oulusta tänne. Kerralla pohjoinen kukitettu.

 

Päädyimme sitten molemmat hiihtämiseen, pehtoori lähti poroaidalle ja minä Prospektorin lenkille. Minä lähdin turhan aikaisin; aamupakkkanen (- 10 C) tuntui vielä ladussa, ei mitään lentävää keliä, mutta väliäkös sillä: olihan kuitenkin rauhallista, valkoista, aurinkoista, kaunista. Ja maanantai.

Korostan sanaa maanantai.  Pääsiäisretriittini (ks.esim. 2009 tai 2010) on taas  vähän ”vajaa” mutta menee se hiljainen viikko näinkin. Iltapäivällä notskilla, kuvailemassa, kaupparessulla, kävelyllä Hangasojantiellä (melkein joka mökissä on porukkaa, mikä on hyvin harvinaista), kaikenmaailman tyhjäntoimitusta … vasta iltapäivän lopulla pilvistyi. Siirryimme sisälle… mm. uuden taulun ripustus ohjelmassa. Ei huono, vai mitä mieltä olette?

(klikkaa kuva isommaksi…)

Sitten kevyttä  einehtimistä; meillä oli ajatuksena, että syömme tämän viikon pääasiassa kasvisruokaa, ajatuksena, että syödään kevyesti ja liikutaan paljon. Ajatuksena ja aikeena vallan erinomainen ja jo pelkkä tuollaisen suunnitteluhan  hoikentaa  🙂 heh !  ja sitten minä satuin surffailemaan Saariselän sivuilla ja  onneton löysin tämmöisen KLIKS: huomennako se olisi sitten kylille ajeltava… 😉 Se siitä kevyesti syömisestä.

Ruoasta puheenollen… Naapurin nili* on niin kaunis. (* saamelaisten ruokavarasto, varastoaitta)

Ja kaikille teille, jotka kuumeisesti mietitte, mitä pääsiäisenä ruoaksi? Yksi järjettömän hyvä ruoka on lammaspatee. Jos kokonainen lampaanviulu ei innosta, ei ole tarpeeksi syöjiä, olet mökillä tai muuten vain haluat helpon ja erinomaisen tarjottavan pääsiäispöytään, tee lammaspatee. Ohje on LappItalia-keittokirjassani sivulla 19. Jos sinulla itselläsi ei ole kirjaa, niin täältä löytyy.

Ei milloinkaan, ei missään

Ei milloinkaan, ei missään. Ei koskaan, ei kotonakaan… Vain täällä pohjoisessa on tämä rauha ja seesteisyys.

Aamuyhdeksltä taivas satukirjan sininen, valkoisia pilviharsoja jossain korkealla… Puiden latvat valkoisia yön pakkasen jäljiltä. Jeff Buckley laulaa Hallelujah. Se sopii. On hetken liki harras kiitollisuus kun tajuaa, kuinka onkaan etuoikeutettu kun voidaan taas lähteä omalle mökille, taas lähteä ja taas palata. Ei uskalla ääneen sanoa, että kaikki hyvin. Kell´onni on, …

Sula keli, auringonpaiste, vielä paljon lunta teiden varsilla. Talvirajoitukset vielä, mutta reilusti ennen kolmea oltiin aurinkoisella Hangasojalla. Laskeudumme hiljalleen pääsiäiseen.

Käsittämätöntä, kuinka nopeasti lumityöt sujuvat, kun linko on korjattu. Parissa tunnissa oma mökkitontti ja mökkinaapurinkin polku putsattu ja vielä viimeistelty. Kunpa minä aiemminkin olisin tiennyt …

Sitten MM-kisajoukkueen (tytär + kaverinsa täällä edelliset asukkaat) jäljiltä lakana- ja pyyhepyykki, mutta muutoin hyvin vähän muuta järkkäiltävää; olisivatpa nytkin täällä…

Täällä on valoisaa. Ja talvi.