Viineistä ja muustakin

Viime yön tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Pitkästä aikaa tuli valvottua yli puolen yön niin, että sen saattoi nähdä. Ja pakkasta. -15 C näytti mittari kylmimmillään. Mikä merkitsi verratonta aurinkoista pakkaslauantaita!

Viimeinen vieras lähti eilen yhdentoista kieppeissä, luvattuaan, että seuraavan kerran tavannemme paljon lämpimimmissä oloissa.

Viininmaistajaisten teema eilen oli ”Pidä huoli, ettei kellariin jää viinejä etikoitumaan”. Meillä kun on tapana reissussa ostaa muutama hyvä viini kotiin ja kellaroitavaksi. Matkoilta ei todellakaan rahdata mitään ajatuksella ”kun halvalla saatiin”, vaan ostetaan jotain erikoista, kuriositeetteja, huippuja, ko. viinitilalla vierailun vuoksi tms. ”erityistä” on oltava, jotta mitään kotiin asti kuljettelemme. No näitä ”matkaviinejä” ei sitten raski juoda. Ne ovat usein aika hinnakkaita ja sitten haluaa säästää niitä jotain spesialiteettia varten.

Niinpä sitten on jonkun kerran käynyt niin, että viini on jo ”yli”, kun se viimein on avattu. Se on etikoituinut tai ainakin väljähtynyt, menettänyt hapokkuutensa, ryhtinsä. Niinpä olin eiliseksi maisteluun ottanut kaksi Long Islandilta ja New Yorkista kolme kevättä sitten ostettua viiniä ja kaksi Etelä-Afrikan reissun tuliaista. Molemmille pareille ostin vielä verrokit Alkosta. (Tekemäni viinipruju kiinnostuneille löytyy täältä)

Epernaysta (Champagnesta) tuodun mielenkiintoisen rosésamppanjan jälkeen pääsimme varsinaiseen maisteluun ja ensimmäinen lasiin kaadettu viini oli HILTON CLAY 2006 Estate Pinot Noir, Warm Lake Estate, Niagara Escarpment,  josta tuottaja toteaa näin: ”The summer began warm and dry producing wines of great color and structure. The nose is intense and complex with strawberry, raspberry, cherry, dark fruits, vanilla and spice.” Se olikin kyllä historiallinen maistettava! Meidän 20 vuotta kokoontuneen kerhon, joka on maistellut melkein 2000 viiniä, historiassa tämä oli karmaisevin kokemus.

Annamme viineille aina pisteet, kouluarvosanoin nelosesta kymppiin. Ja tämä on ainoa, joka on koskaan saanut yhteispäätöksellä arvosanan nelonen! Ja viini maksoi 30 dollaria ja se oikein rahdattiin tänne ja sitä on kauan säästelty… Sen parina oli Mudd 2004, joka saikin sitten arvosanan 8 ½. Ja eteläafrikkalaiset eivät olleet lähelläkään etikoitumista. Edelleen minun mielestäni yksi parhaista punaviineistä ikinä on THE CHOCOLATE BLOCK 2008 ( blend of Syrah (69%); Cabernet Sauvignon (10%); Grenache noir (12%); Cinsault (7%) and Viognier (2%)). Se ostettiin Cape Townin Belthazar-viiniputiikista. Pitivät siitä toki muutkin kuin minä.

Jälkiruokaviininä oli serkun lahjaksi lähettämä Late Harvest 2007 ja sen jälkeen me lähettelimme lämpimiä ajatuksia (ja onnitteluja tämänpäiväisen tuplamerkkipäivän vuoksi) Long Islandille. Käsityksemme Long Islandin viinituotannosta oli ilmiselvästi korjaantunut. 🙂

Eilisen viininmaistelun ja lussakan illan jälkeen uni oli syvää ja pitkää. Asioille ja Caritakseen lähdin kävellen, aurinko helli, ilma kirpakka mutta ulkoiluun oivallinen.

Koskapa nuoriso ei opiskelujen, töiden ja armeijan vuoksi pääse kanssamme pääsiäisenviettoon Hangasojalle, kävin ostamassa molemmille isot kassilliset herkkuja, semmoista kaikkea hyvää ruokaa, mitä eivät itse raski ostaa… Ruoka-apua siis.

Korpraali on tänään kyllä ollut kotikotona auton pesussa ja vahauksessa – ja syömässä. Ja ilokseni kuuntelin, että oli jo suunnitellut ensi vuottakin. Edes suunnitellut – ja jotain jo asian eteen tehnytkin.

Ja minä alan tässä suunnitella mitä otan mukaan … huomenna lähdetään pohjoiseen.

Yhdistyselämää

Minähän en periaatteessa ole yhdistysihminen. Näinhän minä olen aina ajatellut, mutta nyt tällä viikolla olen jotenkin joutunut huomaamaan, että taidan sittenkin olla.

Tiistaina piti olla sekä Slow Food Oulun tapaaminen, joka kylläkin peruttiin vähäisen ilmoittautujamäärän vuoksi sekä samana iltana Historiaseuran vuosikokous, jonne minua oli pyydetty puhujaksikin, mutta kieltäytyessäni vetosin tuohon sittemmin peruttuun Slowari-meetinkiin. Keskiviikkona oli Museoyhdistyksen vuosikokous, ja eilen yhtä aikaa uusi digikamera verkkokurssi, kansalaisopiston kamerakurssi ja vielä Paistinkääntäjien illallinen Hugossa. Kyllähän se maaliskuun loppu yhdistyselämässä on vuosikokousten  aikaa… Ja sitten tänään on meidän vuoro pitää Botrytis Ouluensiksen viininmaistajaiset: kaikki onkin jo valmiina. Vieraat tulevat puoli seitsemältä.

Ketään tuskin kummastuttaa, että kaikki minun yhdistysjäsenyyteni liittyvät ruokaan ja juomaan – ja historiaankin.  Edellisten lisäksi kuulun Pohjois-Suomen Historialliseen Yhdistykseen, Historian Ystäväin Liittoon  ja sitten vielä Oulun Viininystäviin (vastikään siihen oikein kutsuttuna ;)). Se on vuosikymmeniä vanha oululainen viinikerho, johon naisilla ei ole ollut asiaa.

Oikeastaan meidän Botrytis perustettiin 20 vuotta sitten siksi, että naisetkin pääsevät viininmaistiaisiin. No nyt tämä Viininystävät on sitten raottanut oveaan myös naisille. Meitä on siellä peräti kaksi! Ja sitten minulla on jäsenyys paitsi Paistinkääntäjissä, ja nyt siis Oulussa voutineuvostossakin, mutta myös rotissöörien viiniosastossa OMGD:ssä, joka kyllä kokoontuu äärimmäisen harvoin. Olen ollut kai vain kerran sen tilaisuudessa.

Minulla ei yhtään jäsenyyttä missään kansalaisjärjestössä tai urheiluseurassa, ei kansanvalistusta eikä intellektuelleja keskusteluyhteisöjä, ei hyväntekeväisyyttä, ei politiikkaa. Ruokaa ja juomaa ja vain historiasta hengenravintoa; ne ne ovat minun juttujani. Ihan itsekin olen ihmeissäni että noinko monta noita olikin… 🙂

 Tämän päivän viininmaistajaisten  teema on vieraille yllätys. Ja yllätys tullenee olemaan se,  kuinka vähän olen mitään ruokaa laittanut.  Iltapalaa sentään. Ja yrttejä ja kukkia on Festassa! Eilen kun käytin äitiäni silmälääkärissä, kävin odotellessa kahdessakin kukkakaupassa ja pehtoori toi tänään vielä tulppaaneja. Siis tänään enemmän silmänruokaa kuin vatsantäytettä. Kerron huomenna (ainakin) yhdestä viinistä, joka tänään on maistelussa.

Sitä ennen hyvä vinkki, jos tarvitset oivallisen valkoviinin: Columbia Winery Small Lot Series Riesling, (11 euroa ja risat). Washingtonin viinialueen puolikuiva riesling vuosikertaa 2007, joka taipuu moneen: kiinalaisen ruoan, broiler-ruoalle, lipittelyyn, kalallekin, voisin kuvitella kesällä hyvin jäähdytettynä mansikoiden kanssa nautittavaksi…

Ja sitten jos haluat hemmotella, nauttia suuresta viinistä, kannattaa hankkia pieni Barolo! Pienessä pullossa myytävä Revello Barolo, jota saimme viime lauantaina synttärijatkoilla, on nuoreksi (2007) Baroloksi jo hyvin kypsä, pehmeät ja lempeät tanniinit siinä on. Hintava se on, mutta ah, niin hyvää.

Salute!

Museokamaa?

Alle sata aamua. Pojan inttiaamut hupenee. Eikä minulla ole vuorottelua kuin kaksi viikkoa korpraalin kotiuttamisen jälkeen…  Mutta se on nyt sivuseikka.

Eilen Museoyhdistyksen vuosikokouksen jälkeen johtokunta ja vieraina olleet ”esiintyjät” saivat – kuten tapana on – palkkioksi sapuskaa, ja eiliseksi illallispaikaksi olivat valinneet Hellan. Ei huono valinta. Mutta olennaista oli huomata, että sen jälkeen kun minä jäin pois  (4 v. sitten?) johtokunnasta ja puheenjohtajan paikalta, minä olin toiseksi nuorin koko porukasta, mutta nyt johtokunta on uudistunut ja nuorentunut. Yhtä lukuunottamatta kaikki johtokunnan jäsenet ovat enemmän tai vähemmän minun oppilaitani. Mikä on ihan äärimmäisen hienoa. Yhdistyksen viime vuoden toiminnassa oli vaikka kuinka paljon hyviä esitelmiä ja tilaisuuksia, joten siihen kyllä kannattaa kympin jäsenmaksulla kuuluakin.

Tulevasta ohjelmasta voisi laittaa tähän esimerkinkin

Tutustuminen Raatinsaaren historiaan 24.4.2012
Linnasaari, kokoontuminen tähtitornin/kahvilan edustalla klo 17.00
Kaisu Mikkola ja Matti Rossi opastavat kävelykierroksella Raatinsaaren historiaan.

Eilisen kokouksen ja esitelmän jälkeen (miten hienoja vanhoja kuvia nähtiinkään!) siis aikaa jutella.  Oliko minulla vähän vanha olo? Taisi olla. Onneksi ei ulkopuolinen.

Mutta ihan pian alkaa verkkokurssi, joten olenkin oppimassa, en opettamassa.  En siis vielä ihan museokamaa…

Kun ei ole töissä

Miksei sitä duunarinakin ollessaan voisi aamulla kahdeksalta lähteä kävelemään kaupunkiin (50 minuuttia) ja mennä leikkauttamaan hiuksensa ja sitten mennä bussilla kampukselle ja olisi töissä hyvinkin jo vartin yli kymmenen. Kerran kuussa kun sen tekisi, niin tulisi edes joskus käytettyä niitä ”ylityötunteja”, joita ei koskaan lasketa. Miksi tämänpäivän kaltainen kampaajareissu ei onnistu normioloissa? Miksi kampaajalle menoon on varauduttava jotenkin hirveän monta viikkoa etukäteen, jotta ehtii saada ajan niistä iltapäivän tai lauantain tunneista, jolloin ylipäätään voi mennä ja joista kilpailevat kaikki muutkin virka-aikoihin sidotut työtätekevät kanssasisaret?

Sitten kun olet huolehtinut ja varannut ajan viikkojen päähän ja olet aikonut joku tietty torstai lähteä jo kolmeksi, tai ehkä tavallisemmin kuitenkin viideksi  (autolla luonnollisesti) kaupunkiin, niin juuri pari päivää ennen sinulle ilmoitetaankin, että on joku ”Juttu” (kokous, koulutus, seminaari-istunto tai joku muu maailman tähdellisin asia), jonka takia joudut perumaan aikasi ja taas etsimään jonkun toisen perumaa ilta-aikaa tai pahimmassa tapauksessa odottamaan ylipitkine hiuksinesi kaksi viikkoa, että pääset siistittäväksi.

Tosiasiahan on se, että minä voisin ihan hyvin mennä aamulla kampaajalle ja vasta kymmeneksi tai vaikka yhdeksitoista töihin, semminkin jos olisin sen hyvissä ajoin suunnitellut ja järjestänyt. Mutta niin ei vain tehdä. Ei.  Siis? – Siis oma vika.

Se, mitä yritän sanoa, on: Olipa mukava käydä tänään rauhassa kampaajalla.

Iltapäivälläkin kaikkea mukavaa: postia kahdeltakin entiseltä opiskelijalta, sellainenhan lämmittää, postissa myös kirjatilauksia, ja yhdet kadonneet henkilötiedot, toukokuuta varten muutaman tärkeän asian järjestyminen, mikä helpottaa, ensimmäistä kertaa elämässä olin nettineuvottelussakin: oli sellainen pieni harjoitus huomenna alkavaa valokuvauksen verkkokurssia varten. Olenhan ihan innoissani. Siis sosiaalista elämää tänään. Ja eiku jatkuu. Lähden tästä Museoyhdistyksen vuosikokoukseen vierailevaksi tähdeksi.  A domani!  Huomiseen! (huomannette että italian opintoni ovat edenneet sivulle 11. Heh!)

 

 

Maalaustaiteen pariin

En nyt ihan mikään von Wright lintukuvineni vielä ole, mutta maalauksellisuutta on, eikö?

Ei ehkä niinkään tässä tänään lenkillä räpsäisemässäni otoksessa, mutta entäs alla olevassa sypressikuja panoraamassa? Klikkaapas isommaksi ja vertaa reilu viikko sitten (pe 16.3.)  laittamaani kuvaan … Taidetta on siis tullut tehtyä. Meidän taidehistorian opiskelijoiden on opittava maalaamaan… Ja just, uskokoon ken haluaa. 😉

Minä en osaa piirtää, en maalata, en laulaa, en mitään, mikä vaatii mitään taiteellisia lahjoja.

Valokuvia opettelen ottamaan ja nyt olen olen viikon verran leikkinyt uudella kuvien käsittelyohjelmalla. Laitanpa lisää esimerkkejä: 17.3. postasin kuvasarjan In vino veritas, ja sarjan lopussa on kollaasi. Siitä voi tehdä tällaisen.
Edelleen suosittelen klikkaamaan isommaksi.

Ja sitten ”tutkielma” Toscanassa olevan äärimmäisen viehättävän
keskiaikaisen San Gimignanon Piazza Grandesta.

Ja tässä eri tekniikoita…

Perus

Ja vielä kuvia Orvietosta. Umbrian kauniin, korkealla linnavuorella sijaitsevan Orvieton Duomon aukio oli heinäkuussa 2010 tämän näköinen:

Kuvasta voi tehdä vanhanaikaisen postikortin

Tai sitten öljyvärimaalauksen

Periaatteessa säätelen kuviani tietokoneella kovin vähän. Rajauksia ja valotuksen korjausta (vaalennettava useimmiten) teen usein, ja usein kehystän kuvat. HDR-kuvia ja mustavalkoisia teen satunnaisesti. Joskus harvoin muokkaan mitään radikaalia. Joskus kuitenkin tehtävä ”lopullisia ratkaisuja”: tuohon San Gimignanon kuvaan kaivon eteen, ihan keskelle kuvaa tälläytyi kuvan ottohetkellä runsaahko amerikkalainen lady keltaisessa topissaan ja hänet minä olen häivyttänyt… Hävittänyt suorastaan. Sori vaan.

Joskus jotain tällaista pientä, mutta nyt on tullut PhotoShop CS6 -koeversion kanssa kokeiltua jos vaikka ja mitä. MM. narsissit otsikkokuvassa ja eilisen postauksen kuva Sienan Duomon aukiolla olevasta kellosta on tehty tällä.

Betaversio on nyt netistä ladattavissa ilmaiseksi http://labs.adobe.com/technologies/photoshopcs6/ : 30 vrk saa käyttää ja sitten olisi ostettava omaksi mikäli mielii että se toimii. Mutta tullenee olemaan niin hävyttömän kallis, etten ryhdy hankintaan. Useampia tuhansia varmasti maksaa…

Minulla on nyt käytössä – jopa ihan lailliset versiot – Photo Shop CS2 ja PaintShop Pro 8 ja Photoshopin Elementsikin taitaa löytyä, aika vanha versio (vitonen tai kutonen?) tosin. Ja  kyllähän esimerkiksi RAW-kuvien värkkäily tuolla arsenaalilla on vähän puuduttavaa. CS6 olisi mahtava, mutta taidan tyytyä tähän kokeilujaksoon..

Mikä päivä?

Tässä kun työhuoneessani  – työhuone on väärä sana. Kovin vähän täällä on töitä viimeisenä vuonna, tai viimeisinä vuosinakaan, tehty. Vapaa-ajanhuonehan tämä. Pitäisikin keksiä uusi sana tälle  – kirjastohuone kuulostaa turhan pömpöösiltä, mutta entäs verstas? Se viittaisi taas johonkin tekemiseen, aikaansaamiseen – no way! Entäs studio? No menihän ihan snobbailuksi!. Siis mun huone.

Niin mihin jäinkään… kun tässä mun huoneessa istun ja katselen ikkunasta, jonka ikkunalaudan kukkalaatikossa pikkunarsissit näyttävät absurdeilta, ne ovat väsyneitä, näyttävät sellaisilta ”kuka-ei-kuulu-joukkoon”, tai oikeastaan sellaisilta ”päästä sisälle, täällon vielä talvi”,  tuntuu kummalliselta.

Minulla kun on muutoinkin nykyisin tavallista vaikeampaa näiden aikamääreiden kanssa.

Kyselen, mikä päivä, mikä viikko, paljonko kello, viikonloppu vai arki?  . . .  niin tämmöinen hillitön räntäsade ei pistä edes vuodenaikoja oikeisiin kohtiin.

Viikon sain kuitenkin aamusella käyntiin kun Caritaksessa kävin murmelia vähän jelppaamassa ja sen jälkeen sitten vielä kynnysmaton ja muutaman säilytyslaatikon ostossa Kodin Anttilassa. Meidän autotalliprojekti on pientä stailausta vaille valmis. Ehkäpä huomenissa oikein kuvan kera leuhkin… 🙂

Nyt on niin pieniä nämä piirit, ettei paljon irtoa… mainitsemisenarvoista on kuitenkin, että Apulannan Zombeja on kolahtanut.

Parhaimmillaan ruoka on sosiaalinen tapahtuma

 

Parhaimmillaan ruoka on sosiaalinen tapahtuma .. . näinhän minä olen aina sanonut. Minulle hyvä ruoka on erinomaista, jos on hyvää seuraa. Ja minulle kokkaaminen ja yhdessä syöminen on osoitus osoittaa välittämistä ja ystävyyttä… Puolin ja toisin. Tämä on taas tullut todistetuksi viime aikoina, viipyilevät aamiaiset ovat elämän suola, työlounas voi olla hyvä sosiaalinen tapahtuma ja esimerkiksi kun eilen oltiin ”vanhojen” ystävien kanssa ”ulkona” (Hugossa) syömässä ja sitten heillä ”jatkoilla”: erinomaisen päivällisen jälkeen vielä juustoja ja  mutkatonta yhdessäolemista, harmaatakin oli näkyvissä, mutta myös aurinkoa… Pelkkä ruoka ei tee näistä jutuista mainitsemisen arvoisia…

Ja ehkäpä tämä käsitykseni yhdessä syömisen ilosta ja hyväätekevästä vaikutuksesta, on jotenkin välittynyt seuraavallekin sukupolvelle: tänään Juniorin synttärisapuskalla meitä ei ollut kuin puoli tusinaa, mutta kun Juniori kylmäsavuporonpaistilla täytettyä lehtiäpihviä leikatessaan totesi, että ”kannatti täyttää 21 vuotta”,  tiesin että homma ei ole ihan pielessä. Jossain vaiheessa muistuikin kovin elävästi mieleen lastenkestit vuosien takaa; oli hyvin tarkkaa millainen onnikka- tai rekkakakku piti leipoa, millaisia irtiksiä hommata, mitä ”lipukkia” (limpparia) tarjota. Tämänkin päivän ruokalistaan pojalla oli toiveensa, melkein kaikkea sitten teinkin, vain vähän varioin.

Menu venähti aika pitkäksi: vetäydyin jo puolen päivän jälkeen Festaan, lumisateen juuri ja juuri hellitettyä… ”Jos ei Maaria maata näytä, ei huhtikuussa kesää tule.”   Eipä sitten taida tulla… Samapa tuo. Paistaisi edes.

Festassa  kokkailin, kuuntelin hyvää musiikkia, ja nautin kovasti.

Kaikenmoista värkkäilin, yksi uusi kokeilu olivat Domino-tryffelit: sain joku viikko sitten pehtoorilta Sikke Sumarin uuden keittokirjan, josta on jo tehty muutakin hyvää ja josta tämän reseptin päätin kokeilla. Eivät ihan tavallisia pääsiäispöydän herkkuja ole, mutta kokeilehan: murskaa paketillinen Domino-keksejä (175 g) pamixilla murusiksi ja lisää joukkoon 100g (”laitti”) Philadelphiaa tai muuta tuorejuustoa. Sekoita tahnaksi ja pistä jääkaappiin tunniksi. Pyörittele sitten massasta palloja ja pistä taas jääkaappiin jäähtymään. Sulata 100 g suklaata, kierittele dominopallerot suklaassa ja laita pintaan kuivattuja karpalopaloja, kookosta, strösseleitä… Laita taas jääkaappiin.  Hyviä olivat.

 

 

Sisustusta ja synttäreitä

Vaikka kuvasta voisi luulla, ei ole ollenkaan synkeää.

Merenrannassa oli avaraa, valoisaa, hiljaista, – melkein kuin tunturissa olisi ollut.

Päivä kulunut pojan ja miniäkokelaan yhteisen synttärilahjan  (5 päivän ikäero nuorellaparilla, siis ovat olleet jo heti syntymän jälkeen ”kimpassa”, samalla osastolla kuitenkin) etsinnässä (vuodesohvaa haettiin ja löydettiinkin).

Siinä ohessa vein kuvan teetteille. Mökille tulee uusi canvas-taulu. Viime syksyn Jäämeren kierroksella otin kuvan Inarinjärvestä. Siitä tulee nyt kamariin iso taulu. Saapa nähdä…

Ja nyt lähdemme yhdille toisille synttäreille. VMP kutsui syömään. Mehän olemme aina valmiita…

Hyvällä tuulella

Onko perjantai-ilta ansaittu? ON! Oululaiset historiantutkijat ovat tänään olleet Maakunta-arkiston juhlissa. Minullakin oli kutsu. En sitten mennyt. Kertoo mistä?

Silti perjantai-illan leppoisa olo on ansaittu.  Enemmän kuin kahdeksan tuntia olen viettänyt autotallissa. Sali- ja hammaslääkärireissun jälkeen pehtoori tuli kaveriksi; tämmöisessä me olemme hiton hyvä tiimi. Vain pikkuisen homma jäi kesken, mutta Suuri Järjestely, Tyhjennys ja Luutuaminen on tehty.

Muutama säilytyslaatikko hankitaan huomenna ja Huuto.nettiin pistetään kaikenmoista myyntiin, niin johan on vapautunut olo!

(Tarvisiko joku snoukkamonoja (kolmea kokoa  ja mallia, Salomonin lautaa, verhoja. Matot me jo saantiinkin menemään uuteen kotiin. Tarjolla olisi myös pientä allergiahoitoon tarkoitettua solarium-lamppua, kirkasvalolamppua, luistimia (miesten koko 42), minun väitöskirjojani :), diaprojektoria… – jos niin, tervetuloa hakemaan täältä.)

Ja mitä kaikkea niistä pahvilaatikoista löytyikään! Tulette vielä näkemään jotain lystiä. Ja linja-autojen kuvia! Niitä meillä riittää. Satamäärin.

* * * *

Sitten tulokset viime viikolla laatimastani  kyselystä… Sen tulokset  tässä:

Prosenttia vastanneista ilmoitti että
83% Olen leiponut/laittanut ruokaa edes yhden täällä olleen ohjeen perusteella
75% Olen mieluusti kuvia katsellut
67% Olen oppinut historiasta jotain uutta MIELENKIINTOISTA täällä olleen jutun perusteella
47% Olen ostanut/hankkinut jotain täällä olevan suosituksen perusteella
47% Olen kertonut/linkittänyt kaverille jonkun täällä olleen jutun
42% Olen hankkinut viinin täällä olleen vinkin perusteella
39% Olen löytänyt uusiin blogeihin tai sivustoihin tämän kautta
25% Olen käyttänyt täällä ollutta kuvaa taustakuvana tai jossain muussa omassa jutussani
14% Matkakertomukset ovat saaneet valitsemaan jonkin kohteen/hotellin tms.
14% Other:
11% Kunhan nyt vain seurailen näitä …
11% Jotain muuta …
8% Olen huiputtanut jonkun tunturin tai käynyt elokuvissa tms. täällä olleen jutun perusteella

Viisi kyselyyn vastannaista (+ Maija, joka jätti kommenttilootaan viestinsä :)) lisäsi kohtaan ”Jotain muuta” seuraavat kommentit:

 

  1.   kaikkea
  2.   Olen nauttinut matkoista, arjesta ja juhlasta. Ihanaa aikuisen naisen tekstiä!!!
  3.   Ihan tavalliset ruokajutut, matkat, ihanat kuvat piristävät päivääni!
  4.  Blogisi kuvat, etenkin matkakertomuksissa, ovat ”veret seisauttavia”.
  5.  Kiinnostava blogi.

 

Jos ja kun kyselyn laatimiseni tavoitteena oli  saada perusteita bloggaamiselle, niin näiden 37 vastauksen perusteella annan itseni uskoa, että ainakin joillekin on tästä touhustani ollut iloa. Ette ehkä tiedä, että eniten itselleni. Minä, koko ikäni päiväkirjoja pitänyt, olen tykännyt tästäkin tavasta jäsentää arkeani ja ajatuksiani…

Kaikkiaan 37 vastanneesta 31 kertoi seuranneensa Tuulestatemmattuja juttujani kauemmin kuin vuoden (ei voi kuin nostaa hattua moisesta pitkämielisyydestä 🙂 ja kiittää kiinnostuksesta) ja viisi löytäneensä/eksyneensä tänne vasta viimeisen vuoden kuluessa ja yksi satunnainen seikkailijakin oli ruksit kyselyyn käynyt klikkailemassa. Kaikille kiitokset osallistumisesta.

Hieman minua hämmensi, että neljä viidestä on kokannut, kolme neljästä kuvista tykännyt ja melkein puolet vastanneista on jopa hankkinut jotain suositusteni perusteella. Todella mielenkiintoista.  Itse asiassa kokonaisuutena se, että aika moni vakkarilukijoista on  jollekin ryhtynyt näiden juttujeni perusteella, hämmästyttää minua. Ja ilahduttaa.

Se, ja se, että kaksi kolmesta on oppinut jotain uutta MIELENKIINTOISTA historiasta kyllä jotenkin merkillisesti kannustavat jatkamaan.

Historiasta tulikin mieleeni, että aamusella vastauksena Koivun kommenttiin, jonka hän kirjoitti eiliseen kolumniini, lupasin  kertoa omasta kokinhatustani. Siispä:

Sain lapsilta joululahjaksi kokin hatun sellaisen K-kaupan Väiski -tyylisen. Mikä minulle sopiikin paremmin kuin kovin korkea pönäkkä mestarikokin lieriö. Joskin kovin harvoin tulee käytetyksi…  (Samana jouluna sain pehtoorilta kokin takin (huom mustat napit :), käy katsomassa linkin takaa.)

Ja sitten: sain viime jouluna paistinkääntäjä-kummiltani, oululaiselta ravintoloitsijalta, joka on käynyt mökillämme ja joka tietää sen nimeksi Myötätuuli ja joka tietää, mistä nimi juontaa juurensa, joululahjaksi ”kokin hatun” joka ei ole toque, mutta joka on vallan mainio… Siinä on neljällä sivulla eri teksti, jonka voi valita oman fiiliksen mukaan: Hyvällä tuulella, Myrskyvaroitus, Tyven, Pahalla tuulella.

Jos nyt käyttäisin lakkia, pistäisin näkyville tekstin tyven – tai ehkä sittenkin hyvällä tuulella.

Lounaskaronkka ja rapakko

Oikeastaan voitaisiin jo siirtää kellot kesäaikaan: minun sisäinen kelloni on jo kesässä. Tai ainakin kesäajassa. Kuuden jälkeen loppuu uni …

Mutta kaikkihan se loppuu aikanaan; jos loppumiseen liittyy myös luopumista, niin se ei välttämättä ole hyvä asia. Noh, ei mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Vietimme kirjaprojektin lopuksi karonkan Sokeri-Jussissa, äärimmäisen pienimuotoisen karonkan. Suunnittelimmeko me oikeasti uusia projekteja? Taisimmepa suunnitella.

Emme pitäneet puheita, mutta puhuimme. Aika paljon. Ja söimme erinomaisesti. Erityisesti jälkiruokana ollut salmiakkijäädyke (miedolla! sopivan miedolla) tervakastikkeella höystettynä oli makuuni, eikä muussakaan ruoassa valittamista.  Ko. ravintolassa vaan annokset ovat meitsille turhan suuria. Semminkin kun menin lounasmeetinkiin sittenkin autolla, enkä kävellen kuten olin ajatellut. Satoi vettä oikein tosissaan; kesäähän se sade tekee. Kesä edessä, mutta kaksi kolmannesta vuorotteluvapaasta käytetty. Kesä vie loputkin. Ja sitten…

Valokuvauskurssilla harjoiteltiin heijastuksia. Meitä oli paikalla kuusi kurssilaista, ettekä voi käsittää kuinka erilaisia kuvia kuusi henkilöä ottaa kun annetaan aikaa parikymmentä minuuttia ja aiheeksi heijastus. Minun heijastukseni on rapakossa. Kuvassani on tämä vuodenaika, tämän vuodenajan keli. Rapakko voisi olla sukunimenikin. Pehtoorin suvussa ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taakse päin ja siellä nimenä on Rapakko.

 Klikkaamalla kuva suurenee 

Kolumnipäivä: Miksi kokin hattu on korkea?

Miksi kokeilla on korkea, valkoinen hattu? Tätä pohdimme keittiömestareiden järjestämällä hyväntekeväisyysillallisella, jolloin ravintolasalissa oli kymmeniä kokkeja ja jossa väistämättä huomio kiinnittyi keittiömestareiden erikorkuisiin hattuihin.

Kokkien kostyymi on luonnollisesti ammattiunivormu, joka on syntynyt käytännön tarpeista. Ruudullisissa housuissa eivät pienet roiskeet ja tahrat erotu erityisen selvästi, esiliina suojaa vaatteita ja siihen on hyvä kiinnittää pyyhe käsien ja lautasten reunojen pyyhkimistä varten. Takin kaksirivisyys takaa, että tarvittaessa voi vaihtaa eteen puhtaamman puolen, mustat napit ovat (olleet) merkki mestariasemasta, valkoiset napit kuuluvat oppipojille. Pieni, punainen liina kaulassa on yksikertaisesti hikinauha. Päähine tarvitaan hygieenisyyden vuoksi, mutta se on myös arvon mitta. On ainakin ollut.

Kokin hatun alkumuotona on ns. toque, hattu, jossa on pään ympäri kiertävä pieni reunus ja reunukseen laskostettu yläosa. Hyvin paljon pipon näköinen hattu oli Euroopassa jo 1200-luvulla miesten tavallinen päähine. Ammattikokit ottivat toquen käyttöön Ranskassa jo 1500-luvulla, sillä se suojasi hyvin hiuksia ja piti hiukset pois ruoasta.

 (Viereisessä kuvassa, joka on Wikipediasta, on togue 1500-luvun tyyliin.)

Nimenomaan valkoinen kokin takki ja hattu (toque blanche) tulivat muotiin ja statussymboleiksi ranskalaisten gastronomian huippujen Escoffierin ja Carémen myötä 1800-luvun jälkipuolella. He lanseerasivat ajatuksen valkoisesta työasusta korostakseen puhtauden tärkeyttä keittämisessä ja viimeistään heidän aikanaan hatun korkeudella osoitettiin kokin arvoasema: mitä korkeampi hattu, sitä korkeampi asema keittiön hierarkiassa.

Hatun korkeus siis kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

__________________________________



Piirongin teossa

Tiedättekö mitä tarkoittaa ”tehdä piironkia”? Se on – ymmärtääkseni, kaiketi – koillismaalainen sanonta, jolla ilmaistaan, että joku tekee jotakin äärimmäisen tarkasti tai käyttää tavattoman paljon aikaa jonkun asian parissa. Minulla on nyt tässä mennyt piironkia tehdessä koko ilta ja iso osa iltapäivästäkin. Sen piirongin laatikoissa on juttuja ja salaisuuksia, joista kerrotaan vain joillekin. Joten ´a domani´,  – huomiseen

Lorvehtimisen letkeä lussakkuus

Tänään on ollut kevättalven huikea aurinkoinen päivä, jolloin ei tarvitse nipistää sälekaihtimia pelkästä ulospääsemättömyyden katkeruudesta tiukasti kiinni.  Voi lähteä ulos. Aamupäivällä varjot olivat vielä pitkiä, oli vähän pakkastakin ja hankeahan täällä riittää ulkoilureiteilläkin.

Mietinkin, että miksen lähtenyt hiihtämään? Appelsiineja ja kamera reppuun ja jäälle! Oululaisilla on merkillinen into hiihdellä jäällä. En tiedä, onko muissa kaupungeissa, mutta täällä se on ollut maan (kaupungin) tapa iät, ajat. Täällä ei tarvitsisi lähteä joelle tai merelle  hiihtelemään senkään takia , että pääsisi tasasemmalle. Eihän täällä mantereenkaan puolella ole muuta kuin tasaista. Eipä kumpareita, ei mäkiä, ei vaaroja, tuntureista puhumattakaan.

Minun come backini hiihtämisen riemullisen harrastamisen pariin on vielä niin uusi juttu, etten ymmärtänyt suksille lähtemistä pitää edes vaihtoehtona. Vaihtoehtoja olivat vain: untuvatakki vai ohuempi, sauvat vai ei, kamera vai ei, iPod vai ei, Toppilanrantaan vai Rajahautaan, ehkä sittenkin Niittyraroon?

Toppilanrantaan. Ei mitään reipasta, napakkaa sauvomista, vaan ilman sauvoja,  hiljakseen kulkemista, seisahtuen nauttimaan auringosta, kuvaamaan, vaihtamaan iPodiin omaan moodiin sopivampi soittolista ja taas liki maleksien eteenpäin.

Eikä päivässä mikään ole tämän topakammin sujunut.  Leppoisaa lorvehtimista, lomien lomittamista. Minä alan oppia tähän!

Ja hyvällä mielellä taidan olla. Olen saanut parissakin asiassa hyvän kiertämään.

Ajatukset vapaalla

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti  kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, –  ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta  tänään sainkin tuta,  että hetkeksi pääsin  ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä  mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma:  se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…

 

Sunnuntai, kirkkopäivä

Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.

 Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.

Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko?  Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä :)] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat  kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo  seuraavan sukupolven kastajaisia?

Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi 🙂 Sitäkin mietin.  Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että  muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat ”omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?

Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta …  olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus  siitä, että ”sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.

Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.

Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?

Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.

Valokuvien keinot

Aamun lyhyehkön kirjoitustuokion jälkeen, räntäsateen lakattua, oli aika lähteä ulos. Kävin kauppa- ja apteekkiasioilla murmelille sekä kotiin; Caritaksen jälkeen päätin jäädä lenkille kaupunkiin. Torinranta, Merijalin ranta, Hietasaari ja Pikisaari -kierros oli pitkästä aikaa mukava. Huomiota kiinnitti lenkkeilijöiden, siis oikein juoksijoiden runsas määrä. Hölkkääjiä jos ja vaikka kuinka paljon. Merkitsi pientä kateutta, haikeutta nuoruusvuosiin, uskokaa pois, minäkin olen joskus juossut!, mutta oli myös merkki keväästä. Mitä säästä muuten ei ehkä olisi uskonut.

Kun kerran kaupungissa kirjaston huudeilla olin, menin vihdoin katsomaan Kaupunginkirjastossa olevan valokuvanäyttelyn World Press Photo 2011. Ahdisti. Aivan järjettömän hienoja kuvia, kameratekniikka ja sommittelut kohdillaan, mutta ne kuvat! Maailma on niin paha, maailmassa on niin paljon vääryyttä, maailma on niin  julma ja niin epäoikeudenmukainen. Äärimmäisen ristiriitaisin tuntein pakotin itseni katsomaan koko näyttelyn. Ja sitten oli huono omatunto (kaikesta!) kun astuin ulos keväiselle Oulun torille, jossa taivaalla jo sinisiä läikkiä pilvien raossa.

Iltapäivän tein ruokaa, nuorillekin pakkaseen. Nukuin. Nukuin keskellä päivää tai siis iltapäivällä. Tuosta vaan.

Ja sitten omien kuvien maailmaan. Valokuvauskurssin harjoitustehtävänannossa kehotettiin tarkastelemaan kohdetta varjossa, valossa, leikkimään valolla, ottamaan kuvia vasta- ja myötävaloon, tekemään kuvista viiden kuvan tarinan. No enhän minä ennenkään ole pysynyt tarinoissani  missään ohjepituuksissa, joten kahdeksan kuvan sarjahan siitä tuli.

Ja kun eilen esille laittamani kyselyn, johon ilokseni moni on jo vastannut!, perusteella näyttää että moni vakkarilukijoistani on viinisuosituksianikin kokeillut, rohkenen taas tuota lasissa olevaa viiniä suositella…   Se on Malbec-rypäleestä tehty ranskalainen viini. Lounais-Ranskasta tuleva Château Haut-Monplaisir on hinta-laatusuhteeltaan hyvä. Minulla/meillä on sellainen ehkä harhainen käsitys, että Ranskasta ei niin tavattoman usein löydy jotensakaan kohtuuhintaisia hyviä viinejä, mutta tämä on taas yksi poikkeus. Ei ole mikään lipittelyviini, mutta sopi Sopranos-lihapullien kanssa erinomaisesti. Ja kovien juustojen tai pihvin seuraksi voisin suositella.

  Tarinan nimi on In vino veritas 

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alku

 Otatko lasillisen?

 Tahdon lasini täytenä!

Ihana ilta…

 Punaviini on terveellistä, vai onko?

Taivas putoaa…

Hämärän rajamailla.

Uuteen nousuun.

Ja loppuun vielä kollaasi koko jutusta.

Bloggaamisen motivaatiota hakemassa

Minä mietin taas kerran pitkään, mistä kirjoittaisin? Siitäkö, kuinka aamupäivällä lenkki ei mennyt niin kuin piti (satoi vettä ja oli helkutin liukasta ja suunnilleen saman tien kun kotiuduin, alkoi paistaa aurinko ja kevättuuli hyväili kasvoja, lämmintäkin monta plusastetta, oli ollut koko yön plussan puolella. Lumet sulaa 🙂 ), vai siitä kuinka uudessa kaupunginsairaalan avohoito-osastossa kaikki toimii vallan erinomaisesti vaikka toisenlaista kaikki tiedotusvälineet toitottavat vai kirjoittaisinko siitä, kuinka olen taas jättänyt kolumnin teon viime tinkaan. Tiedätkö, miksi kokin hatussa on nuo rypyt ja mistä ne kertovat? Minäpä tiedän, ja Kalevasta tai täältä blogista voit torstaina lukea, miksi…

Voisin kirjoittaa, kuinka kommunikointi on hyväksi. Pieni puhelu voi viedä huolen. Ehkä kirjoittaisinkin siitä, kuinka Juniori on joutunut armeijassa (lääkintäkurssi kakkonen)  opettelemaan kanyylin pistämistä. Kuinka se maanantaina oli sujunut, mutta eilen ei. Ja kuinka kaverinsa oli pistänyt Juniorilta suonen läpi; on pojalla kyynärtaive aika musta. Tai ehkä kirjoittaisin ruoasta ja viinistä kuten usein perjantaisin ja lauantaisin näyttää olevan tapanani. Vaikken nyt siis kirjoitakkaan siitä, mitä äsken söimme, mitä viiniä sen kanssa nautimme ja mitä muistoja ja unelmia (Italiasta) se ruoka ja viini toivat, pysyn kuitenkin oikeastaan tässä teemassa.

(näihin maisemiin äskeinen ruoka ja viini kuitenkin liittyvät … )

Siis päätinkin kysyä teiltä, hyvät lukijat, onko mistään näistä höpinöistäni ollut mitään iloa ja/tai hyötyä, ovatko ne kenties pistäneet harkitsemaan matkustamista Kiinaan tai ehkä jäämään vuorotteluvapaalle tai ovatko jutut saaneet ostamaan jonkun ”uuden” elintarvikkeen tai oppimaan jotain uutta historiasta… Vai surffailetko täällä siitä huolimatta, ettei mikään ole mitään uutta mielenkiintoista tai makoisaa elämääsi tuonut?  Vastailisit, pliis.

Luulen, että minulle olisi motivoivaa jatkaa tätä, jos vähänkään tietäisin, mikä on innostanut ja mikä kiinnostanut. Jotenkin tuntuu, että joku kuitenkin kiinnostaa, sillä päivittäisiä kävijöitä on yli kaksisataa, parhaina päivinä reilusti yli 300. Jos/kun vastaat, minä en näe, kuka on mitäkin vastannut, ja voit laittaa ruksin moneenkin kohtaan. Kolme ensimmäistä ovat vähän niin kuin vaihtoehtoisia… Olisi ilo jos vastaisit. Annetaanpa tämän kyselyn olla auki viikon verran.

Jotain erilaista tässä blogissa

On maaliskuun idus:  Gaius Julius Caesar murhattiin maaliskuun iduksena ja Tampereella Finlaysonin tehtaalla ensimmäisenä Pohjoismaissa sytytettiin sähkövalot tasan 130 vuotta sitten. Mitä muuta merkittävää maailmanhistoriassa?  Meidän juniorin laskettu aika (joka meni yli 10 päivää) oli maaliskuun iduksena.

Brutuksia ja puukkoja kannattaa siis varoa, sähköistä nauttia ja juniorin synttärilahjaa on ryhdyttävä miettimään. Brutukset ovat usein pahempia kuin puukot, – sellaistakin olen tässä viime aikoina joutunut miettimään. Samalla kun olen miettinyt ja joutunut jälleen ihmeekseni toteamaan, että kaikkien ihmisten sanavarastoon tai elekieleen tai minkäänlaiseen tapaan ei kuulu kiittää. Enkä nyt puhu mistään Suuresta Kiittämättömyydestä, vaan pienestä hyväätekevästä eleestä tai sen osoittamatta jättämisestä.

Mutta sitten vähän vähemmän pohdiskeleviin juttuihin.

Aamupäivällä kävin pankissa ja sen jälkeen – kun ajatukset kummasti ovat jo keväässä ja kesässä – kävin katsastelemassa kevätvaatteita. Ja olihan siellä Marco Polon rekeissä jos vaikka ja mitä.

Nyt siis seuraa tämän kohta puolenkymmentä vuotta pitämäni blogin kolmas muotipostaus. Ostin melkein samanlaisen tunikan kuin pari vuotta sitten ennen Rooman matkaa, joku hoikempisäärinen voisi pitää hameena tai legginsien kanssa, – minä en. Ja yhteensopiva villatakki ja huivi (ketäänhän tämä ei yllätä) löytyivät myös. Minun näköisiäni vaatteita.

Itse en suin surminkaan halua ryhtyä mannekiiniksi, mutta nyt on ollut otettava itsestä kuva.  Kamerakurssin toinen tehtävä kuului näin: ”Ilmaise itsesi valon kautta. Millaisen tunnelman haluat valolla itsestäsi luoda. Ei tarvitse olla rehellinen tai absoluuttinen vaan voit dramatisoida tai rakentaa kuvasta vaikka fantasian”. Tässä nyt vielä fantasioita itsestäni luomaaan! Tunnelmakuva olisi ollut tuolla ”Tämä blogi” -sivulla, mutta kun piti oikein erikseen ottaa, niin tälläsinpä sitten itseni uuteen villatakkiin ja ”Lukulampun alla” -kuvan sain otetuksi. Ilmaissee minusta jotain? Aika rehellisestikin, I suppose.

Meneekin sitten varmasti pari vuotta ennen kuin muoti- tai omakuva-bloggausta täällä taas näette, joten voitte huokaista helpotuksesta. 🙂  Se on ohi nyt!

Maanpäällisiä juttuja

Päivällä auringossa lenkillä ja illalla melkein kaksi tuntia planeettakuvien ”metsästyksessä” kanavanvarressa, Nalskussa, pihalla. Päivällä pilvetöntä ja nyt illalla kun olin jo hyvissä ajoin koko kuvausarsenaalini kanssa valmiina harjoittelemaan, ilmestyi taivaanrantaan pilviverho.

 

Eipä Venus ja Jupiter olleet oikein kuvauksellisia. Enkä minä saanut vielä äskenkään sen tasoisia, että viitsisin julkaista. Ursan Taivaanvahti -sivuilla on paljon hyviä kuvia.  Minä taidan pitäytyä näissä ”maanpäällisissä” kuva-aiheissa 🙂   Otinpa sitten hdr-kuvia ja kamerakurssin läksyjä tein.   sää oli mieluisa, pari pakkasastetta ja tyven. Silti Nallikarissa oli monia leijasurffaajia. Ja tuuli tuntui vievän…

 Muutoin sellainen vuorotteluvapaalla olevan suorittajan mallipäivä. Kaikki pyykit on pesty, silitetty, viikattu ja  järjestelty kaappeihin, mullat kukkiin vaihdettu, kotikotiin iltapäiväksi lukemaan ja syömään tullut tytär ruokittu* ja kuulumiset vaihdettu, laskut maksettu, kirjoituspöytä ja muutamat mapit kirjaprojektin jälkeen vihdoin perattu, kilpuri kylvetetty… en viitsi jatkaa, mutta tätä rataa koko päivä.

Stockann Premiere-lehdessä oli Fettucine al Limone & scampi grigliati -ohje. Voimme suositella. Varsinkin kesällä sitruunainen pastakastike tullenee olemaan useinkin pöydässämme.

__________________

Ohje kopsattu  suoraan täältä.

Fettucine al limone & scampi grigliati

Sitruuna-nauhapastaa ja grillattuja meriravunpyrstöjä

300 – 400 g fettucine- tai linguinepastaa

Kastike
1 rkl voita
4 rkl raastettua luomusitruunan kuorta
2 rkl sitruunamehua
250 g mascarponejuustoa
1 tl juoksevaa hunajaa
suolaa ja vastajauhettua mustapippuria
runsaasti silputtuja yrttejä (basilika, persilja)
raastettua parmesaanijuustoa

Meriravunpyrstöt
400g pakastettuja , kuorittuja meriravunpyrstöjä
oliiviöljyä
sitruunalohkoja
sormisuolaa ja vastajauhettua mustapippuria
Keitä pasta ohjeen mukaan.
Laita nokare voita kattilaan ja lisää sitruunankuori. Kuullota hetken, lisää mehu ja anna sen haihtua. Kaada kerma joukkoon ja lisää hunaja. Kastike sakenee nopeasti happoisuutensa ansiosta.
Jauha runsaasti mustapippuria kastikkeeseen ja mausta suolalla.
Sekoita vastakeitetyn pastan joukkoon, lisää reilusti vihersilppua ja raastettua parmesaanijuustoa.
Nostele sekaisin ja tarjoile välittömästi grillattujen meriravun eli scampinpyrstöjen kanssa

Meriravunpyrstöt
Sulata, valuta ja kuivaa meriravunpyrstöt.
Öljyä ravunpyrstöt ja paista pannulla tai pariloi hiilloksella muutaman minuutin kunnes ovat kypsiä. Paahda samalla vinosti leikattuja sitruunanpaloja
Mausta suolalla.

Planeettoja

Mikä tämä on?

Tärähtänyt Venus!

Olen tässä illan mittaan ollut pihalla kuvailemassa tähtiä. Tai siis planeettoja. Läntisellä taivaalla on kaksi kirkasta planeettaa, joista kirkkaampi (tällä hetkellä oikealla puolella) on Venus. Se lähestyy koko ajan Jupiteria ja ohittaa sen kuulemma piakkoin yläpuolelta.

Mistäkö tiedän, mistäkö hoksasin? Lepolandian majakka -blogin Pasi oli käynyt eilen niitä kuvaamassa ja kertoi näitä ja paljon muuta mielenkiintoista (käy katsomassa Lepolandiasta lisää tietoa).

Yksi suora lainaus Pasin tekstistä: ” … ne näkyvät harvoin taivaalla noin lähekkäin. Vaikka Venus näyttää kirkkaammalta, niin Jupiter on oikeasti lähes 12 kertaa suurempi.”  Kannattaa siis katsella läntiselle taivaalle… ainakin täällä Oulussa on siihen passeli kelikin.

Sain Venuksesta ja Jupiterista tärähtämättömiäkin kuvia (kiitos vaan P:lle neuvoista) mutta huomenna on vielä mentävä yrittämään…

Kuvat suurenevat klikkaamalla  

 

Näitä kuvia ottaessa ja planeettoja miettiessä tuli mieleen  takauma kansakouluajoilta…

Jos avasi tilin Yhdyspankkiin pääsi Maapallo-kerhon jäseneksi. Meidän koulua vastapäätä (nyt siinä on ”Kymppärin” vieressä apteekki) avattiin uusi Yhdyspankin konttori 60-luvun lopulla. Pankin täti kävi koululla innostamassa ”koulusäästämiseen” ja kannusti liittymään maapallokerhoon. Minähän liityin.

Maapallokerhon jäsenyys taas merkitsi, että aina kun sai tietyn summan kerätyksi säästölippaaseen (= maapalloon, minulla oli vihreä, veljellä sininen) ja kävi sen summan laittamassa säästötililleen (vihreä, muovikantinen pankkikirja), sai yhden keräilykortin. Ne olivat kiiltävälle pahville painettuja kortteja, joita varten sai pienen kansion.

Keräilysarjoja oli muistaakseni  kaksi: toisessa oli karttakortit maapallon maista tärkeimpine tietoineen ja toisessa planeetat ja niiden tiedot. Minä keräsin niitä planeettoja. Taisin jopa saada kaikki kymmenen korttia kootuksi. Missähän ne on? Ei tallessa ainakaan. Muistaako joku muu näitä? Oisko kellään tallessa? Kuvia?

 

Projektin loppurutistus

Ylen uupunut olen yhden päivän huhkimisesta. Ei ole vuorottelijalla duunikuntoa, ei.

Turhan varhain olin jalkeilla, mutta sainpahan hyvän startin päivälle. Juhlakirjan postitusrumban käynnistäminen ja projektin loppuhäntien päätteleminen on ollut pääprojektina.

Ja siinä sivussa ehtinyt  jutskailla opiskelijoiden kanssa, tytärtä kuskailla, kirjastossa hankkia itselle ja tyttärelle tieteellisiä kirjoja, paistatella professorin suosiossa: kuinka hän onkaan iloinen lahjakirjastaan.

Käydä silmälääkärillä (ei muutoksia, vaikka toisin luulin), käydä ompelijalla viemässä Kiinasta hankitun silkin; Jyväskylän elokuun kapitulia varten tehdään uusi puku! Saanhan uudet käädytkin. Eikä kolme vuotta sitten otettujen mittojen uudelleen ottaminen ollutkaan niin karmea kriisi kuin olin pelännyt. Pari senttiä oli kyllä ympärysmittaan tullut lisää, – pelkäsin paljon pahempaa.

Auringon lämmöstä ja valosta olen siirtymätaipaleilla ehtinyt nauttia.

Ja kirjoittelin tuohon edelle sen eilen lupaamani pashan ohjeen. Se maistui tänään vielä paremmalta kuin eilen.

 

Kevyt pasha

Lupasin kirjoitella eilisen jälkiruoan ohjeen eli Kevyt pashan resepti, per favor!

2 tlk  rahkaa (esim. sitruunalla maustettua)

2 dl vispikermaa vaahdotettuna
2 rkl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 dl kuivattuja mustikoita, karpaloita, rusinoita
50 g mantelirouhetta tai -lastuja

Vaahdota kerma, sekoita kaikki aineet. Laita pasha muottiin tai suodatinpaperilla vuorattuun siivilään.
Anna valua vuorokauden tai pari kevyen painon alla.

kevyt-pasha-595x400

Kumoa ja koristele. Voit tietysti olla hieman innovatiivisempi jotta syntyisi kauniimpi kuin tämä minun minimalistinen luomukseni.

Ja täältä löydät paljon muitakin uusia (postaus 6.4.2014)  pääsiäisruokaohjeitani:


Pieni pääsiäisruokakirjanen KLIKS

Pikkupääsiäinen

Pikkupääsiäinen? Niinku mitä? Me on juuri vietetty pikkupääsiäistä.

Ihan suoraan linjassa: perjantaina pikkujoulut, eilen vappu ja tänään pikkupääsiäinen!

Tilannehan oli se, että minussa on sellainen ohjelmointivirhe, etten osaa sunnuntaisin laittaa ruokaa vain  kahdelle. Varsinkin kun minulla oli uusia mielenkiintoisia reseptejä testattavana halusin La Festaamme ruokavieraita. Ja yrityksistä huolimatta ei äiti eivätkä nuoret tulleet syömään, joten turvauduimme eksnaapureihin.

Ja L & R tulivatkin mielellään! Heidän kanssaan on vietetty enemmän kuin neljännesvuosisata pikkujouluja, joten tänään halusin jotain uutta, semminkin kun menu oli kovin ”pääsiäisillinen”:  siis pikkupääsiäinen!

Lemon posset

Kevätparsaa ja prosciuttoa
Rosmariinivoissa paistettuja karitsanfileitä lisukkeineen
Pashaa (laitan huomenna kuvia ja ohjeen), ihan huippua sitruunajälkkäriä ja La Colombaa.
Helppoa ja hyvää.

Tuo sitruunajälkkärin ohje oli kyllä löytö: taas kerran Ruoka & viini -lehdestä.

Lemon posset
4 dl kuohukermaa
1½ dl sokeria
1 sitruunan mehu
Kiehauta kerma ja sokeri teflonkattilassa. Keitä kolmisen minuuttia koko ajan sekoitellen. Ota kattila liedeltä, ja sekoita joukkoon sitruuna (se ei juoksetu eikä ”leikkaa kiinni” vaikka niin voisi luulla – tai ainakin minä luulin ja pelkäsin). Annostele jälkiruokamaljoihin, pieniin laseihin tms.
Anna jähmettyä jääkaapissa kolmisen tuntia. Siinä kaikki. Raikasta ja hyvää. Sellaisenaan tai La Colomban ja pashan seurassa.

Lemon posset2 

Ja  ruokaa parempaa oli seura. Pääsiäisen lisäksi menneet vuodet ja Italia olivat puheissa …

 

Kevätkuvia ja coleslaw

Maaliskuun ohjelmaton lauantai, jolloin lämpömittari keskipäivällä näytti +6 C.

Ja patiot (Oulussa on patiot, muualla maailmassa terassit etc.) auki.

Käytin siis monta tuntia kameran kanssa kierrellessä… Ennenkin olen hoksannut, ja taas tänään: kun olet kameran kanssa liikkeellä keskittyneenä kuvaamaan, saat juttukavereita, paljon enemmän juttukavereita kuin muuten vain kävellessäsi. Joku tulee kysymään, mihin lehteen kuvaat, joku sanoo ”Otatko meistäkin kuvan” tai ”Onko toi hyvä objektiivi, riittääkö valovoima” tai ”Mitä kuvattavaa tuossakin on?”

 Hautuumaalla erikoista nimeä kuvatessa vanha mies tulee sanomaan: ”Tunsitko sinäkin hänet? Oli mahottoma mukava ihminen, eikö ollukki?”

Tai ”Eikö oo hieno?”

Paljon hienoa kuvattavaa oli.

Eikä sitten mitään muuta ihmeellistä. Fast foodia kaksistaan.
Kaupasta tullessani pehtoori kysyi:

– Jatkuuko pikkujoulut tänään?
– Ei kun tänään on vappu!!
– Siis nakkeja ja perunasalaattia?

Ei ihan, vaan tuoremakkaroita ja huippuhyvää kaalisalaattia.
Coleslaw Akseli Herlevin (viime vuoden Top Chef) tapaan. Kokeilehan…

COLESLAW

½ valkokaalta
3 porkkanaa
2 dl (laitoin kevyt)majoneesia
½ dl valkoviinietikkaa
1 rkl sokera
suolaa ja aika paljon pippuria

Suikaloi (raasta juustohöylällä) kaali ohuiksi suikaleiksi, raasta tai viipaloi porkkanat ja lisää joukkoon muut ainekset. Mausta suolalla ja pippurilla (myllystä). Anna makuuntua huoneenlämmössä puolisen tuntia.

Tämä resepti kannattaa pistää talteen kesän grillisessioitakin varten. Sopii possunlihalle ja makkaralle, grillatulle broilerille, ja vaikka lounasevääksi. Hyvää se on.

Ja tuossa edellisessä postauksessa lupaamani Kaarnikkakakun ohje.

 _____________________________________________________________

Entäs Pulkka MM? Ylpeänä voin kertoa, että tyttäremme sijoittui kymmenenneksi!

http://www.saariselka.fi/sisalto/ajankohtaista/pulkkamen-2.-mm-kilpailut-saariselll-8.-10.3.2012-1 

Ja ottopoika oli vielä parempi!

Kaarnikkakakku – minun versioni

Saariselällä Kaunispään Huippu-ravintolassa myydään kaarnikkakakkua. Pidän siitä hyvin paljon, ja olen muka paistinkääntäjien käätyihini vetoamalla koettanut kilpipaikan keittiöstä reseptiä kinuta, mutta eiväthän he sitä luonnollisestikaan paljasta.

Niinpä olen koettanut kokeilemalla päästä samanlaiseen tulokseen. Ja arvovaltaisen, asiaan pitkän ajan kuluessa huolellisesti perehtyneen raadin (lue: Pehtoorin) antaman lausunnon perusteella reseptini tuloksena syntyy hyvin aidon oloinen kakku taikka piirakka.

Nyt julkaisemani resepti on kolmas yritys…  Kahdella ensimmäisellä kerralla oikein leivoin pohjan ja paistoin uunissa, mutta tämä viimeinen versio syntyi sitten kuitenkin Digestive-kekseistä. Luulen, että vielä aidoimpi tulisi jos käyttäisi pohjamurskeeseen puolet Wilhelmiina- ja puolet Digestive-keksejä. Mutta kyllä sen näinkin maistui.

Alla olevissa kuvissa sekä aito että meitsin leipoma. (klikkaamalla suurenevat)

          

Kaarnikkakakku melkein kuin Huipulla 

Pohja:
120 g Digestive-eksejä
50 g voita

Murustele keksit muovipussissa, sulata voi ja lisää se keksimuruun. Sekoita. Painele voi-keksimuruseos irtopohjavuoan (halkaisija 20 cm) pohjalle ja nosta kylmään täytteen teon ajaksi.

 

 

Täyte:
4 liivatetta
purkillinen kaarnikkahyytelöä
2 dl luomuvispikermaa
1 rkl sokeria
200 g Philadelphia (light) -tuorejuustoa
1½ dl kaarnikkamehua

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
Vispaa kerma vaahdoksi, mausta sokerilla.
Sekoita hyytelö, tuorejuusto ja kermavaahto tasaiseksi massaksi.
Kiehauta mehutilkka (2 – 3 rkl) ja sulata siihen lionneet liivatteet. Sekoita tilkka loppuun mehuun.
Kaada liivateseos tuorejuustoseokseen ohuena nauhana kokoajan sekoittaen.
Sekoita tasaiseksi, kaada täyte keksimurupohjan päälle ja nosta kylmään yöksi.

 

Kiille:
3 liivatetta
2 dl variksenmarjamehua

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
Ota mehusta pieni tilkka ja kiehauta se mikrossa.
Lisää lionneet liivatteet kiehuvaan mehuun ja sekoita hyvin.
Kaada liivateseos loppuun mehuun kokoajan sekoittaen.
Kaada lusikkaa apuna käyttäen mehu kiilteeksi täytteen päälle,
ja nosta kylmään jähmettymään muutamaksi tunniksi.

 

 

Shoppailemassa

Pikkujoulut? Me on tänään vietetty pikkujouluja. Oikeesti. Kaksistaan. Olihan minun keksittävä joku syy hillittömälle shoppailulleni.

Ostin pehtoorille lahjaksi Capsulo-kahvinkeittimen. Juniori ja nuorikkonsa saivat sellaisen joululahjaksi ja ovat kehuneet ja ajattelin, että voisi olla käyttöä kun mies joutuu useimmiten yksikseen vain itselleen kahvin keittämään; minähän en juuri iltapäivisin saatikka iltaisin kahvia juo. Cappuccino tai tazza-kaakao saattavat tosin minullekin viikonloppuisin maistua. Ja kyllä on tyytyväisenä pehtoori nyt jo kupposia keitellyt.

Itselleni ostin uudet kesäkengät (Clarksin ballerinat osuivat kohdalle, eikä sellaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä, varsinkin kun vanhat Clarksin sandaalit tulivat tiensä päähän viime kesänä). Akateemisessa adressin ostoreissulla päätin hemmotella itseäni ostamalla italialaisen ruokalehden (mitenkö italian opintoni ovat edenneet? Surkeasti. Äärimmäisen surkeasti.) ja yhden kartan ja matkaoppaan (olivat 20 % alennuksessa, joten oli ihan väistämätöntä, että ne oli juurikin NYT hankittava).

Ja sitten Herkkuun.  Siellä oli jo Colomba-kakkuja (kolumnini aiheesta täällä, ja onhan tuo sama juttu Vuorotellen-kirjassakin). Ostin Loisonin zabaionepullan pääsiäiseksi, ettei vain jäädä paitsi, se on hyvää, paljon parempaa kuin oma tekemäni.  Ja ihan vain ulkonäön vuoksi oli ostettava mandariineja. Kevät niissä on, vaikkei ulkona pyörivästä pyrystä ja myräkästä päätellen uskoisi. Paksoitakin löytyi, sitä oli Kiinassa melkein joka aterialla. Ajattelin huomenna kokeilla.

Ja parsaa, turskan poskia, prosciuttoa, ja pyhäksi herkkuja ja erikseen on mainittava uusi voi. Ei suomalaisessa voissakaan, varsinkaan luomu- tai kirnuvoissa ole mitään vikaa, mutta olihan tämä ranskalainen maukasta. Kirjaimellisesti maukasta.

 

Kalan ja parsan seuraksi avasimme pikkujoulujen kunniaksi samppanjan. Eikä mitä tahansa samppanjaa.

Vaan Ruinartin Blanc de Blancs Champagnen. 100 % chardonnay (siitä se nimitys blanc de blancs – siis vain valkoisia tai siis yhtä valkoista rypälettä, eikä ollenkaan punaisia Pinot noiria ja Pinot Meunier -rypäleitä mukana). Pehtoori on saanut tämän majesteettisen kuohuvan puolivuosisataislahjaksi Gruppo San Lorenzolta viisi vuotta sitten.

Olemme jo kauan aikaa sitten päättäneet että tämä erikoisuus aukaistaan joskus ”ihan tavallisena” päivänä, hetkenä. Ja nyt oli se hetki. Oli äärimmäisen hyvä hetki ja erinomaisen hieno samppanja, jonka maussa oli niin paljon hedelmäisyyttä että kuivasta tuli melkein makea. 🙂 Tuoksussa paahtoleipää, aprikoosia, keksiä ? ja maussa ananasta, kivennäisiä (onkohan oikea sana tässä yhteydessä?) ja suuntäydeltä makua ja kuplia.

 

 ________________________

Väliaikatietoja Pulkkamäen MM-kisoista: tyttäremme on sijoittunut karsinnoinnassa yhdenneksitoista (aikuisten sarjassa ollut 40 osallistujaa), millä varmisti paikan huomiseen finaaliin. Siispä huominen vielä jännitystä ja hieman huoltakin. Luonnollisesti. Mutta siis MM-finaalipaikka! Wuhuu!

Taivaan tulien alta katulamppujen katveeseen

Taivaan tulet! Ne olivat eilen loppuillasta, puoliyhdentoista aikaan hienot. En ole koskaan nähnyt sellaisia. Koko taivaankansi oli lainehtivien, vihreiden valojen ja pyörteiden peittämä. Ja punaisiakin, syvän- ja oranssipunaisia kieppejä. Eikä yhtään kunnon kuvaa niistä, olivat niin nopeita, niin pystysuoraan ylös, etten osannut kuvata. Yksi hyvä otos voimapuusta ja vihreästä tulesta (klikkaa isommaksi). Ja muistikuvia pitkäksi aikaa.

Aamulla haalimme vähät kamamme autoon ja kymmenen jälkeen pilvisessä pikkupakkasessa suuntasimme kohti maalikyliä. Olisin minä oikeastaan voinut vielä viikonlopun yli olla, mutta olihan täälläkin kaikenmoista paluunsyytä  ja teimme mökillä nuorille tilaa. Tytär kavereineen tulikin Tervolan kohdalla vastaan. MM-kisajoukkue :D.

Täällä on se pulkkamäki videoituna..

Mietin jos olisi jäänyt kämppäemännäksi, elämänluukulle ruokaa tekemään ja tarjoilemaan, pehtoori saunan lämmittäjäksi ja huoltojoukoksi muutoin, … luulisin,  etteipä noilla nuorilla olisi ollut isommasti sitä vastaankaan, mutta varmasti viihtyvät enemmän kuin hyvin ilman meitäkin. Ja mehän pääsemme taas pääsiäiseksi, viimeistään.

Kotimatka sujui nopsasti, Rovaniemelle asti hoitelin sähköposteja ja muita ajankohtaisjuttuja – eikä käsi ollenkaan vaivaa, vaikka autossa läppäri sylissä kirjoittelee.  Muistanpa toisenkinlaisia kotimatkoja.

Ulkona ollessa

Tuuli on kääntynyt etelälle, mutta ei silti ole erityisen leppeä. Mutta säähän on vain pukeutumiskysymys.

Olen tässä viime aikoina (esimerkiksi Kanarian patikoilla lähes päivittäin) useinkin miettinyt, kuinka on hienoa kun nykyään on niin mahtavia ulkoilu/urheilukamppeita. Voi kerrospukea itsensä lämpimäksi, liikkuvaksi ja kuivaksi kelillä kuin kelillä. Eikä silti ole sellainen Michelin-ukko -olo. 70-luvullla kun tulivat Mäser-poolot oli se alku tälle … ja kuinka sellainen joululahjaksi olikaan ihan parasta.

Nyt on silkkikerrastoja, fleecejä, teknotakkeja, vaelluskenkiä, kunnon reppuja. Kaikki ne tekevät luonnossa liikkumisesta juhlaa. Ei ahdista, ei palele, ei kastu.

Minua kyllä jaksavat hieman nämä uudet muoto/tekno- tai mitä lieneekään sukat hieman hymyilyttää. Sukissa on merkit kumpaan jalkaan kuuluvat: sukissa on kirjaimet L ja R.  V ja O -sukkia en ole nähnyt,  siis oletetaan, että osaat englantia paremmin kuin, että osaisit itse päättää, miten sukat pannaan jalkaan. Mutta ihan sama, aina parempi versio kuin ennen: sukkahousut ja päälle tennissukat ja/tai villasukat ja sitten monot jalkaan. Entäs sitten päähineet: nyt on kypärälakit ja lämpimät tuulenpitävät pipot (tai mäessä kypärät), vähänkö ovat huippujuttuja? Minusta ovat.

Sitten minulla on tänään ollut muitakin suuria (todella!! hih!) pohdinnan aiheita. Miksi ja miten lumi on jäänyt tähän kelonpätkään juuri näin?

Keväthangilla voi miettiä kaikenmoista…

Ja kylillä (Kuukkelia vastapäätä lähtevän tien varrella) on tämmöinen kyltti.

Ja tässä on se aihki.

Se mitä olen pohtinut, että haastaisinkohan tuon aihkin meidän oman ikihongan kanssa. Ei kyllä meidän voimapuu jää paljon tuosta Kuukkelin liki olevasta aihkista jälkeen.  Liekö yhtään, dendrologinen analyysi pitäisi teetättää… tuskinpa moiseen kuitenkaan ryhdyn, sillä meidän ikimänty on meille paras, on se ihan minkä ikäinen hyvänsä. Sen juurella vielä vietämme vähän aikaa, vielä huomiseen…

Tämä maanääri on minulle joku alkukoti, uskokaa pois. Minä ainakin uskon, että on.

 Kuutamo? On.