Taikatalvi

Melkoinen säikähdys aamulla, oli sattunut melkoinen moka.  Melkein kuin mörkö olisi pesästään herännyt…  Erinäisten soittelujen ja posteilujen jälkeen kriisi (oikeasti oli ainakin minulle kriisi!) laukesi, homma järjestyi. Että minä säikähdin! Jos siinä tarinassa, johon tämäkin episodi kuuluu, koittaa the happy end, minä kerron, mikä oli viedä minulta mielenrauhan ja omanarvontunnon ja siinä rytäkässä vähän muutakin.

Muumilaaksossa on taikatalvi, eikö?   Taikatalvessa tapahtuu ihmeellisiä asioita, …

Tuosta kuvasta tuli aika hieno pakkasajan taustakuva tietokoneeseen.  Klikkaa kuva isommaksi ja sen jälkeen klikkaa kuvaa hiiren oikealla (kakkos)näppäimellä. Sinulle aukeaa valikko, jossa on kohta ”aseta työpöydän taustakuvaksi” tai jotain sen tapaista. Klikkaamalla siitä, saat mörön jääkodin tietskarisi taustakuvaksi. Samalla lailla voit tehdä kaikkien netissä näkyvien kuvien kanssa. Ja minä ainaskin lupaan näitä blogini kuvia sellaiseen käyttää, jos jollekin vain kelpaa.

Pirttipäivään on kuulunut kaikenmoista, pienenlaista. Kamerakurssille harkkaroin vielä omakuva-tehtävän kanssa. Tein haamukuvan. Olen ihan läpinäkyvä… 🙂 Piiiiitkä valotusaika tekee ihmeitä, jos häipyy välillä kuvasta … Vaatii tietysti jalustan apua tämä tämmöinen kuvailu.

Tästä näkee tuon pyöräkuvasta teettämäni taulun koon aika hienosti.  Nyt lähden sinne kurssille katsomaan, mitä harjoitustöistä sanotaan …

 

Valokuvatorstai: Tilapäinen

TILAPÄINEN

se että kaikki maailmassa on tilapäistä ei tarkoita samaa kuin että kaikki muuttuu, että maailma muuttuu, että pysyvää on vain muutos, miten se ilmaistaankin, muutoskin on vain tilapäistä, pysyvyys tilapäistä, ja kaikki välttämätön vasta tilapäistä onkin, ruoka muuttuu sonnaksi, juoma virtsaksi, ne ovat vain aineen tilapäisiä muotoja eikä siinä ole eroa vegaanin ja lihansyöjän kesken, tilapäistä on kesä, tilapäistä talvi, tilapäistä lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus, tilapäisyys on elämän edellytys: muutosta me pelkäämme, pysyvyyteen ikävystymme, tilapäisyydestä löydämme tarkoituksen.

Kai Niemisen kokoelmasta Alan oppia (2010)

  Haasteena on ylläoleva teksti, ja jostain syystä minun oli otettava tällainen kuva.
(klikkaamalla suurenee)

Muiden ”tilapäisotoksia” täällä.

 

Pakkasmietteitä

Löydän itseni kerta toisensa jälkeen nojailemasta leivinuuniin. Aamuseitsemältä kun odotan kahviveden kiehumista (minähän keitän kahvin edelleen pannulla, nuoriso ja pehtoori käyttävät keitintä, mistä minä edelleen kieltäydyn), toimeliaan aamupäivän imuroinnin ja pyykinpesun välissä käyn mieluusti hetken lämpimän uunin kyljessä. Ei meillä täällä kylmä ole. Mutta pakkasen aistii. Ja leivinuunin lämpö ei ole vain aistittavissa, vaan se on tunnettavissa. Se on tunneasia. Se lohduttaa ja rohkaisee.

Rohkaistuin tänäänkin ulos. Tällaisen jäähain kohtasin. Klikkaa isommaksi  ja näet sen terävät ylähampaat paremmin.

Sitten jotain kaunistakin. Tällä talven törröttäjällä on niin kylmä, että sen nenä vuotaa. Näetkös?

Näitä Pikisaaressa kuvatessani yksi vanha mies, hyvin vähissä vaatteissa, muttei ollenkaan kylmissään olevan näköisenä, tuli juttelemaan. Kertomaan, kuinka hänestäkin olisi ollut hienoa oppia valokuvaamaan, mutta koskaan ei ollut aikaa.. puhui itsekseen pitkän tovin, käveli vierelläni ja raataili. Ihan mukava ukkeli. Sanoi sitten lähtevänsä kirjaston lehtisaliin lukemaan, meinasin seurata, mutta en sittenkään mennyt.

Eilen kun tulin kaupungilta käyttämästä äitiä lääkärissä, oli lyhyessä pikaisessa kuvaushetkessäni ihan erilainen kohtaaminen. Juuri kun olin selin aurinkoon ja tarkentelin kameraa kohti Toivoniemeä, kuulin matalan miesäänen takaani huutavan nimeäni. Säpsähdin ihan kunnolla: ”Narahdin!” Keskellä tiistai-iltapäivää kaupungilla, vapaalla. Kuka näki, etten ole töissä?

Näin syvällä se on luterilainen työmoraali tai tottumus siihen, että arjessa ollaan työpaikalla. Minulle on käynyt aika montakin kertaa näin viimeisen puolen vuoden aikana… Ja sitten olikin tosi mukava nähdä vanha tuttu. Ihminen joka on sairastanut vuosikausia vaikeaa kivuliasta sairautta, joka vei ennenaikaiselle eläkkeelle, mutta tuttu on nyt löytänyt avun ja kuntoutuu kovaa kyytiä. Hänen kanssaan sitten keskustelimmekin – molempia koskettavasta – työelämästä, siinä olemisesta, sen velvoitteista ja voimasta, välttämättömyydestä tai ylenpalttisesta hypettämisestä.  Asenteista. Omista ja muiden. Jollei olisi ollut – 22 C olisimme varmaan keskustelleet vielä pitkään…

Näin pakkasella mietin sitäkin, kuinkahan juniori pärjää Kainuussa, jossa on liki – 30 C. Toivottavasti niiden ei ole tarvinnut tetsata siellä kovin paljoa, ois enempi ajohommia… .  Vaikka en oikeastaan ole  hirveän riemastunut kuultuani, että joutui poika jotain pommilastia viemään Kajaanista Rovaniemelle.  Vastaisipa tekstariin aika pian.