Levollisena Lappiin

Nukuin huonosti, illalla myöhään vielä ylikierroksia, paljon tunteita, paljon muistoja ja mietteitä. Tulevastakin.

Ja samoissa merkeissä herään liian varhain, ehkä vielä vähän tautiinkin. Kovin huonosti olen viime yöt, viikot nukkunut, mutta silti tänään on levollinen olo jo herätessä. Pakkailen,  mietin miksen tehnyt sitä eilen. Pakkaan kehnosti, paljon ei tarvitsisi muistaa, mutta paljon unohdan, olen jo nyt huomannut. Kahdeksan jälkeen olen moottoritiellä, ajelen aamusumussa, on vain harmaita värejä. Kollega soittaa, kertaamme eilistä, kertaamme kulunutta vuotta … minä olen merkillisesti vähän kuin unessa vielä. Toisaalta annan itseni olla sellaisessa mukavassa euforiassa; homma on ohi, nyt on edessä loma, on minun pieni retriittini.

Mietin, panisinko puhelimen kiinni? Tiedän etten pysty, ja jo Tervolassa kun on Kuksassa pysähdyttävä, tsekkaan puhelimesta sähköpostit. Hymyilen. Vastaan  niihin muutamiin tekstareihin, joita on tullut. Jatkan ja sumu antaa mahdollisuuden olla vielä jossain epätodellisessa maailmassa. Liikennettä ei nimeksikään, keli paras mahdollinen, muistan viimevuotisen yhden tänne tulon; se oli hengenvaarallista. Mutta tänään ehdin ajatella, annan itselleni luvan olla piittaamaton monista asioista, huolista. Vasta loppumatkasta muutama pöhkö poro poukkoilee tiellä.

Rovaniemellä käyn kaupassa, ostan mökille kukan,  dvd:n (Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” -kirjasta pidin tavattoman paljon, nyt leffa tuossa pöydällä, ehkä huomenna on sen vuoro), viiniä (Museum Reservaa oli paikallisessa Alkossa! minun karonkkaviinini. Kuinka se nyt sopiikaan tunnelmaan! Sekin jäänee huomiseksi, viikonlopuksi), kuuntelen vähän aikaa Novaa, hermostun siihen keskipäivän pärpättitoimittajaan (Aaltonenko?,  Joskus pidän hänen jutuistaan, ja olen varma että on humanisti koulutukseltaan, kirjallisuus pääaineena? historia ja taidehistoria sivuaineina? En tiedä. Tänään en sietänyt, joskus hyviäkin juttuja).

Rovaniemen jälkeen taivas repeää. Onneksi sittenkin palasin aamulla muutaman kilometrin ja hain ne unohtuneet aurinkolasit. Muutama puhelu. Mietin mitä teen? Ensi syksynä, – mitä teen ensi syksynä. Sodankylässä käyn Nesteellä lohileivällä, ja huomaan etten koskaan ole yksin mennessäni mökille käyttänyt näin paljon aikaa. Yleensä ajan lujaa, ajan kesäkelillä juuri ja juuri viisi tuntia, talvirajoituksilla kuusi tuntia. Aika  reippasti ajan. Tänään fiilistelen. Voikohan sanoa että fiilistellä, joka tapauksessa olen levollinen. Kuuntelen swing-jatsia, Monty Marshall ja Eric Clapton pelittävät.

Soittelen vielä pari puhelua – ennen kuin vaivun henkilökohtaiseen yksinäiseen retriittiini…. Kuulin mitä halusinkin, kai…  Formuloissa on tallit, mutta onko muissa lajeissa?

Mökin pihassa huomaan että tämän päivän liikunta hoituu pihassa: lumitöitä jaksan pari tuntia. Purolle asti en jaksa, enkä oikeastaan uskallakaan: voin jäädä lumilingolla kiinni puronmutkassa, joten jätän huomiseen, huomenna teen sen lapiolla.

Mökissä sytytän takkatulen.  Olen levollinen. Joskus minäkin. Ja nyt siihen tärkein syy ei ole Lappi.

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa.  Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu.  Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna,  julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Paluu blondiksi

Nyt on tukka hyvin, kaikki hyvin! Annoin periksi, olen taas vähän blondimpi. Vuodenhan minä pysyinkin ilman värejä… Heikko on ihmisluonto, mutta jotenkin nyt tämä hiusten vaalentaminen vaan tuntui tarpeelliselta ja hyvältä.  Ja uuden huulipunankin kävin ostamassa.

Puhe printattu, lehdistön kanssa neuvoteltu, sivustatuki varmistettu, pukukoodi vahvistettu ja liituraita silitetty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Jatkuu huomenna … 🙂

Että tämmöinen sunnuntai

Milloin minusta on tullut tällainen,  että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”?  Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!)  Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?

Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.

Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä   http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

 

 

 

 

 

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli.  Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?)  ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Oisko tässä jo kevättä?

Blogiasun päivitys kertonee, että alan hiljalleen jo siirtyä Napapiirin pohjoispuolelle, hiljalleen keväthanget ja mökkielämä saavat yhä isomman osan ajatuksistani. Mietin, mitä otan mukaan, mitä en – töitä en, sen tiedän! Mietin, kuinka aion mökillä nukkua ja kuinka aion valvoa.  Syödä terveellisesti ja paistaa aura-poromakkaraa, jonka rasvaprosentti ei suinkaan ole olematon.

Mietin, kuinka varmasti ensimmäinen vuorokausi menee lumitöissä, – jos viitsisin niitä heti tehdä. Viitsin minä. Tiedän, että teen.  Ehkä hiihdän, tai sitten menen mäkeen. Tai en tee mitään (hah! – tuota en usko itsekään, mutta voinhan minä ajatella niin). Teen mitä haluan.

Tautini olivat tänään sillä mallilla, että eivät enää pitäneet sisällä. Ajatuksille ja kropalle teki hyvää tepastella hiljalleen. Helmikuusta huolimatta tänään hyvin hyvä keli. Melkein leppeä.

Pikaruokaa söimme, tämän kevätkauden ensimmäiset parsat. Tällä viime sesongin huippuohjeella tein (vaihdoin vain pecorinon appenzelleriin ja tuli ehkä vielä parempaa).

Pikaruokaa siksikin että pehtoorilla oli Suuri LumiTyöPäivä. Montakohan tuntia siirteli lunta paikasta A paikkaan B? Katolta ja piazzalta, portinpielistä ja takapihalta jonnekin äärialueille (tien päähän).

Ja minulla sitten Festan siivous. Se jää yleensä siivoamatta kun muutoin huushollia siivoamme. Ja oli kyllä sen näköinenkin. Ei ole enää. Loputkin talviromppeet (kynttilät ja kuivakukat yms.) otin veke ja laittelin tilalle ihania yrttiruukkuja. Istuttelin ruukkuihin salviaa, timjamia, rosmariinia.

Mistäkö noita  löytyi? Anttilan Kodin Ykkösestä hain kevätsiivoustarpeita mökille ja uusia mappeja (uudet luottamustehtävät vaativat uusia mappeja) ja tämmöisiä tuli sitten ostetuksi. Hyötyruukkupuutarha 🙂  Huomenna jo taidan hyötyä…

 

 

 

Iissä iltaa istumassa

Olen jälleen päässyt valmiiseen, kauniisti katettuun päivällispöytään. Hyvässä seurassa, hyvää ruokaa … Sellainen on perjantai-iltana ihan parasta.

Olimme nuorten kanssa systerin luona Iissä oleilemassa ja nauttimassa päivällistä; hyvä on – eilenkin syötiin blinejä, yhdessä Oulun parhaimmaksi kehutussa blini-ravintolassa, mutta ei tänään tarjotut jääneet yhtään jälkeen. Eivät yhtään!  Ja taas jotain uutta! Blini, smetana, hunaja (jonka idean sisar oli eilisestä postauksestani fiksuna ihmisenä hoksinut 😉 ) ja sitten uutena juttuna kylmäsavuhirveä! Mmmm. Yhdessä ne olivat makunystyröitä hivelevä yhdistelmä.  Juniori tosin piti edelleen eniten perinteisestä smetana-mäti-sipulihakkelus -versiosta ja kaapikin sitten purkit ja purnukat aika tyhjiksi blineillä ja ilman. Ja tässähän oli vasta alkuruoka.

Pääruokana oli poronpaistia, jota ei ollut paistettu ylikypsäksi hakkelukseksi kuten minulla usein tapana on. Tämä oli rose ja kastike kruunasi lihan maun. Luumua, punaviiniä, suklaata, riistabuljonkia ja siinä on ylivertaisen hyvän kastikkeen perusaineet! En edes kerro, mitä saimme jälkkäriksi ja kahvin kanssa – tulette vain kateelliseksi 😉 Kotimatkalla nuoretkin totesivat moneen kertaan olipa hyvää, olipa mukava käydä. Ja niinhän siinä kävi, että ”kylässäkin” nuoret pulputtivat. Miniäkokelas ei niinkään, mutta meidän muksut.

Ja heistä puheenollen: Päivällä haimme pehtorin kanssa ne dioista skannatut dvd:t – aika kallista on, mutta sen, mitä pikaisesti olen ehtinyt vilkaista, niin taso on hyvää, ainakin parempaa jos olisin itse ryhtynyt valtaisaan urakkaan. Ja nyt muistot on kuvinakin tallessa. Tässä yksi kuva, joka sivuaa tätä iltaa; nuoret vähän nuorempina ja näistä maisemistakin tänään keskusteltiin… Bella Italia!

Ja aina vaan loistavimmalla aasinsilloilla pääsen seuraavaan aiheeseen. Matkoihin ja kuviin. Kanarian patikkareissumme kuvasivusto on nyt valmis. Satoja kuvia, jollet mitään muuta katso niin suosittelen, että piipahda ”peikkometsässä”. La Gomeran laurisilva (laakeripuumetsä)-patikka oli minulle merkillisen hieno kokemus. En tiedä, onko missään muualla mitään samanlaista, eivätkä kuvani voi kertoa kuin pienen osan siitä taianomaisesta kiehtovasta luonnosta, joka meitä ympäröi, mutta suosittelen: piipahda edes sumusademetsässä

http://www.satokangas.fi/Matka/Kanaria/Laurisilva.htm

Viesteilimme tänään reissumme oppaan kanssa ja hän (joka on asunut 7 vuotta Kanarialla) kertoi, että paikalliset asukkaat ovat sanoneet, ettei 40 vuoteen Kanarialla ole helmikuussa ollut niin kylmää ja sateetonta kuin nyt. Kieltämättä emme olisi pistäneet pahaksemme jos välillä olisi ollut vähän lämpimämpää, mutta kuusi erilaista patikkaa vähän viileämmässäkin säässä – helmikuussa! – oli juhlaa!

Monenlaisia ritareita

– Äiti, onko kaikkien pakko mennä armeijaan?

– Ei. Ei ole, mutta ei sinun nyt vielä tarvi sitä päättää.

– Mutta minä en halua.

– Kuusivuotiaat ei edes pääse armeijaan vielä.

– Mutta en halua sitten isonakaan.

– No? Miten olet noin varma jo nyt?

– En halua ruveta ampumaan ketään…

– Voi lapsi hyvä, ei sinun tarvi ruveta ketään ampumaan.

Tästä keskustelusta on noin 15 vuotta. Poika kuitenkin armeijaan meni, eikä ole tarvinnut ketään, eikä paljon mitään muutakaan, ampua. Tänään tämä armeijasta kuusivuotiaana kieltäytynyt sai korpin natsat.  Merkillistä.

 

Minullakin tänään ”arvon ylennys” . Olen nyt Paistinkääntäjien Oulun voutineuvostossa Vice-Chargée de Presse. Eikös vaan kuulostakin hienolta? Käytännössä tullenee tarkoittamaan sitä, että päivitän www-sivuja ja kirjoittelen ja  lähettelen sähköposteja ja muita tiedotteita.  Elikkä tulen vastaisuudessa tekemään sitä, mitä olen tehnyt yliopistossa kohta 15 vuotta, viinikerhossamme parikymmentä vuotta, Slow Foodissa muutaman vuoden, tein yhdessä välissä Museoyhdistyksessä puolenkymmentä vuotta ja sitten vielä tämä oman elämän päivittäminen. 🙂 Kokemusta pitäisi olla.

Vuosikokous pidettiin Zakuskassa ja blinit olivat rapeita ja sopivan rasvaisia, lisukkeet erinomaisia, hunajaa en ollut ennen blinien kanssa testannutkaan. Olisi kannattanut. Ei niin huono aloitus tässä uudessa luottamustoimessa.