Levollisena Lappiin

Nukuin huonosti, illalla myöhään vielä ylikierroksia, paljon tunteita, paljon muistoja ja mietteitä. Tulevastakin.

Ja samoissa merkeissä herään liian varhain, ehkä vielä vähän tautiinkin. Kovin huonosti olen viime yöt, viikot nukkunut, mutta silti tänään on levollinen olo jo herätessä. Pakkailen,  mietin miksen tehnyt sitä eilen. Pakkaan kehnosti, paljon ei tarvitsisi muistaa, mutta paljon unohdan, olen jo nyt huomannut. Kahdeksan jälkeen olen moottoritiellä, ajelen aamusumussa, on vain harmaita värejä. Kollega soittaa, kertaamme eilistä, kertaamme kulunutta vuotta … minä olen merkillisesti vähän kuin unessa vielä. Toisaalta annan itseni olla sellaisessa mukavassa euforiassa; homma on ohi, nyt on edessä loma, on minun pieni retriittini.

Mietin, panisinko puhelimen kiinni? Tiedän etten pysty, ja jo Tervolassa kun on Kuksassa pysähdyttävä, tsekkaan puhelimesta sähköpostit. Hymyilen. Vastaan  niihin muutamiin tekstareihin, joita on tullut. Jatkan ja sumu antaa mahdollisuuden olla vielä jossain epätodellisessa maailmassa. Liikennettä ei nimeksikään, keli paras mahdollinen, muistan viimevuotisen yhden tänne tulon; se oli hengenvaarallista. Mutta tänään ehdin ajatella, annan itselleni luvan olla piittaamaton monista asioista, huolista. Vasta loppumatkasta muutama pöhkö poro poukkoilee tiellä.

Rovaniemellä käyn kaupassa, ostan mökille kukan,  dvd:n (Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” -kirjasta pidin tavattoman paljon, nyt leffa tuossa pöydällä, ehkä huomenna on sen vuoro), viiniä (Museum Reservaa oli paikallisessa Alkossa! minun karonkkaviinini. Kuinka se nyt sopiikaan tunnelmaan! Sekin jäänee huomiseksi, viikonlopuksi), kuuntelen vähän aikaa Novaa, hermostun siihen keskipäivän pärpättitoimittajaan (Aaltonenko?,  Joskus pidän hänen jutuistaan, ja olen varma että on humanisti koulutukseltaan, kirjallisuus pääaineena? historia ja taidehistoria sivuaineina? En tiedä. Tänään en sietänyt, joskus hyviäkin juttuja).

Rovaniemen jälkeen taivas repeää. Onneksi sittenkin palasin aamulla muutaman kilometrin ja hain ne unohtuneet aurinkolasit. Muutama puhelu. Mietin mitä teen? Ensi syksynä, – mitä teen ensi syksynä. Sodankylässä käyn Nesteellä lohileivällä, ja huomaan etten koskaan ole yksin mennessäni mökille käyttänyt näin paljon aikaa. Yleensä ajan lujaa, ajan kesäkelillä juuri ja juuri viisi tuntia, talvirajoituksilla kuusi tuntia. Aika  reippasti ajan. Tänään fiilistelen. Voikohan sanoa että fiilistellä, joka tapauksessa olen levollinen. Kuuntelen swing-jatsia, Monty Marshall ja Eric Clapton pelittävät.

Soittelen vielä pari puhelua – ennen kuin vaivun henkilökohtaiseen yksinäiseen retriittiini…. Kuulin mitä halusinkin, kai…  Formuloissa on tallit, mutta onko muissa lajeissa?

Mökin pihassa huomaan että tämän päivän liikunta hoituu pihassa: lumitöitä jaksan pari tuntia. Purolle asti en jaksa, enkä oikeastaan uskallakaan: voin jäädä lumilingolla kiinni puronmutkassa, joten jätän huomiseen, huomenna teen sen lapiolla.

Mökissä sytytän takkatulen.  Olen levollinen. Joskus minäkin. Ja nyt siihen tärkein syy ei ole Lappi.

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa.  Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu.  Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna,  julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Paluu blondiksi

Nyt on tukka hyvin, kaikki hyvin! Annoin periksi, olen taas vähän blondimpi. Vuodenhan minä pysyinkin ilman värejä… Heikko on ihmisluonto, mutta jotenkin nyt tämä hiusten vaalentaminen vaan tuntui tarpeelliselta ja hyvältä.  Ja uuden huulipunankin kävin ostamassa.

Puhe printattu, lehdistön kanssa neuvoteltu, sivustatuki varmistettu, pukukoodi vahvistettu ja liituraita silitetty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Jatkuu huomenna … 🙂

Että tämmöinen sunnuntai

Milloin minusta on tullut tällainen,  että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”?  Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!)  Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?

Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.

Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä   http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

 

 

 

 

 

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli.  Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?)  ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Oisko tässä jo kevättä?

Blogiasun päivitys kertonee, että alan hiljalleen jo siirtyä Napapiirin pohjoispuolelle, hiljalleen keväthanget ja mökkielämä saavat yhä isomman osan ajatuksistani. Mietin, mitä otan mukaan, mitä en – töitä en, sen tiedän! Mietin, kuinka aion mökillä nukkua ja kuinka aion valvoa.  Syödä terveellisesti ja paistaa aura-poromakkaraa, jonka rasvaprosentti ei suinkaan ole olematon.

Mietin, kuinka varmasti ensimmäinen vuorokausi menee lumitöissä, – jos viitsisin niitä heti tehdä. Viitsin minä. Tiedän, että teen.  Ehkä hiihdän, tai sitten menen mäkeen. Tai en tee mitään (hah! – tuota en usko itsekään, mutta voinhan minä ajatella niin). Teen mitä haluan.

Tautini olivat tänään sillä mallilla, että eivät enää pitäneet sisällä. Ajatuksille ja kropalle teki hyvää tepastella hiljalleen. Helmikuusta huolimatta tänään hyvin hyvä keli. Melkein leppeä.

Pikaruokaa söimme, tämän kevätkauden ensimmäiset parsat. Tällä viime sesongin huippuohjeella tein (vaihdoin vain pecorinon appenzelleriin ja tuli ehkä vielä parempaa).

Pikaruokaa siksikin että pehtoorilla oli Suuri LumiTyöPäivä. Montakohan tuntia siirteli lunta paikasta A paikkaan B? Katolta ja piazzalta, portinpielistä ja takapihalta jonnekin äärialueille (tien päähän).

Ja minulla sitten Festan siivous. Se jää yleensä siivoamatta kun muutoin huushollia siivoamme. Ja oli kyllä sen näköinenkin. Ei ole enää. Loputkin talviromppeet (kynttilät ja kuivakukat yms.) otin veke ja laittelin tilalle ihania yrttiruukkuja. Istuttelin ruukkuihin salviaa, timjamia, rosmariinia.

Mistäkö noita  löytyi? Anttilan Kodin Ykkösestä hain kevätsiivoustarpeita mökille ja uusia mappeja (uudet luottamustehtävät vaativat uusia mappeja) ja tämmöisiä tuli sitten ostetuksi. Hyötyruukkupuutarha 🙂  Huomenna jo taidan hyötyä…

 

 

 

Iissä iltaa istumassa

Olen jälleen päässyt valmiiseen, kauniisti katettuun päivällispöytään. Hyvässä seurassa, hyvää ruokaa … Sellainen on perjantai-iltana ihan parasta.

Olimme nuorten kanssa systerin luona Iissä oleilemassa ja nauttimassa päivällistä; hyvä on – eilenkin syötiin blinejä, yhdessä Oulun parhaimmaksi kehutussa blini-ravintolassa, mutta ei tänään tarjotut jääneet yhtään jälkeen. Eivät yhtään!  Ja taas jotain uutta! Blini, smetana, hunaja (jonka idean sisar oli eilisestä postauksestani fiksuna ihmisenä hoksinut 😉 ) ja sitten uutena juttuna kylmäsavuhirveä! Mmmm. Yhdessä ne olivat makunystyröitä hivelevä yhdistelmä.  Juniori tosin piti edelleen eniten perinteisestä smetana-mäti-sipulihakkelus -versiosta ja kaapikin sitten purkit ja purnukat aika tyhjiksi blineillä ja ilman. Ja tässähän oli vasta alkuruoka.

Pääruokana oli poronpaistia, jota ei ollut paistettu ylikypsäksi hakkelukseksi kuten minulla usein tapana on. Tämä oli rose ja kastike kruunasi lihan maun. Luumua, punaviiniä, suklaata, riistabuljonkia ja siinä on ylivertaisen hyvän kastikkeen perusaineet! En edes kerro, mitä saimme jälkkäriksi ja kahvin kanssa – tulette vain kateelliseksi 😉 Kotimatkalla nuoretkin totesivat moneen kertaan olipa hyvää, olipa mukava käydä. Ja niinhän siinä kävi, että ”kylässäkin” nuoret pulputtivat. Miniäkokelas ei niinkään, mutta meidän muksut.

Ja heistä puheenollen: Päivällä haimme pehtorin kanssa ne dioista skannatut dvd:t – aika kallista on, mutta sen, mitä pikaisesti olen ehtinyt vilkaista, niin taso on hyvää, ainakin parempaa jos olisin itse ryhtynyt valtaisaan urakkaan. Ja nyt muistot on kuvinakin tallessa. Tässä yksi kuva, joka sivuaa tätä iltaa; nuoret vähän nuorempina ja näistä maisemistakin tänään keskusteltiin… Bella Italia!

Ja aina vaan loistavimmalla aasinsilloilla pääsen seuraavaan aiheeseen. Matkoihin ja kuviin. Kanarian patikkareissumme kuvasivusto on nyt valmis. Satoja kuvia, jollet mitään muuta katso niin suosittelen, että piipahda ”peikkometsässä”. La Gomeran laurisilva (laakeripuumetsä)-patikka oli minulle merkillisen hieno kokemus. En tiedä, onko missään muualla mitään samanlaista, eivätkä kuvani voi kertoa kuin pienen osan siitä taianomaisesta kiehtovasta luonnosta, joka meitä ympäröi, mutta suosittelen: piipahda edes sumusademetsässä

http://www.satokangas.fi/Matka/Kanaria/Laurisilva.htm

Viesteilimme tänään reissumme oppaan kanssa ja hän (joka on asunut 7 vuotta Kanarialla) kertoi, että paikalliset asukkaat ovat sanoneet, ettei 40 vuoteen Kanarialla ole helmikuussa ollut niin kylmää ja sateetonta kuin nyt. Kieltämättä emme olisi pistäneet pahaksemme jos välillä olisi ollut vähän lämpimämpää, mutta kuusi erilaista patikkaa vähän viileämmässäkin säässä – helmikuussa! – oli juhlaa!

Monenlaisia ritareita

– Äiti, onko kaikkien pakko mennä armeijaan?

– Ei. Ei ole, mutta ei sinun nyt vielä tarvi sitä päättää.

– Mutta minä en halua.

– Kuusivuotiaat ei edes pääse armeijaan vielä.

– Mutta en halua sitten isonakaan.

– No? Miten olet noin varma jo nyt?

– En halua ruveta ampumaan ketään…

– Voi lapsi hyvä, ei sinun tarvi ruveta ketään ampumaan.

Tästä keskustelusta on noin 15 vuotta. Poika kuitenkin armeijaan meni, eikä ole tarvinnut ketään, eikä paljon mitään muutakaan, ampua. Tänään tämä armeijasta kuusivuotiaana kieltäytynyt sai korpin natsat.  Merkillistä.

 

Minullakin tänään ”arvon ylennys” . Olen nyt Paistinkääntäjien Oulun voutineuvostossa Vice-Chargée de Presse. Eikös vaan kuulostakin hienolta? Käytännössä tullenee tarkoittamaan sitä, että päivitän www-sivuja ja kirjoittelen ja  lähettelen sähköposteja ja muita tiedotteita.  Elikkä tulen vastaisuudessa tekemään sitä, mitä olen tehnyt yliopistossa kohta 15 vuotta, viinikerhossamme parikymmentä vuotta, Slow Foodissa muutaman vuoden, tein yhdessä välissä Museoyhdistyksessä puolenkymmentä vuotta ja sitten vielä tämä oman elämän päivittäminen. 🙂 Kokemusta pitäisi olla.

Vuosikokous pidettiin Zakuskassa ja blinit olivat rapeita ja sopivan rasvaisia, lisukkeet erinomaisia, hunajaa en ollut ennen blinien kanssa testannutkaan. Olisi kannattanut. Ei niin huono aloitus tässä uudessa luottamustoimessa.

 

Aurinko, kiitos, kirje, Joki ja sitten nuha

Aurinko lämmittää jo. Heti aamupäivällä kevätaurinko. Ja paljon muutakin hyvää tänään.

Saimme yhdestä syksyn ”vieraanvaraisuus”-jutusta lahjaksi lahjakortin hemmotteluhoitoon. Kävin tänään oman osani nauttimassa; ihana rentouttava kuumakivihieronta. Tuntui ylelliseltä ja nyt koko kroppa on hieman kuin ”irti”. Kevensi oloa. Sellainen kiitos oli hienoa saada lahjaksi.

Ja sitten toinen vähän samanmoinen juttu oli kun saimme kirjeen.  Kirje on pieni lahja. Ainakin sellainen kuin tämä oli.

Tänään oli Neliö-Galleriassa viimeistä päivää Olli Joen näyttely. Viimeisenä päivänä, viimeisellä tunnilla kävimme pehtoorin kanssa katsomassa. Meidän pari vuotta sitten ostamamme Joen taulu ”Andalusian valo” olisi sieltä saanut parin yhdestä jos toisestakin taulusta. Erityisesti taulu nimeltä ”Ystävät kohtaavat” oli meidän molempien mieleen. Ja oli siellä monta muutakin…

Ja minulla on kuin onkin nuha. Taas. Tämä ei  – ainakaan vielä – vaikuta yhtä pahalta taudilta kuin tammikuinen Hirmuinen Flunssa, mutta nuha kuitenkin. Taas. Juuri olin päässyt kuntoilun makuun ja hyvään tahtiin … Argh!

Mutta jos summataan yhteen tämä päivä, niin viivan alla ihan selvästi plusmerkkinen tulos.

 

Enimmäkseen tyhjäntoimitusta

 

 Tänään piti olla kampaaja. Ei ollut. Se ei ole katastrofi, mutta ennen ensi tiistaita on kampaajalle päästävä. Tänään piti tehdä lumitöitä ja lenkkeillä. En tehnyt, enkä lenkkeillyt. Tänään piti kirjoittaa yksi puhe valmiiksi, enkä kirjoittanut.

Tänään olisin oikeastaan voinut mennä vaateostoksille. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut lähinnä vain urheilu- ja vaellusvaatteita. En ole tarvinnut muita. Tai siis olen pärjännyt vanhalla varastolla, joka nippa nappa mahtuu päällekin. Mutta tässä on tiedossa yhtä sun toista juhlaa, tapahtumaa, vierailua, ”edustusta”, joihin tarvisin sellaisen paremman työkamppeen kaltaisen uuden kokonaisuuden, siis housut ja jakku, poolo tai paitapusero ja huivi, tietysti huivi, minulla kun on ennestään vain noin sata huivia. Ei, ei ole sataa, mutta olen riippuvainen huiveista. Mutta kun en millään viitsisi lähteä ostoksille… Enkä siis lähtenyt.

Aamupäivän auttelin murmelia kalenteriasioissa ja piipahdin Caritaksessa.  Iltapäivän aikatauluttelin omaa kevään ohjelmaani ja reissujamme, tein matkasivua ja lueskelin – vihdoin – Yrjö Kokon Neljän tuulen tietä. Luulen että se onkin sellainen kirja, että sitä on luettava kevättalvella. Parasta sitä olisi lukea Hangasojalla. Otankin sen varmaan mukaan jos/kun ensi viikon keskiviikkoaamuna pääsen sinne lähtemään. Enkä ihmettelisi jos sieltä postaillessani Neljän tuulen tietä lainaisilin täällä Temmatussakin.

Poikkeuksellisen vilkkaaseen kommentoitiin olen vastaillut ja sähköpostiliikenne on vielä tänäänkin ollut, vaikka se ”mennessä” oli minun mielestäni jo aiemmin, melkoisen vilkasta. Siispä koneella taas kovin paljon.

Nyt lähdemme iltakahville ystävien luona piipahtamaan.

Touhuten kohti kevättä

Olipas tänään aamupäivällä kävellessä akselilla Alppila – Caritas – hautuumaa – pari apteekkia – Tuira – Alppila kuin olisi ollut jossain oikeallakin patikkapolulla. Reppu yhtä raskas ja jalkakäytävät sellaista möpelikköä, että moni patikkapolku on sujuvammin kuljettavaa. Mutta tulipahan käveltyä kunnolla. En ikinä ole varmasti sauvakävellytkään Rotuaarilla, enkä nyt varsinaisen fiksuksi tuntenut itseäni tänäänkään, mutta sattuipahan nyt niin käymään. Ja sininen taivas pilvien lomasta, auringonkin näin. Lupaus keväästä.

Meidän kilpuri ei tosin oikein usko vielä kevääseen. Herättelin sen varovaisesti viikko sitten kolme kuukautta kestäneeltä talviunelta, ja sen jälkeen on kylvetty, oltu lämpölampun alla, vähän jo syötykin ja taas kylvetty ja lämmitelty, mutta Elmeri Konrad ei ole vakuuttunut, että olisi aika virkistyä. Löysi hyvän ja lämpimän paikan jatkaa uneilua…

Iltapäivällä olin Linnanmaalla. On tainnut olla yksi pisimmistä jaksoista ikinä, kun olen pysynyt pois työmaalta. Mutta mukava oli tänään käydä. Mukavissa merkeissä ja mukava kun kyselivät jo, milloin tulen takaisin. Enpä nyt vielä ainakaan. Palaveri  ja myös huoltotoiminta vol. II  Etu-Lyötyn suunnalla iltapäivälläkin – jälkimmäinen reissu tosin autolla. Siis pitkästä aikaa oikein touhupäivä.

Sellaista jouduin tänään miettimään, että jos sanotaan että jotakin pitää tapahtua johonkin mennessä, esim. ”ilmoittaudu 1.3. mennessä”  niin tarkoittaako se, että on ilmoittauduttava ennen tuota päivää, siis helmikuun puolella vai että 1.3. on viimeinen mahdollinen päivä ilmoittautua. Näin suuria kysymyksiä tänään.

Ai niin, se tyräkki. Siis se sotku jonka Gomeran huiputuksen evästauolla sain aikaiseksi siihen uuteen (no uusi ja uusi)  Haglöfsin kuoritakkiin.. Se lähti pesulassa. Yesh! Ja SJR:n webbihotelli ei ollutkaan se blogiani viikonlopun vaivanneen kommentoinnin takkuilun syypää. Syy löytyi operaattorista.

Nyt palelee. Voihan sen takkatulen sytyttää maanantainakin … eikö vain.

 

Pyrysunnuntaina nettimatkailua

Hassu viikonloppu kun nuorisoa ei ole ollenkaan näkynyt. Poika on heinäkuussa alkaneen armeijauransa aikana neljättä kertaa viikonlopun kiinni. Vasta neljättä. Ja tyttärellä omia menojaan ja vieraitaan.

Silti värkkäsin gourmettia kalaruokaa, mutta ei laskiaispullia kun ei ollut lapset kotosalla. (Laskiaispullien synkeästäkin historiasta ks. edellinen postaus.) Ja sitten olen tehnyt www-sivuja. Niihin se on tämä päivä hurahtanut.

Nyt Kanarian matkasta on jo satakunta kuvaa matkasivulla. Valoa ja lämpöä, liikkumista ja polkuja. Santa Cruzista, Teideltä, La Gomeralta  maisemia — tee nojatuolimatka, nettimatkaile hiukan. KLIKKAA TÄSTÄ!

Lumi. Sininen lumi. Siitä on riittänyt hyötyliikunnaksi asti meille molemmille. On siinä hyvätkin puolensa, se on puhdasta, kevyttä, kaunista. Ja se liikunta. Mutta kylläpä sen tulo nyt oikeastaan vähäksi aikaa riittäisi.

 

PS. Kommentointi ei toimi vieläkään. Snif. Ei kannata edes odottaa kommentteja. Ei ole edes mahdollista. Huomenna yritän saada jonkun datistin tai ammattilaisen avuksi, jotta se pienikään vuorovaikutteisuus joka tässä hommassa on, olisi mahdollista.

 

Maanantaina puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä odotellessa … 🙂  

Paakkelsikuukausi

(Laskiaissunnuntaihan se. Siispä tähän edellisen viikon kolumnini, joka jäi reissun takia jäi tänne postittamatta. )

Helmikuu on herkkukuukausi. Juuri kun Runebergin torttuja on nautittu yllin kyllin, alkavat konditorioiden vitriineissä ja kauppojen pullahyllyissä vaaleanpunaiset ystävänpäiväleivonnaiset houkutella. Ja samaan aikaan alkaa laskiaispulla-aika.

Laskiaispullien historia juontaa juurensa katolisessa ajassa ja maailmassa vietettävään paastoon. Ennen paastoon laskeutumista vietetään/vietettiin karnevaaleja (carne vale on latinaa ja se tarkoittaa lihasta ja muista eläinkunnan tuotteista  luopumista). Niinpä ruokavuoden tähän kohtaan kuuluvat rasvaiset laskiaispullat.

Protestanttisessa Saksassa 1600-luvulla laskiaisperinne ilmeni pullakulttuurissa vielä siten, että voissa paistetut rusinapullat syötiin maidon kera. Tavan levittyä 1700-luvulla Ruotsiin, pulla syötiin edelleen upotettuna lautaselliseen maitoa,  mutta uutta oli pullan täyttäminen mantelimassalla.

Ruotsalaisen laskiaispullan historiassa on myös eräs surkuhupaisa episodi:  kuningas  Aadolf  Fredrik näet ahmi kerralla 14 laskiaispullaa, minkä jälkeen hän heitti henkensä. Toki kuningas oli syönyt yhtä sun toista muutakin samaisella aterialla.

Suomalaisiin koteihin laskiaispulla tuli varsinaisesti vasta 1900-luvulla, mutta jo vuodelta 1689 on ensimmäinen kirjallinen maininta: Turussa vuoden 1689 laskiaisena vietettyjen häiden onnittelurunossa laskiaispullalla on osansa.

Helmikuussa olisi vielä Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä, jolta toistaiseksi puuttuu nimikkoleivonnainen. Nyt kun Ouluun ollaan puuhaamassa Kalevala-teemapuistoa, olisi ehkä syytä ryhtyä kehittelemään jotain teemapullaa tai muuta leipomusta, jota voitaisiin sitten markkinoida valtakunnallisesti Kalevalan päivän paakelsina.

Olisiko öörfiilasta [korvapuusti Oulun murteella] kalevalaiseksi teemapullaksi. Vai olisiko sittenkin oululaisinta, ja kalevalaista esihistoriallista aikaa paremmin kuvaavaa, että juotaisiin vain nilikkakahaveja [kahvi ilman nisua tai muuta paakelsia]?

 

 

 

Helmikuun heleä

Tunturissako ?

Ei kun kävin kävellen Kauppahallissa.  Torilla poroferia (tms.) ja talvimarkkinat. Ja ulkona ihanainen kevättalvinen sää. Muutama pakkasaste, etelätuuli ja aurinko. Kimmeltävät hanget ja kävelemisen ilo.

Hallin jälkeen piipahdin Kuudes maku -putiikissa. NYT sitä kauan kaipaamaani wasabia oli tullut lisää. Suosittelen. Ei ole niin tulista kuin yleensä, mutta on maukkaampaa. Pidän siitä – sushin kanssa luonnollisesti – mutta myös Pirkka-surimipuikkojen kanssa ikäänkuin nakki-sinappi -systeeminä. 🙂 Sitten putiikissa oli myös vaniljaa purkissa. Siis ei vaniljasokeria eikä vaniljatankoja vaan vaniljansiemeniä. Rahkaan niitä jo vähän sekoittelinkin ja tuotteen erinomaisen käyttökelpoiseksi havaitsin.

Tänään tämmöinen – mainoksessa lukee näin:
– alkuruokapöydässä yli 20 erilaista herkkua
– useita pääruokia mm. Siikajoen limousine-härkää
– runsaasti jälkiruokia mm. lähituottajien juustoja
– juhlava ja lämmin tunnelma
– taustalla soittaa jazz-yhtye

Tervaporvarien herkkupöytä klo 18-22 Holiday Inn Oulussa.

Nyt on hyvä olo. Jääkellarin lohi etikkakastikkeessa, turskankieli ja poronmaksa sekä pieni perunaleivos olivat – ehkä – ne kaikkein parhaat jutut.

Oli mukava nähdä kuopiolaisia ja monia muita vanhoja tuttuja, – ja tutustua uusiin ihmisiin.

No johan on olevinaan ongelmia

Minun tietokoneeni velttoilee: ”näennäismuisti on vähissä” -ilmoituksia tulee tiuhaan tahtiin. Hyvänen aika, eikö meillä kaikilla ole näennäismuisti vähissä!, mutta kompuutteri mokama siitä kiukuttelee. Nettiyhteys ja minun webbihotellini palvelut takkuilevat: kommentointi blogissa ei toimi vieläkään  ja kuvatiedostojen lähettäminen patikkareissusivulle on raivostuttavan hidasta (Teide-sivu kuitenkin valmis, siellä on kanariankirvinenkin :)). Kamerani vaatisi huoltoa (merivesi, laavahiekka, – 25 C pakkaset rasittavat) ja lunta tulee yötä päivää lisää. Mitäkö se lumentulo tähän kuuluu? Ei mitään, mutta kun nyt kerran rupesin valittamaan, niin valitetaan sitten kaikesta mahdollisesta.

Näissä merkeissä päivä kulunut. Pehtoori on ollut Raahessa hautajaisissa, minä olen soittanut Vaasaan ja olen hieman huolissani kun sieltä ei sitten kuitenkaan soitettu takaisin ja varmistettu, että kaikki on ok ja sitten olen antanut myöntävän vastauksen yhteen luottamustehtäväpyyntöön. Pöhkö. Mutta enpä ennen ole ollutkaan tiedottaja. Pj., siht., tilintarkastaja, siht., varapj. ja vaikka mitä on tullut oltua, mutta nyt olen sitten tiedottaja. Pistäkää minut tilille jos valitan tästä joskus. Itsehän olen suostunut. Ja kun nyt kerran rupesin avautumaan näistä suostumuksistani, niin olen lupautunut luennoitsijaksi Lahteen kesäkuussa ja yhteen miesten viikon tapahtumaan Oulussa. Siis kolminkertainen pöhkö. Ainakin kolminkertainen.

Miksi mustavalkoiset kuvat ovat jotenkin älykkäämmän näköisiä, taiteellisempia kuin värilliset. Tuoko mustavalkoisuus vakavuutta, ovatko niiden kohteetkin varteenotettavampia. Tämä tänään takkuileva työhuoneenikin näyttää lähes intellektuellilta kun se on mustavalkokuvassa. Mutta pelkkää hämäystä moinen.

Tästä kaikesta huolimatta hyvää viikonloppua, me lähdemme tästä piakkoin Karjasillalle viininmaistiaisiin; eiköhän nämä pienoiset valituksen aiheeni unohdu.

Kokeilen kommentointia

.. kommentointi edellisiin viesteihin ei ainakaan minun koneeltani toimi, joten teen tällaisen koepostauksen.

Eipä näy toimivan tähänkään. Mitähän tekis, jotta ongelma korjaantuisi?

Toimiikohan tämä muillakaan? Kokeilisitko onnistutko kommenteeraamaan?

____________________

  • klo 13.43 Ei se näytä pelittävän muillakaan. 🙁
  • klo 14.06 ilmeisesti webbihotellissa, jossa nämä kaikki www-sivuni ja blogi ovat ”vuokralla”, on ongelmia. 

Remonttimiehiä odotellessa laittelen tähän kuvan La Gomeralta. Siellä oli – saaren vulkaanisen rotkoisuuden vuoksi – paljon tunneleita, ja aika huvittavaa oli, että varmuuden vuoksi – aina tunnelin päättymisen jälkeen, sen jälkeen kun sieltä oli ajettu ulos, asia kerrottiin myös liikennemerkillä. 

Ihan niin kuin sitä ei olisi muutenkin tajunnut! Mutta gomeralaiset ovat kuulemma Kanarian hölmöläisiä…

 

Maanantaina 20.2.  puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä toivoen … 🙂   

 

Valokuvaustorstai kerrassaan!

Pikkusen nyt kyllä huolettaa, että onko tässä flunssa taas lähestymässä. Tuntuu, että olen sen piirittämä. Patikkaporukasta moni tuli kipeeksi reissussa, tytär röhi koko tiistai-illan vieressä kun oltiin Hedbergiä katsomassa, äiti on ollut viime viikon tosi kuumeessa ja käydessäni reissun jälkeen oli vieläkin pahoin toipilas,  Pehtoori valittelee palelevansa, poika on Kajaanissa kuumessa ja minähän voin pelkästään myötäelämisellä saada tartunnan ja kamerakurssillakin oli flunssaa liikkeellä.

Juuri äsken olin siellä, siis kamerakurssilla, ja tehtäväksi annettiin ottaa viiden kuvan sarja mustavalkokuvia, ja niissä pitäisi olla teema. Suositeltavaa oli mennä ulos kuvaamaan, toki sai ottaa sisälläkin… Huolimatta siitä, ettei minulla mitään ulkoiluvermeitä ollut, niin päädyin ulkokuvaukseen ja kliks! syttyi idea: kävelen kurssipaikalta vanhalle koululle, siellähän sitä saisi nostalgisia mustavalkokuvia. Siellähän sitä ryhdyttiin pehtoorin kanssa styylaamaan, siellähän sitä nuoruus tuli vietettyä. Siis sinne. Seisoessani jalustan ja kameran kanssa koulun pimeällä pihalla kuvaamassa koulun kelloa tuli joku vanhempi (kouluhan on nykyään ilta/aikuislukio) rouvashenkilö kyselemään, ”mitä kuvattavaa tuossa on?” ja minähän tietysti selitin koko jutun. Hänestäkin oli hieno idea kuvata koulua, ”jos kerran 36 vuotta olette yhdessä siitä asti olleet”. No niin.

Mutta kylmä siellä tuli. Sitten toinen valokuvausepisodi tältä päivältä. Olin puolelta päivin ottamassa läksykuvia. Kuvaamassa liikettä, liikkeen pysäytystä. Penkkariautot! Olisinpa osannut omien nuorten penkkareista ottaa sellaisia kuvia kuin tänään otin.

Linnansaaren kohdalla penkkariautoja kuvatessani tuli yksi vanhempi naishenkilö kyselemään ”mihin lehteen sinä kuvaat?” Olin oikein ammattikuvaajan näköinen. Hmmm… Pienestä se on riemu revittävä. Kuvat eivät vain oikein ammattilaismaisia, mutta jokunen kelpo otoskin. Madetojan (musiikki)lukion auton kyljen teksti ”Musiikki pelasti urheilulta” kolahti minulle. Ja amislaisetkin ovat nykyään mukana penkkarikulkueessa.

Tämmöinenkin ”liikkeen kuvaus” tuli otettua. Vauhtionnikka!

Sitten kävin vielä haudalla tekemässä lumitöitä ja kuvailin hautuumaanportin edessä olevia puluja. Minä en edes pidä puluista, mutta läksyt on tehtävä.

Tässä alakuvassa on jotain dramatiikkaa… vielä kun olisin onnistunut kuvaamaan tuon linnun pari metriä aiemmin…

Jotta valokuvaustorstai. Niin ja Oulun seudun ammattiopistolta tuli tieto, että se toinen valokuvauskurssi, jonka piti siellä alkaa kahden viikon päästä, on peruttu vähäisen ilmoittautujamäärän vuoksi. Nyt on sitten toiveissa enää yksi kurssi, kesäyliopiston verkkokurssi. Toivottavasti se toteutuu.

Ai niin, vielä. Patikkareissun matkapäiväkirja kuvineen on valmis. Löytyypi mm. alkuun pistetyltä matkasivulta. Senkin kanssa kuvapuuhia tänään.

Valokuvatorstai: liukas

Liu, lau laskijaist, meillep pitkii pellovaisii,
Nuuttilah niput naput,
Ristolah riput raput ja Heikkiläh heinänsiemmenet,
Turnulah tippui tappui,
Lujul lujul laskijaist, meille pitkii pellovaittii,
toisee taloo tippuroi tappuroi.

Tämän viikon haaste on liukas.

Muiden vastauksia haasteeseen on täällä.

Sateen jälkeen oli liukas…
(klikkaa ihmeessä  suuremmaksi)  

Kotoilun kestämisestä

Keskiviikko kulunut kotoillen. Pääasiassa, joskin kohtuullisen pitkällä lenkillä kävin. Eihän näitä ”ohjelmattomia” päiviä vielä kovin montaa tälle vuorottelurupeamalleni ole sattunut, ja nyt kun sitten oli, olen pohtinut – taas kerran – helmikuun syvintä olemusta. Minun muistoissani, elämässäni helmikuu on työntäyteinen, sisällä(töissä)olon kuukausi, johon viimeisen puolen vuosikymmenen aikana on liittynyt tietyt ”ikäkausiriitit”. Lasten kautta eletyt vaiheet elämässä. Vanhojen tanssien pukujen ja muun niihin liittyvän järkkääminen, penkkarit, potkiaiset. Ja yo-kirjoitukset – niitäkin riitti useammalle vuodelle: tytär kun aloitti jo lukion toisella ja poika jatkoi lukion neljännelle. Siis monta kevättä on ollut ylioppilaskirjoituseväitä ja tulosten odottelua.

Helmikuussa minulla on töissä yleensä luentosarja ja seminaarivelvollisuudet kiivaimmillaan, opetusta yllin kyllin. Helmikuussa usein paasto (nyt ei mihinkään väliin mahdu ;)) ja helmikuussa hyvin vähän sosiaalista kanssakäymistä – tänä vuonna tältäkin osin erilaista.

Vuorottelulle jäädessä sanoin, että jos kestän marras- ja helmikuun ilman töitä ja jos perheeni sietää minua ”kokopäivätoimisesti”  – siis niin etten vietä puolta hereilläoloajasta Linnanmaalla – niin ihme on. No marraskuuhan meni aika lailla erilaisten projektien parissa ja tästä helmikuustakin puolet kului Kanarialla, mutta ei tämä elämä ”virattomana”, ”työttömänä” ole niin vaikeaa ollut.  Ei ollenkaan. Eikä perhe ole levottomana ruvennut kyselemään, että milloinkahan se olikaan kun palaan duuniin.. .

Kesäloman alusta lähtien olemme olleet pehtoorin kanssa kaksistaan yötä päivää – koko ajan. Elokuussa olin kolme päivää yksikseni mökillä, mutta muutoin koko ajan kahdestaan. Reissuissa, kotona, no lenkillä käydään erikseen, pehtoori käy vanhempiensa luona kerran viikossa ja kavereidensa kanssa lounaalla, minä sitten Linnanmaalla ja kirjoittelen työhuoneessani. Mutta enin osa harrastuksistammekin on yhteisiä ja ystäviä tavataan enimmäkseen kimpassa. Mutta ei tämä vuorottelu ole – ainakaan vielä – tehnyt tästäkään olotilasta sietämätöntä. On tässä ollut onneksi tekemistä, vaikkei oikeita töitä ole tullut kovasti tehtyäkään. Joskin on myönnettävä, että olemme suunnitelleet erillisiä mökkireissuja ja varmaan sellaiset tässä piakkoin edessä ovatkin. Kieltämättä tarvisin ihan yksinoloa muutaman päivän…  Mutta ei mitään hälyyttävää.. jos en palaisikaan töihin heinäkuun lopulla? Jos jäisinkin kokopäiväiseksi kotoilijaksi, mökkeilijäksi ja reissaajaksi?

Mielenkiintoista nähtävää olisi …

Voisin opetella ottamaan lisää tällaisia kuvia. Tästä pidän.
(klikkaa isommaksi, näet sen kauniin aamuvalon)

Sen nimi voisi olla ”siedettävä helmikuu”.

Keittiössä, koneella ja komiikkaa

Vielä viipyillen reissun tunnelmissa ja maussa.

Peikkometsän ystävänpäiväkortit ovat tällaisia. 🙂
Kannattaa klikata isommaksi.

Hyvää ystävänpäivää!

Almogrode tai almograde on juustotahnaa jota saimme reissussa pariinkin otteeseen maistaa, ja minä pidin mausta kovasti. En ostanut yhtään purkkia kotiin, joten oli sitten tehtävä itse… Netistä löytyikin jos vaikka kuinka monenlaisia versioita. Minä soveltelin ja tein tuon kuvakollaasiin kirjoittamani ohjeen mukaan, mutta jos tekisin uudelleen laittaisin ehkä kaksi tomaattia. Tämä on mukavaa alkunaposteltavaa tai illanistujaisiin mukava lisä patongin seurauksi.  (klikkaamalla reseptikin suurenee)

Almogroden lisäksi laittelin ison vadillisen makisusheja, – tytär kun tuli syömään ja pitää sushista yhtä paljon kuin minäkin. Illalla meillä oli sitten tyttären antaman ”naurettavan joululahjan” lunastus. Kävimme kolmestaan Madetojan salissa katsomassa Sami Hedbergin hervottoman hauskan parituntisen stand up -shown.  Oivallinen joululahja! Lumimyräkkäisen päivän ilta sujui nauraen vedet silmissä. 🙂

Matkan loppusuora ja maalissa

 La Gomera jäi, rannikolla näkyy kahdessa tasossa San Sebastianin pikku kaupunki.
(klikkaamalla kuvat suurenevat)

Matkalta on palattu, maanantai on jo illassa. Eikä tänään ole tarvinnut mennä töihin. Juuri tällaisina päivinä vuorotteluvapaa on paljon,  se on enemmän kuin hyvä juttu.

Mutta palaanpa vielä eiliseen… Teneriffan eteläinen lentokenttä on nykyään se isompi, liikennöidympi kuin pohjoisessa oleva vanha kenttä. Eilen puolenpäivän jälkeen Reina Sofialla tuntui olevan puoli Manner-Eurooppaa palaamassa rantalomaltaan. Ihan hullu hulabaloo siellä oli, mutta toisaalta kaikki pelitti vallan rivakasti.  Eikä meille tullut sakkomaksuja ylikiloistakaan. Olimme autuaasti menomatkalla olleet huomaamatta, että TUIn lomalennoilla ei saa olla kuin 15 kg/matkatavaraa/henkilö ja 5 kg käsimatkatavaraa. Meidän molempien matkalaukut painoivat alle tavallisen 20 kg:n rajoituksen, – huolimatta siitä, että laukussa oli vaelluskengät, ja meillä molemmilla oli lisäksi vaellusreput, jossa minulla tietysti kamera ja lisäksi makro- ja teleobjektiivit ja muuta kuvausvermettä, joten reppuni painoi sadeviittoinen yms. kamppeineen lähes kahdeksan kiloa (mikä lisäsi kyllä sitten haastetta patikoillakin :)). Mutta siis mennessä reppuja ei punnittu, eikä matkalaukkujen pienestä ylipainosta huomautettu. No eilen sitten jännitimme että mitenhän käy, mutta ilman rahtimaksuja selvisimme. Huh!

Kun check-in sujui jouhevasti, oli aikaa ostoksille. Me kun emme olleet koko viikolla kaupoissa käyneet, mitä nyt vettä, suklaata, pähkinöitä ja viinipullo sekä yhdet patikkasukat ostamassa, päätimme hankkia nuorisolle tuliaiset tax freen kempparista. Katselimme samalla, jotta josko sittenkin ostaisimme kotiin vietäväksi muutaman viinin, ehkä viinikerhon ensi perjantain maistiaisiin pullollinen Viño Nortea, jota oli illallisilla pariin otteeseen nautittu. Toisessa ravintolassa pullon hinta oli ollut 9 euroa, toisessa 13 euroa ja supermercadossa 6,80. (Vas. kuvassa lauantain illallisen viinivalikoima)

Ja mitähän se maksaakaan taxfreessä? 15 euroa! No hinta ei ollut kuitenkaan ratkaiseva syy, ettei sitä ostettu, vaan ajateltiin, että Helsingissä olisi sitten pakattava laukut uudelleen ja ehkä kanarialainen viini ei olekaan niin tarpeellinen. Onneksi ajateltiin noin, olisi tullut ongelmia… Sitä paitsi minä luulen, että yksi kerhomme jäsen on kerran samaisen viinin meillä jo maistattanut.

Iltapäivällä puoli kolmen maissa pääsimme lähtemään Teneriffalta, kone kiersi Italian kautta, mikä oli minusta vähän outoa, mutta samapa tuo. Lähes koko matkan järjestelin läppärillä kuvia ja editoin matkapäiväkirjaa, mitä nyt vähän lähipenkeillä istuvien reissulaisten kanssa höpöteltiin. Kuuden ja puolen tunnin lento sujui helpohkosti, lopuksi koneen oli vain odotettava laskeutumislupaa, mikä myöhästytti aikataulusta ja sitten kun päästin alas, alkoi matkalaukkujen odottelu. Ja meillä alkoi olla jo todella kiire. Oulun koneen lähtö klo 23.59 oli  jo kovin lähellä, eikä matkalaukkuhihnalla näkynyt kuin kymmeniä muiden ihmisten laukkuja, verkkaisesti niitä tuli hihnalle lisää, kovin verkkaisesti. Meidän olisi vielä käytävä check-in, turvatarkastus ja juostava puoli lentokenttää terminaalin toiselle puolelle…

Onneksi ei ollut sitä viinikassia pakattavana, mutta ehditäänkö? Laukut tulivat vähän puolen jälkeen, Finnairin check-in´ssä ilmoitimme, että ei väliä, vaikka matkatavarat tulisivatkin perässä vasta seuraavana päivänä, kunhan meidät päästetään koneeseen. Todellakaan ei mikään Hilton-yö enää kiinnostanut. Ja mehän ehdittiin. Ja Oulussa klo 1.20 hoksasimme, että ”Last minute check in” – tarroilla varustetut laukkummekin olivat kanssamme yhtä aikaa. Ennen kahta siis Rantapellossa.

Ja aamulla heräämme siihen, kun tytär, joka luuli, että tulemme vasta ensi yönä, kolisteli sisälle. Oli ajatellut varhaisaamusalireissullaan, että ajelee kotikotiin tekemään lumityöt ”samalla hiellä” ennen kampukselle menoa. No eipä tuo haittaa vaikka uni vähän lyhyeksi jäikin. Tasoittuupahan aikaero kerralla. Nuoret tulivat sitten iltapäivällä pidemmäksikin aikaa kuulumisia vaihtamaan.

Tänään – ei töitä, joko sanoin :)? – pyykinpesua ja sitten – kun kerrankin on aikaa (ja todella tarvettakin) – pesin ja putsasin matkalaukun, kameran, nesessäärin, käsilaukun, läppärin (kuinka onkaan juhlallista kirjoittaa taas kunnon kokoisella koneella, reissupostaukset ovat aina todella täynnä lyöntivirheitä, kun puolipimeässä, missä sattuu nettinurkassa niitä koetan kirjoitella). Ja oikealla tietskarilla näen kuvatkin paremmin. Niiden kanssa olen tänäänkin vähän värkkäillyt.

Tein tuollaisen kaktuskollaasin… Noista viikunakaktuksen hedelmistä tehdään hilloa ja hyytelöitä, herkkua juustojen kanssa. Mehikasveista pidän enemmän kuin kaktuksista. Niistä onkin kuvia kymmenittäin. Kuten kaikesta. Kuvasivun työstämisen aloittanen huomenissa…

Ja huomenna voisi mennä hiihtämäänkin, tänään  kävin lenkillä karistamassa Kanarian laavapölyt talvilenkkareista – tasaisella, ilman reppua? Merkillistä. Syke vähän eri tasolla kuin laavarotkojen reunoilla. Vauhti napakampi, maisemat olemattomat. Reissuun lähtiessä olin kovasti huolissani miten kuntoni patikkapoluilla ryhmässä riittäisi, tammikuun flunssa ja pakkaskausi ennen reissua (seli, seli) kun tekivät tammikuusta liki liikkumattoman, mutta eipä tehnyt tiukkaa. Kanarialla oli enemmän patikkapäiviä kuin kesällä Kitzbühelissä, mutta patikat olivat lyhyempiä, vauhti hitaampi (mikä sopi minulle – ja kameralleni) ja vähemmän kovia nousuja. Ehkä kivikkoisuus, sateen tai kosteuden kastelemat kanarianmäntyjen neulaset toivat lisähaastetta La Gomeralla. Opas kehui meidän porukkaamme kovakuntoiseksi, ja oli kyllä ihailtava muutamia jo hyvinkin eläkeiän alun ylittäneitä, jotka pysyivät tahdissa ja mukana, aika ajoin keulimmaisina…  Kovakuntoinen ja lussakka porukka olikin, moni vain sairastui flunssaan ja/tai mahatautiin.

Tema-matkojen piknik-lounaat kiehtoivat enemmän kuin Alppien rinteiden hüttet, mutta hotelli Astoria ja sen hurjan hyvät ja kevyet mutta riittävät illalliset voittivat kanarialaiset iltaruokailut. Molemmat reissut hyviä, – patikoinnista puheenollen … tulin tuossa, ihan vahingossa vain, löytäneeksi tiedon, että vuorotteluvapaan viimeisellä viikolla heinäkuussa olisi tarjolla vaellusmatka Irlannissa…

 

Matkaa tehden

Kolumbuksen viitoittamalla tiellä… siinä missä Kolumbus lähti La Gomeralta kolmella Caravellellaan kohti länttä, me matkasimme Setralla ja Man´lla (busseilla), Boieng 757- ja Airbus A320 -koneilla,  ja taksilla pohjoiseen. Matka kotiin. (klikkaa ihmeessä tuo merikuva isommaksi… Horisontti on vähän kallellaan mutta muutoin hieno… )

Sunnuntaiaamu La Gomeralla oli aurinkoinen. Katolisessa Espanjassa luulisi kirkonkellojen soivan, mutta La Gomeran uneliaassa aamussa kuului vain muutamien kukkojen käheä kiekuminen.

Paljon pakkaamista ei ollut, sillä hostellissa ei ollut kaappejakaan, jonne olisimme vaatteet ja kamat purkaneet, ei pöytiä, jonne romppeita olisi levitelty, vaan melkein kaikki oli matkalaukussa valmiina.

Yhdeksän aikoihin jätimme matkalaukut O:n ja Oscarin huostaan ja lähdimme hiljalleen kävelemään kohti satamaa. San Sebastianin pikkukaupungissa ei juurikaan ketään liikkeellä. Ihailimme vuorille paistavaa aurinkoa: tänään(kin) olisi hyvä lähteä sinne päiväksi patikoimaan. Mutta suunta nyt toinen: satamassakin oli mukava tunnelma, lähdön tunnelmaa. Tai meillä oikeastaan paluun tunnelmaa, kotiin paluu.

Armas odotti meitä. Mainio bussikuskimme oli hyvästeltävä ja astuttava laivaan. Tunnin laivamatka Los Cristianosiin kului takakannella auringonsäteitä keräten,  taakse jäävää Gomeran vanhaa tulivuorisaarta ihaillen ja katsellen josko delfiinejä tai pallopäävalaita näkyisi – sellaista kun oli matkaohjelmassa vähän lupailtu. Ja mehän näimme delfiinien hyppivän, kaukana ne olivat, mutta me näimme ne kuitenkin.

Los Cristianosissa osa matkaseurueestakin hyvästeltiin, muutamat kun jäivät vielä viikoksi lomailemaan Kanarialle, pyöräilemään tai oikeasti lepolomailemaan. Reina Sofian kentälle saavuimme hyvissä ajoin.

Päivän, illan ja alkuyön sujumisesta päivittelen postauksen huomenna, nyt on aika unelle. Nyt olemme kotona, kaikki hyvin.

Ai niin, otinko paljon kuvia? Otin! 1642 otosta. Palaan asiaan… 🙂

Viimeinen patikkapäivä Kanarialla

Viimeinen patikkapäivä aukeni viileähkönä, mutta sateettomana. Reppu valmiiksi, Meidtlit jalkaan, kamera kaulaan ja sauvat käteen ja muutama kortteli bussiasemalle, ehdimme käydä lauantaiaamun torillakin,

josta lähtö yhdeksältä.  Meidän huippuporukka oli paikalla jo kymmentä vaille joten ei muuta kuin kohti saaren keskiosia.

Mitä ylemmäs nousimme sitä synkeämmäksi ja kylmemmäksi sää kävi. Oscarin bussin mittari näytti + 8 C kun lähdimme reitille. Porukka jakautui kahtia: A-porukka lähti lyhyemmälle reitille, jossa oli vaarallisen jyrkkää pudotusta ensimmäiset puoli tuntia ja sitten B-porukka (johon ilmoittauduin jo eilen) lähti leppoisammalle reitille, jossa korkeusero oli vain muutama sata metriä, ei neljäsataa tai jotain. Tihuutti mutta eipä oikeastaan ollut kylmä, ja liikkuminen taas  maistui.

Maisemat rotkoisia, rosoisia, jyrkkiä, kasvillisuus monenlaista. Vähitellen lämpeni. Benchijiguan hylätyn ukkobaarin luo saavuimme vähän ennen yhtätoista, A-porukkakin tuli pian.  Tänään piknik olikin melkein enemmän brunssi kuin lounas. Ja minäkin olin vihdoin catering-vuorossa. Kaikkea hyvää O. oli taas hankkinut; porukallahan ne on aina piknik-paikalle kannettu.  Kun ”pöytä” oli parhaimmallaan valmis, tuli samalla taukopaikalle saksalaisten patikkaporukka ja ymmärsivät olla kateellisia … 😉

Matka jatkui kohti rannikkoa, alaspäinmenoahan se tämäkin päivä. Muutama tosi jyrkkä vuorenreunakin oli reitillä, mutta hyvin hanskattiin.

 

Vähän vajaa kymmenen kilometriä ja melkein neljä tuntia liikkeessä, tauot, kasvillisuuden ihailu, veivät nekin aikaa, ja  Playa Santiagoon, jossa oli tarkoitus uida ja istuskella rantakuppiloissa lauantai-iltapäivää viettäen, olimme kolmelta. Ei uitu, eikä kauaa istuskeltukaan. Kolme varttia riitti pieneen kaupunkiin tutustuessa, ei uitu, rantakuppilat eivät tätä patikkaporukkaa juuri innosta. Ainakaan tämmöisellä kelillä 🙂

Meren tuoksu ja ääni tuntuivat kyllä hyvälle..

Illalliselle lähtö oli pimeän tultua, me ehdimme sitä ennen käydä San Sebastianin kaduilla kävelemässä, katselemassa paikallisten lauantai-illan käynnistystä ja turistien harhailua odotettua viileämmässä säässä.

Illalliselle menimmekin kaupungin ulkopuolelle, siellä meille oli tilattu kelpo päivällinen. Alkuhyvien (vihreä mojo ihan erinomaista!!) jälkeen oli vuorossa sepia (seppo eteläpohjolaisittain, sepi stadilaisittain, sepe oululaisittain, sepia kanarian/espanjan kielellä). Rapeaksi paistettu mustekala maistui, myös niille jotka eivät koskaan olleet mustekalaa maistaneetkaan. Entäs kani? Porukassamme oli vaikka ja kuinka monta jotka eivät olleet kania syöneet, – ja miten kävi? – olivat yllättyneitä erinomaisesta mausta. Ihan hurjan hyvää oli.

Illaillisella iloista naurua, hyvää mieltä, kelpo kiitospuhe ja sitten paluu San Sebastianiin. Rantakadulle ja kaikkien iloisten ilottelujen äärellle meidät jätettiin, mutta olimme tiukkana ja hivuttaiuduimme kohti hostelliamme. Ei voi mitään, mutta aamulla on oltava iskussa. Ei, ei patikoimaan, vaan kotiin lähdemme… Kotiin jo huomenna.

Peikkometsässä – laurisilva oli hieno!

Vaikka bloggaus nipisti taas yöunista tunnin, vähän toista, ehdin ennen aamua ja lähtöä vuorille hyvinkin nukkua sen kahdeksan tuntia. Aamu ei ollut mitenkään erityisen lämmin, mutta kuitenkin aurinkoinen.

 

Tänään urugualainen bussikuskimme Oscar suuntasi bussin kohti saaren pohjoisosaa.

Aamupäivällä ennen patikkapoluille menoa meillä oli tutustuminen Aguilon viehättävään pikkukylään, jossa leppeä sää – eilisen myrskyisän taivaltamisen jälkeen – tuntui tavattoman mukavalta. Kylä oli siisti, värikkäitä taloja, merimaisemaa, ja banaaniviljelyksiä. Taas kerran saimme kuulla hyvän ”luennon”, jotka soljuvat kadehdittavan sujuvasti. Banaani ei ole hedelmä, eikä kasva puussa. Tämänhän me tiesimme, mutta muistimmeko? En minä ainakaan, ja tänään opin banaaneista paljon muuta. Sehän on se hyvä juttu.

Kylästä lähtiessämme saimme bussiin kaksi nuorta esittämään meille El silboa, vihellyskieltä. Viheltämällä esitetyt äänteet ovat ymmärrettävissä, viheltäessä käytetään vain neljää konsonanttia ja kahta vokaalia, — on vaikea selittää mitä se on. Se on koettava, oli erinomainen lisä tähän reissuun kokea sekin.

Sitten menimme vierailukeskukseen jossa oli puutarhassa KAIKKI Kanarian endeemiset ja kotoperäiset kasvit, hieno näköala”laituri”, opastuskeskus ja huumaavalta tuoksuvia, kohtuulliselta maistuvia pikkuleipiä.

Puolelta päivin pukeuduimme kaikkiin repuista löytyviin vermeisiin, silkkialuspaita, pikeepaita, kashmirvillapusero, ohut anorakki ja kaiken päälle tyräkillä sotkettu kuoritakki olivat riittävä varustus kylmän poispitämiseen. Paikoin kampetta todellakin liikaa, kummasti ylämäissä tuntui…

Laurisilvassa eli laakeripuumetsässä kävelimme kuutisen kilometriä, kun päivän muu kävelysaldo lasketaan mukaan, niin lähelle kymppiä taas päästään. Laakeripuumetsä oli jotain ihan ennen näkemätöntä, kiehtovaa, kaunista, epätodellista.

Sumusademetsää, minun mielestäni peikkometsää. Sikäli kuin ehdin O:n opastuksia kuunnella,  kanarianmyrttipuita,  puukanervia ja kanarianorjalaakeripuita oli reitillämme eniten. Ihan vihreää ympärillä koko ajan. Puiden rungotkin kun ovat vihreän ”sammalen” peitossa.

Oli ihan hurjan vaikea saada vihreästä metsästä ”oikean” värisiä kuvia. Säädin valkotasapainoa, säädin valotusta, säädin iso-arvoja. Yli- ja alivalotin. Tämän kaiken seurauksena kuvia kertyi vieläkin enemmän kuin normaalisti: 462 räpsäystä on koko päivän saldo!  100 on heti poistettavissa, 100 jo täällä matkan päällä, kotimatkalla viimeistään, ja sitten lopuista Rantapeltoon asti selvinnneistä valitsen reissusivulle ne bestikset.

On siellä muutamia kelpuutettavia – luulisin.

Tällä reitillä oli selvästi eniten vaeltajia mitä on täällä nähty, ei paljon vieläkään mutta kuitenkin muitakin kuin me. Piknikpaikka oli poikkeuksellisen hieno: pöydät ja juokseva vesi. Ja mikä parasta keitttiövuorossa olivat miehet.

Myöhäisen lounaan jälkeen vielä ripeähkö nousu ja se oli sitten siinä.

Olimme jo neljän jälkeen San Sebastianissa, jossa paistoi aurinko. Ei edelleenkään lämmintä, mutta paistoi. Siispä veimme reput hostelliin ja lähdimme tutustumaan pieneen kaupunkiin, jossa on periaatteessa kaksi oikeaa (ostos/liike)katua, rantakatu eikä sitten juuri muuta. Ja nekin olivat perjantai-iltapäivänä kovin hiljaisia.

Kävimme pienessä kirkossa, josta Columbus lähti löytämään Amerikan, joskin luuli löytäneensä Intian. Columbuksen viimeinen levähdys/tannbkkauspaikka ennen Atlantin ylittämistä oli juuri näillä sijoilla…

Toinen must-juttu joka reissulla on ruokakauppa. Sinne siis. Hypermercado linja-autoaseman alakerrassa oli pian katsastettu. Sitten hostelliin, suihkuun, syömään.

Fabian paikallisen hotellin keittiössä oli kokkaillut meille neljän ruokalajin kevyen illallisen: ryppyperunat rulettaa. Mutta kyllä tuorejuusto.hedelmäsalaatti, paikallinen vesikrassikeitto talkkunajauhoineen, pääruokana meriahven ja jälkkäriksi ihanainen moussecofio (noinkohan kirjoitetaan?) meille maistuivat. Enkä minä sitten taaskaan ymmärtänyt olla hiljaa…

Illalliselta muutamat reippaat jaksoivat lähteä rantaan katselmaan karnevaalikauden alkajaisia, mehän emme tietenkään, vaan ”kotiuduimme” ja alamme kerätä voimia viimeistä patikkaa varten. Adios…

La Gomera huiputettu

Yön myrskyisästä tuulesta huolimatta tuli nukuttua kohtuullisesti, mutta jo hyvin varhain olin hereillä. Tämän residenssimme aamiainen ei nyt varsinaisesti sykähdyttänyt, kahvia ja kaksi paahtoleipää vastakkain, välissä kinkku- ja juustoviipale, mutta niiden turvin (ja edelleen painavan eilisen illallisen jälkeen) olimme yhdeksältä valmiina lähtemään kohti La Gomeran vanhan tulivuorisaaren keskustaa.

Guancheista (alkuperäisasukkaat Kanarian saarilla ennen kuin espanjalaiset nämä seitsemän saarta ottivat haltuunsa) kuulimme. Mielenkiintoisia tietoja ovat arkeologit ja kansatieteilijät saaneet selvitettyä ruokavalioista, ”yhteiskuntamuodosta”, avioelämästä ja elinkeinoista.

Tunnin bussikyydin jälkeen olimme taas kerran pilvessä, taas kerran kosteassa sumussa, ja aikas vilpoistakin (+12 C??) oli. Mutta ei muuta mahdollisuutta kuin kohti La Gomeran huippua (1487 mpy). Pajariton kylän jälkeen lähdimme nousemaan jäkälän peittämien puiden välistä.

Alakuvassa pehtoori kaukana usvassa— toiseksi viimeinen, joskus. Minä yleensä aina viimeinen. Enkä myönnä että olisin niin huonokuntoinen…  tänäänkin 250 otosta joten kuvatessa jään aina hännille. Muuta onneksi ovat odottaneet – ihan mutisematta. 🙂

Huolimatta siitä, että täällä on ollut kovin kuivaa, näimme paljon kukkivia kasveja: neidonkieli ja vuorikultalakka oli monessa paikassa, sen sijaan kanarianpantterinkita tuli minun linssini taakse vain yhden polun varrella.

Kanarianmarketta (keltaisempi kuin meidän versio) ja kukkiva rahapuukin (alla) nähtiin.

Päivän saldo oli 12 km , korkeuseroa nelisensataa metriä, poltettuja kaloreita 1500 kcal, 17 000 askelta, yli neljä tuntia liikkeessä. Kasvoissa tuntui tuuli, ja ahava, ihan kuin keväällä päivän rinteessä olisi viettänyt.

(ylläolevassa kuvasa Agave-kaktuksen takana näkyy osa polusta jota pitkin olimme tulleet..)

Matka jatkui pienten kylien ja viehättävien mäntymetsätaipaleiden kautta, ja kansallispuiston reunalle katettiin lounaspiknik. Saimme taas maistella kaikkia paikallisia erikoisuuksia… ja sitten sattui sellainen ikävämpi juttu, että minä valitsin lounastaukopaikakseni sellaisen, jossa tyräkit (sen katkenneet oksat) sotkivat kuoritakkini aika pahasti. Eikä ainakaan residenssin vessan lavuaaripesussa tullut puhdasta. 🙁

Toinen mainitsemisen arvoinen episodi patikalla sattui kun tulimme yhden – etten sanoisi – rähjähkön – talon pihaan, jossa oli mitä merkillisimmistä tarpeista koottu vuohiaitaus. Minä ja muutama retkueemme miehistä jäimme sitä kuvaamaan kun muut jatkoivat matkaa: ja mitä sattuu? Mäenharjanteelle talon ja vuohiaitauksen yläpuolelle tulee mies (about 35 vee) ja huutaa ihan tosissaan, pui nyrkkiä ja lopuksi heittää sellaisen ison kivenmurikan meidän peräämme. Uuups.

Patikan viimeisten kolmen kilometrin aikana tuuli yltyi ihan hurjaksi.

Oli vaikea pysyä pystyssä, mutta kuinka hienoa olikaan kun sitten olimme reitin tehneet. After-hike paikallisessa ukkobaarissa, jonka viereiselle levikkeelle Oskar busseineen tuli meitä hakemaan. Tunnin matka takaisin San Sebastianiin sujui, kuunnellen opastusta ja ottaen pienet nokkaunet. 🙂

Ennen illallista muuutama tunti aikaa, jolloin ehdimme piipahtaa pienessä supermercadossa, suihkutella, pestä pyykkiä (tyräkki ei lähde …) ja sitten La Tascaan. Taas ruokaa runsaasti. Taas pari tuntia vierähtää nopeasti. Digestiivi (Elixir – kunto-ohjelma?) maistuu pöytäkuntamme yhteistuumin tehdyllä päätöksellä ihan selkeästi ohuelta Sukulakulta…)  minkä jälkeen todettiin että on korkea aika siirtyä nukkumaan…

Enää kaksi päivää, enää kaksi patikkaa… Näihin kuviin, näihin tunnelmiin … Huomiseen.

 

 

Matkalla La Gomeralle

Mango ja guava kukkivat juuri, samoin mantelipuu. Olenko ennen nähnyt? Enpä kai. Enpä ennen ole ollutkaan helmikuussa missään lämpimässä.

Tänään herään ihan liian aikaisin, mutta ilokseni huomaan, että täysikuu on vielä taivaalla. Vielä kunnon luontokuvaaja ehtii saada siitä kuvia ennen kuin se painuu kalderan reunan taakse. Ja lähteekö luontokuvaaja ulos pakkasaamuun ikuistaakseen aamun merkillisen hetken. Ehei, kuvaaja aukaisee hotellin vessan ikkunan ja kuvaa. 🙂

Hotelli Paradosin aamiainen oli todellakin makoisa, ruoasta ja suolapurkin tarjoamisesta (miksei sitä anneta kädestä käteen, vaan kierrätetään pöydän kautta? -Tiedetään, tiedetäään.) keskustelimme. Sitten matka kohti rannikkoa ja Los Cristianosia alkoi. Pysähtelimme muutamilla näköalalpaikoilla, jatkoimme matkaa. O. kertoi Kanarian yhteiskunnasta ja elämästä. Me nautimme matkallaolosta.

Ennen puolta päivää saavuimme Los Cristianosiin, jossa taivas vetäytyi pilveen miltei heti kun me sinne ”rantauduimme”. Vähän aikaa kiertelimme turistirysän putiikkikujilla ja katselimme (kuten O. mainiosti sanoi) miten loma kuuluu oikeasti viettää (löhöten rannalla, altailla, syöden jästkiä, juoden chervezaa, shoppaillen, käyden suomi-kuppilassa, jne…. ). Saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, eläkeläisiä enimmäkseen, ja suomalaisia. 

Menimme yhteen rantakadun kymmenistä tapas-baareista ja nautimme kevyttä lounasta. Nautimme lämmöstä (n. 23 C?) ja minä tein ravintolan terassilla sosiologista tutkimusta…. Miten ihmiset suhtautuvat sisäänheittäjiin… Siinä samalla minulle vahvistui käsitys, että minähän en haluaisi tulla aurinkolomalla Los Cristianosiin tai Palya del Americasiin tai mihinkään muuhunkaan Kanarian ”normikohteeseen”. En todellakaan. Ja niinhän me pian lähdimmekin pois…. 

Puoli kahdelta lähti ”Armas”-paatti kohti La Gomeraa.  Mehän tälläydyimme seinäjokisten kanssa botskin takakannelle odottamaan pallopäävalaiden ja delfiinien näkemistä. No nähtiinkö? No ei. Satamassa naurukyyhky joka on Saharan tunturikyyhkyn kesy risoria-muoto (pehtoori brassailee tietämyksellään) oli sentään nähty…

Tunnin merimatka aurinkoisessa säässä oli mukava. Suoraan satamasta lähdimme suoraan kohti saaren keskiosaa. Osa porukasta jäi alas San Sebastianin kaupunkiin, mutta reilun tusinan verran meitä lähti vuorille.

Päivän patikka oli (gpsien antamien speksien mukaan 4,25 km, aikaa meni vajaa kaksi tuntia, korkeusero vajaa 700 metriä (lähdimme 1000 metristä, päädyimme liki maanpinnalle), 850 kcal kului, ja minun kamerassani 80 kuvaa. Enimmäkseen vaativaa alaspäinmenoa, kivet liukkaita, männyn neulaset liukkaita, kauas ei sumun vuoksi nähty ja välillä satoi vettä ihan mahdottomasti, enimmäkseen satoi, mutta sade oli lämmintä ja ympäröivä luonto monimuotoista, mehikasveja, taatelipalmuja, viikunapalmuja (niitä mikkihiirenkorvien näköisiä). Oli hyvä hengittää, hiljaista, kosteaa ja vehreää, Las Cañandasin kraaterimaisemien jälkeen intresantti lenkki.

Kovakuntoinen poppoomme kirjautui hotelliin, hostelliin tai pensionaati, whatever, tulee mieleen Etap-hotellit. Kaukana luksuksesta, kaukana avarasta tilasta, mutta siisti ja netti pelaa!!!

Ja eihän tänne ole tultu hotelliin oleilemaan.  Itse asiassa koko ajan oltu menossa, kiire melkein 🙂 Suihkuttelujen jälkeen porukalla syömään läheiseen ravintolaan. Marion paikassa saimme syödäksemme, ei mitään fine diningia, tai turhaa pipertämistä. Alkuun kasvissosekeittoa, pääruoaksi valtava annos pitkään haudutettua ja yrteillä makoisaksi maustettua broileria, ryppyperunoita (nehän ovat Kanarian ykkösruoka?, erinomaisia) ja jälkkäriksi sellainen kansanversio flanista. (vähän hienomman version resepti on vanhemmassa nettikeittokirjassani, kannattaa kokeilla). Ruoka sisältyi matkan hintaan, mutta viini oli maksettava. Pullollinen lämpimänmakuista, täyteläistä paikallista (siis kanarialaista) Viño Nordea maksoi 13 euroa.

Kylläisenä tepastelimme lämpimässä illassa yöpaikkaan. Yöllä myrskyä.   

 

Teide huiputettu

Hyvästelimme Santa Cruz da Tenerifan ja Taburiana-hotellin aamulla aika varhain. Suuntana saaren keskiosa ja Teide.

Kanarianmäntymetsien läpi ajeltiin kohti Teideä ja sitä ympäröivää kaldeeraa.  Kuvaustaukoja pidettiin sopiva määrä. Reitti vei yhä ylemmäs. Matkalla vesitihkua, tai tarkemmin ottaen ajelimme pilvessä, lämpötila laski +8 asteeseen, hotellista puoli yhdeksältä lähtiessä se oli ollut +17,5 C. Nousimme pilvien yläpuolelle, kosteat vihreät metsät jäivät ja näkymät olivat huikeat. Otimmepa sitten ”luokkakuvankin”.

Kuunmaisemat alkoivat avautua, näkymät yhä karumpia, ruskea eri sävyjä kirkkaassa auringonvalossa. Ilmanala oheni, tuntui aina vain kuivemmalta hengittääkin. Vulkaaninen maaperä merkillistä ja koko ajan horisontissa Teiden profiili. Yhdentoista kieppeissä olimme kaldeeran keskellä, yli 2000 metrin korkeudessa. Parador-hotelli ja pieni kappeli ainoat rakennukset (niin ja Teiden köysiradan ala- ja yläasemat tietysti. Turisteja, luokkaretkeläisiä, muttei mitään sesongin huippua.

Täällä on nyt talvi, poikkeuksellinen talvi, sillä on satanut vähän (kaikki on tosi kuivaa ja karua) eikä Teiden huipulla ole lunta. No ei me kyllä oikeastaan sitä paljon kaivattukaan, semminkin kun tyttäreltä tuli viesti, että eilen oli Oulussa tuiskuttanut 25 cm lunta ja tänään aamulla oli -32 C. Lapsi oli käynyt (kipsistä vapauduttuaan) tekemässä lumityötkin. Äärimmäisen fiksu pentu.

Mutta siis me emme vielä majoittuneet Parador-hotelliin , josta tosin kävimme hakemassa mukaan valmiit eväspussit, vaan kiristimme vaelluskenkien nauhat, kuorimme liiat takit pois, laittelimme aurinkorasvat, sykemittarit ja opentrackerit käyntiin, kellä niitä nyt olikaan, ja eikun menoksi. Yhdeksän kilometrin lenkki kiersi kalderan reunoja, savitietä, pientä nousua, pysyttelimme reilusti yli 2000 mpy , välillä O. kertoi  maaperästä, kasvillisuudesta, eläimistä ja linnuista, näimmekin kanariankirvisen, sellainen västäräkin oloinen vipeltäjä. Pehtoori ja O-opas taisivat nähdä kanarianpeiponkin.

Näiden ylänköjen maisemissa on kuvattu Apinoiden planeetta -elokuva ja joitakin muitakin leffoja; luonnon kulissit kohtuulliset. Odottelimmekin inkkareita ja ratsuväkeä saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä.  Teiden juurelle on jo 1930-luvulla tultu hoitamaan ihosairauksia, joten vanhan sanitarion rippeetkin näimme. Siellä evästelimme. Auringossa, lussakasti.  Muistikuvani 49 vuoden takaiselta  turneelta tänne olivat jotensakin hämäriä, mutta jännä kuinka joitakin takaumia kuitenkin oli. Aurinko helli, patikointi vaivatonta, vauhti ja  korkeuserot olivat soppeleita, ilmanala ehkä asetti vähän haastetta. Yli 2000 metrissä on erilaista taapertaa kuin Iisakkipään rinnettä syksyisessä Lapissa.  Kaikkenensa kelpo patikka.

Teidellekin pääsisi patikoiden, mutta meillähän ei siihen ollut aikaa 🙂 – mikä oli luonnollisesti ainoa syy siihen, että olimme pakotettuja turvautumaan cabinin kyytiin. Nousimme yli 3000 metriin, jossa oli -3 astetta. Hrrrr. Kuvia, joissa näkyy koko kaldera, pilvien yläpuolelle nousevan Gran Canarian huiput, tuli otettua aika lailla.

Neljän jälkeen hotellille. Keskelle tätä karua maisemaa. Sellainen vuoristohotelli, ihan jännä paikka. Isot huoneet, näköala joka suuntaan ainutlaatuiset. Ja meillä monta tuntia luppoaikaa. Täällä mekään ei mihinkään eriseuraan lähdetty, joten illalinen hotellin ravintolassa.

Ruoka oli reissun tähän asti parasta: tuorejuustosalaatti, aika valtaisa. Pääruoaksi doradaa, kultaotsa-ahventa. Lisukkeita ei paljoakaan, mutta ei niitä kaivannutkaan. jälkkäriksi viikunajäädykettä, joka oli  kerramista, muttei liian, joka oli makeaa, muttei liian, joka oli jäätelön ja jäädykkeen välimuotoa ja maussa pähkinää ja ihanaa hedelmää.

Puheliaan (minäkö sittenkään en osaa olla hiljaa) illallisen jälkeen lähdimme vielä ihmettelemään kuunmaisemaa. Täysikuu Las Cañadasin kalderassa  jotain Once-in-a-lifetime.  Ei nyt ihan Hangasojan taikakuutamolle vedä vertoja 😉 mutta jotain ylivertaisen hienoa.

Kun ei nettikään toiminut (pahoja vierotusoireita! ;)) tuli mentyä ajoissa unille. Pitkän yöunen jälkeen hotelli Paradosin aamiainen Patata di tortilloineen ja chorizo-tahnoineen taas maistui.

Sitten matka jatkui… palaan asiaan…

Maanantain patikka

Aamiainen Taburientessa kelvollinen. Sen ja hyvin nukutun yön turvin olimme kahdeksan jälkeen valmiina kohti uusia seikkailuja. Naiskuski pikku bussissa. Siis hyvää kyytiä koko päivä 🙂

Matkamme suuntautui ensin La Lagunan yliopistokaupunkiin saaren koillisnurkassa. Unescon maailmanperintökohteen aamu oli viileä (kaikki on tietysti suhteellista) mutta viehättävä. TAAS kerran kirosin että minulla on mukana väärä objektiivi, mutta ehkäpä se on vain hyväksi. Tulee uudenlaisia kuvakulmia.

Tunteroisen kiertelimme, kuvasimme, katselimme. Epätodellista?

Todella!! Kierros päättyi kauppahalliin, jossa nautimme cafet (espressot) ja  jossa oivallinen oppaamme O. hankki meille piknik-eväitä  lounasta varten.

Sitten Cruz del Carmen – Punta del Hidalgo – Las Carboneras -reitti,  reilut 10 km näytti Sport Tracker,  oli päivän lenkki, saaren koillisnurkassa Anagan alueeella. Hieman jännitti,  miten kuntoni riittää, mutta nou hätä. Kelpo päivä. Neljä, viisi tuntia tepasteltiin, mutta ei verenmaku suussa, ei skapaa, ei lommoposkimeininkiä. Ehdin kuvata.

Ja sää? Paras mahdollinen, joskin päivän aikana ehdimme laittaa fleecet/kashmir-puserot, kuoritakit, Haglöfsit moneen kertaan päälle ja pois. Välillä tarkeni lyhythihaisella, osa porukasta shortseissakin, välillä taas teki mieli laittaa tuulenpitävä takki päälle. Liikuimme yli 1000 metrin korkeudessa, laakeripuumetsissä enimmäkseen.

Hiki ei tullut kertaakaan, pulssi nousi, lähelle sataa, mutta oikein hyvä patikka. Ja paljon, paljon katseltavaa, kuvattavaa. Kovin erilaista kuin Alpeilla kesällä. O. osasi kertoa kasvillisuudesta. Mehikasvit ja kaktukset vuoren seinämissä  hienoja. Kanarian punakellot, keltaisia nuokkukäenkaaleja penkereet valtoimenaan, Kanarian jättivalvatti (voikukka) olisi Elmerin suurinta herkkua, lohikäärmekaktuksia, muruna tuoksui, timjami vähän erilaista kuin K-marketin muovipussissa. Linnut lauloivat, patikka eteni, aurinkoa ja Kanarianvirran tuomaa viileää tuulta.

Hiljaista, yhtäkkiä lampaita, kukkoja ja sitten kalloja, paljon kalloja, villinä, luontaisena, eikä kukkakaupan maljakossa.

Sitten lounas. Piknik-kattaus kelpasi!

Istuimme auringossa nautimme kanarialaisia hedelmiä ja juustoja.  Minä mietin ryhmädynamiikkaa ja koetin olla hiljaa. Nautin valosta ja lämmöstä.

Lounaspiknikin jälkeen parin kilometrin pätkä patikan loppuksiLa Carbonasin kylään, jossa  after hike.  Sieltä busiilla paluu Santa Cruzille vei tunteroisen, joten puoli kuuden kieppeissä olimme hotellilla.

Me teimme ohikkaan ja ilmoitimme ettemme osallistu yhteisillalliselle. Kerran vain ollaan Santa Cruzissa, joten halusimme lähteä vielä – kävelemään. Teimme iltasella vielä parin, kolmen kilsan lenkin, kävelimme paikallisella Ramblasilla, kävelimme rantaan, yhtään kauppaa ei  tullut käytyä, monta puistoa tuli nähtyä, kuvattua.

Ja löysimme sitten ruokapaikankin. Antonio Dominguezs, Mirador), ja oliko siellä ketään muita kahdeksan  aikaan? No ei! Espanjalaiset aloittavat illallisen yhdeksältä, aikaisintaan. Mutta me patikoijat haluamme syödä aiemmin. Söimmekin hyvin, nautimme kanarialaista perinneruokaa, norjalaista turskaa 😉, ja varsinkin eturuoka  (hanhenmaksasalaatti) oli hurjan hyvää.

Olisi illastakin hyviä kuvia, mutta nyt on mentävä nukkumaan. VIimeistään nyt, joten joutunette odottamaan matkakuvakertomusta 🙂

Nyt  olisi vielä pakattava, huomenna jätämme Santa Cruzin, ja lähdemme Teiden juurelle, kaldeeralle, adios amigos!

(Toivon nettiyhteyden pelittävän yli 2000 metrin korkeudestakin … , toivon alhaisen verenpaineeni pelittävän yli 2000 metrin korkeudessakin …. 😉 )

Lomaviikko alussa

Matkaohjelmassa lukee näin

1 PÄIVÄ. Lento Helsinki – Teneriffa. Bussi n. 65 km. Päivällinen. Kaksi hotelliyöpymistä Santa Cruz de Tenerifessä.

Teneriffan lentokentällä tapaat TEMA-matkaoppaan. Karun maiseman halki kulkevan bussimatkan jälkeen saavumme Santa Cruz de Tenerifeen. Iltapäivä on omaa aikaa. Santa Cruzin rantakatu baareineen ja kahviloineen on kävelymatkan päässä hotellilta.

_______________________

Ja minun ”raportissani” näin…

TUIfly (Nordic ) lomalento Teneriffalle lähti ajallaan, vartin yli kahdeksan jätimme pakkasen (- 25 C) kourissa kipristelevän Helsinki-Vantaan lentokentän. Kuuden tunnin lennolla tuli hoksattua, ettei pitkään aikaan ollakaan oltu koneessa,  jossa valtaosa matkustajista on lapsia, vauvoja. Melskettä, itkua, säpinää riitti. Mutta eipä tuo haitannut, tulipahan vaan mieleen omien kanssa reissaamiset: puuhapakettien riemu, kuinka lapselle oli tärkeää oman pikkuisen matkarepun tärkeys, muistan myös oksentamiset ja korvakivut, matkalle menon ja yhdessäolon onnen.

Tänään yöunen jäätyä viiteen tuntiin oli väistämätöntä, että koneessa tuli torkahdettua. Enemmänkin olisi voinut nukkua…  Kone kiersi Pyreneitten vuoriston Atlantin puolelta, joten ei turbulenssia, jollaista joskus noilla tienoilla on koettu. Madeiralta tullessa pelkäsin oikeasti, ja paljon. Nyt en pahoitellut  vaikkei tällä kertaa kohdille sattunutkaan. Mutta kun Teneriffa alkoi näkyä ja lentokorkeus laski, alkoi liki myrskyinen tuuli (50 km tunnissa, puuskissa 90 km/t) tuntua. Melkoista vuoristoratameininkiä oli laskeutuminen.

 

Kun reilun kuuden tunnin jälkeen laskeuduimme Sofia Reinan (saaren eteläreunalla) lentokentälle oli lämpötila vaihtunut liki 50 astetta.  Mittari näytti +17 C. Ennen meidän konetta oli pelkästään Helsingistä tullut neljä konetta ja ympäri Eurooppaa suhteessa samanmoinen määrä, joten olikos tuo ihme,että odottelimme laukkuja tunteroisen. Mutta tulihan ne sitten.

 

Liki kaksisataapäinen Finnmatkojen porukka hajaantui busseihin,  jotka veivät rantakohteisiin, saaren eteläpuolen kyliin, mutta meidän bussi  suuntasi kohti pohjoista , bussi puolillaan (23) patikoimaan tullutta suomalaista.  Santa Cruz de Teneriffa on asemapaikkamme seuraavat pari vuorokautta.

200 000 asukkaan kaupunki on hiljainen, paikalliset kun kuulemma menevät maalle sunnuntaisin. Tämä kun ei ole pelkkä turistikohde, joten täällä eletään tavallista viikkorytmiä, kaupat kiinni, kadut tyhjiä.  Hotelliamme (Taburiente, ihan hieno hotelli, parempaa keskitasoa, sisustuksen väreissä, tyylissä jotain samaa kuin VMP:n kanssa Kataloniasta muutama kesä sitten vuokraamastamme talossa) vastapäätä hienon hieno ”keskuspuisto”. Siitä aloitimme sunnuntailenkkimme: hieman erilainen kuin viimeksi reissussa sunnuntai-iltapäivän kävely (Shanghain  suurkaupungissa naantalilaisten kanssa ).

(Muistathan että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Modernia rakennuskantaa, paikallinen (yliopiston?) kirjasto hieno, kaksi 120 metriä korkeaa asuintaloa rannassa, siirtomaatyyliä, lissabonilaisen tyylisiä avenidoja, .. hiljaista. Ja ah, niin lämmintä.

Reissuporukan yhteinen eka illallinen on kahdeksalta, paikallista aikaa. Meidän aikaa siis kymmeneltä. Hieman unettaisikin jo, mutta syömään mennään. Huomenna  pohjoiseen patikoimaan. Kävelemäänhän tänne on tultu.  

 

Maiseman vaihto

Kävin tänään uimarannalla.

Toivon että huomenna tai ainakin alkuviikosta voin postailla vähän lämpimämmän näköisiä kuvia uimarannalta tai kalderaaroilta tai jostain tulivuoren rinteiltä…  Maisemanvaihto täältä tuntuu epätodelliselta, ansaitsemattomalta, mutta toisaalta tosi mukavalta.

Ei, emme lähde botskilla, vaan kohta lennämme Helsinkiin. Oli sittenkin taas pakko mennä yöksi sinne, sillä lento lähtee aamulla klo 8.15, joten Oulun aamukoneella ei olisi ehditty kyytiin… Lentokenttähotellissa muutama yöunitunti ja sitten kuuden tunnin lento  Teneriffalle.

Olenkin ollut siellä viimeksi 49 vuotta sitten! Arvo Ylppö kun määräsi pikkuveljelle (siihen maailmanaikaan todella, oikeasti pieni)  etelänloman ja hoitoja ja ties mitä ja minäkin sitten pääsin mukaan lämpö- ja valolomalle. Muistikuvat ovat hämärähköt, – eikös aika monilla suomalaisilla keihäsmatkalaisilla… 🙂 Itse asiassa muistan, kuinka löysin sieltä tanskalaisen kaverin, jonka kanssa uimme ja sukeltelimme ja muistan kuinka opettelin juuri tuolloin aakkosia ja opetin niitä samalla hotellimme tarjoilijalle Mariolle, joka parissa viikossa oppi sujuvasti ”ukko, kukko, lukko”.

Nyt edessä oleva reissu lienee hieman erilainen. Hasta la vista! Huomiseen. Toivottavasti. 😉

Ruokaa intuitiolla

Tein tänään sen mitä ranskattaret: menin ruokakauppaan ja katsoin, mitä oli tarjolla ja tein päivällisen sen mukaan. Tytär ilmoitti aamulla tekstarilla tulevansa syömään ”sopisko neljän ja viiden välillä ja jos saa toivoa niin jotain kevyttä…”

Äärimmäisen soveliaita, vähintäänkin mielelläni täytettäviä toiveita ja nämä toiveet mielessäni samoilin Stockan herkussa. Ensimmäinen uusi juttu olivat latvialaiset sienet, osterivinokkaita. Kaunis pärerasia ja tytär rakastaa sieniruokia, siis siitä se lähtee.

Sitten valkoista bataattia. Enpäs ole koskaan kuullutkaan. Siis sitä: tekisinkö pakkaspäivän sosekeiton? Bataatti-sieni-sosekeitto? hmmm… ei huono. Mutta sitten kala-liha-tiskillä taas jotain uutta: turskan poskia. Ehdottomasti haluan kokeilla, ja kun tänään ”ruokavieraina” kaksi ennakkoluulotonta nälkäistä (mies ja tytär) niin minähän ostan tusinan verran turskan poskia (n. 10 euroa) ja ostin sitten myös yhden miekkakalafileen ja paketillisen kampasimpukoita. Siis kovin kesäistä einestä oli kärryssäni.

Valkoisten bataattiviipaleiden lisäksi lisukkeeksi päätin valmistaa palsternakkapyrettä ja niitä sieniä (oliiviöljyä, voita, valkosipulia, parmesaania, suolaa, mustapippuria). Näistä kaikista herkuista  valmistuneessa safkassa ei ollut muuta ongelmaa kuin, että kokonaisuus oli tylsän värinen. Ei millään saanut kauniin näköisiä annoksia aikaiseksi.

Mutta kaikki oli hyvää, turskan posket erinomaisia. Maku oli kampasimpukoiden ja vaalean kalan (merikrotti? iso ahven?) välimuoto. Paistoin ne suolaisen voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, kuumassa valurautapannussa. Hyvin vähän suolaa, ja äärimmäisen pieni ripaus valkopippuria. Ja se oli siinä. Hollandaise-kastike ei ollut huono, mutta kala kalanakin maistui oivalliselle.

_ — – _ -_ — _ _

Tuossa blogin sivupalkissa oikealla on La Gomeran ja Oulun lämpötilat (aamulla klo 6.28  keittiön ikkunan  mittari näytti -27.2 C – ainakin meillä pakkasennätys); niitä katsellessa tämä edessä oleva pakkaaminen tuntuu a) vaikealta ja b) ihan älyttömän mukavalle. 🙂