marraskuu 2011 – Sivu 4 – Tuulestatemmattua

Takkaillan takauma

Viikko sitten Pekingissä, viikon päästä Saariselällä. Tänään levollinen perjantai Rantapellossa. Yhdistävä tekijä? Hyvä ruoka ainakin.

Tänään takkailta. Ja siitä takauma vuosien taa… (semminkin kun autosotamies kävi juuri antamassa selonteon viime viikkojen vaiheista): Istumme takkahuoneessa, molemmat luemme, on aika hiljaista, mitä nyt lapset keskenään leikeissään ääntä pitävät. Juniori, silloin about kuus vee, hakee ison löhötyynyn ja tulee lötköilemään takkatulen eteen, ihan jalkojemme juureen ja toteaa, että: ”Oon päättäny aloittaa uuen harrastuksen.” –

– Yhy. (Hiljaa mielessäni jo kertaan litaniaa, joka näihin harrastusjuttuihin kuuluu ja josta on sovittu: ”Sitten-kun-aloitat-uuden-harrastuksen-niin-sen-puoli-vuotta-kokeilet-ja-vasta-sitten-päätät-jatkatko-vai-lopetatko. Puoli-vuotta-on-kokeiltava; yhden-kerran-jälkeen-ei-lopeteta…”

Verraten varhaiseen ikäänsä mennessä poika kun oli ehtinyt kokeilla partiota, karatea, kerhoa, jalkapalloa, kitaransoittoa, uintia, käärmekasvatusta ja ties mitä. Olimme sopineet, että ainakin puoli vuotta olisi uuden harrastuksen parissa vietettävä ja sitten voisi päättää jatkaako vai ei. Niinpä sitten odotin, jotta mikä nyt olisi vuorossa?

– Oon päättäny alkaa harrastaa tyttöjä!

Hautaan kasvoni ja nauruni (vai tukahdetun hämmästykseni) kirjan taakse ja tyydyn ynähtämään jotain puolittain myönteistä. Harrastamaan tyttöjä??!! Kuusvuotias! Jotta sellaista.

Ja poika on lupauksensa pitänyt. Tosin tällä hetkellä harrastus on aikas vakavan sorttisen oloista…

Sitä minä vaan yritän selittää, että on vähän uupelo olo kun nuorilla on omat menonsa. Ei, en ole mustasukkainen kavereille, kämppiksille, nuorten ystäville – en ainakaan tunnusta. Nyt kun ei vaan pitkään aikaan olla kunnolla nähty…

Ja ovathan molemmat luvanneet tulla sunnuntaina syömään. Sitä paitsi . . . ajattelin huomenna leipoa kampanisuja kun kerran viettävät ottopojan (naapurin poika) synttäreitä tyttären luona. Kampanisuthan ovat hyviä.

Levollista kekriä vaan kaikille!

Vielä kiinalaista

En ole tänään käynyt missään. Olen ollut koko päivän sisällä, kotona. Niin käy hyvin harvoin. Edes lenkille en lähtenyt, sillä eilisen illan pilateksen jälkeen tuntuu, että olen liikkunut tämänkin päivän edestä. Yksi historiaprojekti-tuttu sentään kävi palaveeraamassa, kuten eilen yksi toinen, mistä pehtoorilla on sitten riittänyt riemua huomautella vuorotteluvapaasta ja miesvieraista ja …

Siis tänään historiaa, www-sivustoa… Kiinan matkan kuvakertomuksen aloitussivu ja liikenteessä-sivu ovat jo kuosissa. Käy kurkkaamassa Kiinan menopelejä…

Kiinan matkalta jäi paljon makumuistoja, ja esimerkiksi hotellien aamiaisella tarjolla olleen – meikäläistä leipävanukasta muistuttavan – puddingin reseptin soisin löytäväni jostakin… Mutta paljon tuttuakin lukuisissa lounas- ja päivällispöydissä oli: esimerkiksi Setsuanin kurkut. Tai pitäisi varmaan nykyään sanoa Sichuanin kurkut. Kun reissussa ei paljon tuoresalaatteihin koskettu, ja kun rouskuteltavaa ”tuoreruokaa” teki kuitenkin mieli, oli tuo kurkkuruoka minulle usein mieluinen lisä kaikkien muiden kippojen välissä. Niinpä oli sitten tänään etsittävä vanha resepti (joka on vanhemmassa keittokirjassanikin) ja tehtävä Setsuanin kurkkuja lohimedaljonkien seuraksi. Tähän aikaan vuodesta kun kurkussa ei ole sitä vähäistäkään makua, mitä kesällä, niin kannattanee kokeilla.

Setsuanin kurkut

2 isoa kurkkua
½ tl suolaa
½ dl viinietikkaa
½ dl soijakastiketta
3 valkosipulinkynttä
½ dl öljyä
Kuori kurkut perunankuorimaveitsellä. Halkaise kurkut pituussuunnassa
ja koverra siemenet pois. Leikkaa sentin viipaleiksi. Ripottele suola
kurkuille.
Sekoita kastike ja kaada kurkuille. Maustuminen vie pari, kolme tuntia.
Kurkut säilyvät pari, kolme päivää. Sopivat hyvin paitsi kiinalaisen
ruuan kanssa, myös savukalan kumppaniksi. Ja sellaisenaankin niitä
on mukava napostella.

Niitä näitä Valokuvaus

Säätila tänään klo …

Taivaalla on tähtiä. Paljon pieniä kristallisia tähtiä, mutta näin illallakin vielä tuulee. Lämpimästi tuulee. Ja päivällä paistoi aurinko, varjot olivat pitkiä, mutta niitä sentään oli. Suhtaudun taas hyvin tunteikkaasti ilmaan, säähän. Se määrittää olemistani, tekemistäni enemmän kuin marraskuussa yleensä. Marraskuussa en yleensä tiedä ympäröivästä maailmasta juurikaan mitään. Tai siis työhuoneiden ulkopuolisesta maailmasta. Mutta nyt on eri juttu. Ei niin, ettenkö tänäänkin olisi jo iloisesti päässyt luterilaisen työmoraalini mukaiseen elämänmenoon kiinni, mutta minulla on kuitenkin mahdollisuus katsoa ulos, mennä ja olla ulkona. Kaiketi Kiinan pariviikkoinen ”luonnoton” tai siis pääsiassa vain rakennettu maisema on kontrastina mielessä ja siksikin tämän pohjoisen maanäären marraskuinen maisema viehättää.

Paistaa se päivä risukasaankin.

Liekin photarilla pitkästä aikaa… ryhdyin kuin ryhdyinkin jo matkasivua kokoilemaan ja jäin sitten harjoittelemaan suotimien käyttöä…

Niitä näitä

Marraskuinen mielenmaisema

Aamupäivän palaverin jälkeen ajelin arkistolta hautausmaan kautta kotiin. Ja mietin, että kyllä ei olisi minusta hyvä juttu, jos olisi Suomessa samanlainen systeemi kuin Kiinassa. Siellä kun väenpaljous on aiheuttanut sellaisenkin jutun, että hautausmaat ovat täynnä ja miljoonien ja miljoonien kiinalaisten viimeiset leposijat vievät liikaa tilaa, joten on ollut keksittävä asialle joku ratkaisu. Niinpä siellä on ”muistolehdot” ja hautausmaat sijoitettu internettiin. Nettisivuilla on paikkoja, joissa voi käydä kuolleita läheisiään muistamassa; jättämällä virtuaalikukan tai sytyttämällä kynttilän ”nettihaudalle”.

Minulle – joka viihdyn ”vieraissakin” kirkkotarhoissa ja ulkomaillakin useasti etsin hautausmaita, joissa voisi käydä käveleskelemässä, minulle, jolle kynttilän vieminen haudalle, nyttemmin jo harvakseltaan, on merkillisen tärkeää – on vaikeaa käsittää nettikalmistoja. Mutta eihän minun tarvitsekaan. Hautaustapoja tulevina vuosisatoina tutkiville arkeologeille voi olla vähän kinkkisempi juttu. 🙂

Muutoin päivä kulunut historiaharrastusten/töiden parissa. Jotenkin olin altavastaajana projektissa, jossa olen muutoin ollut enempi vähempi organisaattori ja kokoaja. Oikeastaan olo vastaanottavana osapuolena sopi tänään enemmän kuin erinomaisesti. Merkillisen väsynyt oli olo vielä tänäkin aamuna – vaikka heräsinkin viideltä: univaje reissussa kasvoi melkoiseksi, mutta nyt kalseassa syksyssä voikin sitten nukkua yllin kyllin. Sateiset kadut ja kylmä pimeä eivät vaadi ulkoilemaan.

Paluu arkeen on siis jo hyvin käynnissä. Mikä on havaittavissa myös blogin ulkoasun palauttamisessa ”vähemmän kiinalaiseksi”. Tosin banneri on viime viikolta: leskikeisarinnan kesäpalatsin alueelta, Pitkäikäisyyden vuorelta (tekomäki se kyllä oikeasti oli :)).

Laittelin tuohon edelliseen postaukseen ”rästiin jääneen” kolumnin, joka on julkaistu Kalevassa reissun aikana. Uuttakin pitäisi ryhtyä miettimään. Ehdotuksia aiheeksi?

Kolumni

Kolumni: Nimekkäitä salaatteja

Siinä missä alunperin newyorkilainen waldorfinsalaatti on saanut nimensä Saksasta, siinä muutama muukin klassikkosalaatti on nimetty kehittäjän kotimaan tai nimen mukaan.

Suomessakin jo hyvin suosittu caesar-salaatti ei nimestään huolimatta liity Gaius Julius Caesariin: antiikin Roomassa sitä ei todellaan vielä syöty. Italiaan se kyllä liittyy, vaikkei se siellä ole syntynytkään. Eikä salaattia ihan varmasti ole edes kukaan Caesar kehitellyt, vaan ehkä Caesarin pikkuveli, Alessandro.

Caesar ja Alessandro Canardi lähtivät – kuten niin monet muutkin italialaiset – 1920-luvulla siirtolaisiksi Atlantin taakse ja perustivat ravintolan. Alessandro, joka oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa lentäjänä, väitti kehittäneensä salaatin, joka tunnettiin Lentäjän salaatin -nimellä, mutta jonka veli sitten vain omi omiin nimiinsä.

Joka tapauksessa veljekset laajensivat ravintolatoimintaansa ja suosikkisalaatin maailmanvalloitusta Meksikon Tijuanasta Amerikkaan, ja jo 1920-luvulla caesar-salaatin väitetään olleen Hollywoodissa trendiherkku.

Caesar Canardin tytär, Rosa, nosti caesar-salaatin kastikkeen teollisen valmistuksen ja myynnin suureen suosioon 1950-luvulla: hänen mukaansa ”alkuperäinen ainoa oikea” Cardinin salaattikastike ei sisällä anjovista, jota nimenomaan kuului Alexin Lentäjän salaattiin.

Toinen nimekäs klassikkosalaatti on italiansalaatti. Sekään ole syntynyt Italiassa, eikä sitä kai missään muualla kuin Suomessa nimitetä italiansalaatiksi. Jos Italiassa haluaa italiansalaattia on silloin pyydettävä Insalata russa eli venäläistä salaattia. Keitetyistä vihanneksista (porkkanasta, perunasta, herneistä ja suolakurkusta majoneesilla sidottu salaatti) on myös ranskaksi salade russe.

Italiansalaatin alkuperä ei siis suinkaan ole Italiassa vaan Venäjällä. Sen kehitti Venäjän keisarin hovissa 1860-luvulla keittiömestarina ollut italialainen Lucien Olivier, ja niinpä salaatti tunnetaankin Venäjällä nimellä Olivierin salaatti. Italiansalaattihan muistuttaa venäläisen keittiön rosollia, mutta siihen kuuluu myös pastaa ja kun se kerran on italialaisen kokin kehittämä, Suomessa se on ykskantaan nimetty italiansalaatiksi.

_________________

Pst! ks. vanha postaukseni, jossa on Caesar-salaatin ohje.