marraskuu 2011

Sumuisessa varhaisaamussa sytytän kynttilän työpöydän nurkalle, silläkin uhalla, että se on paperityöläiselle vähän riskaabelia. Enkä edes mieti, mistä aloittaisi. Aloitan vain. Ja siitä se kulkee…

Iltapäivällä käytiin systerin kans syömässä. Ei olla nähty aikoihin, mutta nyt maailman ääristä palattiin – ruoan äärelle (Haraldiin). Naturalmente. Ja ”ihan huvin vuoksi” myös. Ja kuulumisia, hyviä sellaisia. Tuliaisensa ratkaisi yhden huomisesta pukeutumisongelmastani; minä kun olen sellainen huivi-ihminen.  Ja melkein yhtä mukavaa oli antaa tuliainen. Kiinalaisilla merkeillä sisareni nimi on käsikädessä yhdessä käsikädessä, aika viehättävää, eikö?

Puhelimessa. Puhelimessa voi kuulla jos joku on täynnä itseään. Mietin, että miksi sellainen ihminen, jolla on periaatteeessa hyvinkin aihetta ja ”varaa” olla tekemisistään ylpeä, joka on saanut urallaan merkittävää aikaiseksi, on kuitenkin niin .. sanonko mikä? – p..ntärkeä,  että viitsii itsetehostaa ja rehvastella niin, että kuulija ei edes halua muistaa hänen oikeasti hyviä puoliaan, vaan koettaa luikerrella puhelun loppuun mahdollisimman äkkiä antamatta mahdollisuuksia egoilijan lisävuodatuksille.

Taas puhelimessa. Mietin, kuinka vanha mies voi olla viisas. Kuuntelen hänen levollista ääntään, naurahduksia hänen muistellessaan lukioaikojaan. Kuulen äänessä lämmön ja vilpittömän halun olla avuksi. Ja mietin, että tuo ihminen olisi mukava tavata, juoda kahvit ja syödä rauhassa leetapullaa. Sellaisesta puhelusta jää hyvä mieli. Sellaisestakin.

Minulla on heijastin, ostin tänään. Mihin ne aina kesän aikana häipyvät? Heijastinten hautausmaille? Seikkailemaan…?  Miksei sellaisissa maissa, joissa illat ovat aina pimeitä, etelänmaissa, miksei siellä käytetä heijastinta? Eihän niissä kyllä paljon kynttilöitäkään poltella. Meilla poltellaan, marraskuussa. Eikä ihme. Mutta mikseivät kaikki Suomessa käytä heijastinta? Pitäisi.

Uuden kirjankin ostin. Luulin, että se on keittokirja. Se onkin romaani. Sen nimi on Lohturuokaa. Siitä haluaisin nyt tietää enemmän. Lohturuoasta. Onko sinulla? Kerro. Olisi mukava tietää, …

Oli pakkasyö, ja taitaa ensi yöstäkin tulla. Aamulla kipristeli poskia postilaatikolle mennessä, ja kujan asfaltti oli kuiva. Aamupäivällä puiden välistä näkyi auringon kelmeä valo. Kelmeä on oikea sana, mutta toisaalta valo kuitenkin. Merkillisesti kauniskin.  Nyt täysikuu jo varoittelee nukkumaanmenemisestä; olisiko oikeastaan sama ryhtyä Kiina-sivuja* kokoilemaan loppuun, eikä yrittääkään pyöriä odotellen nukku-mattia (kirjoitetaanko nukku-matti noin? Vai nukkumatti, Nukku-Matti, ehkä sittenkin Nukkumatti. Minun pitäisi kyllä osata erilaiset Matti-nimet kirjoittaa! Hah, sisäpiirijuttuja taas… ). No niin mutta siis kannattaako yrittääkään nukkua kun kuu kerran haastaa valvomaan. Toisaalta tunnin lenkki päivällä, äsken pilates ja pitkin päivää jotensakin kohtuuttoman runsas syöminen, sekä jo öiseen hammaskiskoon tottuminen ja sekin, että kuitenkin on aika levollinen olo, – ehkä ne mahdollistavat, että täydestä kuusta huolimatta ensi yönäkin tulee nukuttua.

Kynttilöitä olen poltellut, kuunnellut musiikkia, vaikka kirjoitellutkin olen.  Pehtoori on koko päivän kulkenut jossain; kavereidensa kanssa kahvilla ja yhden kanssa lounaalla ja sitten asioilla. Eilen oli ”tonttipäivä” – kuten itse sanoi – ja mm. katkoi kaikki mustaviinimarjapensaamme ja poltti ne. Ovat monta vuotta tuottaneet tosi huonosti, kirvoja tai jotain, ja sitten vaikka olisi jaksettu marjat poimia ja mehuiksi keitellä, kukaan ei niitä mehuja ole juonut. Toissavuotisia on vieläkin pakkasessa. Ensi keväänä istutamme omenapuita. Omenapuissa on jotain ”hillittyä charmia”. Ja omenoista voi tehdä vaikka mitä!

Saimme eilen kirjeen. Oikean paperisen kirjeen, ei työkirjettä, ei asiakirjettä vaan kuulumis- ja kiitoskirjeen. Sellaisesta pidän. Minä pidän sähköpostikirjeistäkin, mutta oikea kirje on vielä henkilökohtaisempi, ystävällisempi. Ihan kuin olisimmekin saaneet uusia ystäviä… Tai ehkä ei vielä voi puhua ystävyydestä, siihen nyt vaaditaan vähän enemmän. Tai siihen vaaditaan ihan hurjan paljon. Minun mielestäni. Ystävyyden kehittymiseen vaaditaan aikaa, yhteistä historiaa. Rakastua ja ihastua voi  helpommin, nopeamminkin, mutta että ystävystyä. .. Sitä ei enää nykyisin ihan helposti tapahdu.

Tästä kaikesta huolimatta, tämän kaiken vuoksi – jotenkin vähän poissaoleva on oloni.

_________________________

* Teinpä Photo Shopilla Kiinan muurillekin kuutamon!

Tuolla vasemmalla ylhäällä, nuo valkoiset läiskät:  siellä lukee Mao tai Maoa kunnioittaen tai jotain.

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

Merenrannassa aamulla sorsat eivät halunneet kaislikosta lähteä, lokitkin olivat hiljaa, lentelivät vain ilmavirran viemänä hiljalleen. Nallikarin aallonmurtajaa ei näkynyt. Vaisua, kalseaa. Puistossa siltojen kannet liukkaita kosteudesta.  Toppilassa talojen välistä tuuli puhalsi hyytävästi. Ja siltikin oli hyvä kävellä. Reippaasti, paljon. Sain happea, raitista ilmaa, jolle osaa kyllä Kiinan reissun jälkeen kummasti antaa arvoa!

Toinen hyvä asia tänään, kun molemmat nuoret olivat kotikotona. Paitsi, että söimme jotensakin aika hyvin, pistimme myös maanpuolustusasiat ja Suomen kriisinhallinnan sekä taloustieteen koulutusasiat kuntoon. Ainakin noin niinkuin teoriatasolla. Kumma,  ettei kukaan ko. asioiden kanssa työkseen touhuava ole meiltä konsultaatiota kysellyt. Olisi lähtenyt tänään enemmältikin kunnon neuvoja asioiden oikealle tolalle saattamiseksi.

_________________________

Ja sittenhän se päivä on kulunut Kiina-sivua tehdessä. PALJON kuvia linkin takana.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 

Palautetta eletystä –  vaivihkaa, monellakin tavalla. Kutsu, joka ilahdutti ja sitten toiseen asiaan vastaus, joka sai tajuamaan, ettei kaikki olekaan niinkuin luulin. Sellaistahan se elämä on.

Tänään ei ole ollut oikein onnistumisten päivä. Leivoin kampanisuja. Ovat hyviä, mutta rumia kuin … en tiedä, mikä voi olla noin alkeellisen näköistä. Ja minä ajattelin tarjota niitä myös paistinkääntäjille! Ei minkäänlaista itsekritiikkiä!

Tein uutta gourmettia meille kahdelle: perunalettuja ja vaniljamarinoitua lohta. No, hyvä on: nälkä lähti, eikä puistattanut, ja lohi oli ihan kelpoa, mutta että ko. sapuskan tekoon meni aika tolkuttomasti aikaa ja vaivaa, niin ei todellakaan olisi kannattanut. Ja minä noudatin annettua ohjetta tarkasti: ei olisi kannattanut. Enemmän jauhoja, vähemmän maitoa, ja suolaa enemmän – olisivat saattaneet onnistua. En silti aio yrittää uudelleen.

Lähdin lenkille. Hoksasin, että olinkin aamupäivän viettänyt koneella (Suzhou-sivu Kiinan reissulta valmis! Siitä sentään tuli aika hyvä, suosittelen klikkautumista tästä) joten en sittenkään lähde kävellen Valtatien Siwaan hakemaan sitruunoita, vaan lähden pyörällä – kun kerran vuodenajasta huolimatta ei ole liukasta eikä lunta. Mutta se tuuli. Mennessä pääsi liki maitohapoille. Huh! Ihan infernaalinen tuuli, kävellessä ei ehkä olisi tuntunut.

Mikä muu on mennyt pieleen? Postitus. Siitä olen pahoillani.

Kaurapuuro onnistui aamulla. Luomuhiutaleista. Kirnuvoin kanssa.
Täytyy repiä riemu siitä, mikä on onnistunut.

Tuohon kuvaan olen tyytyväinen. Mutta se ei olekaan tänään otettu.
Se ja muutama muu kelpo otos on Suzhou-sivulla.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/Suzhou.htm

Kuva suurenee klikkaamalla